language: Finnish

ELETTYJÄ PIKKUSEIKKAILUJA

Kirj.

Knut Hamsun

Norjanklelestä suomentanut

Timo Tuura

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

SISÄLLYS:

Knut Hamsun.
Pelkoa.
Muuan katuvallankumous.
Aave.
Vehnäaavikolla.
Esitelmämatkalla.

KNUT HAMSUN.

Knut Hamsun syntyi Gudbransdalissa Norjassa elokuun 4:nä 1860. Koti oli köyhä. Hamsun sai lapsena syödä sukulaisten armoleipää ja heti kun vähänkin kynnelle kykeni omin neuvoin hankkia elantonsa. Koulunkäyntiin ei ollut tilaisuutta. Knut Hamsun on autodidakti, itseoppinut mies, luontaisten taipumusten ja rikkaitten luonnonlahjojen kirjailijauralle saattama luonnonlapsi. — Hänen vaiherikkaasta elämästään ja kirjallisesta tuotannostaan seuraavassa muutamia viittauksia:

Kirjallisella alalla Hamsun ensikerran yritteleikse 17—18-vuotiaana, — hän on silloin suutarinopissa. Muutama hänen pikkukyhäyksistään painetaan erääseen Pohjois-Norjan sanomalehteen. Levoton kulkuriveri ei salli Hamsunin pitkälti pysyä suutarin rauhallisessa ammatissa. Hän karkaa merille, on laivapoikana, kalastajana, joutuu Amerikaan, on siellä kulkurina, kaivostyömiehenä, kauppa-apulaisena, raitiotiekonduktöörinä ja monena muuna. Amerikasta kotimaahan palattua hän 1883—86 toimii sanomalehtimiehenä. Kristianialaisen sanomalehden »Verdens Gang'in» kirjeenvaihtajana hän 1886 jälleen lähtee Amerikaan. Sieltä palattuaan hän 1888 julkaisi esikoisteoksensa Fra Amerikas Aandsliv (Amerikan henkinen elämä), joka arvostelujensa räikeydestä ja ylimalkaisuudesta huolimatta herätti omaperäisellä käsitys- ja esitystavallaan melkoista huomiota. Kuuluisaksi saattoi hänet romaani Sult (Nälkää) joka ilmestyi 1890. Tässä nerokkaassa teoksessaan Hamsun erittelee nälkää näkevän, kirjailijaksi ruvenneen nuoren ylioppilaan sielun elämää. Pienimpiäkin yksityiskohtia tarkkaamaan pakoittaen, herkeämättä, lepoa suomatta vangiten mielikuvituksen, hän saa lukijan omassa sielussaan elämään päähenkilön ponnistelut, odotusjännityksen, toiveet ja epätoivon, nälkähoureet ja kuvitellut seikkailut, vain silloin tällöin keventäen ahdistavaa tunnelmaa omituisilla päähänpistoilla ja hirtehishuumorilla. Vähemmän merkittäviä ovat romaanit Mysterier (Mysterioita), ilm. 1892 ja Ny Jord (Uutta maata), ilm. 1893. Viimemainittuna vuonna Hamsun julkaisi vielä satirisen romaanin Redaktör Lynge (Toimittaja Lynge), jossa hän ruoskii eräitä epäsuuntia Norjan silloisessa julkisessa elämässä. 1894 ilmestynyt rakkausromaani Pan [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on Hamsunin merkittävimpiä teoksia. 1895—97 Hamsun julkaisi dramattisen trilogian Ved Rigets Port (Valtakunnan portilla) — Livets Spil (Elämän leikkiä) — ja Aftenröde (Iltarusko). Huolimatta näiden näytelmäin sovinnaisista säännöistä poikkeavasta rakenteesta ja henkilöiden luonnekuvauksen heikkouksista ja liiallisesta tyylittelystä, oli niiden näyttämömenestys huomattava, kiitos Hamsunin omaperäisen aiheenkäsityksen ja vuoropuheluihin sirotettujen hämmästyttävien ja häikäisevän sukkelain paradoksien. 1899 ilmestynyt rakkaustarina Victoria [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on Hamsunin tuotannon korkokohta. Senjälkeen ilmestynyt näytelmä Dronning Tamara (Kuningatar Tamara) kuvailee harhailevaa lempeä antikiseen tapaan, suurin yksinkertaisin piirtein. 1902 ilmestyi Hamsunin ensimäinen runopukuinen teos, Munken Vendt (Munkki Vendt). Se on näytelmäntapainen kuvaus virastaan karanneen pappismiehen vaiheista. Munken Vendt lienee huomattavimpia teoksia Skandinavian uusimmassa kirjallisuudessa. Eventyrland (Satuseikkailujen maassa), ilm. 1903, on romantisoitu matkakuvaus Kaukasiasta, täynnä yksilöllistä runollisuutta ja omaperäisiä ilmaisumuotoja Hamsunille ominaiselle luonnonkäsitykselle. Ensimäisen novellikokoelmansa Siesta (Lepohetki) Hamsun julkaisi 1897, ja sisälsi se leikillisiä tarinoita, joilla ei ole sanottavaa merkitystä hänen tuotannossaan. Tämän vihkosen »Eletyt pikkuseikkailut» ovat suomennetut novellikokoelmasta Kratskog (Viidakkoa), ilm. 1904. Kratskog'in mieltäkiinnittävämmät kertomukset ovat tekijän muistelmat vaiherikkaan elämänsä varrelta. Myöhemmin Hamsun vielä on julkaissut erään runokokoelman ja muutamia romaaneja. Jälkimäisistä ovat uusimmat Benoni ja Rosa ja liikkuvat ne samoilla paikoilla — Lofotenin saaristossa — kuin edellämainittu Pan, onpa niissä osaksi samat henkilötkin. — Vakiintuneen kirjailijamaineen saavutettuaankin on Hamsun lavealti matkustellut ja vieläpä sellaisissakin maissa, jonne ei tavallisten matkailijoiden tie satu. Sivumennen mainittakoon että Hamsun kymmenisen vuotta takaperin kävi Suomessakin, pitäen Helsingissä muutamia esitelmiä.

Edellä on jo viitattu muutamiin piirteisiin Knut Hamsun kirjailijaluonteessa. Vielä muutama sana sen selventämiseksi. — Knut Hamsunia on vaikea saada sopeutumaan mihinkään kirjalliseen koulukuntaan: hänen teoksissaan on vuoroin hillitöntä romantiikkaa, vuoroin mitä räikeintä naturalismia. Kertomatapa on levotonta, sovinnaisista suhdallisuussäännöistä piittaamatonta: juonen solmukohdat, tärkeät kohdat sielunerittelyssä hän useinkin sivuuttaa muutamalla sanalla antautuen sensijaan parastaan pannen kuvaamaan sivuseikkoja, näennäisiä vähäpätöisyyksiä. Tästä huolimatta hän tenhoo lukijan mielen ja pitää sen lumoissaan. Tämän tenhon salaisuus lienee siinä, ettei lukija huomaa kertomatavassa mitään tahallista, mitään ennakolta tarkkapiirteisesti suunniteltua: ihmiset, tapaukset, kuvat kumpuavat välittömästi kirjailijain sielusta ja muuttuvat heti lukijan oman sielun näkemyksiksi ja liikutuksiksi. Knut Hamsun luo vain vaistonsa avulla — lukijan antautumista ei häiritse tekijän harkitsevan järjen pihtien pitimet. Hänen päähenkilönsä ovat vaistojensa, hetkellisten tunteidensa ja mielijohteidensa vallitsemia luonnonlapsia, heidän sielullinen rakenteensa on yksinkertainen, tunne-elämänsä harvasyinen, mutta rajun voimakas. Heidän sielujensa pimennoissa virtaavat tummat pohjavedet, salaperäiset, selittämättömät kuin luonnon alkeellisimmat perustoiminnot: näistä tummista vesistä kohoaa intohimojen pyörteitä, milloin onnettomuuteen syökseviä, kuin Lofotenin äkkimyrskyt ja salaiset merivirtain pyörteet, milloin sielun selittämättömällä auvolla huumaavia, kuin Ruijan kirkkaat kesäyöt, raikas, lintujen laulua soiva tunturi-ilma ja usvaan häipyväin laaksolehtojen tuore multa, mahlan tuoksu ja lyhyen kesän kuumeiseksi kiihdyttämä kiima. Knut Hamsun ja hänen ominaisimmat henkilönsä ovat kappale Pohjois-Norjan suurpiirteistä luontoa.

