Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen

ELIAS LÖNNROTIN MATKAT I: 1828-1839

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 98. Osa. I.

Helsingissä, Suomal. Kirjallis. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1902

Elias Lönnrotin syntymän satavuotismuistoksi

julkaissut

Suomalaisen kirjallisuuden Seura

SISÄLLYS:

Esipuhe.

ENSIMÄINEN MATKA (v. 1828).

  VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa
  Hajanaisia muistiinpanoja
  Liite: Professorinrouva Törngrenille 28.VII.28

TOINEN MATKA (v. 1831).

  OTE PÄIVÄKIRJASTANI
  Tilapäisiä muistiinpanoja
  Liite: Ritvalan Helka

KOLMAS MATKA (v. 1832).

  MATKAMUISTELMIA
  Hajanaisia muistiinpanoja

NELJÄS MATKA (v. 1833).

  MATKAMUISTELMIA
  Liite: 1. Maisteri Wirzénille 11.X.33 (konsepti)
         2. Rehtori Appelgrenille (konseptia)
         3. Tohtori Olanderille 3.XII.33 (konseptia)
         4. Professori Linsénille 6.II.34 (konsepti)

VIIDES MATKA (v. 1834).

  1. Päiväkirjasta 4.I.35
  2. Päiväkirjasta 16.I.35
  3. Muistiinpanoja matkalta
  Liite: 1. Lehtori Keckmanille 1.V.34 (konsepti)
         2. Apteekkari Skogmanille 20.XI.34 (konsepti)
         3. Lehtori Keckmanille 6.II.35 (kirjettä)

KUUDES MATKA (v. 1835).

  1. Lehtori Keckmanille 12.IV.35
  2. Päiväkirjasta 21.IV.35
  3. Päiväkirjasta 22.IV.35
  4. Päiväkirjasta 1.V.35
  5. Päiväkirjasta 5.V.35
  6. Lehtori Keckmanille 8.V.35
  Liite: 1. Tohtori Rabbelle 25.VIII.35
         2. Kruununvouti Wichmannille 30.VIII.35
         3. Lehtori Keckmanille 18.IX.35

SEITSEMÄS MATKA (vv. 1836-37).

  1. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle 8.III.38.
  2. Tohtori Rabbelle 15.IX.36.
  3. Lehtori Keckmanille 24.XI.36.
  4. Luutnantti Örnhjelmille 24.XI.36.
  5. Kruununvouti Wichmannille 25.XI.36 (konsepti).
  6. Postinhoitaja Gosmanille 25.XI.36 (konsepti).
  7. Tuomari Flanderille 25.XI.36 (konsepti).
  8. Lääket. kandid. Ingmanille 25.XI.36 (konsepti).
  9. Tohtori Rabbelle 25.XI.36 (konsepti).
 10. Ylioppilas Cajanille 27.XI.36 (konsepti).
 11. Päiväkirjasta 29.XI.36.
 12. Päiväkirjasta 2.XII.36.
 13. Päiväkirjasta 5.XII.36.
 14. Ylioppilas Cajanille 1.I.37.
 15. Päiväkirjasta 1.I.37.
 16. Ylioppilas Cajanille 1.I.37 (konsepti).
 17. Konsuli Vaseniukselle 1.I.37 (konsepti).
 18. Päiväkirjasta 2.I.37.
 19. Luutnantti Örnhjelmille 2.I.37 (konsepti).
 20. Tuomari Flanderille 4.I.37 (konsepti).
 21. Vanhemmille 12.I.37 (konsepti).
 22. Postinhoitaja Cosmanille 12.I.37 (konsepti).
 23. Kruununvouti Wichmannille 12.I.37 (konsepti).
 24. Tohtori Höglundille 14.I.37 (konsepti).
 25. Hajanaisia muistiinpanoja.
 26. Päiväkirjasta: Matka Majavalahdesta Heinäjärveen.
 27. Päiväkirjasta 28.I.37.
 28. Päiväkirjasta 29.I.37.
 29. Päiväkirjasta 1.II.37.
 30. Päiväkirjasta 1.II.37.
 31. Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.
 32. Päiväkirjasta 1.II.37.
 33. Päiväkirjasta 2.II.37.
 34. Päiväkirjasta 3.II.37.
 35. Päiväkirjasta 6.II.37.
 36. Päiväkirjasta 6.II.37.
 37. Päiväkirjasta 13.II.37.
 38. Päiväkirjasta 14.II.37.
 39. Päiväkirjasta 15.II.37.
 40. Matkakirje "Mehiläiseen" 16.II.37.
 41. Päiväkirjasta 19.II.37.
 42. Tohtori Rabbelle 3.III.37.
 43. Arkiaterinrouva Törngrenille 3.III.37.
 44. Lehtori Keckmanille 4.III.37.
 45. Lähtö Kuolasta.
     Matka Kuolasta Muotkaan.
     Päivä Muotkassa.
     Matka Muotkasta Petsamoon.
     Petsamo. Matka sieltä Paatsjoelle.
     Matka Paatsjoelta Näytämöön.
     Näytämöstä Näytämönjoen rannalle Ekdahlin virkataloon.
     Näytämönjoelta Inarin kirkolle.
 46. Viisi päivää Venäjän Lapissa.
     Kuolasta Muotkaan.
     Päivä Muotkassa.
     Muotkasta Petsamoon.
     Petsamosta Paatsjokeen.
     Paatsjoesta Näytämöön.
 47. Lehtori Keckmanille 26.V.37.
 48. Arkiaterinrouva Törngrenille 26.V.37.
 49. Lehtori Keckmanille 2.VI.37.
 50. Matkakertomusta.
 51. Matkakertomusta.
 52. Matkakertomusta.
 53. "Matkalta".
 54. Lehtori Keckmanille 31.VIII, 20.X.37.
 55. Lehtori Keckmanille 3.IX.37.

KAHDEKSAS MATKA (v. 1838).

1. Maisteri Ståhlbergille 12.X.36 (konsepti). 2. Tohtori Rabbelle 12.X.38.

YHDEKSÄS MATKA (v. 1839).

1. Tohtori Rabbelle 6.IX.1839. 2. Tohtori Rabbelle 11.X.1839. 3. Matkakertomus; 23.X.1839.

Esipuhe.

Kun ei ollut toiveita saada aikaan aineen mukaista ja arvoista Elias Lönnrotin elämäntyön ja persoonan kuvausta siksi merkkipäiväksi, jona ensimäiset sata vuotta hänen syntymästänsä tulevat umpeen kuluneiksi, päätti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tätä muistoa kunnioittaaksensa ja osaksi korvataksensa sitä puutetta, mikä siten yhä jää kirjallisuuteemme, koota ja julkaista kaiken, mitä Lönnrotin omasta kynästä on tallella hänen keräys- ja tutkimusmatkojansa valaisevata. Paitsi matkamuistelmia, jotka Lönnrot itse aikoinaan on sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa julkaissut, oli sellaisen julkaisun aineksiksi tarjona käsinkirjoitettuja matkakertomuksien luonnoksia, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet painoon valmistamatta ja painattamatta, matkapäiväkirjoja ja -muistiinpanoja, matkoja koskevia kirjeitä ja kirjeiden konsepteja. Kaikki tämänlaatuinen aines, millä mainitussa suhteessa oli arvoa, päätettiin ajan mukaan järjestettynä saattaa julkisuuteen. Luonnollisena pidettiin että teos toimitettiin suomeksi, vaikka suurin osa aineksista onkin alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.

