"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se, ukkoseni", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, "mutta jos rohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen luokseen."

Czarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon, sanoen: "Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan kyynärän matkan päässä."

Czarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät seurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin käsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:

"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!"

"Sen teen", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.

"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo Walchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä välissään."

Vilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny pysäytti hänen, sanoen: "Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää."

Näin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa, sekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta paluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi kersantille, ja molemmat katosivat.

Ruhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi odottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin pian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli vetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja litvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei sitä huomannut.

Sillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski ja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle sinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi käyttämään.

"Odota hetkinen, Walchovitz!" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi venettä. "Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua noutamaan."

Näin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran varovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle, auttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti kersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan kiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo töyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta. Sitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve vaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään käsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi itsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.

Ruhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen veneesen päin:

"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on vene, mutta… mutta", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, "onko vene päässyt tiehensä — tahi…"

"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki", vastasi kersantti ivaten. "Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin te minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit."

"Kuolema ja kadotus", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa välistä. "Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät."

"Ampukaa!" käski kersantti kylmäkiskoisesti. "Teidän kätenne on kuitenkin vapiseva."

Tuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja luoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään nojautui sivulle päin.

Ruhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa kera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan takanaan sanat: "Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!" Edessään seisoi Vilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.

Ruhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin koko jäntevyytensä, ja hän huusi: "Noh, samapa tuo, toisen meistä on kuoleminen nyt!"

Näin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään, odotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.

Terät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja taitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet eroittaa toistensa liikkeitä.

Sillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin sekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.

Kahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta, sillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.

"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne", sanoi Vilho mitä suurimmalla mielen maltilla.

"Toisen meistä täytyy kuolla", vastasi ruhtinas kolkosti, "te tahi minä emme elä yli tämän yön."

Vilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen päällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen takaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän seisahtui.

Samassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki ja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi yhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki ainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva tappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin tehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä estää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun Vilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen iskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi eteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä vaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja kiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui takasin, ja henkensä pakeni. Hän oli — kuollut.

Vilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua puuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.

"Missä on ruhtinas?" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt mitään; "missä on Göran Czarnecki?"

Vilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille vasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.

"Kuollut!" huudahti Eleonora. "Te olette siis taistelleet?"

"Hän tahtoi niin", vastasi Vilho, "oma varomattomuutensa tuli hänelle kadotukseksi."

"Niin, hän tahtoi sen", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun Eleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot takanaan. "Hän tahtoi niin", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen yli; "intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan." Sitten kääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: "Vilho Stjernfelt; Jumalan ja ihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut, tie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen synnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää! Siunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!"

Näin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan päässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.

"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?" kysyi Vilho.

"Minä", vastasi Ramoski kolkosti, "ja sitten palaan poltettuun asuntooni Sandomiriin."

"Ota tämä niin kauaksi!" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin käteen. "Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "tahdotko seurata meitä?"

"Tahdon", vastasi Czarny vedet silmissä, "tahdon seurata teitä;
Mikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään."

"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi", vastasi Eleonora, puristaen palvelijan kättä; "sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt."

Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.

"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"

"On", vastasi luutnantti.

"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"

Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.

"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."

Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin, kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.

Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.

Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät kaikki syrjään.

"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.

"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet kuolemaan."

Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.

Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:

"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme
Varsovaan!"

Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.

Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:

"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."

"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.

"Onnea luutnantille!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette unohda katteinia ja hänen puolisotansa."

"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon ojennettua kättä.

"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella ratsullaan vilahti ohitse.

"Ei, sinä olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.

"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen, vaikka hän olisi puolalainenkin."

"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi
Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.

"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette, kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"

Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan asuntoon.

Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet muita kun toinen toisensa.

TOINEN OSA.

1677.

I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.

Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan. Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin, matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa. Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla. Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias. Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä, ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi, mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä. Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan. Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen, silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an, jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä, kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita, herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin", jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi, oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia, melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun. Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt, joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni, kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja…"

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?" kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?" kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään, "toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia, todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä, kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon, josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti. "Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. — Neljästoista päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin [kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille. Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja. Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni, kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa, ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille, joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin. Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä, ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui. Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun, hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan, mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme. Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta, ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle; mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät, saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään, näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni; minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui! Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny; muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun. Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi
Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä.
"Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten…"

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi sivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.

Samassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja parissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.

"Antautukaa!" virkkoi yksi sisseistä, — sillä niitä hyökkääjät olivat, — ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.

"Ei milloinkaan!" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa. "Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle talonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!" ja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.

"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi", vastasi se, joka ensin oli puhunut, jättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat kasvonsa vielä hirvittävämmiksi, "nyt haluttaa meitä komentaa tässä, ensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen."

"Mitä te sitten tahdotte?" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan kasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.

"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani", vastasi talonpoika raa'asti nauraen, "ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme vaivat, ha, ha, haa!"

Berta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi
Czarnya:

"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!"

"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne", vastasi
Czarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. "Niin kauan kuin vanha
Czarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi
ole koskeva teihin."

"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni", vastasi Bernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. "Me puollustamme sinua viimeiseen saakka."

"No, miten käy tottelemisen", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän karpiinin, "tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?" Näin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri seisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä tähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he kyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut heidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja nuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta toiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun vähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin, uskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä pedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt ennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä. Czarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat hetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. — "Antautukaa", lausui taaskin päällikön ääni. "Teillä on kahden minutin ajatusaika, kiirehtikää vastaustanne."

"Tämä on vastauksemme", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan talonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. "Varokaa, ett'ei miekkani terä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule unohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella."

Hevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta. Nuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän sanaakaan sanomatta vaipui maahan.

"Hyvin, hyvin", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään, "opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat tapella, kuin sotilaat ainakin."

Ratsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut. Mutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot jälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta, ja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan kuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja kahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja notkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta oli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena kasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.

"Oi Jumalani", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli, "niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä."

Taistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän ja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat iskunsa enään käyneet niin tiheään.

"Me emme voi avata itsellemme tietä", virkkoi nuorukainen, katsellen sisartaan surullisin silmin, "ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme, kuten urhojen tuleekin."

Czarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä talonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat kiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen nopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja peräytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi kaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.

Äkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja katsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren tytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan vähintäkään huolimatta.

"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää naisia", huudahti Czarny säihkyvin silmin. "Älä päästä ainoatakaan perkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule unohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla." Näin sanoen työnsi Czarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen talonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä vastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka oli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista kirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että tämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan palkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan ohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa ympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.

"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä", huudahti Czarny ja tarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka ja parta.

"Kenties, Czarny-ystävä", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten äkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, "kenties, Czarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten mökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?"

Ja miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen toverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti tempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä kerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen sivuihin.

"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä", jatkoi valetalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen kaksin käsin. "Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25 päivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner näkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta kostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin luona se taittui…"

"Pyhä neitsyt", huudahti Czarny kauhistuen, "se olit siis sinä, joka…"

"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho Stjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen miekkansa", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. "Ja myöskin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut", jatkoi hän, kohottaen, kirvestään. "Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa muodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on käypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!"

Näin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin, ei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves halkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen juoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi makaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä yläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä kohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua kuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin huulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan sanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt kuulijoita:

"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan.
Hänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston."

"Saatana!" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, "kerran olet vastaava töistäsi!"

"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena", vastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. "Sitäpaitsi seuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä."

Monien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä vapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi vastustajaansa päin.

"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi", huudahti Czarny äkkiä; "valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta. Minä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia vihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän hävittämiseensä. Ole valmis taisteluun."

Verivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean nuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet partioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne houkutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli nuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel askeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla rohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa, joutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä hirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa pyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä hirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain sisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä raivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet läheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä ratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt sille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi vastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi muutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.

"Ole valmis taisteluun", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi vihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi hiljakseen seuralaistensa luokse.

Äkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa ratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa, karahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät saavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli keikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja talonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista iskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan, jotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat sekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä haavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.

Mutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät pensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen, miten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi ratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä ääni huusi:

"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä milloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan kiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!"

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten hevosensa Czarnyn rinnalle:

"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?"

Czarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko vaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:

"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin hirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen."

Bernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.

Kun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut tienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko eteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he ruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.

II.

Äiti. — Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä saamistaan tiedoista.

Puolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana vanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät, jotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei sinne.