PELKOA.

En oikeastaan koskaan ennen ensimäistä Amerikassa oloani tiennyt mitä pelko on. Ei silti, että olisin niin erittäin rohkea, vaan sentähden, ettei rohkeuttani sitä ennen oltu todenteossa koeteltu. Se tapahtui vuonna 1884.

Kaukana prerialla on pieni kaupunkipahanen nimeltä Madelia, erinomaisen ikävä ja epämiellyttävä paikka, rumine taloineen, lankunpätkistä kyhättyine katukäytävineen ja ilkeänsisuisine Ihmisineen. Siellähän juuri muuten Jesse James, Amerikan verenhimoisin ja eniten ruudin mustaama rosvo, vihdoin viimein saatiin kiinni ja tapettiin. Sinne hän oli tullut, sinne piiloutunut, — sopiva paikka tuolle ilkiölle, joka vuosikausia oli häirinnyt vapaavaltioitten yleistä turvallisuutta rosvouksillaan ja murhillaan.

Samaan paikkaan olin minäkin muuten tullut, — mutta siinä tuiki rauhallisessa aikomuksessa, että auttaisin muuatta pulaan joutunutta tuttavaani.

Muuan Johnston niminen amerikalainen oli silloin kun minä tutustuin häneen ja hänen vaimoonsa »keskikoulun» opettajana eräässä Visconsinin kaupungissa. Jonkun aikaa sen jälkeen tuo mies jätti opettajatoimen ja siirtyi käytännölliselle alalle, hän matkusti Madelian preria-kaupunkiin ja perusti puutavaraliikkeen. Kun hän oli työskennellyt tässä ammatissa vuoden verran, sain minä häneltä kirjeen, missä hän pyysi minua, jos se vain oli minulle mahdollista, tulemaan Madeliaan hoitamaan hänen liikettään sillä välin kuin hän vaimoineen teki matkan itävaltioihin. Satuin olemaan työtönnä ja lähdin.

Tulin Madelian asemalle pimeänä talvi-iltana, tapasin Johnstonin, menin hänen kanssaan hänen kotiinsa ja otin huoneeni haltuuni. Hänen talonsa sijaitsi hyvän matkaa varsinaisesta kaupungista. Kulutimme suuren osan yötä minun perehdyttämiseeni puutavaraliikkeen minulle siihen asti tuiki tuntemattomiin kauppasalaisuuksiin. Seuraavana aamuna antoi Johnston minulle leikkiä laskien revolverinsa ja pari tuntia myöhemmin oli hän rouvineen junassa.

Jäätyäni yksin taloon, muutin huoneestani arkitupaan, jossa oli mukavampaa ja josta käsin muuten saatoin paremmin pitää silmällä koko taloa. Aviokumppanusten vuoteen otin niinikään käytettäväkseni.

Kului muutama päivä. Myin lankkuja ja lautoja ja vein joka ilta päivän kuluessa kertyneet rahat pankkiin, missä sain vastakirjaani kuittauksen.

Talossa ei siis ollut muita ihmisiä, olin yksin. Laitoin itse ruokani, lypsin ja ruokin Johnstonin kaksi lehmää, leivoin leipää, keitin ja paistoin. Ensi leipomukseni ei muuten onnistunut aivan hyvin, käytin liian paljon jauhoja, leipä ei kunnolla kypsistynyt, siihen tuli tinajuovia ja seuraavana päivänä se oli kivikovaa. Minulla oli myöskin huono onni ensi kerran ryynivelliä keittäessäni. Löysin näet aitasta puolisen vakkaa verrattomia ohraryynejä ja nämä olivat minusta aivan omiaan velliksi. Kaadoin maitoa, valtavaan kattilaan, heitin sinne sitten ryynit ja aloin sekoittaa. Huomasin kuitenkin pian, että vellini tuli liian sakeata ja kaadoin siihen lisää maitoa. Sitten taas sekoitin. Mutta ryynit kiehuivat ja kuohuivat ja paisuivat ja tulivat herneenkokoisiksi. Ja sitten oli jälleen liian vähän maitoa kattilassa. Sitäpaitsi kasvoi puuronpaljous niin nopeasti, että se alkoi kohota yli kattilan laitojen. Silloin rupesin kauhalla mättämään puuroa kuppeihin ja vateihin. Mutta kattila pyrki yhä edelleenkin »kiehumaan yli». Löysin lisää kuppeja ja vateja ja kaikki täyttyivät; mutta kattila tahtoi itsepintaisesti »kiehua yli». Ja yhä täytyi lisätä maitoa; mutta keitos oli vaan edelleenkin sakeata kuin puuro. Viimein en tiennyt muuta keinoa, kuin kaataa koko kattilan sisällys pöydälle, suurelle leveälle pöydälle. Ja puuro levisi ihanana laavana ja jäi vihdoin levollisena ja mainiona ja sakeana pöydälle ja jähmeni viimeinkin.

Ja nyt minulla oli niin sanoakseni materia prima ja joka kerta, kun sittemmin halusin ryynivelliä, leikkasin minä palasen puuroa pöydältä, sekoitin siihen maitoa ja keitin uudestaan. Söin ryynivelliä sankarin tavoin, joka päivä joka ateriaksi, saadakseni sen loppumaan. Se oli totta puhuen raskasta työtä, mutta en tuntenut ainoatakaan kaupungin asukasta, jota olisin voinut kutsua luokseni auttamaan minua ryynivellin syönnissä.

Ja selviydyinhän minä siitä sentään lopulta yksinkin…

Oli hyvinkin autiota tuossa suuressa talossa yksinäisen, hiukan yli kahdenkymmenen olevan ihmisen mielestä. Yöt olivat pilkkopimeät eikä millään taholla ollut naapureita muualla kuin kaupungissa. En kuitenkaan ollut peloissani, ei pälkähtänyt päähäni olla sitä. Ja kun kahtena iltana peräkkäin olin kuulevinani epäilyttävää rapinaa keittiön oven lukon luota, niin nousin, otin lampun mukaani ja tarkastin keittiönovea, sekä ulko — että sisäpuolelta. Mutta en huomannut lukossa mitään vikaa. Eikä minulla myöskään ollut revolveria kädessäni.

Tuli kuitenkin yö, jona minut valtasi niin kamala pelko, etten ennemmin enkä myöhemmin ole sellaista tuntenut. Ja kauvan sen jälkeen kärsin tuon yön seurauksista…

Eräänä päivänä minulla oli kiirettä tavallista enemmän, tein useita suurenpuoleisia kauppoja enkä päässyt työstä ennenkuin myöhään illalla. Oli jo käynyt niin myöhäiseksi, kun vihdoinkin sain työni lopetettua, että oli aivan pimeä ja pankki oli suljettu. En siis voinut jättää päivän varrella kertyneitä rahoja pankin liuostaan, otin ne sentähden mukaani kotiin ja laskin ne: niitä oli 700—800 dollaria.

Tapani mukaan tänäkin iltana istuin kirjoittelemaan jotain; kävi yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja minä istuin kirjoittamassa; tuli yö, kello oli 2. Silloin kuulin jälleen tuota salaperäistä rapinaa keittiön oven takaa.

Mitä se oli?

Talossa oli kaksi ulko-ovea, toinen vei keittiöön ja toinen — pääovi — vei arkituvan edessä olevaan käytävään. Tätä viimeksimainittua olin varmuuden vuoksi vahvistanut laittamalla siihen salvan. Tuvan kierrekaihtimet olivat patenttitekoa, ne olivat niin tiheät, ettei ulkoa voinut ensinkään nähdä lampun valoa.

Ja nyt kuului siis keittiön oven luota rapinaa.

Otan lampun käteeni ja menen sinnepäin. Pysähdyn oven luo kuuntelemaan. Joku siellä ulkona on, kuuluu kuisketta ja hiiviskellään lumessa oven edustalla: Kuuntelen hyvän aikaa, kuiskuttelu lakkaa ja samaan aikaan nuo hiipivät askeleet mielestäni loittonevat.

