X.
Heikki sai kauan soittaa Elinan ovella. Lopuksi tuli tämän palvelijatar puolipuettuna hänelle avaamaan.
— Rouva ei ole kotona, hän selitti säikähtyneellä äänellä. Minä luulin, että hän oli herran kanssa!
Heikin teki mieli antaa makea korvapuusti hänelle. Aina pitemmälle oli tultu siis, kun talon palvelijatarkin piti aivan luonnollisena, että Elina viettäisi öitään hänen kerallaan!
— Kun hän saapuu, sanoi hän, pyytäkää häntä heti soittamaan minulle hotelliin.
Heikin täytyi pyörtää ympäri. Eihän hän muutakaan voinut.
Mutta minne oli Elina mennyt siis? Ehkä hän oli palannut takaisin
Heikin hotellihuoneeseen?
Heikki sitä kohden siis!
Hotellin eteisessä hän tapasi portinvartian, joka oli viime päivinä ottanut vapauden tervehtiä häntä hymyilevällä, hyväntahtoisella hävyttömyydellä, mikä oli kuin suorastaan suuria juomarahoja varten valmistettu.
— Onko täällä käynyt joku nainen? alentui Heikki häneltä ohimennen kysymään.
— Ei muita kuin se, joka meni täältä heti herran poistuttua. Mutta minä luulen, että hän jätti jonkun kirjeen…
— Kirjeen? Missä se on?
Se oli hänen pöydällään. Heikki repäisi sen auki hätäisesti.
"Rakas ystävä!" hän luki. "Minun isäni on kuollut. Minä soitin punakaartin päämajaan. Arvasin heti sinun kasvoistasi jotakin sentapaista tapahtuneen. Olen nyt mennyt majataloon kyytiä kysymään. Matkustan heti sinne. Tahtoisin kuitenkin niin mielelläni tavata sinua ennen lähtöäni. — Elina."
Heikki tapasi hänet majatalossa.
Elina oli ulkonaisesti aivan tyyni. Nähtävästi hän oli jo ehtinyt itkeä itkettävänsä.
Hän käveli edestakaisin majatalon ikävässä, karusti sisustetussa kamarissa luvattua hevosta odotellen. Hänen hermojännityksensä näkyi vain hänen kulmakarvojensa pingoitetusta kiristyksestä ja kuului hänen äänestään, joka oli luonnottoman lyhyt, matala ja täsmällinen.
Heikki riensi kädet ojolla häntä kohden.
— Rakas Elina! sanoi hän. Sinä matkustat? Tänä yönä?
— Niin. Täytyyhän minun saada tietää, kuinka äitiraukkani laita on. Ja sitäpaitsi haudata isäni. Ajattelin pyytää muuten…
— Mitä? Jos vain luulet jollakin voivani olla edes hiukan avuksi sinulle suuressa surussasi…
— Ajattelin, että matkustaisit minun kanssani.
He viipyisivät vain muutamia päiviä siellä. Voisiko Heikki järjestää itselleen virkalomaa? Mutta sitten sen pitäisi tapahtua pian, sillä Elina luuli, että hevonen oli valmis tuossa tuokiossa.
Heikki hätkähti.
Matkustaa Elinan kanssa? Läpi huurteisten metsien, yli kuutamoisten, kimmeltävien kenttien, ohi metsänlaidasta tuikahtelevien torpantulien, kautta yksinäisten majatalojen? Nähdä jälleen kappale suurta, talvista Suomenmaata, kuulla kulkusten helinää, nojata päänsä Elinan olkaa vasten, tuntea hänen lujan, kiinteän kätösensä puristus pehmeän vällyn alla?
Sehän olisi taivas! Sehän olisi elämän autuus hänelle.
Mutta samalla hän muisti, mitä tämä matka oikeastaan merkitsi ja että se oli itse asiassa matka hautajaisiin.
Hänen riemunsa haihtui, jättäen kuitenkin jälkeensä oudon, lämpimän ja suloisen kiitollisuudentunteen siitä, että Elina juuri tälle matkalle tahtoi häntä seuralaisekseen ja että hän juuri tällä hetkellä tahtoi siis ikäänkuin tunnustaa koko sukunsakin edessä Heikin läheisimmäksi ystäväkseen koko maailmassa.
Mitä tuo suku siitä tulisi sanomaan ja missä valossa hän itse sen edessä esiintymään, siitä hän nyt vähätteli.
