VI.
Torpassa. — Valmistuksia. — Pelastus.
Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona. Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä; suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien vihollisten syöksevän esiin.
"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."
"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.
"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."
"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja…"
"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään, "kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko, nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat vielä säilyvät hänen muistossaan."
Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:
"Ramoski on kait uskollinen, niin että…"
"Ramoski on uskollinen", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon. "Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin. Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä, välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu hukkaan… tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.
Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi, kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:
"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka…"
"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran. "Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää, että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei, ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."
"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään, "ja vielä vähemmin sellaisia asioita."
"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."
Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada puhutella Bernhardia.
"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"
"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan. Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta…"
"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö mitään?"
"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä, ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."
"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he niskaamme."
"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä. Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme [ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen, mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan. Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi, ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään sanojaan koskaan."
Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta, huudahtaen:
"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän, naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."
"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä menen nyt määräpaikalleni."
Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin vihastuneen näköisenä.
"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja katseli kummastellen varustuksia.
"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti…"
"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät, rehellinen nainen…"
"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle, Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.
"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny", jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin salasit minulta tämän?"
"Jalo kreivittäreni", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä, "minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa puhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo ennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti kertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään. Mutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta", jatkoi hän, tähystellen metsäänpäin. "Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun käsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava."
Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se katosi pian ja hän kuiskasi:
"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."
"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard: "sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin päivän päästä on siskoni oleva vapaa."
"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen miekkaansa.
"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:
"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua, katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet, ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä olen…"
"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen, "minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta. Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen. Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen tomullensa!"
"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!"
Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista
kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti
Kruse itse!"
Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."
"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.
Eleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.
Kauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen lumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: "Niin kauan kuin tämä käsivarsi voi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva."
Yön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja tantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon lämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä loisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen tantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen takaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla, sitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.
Kolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan ei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi ajatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa. Hiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä kuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa kuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista vihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka puollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä ankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän, sisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut poltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He olivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä odottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet mieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien lupauksia ja vakuutuksia.
Akselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo väsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli kunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.
"Hyvä, hyvä", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, "minä olen nyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän tervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin jotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä käteensä, "vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä neitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa luiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa. Haa!" huudahti hän, nousten seisoalleen. "Tahtoisinpa nähdä hänen raivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin, hän milloinkaan palaa takasin", jatkoi hän vitkaan. "Minun miehieni kanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin ansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla päivilläni ja…"
Samassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan takansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.
"Ethän vielä huomaa mitään?" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua ympärillään, "ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita noita hiipiviä vihollisiamme."
"Ei ole hätää, nuori herrani", vastasi Czarny varmasti, "Erkillä, joka, kuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä kissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on kreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?"
"Maata nyt!" huudahti Bernhard kummastuneena. "Kyllähän hyvä äitini nyt on levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt antautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin rauhallinen ei hän suinkaan ole."
"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa", vastasi vanhus hiljaa, "ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä."
Keskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan luona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän luona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja sanoi, osoittaen vipusiltaa:
"Kestävätkö ketjut?"
"Ei yksikään sissi saa niitä poikki", vastasi Czarny, "ja voidakseen sen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä vähintäänkin pari tuntia."
"Kuulkaa, Czarny!" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja vei häntä vallin partaalle, "ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka saattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa lisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian on meiltä kielletty ja…"
"Mitä nyt, ukko?" huudahti Czarny astuen takaperin. "Mitä tarkoitatte tällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto…"
"Vaiti!" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui taaksepäin, paljastaen miekkansa. "Minä tiedän, mitä aijotte sanoa. Vanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen 'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten että puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon teille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi uskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen epäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä Erkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin sissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies. Hakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot piirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme, mutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!"
Näin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten sanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan paikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan sinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin oikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä hetki oli tullut.
Mutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja näki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan vartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän kuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.
"Mitä nyt, mitä nyt?" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna paikoillaan. "Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo…"
Viimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen. Pari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata takasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama välähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen jälkeen.
Joka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla, ja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:
"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!"
* * * * *
Tuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein askelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.
"Hän meni paulaan", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä kiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli vastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. "Nyt, jos milloinkaan, saan hänet pelastetuksi", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen kepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.
Hiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään huomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella kätki pienen veneen.
Hänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.
"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata", ajatteli hän, ryömien akkunan alla kasvavien pensaiden väliin, "Herrevadiin täytyy meidän päästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien kiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta."
Tapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat kätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut, ja suu ei enään hymyillyt.
"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena, peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan! Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys puistutti hänen ruumistaan.
Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"
Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.
Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.
Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän, nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.
Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.
"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."
Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.
"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon pelastaa teidät."
"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."
"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin", vastasi Ramoski, joka ei ollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. "Mutta teidän täytyy uskaltaa minuun", jatkoi hän kuiskaten, "teidän täytyy antaa minun määrätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa."
Berta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos tästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi enään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja paras kaikista oli, että pääsisi häneltä pakoon, jonka katse vielä poltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota enemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä muistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin tutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa, ettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja sanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:
"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä onnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset kuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että äiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä rankaiseva."
Nämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon." Ääneensä sanoi hän: "Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on…"
"Czarny!" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona, "tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?"
