"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa, "kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina huomannut sen lujaksi."
"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"
Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.
"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."
Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana lunastushinta soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin huudahtaen:
"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta…"
Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä hänen puheensa.
"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin, "käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden tulen väliin!"
Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.
Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin. Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta. Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut. Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian kuin mahdollista.
Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt paraillaan murtaa porttia.
"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen mukaanne!"
Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen edessään.
"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.
Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.
Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären, rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.
Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.
Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään. Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja huomasi edessään naisen ruumiin.
"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"
"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.
"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"
"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."
Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo, joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen kuollonkamppauksensa olleen hirveän.
"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla toistensa rinnalla."
"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen, "pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski Aschebergilta."
Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.
* * * * *
"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka, nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli vetäytynyt pari askelta taaksepäin.
"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi nuorukainen, kumartaen nöyrästi.
"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?" kysyi kuningas vielä.
"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.
"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen kauniita kasvoja.
Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista, ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."
"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas, viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."
Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.
Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.
VIII.
Landskronan tappelu. — Tirupin kirkkotarhassa.
Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa, ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen tanskalaisten leiriä.
Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset, Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä, jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat. Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.
Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin kirkolla.
Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa, kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.
"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään, ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te, herrani, jäätte minun luokseni tänne."
"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen, "päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan paremmin kootakseen uusia voimia."
"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut marssimaan."
Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.
Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin [kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.
"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme, voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."
"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette, kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."
Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken puoleen:
"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän; hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"
"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa, joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan tapahtunut."
Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä vastaan.
"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on tärkeitä ilmoitettavia."
"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."
"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.
* * * * *
Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu, "Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle, joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä. Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.
"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."
"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."
Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän, annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi rynnäkkö takasin.
Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina, vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.
Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin, nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.
Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui, mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään: "eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet pataljonat.
* * * * *
Eräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä ovat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme miestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien sekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin että tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo kolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs hälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty 4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä joukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta siitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä silmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että sotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne. Ennen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö sitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka hetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä kului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.
Ääneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat keskenään, tehden arveluita.
Kun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet hälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:
"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin."
"Noh, hän ei pidä kiirettä", vastasi Bernhard hiljaa, "hän ei tahdo jättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi. Berta-parka", jupisi hän sitten itsekseen, "vähältä piti, ett'et toista kertaa joutunut sissien käsiin."
"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!" pyysi Czarny, joka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. "Enpä voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja menin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta ensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei se luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu vihkivedellä."
"Kuule siis!" vastasi Bernhard, astuen lähemmäksi Czarnya, kolmannen henkilön, joka oli Aksel Lundberg, kädet ristissä rinnan yli astellessa heidän edessään.
"Kaksi metsää olimme kulkeneet ristiin rastiin, näkemättä ainoatakaan sissiä, ja aijoimme juuri lähteä tänne, kun aivan äkkiarvaamatta tapasimme erään hyvin epäiltävän näköisen miehen. Me pidimme häntä vakoojana. Hän asteli yksin metsässä eikä näyttänyt huomaavankaan meitä. Kauan pidettyämme häntä silmällä, lähestyimme niin varovasti kuin suinkin, luullen hänet todella vakoojaksi. Pian huomasi hän meidät, ja näytti ensi silmänräpäyksessä kovin hämmästyneeltä, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä seuraavalla hetkellä seisoi hän keskellämme ja kertoi, että hän erään naisen kansaa oli paennut Finja-järven luona sijaitsevasta sissileiristä. Alussa emme häntä uskoneet, mutta kun hän sitten vei meidät kurjaan, puolittain rappeutuneesen mökkiin, pari sataa askelta metsän sisässä, näimme että hän oli puhunut totta. Ja tämän, puoleksi lattialla viruvan naisen tunsin sisarekseni. Hän kertoi nyt paostaan, miten he olivat kuleksineet pitkin metsiä, ja peläten sissejä eivät olleet uskaltaneet lähetä talojakaan. Sattumalta olivat tulleet tälle mökille, ja vanha vaimo, joka nyt oli ruoan haussa, oli hyväntahtoisesti ottanut heidät vastaan. Mutta vaivat ja levottomuus sekä nautitsemansa kehno ravinto olivat niin heikontaneet Bertan voimia, että hän vaan mitä suurimmilla ponnistuksilla saattoi jatkaa matkaansa tänne. Vanha eukko tuli pian takasin, ja annettuani hänelle kaikki vähät rahani, jonka palkkion hän vasta pitkän kursastelemisen jälkeen otti vastaan, lähdimme matkaan, koska ennen yön tuloa vielä toivoimme saavuttaa ruotsalaisen armeijan. Minä lähetin partiokuntia sinua etsimään, mutta kuten tiedät, oli kaikki turhaa. Minulla oli Berta edessäni satulassa, ja rivakasti nelistäen kiiruhdimme eteenpäin kapeata metsätietä myöten, joka eukon puheen mukaan johti valtamaantielle. Noin tunnin ajat olimme siten kulkeneet, kun äkkiä sivultapäin tullut luoti kaatoi erään ratsumiehistäni maahan. Me olimme joutuneet salajoukon pariin, sen huomasimme heti, ja sulkien rivimme, päätimme yhdistetyin voimin raivata itsellemme tien."