Palaan huoneeseen ja istuudun jälleen kirjoittamaan.

Puoli tuntia kului.

Silloin minä yht'äkkiä hypähdän pystyyn, korkealle ilmaan: pääovi murrettiin. Ei ainoastaan lukkoa särjetty, vaan salpakin rikottiin ja minä kuulin askeleita käytävässä aivan oveni edustalla. Oven sisäänmurtamisen olivat saattaneet tehdä mahdolliseksi vain voimakas työntäminen ja yhtä useamman yhteiset ponnistukset, sillä salpa oli vahva.

Sydämeni ei pamppaillut, se värisi. Suustani ei päässyt mitään huutoa, ei mitään ääntä. Mutta tunsin sydämeni levottomuuden ylhäällä kurkussani, en voinut kunnolla hengittää. Olin ensimmäiset sekunnit niin kauhuissani, että tuskin tiesin, missä olin. Silloin juolahti mieleeni, että minun oli pelastettava rahat, menin makuuhuoneeseen, otin lompakkoni taskusta ja pistin sen piiloon sänkyvaatteiden alle. Sitten palasin tupaan. Kaikkeen tähän kului tuskin minuttiakaan aikaa.

Oveni takana puheltiin hiljaa ja lukkoa murrettiin. Otin esille Johnston'in revolverin ja tarkastin sitä; se oli kunnossa. Käteni vapisivat kovin ja pysyin tuskin jaloillani.

Katseeni sattui oveen. Se oli tavattoman jykevä lankkuovi, varustettu vahvoilla poikkipuilla. Ovi ei ollut puusepän, vaan salvumiehen työtä. Jykevä ovi rohkaisi minua, aloin jälleen ajatella — sitä en ollut tähän asti todellakaan tehnyt. Ovi aukeni ulospäin, oli siis mahdotonta murtaa sitä sisällepäin. Ulkopuolella oleva käytävä oli sitäpaitsi siksi lyhyt, ettei siellä ollut tarpeeksi tilaa rynnäkkövauhdin saamiseen. Tämä tuli mieleeni ja minä tulin äkisti rohkeaksi, kuin maurilainen sankari. Huusin, että jos joku tunkeutuisi huoneeseen, niin minä paiskaisin hänet lattiaan mäsäksi. Olin jo tointunut senverran, että itse kuulin ja ymmärsin mitä puhuin, ja kun olin puhunut norjankieltä, niin huomasin, että se oli tyhmää ja kertasin suurella äänellä uhkaukseni englanniksi. Vastausta ei kuulunut. Totuttaakseni silmäni pimeään siltä varalta, että akkunat särettäisiin ja lamppu sammuisi, minä sammutin lampun heti. Aika tuntui pitkältä. Tulin yhä rohkeammaksi, en hävennyt teeskennellä oikein pirullisen sisukasta miestä ja huusin:

— No, mitä tuumaatte? Aijotteko lähteä tiehenne vai tulla huoneeseen?
Sillä minä haluaisin nukkua.

Hetkisen kuluttua vastasi vilustunut basso:

— Aijomme lähteä, senkin nartunsikiö.

Ja minä kuulin jonkun lähtevän käytävästä ja kahlaavan ulkona lumessa.

Sana »nartunsikiö» on amerikalaisten — samoinkuin muuten myöskin englantilaisten — kansallinen haukkumasana, ja kun en vastustamatta tahtonut pitää hyvänäni tätä sanaa, niin aijoin avata oven ja ampua heittiöitten jälkeen. Luovuin kuitenkin tästä tuumasta, viime hetkessä tulin näet ajatelleeksi, että vaan toinen miehistä oli jättänyt käytävän, sillä välin kuin toinen ehkä vielä seisoskeli käytävässä, odotellen, että minä avaisin oven hyökätäkseen sitten kimppuuni. Astuin senvuoksi akkunan luo, päästin kierrekaihtimet salamana lentämään katonrajaan ja tirkistin ulos. Olin näkevinäni tumman pilkun lumella. Tempasin akkunan auki, tähtäsin niin tarkkaan kuin suinkin taisin tuota tummaa pilkkua ja laukasin. Klik! Laukasin jälleen. Klik! Raivoissani painelin tähtäämättä liipasinta ja annoin silinterin pyöriä; viimein pamahti yksi ainokainen laukaus. Mutta paukaus kumahti kovasti pakkaskalseassa ilmassa ja minä kuulin tieltä päin huudettavan: Juokse! Juokse!

Silloin syöksyi käytävästä vielä yksi mies ulos lumeen, juoksi tielle päin ja katosi pimeyteen. Olin arvannut oikein: käytävässä oli ollut vielä yksi mies väijymässä. Ja tälle toiselle en edes voinut toivottaa kauniisti hyvää yötä, sillä revolverissa oli ollut vain yksi vaivainen panos ja sen olin jo ampunut.

Sytytin jälleen lampun, hain rahat ja pistin ne taskuuni. Ja nyt, sen jälkeen kun kaikki jo oli kestetty olin tullut niin pelokkaaksi, etten uskaltanut sinä yönä paneutua maata aviovuoteeseen, vaan odottelin vielä puolituntisen kunnes päivä alkoi valjeta. Silloin otin päällystakkini ja jätin talon. Suljin aukimurretun oven niin hyvin kuin taisin, hiivin kaupunkiin ja soitin siellä hotellin ovikelloa…

Keitä roistot olivat, sitä en tiedä. Ammattimiehiä he eivät liene olleet, sillä siinä tapauksessa he eivät olisi luopuneet yrityksestä yhden oven vuoksi, kun oli kaksi akkunaa, mistä päästä sisälle. Mutta näiltäkään heittiöiltä ei puuttunut jonkinlaista kylmää ja hävytöntä väkivaltaisuutta, sillä he mursivat ovestani sekä lukon että salvan.

Mutta niin peloissani hengestäni en ole eläissäni ollut muulloin, kuin tänä yönä Madelian preria-kaupungissa, Jesse Jamesin pakopaikassa. On pari kertaa senkin jälkeen tapahtunut, että sydämeni tykytys pelästyttyäni on tuntunut ylhäällä kurkussa asti ja estänyt hengitystäni — se on minulla muistona tuosta yöstä. En ollut milloinkaan ennen tiennyt, että pelko saattoi ilmetä näin ihmeellisellä tavalla.

MUUAN KATUVALLANKUMOUS.

Eräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven Lange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi, että nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.

— Mitä? Vallankumousko?

— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta kaduilla.

Minä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:

— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.

Mutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaiden puolta, ja sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.

»Asia», johon ylioppilaat olivat ryhtyneet oli seuraava:

»Neljä kaunotaidetta» nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää tanssiaiset »Punaisen myllyn» huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista, jotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät melkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on Pariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä kertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos suljettiin.

Tätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko latinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoiden puolelle ja panivat myöskin vastalauseensa.

Pari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel bulevardia. Erään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka laskettelevat kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa ohi. Pariisin poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin. Mutta nyt muuan konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen tulitikkuasettimen, joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti sen rauhanhäiritsijöitä kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti, asetin lensi ravintolan akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan asiaankuulumatonta ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli paikalla.

Siinä syy, minkätähden ylioppilaat ryhtyivät »asiaan».

Sven Langen mentyä nousin minä ja lähdin ulos. Kaduilla hyvin levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin väkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin paperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta oli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksenpitoa varten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt liikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa, otti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat pystyyn; hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfalttia palasiksi ja käytti niitä heittoaseina.

Muuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli sopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että tuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en ollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi epätoivoisin elein:

— Vallankumous! Vallankumous!

Minä heitin pois paperossini.

Nyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enää yksinään liikkeellä. Pariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä, tyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista, puikahtivat esiin syrjäkaduilta ja sekautuivat joukkoon. Useampi kuin yksi kunnon ihminen menetti kellonsa.

Minä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St. Michel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä oli hyvin vaikea pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä itse tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä. Kun se pysähtyi St. Michel'illä niin muuan mies astui väkijoukosta sen luokse, otti hatun päästään ja sanoi:

— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.

Ja matkustajat lähtivät.

Sitten riisuttiin hevoset valjaista ja omnibus kaadettiin kumoon keskelle katua, hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia kohtasi sama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi pysäytettiin ja kaadettiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun poikki, laidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka aikoivat eteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva kansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan, puristi heidät kauas, kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia vastaan.