"Tunnen", vastasi Ramoski, "minä olen hänen maanmiehiänsä."
"Sittenpä et voi minua pettää", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja lisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia, "sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän hänestä paljon", virkkoi hän viattomasti, "mutta sekä äiti että minä emme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista."
Tämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa tärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:
"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten parhaiten pääsette pakenemaan."
"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!" huudahti Berta, joka nyt vasta taas huomasi tilansa, "mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka hetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä rannassa vakoilemassa."
"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin", vastasi Ramoski, sekä jupisi itsekseen, "ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään palaisi milloinkaan!"
"Missä hän sitten on?"
"En tiedä", vastasi Ramoski; "arvattavasti partioretkellä."
Berta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. "Älä viivy, älä viivy!" huusi hän yhä tuskallisempana. "Vie minut heti täältä; uh, minä tukehdun!"
"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä", vastasi Ramoski, "minä olen kätkenyt tänne veneen, jolla pakenemme yli järven. Mutta olkaa tarkoin varoillanne, vanha Kaisa väjyy kaikkialla."
Näin sanoen hypähti hän notkeasti maahan, katsoi vielä kerran, oliko vene paikoillaan, ja katosi mökkien väliin.
Tuskin oli hän kadonnut, ennenkuin vanhanpuoleinen naishenkilö tuli esille pensaikosta parin kyynärän päässä akkunasta. Se oli Kaisa.
"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", jupisi hän käheästi nauraen, "kyyhkynen aikoo lentää haukan pesästä, mutta siitä ei tule mitään, hä, hä, hä!"
Kiirein askelin riensi hän toisen veneen luo, joka oli kiinnitetty parin kyynärän päähän Ramoskin veneestä, ja pian näki hänen kaikin voimin soutavan pientä saarta kohti, jossa vartija oli.
Kuten lukija muistaa, oli ilta kuutamoinen, ja tämä seikka oli suurena haittana Ramoskille.
"Oli miten tahansa", jupisi hän, astellen rantaan, "hätätilassa voin tehdä tietä näillä", Puoliääneen sanoessaan tämän, otti hän vyöstään pistoolin, tutki sitä tarkoin, ja käyttäytyi sitte samaten tikarilla.
Berta odotti häntä mitä suurimmalla malttamattomuudella. Vihdoin hän tuli, ja Berta oli vähällä syöstä hänen helmaansa, kun hän hiipivin askelin astui matalasta ovesta huoneesen. Ramoski näki nuoren tytön riemun, ja tunsi itsensä melkoisesti vahvistetuksi, kun hän kysymykseensä, josko Berta olisi altis kärsimään kaikki paon vaarat, sai vastauksen:
"Vaikkapa tie kulkisi kuohuvien aaltojen tahi pimeimpien metsien läpi, en laisinkaan epäilisi seurata sinua, ja myöskään en epäilisi, jos meillä olisi vaikka kuinka monta penikulmaa kuljettavaa, kun vaan jälleen saan nähdä äitini ja pääsen tuon hirviön luota, joka niin vihaa häntä ja minua."
Ramoski säpsähti: "Vihaa häntä ja minua", toisti hän hiljaa, "tienneekö hän mitään?"
"Minä tiedän paljon", vastasi Berta, joka oli kuullut hänen viimeiset sanansa, "minä tiedän, mikä kohtalo tuli isäni osaksi, ja tiedänpä myös mikä on meidän, jos hän saa määrätä." Hän ei vapissut, kuiskatessaan näitä sanoja, mutta niin syvä suru kuvautui hänen kalpeille kasvoilleen ja äänensä oli niin vaikeroiva, että Ramoskin mieltä aivan karvasteli.
"Tulkaa, tulkaa, älkäämme viipykö kauempaa!" huusi hän, ja tarttui tytön käteen, "jokainen hetki on kallis."
Ulkona paistoi kuu, levittäen haamoittavan huntunsa pienen järven laineille ja rannoille. Ilta oli huumaavan ihana, ja Berta nauttikin syvin henkäyksin luonnon kauneudesta. Nopein askelin riensivät he veneen luo. Ramoski meni edellä, ja nuori tyttö oli juuri aikeissa hypätä veneesen, kun hän seisattui ja kuiskasi, nostaen sormen huulilleen:
"Saarestapäin tulee vene; me olemme tulleet huomatuksi."
Ramoski seurasi katseellaan hänen kädellään osoittamaan suuntaan ja huomasi ihmeekseen, että vene lähestyi kiireesti rantaa. Ja tarkemmin katsottuaan näki hän, miten kiväärejä välkkyi kuun valossa.
"Niin, he ovat todellakin huomanneet meidät", sanoi hän harmin tunteiden valtaamana, "nyt ei meillä ole muuta keinoa, kun koettaa paeta metsän läpi."
"Tule siis", kehoitti Berta, joka nyt sai rohkeutensa jälleen, "minä olen kyllin voimakas…"
"Haa, nyt tiedän", huudahti Ramoski, hypäten veneestä, "käyttäkäämme niitä hevosia, jotka otettiin pari päivää sitten. Osaattehan ratsastaa?" jatkoi hän, kääntyen Bertan puoleen.
"Kyllä maar", vastasi hän, hienosti hymyillen, Ramoskin sitä kuitenkaan huomaamatta.