"Joka paikka vilisi sisseistä, ja juuri kannustaessamme ratsujamme rynnäkköön, huomasin Walchovitzin, joka aivan levollisena nojautui puuta vastaan, hornanhymy huulillaan katsellen sisarparkaani ja minua. Mutta äkkiä hän säpsähti, ja minä näin hänen nostavan pyssyn poskelleen. Hän oli huomannut Ramoskin ja tahtoi nyt kostaa. Mutta tämä ohjasi äkkiä hevosensa syrjään, ja vältti siten luodin, joka tunkiihe puuhun ei kaukana hänestä. Sissit eivät kauan voineet hyökkäystämme vastustaa, vaan hajautuivat pian, jättäen tien vapaaksi. Walchovitzia en enään nähnyt, mutta milloinkaan en unohda sitä vihan silmäystä, jonka hän loi minuun, ja joka kyllin ilmaisi, minkä kohtalon tämä konna valmistaisi äitiparalleni. Czarny, uskollinen ystäväni", jatkoi nuorukainen surullisesti ja tarttui vanhuksen käteen, "koska pääsemme tästä verivihollisestamme, joka alati on meitä vainoova?"
Czarny oli hetkisen vaiti, ikäänkuin tahtoisi hän tuumia, mitä vastaisi, mutta sitten nousi hän seisoalleen, pyyhkäsi vitkaan kädellään otsaansa ja vastasi:
"Heti tämän toimituksen päätyttyä jatkamme takaa-ajoa. Eilen kuulin eräältä korpraalilta, että luutnantti Hummerhjelm aikoo käydä vierailemassa Finjassakin, ja tuohan sopii mainiosti. Sitäpaitsi voitte olla jotenkin levollinen kreivittären suhteen, sillä ei Walchovitz niin pian toteuta uhkaustaan. Minä tunnen jesuiittain tavat; heidän kostonsa ei kohtaa nopeasti, vaan…"
"Sitä vaarallisempihan se sitten on", virkkoi Aksel.
"Mutta sillävälin voimme me ryhtyä tarpeenmukaisiin toimiin ja siten ehkäistä kavalan vihollisemme tuumat", vastasi Czarny lujasti.
Bernhard aikoi juuri vastata tähän, kun Ramoskin tulo antoi keskustelulle toisen suunnan.
"Miten on Bertan laita?" kysyi Bernhard, levottomana katsellen vastatullutta.
"Neiti on parempi jo", vastasi Ramoski tyynesti, "hän ei enään itke niin katkerasti ja näyttää olevan aivan varma siitä, ett'ei mitään pahaa tule tapahtumaan kreivittärelle."
"Jumalan kiitos", jupisi Aksel, vitkaan astellen edestakasin. "Nyt, jos koskaan, on tyyneys ja varmuus tarpeen, sillä mitä päältäkatsellen voi havaita, on meillä vaikein työ jälellä."
Keskustelun keskeytti tässä rummunpärinä, joka kutsui joka miehen paikalleen.
Etäältä näkyi epäselvä, tumma joukko lähenevän, mutta vielä ei kukaan voinut sanoa, oliko se ystävä vai vihollinen. Jokaisen sydän tykytti huolesta. Äkkiä kuului uhkaava jupina tuosta äänettömästä parvesta, sillä se oli tuntenut ruotsalaiset liput. Jokainen katseli kysyvin silmäyksin naapuriansa, ikäänkuin kysyen häneltä, eikö kaikki ollut vain harhanäkyä. Tämän levottomuuden hetkessä tuntui lohdulliselta lähestyä toistaan.