Kun mainituita matkoja oli verraten suuri määrä, näytti sopivimmalta antaa kutakin eri matkaa koskevain ainesten muodostaa oma lukunsa, vaikkakin luvut siten tulevat jotenkin erisuuruiset, osittain matkain erilaisen laajuuden, osittain julkaistavissa aineksissa olevien aukkojen vuoksi. Luvun alkuun on liitetty lyhyt yleiskatsaus koko matkaan. Missä varsinaista matkakertomusta ei ole ollut, on puutetta koetettu korvata otteilla päiväkirjoista, muistiinpanoista, kirjeistä ja niiden konsepteista. Onpa toisinaan käytetty eri aineksia rinnakkainkin, kun ne ovat täydentäneet toisiansa. Missä sekä painettu teksti että sen käsikirjoitus on säilynyt, on etusija annettu painetulle, mutta jos käsikirjoituksessa on jotakin tärkeämpää ollut, joka on puuttunut painetusta, on se lisätty ja lisäys puolihakasten väliin pantu. Samoin on lähetetty kirje julkaistu, ja konseptista, jos se on säilynyt, otettu vaan tärkeämmät eroavaisuudet. Parhaimmallakaan tahdolla eivät kaikki aukot enää ole olleet täytettävissä. Luonnollista on myöskin, että teoksen suunnitelman ja esitystavan eheys paikoin tuntuvastikin on kärsinyt, kun viimeistellyn matkakertomuksen jatkoksi tai täydennykseksi on rinnalle täytynyt panna kirjeiden luonnoksia ja hajanaisia muistiinpanoja, viimemainittuja useimmiten siinä satunnaisessa asussa, missä ne alkuaan ovat paperille tulleet. Esitystyylin ja varsinkin kielen epätasaisuutta lisää vielä sekin, että se mitä Lönnrot itse on suomeksi kirjoittanut joko julkisuutta varten tai ystävilleen tai vaan muistiinpanoihinsa — viimemainittuihin usein vielä paikkakunnan murretta jäljitellen — on painettu muuttamatta; ainoastaan kiireessä tehtyihin muistiinpanoihin ja niiden suomennoksiin on tarpeellisia välimerkkejä lisätty, koska lukeminen muuten olisi käynyt työlääksi. Eheyden puutetta korvannee kuitenkin se hyöty, joka tieteellä on näiden ennen painamattomien käsikirjoitusten julkaisemisesta ja lukijalla siitä, että täten saa aivan välittömästi seurata Lönnrotia hänen matkoillansa. Monin paikoin on ymmärtämistä tarvinnut helpottaa outojen sanojen y.m. selityksillä. Nämät ovat joko alimuistutuksina tai kokohakasten välissä, kuten yleensä kaikki, mikä on julkaisijain lisäämää.

Kaikki teoksen ainekset, joita ei ennen ole julkaistu, säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Ennen julkaistuista mainitaan joko matkain alkukatsauksissa tai alimuistutuksissa, mistä mikin on otettu. Mainitsematta on kuitenkin jäänyt että sivuilla 129-135 oleva kuvaus "Ritvalan Helka" on käännetty 1832 vuoden "Helsingfors Morgonbladin" numeroista 41-2 ja kaikki Lönnrotin kirjeet rouva Törngrenille E. Nervanderin julkaisusta "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko", Helsingfors 1893.

Lönnrotin matkojen tarkoitusta huomioon ottamalla on matkamuistelmat jaettu kahteen osaan siten, että nyt ilmestyvä ensimäinen osa käsittää etupäässä runonkeruumatkoja, toinen läheisessä tulevaisuudessa valmistuva osa taas matkoja, joilla kielentutkimus oli Lönnrotilla pääasiana.

Teoksen alkuun liitetty Lönnrotin kuva on jäljennös eräästä vankasta kivipiirroksesta, jonka originaalin pietarilainen taiteilija G. Budkowski v. 1845 on tehnyt.

Teoksen toiseen osaan on aikomus liittää Suomen kartta ja erityinen niiden seutujen kartta, joilla Lönnrot näillä matkoilla enimmäkseen liikkui, sekä luettelo tärkeimmistä matkakertomuksissa esiintyvistä henkilöistä.

Suomennostyön on tehnyt t:ri J. Halii. Suomennosta on kielen puolesta tarkastanut maist. E. A. Tunkelo samalla kiinnittäen huomiotansa kieli- ja kansatieteellisiin seikkoihin. Ainekset on allekirjoittanut koonnut, joka myös on kirjoittanut edellä mainitut katsaukset matkoihin ja Lönnrotin runokokoelmista etsinyt tekstissä tavattavat ruotsinnoksia vastaavat tai vaan viittaamalla merkityt vanhat runot, jotka on kieliasua Kalevalan malliin tasoittamalla julkaistu. Seuran valitsemina ovat t:ri K. Grotenfelt ja prof. K. Krohn toimitusta koskevissa asioissa olleet toimittajilla avullisina.

Helsingissä huhtikuulla 1902.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri.

ENSIMÄINEN MATKA v. 1828.

VAELTAJA eli Muistelmia jalkamatkalta Hämeessä, Savossa ja Karjalassa

Kirjoittanut

E. L.

[Lähtö Sammatista 20 p. huhtikuuta. — Matka Hämeenlinnan, Heinolan,
Mikkelin, Kerimäen, Sortavalan, Ilomantsin, Pielisjärven kautta
Nurmekseen. Paluu Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta Vesilahden
Laukkoon, jonne Lönnrot saapui 4 p. syyskuuta.]

Hämeenlinna, toukokuun 3 p:nä 1828.

Kahden viikon mietintäajan kuluttua, jonka olen erottuamme viettänyt kotona vanhempieni ja sukulaisteni parissa, olen vihdoinkin saapunut tänne. Olet kaiketi itse kokenut, mitenkä arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle. Jos lopulta onkin onnistunut haihduttaa vanhempien usein sangen tuntuva ja aiheeton huolehtiminen sen menestymisestä, niin on kyllä vielä tätejä, kummeja ja muita, jotka joutuisivat tunnonvaivoihin, jos päästäisivät rauhassa lähtemään. Joku heistä pelkää minun saavan surmani veteen hukkumalla ja toistelee vanhoja juttuja kaikennäköisistä hukkuneista henkilöistä aina vedenpaisumuksen ajoilta, jotta muka olisin varovaisempi. Tämän jälkeen toinen tuo esiin unen, jonka hän on nähnyt edellisenä yönä tai useampia öitä aikaisemmin ja joka välttämättömästi on sovitettava minuun. Milloin minut muka ryöstetään, milloin suistun surman suuhun matkalla, milloin taas karhut ja sudet minut syövät, j.n.e. Lopuksi kuulee tusinoittain juttuja eräästä, joka matkusti itään ja toisesta, joka matkusti länteen ja vielä toisista, jotka matkustivat muille ilmansuunnille ja joista ei yhtäkään omaisten sanomattomaksi suruksi ja kaihoksi koskaan sen jälkeen ollut näkynyt kotiseudullaan. Minä puolestani olen jotenkin vihainen kaikille unille ja annan isä Homeroksen pitää luulonsa omana varanaan. Isä Homeros, joka sanoo, että "unetkin lähtevät Jumalasta", on epäilemättä tässä väitteessään suuresti erehtynyt, sillä se ei suinkaan voine olla Jumalan tarkoitus, että matkustaja tai joku muu kristitty ihminen ikäkulun tädin levottoman unen takia on joutuva jonkun tapaturman alaiseksi. — Mutta onpa aika heittää laukku selkään ja antaa tämän hellämielisen neuvoskunnan päättää mitä tahansa halajaa.