Minuuttiakaan empimättä riensivät he kopille, jossa hevoset olivat. Ramoskin potkauksesta aukeni ovi, hevoset tuotiin ulos semmoisenaan, sillä satuloimiseen ei nyt ollut aikaa, ainoastaan ohjat ja peite, ja valmistukset olivat tehdyt.
"Jumala meitä auttakoon!" huokasi Berta ja keikahti Ramoskin avulla ratsulle. "Kiirehdi, vene on pian rannassa, ja sitten on liian myöhäistä."
Ramoski oli pian valmis, mutta juuri aikoessaan hypähtää ratsulle, peräytyi hän, kauhu kuvautuneena kasvoissaan. Pakolaisten edessä seisoi vanha Kaisa.
"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla", huudahti hän pilkkanaurulla, "kyllähän arvasin, että katteinin ystävä kierteleikse ihanan neidin ympärillä, mutta vanha Kaisa tuntee kaikki sellaiset salatiet, ha ha haa!"
Ramoskin hämmästys ei kestänyt kauan. Hän huomasi heti, että ratkaiseva ja pikainen päätös oli tehtävä, ja vielä enemmän, koska hän huomasi vanhuksen levottomasti seuraavan katseellaan venettä.
Ja Ramoski täyttikin heti tekemänsä päätöksen. "Pois tieltä, vanha kummitus", huudahti hän, tykkänään unohtaen kaiken varovaisuuden, "pois tieltä, taikka kyllä sinut opetan!"
Vanhuksen silmät säteilivät, ja koko hänen ruumiinsa vapisi raivosta. "En mene", vastasi hän, purren hammastaan, "minua käskettiin vartioimaan vankia, ja sen teenkin."
Näin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla huudoilla kutsuen apua.
Berta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi häntä tukenut.
"Rauhoittukaa", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, "meidän täytyy päästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen ruumiin yli."
Nämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan. Tuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään parin sylen päässä rannasta.
"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?" sanoi Ramoski, mennen aivan vanhuksen eteen.
"En", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, "tännepäin, pakolaisia, ryövärejä, mur…"
Tätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti hänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.
"Päästä irti ohjat", käski Ramoski vielä kerran.
Vanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista kiinni.
"No, saakoon sitten saatana uhrinsa", jupisi Ramoski kolkosti, "parempi on, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että viaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt suokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään."
Vanha Kaisa oli sillä välin turhaan kokenut päästä vapaaksi, mutta Ramoskin käsi puristi hänen kurkkuaan, ikäänkuin se olisi ollut pihtipenkissä.
"En, en!" kähisi hän taas, ja puristi suonenvedon tapaisesti ohjaksia, "aa-aa-auttakaa." Tikari työntyi hänen rintaansa, käden jäntereet tulivat hermottomiksi, vaahto näkyi vapisevilla huulilla, ja ähkyen vaipui hän maahan.
Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, joiden kuluessa ei Berta ollut uskaltanut katsoa ylös. Mutta kuultuaan vanhuksen putouksen ja nähdessään verta valuvan tikarin Ramoskin kädessä, valtasi hänet kauhu, ja hän kuiskasi, kääntäen pois päänsä ja osoittaen Kaisaa: "Hän oli toki ihminen."
"Ei, vaan piru hän oli", jupisi Ramoski, keikahtaen ratsulle, "ellen olisi tehnyt häntä vahingoittamattomaksi, olisi hän pian tappanut teidät."
Takaapäin kuuluvat hurjat huudot vetivät heidän huomionsa ruumiista vaaran puoleen, joka yhä lähempänä uhkasi heitä. He huomasivat nyt takanaan sissiparven, joka hurjasti huutaen syöksyi esiin, hampaisiin saakka varustettuna. Hetkisen viivytys, ja pako olisi ollut mahdoton. Silloin kannusti Ramoski hevostaan ja kiiti ensimäistä tietä, minkä näki, Bertan seuraamana. Luodit vinkuivat heidän korvissaan ja tempoivat irti oksia, jotka peittivät pakolaiset, mutta korkeampi voima näytti suojelevan heitä; ja kuu valaisi kirkkaasti heidän yksinäisen tiensä. Puhtaan sydämensä pohjasta kiitti Berta Jumalaa, pyhälle neitsyelle ja kaikille pyhimyksille lausui Ramoski hartaan kiitoksensa hänkin, ja äänettöminä riensivät he sitten täyttä vauhtia korkearunkoisten puiden ohi tuntematonta päämäärää kohden.
VII.
Onnettomuus tulee harvoin yksin. — Jatkoa kolmanteen lukuun.
Erkki-vanhuksen laukauksesta syntyi hälinä linnassa, ja jokainen kiirehti hänen käskystään vahtipaikalleen. Mutta se oli myöskin herättänyt hiipivät viholliset, ja nämä kun näkivät olevansa huomatut, koettivat ensi hämmästyksissään rynnäköllä valloittaa linnan.
Vimmatulla sotahuudolla heittäytyivät he hautaan ja kapuilivat urheasti vallille, mutta täällä otettiin heitä niin tarmokkaasti vastaan, että heidän hetken ottelun perästä ylen niskojansa täytyi peräytyä.
"Tämä oli ensimäinen hyvästijättö", mutisi Erkki, ladaten tykkinsä uudelleen, "toisella kerralla käy paremmin, sillä nyt nuo pirut tulivat liian äkkiä. Kas niin, pojat, sillä tavalla kunnon sotilas taistelee!"