"Armeija on lyöty, kuningas on hyljännyt meidät", jupisivat talonpojat, luoden uhkaavia silmäyksiä peräytyvään siipeen, "ken on meitä nyt johtava?"
"Kuningas ei ole meitä hyljännyt", huusi muuan ajutantti, joka juuri nelisti esiin; "hänen siipensä on voittanut ja seisoo tanskalaisten takana, mutta vasemman siiven täytyi väistyä ylivoiman edestä. Ottakaamme me nyt juuttilainen vastaan, että toverimme ehtivät hiukan malttaa mieltänsä."
"Onko niin kuin sanotte, herra, niin tahdomme seisoa viimeiseen mieheen", vastasi ijäkäs, harmaapäinen talonpoika, puristaen keihästään, "turhaan en ole tehnyt sotapalvelusta kuningas-vainajan aikana, ja tiedän kyllä, kuinka paljon juuttilainen sietää saada selkäänsä."
"Oikein, ukkoseni", huudahti muuan upseereista, lyöden vanhusta olalle; "sinä, joka ennenkin olet ollut verisissä otteluissa, voit innostuttaa tovereitasi ja…"
"Me voimme tapella yhtähyvin sitä ilman", keskeytti toinen talonpoika kiivaasti. "Jos siksi tulee, että juuttilaista huimitaan hänen vehkeistään, tahdomme kaikki olla mukana."
"Niin, sen tahdomme", huusi satakunta ääntä. "Viekää meitä heti taisteluun!"
"Täällä tulee oikeen olemaan helteessä, ole siitä varma", sanoi Aksel, Bernhardin seurassa tunkeutuessaan talonpoikaisparven läpi, yhtyäkseen Czarnyyn ja Ramoskiin, jotka vähää ennen olivat poistuneet. "Jos on totta, kuten sanotaan, että kuningas siivellään on voittanut, ei ole mitään hätää, mutta vastaisessa tapauksessa meidän kyllä on vaikea tästä suoriutua."
"Seuratkaamme kuitenkin talonpoikia", vastasi Bernhard miettiväisesti; "niin, pian meillä ei muuta keinoa ole tarjollakaan, sillä kohta tanskalaiset leviävät takammekin."
"No, mitä tuumit asemasta, Czarny", jatkoi hän, tarttuen tämän käsivarteen, "toivotko menestystä?"
"Onpa vaikea sanoa", virkkoi tämä, hiukan pudistaen päätään. "Kuten minusta näyttää, ovat tanskalaiset melkoisesti lukuisammat, ja sen voin sanoa jo ennakolta, että taistelu, jos se syttyy, on oleva mitä verisin, sillä talonpojat ovat vannoneet mieluummin kaatua kuin peräytyä askeltakaan."
"Ja tehkäämme mekin samoin!" huudahti Bernhard säihkyvin silmin.
"Voittamatta kaatua on sotilaasta mitä suloisinta, sen olemme oppineet.
Luvatkaa minulle vaan, että, jos kaadun, viette sisarparkani turvaan",
jatkoi hän vakavasti.
"Ja tämä lupaus ei ole ainoa, jonka teiltä otan; minä pyydän vielä, että kaikin tavoin koetatte pelastaa äitiraukkaani. Lupaatteko sen?"
"No, mitä kujeita nämä ovat?" huudahti Czarny. "Te puhutte kuolemasta, lupauksista ja vapauttamisesta, aivan kuin jo tuntisitte luodin tahi keihään sydämessänne. Nämä ovat pelkkiä haaveita, sillä olenpa ihan varma, että te, yhtähyvin kuin mekin, elätte yli tämän päivän."
"Sinullapa on luja usko", virkkoi Aksel epäilevän näköisenä, "täytyypä tunnustaani, että ennemmin puoltaisin Bernhardin mielipidettä."
Czarny ei vastannut tähän, vaan johti keskustelun toiselle tolalle.
Tällä välin läheni ruotsalaisten vasen siipi yhä enemmän kirkkotarhaa, ja seisahtui sinne, järjestääkseen rivinsä. Talonpojat saivat käskyn astua esiin. Kaikuvilla hurraahuudoilla marssivat he suoraan vihollisten joukkoja kohden, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin taistelu alkoi uudestaan. Sen hurjimmillaan raivotessa, kiiruhtivat neljä tuttavaamme erääsen pieneen talonpoikaistaloon, ainoastaan parin pyssynkantaman päässä taistelukentästä. Berta oleskeli siellä, ja Akselin kehoituksesta tahtoi Bernhard nyt viedä hänet sieltä, koska näytti siltä, että taistelu vähitellen vetäytyisi sinne päin.