Minut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani ravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä museota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni. Käteni raasteltiin melkein poikki, mutta minä pidin puoliani. Yhtäkkiä kuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi pakokauhu, se heittäytyi syrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi tilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille, polkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.

Tänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.

Minun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enää juuri ollut tungosta. Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana pelosta. Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun kouraani ja rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet tappaa. Kortissa oli: Dr Hjohannes. Seisoessaan edessäni hän värisi kuin haavanlehti. Hän selitti olevansa armenialainen, ja olevansa opintomatkalla Pariisissa, hän oli muuten lääkärinä Konstantinopolissa. Säästin hänen henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen sangen hyvin, etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine harvoine partoineen, ja että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin suuret.

Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta. »Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä, jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin. Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.

Sillä lailla kuluivat tunnit.

Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin, mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia, ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.

Niin tuli ilta.

Nyt huusivat ylioppilaat:

— Sylkekää Lozé'ta!

Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään» Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.

Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää kiertotietä…

Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa. Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi. Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut kumoon. Silloin me hurrasimme.

Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo sateenvarjo mukanani, kun tulin.

— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?

Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.

Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat, sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen kimppuunsa, vastasin minä:

— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.

Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin…

Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.

Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä, vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.

Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.

Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä, poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan. Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.

Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan. Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska, niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä ja leimahtanut ilmi liekkiin…

Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle, annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä. Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä jäävä eloon.

Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:

— Painetit ojoon!

Katsahdimme eteemme.

Sama ääni huusi:

— Rynnätkää painetti ojossa!

Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.

Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme, kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä, joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa. Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.

Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut…

Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.

AAVE.

Lapsuudessani olin monta vuotta setäni luona eräässä Ruijan pappilassa. Minulle tuo aika oli ankara, paljon työtä, runsaasti selkäsaunoja ja torumisia, eikä milloinkaan vapaata hetkeä leikkeihin ja huvituksiin. Kun setäni oli minulle näin ankara, niin vähitellen tuli ainoaksi ilokseni pujahtaa piiloon päästäkseni olemaan yksin. Jos joskus ihmeekseni sain jonkun lomahetken, niin lähdin metsään tai menin hautuumaalle, missä minä sitten kuljin ristien ja hautapatsasten välissä, uneksien, ajatellen ja puhellen ääneen itsekseni.

Pappila oli erinomaisen kauniilla paikalla, aivan Glimman merivirran partaalla. Glimma oli leveä ja täynnä suuria kiviä, sen kohina kuului pappilaan öin päivin, öin päivin. Glimma virtasi osan päivästä pohjoiseen, osan etelään, aina sen mukaan oliko luode vai vuoksi; mutta herkeämättä kuului sen ikuinen pauhuisa laulu ja sen vesi virtasi yhtä nopeaan kesät talvet, olipa suunta kumpi tahansa.

Kirkko ja hautausmaa olivat korkealla mäellä. Kirkko oli vanha puinen ristikirkko ja hautuumaa oli vailla istutuksia, eikä haudoilla milloinkaan ollut ainoatakaan kukkasta. Mutta aivan kiviaidan vieressä kasvoi tavallisesti erinomaisia vattuja, suuria ja mehukkaita vattuja, jotka saivat ravintonsa ruumiiden höystämästä mullasta. Tunsin jokaisen haudan ja jokaisen hautakirjoituksen ja näin uusia ristejä pystytettävän ja näin kuinka ne ajan vieriessä alkoivat kallistua ja viimein kaatuivat jonain myrsky-yönä.

Mutta vaikka haudoilla ei ollutkaan kukkasia, niin kasvoi koko hautausmaa kesäsittäin tavattoman rehevää ruohoa. Ruoho oli pitkää ja sankkaa ja minä istuin usein ruohossa kuunnellen tuulen suhinaa hirveän korkeissa ruohokorsissa, jotka ulottuivat minulle vyötäisiin. Ja kesken tätä suhinaa saattoi tuuliviiri kirkontornissa pyörähtää ympäri, ja sen ruosteensyömä kitinä kuului valittavana yli koko pappilan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä rautapalanen kiristellyt hampaitaan jollekin toiselle rautapalaselle.

Kun haudankaivaja oli työssään, niin minä monasti olin puheissa hänen kanssaan. Hän oli vakava mies ja hymyili harvoin, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja kun hän oli luomassa multaa haudasta, niin hän usein varoitti minua siirtymään hieman syrjään, sillä nyt hänellä oli lapiollaan iso reisiluu tai kuolleen irvistelevä pääkallo.

Löysin usein haudoilta ruumiitten nikamia tai hiustukkoja. Ne peitin jälleen multaan, niinkuin haudankaivaja oli neuvonut. Olin niin tottunut tähän, ettei minua ollenkaan kammottanut, löytäessäni tällaisia ihmisentähteitä. Kirkon toisen pään alla oli ruumiskellari, missä oli joukottain luita hujan hajan ja tässä kellarissa minä istuin pitkät hetket näperrellen jotain tai sommitellen lattialle kaikenkaltaisia kuvioita luusiruista.

Mutta eräänä päivänä löysin hautuumaalta hampaan.

Se oli etuhammas, kiiltävän valkoinen ja jykevä. Asiaa tarkemmin ajattelematta pistin sen taskuuni. Aijoin käyttää sitä johonkin, hioa siitä jonkinlaisen pikkukuvasen, jonka sitten sovittaisin johonkin niistä monista ihmeellisistä kapistuksista, joita näpertelin puusta. Vein hampaan mukanani kotia.

Oli syksy ja pimeä tuli varhain. Minulla oli ensin yhtä ja toista hommattavaa ja askarreltavaa ja kului parisen tuntia, ennenkuin lähdin pihan poikki renkitupaan hammastani hiomaan. Kuu oli noussut taivaalle kumottamaan; oli puolikuu.

Renkituvassa ei ollut valoa ja minä olin yksin. En uskaltanut omin lupini sytyttää lamppua, ennenkuin rengit tulivat. Mutta saatoin tulla toimeen uuninluukkujen vetoaukkojen valolla kunhan vain sain pesään kunnon valkean. Lähdin senvuoksi vajaan puita hakemaan.

Vaja oli pimeä.

Pimein päin puita syliini latoessani tunnen päätäni kosketettavan kevyesti, tuntuu siltä kuin näpsäytettäisi sitä yhdellä sormella.

Käännyin äkisti, mutten nähnyt ketään.

Hapuilin käsilläni, mutten tuntenut ketään.

Kysyin oliko siellä ketään, mutten saanut mitään vastausta.

Olin paljain päin, kosketin kädelläni sitä kohtaa päässäni, mihin näpsäys oli sattunut. Sain käteeni jotain jäätävää, kylmää, jonka heti päästin. Tämäpä vasta ihmeellistä! ajattelin. Tunnustelin uudelleen tukkaani, — tuo kylmä oli kadonnut.

Ajattelin:

Mikähän kylmä se lienee ollut, joka putosi katosta ja sattui minua päähän?

Otin sylyyksellisen puita, palasin renkitupaan, tein tulen pesään ja odottelin, kunnes vetoaukosta alkaisi näkyä valoa.

Sitten ryhdyin hiomaan hammasta.

Silloin koputettiin akkunaan.

Nousin seisaalleni. Akkunan takana, kasvot aivan kiinni ruudussa, oli joku mies. Hän oli outo minulle, minä en tuntenut häntä, vaikkakin minä tunsin kaikki pitäjäläiset. Hänellä oli punainen täysiparta, punainen villaliina kaulassa ja öljylakki päässä. En huomannut sitä silloin, mutta jälkeenpäin olen tullut ajatelleeksi, kuinka minä saatoin nähdä tämän pään niin selvästi pimeässä sellaisellakin puolella rakennusta, minne ei puolikuu paistanut? Näin kasvot kammoittavan selvästi, ne olivat kalpeat, miltei valkeat ja silmät tuijottivat suoraan minuun.

Kului minuutti.

Mies alkaa nauraa.

Se ei ollut äänekästä, tavallista naurua. Suu avautui valkoiseksi kidaksi ja silmät tuijottivat minuun kuten ennenkin, mutta mies nauroi.