Kauan ei tarvinnut odottaa toistakaan rynnäkköä. Mutta nyt muuttivat sissit sotimistapansa. Himmeä kuunvalo kun oli, voivat sissit edukkaasti piillä pensaikossa, mutta sitävastoin selvästi nähdä puollustajat, ja he käyttivätkin tätä etua hyväkseen. Metsästä välähteli joka hetki, ja jokunen luoti aina vei uhrinsa. Erkki kiroili kyllä sala-ampujia, mutta ne eivät sittenkään tulleet esille: piilopaikastaan lähettelivät he vaan luoteja, ja vanhus itsekin menetti hattunsa, juuri aikoessaan viedä sytyttimen sankkireikään.
"Tuolla, tuolla, ampukaa tuonnepäin!" huusi nuori talopoika tarttuen Erkin käsivarteen. "Minä huomasin sissijoukon olevan piilossa siellä pensaikossa."
Osoitettu pensaikko oli aivan lähellä vallihautaa, ja nähtävästi oli sissien aikomus koota sinne niin suuri joukko kuin mahdollista, voidakseen sitten rynnätä, kun hajoitettujen ampujain luodit ensin olivat vähentäneet puollustajain rivejä. Tämä ajatus juolahti heti Erkin mieleen, ja hän jupisi itsekseen, kääntäen tykit kenenkään huomaamatta pensaikkoa kohti:
"Hiljaa, hiljaa vaan, lurjukset, kyllä tunnen nämä kujeet; aivan samoin nuo kettumaiset saksalaisetkin tekivät Sonderburgin luona, ja minä silloinkin kanuunia hoidin. Paremmat ne tosin olivat kuin nämä leikkikalut, mutta kun panee kahdenkertaisen latauksen, niin toivon, ett'ei ainakaan pari heistä enään näe ensi päivänkoittoa." Näin sanoen nosti hän sytyttimen: välähdys, kumiseva paukaus, ja pensaikosta kuului ääretön parku, jota sotaan tottunut Erkkikin kauhistui. Hän oli niin hyvin tähdännyt laukauksensa, että ainoastaan pari henkeä vältti hävityksen.
Näiden joukossa oli eräs roteva mies, joka nopein askelin juoksi metsään, mutta ennenkuin katosi, katsoi hän taakseen, veti kaapun kasvoiltaan, nosti oikean kätensä kirkasta taivasta kohden ja jupisi: "jo tänä yönä täytyy teidän olla minun vallassani."
"Näetkö tuota yksinäistä miestä metsän rinteessä?" kuiskasi Erkki eräälle paraista ampujista. "Ota hänet huomioosi ja lähetä hänelle tervehdys, että ukko Erkinpojalla vieläkin on hyvät silmät."
Tuntematon seisoi paikallaan, ja himmeässä kuunvalossa näyttivät sysimustan parran ympäröimät kasvot enemmän henkiolennon kuin ihmisen kasvoilta.
Vielä kerran lausui hän äsken mainitsemamme sanansa, mutta pääsi tuskin loppuun, kun luoti lävisti puoleksi alas käärityn kauluksen ja pysähtyi nuoreen puuhun parin kyynärän päässä hänen takanaan.
Mies vavahti, nosti kaapun päänsä yli ja riensi pois. Erkki Erkinpojan vieressä seisoi Czarny. "Tunsitko häntä?" kysyi Czarny, osoittaen kädellään sinne päin, missä sissi oli seisonut.
"En", vastasi Erkki, "ken hän oli?"
"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä", vastasi Czarny hiljaa. "Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä tavalla tahansa saavuttaa päämääränsä."
Odottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan sivurakennukseen.
Taistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että yhä vartioittiin toisiaan.
Kalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen, jossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi hän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä menestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa valmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä tekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.
"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär", huudahti vanhus, tarttuen Eleonoran käteen, "nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi tapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin."
Eleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät tämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän takasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.
"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?" kuiskasi hän puoleksi nousten istualtaan, "minä en enään kuule laukauksia."
"Luulenpa todellakin", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin oli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä huusi, peittäen kasvonsa käsillään: "Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö lopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!" jatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.
"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta villipedoilta, jotka…"
Czarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi vanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan koki peitti.
"Czarny, Czarny!" huudahti Eleonora, mennen vanhusta vastaan, "ulkomuotosi ei ennusta hyvää. Mitä arvelet taistelusta?"
"En tahdo salata ajatuksiani", vastasi Czarny vakavalla äänellä' "enkä myöskään antaa teille pettävää toivoa, vaan suoraan ilmaista, että vaara todellakin on suuri. Kyllä tunnen nuo lurjukset; he sotivat omalla tavallaan, ja ell'eivät heti onnistu saamaan valtoihinsa väkivallalla jotain paikkaa, koettavat he petoksella tulla sen omistajaksi. Jos vaan tämän yön voimme pitää heitä etäällä, tahdon huomenna pyytää apua Herrevadista. Olkaa toki rauhallinen", jatkoi hän, nähdessään Eleonoran huolen yhä enentyvän hänen puhuessaan, "me olemme valmiit viimeiseen saakka puollustamaan asemiamme, ja ainoastaan ruumiidemme yli voivat vihollisemme päästä tänne."