Läksin kotoa huhtikuun viimeisen edellisenä päivänä. Minun kai pitäisi tavallisuuden mukaan mainita, miten majesteetillisen auringon laita oli lähtiessäni, mutta tuskin sitä enää muistankaan. Tätä saattaa näet meidän päivinämme pitää tarpeettomana, sittenkuin ilmahuomioita kaikkialla on ruvettu tarkemmin ja innokkaammin merkitsemään. Mutta ennen muinoin se oli hyödyllisempää, kuten itse helposti ymmärrät, koska huomiontekijöitä oli vähän tai ei ollut ollenkaan. Sentähden pidettiin silloin hyvin tärkeänä jokaisessa nimipäivä- ja muunlaatuisessa onnittelussa omistaa ensimäiset rivit säteillään kaikkea elvyttävälle auringolle, ja luotettavin lähde, jota voitaisiin käyttää sen ajan ilmatietoluettelojen laatimiseen, olisi varmaankin täydellinen kokoelma kaikennäköisiä silloin kyhättyjä onnentoivotuksia sekä muutamia matkakertomuksia. — Mutta tällä tavoin taidat pian väsyä minua seuraamaan, sillä en vielä ole ehtinyt tätä pitemmälle. Kauan minua ympäröivät vuoret ja metsät, joissa lapsena milloin kävin paimenessa, milloin toisten lasten kanssa poimin mansikoita ja muita marjoja tai asetin loukkuja ja viritin ansoja metsälinnuille. Vielä näen ympärilläni järviä ja lampia, joista päivät pitkät vanhassa ruuhessa istuen ongin kaloja, voidakseni illoin kotiväelle tarita pienen kalakimpun. Kuinka voisinkaan katsella siellä täällä olevia jyrkkiä mäkiä, joita myöten ennen niin monasti laskiaisena iltaan asti "laskin pitkiä pellavia, suuria herneitä ja lihavia nauriita" koko pitäjän tarpeiksi, ilman että vielä kerran ajatuksissani kuppuroitsen niitä alas. Vielä minusta tuntuu kuin ilmassa kaikuisivat suosionhuudot, joita hilpeät toverit runsaasti jakelivat sille, jonka kelkka saavutti etäisimmän päämäärän tai jonka sukset ensimäisinä olivat sujahtaneet alas mäestä. Kuinka tyhjä on toki maailma verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii! Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. —

Suo anteeksi, että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitää kiitäen kulkea kautta seutujen, missä joka puu ja pensas, joka kivi, joka mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, mitä niin hyvin ymmärrän. Sanotaan muiston lapsuuden ajasta seuraavan ihmistä hänen elämänsä kululla, mutta siinä erehdytään. Tämä muisto, ei niin suuresti seuraa häntä maailmaan, vaan jää ja juurtuu, enemmän niihin paikkoihin, missä hän vietti lapsuutensa ajan. Sillä mistä olisi muuten johdettavissa ne entispäivien muistokuva-parvet, mitkä niillä seuduin, joissa ne ovat syntyneet, täyttävät koko sielumme, ellei siitä, että itse muistot, jotka vuosien kuluessa ovat näillä seuduilla säilyneet tallessa, nyt ohimennen tulevat kotvan, ajaksi meitä, tervehtimään. Monet nimet, monet seikkailut, jotka poissa kotoa kokonaan olen unhottanut, muistan äkkiä ikäänkuin taika-iskun vaikutuksesta.