Päästin, mitä minulla oli käsissäni ja jäiset väreet hyytivät selkäpiitäni. Nauravain kasvojen hirveässä kidassa, ruudun takana, näen yht'äkkiä mustan aukon hammasrivissä, — sieltä puuttui yksi hammas.

Istuin tuijottaen suoraan eteeni tuskaisan pelon valtaamana. Kuluu jälleen hetkinen. Kasvot alkoivat saada väriä, ensin ne muuttuvat räikeän vihriäisiksi, sitten helakanpunaisiksi; hymy on yhä ennallaan. En ollut tiedoton, tajusin kaikki, mitä tapahtui ympärilläni. Pesävalkea loisti jokseenkin kirkkaasti uunin vetoaukon läpi ja loimu näkyi vastaisella seinällä.

Kuulin tuvan takana olevan kamarin seinällä kellon tikuttavan. Niin selvään näin kaikki että panin merkille senkin, että akkunan takana olevan miehen öljylakin pohja oli tumma, kuluneen näköinen, mutta lakin syrjä taas oli viheriäiseksi maalattu.

Silloin miehen pää vaipuu alas pitkin ruutua, yhä alemmas. Viimein se oli akkunan alapuolella. Tuntui siltä, kuin olisi mies painunut maahan. En nähnyt häntä enää.

Olin hirveän peloissani, aloin vapista. Etsin hammasta lattialta, mutta en uskaltanut kääntää silmiäni akkunasta siltä varalta, että kasvot taas näkyisivät.

Hampaan löydettyäni tahdoin viedä sen heti takaisin hautuumaalle, mutta en uskaltanut. Istuin yhä edelleen yksinäni, enkä kyennyt liikahtamaankaan. Kuulen pihalta askeleita ja arvelen jonkun palvelustytöistä kävellä kopistelevan siellä puukengissään, mutta minä en uskaltanut huutaa häntä ja askeleet kulkivat ohi. Kuluu ijankaikkisuus. Pesävalkea on kohta palanut loppuun enkä minä näe mitään pelastusta.

Silloin puren hammasta ja nousen. Avaan oven ja lähden takaperin kulkemaan renkituvasta, katsellen tarkkaan akkunaan, minkä takana mies oli seisonut. Pihalle päästyäni minä juoksujalkaa painalsin talliin. Aijoin saada tallista jonkun rengeistä mukaani hautuumaalle.

Mutta rengit eivät olleet tallissa.

Mutta minä olin nyt ulkoilmaan päästyäni tullut uskaliaammaksi ja päätin lähteä yksin hautuumaalle. Näin menetellen ei minun tarvitsisi uskoa salaisuuttani kenellekään ja siten ehkä säästyisin joutumasta sedän kynsiin tästä jutusta.

Aloin yksin nousta mäelle, missä hautuumaa oli.

Hammas minulla oli nenäliinassani.

Hautuumaan veräjälle päästyäni minä pysähdyin, — rohkeuteni alkoi loppua. Kuulen Glimman ikuisen kohinan, muuten on kaikki hiljaista. Hautuumaan aidassa ei ollut kunnon porttia, vain holviaukko. Kulkien holvin toista laitaa, kurotan päätäni tarkkaan tähystäen uskaltaisinko mennä edemmäksi.

Silloin vaivuin äkisti polvilleni.

Vähän matkan päässä hautojen keskellä oli tuo öljylakki-mies jälleen. Hänen kasvonsa olivat nyt jälleen valkoiset ja hän käänsi ne minuun päin, mutta samalla hän viittasi minua kulkemaan eteenpäin, edemmäksi hautuumaalle.

Pidin tätä käskynä, mutta en uskaltanut lähteä. Olin kauvan polvillani katsellen miestä, rukoilin häntä ja hän seisoi liikkumattomana ja äänetönnä.

Silloin tapahtui jotakin, joka hieman rohkaisi minua: kuulin jonkun rengeistä askartelevan tallin luona. Tämä elonmerkki sai minut nousemaan pystyyn. Mies alkoi silloin vähitellen etääntyä, hän ei kävellyt, vaan hän liukui hautojen yli yhä viitaten eteenpäin. Astuin hautuumaan portista sisään, mies viittoi minua kulkemaan eteenpäin. Astuin muutaman askeleen. Sitten en päässyt edemmäksi. Otin vapisevin käsin hampaan nenäliina-kääröstä ja heitin sen kaikin voimin hautuumaalle. Samassa silmänräpäyksessä kirkontornin rautainen tuuliviiri pyörähti ympäri ja sen kitisevä ääni kävi luihin ja ytimiin. Lähdin juoksujalkaa kotia. Keittiöön tullessani sanottiin, että kasvoni olivat lumivalkeat…

Monta vuotta on jo kulunut siitä, mutta minä muistan vielä kaiken. Olen vieläkin näkevinäni itseni polvillani hautuumaan veräjällä ja olen näkevinäni tuon punapartaisen miehen.

En voi edes suunnilleen ilmoittaa hänen ikäänsä. Hän saattoi olla kaksikymmenen-vuotias, mutta saattoipa hän myös olla nelikymmen-vuotiaskin. Kun tämä ei ollut ainoa kerta, jolloin näin hänet, niin tulin myöhemminkin ajatelleeksi tätä kysymystä. Mutta en vieläkään tiedä, mitä sanoa hänen ijästään…

— Monena iltana, monena yönä mies jälleen tuli luokseni. Hän näyttäytyi, nauroi suurella kidallaan, mistä puuttui yksi hammas ja katosi. Oli satanut lunta, minä en enää voinut mennä hautuumaalle pistämään hammasta mullan peittoon. Mies kävi yhä luonani koko talven, mutta hänen käyntiensä väliajat pitenivät. En enää peljännyt häntä niin hirveästi kuin ensikerroilla, mutta hän katkeroitti elämäni ja teki päiväni ylen onnettomiksi. Siihen aikaan minä monasti ilahutin mieltäni ajattelemalla, että saatoin päästä kiusanhengestäni heittäytymällä Glimman virtaan vuoksen aikana.

Sitten tuli kevät ja mies katosi kokonaan.

Kokonaanko? Ei aivan, vaan koko kesäksi. Seuraavana talvena hän jälleen ilmestyi. Yhden kerran vaan hän tosin ilmestyi, sitten oli hän kauvan poissa. Kolme vuotta siitä kun hänet ensi kerran kohtasin, minä matkustin Ruijasta ja olin poissa yhden vuoden. Palattuani olin ripilläkäynyt ja omasta mielestäni aikaihminen. En silloin enää asettunut asumaan setäni luo, vaan kotiini isäni ja äitini luo.

Eräänä syysiltana juuri maata pantuani tunsin kylmän käden koskettavan otsaani. Avasin silmäni ja näin tuon miehen edessäni. Hän istui vuoteeni reunalla katsellen minuun. En maannut yksin huoneessa, siellä oli kaksi sisaruksistani, mutta minä en nähnyt kumpaakaan heistä. Kun tunsin tuon kylmän käden puristavan otsaani, niin minä huitasin kädelläni ja sanoin: — Mene tiehesi! — Sisarukseni kysyivät silloin minulta, kenelle minä puhuin.

Kun mies oli istunut hetkisen hiljaa, alkoi hän huojuttaa yläruumistaan eteen ja taaksepäin. Huojuessaan hän kasvoi, tuli yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, kunnes lopulta huojui miltei katonrajassa, ja kun hän ei enää nähtävästi voinut pitemmäksi kasvaa, niin hän nousi, meni äänettömin askelin vuoteeni reunalta lattian poikki uunin luo ja katosi uuniin. Seurasin häntä kokoajan tarkkaan katseellani.

Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut niin lähellä minua kuin hän silloin oli; saatoin katsella häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa oli sisällyksetön ja sammunut, hän katsoi minuun, mutta ikäänkuin ohitseni, suoraan lävitseni kauvas toiseen maailmaan. Panin merkille, että hänellä oli harmaat silmät. Hän ei liikahuttanut kasvojaan eikä nauranut. Kun työnsin hänen kätensä otsaltani ja sanoin: Mene tiehesi! siirsi hän kätensä hiljaa pois. Niinä minuutteina, jotka hän istui vuoteeni laidalla, hän ei kertaakaan räväyttänyt silmiään…

Muutamia kuukausia myöhemmin, kun jo oli tullut talvi ja kun minä jälleen olin kotoa poissa, olin jonkun aikaa kauppias W:n luona puoti- ja konttoriapulaisena. Tällöin minä kohtasin tuon mieheni viimeisen kerran.

