"Eversti Kruse", vastasi upseri.
Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.
Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä. Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.
Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:
"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"
"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän käsistäni."
"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.
"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon.
Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."
"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär huomattavasti vapisevalla äänellä.
"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."
"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."
Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä ruotsalaisten nuotiotulet.
V.
"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." — Muukalainen.
Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.
Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi, että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia, joka tämän kautta menisi Sandomiriin.
Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi, ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:
"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."
"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.
"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."
"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"
"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies järkähtämättä.
Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän, ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon. Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan, astui ulos.
"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja minkä tähden ette tottele vartijaa?"
Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa pääsy teidän luoksenne."
"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.
Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen, kysyi eversti:
"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin luona?"
"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä puheesta.
"Oletteko puhutellut häntä?"
"Olen."
"Mitä sanoo hän sodasta?"
"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia, ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."
"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"
Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti, lyöden häntä olalle:
"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha akka."
Hieman punehtuen vastasi Vilho:
"Hyvin, eversti."
"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"
"Miksi sitä kysytte?"
"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.
"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus, jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös, levottomuus kuvattuna kasvoissaan.
"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki…"
"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi, sitten on kaikki hukassa!"
"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.
"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."
"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon viimeisille sanoille.
"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.
"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."
"Te olette siis itse ollut tappelussa?"
"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun, ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua, kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa, tulkaa, niin näytän sen teille."
Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta puheesta.
Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, avatessaan toisen oven:
"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."
Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:
"Eleonora!"
"Vilho!"
* * * * *
Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia. Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät monen epäilevän rohkeuden.
Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas. Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana Veikseliä mennyt sen yli.
"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."
"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja…"
"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta", keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille armeijoille."
Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.
Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa, mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään. Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä, kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä! Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.
Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan puheille.
"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis, harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.
Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö, nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen, levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:
"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi Mikolaiovin linnassa."
Kaarlo Kustaa vastasi:
"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin hän itse tahtoo täällä olla."
"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä säihkyivät.
Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.
"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini. Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa minun luonani."
Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:
"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen, ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"
Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.
Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas hiljaisuuden, sanoen:
"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot kasvot!"
"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli… Tapani
Czarnecki."
Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.
"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi miekan kahvassa untamme."
Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille. Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.
VI.
Eversti Kruse tulee liikutetuksi. — Isä ja poika. — Taistelu.
Samalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui
Eversti Kruse ratsumiehineen leiriin.
Muutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten sotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan, nähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla päälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi, nojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka voisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen Czarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne, jossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan Puolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen ylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät kuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir tuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi löytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus veisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki epäilemättä ensimäisen sijan.
Vanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka kohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt neuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki upserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen noustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita esiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen katsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi molempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.
"Kuka oli tämä mies?" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan kreivittären rinnalla. "Te näytitte tuntevan hänet."
"Hän oli kenraali Czarnecki", vastasi Eleonora.
"Czarnecki!" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi: "Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi miestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin: Kaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu sellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan valtaistuimesta."
Czarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan unohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.
Saman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse osaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän, mielihyvällä hieroen käsiään:
"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki pakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti hän aselepoa?"
Majuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:
"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret takasin."
"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään, "sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut, minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi, majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei heiltä mitään puutu, hyvästi!"
Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.
Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä ruotsalaisten leiriin.
"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne vartioitsemme teitä, ja…"
"En itse tähteni, vaan… vaan…" sanoi Eleonora, koettaen vastustaa kyyneleitään.
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on kyllä kauniisti tehty, mutta… mutta… minä kärsin myöskin, nähdessäni teidän tuskaanne."
Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa nais-silmässä.
"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene vastustamaan miekan iskuja."
Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään, kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi virka-asioissa.
* * * * *
Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja, puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa. Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"
Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:
"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka, saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun käskyjäni, ja voitto on meidän!"
Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois.
Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön
Czarnecki, eläköön Puola!"
"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa, ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.
"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"
"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen kuullut hänen tuumansa."
"Miten ne kuuluvat?"
"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta
Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia
Varsovaa kohden."
"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.
"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa huomioon."
"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin. Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle, niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa. Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi eräästä tärkeästä asiasta."
Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.
"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja tyytymätön kaikkeen."
"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.
"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille, ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä? Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa…"
"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.
"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa nyt olisi kadotuksen partaalla."
"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.