Ennenkuin jätän taakseni kotimetsät, täytyy minun vielä lisätä muutama sana matalasta lakeasta vuoresta, jota seudulla sanotaan "Pahan askeleeksi". Se on sen tien vieressä, jota nyt kuljen, ja sen keskikohdalla on kaksi syvennystä, ikäänkuin jonkun kalliolla seisovan luonnottoman isot jalat olisivat hieman vajonneet siihen ja jättäneet nämä jäljet. Niitä kenties pidettäisiin ihmisen jälkinä, jos ne olisivat muodostuneet lumeen tai saveen, mutta koska ne ovat syntyneet kovaan kiveen, on luonnollista, että ainoastaan paholainen on voinut ne jättää. Tietävätpä vanhat ihmiset kertoakkin, miten ne ovat syntyneet. Ennen muinoin, kun ihmiset eivät vielä olleet niin häijyjä, vaan elivät tuttavallisessa sovussa keskenään, täytyi paholaisen usein käydä heitä tervehtimässä häiritäksensä heidän ylen suurta hupaisuuttaan. Nyt on ihmisillä täysi työ toisistaan, ja paholainen saa rauhassa levätä. Mutta ennen muinoin hän usein näyttäytyi, ja ainoastaan vanhat ihmiset sen muistavat. Silloin oli kylässä elänyt keski-ikäinen talonpoika vaimoineen ja lapsineen. Eräänä pääsiäisaamuna he matkallaan kirkkoon tapasivat jonkun matkan päässä kylästä korppiparven, joka kauheasti rääkyen lentää lekutteli heidän ylitsensä. Vaimo piti tätä onnettomuuden enteenä ja tahtoi kääntyä takaisin, mutta mies ei siihen suostunut. "Korpit ovat vaaralliset ainoastaan kuolleille", sanoi mies, "mutta ne eivät koskaan ole ahdistaneet elävää ihmistä", ja samassa hevonen sai läiskäyksen piiskasta, niin että se juoksi kahta nopeammin. Pian he tulivat rannalle, mistä talvitie poikkesi jäälle, mutta kesätie seurasi rantaa. Vaimo arveli, ettei jää ollut kyllin vahvaa ja pyysi miestään ajamaan maitse, mutta mies sanoi: Koska jää on kantanut meidät ennen, niin se kantaa nytkin. Nyt hän toistamiseen löi läjähytti hevosta piiskalla ja ohjasi jään poikki. He olivat jo lähempänä toista rantaa, kun jää murtui ja hevonen rekineen kuormineen vaipui avautuneeseen veteen. Miehen onnistui kuitenkin pian pelastautua jäänreunalle, mutta vaimo piti kiinni avannossa uivasta reestä. Hevonen ponnisteli viimeisillä voimillaan isäntänsä luokse ja pelastuikin lopulta tämän avulla. Nyt olisi ollut vuoro pelastaa vaimo, mutta häntä ei enää näkynyt. Siinä mies nyt seisoi pulmallisessa tilassa, eipä juuri niin muun vuoksi, mutta hän oli itsessään tuntenut omituista liikutusta, missä, siitä hän ei saattanut tarkemmin tehdä selkoa. Hän vaan luuli jonkun osan ruumistaan, jota sanoi omaksitunnoksi ja josta hän oli kuullut pappien puhuvan paljon ja kummallisia seikkoja, tulleen järkytetyksi. Muuten hän vähän välitti siitä, oliko tällä omallatunnolla sijansa päässä vai vatsassa vai molempien keskivälillä. Hetken ajan hän seisoi siinä mietteissään, ja hevonen, jota hän piti kiinni marhaminnasta, korskui hänen vieressään. Viimein hän keikahti rekeen ja ajaa hölkytteli kirkolle, jonne oli matkalla, lohduttaen itseään niin hyvin kuin taisi vaimonsa menettämisestä. Muutamat ilkeäkieliset ihmiset, jotka sittemmin kuulivat hänen kotonaan asiasta kertovan, tosin salavihkaa nauroivat ja sanoivat hänen pian tulleenkin lohdutetuksi, kun hän pitkässä puolijyrkkänä rannasta kohoavassa mäessä oli huomannut, että hevonen mennä hölkytti paljoa keveämmin vetäessään häntä yksinään, kuin sekä hänen että vaimonsa istuessa reessä. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen keventääkseen hevosen kuormaa, tahallansa jättäneen vaimonsa avantoon. Asiaa vakavasti aprikoivat arvelivat kuitenkin, ettei hän mitenkään olisi voinut pelastaa sekä hevosta että vaimoaan ja hyväksyivät sen, että hän antoi etusijan edelliselle, siitä syystä, että hän hevosesta oli maksanut puhdasta rahaa, mutta vaimostaan ei mitään. Kohta hän saattoi saada uuden vaimon ja hänen kanssaan uusia rahoja, niin että hänen hukkansa tältä kannalta katsoen muuttui todelliseksi voitoksi. Aivan niin me pojat ennen kotona menettelimme vaatteidemme suhteen. Kun ne kävivät liian vanhoiksi, ja vanhempamme kuitenkin pitivät niitä täysin kelpaavina, revimme ja leikkelimme ne tahallamme rikki ja saimme silloin tavallisesti uudet sijaan. Miten liekkään ollut Tekolan laita, — se oli talonpojan nimi —- niin oli hän puolen vuoden kuluttua valmis viettämään häitä. Hän oli jo kolmasti kuulutettu valittunsa, kohtalaisen rikkaan ja kohtalaisen vanhan Kaukolasta kotoisan olevan immen kanssa. Häät piti vietettämän kolmannen kuulutuspäivän jälkeisenä maanantaina ja kaikki oli valmiina juhlaa varten. Sunnuntai-iltana oli Tekola muutamien ystävien kanssa, — ja ystäviä on kyllä pitojen lähestyessä — tutkinut hääoluen laatua. Sen jälkeen hän pani maata ja vaipui tavallisuuden mukaan hyvin sikeään uneen. Mutta puoliyön aikaan, luullakseni, hän äkkiä heräsi. Kuinka pimeä lokakuun yö liekkään, luuli hän kuitenkin eroittavansa jonkun, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hän tähysteli tuota henkilöä lähemmin ja mikäli hän vaivasi silmiään tätä tarkastaakseen, sikäli se selveni hänen edessään, kunnes hän lopuksi näki hukkuneen vaimonsa, mitä alusta pitäen oli pelännyt, ja minkä lienet jo arvannutkin. "Mutta haahmut tunnetaan heti" huomauttanet ehkä tähän. Tosin useimmiten käy niin, mutta minä en ole syypää siihen, että tämä poikkesi tavallisesta säännöstä. Sitäpaitsi sen pitkät hiukset olivat valuneet alas kaavoille ja tekivät olennon alussa tuntemattomaksi. Vettä valui virtoinaan sekä hiuksista että vaatteista ja näytti miltei tulvallaan peittävän koko huoneen. Vaimo oli vallan samanlainen kuin järven pohjasta ylös vedettäissä, eroa oli vaan se, että hän nyt oli pystyssä ja näytti elävän. Tekolaa pöyristi kun hän näki tämän odottamattoman vieraan, ja kylmä hiki peitti koko hänen ruumiinsa, niin että hänkin nyt näytti vedestä äsken vedetyltä. Mitä sitten tapahtui heidän välillään, en tiedä, mutta seuraavana päivänä, kun häävieraat kokoontuivat, oli sulhanen poissa. Juotiin ja odotettiin, ja odotettiin vieläkin, mutta Tekolaa vaan ei näkynyt. Vanhan tavan mukaan vieraat poistuivat oluen loputtua, toivoen pian taas kokoontuvansa, ellei sulhanen ainaiseksi ollut kadonnut, joka sittemmin näyttäyi olevan sangen luultavaa, kun ei kukaan tiennyt eikä kuullut mitään hänestä. Arvailtiin vallan tyhjentymättömiin, miten hän oli kadonnut, ja moni piti varmana, että paholainen oli hänet vienyt, sillä sentapaiset ihmisryöstöt eivät kuulu siihen aikaan olleen vallan tavattomia. Tämä luulo näyttäyi todeksi seuraavana kesänä, jolloin kylän paimenlapset näkivät pirun ilmielävänä seisovan äsken mainitulla vuorella ja kuulivat sen laulavan ilohymniä hyvin onnistuneesta Tekolalle tekemästään kepposesta. Lapset juoksivat pelästyneinä kotia ja kertoivat asian. Muutamat vanhemmat henkilöt, jotka mielestään olivat kyllin rohkeita katsomaan paholaista kasvoihin, riensivät paikalle. Mutta se, jota he etsivät, oli jo poissa, ja ainoastaan jäljet olivat painuneet vuoreen paimenlasten ainaiseksi kauhuksi, sillä he eivät koskaan uskalla ajaa karjaansa tänne. — Lopetan juttuni lisäämällä ainoastaan, että tarun mukaan siinä huoneessa, mistä Tekola katosi, joka vuosi sen päivän jälkeisenä yönä kuuluu kauheasti kummitelleen, jonka vuoksi silloinen isäntä katsoi parhaaksi siirtää rakennuksen toiseen paikkaan ja muuttaa tilan nimen, jotta paholainen olisi eksynyt seuraavalla lokakuun-käynnillään.

Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla, jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä ja koska minä, — selitä tämä seikka miten tahdot — kernaammin maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille, johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä, että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä, tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja tavailin siitä: Rosthålar Sonen A… J… B… Tämä oli kirjoitettu niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään, jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m. Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e. Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä kertaa hiisku sanaakaan.

Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä. Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä. Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin, vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin, etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet, niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä…" Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni. Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki, jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin, jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä, menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki, ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, — tuuma, minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä! Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat, sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona. Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa: joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen. Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle. Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan, ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään, vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään. Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin, minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani. Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni, kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta. Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi — — —.

Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi Heinäkankaan kestikievariin. — Saatat helposti kuvitella; että kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen, rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset, älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta, mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan. Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. —

En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan, jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan. Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle ja Hollolaan. — Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava, jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. — Kulkiessani Koskella kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum), jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen. Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä sellaiseen kauneuteen? — —

Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun 13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen meitä odottaa. — —

Puolentoista tunnin soutumatkan jälkeen olin Paimelan rannassa. Kysyin soutajapojalta, mitä hän tahtoi vaivastaan. Hän virkkoi: "antakaa iteh kunniastasi mitä arvaatte", mutta koska nämät kunnianmukaiset maksut eivät aina ole paraita, vaadin häntä itseään määräämään. Silloin hän sanoi olevan tavallista, että maksettiin kaksinkertaiset kyytirahat järvien yli kuljettaessa, ja minun täytyi siis antaa hänelle 44 killinkiä, sillä minulla ei sattunut olemaan pienempiä pankkiseteleitä. Tällaiset vesimatkat, ajattelin muuten, pian tyhjentäisivät kukkaroni, jonka vuoksi päätin joko kokonaan välttää niitä tai edeltäkäsin sopia soutajan kanssa kyytirahasta. Täältä läksin Paimelan kylän kautta Heinolaa kohti. Nimi Paimela palauttaa matkustajan mieleen sen kauniin lahnalajin, jota ennen täällä pyydettiin. On omituista, ettei, vaikka Vesijärvi on maamme suurempia järviä, useammissa paikoin sitä saada tätä oivallista lahnaa. Ennen sitä pyydettiin pääasiallisesti Paimelassa, mistä se on saanut nimensä, mutta viime aikoina tapahtuneen veden laskemisen jälkeen on Vesijärven lahna hylännyt entiset olopaikkansa. Paimelaiset saavat nyt varsin vähän tai eivät saa juuri ollenkaan tätä puheenaolevaa kalaa, jotavastoin toiset kylät, joihin kuuluvissa kalavesissä se ennen ei näyttäynyt, nyt pyytävät sitä niin runsaasti, että niiltä sitä riittää myytäväksikin. Tätä kalaa sanotaan kuitenkin vielä "Paimelanlahnaksi". Nimismies Langin luona Kaidassa sain tilaisuuden syödä tätä lahnaa sekä tuoreena että suolattuna. Koska jo ennen olen syönyt Kokemäen siikaa, luulen sananparren: "Paimelanlahnalla, Kokemäensiialla konsanansa, Maailmassa ei ole vertaistansa" todella olevan oikeassa. — Täältä tulin yöksi Asikkalan nimismiehen, mainitun Langin veljen luo. Toisena päivänä läksin sieltä Heinolaan. Pitkin koko laajaa hietakangasta, joka on Urajärven ja Heinolan välillä, kasvoi sormivuokkoja (anemone pulsatilla), jotka saattoivat tuon karun kanervaisen kankaankin miellyttävän näköiseksi. Ensimäinen seikka, johon Hämeenlinnasta päin Heinolaan tulleen matkustajan huomio kääntyy, on muhkea äsken rakennettu puusilta. Se on kaksiosainen, ollen molemmin puolin siinä joessa olevaa saarta, joka yhdistää Päijänteen Konninveteen, ja jota muutamat, tosin vähällä perusteella, pitävät Kymijoen alkuna. Kymijoki näet oikeastaan alkaa Koskenniskan putouksen ja Konninveden jälkeen Iitin pitäjässä. Sillan lyhyempi osa, jota myöten ensin tulee mainittuun saareen, on noin 40:n askeleen pituinen ja on kummallekin rannalle rakennetun kiviarkun kannatuksella, joista tukihaaroja lähtee kannattamaan keskikohtaa. Sillan suurempi osa, noin 150 askeleen pituinen, on neljän hyvin asetetun arkun varassa, lukuunottamatta kahta itse rannan yhteydessä olevaa. Keskelle siltaa on kummallekin puolelle asetettu penkkejä niitä varten, jotka haluavat istua, ja toisen yläpuolelle taulu, jossa on luettavana rakennusmestari Lillkvistin ja rakennustöiden päällysmiehen, kruununvouti Grenmanin nimet sekä niiden päivätöiden lukumäärä, jotka oli tarvittu sillan kuntoonpanemiseen ja joita oli ollut 8000. Kaipasin vaan koko yrityksen kustannussummaa, joka myös olisi pitänyt mainita taulussa ja joka, kuten kuulin kerrottavan, taisi nousta noin 24 tuhanteen ruplaan. Itse saarella kaavaa muutamia ikivanhoja honkia, ja rannalle on äsken istutettu puita saaren enempää kaunistamista varten tulevaisuudessa. Kun on tullut sillan yli, huomaa joen rannan oikealla kädellä olevan sangen jyrkän, ja se kohoaa melkoisen korkeana muodostaen niin sanotun Myllymäen, joka on saanut nimensä yhdestä ainoasta sen huipulla kohoavasta tuulimyllystä. Tältä mäeltä on laaja näköala yli kaupungin, joka puutarhoineen ja leveine suorine katuineen sijaitsee vallan sen juurella. Kaupunki on rakennettu kohtalaisen hyvin. Maaherran-virkatalo, sairashuone, y.m. yleiset rakennukset eivät missään suhteessa ole huomattavia. Kaupungissa ei ole ainoatakaan kivirakennusta, kirkkokin on puusta. Helatuorstaina olin tässä kirkossa läsnä jumalanpalveluksessa. Saarnatuoli on rakennettu kiinni sakariston seinään, seikka, jota en muualla ole nähnyt, ja pappi nousee saarnatuoliin suorastaan sakaristosta, tarvitsematta kulkea kirkon kautta. Enpä tiedä liekkö johtunut tavattomuudesta. vai mikä lie tehnyt, että erittäin pidin tällaisesta saarnatuolin sijoittamisesta. Vastapäätä kirkon isoa ovea ja käytävää seisoi saarnaaja siinä alttarin yläpuolella yhtä kaukana, tai oikeammin yhtä lähellä kumpaakin puolta, ja julisti ylhäältä sanaa. Kirkko on muuten hakattu kahdeksankulmaiseksi, ja jos kohta se on pieni, on se sangen sievä sisältä. Jotta samaa voisi sanoa sen ulkomuodostakin, olisi se maalattava. Lähellä kirkkoa on kaupungin alkeiskoulu, jossa oli sisäänkirjoitettuna noin 40 oppilasta, osaksi kaupungista, osaksi naapuripitäjistä. Poikia opetetaan täällä lukemaan katkismustaan ja uskonnonhistoriaa, kirjoittamaan ja laskemaan neljää luvunlaskun alkutoimitusta. Täkäläinen koulunopettaja, ylioppilas G. Hahl, on kuitenkin sitäpaitsi tarjonnut halukkaille pojille opetusta historiassa, maantiedossa, matematiikissa ja latinassa. Tämä hänen menettelytapansa ansaitsee vielä suurempaa kiitosta, koska hän tarjoten tätä opetustaan yksityisopetuksen nimellä, ei vaivastaan useinkin varattomanpuolisilta pojilta vaatinut mitään erityistä maksua. Sairashuone- ja hulluinhuonerakennukset ovat kaupungin laidalla ja näyttävät olevan riittävän suuret niille vähälukuisille sairaille, jotka näissä seudun laitoksissa saavat hoitoa. Tällöin siellä oli 40-50 sairasta, enimmäkseen kuppatautisia. Sairashuoneiden lattiat, vuoteet y.m. todistivat hyvää järjestystä ja huolellista hoitoa. Mitä sairaiden ruokaan tulee, tarjottiin sitä 28 1/2 kopeekkaan pankkiseteleitä vuorokaudessa kutakin henkilöä kohden. Kaupungissa on kaksi ravintolaa, joilla se näyttääkin tulevan hyvin toimeen. Suuret puutarhat, kaupungin ulkopuolella virtaava joki ja vastapäätä vallan lähellä oleva havumetsä varmaankin saattavat Heinolan miellyttäväksi kesäolopaikaksi. Mutta kivittämättömät kadut ovat sangen vaivaloiset kävelijöille, sillä ne ovat