Että linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat vallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä saleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi ollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun tomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi vuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja iloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi nyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä, missä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet piiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä saleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat pienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja loistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan vaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä oli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää pilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta kerrottavana, jotka nyt ijäti lepäävät unhonyön helmassa.

Linnaan kuului vaan kaksikerroksinen, ilmoihin kohouva päärakennus, sekä kaksi sivurakennusta, pienine, pyöreine tornineen. Päärakennus, joka olikin varsinainen ritarilinna, oli autio; ainoastaan sivurakennuksissa asui kertomuksemme aikana leskikreivitär Eleonora Stjernfelt, jonka huoneet sijaitsivat oikeassa sivurakennuksessa, palvelijain asuessa vasemmanpuoleisessa. Nämä sivurakennukset olivat kreivi Vilho Stjernfeltin rakennuttamat, vähää ennen toisen Tanskan sodan syttymistä, eikä niillä sentähden ollutkaan tuota synkkää ulkomuotoa, joka oli vanhan linnan varsinainen tuntomerkki. Molemmat sivurakennukset olivat holvikäytävän kautta yhteydessä linnan kanssa, jolla näitä paitsi oli eri sisäänkäytävät molemmilta sivulta.

Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi kaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora Stjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen kerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi Torpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan tavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla tahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla raskaissa, kullatuissa kehyksissä.

Eräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana iltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi hilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan Mikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä iloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru oli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä synkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että hänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut kaikki, ei ollut enään olemassa.

"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin", sanoi hän itsekseen, nojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, "se on lohdutukseni, että hän kuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja minua! Niin", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen pientä raamattua helmassaan, "suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän, hän, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on monta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin." Näin sanoen vei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: "Tässä suloisessa sanassa, joka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä sen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä", virkkoi hän, kiivaasti nousten seisomaan, "kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä ole palanneet." Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka kimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.

"Sinä voit olla luonani, Martta", sanoi kreivitär, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "tänä iltana olen taas niin levoton; onhan levollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta eivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?"

"Sehän on ihan luonnollista", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen jakkaralle emäntänsä jalkain juureen, "majuritar Lundberg, joka myöskin tarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä luotaan tänä iltana, ja…"

"Mutta", virkkoi kreivitär, "Berta on ollut hänen luonaan lähes kuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani."

"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta", vastasi Martta, pannen koron joka sanalle, "ehkä jokin onnettomuus…"

"Sanot onnettomuus", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, "mikä onnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän etuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä."

"Sehän vaan oli arvelu", virkkoi Martta jäykästi. "Sitäpaitsi Bernhard herra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka kymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon", jatkoi vanhus, ja löi yhtämittaa käsillään polviaan, "minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa meidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei milloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa yörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan tulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan mennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka pensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on lähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden."

"Martta-hyvä", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan huolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat synnyttivät. "Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole kuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille siitä voit antaa syyn."

"Minä luulen, mitä luulen", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni vipusillan puoleiseen akkunaan, "ja vielä kerran sanon, että kuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista ruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen kuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut neljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten luulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään."

"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni", vastasi kreivitär, mennen vanhuksen luo; "mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten leiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla."

"Voi olla", sanoi Martta matalalla äänellä, "mutta kauheata on kuitenkin elää tällaisina aikoina."

Kreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan nojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja tähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin hopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen synkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt, kuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella. Hän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä viimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan, että hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää sitten.

Mikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia, jotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna ajeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai Eleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa voimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.

"Voi suuri Jumalani", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, "tuolla tulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he ovat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat pihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko."

Eleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan sanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän sohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten Bernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä nousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja seuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.

Puolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli heidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei tiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny, vaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi kostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja keinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan rauhoittivat.

"Berta on sissien hallussa", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin häntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. "Mikä hirveä kohtalo on hänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei löydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!"

Niin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle. "Jää luokseni, Bernhard", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, "minä olen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!"

"Rakas äitini", sanoi nuorukainen vakavalla ja levollisella äänellä, "Czarny ja minä olemme päättäneet ett'emme lepää, ennenkuin olemme tullut sissien olopaikan perille. Akseli Lundberg on yhtynyt seuraamme, ja jo tänä yönä alamme tutkimusretkemme. Jos tahdot, äiti, kutsuu Martan tänne, että hän…"

"Niin, tee se", vastasi kreivitär hiljaa, sitte jatkoi hän kovemmalla äänellä.