Lähden eräänä iltana huoneeseeni, sytytän lampun ja alan riisuutua. Aijon kuten tavallisesti panna kenkäni käytävään palvelijattaren kiillotettaviksi, otan kengät käteeni ja avaan oven.

Tuolla hän on käytävässä aivan edessäni, tuo punapartainen mies.

Tiedän että viereisessä huoneessa on ihmisiä, enkä senvuoksi pelkää. Mutisen ääneen: — Siinäkö taas olet! — Samassa mies avasi suuren suunsa ja alkoi nauraa. Tämä nauru ei enää minua hirvittänyt mutta tällä kertaa se kiinnitti tavallista enemmän huomiotani: puuttuva hammas oli paikoillaan.

Ehkä oli joku pistänyt sen mullan peittoon. Tai ehkä oli se kaikkien näiden vuosien kuluessa murentunut tomuksi ja yhtynyt muuhun tomuun, josta se oli eroitettu — Jumala sen tiesi.

Mies sulki suunsa, kun minä vielä seisoin ovessa, kääntyi ja lähti kulkemaan portaita alas.

En ole senjälkeen nähnyt häntä milloinkaan. Ja siitä on nyt kulunut monen monta vuotta…

Tämä mies, tämä punapartainen airut kuolon mailta on tehnyt minulle paljon pahaa, saattamalla osan lapsuuttani niin hirvittäväksi. Olen myöhemmin nähnyt näkyjä useammin kuin yhden kerran, olen monasti eläissäni huomannut sellaista, mitä ei voi selittää, mutta mikään ei ole tehnyt minuun niin syvää vaikutusta kuin tuo mies.

Ehkä hän ei kuitenkaan ole vain vahingoittanut minua. Tätä olen usein ajatellut. Voihan olla, että hän ensimmäisenä antoi minulle aihetta oppia puremaan hammasta ja olemaan kova. Olen myöhemmin elämäni varrella silloin tällöin tarvinnut tätä oppia.

VEHNÄAAVIKOLLA.

Koko kesän 1887 minä olin työssä Dalrumplen farmilla Punaisen virran laaksossa Amerikassa. Minua lukuunottamatta oli siellä kaksi muuta norjalaista, yksi ruotsalainen, kymmenkunta irlantilaista ja muutamia amerikkalaisia. Meidän pienessä farmipiirissämme oli kaikkiaan noin parikymmentä miestä töissä — pieni murto-osa koko farmin monisataisesta työmiesjoukosta.

Vehnäaavikko lainehti vihreänkeltaisena ja äärettömänä kuin meri. Ei näkynyt ainoatakaan rakennusta lukuunottamatta omia tallejamme ja makuuvajojamme keskellä aavikkoa. Siellä ei kasvanut puuta, ei pensasta, vain heinää ja vehnää näkyi niin pitkältä kun silmä kantoi. Ei siellä ollut kukkiakaan, vain silloin tällöin tapasi vehnävainiolla villin sinapin keltaisia kukkavihkoja. Sinappi oli aavikon ainoa kukka. Tämä kasvi oli laissa kielletty, me kiskoimme sen juurineen maasta, veimme kotia ja poltimme.

Eikä ainoakaan lintu laulanut, ei näkynyt muuta eloa kuin vehnävainion aaltoilu tuulessa emmekä kuulleet muita ääniä kuin miljoonain heinäsirkkain ijänikuisen kirkunan — aavikon ainoa soitto.

Kaipasimme kiihkeästi siimestä. Kun ruokavaunut tulivat ulos vainiolle meille päivällistä tuomaan, niin heittäydyimme vatsallemme vaunujen ja hevosten alle, saadaksemme edes hiukan siimestä siksi aikaa kun syödä ahmasimme. Helle oli usein polttava. Kävimme puettuina hattuun, paitaan, housuihin ja saappaisiin, siinä kaikki. Vähemmällä vaatteella ei tullut toimeen, sillä aurinko olisi paahtanut kuoliaaksi. Jos paitaan tuli reikä työssä ollessa, niin paistoi aurinko reijästä ihon haavoille.

Vehnää korjattaessa teimme kuusikintoista tuntisia työpäiviä. Kymmenen niittokonetta kulki peräkkäin samassa pellossa päivän toisensa jälkeen. Kun yksi neliö oli niitetty, niin ajoimme koneemme toiseen neliöön ja niitimme senkin. Ja siten yhä edelleen, aina vaan edelleen, sillä välin kun kymmenen miestä kulki jäljessämme nostaen vehnälyhteet kuhilaisiin. Ja korkealla hevosen selässä, revolveri taskussa, ratsasti päällysmies pitäen meitä tarkasti silmällä. Hän väsytti kaksi hevosta joka päivä. Kun joku vahinko sattui, jos esimerkiksi joku kone särkyi, — heti oli päällysmies paikalla ja korjasi vian tai käski viemään koneen kotia. Hän saattoi useinkin olla etäällä vahingon sattuessa ja kun ei siellä missään ollut mitään teitä, täytyi hänen ratsastaa päivät pääksytysten sankassa vehnäpellossa, niin että hevoset vaahtosivat.

Syyskuun ja lokakuun aikana oli vielä hirveän kuuma päivisin, mutta yöt olivat hyvin kylmiä. Kärsimme usein vilua. Emmekä myöskään saaneet nukkua läheskään tarpeeksi. Saattoi tapahtua, että meidät kutsuttiin työhön jo kello kolme aamulla, jolloin vielä oli pilkkopimeä, Ruokittuamme hevoset ja syötyämme itse ruokapalasen ja etäiselle työmaalle päästyämme, alkoi päivä vihdoinkin sarastaa ja me saatoimme nähdä, mitä meidän oli tehtävä. Sytytimme vehnäkuhilaan tuleen sulattaaksemme kylmässä jähmettyneen öljyn, jota käytimme niittokoneittemme voitelemiseen ja samalla me lämmittelimme hiukan itsekin. Mutta montaa minuuttia emme saaneet aikailla, ennenkuin oli kiivettävä niittokoneen satulaan.

Me emme pitäneet milloinkaan sunnuntaita, teimme työtä pyhät arkiot. Mutta sateen sattuessa emme voineet olla työssä ja silloin oleilimme vajoissamme. Pelasimme silloin »kasinoa», juttelimme keskenämme ja nukuimme.

Joukossamme oli muuan irlantilainen, joka alussa suuresti ihmetytti minua. Jumala tiesi mikä hän alkuaan oli ollut miehiään. Sadesäällä hän aina makasi lukien romaaneja, joita hän oli ostanut mukaansa. Hän oli pitkä, komea mies, ijältään noin kolmekymmentä kuusi vuotta ja puhui erittäin huoliteltua kieltä. Hän osasi saksaakin.

Tämä mies tuli farmille silkkipaidassa ja oli koko ajan töissä puettuna silkkipaitaan. Kun yksi paita oli kulunut repaleiksi, pukeutui hän uuteen. Hän ei ollut mikään erinomainen työmies, hän ei ollut kätevä, hänellä oli »peukalo keskellä kämmentä»; mutta hän oli ihmeellinen mies.

Hänen nimensä oli Evans.

Mainitsemistani kahdesta norjalaisesta ei minulla ole mitään erityistä kerrottavaa. Toinen heistä, muuan Hallingdal'in mies, karkasi, sillä hän ei kestänyt kauempaa työssä. Toinen kesti — hän olikin Valdres'ista.

Puinnin aikana koitimme kaikki päästä mahdollisimman etäälle höyrykoneesta. Koko kone oli näet tomu-, akana-, ja hiekkapilven ympäröimä. Minä olin muutaman päivän keskellä tulta, sitten pyysin päällysmiestä siirtämään minua johonkin muuhun työhön, — ja päällysmies suostui pyyntööni. Päällysmies antoi minulle erinomaisen mieluisan tehtävän: pääsin vainiolle kuormia tekemään. Hän ei milloinkaan unohtanut, että minä olin tehnyt hänelle ystäväntyön työkauden alussa.