hienon hiedan peittämät, ja tämä kohoaa tuulisäällä ilmaan lennellen sinne tänne. Täytyy ylipäänsä tunnustaa, että pienemmillä kaupungeilla on oma omituinen hauskuutensa, jota kaipaa suuremmissa. Matkustaja kokee tätä aina ja kieltämättä sen tunnustaakin — tulemmehan suurempaan kaupunkiin aivan tuntemattomina. Tosin silmä täällä kiintyy useihin uusiin esineisiin. Merkillisyyksiä esiintyy, joista osaksi on kuullut puhuttavan ja joiden näkeminen nyt tuottaa iloa; toisiakin tapaa, joista ei ennen ole kuullut edes puhuttavan. Kaikki tämä vaikuttaa sen, että aluksi olet mielissäsi, mutta kun olet ehtinyt katsella näitä merkillisyyksiä tai kun olet kyllästynyt niiden katselemiseen, tulet kortteeriisi. Huomaamattomana ja kokematta kenenkään puolelta suurempaa tuttavallisuutta tai lähempää ystävällisyyttä ja osanottoa olet kävellyt ympäri kaupunkia. Nyt olet yksin; koska kaipaat seuraa ja varsinaista tointa käy aika pitkäksi, valmistaudut matkalle ja matkustat pois — kylmänä ja välinpitämättömänä. Pienemmissä kaupungeissa on asianlaita päinvastainen. Pian olet nähnyt sen merkillisyydet. Käveltyäsi muutaman tunnin, tunnet ainakin nimeltä joka kadun, joka kulman, huomattavimmat talot. Kuljet kuin kotiseudullasi. Kaikkialla sinua kohdellaan ystävällisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin olisit kauan oleskellut seudulla. Jopa unhotat olevasi vieraalla seudulla, ja kun vihdoin matkustat pois, on vaikeata jättää uudet ystävät, joiden hyvyyttä, suopeutta ja kohteliaisuutta saat kiittää niin paljosta; Heinolasta läksin 15:ntenä päivänä ja saavuin seuraavaksi yöksi vanhan tutun ja yliopistotoverin, komministeri G. Hahlin luo. Muuta lukuunottamatta olen hänelle kiitollinen siitä, että hän lahjoitti minulle Porthanin teokset "Dissert. de poësi fennica", "de bircarlis", "de antiqua gente fennorum", ja Lencqvistin teoksen "De superstitione veter. fennorum", jotka puuttuivat matkakirjastostani. Seuraavana päivänä läksin täältä. Kuljettuani viiden neljännespeninkulman matkan tulin Paason taloon, joka on Savon rajalla, jos Savoon tahtoo lukea koko Mäntyharjun pitäjän. Tätä niiden kylien asukkaat, joissa ensin kävin, eivät kuitenkaan itse näyttäneet tekevän. Paason lähistössä näkee molemmin puolin maantietä muutaman tuhannen kyynärän pituisen, hyvin tehdyn kiviaidan, joka kiinnitti huomioni, koska en ennen ollut nähnyt näin suurta kiviaidan paljoutta. Ajattelin itsekseni, kuinka tavattomasti vaivaa, kuinka monta päivätyötä tämä on maksanutkaan maatilan omistajalle, vaikkapa se sitten pitkiksi ajoiksi vapauttaakin jälkeentulevat uudesta aidanteontyöstä. En vielä huomannut, kuten sittemmin tapahtui, kun Savossa näin useita rahvaan hallussa olevia peltoliuskoja kiviaidan ympäröiminä, että täällä on paljon helpompi aikaansaada kiviaitaa kuin eteläisemmissä maakunnissa. Saan pian tilaisuuden esittää syyn tähän väitökseeni. Nyt, ennenkuin astun Savon rajojen sisälle, tahdon tehdä Hämeen suhteen muutamia huomautuksia, jotka tähän asti olen jättänyt mainitsematta. Kaikkialla Hämeessä huomaa halukkaisuutta pääasiallisesti maanviljelyksen harjoittamiseen. Kaskenviljelystä tosin ei ole unhotettu, jopa sitä paikoittain harjoitetaan melkoisesti, mutta sen sijaan, että ennen pääasiallisesti luotettiin kaskien tuottamaan epävarmaan ja säiden mukaan vaihtelemaan satoon, turvaudutaan tätä nykyä peltojen tasaiseen ja varmaan viljavuuteen. Kaskenviljelys on siis nykyään sivuelinkeino, esi-isiltä peritty ammatti, josta vastenmielisesti kokonaan tahdotaan luopua. Joskus sattuva hyvä sato, jonka kaskimaat tuottavat, luultavasti myös houkuttelee useita koettamaan onneansa, ja kokemus, joka osottaa, että niiden viljelys sangen usein onnistuu huonosti ja tuskin palkitsee työtä, ei ole opettavainen. Täälläkin, kuten kaikkialla muualla maassa, on viime aikoina ruvettu viljelemään soita. Siitä on heti silmäänpistäviä etuja, nimittäin rikas sato, niittymaan lisääntyminen y.m., ja rahvaskin on varma siitä, että tämän kautta maalle koituu melkoinen voitto. Kevättouvot, jotka halla ennen monessa seuduin pani, kypsyvät nyt usein hallan vahingoittamatta. Tämän he lukevat suoviljelyksensä ansioksi. Myöskin viime aikoina sattuneet lauhkeammat talvet he johtavat samasta syystä. Siitä syytöksestä, joka liian usein on tehty hämäläisiä vastaan, etteivät taloudessaan ole tarpeeksi siistejä, ei näinäkään aikoina juuri saata heitä vapauttaa. Tosin näkee talonpoikaispirttejä, joissa pöydät, rahit, tuolit, ruoka-astiat y.m. ovat sangen siistit ja puhtaat, mutta nämä paikat ovat liian harvat, voidakseen kumota yleistä arvostelua. Lautaikkunaisia pirttejä käytetään paljon ja joskus tapaa kokonaisia kyliä, missä ei ole mitään parempaa asuntoa. Toisissa paikoin näkee kuitenkin täälläkin siirtymisasteita parempaan rakennustapaan. Tapaa talonpoikia, jotka ovat rakentaneet itselleen salin ja kamareita, maalauttaneet punaisiksi rakennuksensa, joilla on lasi-ikkunat asuintuvissaan y.m. Hämäläinen talonpoika on yleensä hitaampi sielun ja ruumiin puolesta kuin rahvas muualla maassa. Ennenkuin sivistys ja siivous täällä pääsevät vallalle, ja ennenkuin vanha raakuus ja haluttomuus häviävät, täytyy valistuksen joka taholta tänne kohdistaa säteensä, tullaksensa tehoisaksi. On muuten vaikeata löytää syytä siihen, miksi hämäläiset sivistyksessä ovat jääneet jäljelle syvemmällä maassa asuvista savolaisista, karjalaisista ja ennen kaikkea pohjalaisista. Jotakin epäilemättä on vaikuttanut itse heidän kansallisluonteensa, mutta ulkonaisista syistä näyttävät juuri ne, joiden pitäisi levittää valistusta, olleen sille esteenä. Molemmilla merenrannikoilla olevat kaupungit eivät ole varsin kaukana heistä, ja niissä on enimmäkseen ruotsalaisia asukkaita. Pian hämäläiset ovat tehneet kaupunkimatkansa, myyneet liikenevät tavaransa ja tehneet tarpeelliset ostoksensa, sitten he palaavat ja tuntevat itsensä onnellisiksi ja tyytyväisiksi isiltään perityissä mökeissään. Suurempia vesistöjä ja purjehdukseen kelpaavia jokia, jotka kesällä vilkastuttaisivat sisämaan liikettä, ei täällä ole niin runsaasti kuin muilla seuduin. Kesän he siis enimmästi viettävät kotona viljellen maatansa, ja muutaman neljännespeninkulman kirkkomatkoja pidetään jo pitkinä ja vaivalloisina. Toisin on savolaisen ja karjalaisen laita. Saimaan vesistöt, Orihvesi, Kallavesi, Pielisjärvi ja lukuisat muut järvet tekevät hänestä maan sydämessä taitavan merimiehen. Kauan arvelematta lähtee hän 40, 50 jopa 60:n peninkulman pituisille matkoille, kesällä veneessään ja talvella reessään. Tällöin esiintyy usein seikkoja, jotka kysyvät koko hänen sielunsa toimintaa, jos hän tahtoo tulla toimeen. Tottumus matkaansaa, että hän sitten vähemmän pulmallisissa tiloissa pian tointuu ja arvostelee järkevästi. Matkoiltaan, jotka vievät suuren osan hänen talveaan, hän palaa kotia tuoden mukanaan kokemusta ja tuntien asioita ja tapoja laajalta ympäristöltä. Jotenkin sama on pohjalaisen laita. Tosin vielä laihahko maa on pakottanut häntä harjoittamaan useita sivuelinkeinoja, joita rahvas muilla seuduin ei ole harrastanut. Pohjalaisen suhteen toteutuu varsin hyvin vanha sananlasku: "Kyllä vatsa lappalaisen laulamaan opettaa." — —