Tietysti suostui hän.
Mitä hänen virkaansa miliisipäällikkönä tuli, oli hänen helppo järjestää se asia apulaisensa kanssa puhelimitse. Sama oli laita hänen tilapäisen asemansa Pekan lehdessä, johon nähden hän lohduttausi sillä, että hyvä lehti aina itsensä hoitaa.
Hän oli valmis. Heidän täytyi vain ensin ajaa Elinan asunnon kautta, että tämä antaisi tarpeelliset määräykset siellä ja vahvistaisi hiukan päällysvaatteitaan tuota puolenkymmenen peninkulman pituista rekiretkeä varten.
Kun he jo olivat reessä, kysyi Heikki arasti:
— Et sinä ole aikonut mitään Pekalle ilmoittaa?
— En, vastasi Elina kylmästi. Enhän tiedä edes hänen osotettaan. Hän saa kyllä kuulla sen aikoinaan.
Eikä Heikki taaskaan ollut pahoillaan Elinan vastauksesta.
— Sanotaan muuten, että Tampere on valloitettu, virkahti hän hetken perästä.
Toimituspaikasta hän oli saanut tietää sen, jossa senvuoksi vallitsi sangen painostunut mieliala.
— Niinkö? kuului Elinan ääni hänen viereltään soinnahtavan. Sittenhän se on pian lopussa.
— Mikä?
— Kaikki. "Näytelmä on päättynyt, on aika mennä illastamaan."
Elinan ääni kertoi niin suurta ja lopullista sielun väsymystä, että Heikki päätti olla häntä enempää häiritsemättä. Eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden yksitoikkoista kopsetta kovaksi ajetulla viertotiellä.
Heikki ajatteli omia aikojaan.
Mitä mahtoi miettiä tuo nuori nainen hänen vierellään? Kuinka lähellä he olivat toisiaan ja sentään kuinka kaukana! Ja miten vähän ihmiset ylimalkaan tiesivät toisistaan!
Tämä esim. oli hänen vanha koulutiensä. Tätä hän oli matkustanut tuulessa jos tuiskussakin, mielialoissa ja mietelmissä niin vaihtelevissa kuin ovat nuoruuden kirjokuvat. Myöskin Elinan vanha koulutie se oli, mutta mitä oli hän mahtanut tällä taipaleella ajatella?
Tuolla kauempana, kolmannen majatalon kohdalla, erosivat heidän kotipitäjiensä tiet. Siinä oli iso kuusi. Oliko Elina mahtanut huomata, että se oli karsittu latvasta ammoin jo manalle menneiden esivanhempien uhripuuksi?…
Esivanhemmat menivät menojaan niinkuin hekin, kuuset kaatuivat niinkuin kuusten karsijatkin. Ei jäisi heistä edes pilkkaa polulle, ei lastua laineille. Kaikki katoisivat he jäljettömiin…
Myöskin heidän rakkautensa oli kerran, ehkä piankin, katoava.
Sen muistokin oli mureneva. Oli tuleva aika, jolloin ei kukaan kysyisi enää, kuka oli Heikki ja kuka oli Elina ja olivatko he rakastaneet vai vihanneet toisiaan. Kumpu oli kaartuva heidän ylitseen. Ja samoin se oli kaartuva kerran kaikkien niidenkin ylitse, jotka tässä yössä vielä toisiaan vihasivat tai rakastivat… kaartuva yli heidän sekä vihansa että rakkautensa…
Turhuuksien turhuus! Se oli elämä. Mitä auttoi siinä maailman parantaminen, mitä sodat, vallankumoukset ja niiden saavutukset?
Eikö ollutkin parempi "iloita ja tehdä hyvää kaikkena elin-aikanansa", kuten hän, Saarnaaja, joka oli kuningas Jerusalemissa?…
Entä silloin kun oli elämästä erottava?
Eivät sopineet siihen hetkeen ilo eikä suru, ei viha eikä rakkaus. Vain kaipaava silmäys, vain ylhäinen kädenliike, vain hyvästijättö harras ja vakaa, ilman uhmaa, ilman turhaa pelkuruutta, niinkuin pitkälle, tuntemattomalle taipaleelle lähtiessä…
Tummat kuuset tien kahdenpuolen näyttivät sen todeksi todistavan.
Mutta saattaisiko hän itse, Heikki, niin erota kerran elämästä? Hän, joka tosin ei vihannut ketään, vaan rakasti, ja joka rakkautensa kautta vasta nyt, vanhana miehenä, oli ruvennut elämän aakkosia opettelemaan?