Nämä neljä miestä eivät katsoneet takansa eikä sivulleen, juoksivat vaan kaikin voimin, ett'eivät tulisi liian myöhään. Siten saavuttivat he talon ja aikoivat juuri astua ovesta sisään, kun korkeat huudot takanaan pakottivat heidät pysähtymään.
"Haa", huudahti Czarny, nuolen nopeudella tempaisten miekan huotrastaan, "tanskalaiset ovat seuranneet meitä, valmistaukaamme nyt ankaraan otteluun."
"Berta-raukka", jupisi Bernhard, pyyhkäisten toisella kädellään otsaansa, "taaskin saat nähdä kamppailtavan elämästä ja kuolemasta; tämä on hirveätä!"
"Bernhard", kuiskasi Aksel, pusertaen toverinsa kättä, "minä annan mielelläni henkeni alttiiksi sisaresi edestä. Koeta paeta takatietä, niin…"
"Sinä, Aksel", keskeytti Bernhard, katsellen toveriaan säihkyvin silmin, "sinäkin tahtoisit kuolla Bertan edestä, sinä, jolla vielä on kunniarikas ura kuljettavana. Eihän sinun tarvitsisi ottaa yksityisiin kamppailuihimme osaa, mutta kuitenkin teet sen! Kauan olen jo huomannut, että salaisesti rakastat sisko-raukkaani; olenko oikeassa vai väärässä?"
"Sinä olet oikeassa", vastasi Aksel, luoden vakavan katseen toveriinsa, "yhdessä olemme Bertan kanssa kasvaneet pienestä asti, ja minä tunnen, että hän tulee minulle kalliimmaksi päivä päivältä. Niin, minä rakastan sisartasi", jatkoi hän melkein kiivaasti ja tarttui Bernhardia käteen; "mutta minä olen aateliton, ja äitisi kentiesi estelee yhtymistämme."
"Ole huoleti, veli", vastasi Bernhard, syleillen ystäväänsä; "äidilläni on paremmat mielipiteet kuin nämä, hän ei välitä nimestä, kun sydän vaan on jalo ja kelpo. Tämä yksin antaa miehelle tosiarvon, ja se on todella surkuteltava, joka ajattelee toisin."
Aksel aikoi juuri vastata, kun Berta samassa näyttäytyi rakennuksen korkeilla portailla.
Muutamalla hypyllä seisoi Aksel hänen rinnallaan.
"Mikä on hätänä, Aksel", kysyi hän, luoden silmäyksen seudulle ympärillään, "minä kuulen taistelun hälinää ja…"
"Berta, Berta", huudahti nuorukainen, tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "ole valmis näkemään mitä tahansa. Tanskalaiset käyvät yhä ankarammin kimppuumme ja peräytyminen voi olla mahdoton. Sinä tunnet nämä tiet; mitä myöten pääsemme parahiten vaarasta?"
"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea", vastasi Berta, osoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan asuinhuoneiden takana. "Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos kerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään ahdistava."
"Berta", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä ilmaisevan katseen, "antaudutko minun turviini, tahi…"
"Miksi en sitä tekisi", keskeytti hän kummastellen, "olethan sinä ystäväni, Bernhardin ystävä", oikasi hän, petollisen punan levitessä poskilleen.
Tämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen asuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket hehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi. Heidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä taistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se hetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli liian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut sitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja heräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi huoneesen.
"Suuri vaara uhkaa meitä", huusi hän, ja syleili sisartaan, "tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän aikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt mieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken", jatkoi hän hymyillen ja löi keveästi Akselia olalle, "mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet luvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele. Puutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin kauan kun aika sen vielä myöntää."
"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa hukata", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari aseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä. Hetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti tannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa matkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.
"Kiirehtikää, kiirehtikää!" huusi hän jo etäältä, "lukuisa joukko aikoo tuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme pelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton."
Käskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin olevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan, jossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä vastassa.