Vaikka taikausko Hämeessä ei suinkaan ole vähempi kuin pohjoisemmissa seuduin, ovat vanhat runot täällä melkein kokonaan unhotuksiin joutuneet. Syy lienee pikemmin hämäläisen suuremman hitauden, sekä mitä uusien runojen tekemiseen, että vanhempien muistissa pitämiseen tulee. Enpä saata ainakaan omien tietojeni mukaan mainita Hämeestä ainoatakaan luonnonrunoilijaa. Ainoa todiste hämäläisten nerokkaisuudesta tässä suhteessa on se, että he silloin tällöin parsivat uusmuotoisia ruotsinvoittoisia lauluja muutamalla puoleksi typistetyllä säkeistöllä, joka usein paljastaa tekijän mauttomuuden ja parempain aatteiden puutteen. Näitä täten varustettuja lauluja lauletaan jotenkin yleisesti, ja ne ovat malleina ensi kertaa esiintyvälle runoilijalle, kun hän viehättyneenä jostakin aiheesta aikoo siitä ruveta laulamaan. Vaikka näillä lauluilla typistetyn kielensä tähden, joka saattaa runomitan teeskennellyksi, sekä etsiskeltyjen loppusointujensa vuoksi ei ole mitään erityistä arvoa, ovat ne kuitenkin merkillisiä kansallisten sävelmiensä puolesta. Uudet tämäntapaiset laulut saavat usein ennen vallan tuntemattomia sävelmiä, jotka runoilija luo yhdessä sanojen kanssa, ja jotka useimmiten ovat hyvin tuntehikkaita, korvaten sanojen puutteellisuutta. Muuan Uudellamaalla ja Hämeessä hyvin tavallinen, jopa Savossa ja Karjalassakin jo tunnettu laulu päättyy näillä sanoilla: "Ei tällä laulull' ol' yhtäkään isää, Kuin joku taitaa, niin pankoon vaan lisää". Onpa erityisesti pantu mieleen nämä sanat. Mitä erilaatuisimpia seikkoja käsitellään eri säkeistöissä, samaa ajatusta ei kauan seurata. Koska harvoin kuulee näitä lauluja laulettavan muuten kuin typistettyinä ja turmeltuina, on vaikeata antaa niistä näytettä. Tahdon kuitenkin tähän liittää näytteeksi pari kappaletta. — — — [Runoja, joita varmasti voitaisiin katsoa niiksi, mitä Lönnrot tässä tarkoittaa, ei ole voitu kokoelmista löytää.]