Se riippui siitä, oliko hänellä hyvä omatunto…
Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuiskasi Elina, samalla hiljaa hänen kättään peiton alla puristaen:
— Heikki! Rakastathan sinä minua?
— Tiedäthän sinä sen, Elina.
— Mutta kuitenkin, sano se minulle! Tahtoisin niin mielelläni kuulla sen sinulta ja juuri nyt kuulla.
— Minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja sielustani ja mielestäni.
Heidän huulensa yhtyivät.
Kulkunen kulisi, reenjalas natisi, kuu katsoi kuusten lomasta. Eikä kukaan niistä kysynyt, kenellä oli hyvä, kenellä paha omatunto.
XI.
Heti seuraavassa majatalossa heidät saavutti uusi jobinviesti. Isäntä, joka oli heidän tuttaviaan, kertoi myöskin Elinan äidin kuolleen ja koko talon tällä hetkellä olevan autiona.
Elina ei sanonut mitään, lyyhähti vain istumaan kädet sylissään.
Heikki kysyi matalalla äänellä:
— Miten hän kuoli?
— Ka, halvaukseen. Lie aikonut jonnekin naapuriin, niin olikin portinpieleen kuupertunut. Eikä sinne nyt kukaan hitto lähde…
Hänen mielestään oli turha ajatellakaan eteenpäin matkustamista. Siellä olivat vaarassa sekä ihmiset että hevoset. Useimmat talot olivat autioina. Ja kuka siellä hautaisi sitten?
— Kuinka niin? kysyi Heikki.
— Kun on pappi tapettu ja toinen pakosalla. Ja sen toisen pitäjän rovastinhan ne oli oikein ristiinnaulinneet…
Heikki kuunteli kauhistuneena. Olihan hänkin kuullut jo kaupungissa parista papinmurhasta mainittavan, mutta se oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Mutta nyt? Mitä tuo mies puhui?
— Rovasti Talvioko ristiinnaulittu? hän kysyi.
— Kuuluu olevan, tiesi majatalon isäntä. Miten lie käynyt sen pojan, sen rohvessorin, joka tästä joulun alla matkusti?…
Elinaan ei näyttänyt enää mikään vaikuttavan. Hän istui vain avuttomana, kyynelettömänä, kädet sylissään ruumistaan edestakaisin huojutellen ja äännähteli silloin tällöin:
— Niinniin, niinniin…
Eikä Heikki voinut olla kesken tilanteen sanomatonta traagillisuuttakin toteamatta tuon äänen, tuon asenteen, tuon liikehtimisen tavatonta maalaista alkuperäisyyttä.
Kaikki se älyllinen, se nykyaikainen ja maailmannaisellinen, mikä Elinassa ennen oli niin hurmannut häntä, tuntui tällä hetkellä olevan kuin pois puhallettu. Suuri suru oli hänet äkkiä palauttanut kuin takaisin kotikannoilleen.
… Noin ne olivat kerran istuneet kyynelettöminä poski kyynärpään varassa hänen äitinsä ja iso-äitinsä ja kaikki hänen sukunsa äidit harmaasta muinaisuudesta… Noin istuneet karsinassa tai aitan portailla päätä huolellista huojuttaen, elämän suurissa suruissa, apeissa miel'aloissa… Noin helähdelleet kuin katkeava kannelkieli, silloin kun vietiin vasten mieltä miehelään tai karhu karjan repeli tai halla halmeessa kävi tai makasi lautsalla kylmenneenä miesi mielitietty…
Mutta jonkinlainen sotaneuvottelu oli nyt pidettävä. Sillä isäntä näytti sangen haluttomalta enää tästä eteenpäin hevosta antamaan.
— Ei tiedä vielä, mitä sattuu, hän sanoi, kun ne ovat sieltä apteekilta vielä sitä pirtuakin saaneet… Olen itsekin aikonut tästä joksikin yöksi vähän niinkuin piiloon pistäytyä. Kyllä se nyt on parasta, että herrasväki vain kääntyy takaisin…
— Eihän nuo nyt toki meille mitään pahaa tehne, huomautti Heikki, kun me olemme itsekin sosialisteja.
Majatalon isäntä hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti.