"Kiitos, kiitos!" muuta ei Eleonora voinut puhua.
Synkkä aavistus oli hiipinyt hänen sydämeensä, pitäen sitä jännitettynä. Mennyt aika tunkeutui hänen katseensa eteen ja ajatukset kuluneiden päivien iloista ja suruista valtasivat hänet kokonaan.
Ei kukaan häntä häirinnyt. Czarny oli mennyt Martan luo ja puhui hänelle matalalla äänellä. Ison seinäkellon yksitoikkoinen pakutus oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta huoneessa. Puolen tuntia kului, ja vielä istui Eleonora samassa asennossa. Metsästä ja vallilta kuului yksiäänisiä laukauksia, ja vähä väliin antoi Erikki-vanhus kanuuniensa paukkua, näyttääkseen sisseille, että vielä oli valveilla. Kuu liikkui verkalleen yhä kauvemmaksi länteen, puiden varjot pitenivät, ja itäisellä taivaan rannalla näkyi vaaleanpunainen juova, joka vähitellen yhä suureni. Toisen kerran aukeni ovi, ja Bernhard astui huoneesen.
"Poikani! poikani!" huudahti Eleonora, ojentaen kätensä nuorukaista kohden, "miten hirveäksi on tämä yö tulevakaan! Czarny sanoo ett'ei sota vielä ole päättynyt."
Molemmat miehet vaihtoivat pitkän silmäyksen keskenään, mutta vihdoin sanoi Bernhard, syleillen äitiään:
"Niin on, armas äitini, mutta valitus ei tee sankaria. Rohkeus ja päättäväisyys, mutta ennen kaikkia varovaisuus ovat nyt tarpeen. Sissit vakoilevat joka pensastossa, vaan eivätpä ole meidänkään miehet joutilaat, ja linnan toisella puolen seisoo Aksel miehineen estämässä ryntääjiä siltä puolen hyökkäämästä. Äitini tietää että Aksel on urhea ja taitava sotilas, joten luulen, ett'ei siltä puolen ole mitään pelättävää."
"Niin on kuten Bernhard-herra sanoo", virkkoi Czarny, pyyhkästen kädellään ruudulta näköä estävän huuran, "ja jos tahtovat vielä tehdä rynnäkön, on se tapahtuva pian, ennenkuin päivä valkenee, jolloin helposti voimme heidät huomata."
Tuskin oli hän saanut viimeiset sanat lausutuiksi, kun hirveä melu kuului toisesta huoneesta. Czarny syöksi ovelle, mutta ei vielä ehtinyt sitä avata, kuin jo eräs palvelijoista töyttäsi sen selälleen.
"Mitä nyt, mitä nyt?" kysyi Bernhard, mennen palvelijaa vastaan, "tulethan sinä sellaista vauhtia, kuin jos sissit olisivat kintereilläsi."
"Heikeinpä niin", vastasi mies hengästyneenä, "nuo lurjukset ovat hyökänneet kornetti Lundbergin kimppuun, kun hän rohkeni mennä kappaleen matkaa metsään, seutua tutkimaan. Hän taistelee kuin hurja, mutta mitä voivat hänen muutamat miehensä niin montaa sissiä vastaan."
"Puhutko totta, mies", ärjäsi Czarny, tarttuen palvelijan käsivarteen, "eikö säikähdys ole tehnyt vaaraa suuremmaksi kuin se todella onkaan?"
Samassa tuli Erkki huoneesen.
"Ei", vastasi tämä, joka oli kuullut Czarnyn viimeiset sanat, "hän on puhunut totta."
Eleonora ei voinut sanoa sanaakaan; pidätetyin henkäyksin kuunteli hän palvelijain usein äänekästäkin keskustelua ulkohuoneessa, ja aikoi juuri mennä heitä rauhoittamaan, ehk'ei itsekään juuri ollut rauhallinen, kun Czarny sanoi:
"Tahdonpa itse mennä katsomaan, miten asianlaita oikeastaan on."
"Seis", kajahti nyt ääni kaikkien muitten yli, "ei kukaan saa mennä ulos."
"Ken voi minua estää?" kysyi Czarny, joka ei ensihämmästyksissään huomannut sitä, joka puhui.
"Minä voin sen tehdä", vastasi sama ääni, ja samassa seisoi Aksel hänen edessään. Vaatteensa olivat repaleilla, ja tukka valui epäjärjestyksessä hartioille.
"Minä taistelin niin kauan kuin voin", jatkoi hän, pyyhkien hikeä otsaltaan. "Sissit ovat monilukuisemmat kuin aavistimmekaan, sillä he ovat kokonaan piirittäneet meidän. Kyllähän lähetimmekin useoita heistä toiseen maailmaan, vaan uusia tuli taas sijaan, ja meidän täytyi väistyä. Viisi miestä on joukostani jälellä, ja nämä koettavat vielä vastustaa vihollisia vanhan linnan luona. Löytyykö täällä yksinäistä huonetta, jonne voisimme viedä kreivittären, niin…"
"Ei, minä en pakene", vastasi Eleonora, ylpeästi heittäen päänsä taaksepäin. "Teidän kanssanne tahdon jakaa vaaramme."
Kaikki katselivat häntä ihastuksella, ja hän jatkoi:
"Ehk'en omaakaan miehen voimia, olen toki yhtä rohkea, ja yhtä levollisesti voin kyllä katsella vaaroja silmiin kuin tekin, ystäväni. Sotiessanne en tahdo jäädä joutilaaksi tänne, minä tulen mukaanne."