Toisenlaisia runoja on viime aikoina ruvettu täällä sepittämään, tarkoitan hengellisiä runoelmia. Jo useita vuosia on Hämeessäkin ollut niinkutsuttuja "heränneitä" eli "kääntyneitä". Eipä saata sanoa näiden muodostavan erityistä lahkoa, jos sanalla "lahko" tarkoittaa tavallista käsitettä. He eivät eroa yleisestä jumalanpalveluksesta, eivät vetäydy pois lukukinkereistä tai ehtoollisen nautitsemisesta j.n.e. Seikka, jossa he eroavat muusta joukosta, on se, että he joutohetkillään, etenkin pyhäpäivinä, usein kokoontuvat pitämään rukouksia ja harjoittamaan muunlaista hartautta. Useita sellaisia on olemassa, jotka raamatun ja muiden hartauskirjain ahkeralla lukemisella ovat saavuttaneet tavattoman, niissä esiintyvän sana- ja puheenparsi-rikkauden. Nämä henkilöt ovat mainituissa kokouksissa usein valmiit ilman vähintäkään valmistusta esiintymään, pitäen rukouksia ja saarnoja; tällöin he mainitsevat raamatun kohtia, joihin perustavat puheensa. Kotona he ahkerasti lueskelevat hengellisiä kirjoja, joku on oppinut kirjoitustaidon. Viimemainittua ei kuitenkaan saa lukea yksinomaan heidän kunniakseen, koska yleensä on kiitoksella mainittava suomalaisesta rahvaasta, että moni on oppinut tämän taidon. Muutamat näistä "heränneistä" kulkevat toisiin seurakuntiin, kuitenkin, kuten syystä luulen, vähemmin siinä tarkoituksessa, että käännyttäisivät ihmisiä oppiinsa, kuin siinä, että elättäisivät itseään ilman ankarampaa tointa. He pidättäytyvät kaikista huvituksista, kuten tanssista, korttipelistä, leikeistä, y.m. Ainakin paikoittain he ovat tehneet säännökseen käydä kotikutoisissa vaatteissa, karttaa punaisten kankaiden käyttämistä ja muita turhia koristeita. Jumalan nimeä he eivät mainitse jokapäiväisessä puheessa. Kun heitä esim. tervehtii sanomalla "hyvää päivää", he eivät kernaasti vastaa, kuten on tavallista, "Jumal' antakoon", vaan: "teille myöskin", tai jotakin sentapaista. Heitä syytetään jonkunmoisesta itserakkaudesta; se johtuu henkisestä ylpeydestä, jonka he, mielestään oikean elintapansa ja vastaheränneen uskonsa vuoksi, kernaasti itselleen omistavat. Koska suomalaisella melkein on tarve laulaa, ja koska nämä "heränneet" eivät kernaasti laula maallisia lauluja, niin sepitetään siellä täällä heidän keskuudessaan hengellisiä runoja, jotta niitä vaihtelun vuoksi laulettaisiin varsinaisten virsien ohella. Laulaessaan he usein joutuvat jonkunmoiseen haltiotilaan, laulu keskeytyy, ja heidän kuulee sen sijaan puhuvan vierailla kielillä. Ne, joilla on ollut tilaisuus tällöin tarkastaa heitä, vakuuttavat etteivät he tässä tilassa ollessaan tiedä mistään, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Turhaan on koetettu herättää heitä palavilla päreillä, jotka on viety niin lähelle heitä, että kuumuuden nähtävästi olisi pitänyt käydä sietämättömäksi, mutta he eivät siitä ole tietäneet mitään eivätkä ole näyttäneet vähintäkään kivunmerkkiä. Toinnuttuansa tästä tilasta näyttävät he noloilta ja ikäänkuin häpeävät, joka seikka myös näyttää todistavan, että he ovat olleet kokonaan haltioissaan. Mitä itse kieleen tulee, jota he silloin puhuvat, niin siinä kuuluu olevan oikeita kielellisiä äänteitä, mutta se kuuluu olevan ympäröiville ymmärtämätöntä. Ymmärtävätkö toisiaan useiden langetessa tähän haltiotilaan, kuten joskus tapahtuu, en tiedä. Muutamat väärinkäsitetyt raamatunkohdat, kuten esim. I Korint. 14 luk. ovat varmaankin tämän kielen kielioppina ja sanakirjana. He ovat hyvin valmiit luulemaan olevansa välittömien korkeampien mielijohteiden ohjaamina. Eräästä pojasta kerrottiin, ettei hän rippikoulussa ollut osannut lukea jotakin paikkaa, ja että hän sentähden oli saanut papilta "reput" ynnä sen varoituksen, että hän vastedes paremmin harrastaisi lukutaitoa. Kotimatkalla hän muka oli kertonut kovan kohtalonsa eräälle vastaan tulleelle miehelle, jolta oli kysynyt, miten piti menetellä. Tämä oli neuvonut häntä menemään yksin metsään ja rukoilemaan Jumalaa. Tämän hän oli tehnytkin sellaisella menestyksellä, että hänestä heti tuli paraita lukijoita. Eräästä tytöstä kerrottiin, että hän ilman vähintäkään opetusta oli oppinut kirjoittamaankin ja että hän nyt sepittää hyvin suuressa arvossa pidettyjä hengellisiä runoja. Muuan mies, joka lapsuudesta alkaen on ollut sokea, kuuluu raamatusta ja virsikirjasta aukaisevan kohtia, jotka hänelle mainitaan. Tämä on tosiseikka, jonka olen kuullut luotettavilta miehiltä. Hän kuuluu tällöin tarkasti tunnustelevan sormillaan ja melkein aina jotenkin varmasti onnistuvan. Kuinka uskomattomassa määrin siis saattaa tuntoa kehittää!

Paikoittain Hämeessä naiset kehräävät kaikki lankansa niin sanotuilla "puntturitalkoilla", jotka tapahtuvat seuraavasti: Kylän ämmät ja tytöt kokoontuvat jonkun naapurin luo ja kehräävät päivässä tai korkeintain kahdessa kaikki vuoden kehruut. Sitten mennään toisen luo, ja siten kylän joka taloon samalla tavoin. Muutamissa paikoin käytetään näissä tilaisuuksissa kahvia vieraiden kestitsemiseen, toisissa paikoin on nauriiden paistaminen vielä käytännössä. Nämät talkoot tapahtuvat talvella. Kaikki, eivät ainoastaan kylän vaan myöskin koko pitäjän asiat otetaan täällä tarkastuksen ja pohdinnan alaisiksi. Toiset kertovat satuja, toiset laulavat ja toisilla on muuta hauskaa ajanvietettä. Poikia kokoontuu usein kujeilemaan monella tavoin, tai ainakin uutisia kuulemaan. Toisia töitä, jotka myös usein suoritetaan talkoilla, ovat rukiinleikkuu sekä talvella tapahtuva hirrenveto. Niitä pidetään pieninä juhlina. Parhaat saatavissa olevat ruuat kannetaan esille ja olutta ja viinaa nautitaan runsaasti. Häissä on useita menoja, jotka kuitenkin suuresti vaihtelevat eri pitäjissä. Omituisena seikkana pidin Heinolan kappelissa kuulemaani tapaa, että sulhasella usein kuuluu olevan noin 10 puhemiestä. Tuntuu siltä, kuin kaunottaret täällä olisivat liian kovasydämisiä verrattuina muihin seutuihin, missä sama asia suoritetaan yhden puhemiehen avulla, usein vallan ilman puhemiestä. — Noitumistaidossa hämäläiset ovat yhtä paljon jäljellä savolaisista kuin nämä mainitussa ammatissa ovat jäljellä karjalaisista ja etenkin pohjalaisista. Kuitenkin Hämeessäkin kuuluu olevan muutamia vanhojen noitalukujen ja loihtujen jäännöksiä. Tuo vanha tapa että kiristuorstaina, helluntai- ja juhannusyönä mennään metsään ja siellä poltetaan suuria loimuavia kokkotulia, on vielä monessa kohdin Hämettä pysynyt. Voisin vielä jatkaa näitä huomautuksia, sekä mitä muuhun että niiden seutujen murteisiin tulee, joiden kautta olen kulkenut, mutta katson sitä jotenkin tarpeettomaksi, koska niitä osaksi on ennen kosketeltu toisissa kirjoitelmissa, ja koska ne osaksi koskevat ainoastaan jotakin erityistä seutua ollen siis ilman yleismerkitystä. Puhuakseni esim. kielestä, niin ei täällä sanota, kuten Uudellamaalla ja Turun läänissä: tulee, menee kotia j.n.e., eikä kuten Savossa tuloo, mänöö kotiin, vaan: tullee, mennee kotio. Ei myöskään sanota: vedes, kodas, eikä veessä, koossa, vaan: velessä, kolassa.

Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat, ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon, mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä. Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille, sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä. Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen, jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia. Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi. Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle 75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen. Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle 50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään. Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa. Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet, tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan. Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa. Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla. Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi. Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu, kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana, merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö, niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny, niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.