— Jaa, sanoi hän pitkään venyttäen, se nyt taitaa olla vähän ero sosialisteilla ja sosialisteilla. Tunnenhan minä tuomarin ja tämän tuomarinrouvan…
— Rouva Piilosen, korjasi Heikki virallisesti.
— Niin justiinsa, Piilosen rouvan, ihan lapsuudesta saakka. Herrasväki on aina herrasväkeä. Mutta nämä toiset susilistit ne ovat vähän toist'sorttia väkeä, kun niiden päämieskin kuuluu västingissä istuneen.
— On istunut, myönsi Heikki. Mutta olenhan minä toki kaupungin miliisipäällikkö ja sellaisena loukkaamaton.
Majatalon isäntä hymyili entistä herttaisemmin.
— Se nyt on sama, mitä tuomari on, myhähteli hän. Mutta kyllä ne vain kaulan katkaisevat, jos sattuvat käsilleen saamaan. Se on parasta, ettei niitä nyt mene ärsyttelemään…
Hän oli kokolailla oikeassa, täytyi Heikinkin myöntää. Mitä he nyt tekisivät?
Heikki katsoi kysyvästi Elinaan. Mutta tämä istui vain yhä edelleenkin entisessä asennossaan ja äännähteli niinkuin olisi ollut kaiken olevaisen ulkopuolella:
— Niinniin, niinniin…
Talvipäivä sarasti. Johonkin suuntaan heidän nyt oli päätettävä.
— Kyllä herrasväki vain nyt jää tänne, esitteli majatalon mielevä isäntä, huomattuaan vierastensa silminnähtävän epätietoisuuden. Me panemme tässä vähän lämmitä, juomme aamukahvit, teemme tilat ja sitten herrasväki menee makuulle hiukan. Herättyä on sitten niin hyvä aprikoida lähemmin asiaa.
Niin tapahtuikin. He joivat kahvit ja menivät levolle. Ymmärtäväisenä miehenä oli majatalon isäntä heidän vuoteensa samaan huoneeseen valmistanut.
Elina nukkui heti. Heikki poltteli savukkeitaan ja odotteli aamun valkenemista.
Hänen aivoissaan askartelihe ajatus, joka alkoi kypsyä päätökseksi vähitellen. Hän veisi Elinan pois, kauas pois, pois miehen vieraan sivulta, kauas, kauhuntöistä ja ajan ahdingoista…
Elina kaipasi nyt ennenkaikkea lepoa. Hän saisi levähtää, nukahtaa kuin nyt tuossa, unohtaen tuskansa ja murheensa ja herätä sitten nuortuneena, nuortuneena uuteen ja onnellisempaan olotilaan, missä hän, Heikki, häntä hellin vartioisi ja estäisi elämän orjantappuroiden liian liki pistämästä…
Tyttären he tietysti ottaisivat luokseen, se oli selvä. Ja saisihan Pekkakin heillä käydä, miksei saisi, kun vain siivolla pysyisi eikä liian tukkihutikassa tulisi. Mutta aivan liian usein ei se sentään kävisi päinsä, eikä heidän missään tapauksessa sopisi julkisuudessa yhteisesti näyttäytyä…
Jo ihmisten takiakin se olisi mahdotonta.
Muuten olisi Pekalla luonnollisesti oleva aina sija heidän pöydässään, mutta ennen kaikkea heidän sydämissään, jossa he aina tulisivat häntä suurella hartaudella ja kiitollisuudella muistelemaan. Hänellä oli omat vikansa, mutta myös omat suuret ansionsa, joista suurin oli se, että hän oli tutustuttanut Heikin Elinaan ja yleensä tehnyt heidän suhteensa täten mahdolliseksi.
Tuota ystävänpalvelusta ei Heikki todentotta tulisi ikinä unohtamaan…
Hänen torkahtelevat ajatuksensa, jotka eivät olleet aivan vapaita suloisesta ja sangen ymmärrettävästä itsekkäisyydestä, tulivat siinä puolenpäivän edellä varsin ikävällä tavalla häirityksi.
Kuului pihalta kulkusten helinää. Eikä aikaakaan, kun tupaan tunkeutuu Pekka Piilonen omassa sangen tyytyväisessä personassaan, tuleepa häikäilemättömästi kamariin saakka, tervehtii Elinaa rakkaasti poskelle taputtaen ja istahtaa sitten Heikin vuoteen laidalle tarinoimaan.