"Kas tuolla!" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa, joka rientomarssissa läheni sivultapäin, "he koettavat saavuttaa meitä, mutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät kiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt lähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset tulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta", jatkoi vanhus lujemmalla äänellä, "minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä aivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen. Lähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis."
"Czarny on oikeassa", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin silmin. "Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa juuttilaisten ylivoimaa."
Samassa jyskähti joukkolaukaus heidän takanansa, ja muuan talonpoika, joka oli lähetetty vartioimaan, tuli juosten takasin ja kertoi tanskalaisten yhä enemmän tunkevan päälle, ja että heidän voittanut siipensä hajautui yhä enemmän Sireköpingeen johtavalle tielle.
"Onko totta, mitä puhut", kysyi Bernhard, iskien terävän silmäyksen talonpoikaan, "eikö pelko mahdollisesti ole tehnyt vaaraa suuremmaksi, kuin se todellisuudessa onkaan?"
"Ei, herrani", vastasi talonpoika, levollisena kestäen Bernhardin terävän katseen, "minua ei juuri malttamattomuus vaivaa, mutta ell'ette minua usko, voitte itse mennä katsomaan."
"Talonpoika puhuu totta", vastasi Czarny, joka sillä välin oli käynyt syrjemmällä, "tanskalaiset aikovat todella saartaa sekä vasemman siipemmc että talonpojat, mutta tämäpä ei tulekaan heille helpoksi, arvaan ma, sillä siipemme taaskin järjestyy. Nyt täytyy meidän kuitenkin katsoa, miten pääsisimme parhaiten pakoon, sillä he ovat jo tuolla", jatkoi hän, osoittaen metsään, jostapäin ennenmainittu joukko läheni; "he koettavat kaikin keinoin sulkea meiltä tietä. Kirottu liike tuo", jupisi hän itsekseen, "nyt saamme heidät vielä selkäämmekin, ja ell'emme ehdi joko metsään tahi Sireköpingeen, olemme hukassa."
Hetkisen mietittyään, lisäsi hän ääneensä:
"Metsään emme enään ehdi paeta, sillä ennenkuin ehdimme tasangon yli, saavuttaisi vihollinen meidät. Parempi on siis mielestäni, että poikkeamme Sireköpingen tielle, siellä voimme mahdollisesti tavata ystäviäkin. Tämä talo ei missään tapauksessa kelpaa suojaksi, sillä puolen tunnin kuluttua ovat joko tanskalaiset tahi meikäläiset pistäneet sen palamaan."
"Czarny on oikeassa", vastasi Aksel, ja lähestyi Bertaa, joka vähän matkan päässä silmäili taistelua aiempana kentällä. "Berta, meidän on kiiruhtaminen, Sireköpingen luona odottaa pelastus meitä."
"Minä seuraan sinua minne vaan menet", vastasi Berta matalalla äänellä ja katseli luottavasti nuorukaista silmiin; "nyt vasta on minulla voimia kärsiä mitä vaivoja tahansa."
"Ja nämät sanasi lisäävät minunkin rohkeuttani, armas Bertani", vastasi Aksel, Iempeällä väkivallalla vetäen Bertan rinnoilleen; "jos on tarpeellista, kannan sinut koko kentän yli, ja voitpa olla varma siitä, että miekkani iskee syvemmälle nyt, kuin pari tuntia sitten."
"Pidä sanasi, ystäväni", lausui heleä ääni rakastavain takana, ja kääntäessään silmänsä sinne, huomasivat he Bernhardin. "Pidä sanasi, pian ehkä saamme nähdä, että tämä on tarpeen."
Keskustelu päättyi tähän, sillä samassa tuli Ramoski ilmoittamaan, että jo oli aika lähteä.
Etupäässä astelivat Czarny ja Bernhard, sitten Aksel ja Berta ja viimeksi Ramoski. Pian olivat he jättäneet talon ja riensivät nopein askelin Sireköpingeen johtavaa tietä myöten. Tykkien pauke ja kiväärituli enenivät joka hetki, ja pakolaisten silmien eteen levitettiin nyt niitä hirveitä kuvia, jotka ovat sodan erkanemattomat seuralaiset. He eivät enään olleet yksin kentällä. Joka taholta töyttäsivät tanskalaiset esille, aikoen piirittää Tirupin luona seisahtuneen joukon, mutta pian saivat taasen tuntea innokasta vastarintaa, sillä talonpojat, jotka jo olivat tehneet onnistumattoman rynnäkön, karkasivat toisen kerran vihollistensa kimppuun.
