"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi
Czarny synkästi.
"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan, ett'ei kukaan ollut kuulemassa.
"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa, kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa, tutustuakseen jesuiittain oppiin.
"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin, nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin, että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen ennen Lundin tappelua."
"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden uhkaavan liikkeen.
"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy…"
"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle, "sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"
"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen", huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä, kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."
"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"
"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."
"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"
"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen takaan, pian oleva äitinsä luona.'"
Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko tapahtuman.
"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."
"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun", virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä, sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."
"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."
Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän koittaessa.
III.
Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.
Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil, antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150 vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden 1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille, ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija. Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin, mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan, vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen omistaja.
Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin yhteydessä.
Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.
Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.
Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona. Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa, joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa, joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.
Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa, kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.
Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa, huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään. Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson (Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan nidoksia.
Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on, että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin "Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi. Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan, että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin. Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista, seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen, josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.
Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun näkivät oman etunsa sen vaativan.
Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24 päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki, ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön, tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät. Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia Herrevadin luostaria kohden.
Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin kärsittyään.
Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677, tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.
Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli, sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.
Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna. Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta. Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään. Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa, kerrotaan lähemmin vastedes.
Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.
Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet rykmentteineen.
Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:
"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa…"
"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."
Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta, Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.
"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat kätensä, "mitä uusia tiedätte?"
"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää", vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.
"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."
Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.
"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."
"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt…"
"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"
Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa tarkastaen Aschebergiä:
"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja…"
"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole taistelussa peräytynyt, niin… niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte", jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.
"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä. Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin, toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan palaa pian sieltä takasin."
"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa, "tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka käsivartta."
Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki läsnäolijat ne kuulivat.
"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"
"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.
"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä tietoja emme vielä ole saaneet."
"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua", jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on jo niin pitkä aika, että…"
"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg hymyillen.
"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan
Helmfeltin viereen.
"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta, ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia, ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä, masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin, eikä milloinkaan…"
"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien vanhuksien keskellä.
"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle, "siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta. Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo jatkoi:
"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"
Ei kukaan vastannut.
"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja…"
"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari
Hierta puoliääneen.
"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo, tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"
Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?
Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa. Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut, kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään, eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja huulensa liikkuivat hiljaa.
Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.
Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.
"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä.
"Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."
"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on tapahtunut, te olette niin liikutettu?"
Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui kuningaskin esiin.
IV.
Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta.
Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee, kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja jupisten itsekseen:
"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä, emmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia ehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon", huudahti hän puoliääneen ja astuen nopeammin, "hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei Czarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea saada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja jokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä kertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona. Sillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten", jatkoi hän synkästi, "ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa vuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se synninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta, on hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla aivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee sydämeensä." Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille leveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja koetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan tarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen pois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. "Tätä ennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti vannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin veri olisi priiskoittunut tälle terälle", jupisi hän, tarkasti pyyhkien tikarin kärkeä takkinsa helmaan. "Olisiko tämä nyt enteenä siitä, ett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi se ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa", jatkoi hän, kätkien aseen takkinsa alle, "oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja yksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan", Sitten kiirehti hän eteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.
Samassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi, mutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut virkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä syvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen matkan päähän erään tammen taa ja mutisi: "Pian on punainen kukko laulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja hävittämään. Mutta", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä käteensä, "sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja sotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan tappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa temmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi aavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset tekemään vastarintaa."
Näin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen tarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä huudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:
"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla taivaalla!"
Yksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten pystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:
"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä kellokaan vielä niin paljon liene."
"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle", oli Ramoskin äreä vastaus, "ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette nyt ylös."
"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen", virkkoi talonpoika inhottavalla hymyllä, "ja useammin kuin kerran olet kai metsissä risteillyt."
"Siitäpä voit olla varma", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten ääneensä: "Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta, vaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme."
Kuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä enemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin luostariin päin: "Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja siellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen", huudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, "meidän täytyy lähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko pitkä matka."
Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit, ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla kiertelevillä metsäpoluilla.
Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja, sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin toveriensa luo.
"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen, "minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä. Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä heidän ohitsensa."
Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat, jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla, jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.
Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas alkava.
Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti, huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen, nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.
Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.
"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei kukaan sitä huomaa!"
Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia, syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan, ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua kuolleet.
Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.
"Eteenpäin!" komensi hän puoliääneen. "Tie on vapaa!"
Mutta toisen kerran erehtyi hän. "Hakatkaa maahan nuo konnat!" huudahti nuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä. "Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille palasille!" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä pensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla kasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se ensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti vaan hetkisen.
Ramoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet tästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi sotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit kohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä kirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta, jota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten riveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat sattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät, yhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi. Ramoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä ja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli haavoittumatta.
Äkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan, ja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän maassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa vangitun.
"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi hän vapisevin huulin, "enhän minä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa."
Hänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen suonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut. "Hirttäkää nuo roistot!" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui, ja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.