"Älkää palatko takaisin, ennenkuin tiedätte, missä Berta on; en voi saada lepoa, tuntemattani hänen kohtaloansa. Mutta kiiruhda, poikani", huudahti hän kiivaasti, "jokainen hetki kuin menee hukkaan on ijäisyys. Sano myöskin Erkille, että hän uskollisesti vartioitsee vipusillan luona, sillä näinä aikoina ei voi kukaan olla tarpeeksi varovainen."

"Kyllä, äitini", huusi nuorukainen, syleili äitiänsä ja ja kiiruhti pois.

Pihalla tapasi hän Czarnyn ja Akseli Lundbergin, majuri Lundbergin pojan, solakkaan ja kauniin nuorukaisen ja kornetti Aschebergin ratsumiehissä, kuten Bernhardikin.

Kuten heidän isänsäkin, olivat nämä molemmat nuorukaiset, vapaasukuinen ja aateliton, solmineet lujan ystävyyden-siteen, ja yhdessä kamppailussa sodissa olivat he oppineet luottamaan omiin voimiinsa, ja tämä yhä innostutti heitä uusiin voittoihin. Sydämestään vihaten noita sisseiksi nimitettyjä uhkavaltaisia, menivät he Aschebergin osastoon, sillä tämä oli ottanut ajaakseen nuot pakosalle ja hävittääkseen heidän laumansa. Uudet maakunnat olivat saaneet maistaa kaikkia siitä hirmuja, jotka ovat partiosotain ehdottomia seuralaisia, ja erittäin raivosi viha Skoonessa, jossa pääkahakat taisteltiinkin. Ei voi löytyä kauheampaa kuin näiden sissien retkeilyt, ja lukiessa kertomuksia näistä luulisi elävänsä maassa pakana-ajalla, jolloin murhat ja ryöstöt pidettiin Jumalille otollisena. Kyllähän ruotsalaiset koettivat hillitä hurjien talonpoikain ryöstönhalua, mutta turhaan, ja juuri se, kun sotilaat armahtamatta kostivat tovereinsa kohtalon, lisäsi yhä raivoa.

"Seuratkaa minua", sanoi Czarny mennen vasenta sivurakennusta kohti, "neuvotelkaamme, miten parhaiten keksisimme noiden konnien olinpaikan, ja sitte", huudahti hän kovemmalla äänellä miekkaansa pudistellen, "sitte olkoon suurin huolemme Berta-neidin pelastaminen. Mutta meitä on vaan kolme, ja…"

"Useampia ei tarvitakaan", keskeytti Aksel vakavasti. "Usko minua Czarny, kolme urhoollista ja virkeätä miestä voi tässä tapauksessa toimittaa enemmän kuin kelpo miesjoukko."

"Totta", virkkoi Bernhard, astuessaan ensimmäisenä matalaan etehiseen, "me olemme tekevät enemmän, kuin jos kokonainen armeija meitä seuraisi."

Czarny ei vastannut, vaan seurasi vaieten nuorukaisia.

* * * * *

Neljä päivää oli kulunut, eikä Czarnyn seurueineen ollut onnistunut saada mitäkään vihiä Bertan olopaikasta. Partioretkillään kyllä olivat saaneet kaksi talonpoikaa vangittua ja pakolla koettaneet tulla totuuden perille, mutta turhaan. Nuo karaistut roistot kärsivät mitä suurimpia tuskia valittamatta ja kuolivat mieluummin kun pettivät toverinsa. Vihansa ruotsalaisia kohtaan oli niin suuri, että nuo hurjat skoonelaiset koettivat kaikin tavoin heitä vahingoittaa, eivätkä silloin panneet ainoastaan omaisuuttaan alttiiksi, vaan antoivat myös ruumiinsa kiusattaa mitä hirveimmällä tavalla, ainoastaan voidakseen tehdä rahtusen haittaa vihollisilleen. Tämä kova vastarinta tietysti suututti Czarnya, ja sai usein hänen puolalaisen verensä kuohumaan, ja usein Akselin ja Bernhardin täytyi mennä väliin niitä hirmuisuuksia estämään, joita hurjistunut puolalainen oli tekemäisillään.