Hetkeäkään viipymättä jatkoivat pakolaiset matkaansa Sireköpingeen päin, ja he hengähtivät jo vapaammin, voidessaan viimemainitussa paikassa eroittaa ruotsalaisia univormuja, ja kun näkivät, miten eräs osasto ruotsalaisia sotamiehiä rientoaskelin samosi hyökkäävää vihollista vastaan.
"Tällä kertaa tulevat tanskalaiset peijatuiksi, ja oikein aimo lailla", sanoi Czarny, luoden kehoittavia silmäyksiä nuoreen tyttöön. "Me olemme jo puolitiessä ja Sireköpingistä lähetetään partiojoukkioita joka suunnalle. Rohkeutta vaan, ja pian saamme nauraa juuttilaiselle tekemällä kujeellamme."
"No, no, eipä vielä ole riemuitsemista", vastasi Ramoski, joka kulki pari askelta jälessä ja oli kuullut Czarnyn sanat. "Katso itse ja sano, eivätkö vihollisemme ole kettujakin kavalammat!"
Samassa pamahti musketin laukaus pakolaisten takana, ja kauhulla huomasivat he nyt vasta, että vihollinen oli melkein saartanut heidät. Hetkisen epäröi Czarny, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö levollisesti odottamaan ruotsalaisia, jotka ponnistivat kaikki voimansa, päästäkseen aikanaan perille. Vihdoin valitsi hän toki ensiksimainitun ja antoi merkin, että matkaa taasen jatkettaisiin.
Äkkiä pysähtyi Berta, kuollon kalpeuden levitessä kasvoilleen.
"Minä en kykene kauvemmaksi", kuiskasi hän, ja olisi vaipunut maahan, ell'ei Aksel olisi ottanut häntä vastaan. "Pelastakaa itsenne. Minulle ei varmaankaan kukaan tee mitään pahaa."
"Minä en väisty luotasi!" huudahti Aksel, painaen suudelman tytön huulille. "Yhdessä kuolkaamme, yhdessä jakakaamme vankeuskin."
Tuskin oli hän viimeiset sanansa lausunut, kun luoti lensi heidän ylitsensä. Se tuli ruotsalaisten joukosta, jotka nyt juosten lähenivät. Tanskalaiset tekivät, minkä tehdä voivat, päästäkseen ensin perille; ja heille, kun oli lyhempi matka, se onnistuikin. Tultuaan noin sadan askeleen päähän pakolaisista, kehoittivat tanskalaiset heitä antautumaan, etteivät turhaan ryhtyisi taisteluun. Mutta Czarny, joka toivoi voivansa viivyttää tanskalaisia kunnes ruotsalaiset ehtisivät perille, ei luvannut myöntyä heidän ehdotukseensa, ell'ei heille annettaisi varmaa suojaa. Upseri kielsi ja uhkasi heti ampua, elleivät heti antautuisi.
"Ampukaa sitten!" huusi Czarny, asettuen Bertan eteen; "voittehan koettaa."
Tämä ynseys kiukutti upseria, ja lujalla äänellä komensi hän väkensä tähtäämään. Berta kuuli tämän käskyn ja vaipui tainnotonna Akselin syliin.
Toisen kerran vinkuivat luodit pakolaisten yli, ja yksi niistä sattui
Bernhardin käsivarteen.
"Aavistukseni toteutuu", jupisi hän, nojaten Ramoskin olkapäähän, Akselin nenäliinallaan sitoessa haavaa, "ensimäinen luoti oli minua varten, mutta kenen on toinen?"
"Älä puhu sellaisia, Bernhard", keskeytti Aksel, luoden nuhtelevan katseen ystäväänsä. "Sitenhän tykkänään masennat rohkeutemme, jota nyt niin hyvin tarvitsemme."