Ei yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet tahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään hänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin mäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa kohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä viimeisen kokeen.
Hän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella päällikköä.
"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet", vastasi sotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, "sitäpaitsi ei hän nyt ole täällä; hän poistui vähän aikaa sitten."
Ramoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi sotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.
"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä, pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."
"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen sotamies, potkaisten Ramoskia.
"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin heidän kaulaansa.
Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän, ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:
"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka…"
"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"
Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.
Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.
Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan nauroivat.
Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä. Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne", silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:
"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."
"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit sen muualla!"
"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon, "hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"
"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.
Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä vaipua rinnalleen.
"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"
"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.
Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.
Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski, raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän, ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin hymyilevältä.
Päällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada selville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei huomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja komensi lujalla äänellä:
"Ampukaa!"
Epätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi hän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt nahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja huudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: "Kehnosti te ammuttekin!"
"Senpä näytän sinulle", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä kohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä pienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin kaulan.
Onneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä hurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.
Toisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä toveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen silmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti liipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.
"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta", huusi hän, ja heitti kiväärin kauas luotaan, "toinen tänne!"
Kolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa liipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui jääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin sissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.
Ramoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen, ett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa hengitti vielä vaikka hyvin heikosti.
"Kuka oli sotamiesten päällikkö", kysyi mustaverinen mies, nojautuen tainnoksissa olevan Ramoskin yli, "tietääkö kukaan sen?"
"Aleksanteri Hummerhjelm", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen henkäyksensä.
Mustaverinen ei vastannut.
* * * * *
Se sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä, ei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja useimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui kahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja Finjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion päällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä järven rannalta.
Alkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä aina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri olisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään hurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes koiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta kauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä mannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.
Astukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi huonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen kirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja, kupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli kaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä riippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten valokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.
Pienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka tähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun alle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.
Pitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti olevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan epäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä varreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet jättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä kasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet olivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava masentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä osoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa katosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin siltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat vimmapäät kurissa.
"Minä olen lannistanut heidät", virkkoi hän, lisäten askeleitaan, "vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun annoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta käsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat kohotetut sydäntäni kohden", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan luo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, "mutta luodit eivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla on valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri sanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani lävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat hirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat", jatkoi hän pilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä tikarin kahvalla, "he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta näytänpä heille, että itse olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi tehdä mitä tahansa!"
"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään", virkkoi hän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; "käsi ristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin kostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että hän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota avioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä kerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi sovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei käsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!" huudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. "Lundin luona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani." Näin sanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa aliosaa peittävää, mustaa partaa. "Ja nämä jesuiitat", puuttui hän taasen puheesen kuiskaavalla äänellä, "he ovat hornan henkiä! Minä tunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän ikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut, vaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella, samoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani täyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat kaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta mitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa? Kosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita tikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää eripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä sanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on tunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja sentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta, jotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua nyt?" jatkoi hän kolkolla äänellä. "Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani, ja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään."
"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle hyödyksi. Hän, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät, kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme: heidän täytyy kuolla, mutta huomiota herättämättä, sillä niin kuuluu lakimme."
Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:
"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."
Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan järven rannalla.
V.
Berta.
Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan, sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa, sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella, hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt majuritar Lundbergin avarissa saleissa.
Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.
Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon. Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan. Berta ei kuullut mitään.
"Jospa hän toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin, "mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."
Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.
Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme, oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä puhua että vastata.
Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen. Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona, aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi valmistautua kuolemaan.
Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty levollisuutensakin oli hirveä nähdä.
Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.
Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä sydämelleen.
"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo.
"Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."
Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.
"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.
Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä sydämellisyydellä:
"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän, istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä, ja että…"
"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."
"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule teiltä puuttumaan."
"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä kun…"
"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte", keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."
"Ellei minun täytyisi häntä totella", vastasi Berta vapisevin äänin. "Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni. Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."
Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:
"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."
"Pakosta", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden puhutte arvoituksia?"
"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz, kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän, nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi sentähden levollisesti:
"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan…"
"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."
Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski… Ei, ei", jatkoi hän puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin kiinni."
Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.
"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään.
"Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin…"
Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet lujalla äänellä:
"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."
"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.
Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta. Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten vankiakin istumaan:
"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte kuulla huomenna."
Berta ei vastannut.
"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä, "tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta, ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle, ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani…"
"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki hikihelmiä otsaltaan.
"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli; usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja…"
"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.
"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän häntä etsinyt ja nyt… nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan sydämen."
Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz olisi häntä tukenut.
"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän, iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä, huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken päätös on auttanut minua."
Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat kalman kalpeat.
"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä lähemmäksi.
"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.
"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on… äitinne!"
Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän tainnottomana lattialle.
Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen ivanauruunsa.
Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.
"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."
Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa, jonka matalasta ovesta astui sisään.