"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme, on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"
Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös. "EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"
"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä syökse itseäsi kadotukseen!"
"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei; isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"
"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia takasin morsiamesi!"
"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna. "Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta isänsä varoittavaa ääntä.
* * * * *
Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle, aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.
Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa, jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.
Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran vuodetta.
Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.
Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.
"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti, "silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän, asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:
"Onko siellä ketään?"
Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.
"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.
"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin mars!" Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja sanoi värisevin huulin:
"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."
Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi tutuksi.
"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin", huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun; olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"
"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.
Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona ankarana tuomarina.
"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on, että heti tunnustat kaikki."
"Rakkauteni valtijattareeni ja…"
"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.
"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni…"
"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"
"En", vastasi Czarny rohkeasti.
"No, missä sitten olet ollut?"
"Ruhtinas Czarneckin seurassa."
"Missä hän on?"
"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin käynnistä ruotsalaisten leirissä.
"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"
"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet lattiaan.
"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä tiedän, että Czarnecki on täällä!"
Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin. Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet nöyrtymään.
"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"
"Göran Czarnecki!"
"Missä tarkoituksessa?"
"Kat… kat… kat…"
"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on sinulla saatavana korvapuusti minulta."
"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.
"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"
"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny, taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan. Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle, varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.
Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän. Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä! Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri, toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat, ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa, toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia, että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset husaarit.
Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään. Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu maa otettiin takasin.
Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle, joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär. Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.
Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.
"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä morsiantanne hänen käsissään!"
Eversti syöksyi ulos.
"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen. "Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi olla turvassa puolalaisten luodeilta."
Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.
Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään leimusi taistelunhimo ja vimma.
"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan.
"Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"
Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.
Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty, ennenkuin olet vallassani."
"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."
Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli. Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan.
Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.
Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.
Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.
Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen, nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.
"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä, "luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa; kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"
Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi taisteluvaatimukseen.
Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä ratsastajia että miekkailijoita.
Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt, vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:
"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi taistelu, ja puolalaiset pakenivat.
"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse, ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"
Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella puristi.
Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet, saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"
Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.
Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:
"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."
"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"
Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.
Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli
Eleonoran luo.
VII.
Sandomirissa.
Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla, sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa. Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin 30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.
Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti, mennäkseen kaupungin luona virran yli.
Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen. Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.
Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.
Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa. Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään, vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät huolettomina eteenpäin.
Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.
"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas, ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta kuninkaistani minulla toki on selko."
"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."
"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen: "Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet yli, niin…"
"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi
Göran Czarnecki kolkosti.
"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija surullisella äänellä.
"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu täällä. Vie minut hänen luoksensa."
"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin eteen.
"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.
"Ramoski."
"Voimmeko luottaa häneen?"
"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."
"Hyvä; vie minut hänen luokseen."
Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.
"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan lähelläni!"
Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.
"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"
"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului, ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä, vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:
"Tässä on puhumani mies!"
Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"
"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."
"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"
"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina", vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.
"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan! Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä kädessään.
Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä, kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.
"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."
Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään, sanoi Ramoski:
"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne, ollakseen hyvässä turvassa."
"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä puhutaan?"
"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."
"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.
"Kreivitär Eleonora ja…"
"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.
"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen eräältä tuttavalta korpraalilta."
"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."
"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa, ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän väliä jokaisen.
"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen muurien edustalle!"
Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.
Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän. "Luultavasti on se joku yövahtijoukko… mutta he seisahtuvat tälle portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."
Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:
"Aukaise heti!"
Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä, niin pelastutte."
Ruhtinas myöntyi.
"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"
Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:
"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan täyttää hänen käskyjänsä."
Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.
"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.
"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä kaatua voimakkaista sysäyksistä.
Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme nähneet heidän tulevan tänne sisälle."
Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.
"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee ulos, muutoin…"
"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.
Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön, jonne olivat jättäneet hevosensa.
Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."
Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä
Ramoskia kiireestä kantapäähän:
"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet pakoon."
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän:
"Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."
"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.
"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.
Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että vieraansa olivat pelastuneet.
Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa, litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.
Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa koville kasvoilleen:
"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia.
Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet
Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"
"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme laita on?"
"Hyvin, kuinkas myös?"
"Hyvä; onko joukko valmiina?"
"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon olevan?"
"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny, astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee sinun odottaa heitä."
"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"
Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:
"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."
"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.
"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä saamaan."
Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.
Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa, sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten kulkuaan jälleen Sandomiriin.