"Ei, äitiseni", vastasi Bernhard uskaliaasti, "siihen en minä voi myöntyä. Teidän täytyy myöntyä siihen, että viemme teidät suojaan."
Eleonora ei vastannut. Hetkisen oli hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten ojensi hän pojalleen kätensä ja sanoi hiljaa:
"Kentiesi lienee parasta, että äiti tottelee poikaansa."
Sissit olivat menetelleet hyvin viekkaasti. He olivat vetäytyneet takasin, pettääkseen linnan puollustajia, joka onnistuikin. Sitten ryntäsivät he yhdistynein voimin Akselin johtaman pienen joukon kimppuun, ja häneltä itseltä kuulimme jo, miten tämä ottelu päättyi.
Erkki oli melkein kaikkien palvelijain seuraamana rientänyt taisteluun, joka yhä vaan kiihtyi kiihtymistään. Kumpikin puolue koetti sen, minkä ihmisvoimilla suinkin voi, ja jo näyttikin kuin jos sissit olisivat joutuneet häviölle, semminkin kun Czarny alkoi hätyyttää heitä sivulta, mutta he olivat liian lukuisat.
Vanha Erkki taisteli urhokkaasti, ja rohkaisi miehiäkin sekä sanoilla että teoilla, ja hänen raskas miekkansa halkasi monta otsaa. Näyttipä Czarnykin, ett'ei kahdeksankymmentä vuottansa vielä paljon olleet heikontaneet käsivarren tarmoa. Joka tilaisuudessa koetti hän päästä taisteluun verivihollisensa Walchovitsin kanssa, mutta tämä piti itsensä yhä syrjässä. Ainoastaan kerran Czarny hänet näki, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut.
Puolentunnin ankaran taistelun perästä olivat vallit sissien hallussa, ja nämä rupesivat nyt tunkeutumaan sivurakennuksiinkin, jossa menettelivät vanhan tapansa mukaan. Kaikki mitkä käsiinsä saivat, taulut, kuvastimet ja huonekalut, kaikki hävitettiin tahi vietiin takavarikkoon, ja salit, joissa ainoastaan pari tuntia sitten oli vallinnut lepo, olivat nyt hirveiden väkivaltaisuuksien näyttämöpaikkana.
Eleonora luuli omaavansa enemmän rohkeutta, kuin mitä hänellä todella olikaan. Niinkauan kuin taistelu riehui ulkona, oli hän jotenkin levollinen, mutta kuultuaan, että viholliset olivat tunkeutuneet hänen omiin huoneisiinsa, silloin loppui hänen rohkeutensa, ja tuskanhuudahduksella vaipui hän poikansa syliin.
"Viekäämme hänet vanhaan linnaan", sanoi Aksel, joka parin tanakan miehen kanssa suojasi sisäänkäytävää, "pääseehän sieltä alas toiselle puolen."
Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja harvoin käytetyn holvikäytävän kautta vei Bernhard nyt kiireesti äitinsä, jott'ei tämä tulisi näkemään niitä hirmuisuuksia, joita ennen pitkää tultaisiin täällä harjoittamaan.
Ei Eleonora olisi voinut uskoa niin pian pakolaisena astuvansa vanhan linnan pimeisiin saleihin, joissa kaiku kertoi joka askeleen, ja joissa kostea ilma tuntui niin tukahuttavalta.
Pimeys vallitsi siellä; vaan silloin tällöin, kun tuli ulkona kiivastui, näkyi kirkas kajastus pienillä akkunoilla, joiden läpi tuskin kuukaan pääsi valaisemaan.
Hurja meteli tuli yhä kuuluvammaksi Eleonoran korvissa, ja sai hänet vapisemaan.
"Bernhard, Bernhard, miten on tämä päättyvä?" valitti hän, väännellen käsiään. "Jospa toki jollakin keinoin pääsisimme pakenemaan Herrevadiin!"
"Se on liian myöhäistä", vastasi Bernhard kolkosti, "kaikki uloskäytävät ovat miehitetyt, meidän täytyy taistella täällä."
Keskustelu pysähtyi tähän, sentähden että Erkki ja Czarny syöksyivät huoneesen, noin kymmenen palvelijan seuraamana.
"Missä on Aksel?" huudahti Bernhard, rientäen Czarnyn luo, joka käski palvelijoitten sytyttämään tulta kahteen jälellejääneesen lamppuun. "Eihän vaan hänelle mikään onnettomuus liene tapahtunut?"
"Hän se sotii kuin 'Askenbergin' ratsumies ainakin", kiirehti Erkki sanomaan, "ja nuo kirotut talonpojat tulevat kyllä huomaamaan, että hänen miekkansa iskee syvään. Mutta nyt on kysymys, miten voitaisiin saada kreivitär turvaan, sillä nuo koirat voittavat yhä enemmän alaa."
Lamput olivat sillävälin sytytetyt, tehden valollaan vanhat esineet kummannäköisiksi.