Bernhard aikoi vastata, mutta joukkolaukaus tanskalaisten puolelta keskeytti hänet. Taistelu oli nyt tullut alkuun ja jatkui äärettömällä kiivaudella. Ruotsalaiset tosin olivat melkoisesti vähälukuisammat, mutta kuollon halveksiminen, jolla he taistelivat, teki sen, ett'eivät tanskalaiset voineet heitä työntää takasin. Näiden kahden taistelevan joukon ympärille kokoontui joka hetki yhä enemmän väkeä, ja pian syttyi Tirupin ja Sireköpingen välillä yleinen kahakka. Tämä oli jälkinäytelmä sille kauhealle draamalle, joka alettiin Yllehedin luona. Tanskalaisia tosin elvytti vasemman siipensä voitto, ja he koettivat sen täydentää, mutta tässä heillä olikin ylipääsemätön este tiellä, sillä Lybecker, joka taasen oli koonnut melkoisen sotilasvoiman, otti miehekkäästi vastaan heidän ryntäyksensä. Vihdoin oli tanskalaisten pakeneminen, ja kun kuningas Kristian oli saanut kuulla, että vastustajansa seisoivat Asmundstorpan kirkolla ja siis uhkasivat sulkea häneltä tien Landskronaan, vetäytyi hän kiireesti takasin.
Tätä käskyä pantaessa täytäntöön koko tanskalaisten armeijassa, uhkasi pakolaisiamme joka hetki mitä suurin vaara, ja ainoastaan Czarnyn ja Ramoskin sukkeluus pelasti heidät vankeuteen joutumasta. Ihmeteltävällä tyyneydellä katseli Berta tätä veristä työtä, ja vaikka usein kaatuneiden sotilaiden veri priskoi hänen päälleen, ei hän peräytynyt askeltakaan.
"Maanmiehemme ovat voittaneet!" huudahti Aksel ja koki vetää nuoren tytön ahdingosta. "Muutaman minuutin kuluttua olemme pelastuneet ja…"
"Haa", huudahti Czarny, keskeyttäen Akselin puheen, "tuolla se hylkiö menee! Seuratkaamme häntä ja älkäämme päästäkö, ennenkuin hän on jättänyt takasin kreivittären!"
Näin sanoen syöksiihe vanhus pakenevien tanskalaisten perään, tehden ankaralla miekallaan verisen niitoksen pelästyneiden vihollisten riveissä.
"Ken on hän, ken?" kysyi Bernhard, joka vaivoin voi seurata ystäviänsä. Tuska, jonka läpiammuttu käsivarsi vaikutti ja sen lisäksi verenvuoto, olivat vähentäneet hänen voimiaan.
"Äsken juuri hänet näin", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen, "tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet eri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä kerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä ylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin vakoili ja sitten koki saartaa meidät."
"Ha ha haa!" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä. "Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme taaskin."
Pakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua sanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:
"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna itse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen sittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla olevan voimaa murtaa kaikki siteet!"
Czarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää olivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset olivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.
Tämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten tuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska ruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin menehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis järin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä linnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka jäivät ulkopuolelle kaupunkia.
IX.
Päätös.
Kirkas kuutamo valaisi pientä Finja-järveä tuuheine rantoineen, ja koko seudussa vallitsi tähän asti niin harvinainen rauhallisuus. Yö oli jo tullut, kun lukuisa joukko jalkaväkeä varovasti lähestyi sissien leiripaikkaa.
Pari kyynärää joukon edellä käveli kaksi miestä, puhellen matalalla äänellä: nämä olivat joukon johtaja ja Czarny.
"Tässähän tie käynee, jos vaan ymmärsin Ramoskin puheen oikein", virkkoi Czarny, varovasti tähystellen ympärilleen. "Sissit luulevat nyt olevansa turvassa, mutta vielä ei heidän päällikkönsä ole päättänyt laskuaan kanssamme, ja ell'ei Ramoski järin paljon ole erehtynyt, tulee yrityksemme kyllä onnistumaan."
"Sepä olisi mainiota", vastasi johtaja, eräs nuori katteini, merkitsevällä liikkeellä lyöden kätensä miekankahvaan, "nämä villipedot ovat häirinneet paikkakuntaa niin kauvan, että ansaitsevat mitä tuntuvamman rangaistuksen, ja minäpä en suinkaan tahdo vetäytyä takaisin, tulisipa sitte puolet enemmänkin sissejä tieheni."
"Jospa nyt Ramoski palajaisi pian", sanoi Czarny pusertaen miekankahvaa, "en ymmärrä, missä hän näin kauvan viipynee."
"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla."
"Ne eivät Ramoskia estä", vastasi Czarny jyrkästi: "hän hiipielee kyllä niiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja olisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä suoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin", jatkoi vanhus, juosten erästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. "No miten on, onko tie vapaa vai ei?" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.
"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet", vastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. "Ei yksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein vannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin mitä rauhallista kylää tahansa."