Aamusta iltaan ja vielä öisinkin kuljeskeli vanhus Herrevardin ympärillä olevissa metsissä; hän tarkasteli melkein joka pensaan ja tähysteli puiden tuuheita latvoja, "sillä", oli hänellä tapana sanoa, "minä tunnen noiden lurjuksien sotimis-tavan, ja valveilla täytyy olla, jott'ei saa luotisadetta ja keihäitä ylitsensä sekä puunlatvoista että pienimmästä pensaasta." Ja oikein hänellä olikin, puolalaisvanhuksella, sillä talonpojat käyttivät vähintäkin tilaisuutta hyväkseen, ollessaan partioretkellä.

Oli neljäs yö yllämainittujen tapausten jälkeen: Noin kahden penikulman päässä Torpasta, tiheän metsän siimeksessä, käyskeli kolme miestä hiipivin askelin. Varovasti kuin intiaanit astuivat he maassa olevien puun oksien yli, eikä silmänsä jättäneet yhtäkään esinettä, ennenkuin se oli tarkoin tutkittu. Kesä-ilta oli lämmin ja suloinen, ja synkeät pilvet ajoivat toisiaan takaa taivaalla. Silloin tällöin kuului ukkonenkin tuonnempaa, ja kirkkaat salamat katkaisivat ilman. Mutta nuo kolme kulkijanta eivät näyttäneet huomaavan tätä, he olivat niin kiintyneet puoliääniseen keskusteluunsa, ett'eivät huomanneet kapinaa luonnossa.

"Tästäkö metsästä meidän siis pitäisi löytää heidät", sanoi Czarny ja kääntyi Aksel Lundbergin puoleen, joka käveli hänen vasemmalla puolellaan, "mutta jos olette erehtynyt…"

"En, Czarny, en", vastasi nuorukainen tulisesti, "minä en erehtynyt: täällä tulee joukkion olla, se ei Erkin puheen mukaan olisi kerinnyt kauvemmaksi, sillä eilen iltapäivällä oli hän nähnyt heidän Torpan läheisyydessä. Ja voittepa uskoa, että tuo vanha kettu oli kavala kuin itse Sven Paavonpoika [kuuluisa sissien päällikkö]", huudahti nuorukainen nauraen; "hän pukihe itsensä sissiksi ja sanoi kuuluvansa Marsvinholmassa asuskelevaan seurueesen. Kyllä häntä kovin tutkittiin, mutta hän antoi myös sellaisia vastauksia, että talonpojat hätä pikaa palasivat takaisin. Torppaan he juuri pyrkivät, mutta Erkki kertoi heille, että 20 Aschebergin ratsumiestä oli siellä majoitusväkenä, anteeksi annettava valhe, tietysti eivät he uskaltaneet mennä kauvemmaksi, ja seurueen päällikkö…"

"Näkikö Erkki hänen?" kysyi Czarny kiivaasti.

"Tietysti näki! Tämän kanssa hän puhuikin koko ajan."

"Millainen hän oli, tiesikö Erkki sen?"

"Tiesipä niinkin", vastasi nuorukainen, tähystellen Bernhardia ja Czarnya, jotka nähtävästi levotonna odottivat vastausta. "Hänellä oli pitkä vartalo, punainen tukka ja parta."

"Väärennetyt kaikki", jupisi Czarny itsekseen, vaihtaen Bernhardin kanssa merkitsevän katseen. Sitte kuiskasi hän kumpaisellekin seuralaiselleen: "Pitäkää nyt silmänne auki, sillä hän on se, joka ryösti neidin."

"Mutta sanokaa", virkkoi Aksel ja seisahtui, "teillä on jokin salaisuus, ja miksi sinä Bernhard salaat sen minulta? Se on ehkä yhteydessä sisaresi kanssa", jatko hän, hienon punan noustessa hänen poskilleen, "ja minä vaadin, että sinä ystävänä teet minun osalliseksi siitä. Ja", jatkoi hän vakavalla äänellä, "jos toimin kanssanne, on minun myös…"

"No, siis'" keskeytti Bernhard ja tarttui ystävänsä käteen, "Czarnyn tutkiessa paikkaa, tahdon kertoa sinulle kertomuksen, jossa sinunkin isäsi ei näytellyt vähäpätöisintä osaa. Mutta istahda, Aksel, se on pitkä kertomus."