"Emmekö koettaisi viedä kreivitärtä ulos tätä tietä?" sanoi Erkki, ja osoitti avaraan etehiseen johtavaa ovea, "täältä taasen pääsee vanhan linnan takana olevalle polulle. Vaara lähenee joka hetki yhä enemmän, ja pian…"
Viimeiset sanansa haihtuivat siihen yhteiseen kauhunhuutoon, joka kajahti salissa, kun holvikäytävän ovet kukistuivat sisään, ja sissien hurjistuneet kasvot tulivat näkyviin.
Kaksi sissiä juoksi huoneesen, mutta olivat tuskin päässeet pari kyynärää eteenpäin, kun raadelluin ruumiin kaatuivat lattialle. Aksel se taasen pienen joukkonsa kanssa tuli vähälukuisten palvelijain avuksi saliin. Mutta sissit tunkeilivatkin mitä nurjimmalla kiivaudella sisään.
"Jumalan tähden pelastakaa kreivitär!" huudahti Czarny, juosten Bernhardin luo, jonka rinnoilla puoleksi tainnoton kreivitär lepäsi, "pelastakaa hän", toisti Czarny, tarttuen kornetin käsivarteen, "pelastakaa hän, ell'ette tahdo nähdä hänen joutuvan Walchovitzin käsiin!"
Kuin käärmeen pistämänä nousi Eleonora seisoalleen, sanoen:
"Minä kuulin sanan, kauhean sanan!" huudahti hän, horjuvin askelin mennen Czarnyn eteen, joka nyt kauhulla huomasi menneensä liian pitkälle. "Oi, nimi entisiltä ajoilta kaikui korvissani! Czarny, sano, kuulinko oikein?"
Vanhus kääntyi vavisten poispäin.
Eleonora jatkoi:
"Minä kuulin nimen, joka herättää valveille kaikki muistot hirmupäiviltä Sanin luona, nimen, joka muistuttaa kaikista niistä hirmuisuuksista, joista tulin osalliseksi tuossa pienessä mökissä Veikselin rannalla! Sano, Czarny, etkö maininnut Walchovitzin nimeä?"
"Kreivittäreni", vastasi Czarny sortunein äänin, "minä… minä…"
"Levottomuutesi toteuttaa aavistukseni", vastasi Eleonora kätkien kasvonsa käsiinsä. "Oi Jumalani, mikä tuleekaan osakseni! Haa!" huudahti hän, peräytyen pari askelta, kauhu kuvautuneena kasvoissaan, "tuolla on hän, ruhtinaan palvelija, ja…"
"Ja ruhtinaan kostaja", vastasi luja ääni takaapäin.
Eleonora meni tainnuksiin, ja tämä olikin paras hänelle, sillä nyt ei hänen tarvinnut katsella sitä hirveätä näytelmää, mikä vanhassa linnassa näyteltiin. Joka taholta olivat sissit tunkeutuneet sisään, toivossa saada enemmän saalista.
Czarny kääntyi, kuullessaan äänen takanansa, ja Walchovitzin säkenöivät silmäykset kohtasivat häntä.
"Antautukaa!" jatkoi Walchovitz kohottaen pistoolin. "Vastarinta ei enään hyödytä mitään."
"Antautua!" huudahti Erkki, joka tähän saakka oli vaijeten katsellut kohtausta. "Puhutko kuninkaan sotamiehille antautumisesta?" jatkoi hän, korottaen äänensä ja heiluttaen miekkaa päänsä päällä. "Ei, ennenkuin tämä käsivarsi on hervoksissa, et saa minua peräytymään!"
Näin sanoen syöksyi tämä rajupäinen vanhus päin Walchovitzia, joka ei odottanut ryntäystä, vaan vetäytyi äkkiä takasin.
Tämä oli merkki yleisen kahakan alottamiseen. "Puollustakaamme kreivitärtä, niinkauan kuin yksikin käsivarsi on jälellä", huudahti Czarny pelästyneille palvelijoille, jotka tämän kehoituksen kuultuaan liittyivät yhteen, Erkki-ukon johdolla. "Näyttäkäämme noille roistoille, ett'ei voitto vielä ole heidän." Sitten kuiskasi hän Bernhardille, joka, äitinsä sylissään, seisoi aivan hänen takanaan: "Koettakaa päästä metsänpuoleiselle ovelle. Tie näyttää olevan vapaa; minä puollustan teitä."
Bernhard teki niin, ja oli jo noin puolitiessä, kun Walchovitz äkkiä pidätti hänet, kiukkuisin katsein astumalla hänen eteensä.
"Haa!" huudahti puolalainen, heiluttaen sapeliansa päänsä päällä, "vihdoinkin olen tullut määräni päähän!"
"Etpä vielä, kirottu ryöväri", sanoi ääni aivan Walchovitzin vieressä, joka tuskin sai aikaa välttääkseen Erkin iskuja. "Ensin tapat minun", jatkoi vanhus, asettuen Bernhardin eteen, "mutta tulehan vaan tänne, niin merkitsen sinut koko elinajaksesi."
Silmänräpäyksessä sulkivat sissit tien, ja kreivittären puollustajilla ei nyt ollut muuta neuvoa kuin sotia viimeiseen mieheen.
Hänen ympärillään seisoivat Bernhard, Aksel, Czarny ja Erkki, ja heidän onnistui yhdistetyin voimin lyödä takasin ensimäinen rynnäkkö. Veri valui lahonneelle permannolle, ja siellä täällä kaatui sissejä halaistuin otsin tai ruumis lävistettynä. Mutta kreivittären palvelijainkin luku oli vähentynyt, ja surulla huomasi Bernhard, että kaikki pelastus nyt oli ajattelemattomissa.