Tapaus oli tällainen:

Minun takkini oli kiiltävänappinen virkatakki, joka minulla vielä oli jäljellä siltä ajalta, kun olin ollut raitiotiekonduktöörinä Chicagossa. Tämä takki ja sen ihanat napit näyttivät miellyttävän päällysmiestä. Hän oli vallan lapsellisen ihastunut kaikkinaiseen koreuteen eikä täällä kaukana vehnäaavikolla ollut tietysti mitään koreuksia. Sanoin hänelle eräänä päivänä, että hän kernaasti saisi tuon takin. Hän tahtoi maksaa sen, minun oli vain sanottava, mitä tahdoin siitä. Kun minä lahjoitin sen hänelle, niin hän selitti olevansa minulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Kun puinti oli päättynyt antoi hän minulle toisen hyvän takin tuon virkatakin sijaan, kun näki, ettei minulla ollut takkia, missä matkustaa.

Siltä ajalta kun olin vehnäkuormia tekemässä muistan seuraavan pikkutapahtuman:

Ruotsalainen tuli hakemaan kuormaa. Hänellä oli jalassaan suuret saappaat, housunlahkeet saappaanvarsissa. Alamme täyttää kuormaa. Hän oli koko piru työtä tekemään ja minulla oli täysi touhu saadakseni nostetuksi hänelle tarpeeksi lyhteitä. Hän kiirehti kiirehtimistään minua ja kun tämä lopulta alkoi hieman kiukuttaa minua, niin minäkin rupesin ponnistamaan oikein olan takaa.

Jokaisessa kuhilaassa oli kahdeksan lyhdettä ja tavallisesti me kuormaa tehdessämme nostimme yhden lyhteen kerrallaan, — nyt minä nostin neljä. Minä peitin ruotsalaisen lyhdetulvalla, upotin hänet lyhdepaljouteen. Mutta erään ruotsalaiselle työntämäni raskaan taakan mukana sattui olemaan käärme. Käärme luikersi ruotsalaisen toiseen saapasvarteen. En tiennyt asiasta mitään ennenkuin yhtäkkiä kuulin kamalan hätähuudon ja näin ruotsalaisen hyppäävän alas kuormalta, mustankirjava käärme saappaanvarressa heilumassa. Käärme ei kuitenkaan purrut ja ruotsalaisen tömähtäessä maahan se salaman nopeudella kaikkosi vainiolle. Ajoimme sitä molemmat takaa hangot ojossa, mutta emme saaneet sitä käsiimme. Kuorman eteen valjastetut kaksi muulia vapisivat peloissaan.

Olen vieläkin kuulevinani ruotsalaisen hätähuudon ja näkevinäni hänet häilymässä ilmassa matkalla kuorman päältä maahan.

Nyt me sovimme siitä, että ruotsalainen vastedes hääräisi kohtukiireellä ja että minä nostaisin hänelle vain lyhteen kerrallaan…

Niin me kynnimme ja kylvimme, niitimme ja korjasimme heinät, leikkasimme ja puimme vehnän, — olimme valmiit ja saimme tilimme. Iloisin mielin ja rahoja taskussa taivalsimme kaksikymmenmiehisessä joukkueessa lähimpään kaupunkipahaseen päästäksemme junaan, joka veisi meidät alas itävaltioihin. Päällysmies oli joukossamme, hän tahtoi juoda kanssamme erojaismaljan ja hänellä oli yllään tuo kiiltävänappinen takki.

Ken ei ole ottanut osaa tuollaisiin aavikkotyömiesten erojaiskemuihin hän tuskin voinee kuvailla, kuinka ankarasti siellä ryypätään. Joka mies tarjoo ensin lasin koko seurueelle, — siitä tulee kaksikymmentä lasia miestä kohti. Mutta ken luulee asian päättyvän tähän, hän erehtyy. Joukossa on todellisia gentlemanneja, jotka katsovat velvollisuudekseen tarjota viisi lasia yhteen menoon. Ja jumala auttakoon sitä krouvaria, joka mielii vastustella tällaista ylenpalttisuutta, hänet karkoitettaisiin heti paikalla tiskinsä takaa. Tuollainen kesätyömies-joukkue lyö maahan ja murskaa kaikki mitä sen eteen sattuu. Viidettä lasia ryypättäessä se jo rupeaa pitämään yliherruutta kaupungissa, ja siitä hetkestä alkaen se hallitsee täysin yksin- ja itsevaltaisesti. Paikkakunnan poliisiviranomaiset ovat voimattomat. He yhtyvät joukkueeseen, ryyppäävät yhdessä. Vähintäin pari vuorokautta ryypätään ja pelataan korttia ja tapellaan ja kiljutaan.

Me työmiehet olimme ylen ystävällisiä toisillemme. Välimme olivat useinkin kesän varrella olleet kireänpuoleiset, mutta nyt erottaessa unohtuivat kaikki vanhat vihat. Mitä enemmän ryypättiin, sitä hellemmiksi sydämemme sulivat. Tarjoilimme toisillemme niin runsaasti, että tuskin pysyimme jaloillamme ja tunteittemme pakottamina heittäydyimme toistemme syliin. Kokki, vanha kyttyräselkäinen parraton miesriepu, jolla oli naisellinen ääni, uskoi minulle puhuen änkyttäen norjaa, että hänkin oli norjalainen, hän niinkuin minäkin. Syynä siihen, ettei hän aikaisemmin ollut ilmaissut minulle kansallisuuttaan, oli yankee'in yleinen halveksuminen norjalaisia kohtaan. Hän oli usein kuullut Valdres'in miehen ja minun puhuvan keskenämme hänestä syötäessä ja hän oli ymmärtänyt joka sanan. Mutta nyt sai kaikki unohtua, sillä me olimme kunnon poikia. Niinpä niin, hänkin oli sukujaan vanhan Norjan uljaita poikia, oli syntynyt Jowassa heinäkuun 22:na 1845 ja sen vuoksi meidän oli oltava hyviä ystäviä ja partners'eja, niin kauan kuin norjan kieli soi huulillamme. — Kokki ja minä syleilimme toisiamme; ystävyytemme oli kestävä ikuisesti. Kaikki työmiehet syleilivät toisiaan, karaistuneilla käsivarsillamme puristimme toisemme litteiksi ja sitten me haltioissamme hypimme ja tanssimme.

Meillä oli tapana sanoa toisillemme: — Mitä sinä nyt haluat juoda? Täällä ei ole mitään joka olisi liian hyvää sinulle! — Ja sitten me itse menimme tarjoilupöydän taa hakemaan paraimpia juomia. Otimme ylimäisiltä hyllyiltä ihmeellisiä pulloja, jotka komeine nimilippuineen olivat pääasiallisesti hyllyjen koristeena, mutta joiden sisällön me hyvät ystävät tarjosimme toisillemme, joimme ja maksoimme naurettavan suurilla rahoilla.

Evans oli varmaankin ahkerin tarjoomaan »sakin ympäri». Hänen viimeinen silkkipaitansa näytti nyt surkealta, päivänpaiste ja sade olivat haalistaneet sen helakat värit ja hihat olivat repaleina. Mutta Evans itse seisoi kapakan lattialla suurena ja komeana ja tilasi mahtipontisella äänellä kerran toisensa perästä »sakin ympäri». Me muut maksoimme urakassa kolme dollaria tilatessamme kerran »sakin ympäri». Mutta Evans kysyi muitta mutkitta, voisiko hän saada muutaman kerran »sakin ympäri» kuuteen dollariin kerralta. Sillä koko tässä kurjassa hökkelissä ei ollut mitään kylliksi hyvää sellaisille herroille, joita hänellä oli muassaan, sanoi hän. Silloin juuri meidän täytyi käydä käsiksi ylähyllyjen ihmeellisiin pulloihin jotta olisimme saaneet kylliksi kalliita juotavia…

Ylenpalttisen ystävällisenä vei Evans minut hiukan syrjään ja koetti houkutella minut mukaansa talveksi Visconsinin metsiin halonhakkuuseen. Täydennettyään puvustoaan muutamilla uusilla paidoilla, housuparilla ja hankittuaan joukon uusia romaaneja aikoi hän omasta puolestaan, sanoi hän, matkustaa metsiin ja viipyä siellä kevääseen. Ja kevään tullessa taas hän aikoi palata jonnekin vehnäaavikolle. Sellaista oli hänen elämänsä. Hän oli kaksitoista vuotta ollut vuoroin metsissä ja vuoroin vehnäaavikolla ja hän oli jo niin tottunut tähän elämänjärjestykseen, että se nyt sujui itsestään.