Emme tahdo kuunnella tätä kertomusta, jonka sisällön lukija jo ennaltaan tuntee, vaan sen sijaan seuraamme Czarnya, hänen etsiessään sissien jälkiä. Kokonaisen tunnin käyskenteli vanhus edestakasin löytämättä yhtään jälkeä. Varovasti hiipi hän laveihin pensakkoihin ja ravisteli pienempiäkin puita, mutta kaikki turhaan. Hän rukoili pyhää neitsyttä ja kaikkia tuntemiansa pyhiä, mutta yhtä turhaan, ja hän oli juuri aikeessa antaa sovitun merkki-huudon, kun äkkiä huomasi savua vähän matkan päässä. "Tuossa sain heidät näkyviini", mutisi hän, pyyhkäisten tyytyväisenä partaansa, "pyhä neitsyt kuuli kuitenkin rukoukseni; nytpä nuo konnat eivät pääse kynsistämme." Näin sanoen paljasti hän miekkansa, otti ladatun karpiinin vasempaan käteensä ja rupesi astelemaan sitä paikkaa kohti, mistä savu näytti tupruelevan taivaalle. Mutta astuttuaan pari askelta seisahtui hän ja kuunteli. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. "Heitä mahtaa olla suuri joukko", jupisi hän itsekseen, "sillä pari kolme sissiä ei niin pelkäämättä antaudu julkitulemiselle alttiiksi, tietäessään että Kaarlo-kuningas oleilee Herrevadissa ja Ascheberg Erkin puheen mukaan Torpan luona. Ha ha haa!" nauroi Czarny tuskin kuuluvalla äänellä, "onpa oikein hauskaa saada nuo lurjukset petetyksi, ja niin totta kun nimeni on Czarny, on Erkki saava kymmenen kirkasta tukaatia siitä, ja ellei Martan kova sydän nyt pehmene, kun hän saa kuulla vanhan rakastajansa urotyön, en tahdo enään rehellisen nimeä kantaa. Aksel-herra sanoi heidän kuuluvan marsvinholmalaiseen seurueesen; no niin, samapa tuo minusta on, mitä lurjuksia he ovat, kyllä miekkani puree yhtä syvään sen seutulaista sissiä kun roostaadilaista ja torekovalaistakin. Mutta täytyypä tarkastaa lähemmin, miten tuon savun laita oikeastaan on."

Näin sanoen rupesi hän taasen astelemaan varovaisin askelin, havaitsematta, miten synkkiä sadepilviä äkkiä nousi taivaalle ja tuuli alkoi vinkua puiden latvoissa. Hän piti ainoastaan silmällä tulta, joka kirkkaasti valaisi tummat puunrungot vähintäänkin kymmenen kyynärän päässä.

Parin minuutin kuluttua oli hän tullut määräpaikalle, ja piiloutui tiheän pensaan taakse, josta voi silmäillä seutua ympärillään.

Iloisesti räiskyvän nuotion ympärillä makasi viisi henkeä, joiden kovia kasvoja ja säihkyviä silmiä leimuavat liekit valaisivat, tehden nuo jättiläiskokoiset, huonosti vaatetetut olennot hirvittävän pelottavan näköisiksi. He makasivat kehässä, jalat sisäänpäin, ja jokaisella oli vieressään aseensa, pitkä pyssy. Mutta tämä ei ollut kylliksi, nahkasiin vöihin oli kiinnitetty pistooleja ja veitsiä, joiden terävät terät useammin kuin kerran olivat löytäneet tien usean ruotsalaisen soturin sydämeen. Tukka, samoinkuin partakin, olivat epäjärjestyksessä, ja lian sekä haavain rumentamat kasvot olisivat mainiosti sopineet malliksi hornanhenkeä kuvattaessa. Kaikilla viidellä oli roteva ruumis ja leveät hartiat sekä korkea rinta, joka sieltä täältä loisti esiin.