"Älkää olko niin varma!" keskeytti katteini puoleksi hymysuin. "Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan, voivat he karata kimppuumme."
Ei kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun katteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi katteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski, viidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle, jonne kaksi venettä oli kätketty.
"Onko siellä kukaan?" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän veneistä.
"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat
Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.
"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.
"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."
Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla kohden pientä saarta, missä vartija oli.
* * * * *
"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen. Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava. Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."
Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin väkivallalla päästä tuumiensa perille.
"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin", vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt, jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden. Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja katseensa milt'ei masentavaksi.
"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän kreivitärtä, sanoen:
"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa. Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko, että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden, ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle. Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava, vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."
Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.
"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa. Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa? Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"
Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:
"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin. Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo olla orjattarenne. Minä vaadin vapauttani, ja muistakaa, että kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne, jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja…"
"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."
Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt pienelle räppänälle.
"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän, uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon. Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut, mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa. Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön, katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."
Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan, kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon: ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti. Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan, Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.
"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!" huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen. "Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata leiriin."
"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.
"Teidän täytyy seurata minua!" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen käsivarteensa; "minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä."
Eleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua lepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden ohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.
Leirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat haluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi vasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.
Walchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt teki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko ruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan hänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.
Kiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin vihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven pintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa, liekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden pinnalle.
"Antaudu Walchovitz!" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan sen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja Akselkin olivat. "Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko leiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti sinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja vaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle, ennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut, käyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka päällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa."
Walchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus juolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja nosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.
"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni", huudahti hän pilkkanaurulla. "Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki kärsittävänä."
Toinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja molemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla aironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.
"Minä en pelkää teitä", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla. "Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän välimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän, jolloin…"
"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta", vastasi Ramoski, osoittaen kädellään tyyntä veden pintaa.
Walchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin sanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään, ettei armoa ollut toivomistakaan.
Eleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi luulleen poikansa, huudahti hän ilosta.
"Pelasta minut, pelasta minut!" huusi hän tuskastuneena. "Tuo hirviö on muuten ottava henkeni."
"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni", vastasi Walchovitz synkästi ja kohotti karpiininsa. "Tie auki ja heti, muuten saatte hakea kreivitärtä tuolta", lisäsi hän, osoittaen järveen. "Minä vaikka itse teen hänelle seuraa", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti vielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille kasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. "Kunhan vaan kosto täyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!"
Samassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz veneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen parilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi Bernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski häntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan horjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen varovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä voi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli saaliinsa temmattu hänen käsistään.
Hirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin Ramoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä tavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.
"Haa", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli, "sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet pettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat ajatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta, sillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun täytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan laineisin!"
Surullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä, ja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon tunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös, että ratkaiseva taistelu pian oli alkava.
Ramoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui taisteluun elämästä ja kuolemasta.
Aivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu huomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.
"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin tikarinkahvaan. "Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin, jos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen nimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä…"
Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz hänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja synnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta. Molemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he aseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin lankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän oli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman vihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän aseensa syvälle onnettoman sydämeen.
Ähkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:
"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo konna elää."
Czarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa; sitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja, puristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli jo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt äitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.
Walchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard tavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän, koetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos hänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen valmiit häntä vastustamaan.
"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin", jupisi hän, "sitä suurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa."
Hiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin mukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin huomatessa kaikki liikkeensä.
"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini", ivasi jesuiitta ja katseli Bernhardia tuimasti. "Minä voitan teidät ja saan nähdä sydänverenne kuten Ramoskiltakin."
"Lopeta taistelu, Walchovitz", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; "sinä joudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan."
"En milloinkaan", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. "Luuletko että minä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!"
"Kuole siis!" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa sydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo onneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut monta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan yli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki hiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.
"Huu, mikä hirveä yö!" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.
"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään", vastasi Czarny luottavasti. "Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani Czarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi kaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla aloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että meikäläiset ovat voittaneet", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä; "tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan, jossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään."
"Berta on siis siellä?" kysyi kreivitär hiljaa.
"Niin on", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen; "Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä iltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin."
"Odota siksi, kun tulemme kotia", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti nuorukaista olalle. "Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon kuulla Bertan mielipiteen asiassa."
Aksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen tuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn hautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi vetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin taakseen savuavana roviona.
Vieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka olivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät yhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan palvelijan.