Mutta kun minä kysyin häneltä, mikä oli alkuaan johtanut hänet tälle uralle, niin hän ei vastannut — humalaisten tapaan — pitkällä ja surullisella kertomuksella vaiheistaan, vaan tokasi yhden ainoan sanan: Olosuhteet.

— Mitkä? kysyin minä.

— Olosuhteet! hän vastasi jälleen. Eikä hän halunnut kertoa enempää siitä asiasta.

Näin hänet myöhemmin samana iltana eräässä kapakan sivuhuoneessa missä pelattiin noppapeliä. Evans oli hävinnyt pelissä. Hän oli aikalailla humalassa eikä välittänyt rahoista. Kun minä tulin huoneeseen, niin näytti hän minulle muutamia setelejä ja sanoi:

— On minulla vielä rahoja. Katsohan tätä!

Muutamat neuvoivat häntä luopumaan pelistä. Muuan hänen maamiehensä, O'Brien niminen irlantilainen, intti, että Evansin oli käytettävä loput rahoista rautatielipun ostoon. Tästä Evans suuttui:

— Matkarahat saat sinä lainata minulle, hän sanoi.

O'Brien kielsi jyrkästi ja lähti huoneesta.

Nyt Evans kiihtyi. Hän pani peliin kaikki setelinsä ja menetti ne, Hän kärsi häviön tyynesti. Hän sytytti sikarin ja kysyi minulta hymyillen:

— Lainaatko sinä minulle matkarahoja.

Ryyppäillessäni muuatta ylähyllyjen pullojen viiniä olin lopulta tullut hieman hutikkaan. Aukasin takkini napit, otin esille lompakkoni ja annoin sen kaikkine sisältöineen Evansille. Tein sen näyttääkseni hänelle kuinka kernaasti halusin lainata hänelle matkarahat ja jätin hänen omaksi huolekseen ottaa, mitä tarvitsi. Hän katsoi vuoroin minuun, vuoroin lompakkoon. Hänet valtasi ihmeellinen liikutus, hän avasi lompakon ja näki, että siinä oli kaikki minun rahani. Kun hän jälleen käänsi katseensa minuun, niin minä vain nyökäytin päätäni.

Hän ymmärsi väärin tämän nyökkäyksen. Hän luuli minun jättävän kaikki hänelle.

— Kiitos! sanoi hän.

Ja minun suureksi kauhukseni hän pani minun rahojani peliin ja ryhtyi uudelleen pelaamaan.

Aioin ensin hillitä häntä, mutta maltoin sitten mieleni. Pelatkoon ja hävitköön nyt ensin matkarahansa jos haluaa, ajattelin. Mutta kun matkarahoiksi kohtuullinen summa on pelattu, niin otan jäännöksen takaisin.

Mutta Evans ei hävinnyt enää. Hän oli yht'äkkiä selvinnyt ja pelasi nyt viisaasti ja tarmokkaasti. Niin monen toverin nähden hänelle osoitettu luottamus oli muuttanut hänet. Hän istui kookkaana ja vaiteliaana viinatynnörillä joka oli hänellä tuolina ja pani peliin panoksiaan ja korjasi voittojaan. Kun hän hävisi, niin hän seuraavalla kerralla pani kohta peliin kahta suuremman summan. Hän hävisi kolme kertaa perättäin ja pani joka kerran jälkeen peliin edellisen panoksen kaksinkertaisena, lopulta hän voitti takaisin kaikki. Viimein hän pani peliin kokonaista viisi dollaria sanoen, että nyt hän aikoi lopettaa jos hän voitti.

Hän hävisi.

Ja hän jatkoi peliä.

Tunnin kuluttua hän antoi minulle lompakkoni ja minulta saamansa rahat; hän oli tarkoin muistanut summan pelin varrella, Itsellään oli hänellä jälleen läjä seteleitä. Silloin hän yhtäkkiä pani peliin kaikki, mitä hänellä oli. Meidän katselijoiden joukosta kuului ihmettelevää mutinaa.

Evans sanoi:

— Voitinpa tai hävisin, niin nyt minä lopetan.

Hän voitti.

Evans nousi.

— Olkaa hyvä, maksakaa minulle! hän sanoi.

— Huomenna, vastasi pankinpitäjä. Minulla ei nyt tänä iltana ole tarpeeksi rahoja. Hankin huomiseksi.

Evans sanoi:

— Hyvä, huomenna siis!…

Juuri lähtiessämme tuli kapakkaan muutamia miehiä raskain askelin. He kantoivat ruhjottua ruumista — O'Brienin, irlantilaisen ruumista, hänen, joka oli kieltäytynyt lainaamasta Evansille matkarahoja. Joku vehnäjuna oli äsken ajanut hänen ylitseen, molemmat jalat olivat poikki, toinen reiden kohdalta. Hän oli lähtenyt huoneesta meidän seurastamme ja pimeässä joutunut suoraa päätä junapyörien alle. Ruumis pantiin lattialle ja peitettiin.

Yösijan sai kukin hankkia mistä vaan löysi. Muutamat paneutuivat maata kapakan lattialle. Valdresin mies ja minä löysimme vajan kaupungista.

Aamulla kohtasimme Evansin kadulla.

— Oletko saanut pankinpitäjältä rahasi? kysyi Valdresin mies.

— En vielä, vastasi Evans. Olen käynyt kaupungin ulkopuolella kaivamassa haudan toverillemme.

Hautasimme O'Brienin kappaleen matkaa kaupungista. Arkkuna oli laatikko, jonka otimme erään talon edustalta. Kun ruumis oli leikkautunut niin lyhyeksi, oli laatikko onneksi kyllin pitkä. Emme veisanneet emmekä rukoilleet; mutta olimme kaikin tulleet saapuville ja seisoimme hetkisen hatut käsissämme.

Niin suoritettiin ne juhlamenot…

Mutta kun Evansin piti saada rahansa, niin kävikin selville, että ovela pankinpitäjä oli kadonnut. Tämänkin asian Evans otti yhtä tyynesti kuin kaiken muun, se näytti olevan yhdentekevää hänelle. Hänellä oli muuten vielä runsaasti rahoja, hän saattoi hyvin lunastaa matkalipun, ostaa paitansa, housuparinsa ja romaaninsa. Ja nämä hankittuaan Evansilla oli talven tarpeet.

Viivyimme kaupungissa seuraavan päivän iltaan. Ja jatkoimme entistä elämäämme ja joimme kapakan tyhjäksi. Moni työmiehistä oli typötyhjä jättäessään kapakan ja kun eivät voineet lunastaa rautatielippua, niin he salaa hiipivät rahtivaunuihin piiloutuen siellä vehnään. Mutta tuolle vanhalle kyttyräselkäiselle kokille, Jowasta kotoisin olevalle norjalaiselle, luonnisti tämä kepponen huonosti. Hän oli onnellisesti kenenkään näkemättä päässyt piiloon vehnän sekaan, mutta silloin hän ei voinut olla hiljaa, vaan rupesi juovuspäissään naismaisella äänellään vetelemään rekilauluja. Hänet löydettiin ja heitettiin ulos vaunusta. Ja kun miesriepua tutkittiin, niin huomattiin hänellä olevan niin paljon rahoja, että olisi voinut pulskasti lunastaa matkaliput meille kaikille. Mokomakin kitupiikki!

Hajaannuimme kaikille ilman äärille. Valdresin mies osti itselleen pienen ampumaradan eräässä Minnesotan pikkukaupungissa ja kokki lähti länteen. Tyynenmeren rannikolle. Mutta Evans oleilee varmaan vieläkin silkkipaitoineen samoilla seuduilla jaellen rahojaan anteliain käsin. Kesät hän on vehnäaavikolla ja talvet hän hakkaa halkoja Visconsinin metsissä. Se on nyt hänen elämäänsä.

Ja tuo elämä lienee yhtä hyvä kuin kenen muun tahansa.