Kun Czarny tarkoin oli tutkinut, ett'ei yhtäkään väjyvää vihollista löytynyt läheisyydessä, ja koetellut miekkansa terää, sekä katsonut, oliko luoti paikallaan pistoolissa, valmistautui hän, jos tulisi huomatuksi, taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta äkkiä säpsähti hän ja vetäytyi kauemmaksi pensaikkoon, pitäen pistoolinsa koholla. Syy tähän hänen liikkeesensä oli se, että sissit olivat nousseet seisoalleen ja rupesivat liikkumaan edes takaisin, jolloin Czarny usein oli vähällä joutua ilmi, sillä hän huomasi kauhukseen nyt vasta, mitä ei ennen tullut ajatelleeksikaan, että tuli valaisi hänen piilopaikkaansa. Tämä ei ollut mikään hupainen tieto, ja nyt ruveta sieltä hiipimään pois, olisi sama, kuin mennä suoraan kuolemata kohti. Vanhuksen koko ruumis värisi, sillä vaikka hän olikin urhea, kauhistutti häntä kuitenkin se tappamistapa, jota sissit käyttivät, nimittäin, keihään lävistämänä vitkaan kiusaantua kuoliaaksi. "Mieluummin kärsin kaikki kiirastulen tuskat, kuin kuolen sillä tavoin", jupisi vanhus, pyyhkäisten hikeä otsaltaan: "ennen olivat eversti Krusen nyrkit peloittavimmat mitä tiesin, mutta nämä pirut keksivät sellaisia keinoja kiduttaakseen ihmisparkoja, ett'ei itse paholainenkaan sellaisia ymmärtäisi. Uh, tämä on hirveämpää, kuin olla puolen vuotta kiirastulessa!"

Kun sissit noin puolen tunnin ajan olivat astelleet tulen ympärillä, poistuivat he yksi toisensa perästä metsään, kunnes vaan yksi enään oli jälellä. Jokaisen poistuneen talonpojan jälkeen hengitti Czarny vapaammin, ja kun kaikki, paitsi viimeinen, olivat menneet, levisi voittoriemuinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän jupisi puoliääneen, pistäen päänsä esiin pensaiden välistä paremmin nähdäkseen sen yksinäisen vihollisensa, joka makasi tulen ääressä entisessä asennossaan:

"Ryövärien leiri on tietysti kauempana: tämä on ehkä vartiopaikka, mutta tuollainen talonpoika-ryökäle juuri sopiikin kuninkaan sotilaita vartioimaan! Ha ha haa", naurahteli hän ja hieroi mielihyvissään käsiään, "mielestäni jo näen noiden ruojain pitkät nenät, kun takasin palatessaan huomaavat vartijan olevan poissa! Mutta jos tahtovat vaivata itseään kappaleen matkaa edemmäksi, saavat hänet kyllä nähdä niin korkeassa asemassa, kuin hänen arvolleen sopii, ha ha haa! Kun Puolassa olin mukana hirttämässä eversti Krusen ratsumiehiä, oli se minusta hauskaa, ja oikein olin riemussani, kun sain muutamia ryöstetyksi ja voin panna heidät killumaan Mikolaiovin linnanmuureille, tietysti muurin ulkopuolelle, sillä muuten kai olisin pelottanut vanhan Katarina-rouvan, joka nyt vihdoin lepää miehensä luona Varsovassa, mutta jos saisin tuon repaleisen lurjuksen niskasta kiinni, lukisin kaksikymmentä Pater nosteria ennen auringon nousua, ja vielä lisäksi niin monta Avea, kuin ennättäisin. Nyt tai ei koskaan tulee koettaa, josko onni minua seuraa."

Näin sanoen rupesi vanhus vähitellen hiipimään pensaikosta esiin, ja pian oli hän vapaa. Kuten kissa kapuili hän puiden välissä yhä pitäen miekkaa edessään.

Sissi makasi yhä valkean ääressä, liikuttamatta jäsentäkään.

"Nyt on konna paulassa", jupisi Czarny, ryömien esiin uhrinsa takaa, "ja ell'ei itse saakeli häntä auta, ei hän pääse pakenemaan."

Ainoastaan neljä kyynärää oli vihollisten väliä, mutta sissi ei liikahtanut paikaltaan. Czarny otti viimeisen askeleen, kohotti miekan, ja aikoi juuri yhdellä kauhealla lyönnillä halaista vihollisensa pään, kuin tämä aivan tyynesti katsoi takansa ja sanoi ystävällisesti:

"Hyvää iltaa, Czarny!"

Kun Czarny ensimmäisen kerran kuuli nimensä mainittavan, ei hän hetkiinkään säpsähtänyt niinkuin nyt. Olihan hän ihan varma asiastaan, ja juuri vihastuen vihollisensa yli voittoriemua viettämäisillään ollessaan, kuulee hän tyynen tervehdyksen: "hyvää iltaa, Czarny!" Tämä oli rehellisen vanhuksen mielestä liikaa. Veri pakeni hänen kasvoiltaan, miekka putosi kädestä, ja vähältä piti, ett'ei hän itse syössyt maahan, kun vihollisensa rivakasti hypähti hänen rinnalleen ja tuki häntä voimakkailla käsillään.