"Czarny, Czarny, emmekö enään voi pelastua?" kuiskasi hän, hirveä tuska kuvautuneena kasvoillaan, "onko onneton äitini joutuva heidän käsiinsä. Silloin on hän hukassa."
"Koettakaamme murtautua läpi", vastasi Czarny hiljaa; "ottakaa te kreivitär, Erkki ja minä suojelemme teitä; vielä on meitä niin monta jälellä, että koe voi onnistua."
Pieni joukko kokoontui Czarnyn käskystä kreivittären ympärille, joka taistelun ajalla oli herännyt ja nyt, posket kalman kalpeina ja polvet horjuen, nojautui Bernhardin käsivarteen.
"Oi Jumalani, eikö tämä ollut harhanäky, vai onko hän täällä?" huudahti Eleonora tuskastuneena. "Czarny, kautta kaiken mikä pyhää on, vastaa todenperäisesti!"
Mutta Czarny ei kuullut näitä sanoja, sillä juuri samassa syöksi hän pienen joukkonsa etupäässä sissien keskelle ja teki heille suuren tappion. Vanha Erkki seurasi häntä uskollisesti. Järjestämättömät talonpojat peräytyivät, ja suurin osa heistä pakeni nurinniskoin samaa tietä kuin tulivatkin.
Vielä paloivat molemmat lamput ja valaisivat himmeästi tuota hurjaa melskettä, mutta samassa kun Erkki löi maahan erään niistä talonpojista, mitkä vielä tekivät vastarintaa ovella, kuului pistoolin laukaus eräästä salin nurkasta, ja luoti murskasi toisen lampuista pienille palasille. Taaskin pamahti laukaus, mutta tämä hairahtui maalistaan.
"Hakatkaa nuo kirotut konnat tuhansiksi palasiksi!" huusi Czarny lujalla äänellä. "Meidän täytyy päästä ulos, ennenkuin ehtivät ampua toisenkin lampun sirpaleiksi."
"Ei niin kiirettä, Czarny-ystäväni!" kuului ivaava ääni hänen takanaan, ja lampun levittämässä puolihämärässä valossa tunsi Czarny verivihollisensa synkät kasvot. Mutta Walchovitz ei ollut yksin, hänellä oli suuri joukko seurassaan.
"Ei niin kiirettä!" toisti hän taas, ottaen pari askelta eteenpäin. "Minulla on pari sanaa puhuttavaa kreivitär Eleonora Stjernfeltille, valapatolle ja…"
"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!" huudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. "Eikö minua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni, että tyttäreni!"
"Ja vielä minun hauttani!" täytti Walchovitz vitkaan, pannen viimeisille sanoille painoa.
Eleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt ymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle selville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin kavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.
"Saatana", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, "eikö sinussa löydy rahtuakaan ihmistunnetta?"
"Hm", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, "kuka minulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?"
"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta", vastasi Czarny, kolkon epätoivon valtaamana, "toisen meistä täytyy jäädä paikalle."
"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään", kuului luja ääni Czarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi Erkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. "Puollusta itseäsi", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, "minä olen ennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin puhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin saavuta sinuakin."
Walchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin hurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.
Turhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa, masentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä paikallaan.
"Takasin!" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen niskaan. "Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun velvollisuuteni kaataa hänet." Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet, tätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei olisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä pelastuksen siinto jälellä.
Kuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä ovi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen uloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.
"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?" kysyi Bernhard, osoittaen uloskäytävää. "Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja yhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman."
"Sitä olen minäkin ajatellut", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli, joka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla. "Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi", lisäsi hän ja otti tainnottoman syliinsä sekä kiiruhti käytävään.
Aksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman palvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi hän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.
Samassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että nuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen edessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui vanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen rintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.
"Pelastakaa… kreivitär… minä tein… minkä… voin", ähkyi hän, vieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen henkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä toki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista kohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti veri virtana lattialle.
"Ha, ha, haa!" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta, "käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät käsissä, katsokaa, katsokaa!" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan, "mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!"
Kauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun punaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat nyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi kummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.
Heidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä rajummin, ja sissit lähenivät samaten. "Kas, miten ihanasti tuo loistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus jälellä", huudahti Walchovitz, juosten saliin. "Sissit, tännepäin, ottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!" Tämä yksi käsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.
Kuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten ja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen eteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä, ennenkuin antautuisivat.
Sissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät heti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun perästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää talonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa vihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen peräytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen toisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin kahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta sisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi eivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa. Metsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn päällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun kestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.
"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä, "pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata päästä pakenemaan Herrevadiin."
Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä jotakin hirveätä.
"Ethän ole nähnyt häntä, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.
"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko
Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean
Erkkimme kuoleman."
Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:
"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta lienee?"
"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."
Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.
"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa", sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri…"
"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin, jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa, sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa. Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa, tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora, joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen katse, ja kaikki oli loppunut.
Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.
"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."
Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä edestä.
"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."
Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.
Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.
"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä." Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään. Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta, sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.
"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!" Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti, että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin, kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.
Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta, vastatulleiden sissien keskelle.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.
"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin, koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"
"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen, "ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt nähtävästi kostaa…"
"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."