Mutta tuskin tunsi vanhus vihollisen kädet ympäröivän häntä, ennenkuin hän voimakkaalla liikkeellä vetäisi itsensä irti ja huudahti, tarttuen miekkaan:

"Konna, sinun täytyy taistella kanssani, enkä minä mene täältä, ennenkuin olen nähnyt veresi."

"Niinkö luulet, Czarny?" virkkoi vastustajansa mitä levollisimmalla äänellä maailmassa. "Sinä olet vielä yhtä kiivas kuin ennenkin, eikä kaksikymmentä vuotta lisää niskoillasi ole saanut vertasi lauhtumaan."

"Kyllä sinut tunnen, kurja!" huudahti Czarny ja astui lähemmäksi. "Monessa eri muodossa saisin sinut nähdä', nämä olivat omat sanasi, mutta minä sinut kyllä tunnen, ja vaikka nyt koko sissiseurueesi olisi kanssasi, et pääsisi pakenemaan käsistäni."

Vieras rupesi nauraa hohottamaan, ja tämä tietysti kiukutti Czarnya vielä enemmän. Kuuntelematta, mitä sanomista vastustajallaan olisi ollut, syöksyi hän tätä vastaan, ja olisi epäilemättä lävistänyt hänet, ell'ei tämä nopealla liikkeellä olisi väistynyt syrjään. "Hurja ihminen", kuiskasi tuntematon ja tarttui kovasti Czarnyn käteen, "kiivautesi pilaa tykkänään sen, mitä petoksella voisi saada aikaan. Jos itse saisit päättää, saattaisit parin päivän kuluttua sekä itsesi että minut onnettomuuteen."

Näin sanoen repäsi vieras suuren, sysimustan parran kasvoiltaan ja jatkoi:

"Tahtoisitko minut tappaa, vanhus, vai oletko kentiesi unohtanut minut? Sinä olet nyt niin monta vuotta ollut ruotsalaisena, että varmaan olet unohtanut vanhan ystäväsi ja liittolaisesi. Tai ehkä lisään muistoasi hieman, niin että…"

"Ramoski, vanha, uskollinen ystäväni!" huudahti Czarny, ja heittäytyi ystävänsä rinnoille, "mutta miten ymmärrän sen, että…"

"Että näet minun näiden roistojen keskuudessa", sanoi Ramoski iloisesti, "siitä syystä, että olen täällä silmällä pitämässä erästä konnaa, joka on unhottanut sen kauniin opin, että sopiminen vihollistensakin kesken on kristityn velvollisuus. Mutta tule tänne valkean ääreen, niin kerron sinulle vaiheeni, jotta tulisit huomaamaan, että vielä pidän sen liiton, joka tehtiin litvalaisten leirissä."

"Mutta jos toverisi tulevat ja löytävät minun täällä!" intti Czarny, tuntien kylmän väreen selässään ja ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä sitten tulisi hänen osaksensa.

"Ei ole hätää, ei ole hätää", vastasi Ramoski levollisesti, "he nukkuvat parin sadan kyynärän päässä tästä, ja luottavat täydellisesti valppauteeni."

"Niin, kyllähän sinä valpas olitkin", virkkoi Czarny, joka taasen rupesi tulemaan hyvälle tuulelle.

"Minä näin sinut kaiken aikaa", sanoi Ramoski läheten valkeata ja heitti siihen muutamia risuja. "Jo tullessasi näin sinut, ja pelkäsin hirveästi, että hekin sinun huomaisivat. Sentähden otinkin tällä kertaa vartioidakseni, koska siten mainiosti saisin keskustella kanssasi. Mutta vähältä piti, ett'ei kiivautesi tehnyt tätä toivoani turhaksi."

"Älä siitä enään puhu, Ramoski", pyysi Czarny hieman häpeillään, "minun raivoni on anteeksi annettava, koska luulin, että Walchovitz oli se, joka…"

"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean ääreen. "Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten kun Puolasta lähdit."

"Olemmeko aivan varmat täällä?"

"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän: "Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa; mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? — ajattelin, ja päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne, juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi, josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi päivänkin, jolloin…"