Hän oli tullut aamujunalla. Hänkin oli kuullut Elinan vanhempien kuolemasta ja heidän eilisestä lähdöstään hautajaisiin. Hän oli ottanut heti hevosen ja lähtenyt ajamaan perästä. Luullut saavansa ajaa koko matkan yksin ja tavannutkin täällä heidät aivan äkkiarvaamatta.
Heikki koettaa hiukan nolona selittää heidän tänne pysähtymistään.
Pekka hyväksyy tuskin kuunnellen häntä kaikki selitykset.
Hän on nyt taas tuolla tunteellisella tuulellaan, jonka pitempi-aikainen yönvalvokki ja viinanviljely hänessä ehdottomasti herättävät.
Vesissä silmin hän kulkee kummankin sängyn väliä, taputtelee vuoroin heitä kumpaakin ja vakuuttaa toiselle rakkauttaan, toiselle ystävyyttään. Elinan vuoteen edessä hän viipyy pitkän aikaa polvillaan yhtämittaisessa itkun hytinässä.
— Elina, orpo Elina, sanelee hän vain silloin tällöin. Kun minäkin olen tämmöinen, mitä sinusta nyt tulee?
Eikä Elinakaan osaa lopuksi muuta kuin ruveta hiljaa itkeä hyrrittämään.
Heikki itkisi myöskin, jos hän osaisi. Hän tuntee hämärästi, että Pekka noilla sydämensä pohjasta pulppuavilla kyyneleillä nyt juuri lyö laudalta hänet. Mutta hänen silmänsä pysyvät kuivina ja hänessä rupeaa kasvamaan salainen kauna Pekkaa kohtaan, jota hän jo pitää onnellisempana kilpailijanaan ja jolla on tuo kadehdittava uhkarohkeus ampua aina vesirajaan, vedota heti hellempiin tunteisiin.
Jos Heikki sitä yrittäisi, hän varmasti epäonnistuisi. Hän tietää sen ja kärsii syvästi alemmuudestaan tässä suhteessa. Hänen ei ole mahdollista muuten kuin älyllisin keinoin naista lähestyä.
Onnen myyrä tuo Pekka tuossa! Tulee, näkee ja voittaa siinä silmänräpäyksessä.
Ja tuoksuu vielä viinalta, senkin vietävä! Eiköhän Elina huomaa sitä? Mitähän jos Heikki sopivalla tavalla huomauttaisi siitä, pyytäen häneltä esim. tuikkua aamutuimaan?
Mutta samalla on Pekka jo hänen vuoteensa ääressä, hakee hänen kätensä ja pitää sitä lujasti kiinni omassaan.
— Ja sinä, vanha ystävä! tulkitsee hän tunteitaan. Oli se sentään hiton hyvä, että sinä edes olit täällä. Minua oikein puistattaa ajatella, mihin Elina poloinen olisi yksin joutunut…
Vaikea on hänelle pitää vihaa Heikinkin. Kuitenkaan hän ei malta olla häntä hänen helmasynnistään nykäisemättä.
— Kuulehan, Pekka, sanoo hän muka kuiskuttaen, mutta kuitenkin niin kovaa, että Elinakin sen kuulisi. Ei sinulla ole minulle pientä aamunaukkua? Tuntuu vähän päätä kivistävän.
Pekan kasvot kirkastuvat kuin aurinko pilven takaa.
— No niin mielelläni! huudahtaa hän vilpittömästi iloisena. Minulla on kokonainen konjakkari tuolla turkintaskussa.
Eikä Heikin auta nyt muuta kuin ottaa aika kulaus. Pekka tekee kursailematta samoin ja tarjoo Elinallekin. Elina kieltää ensin, mutta suostuu Heikin ihmeeksi sitten. Nyt näkyy olevan kaikki luvallista.
Mutta konjakki virkisti heitä kuitenkin sen verran, että he rupesivat nyt kiinnittämään huomiota hiukan ulkopuoliseenkin maailmaan.
Elina, joka nyt oli saanut levähtää eilisten mielenliikutusten jälkeen, tahtoi välttämättä jatkaa matkaa. Pekka kannatti häntä urhoollisesti. Hänen läsnäolonsa oli kyllä takaava vapaan tien heille vaikka minkä hulikaanilauman halki.
Myöskin Heikille tarjottiin paikkaa samassa reessä, mutta hän kieltäytyi loukkautuneena.
Toinen oli tullut ja anastanut hänen sijansa Elinan vierellä, ottanut raa'alla aviomiehen oikeudella eikä näyttänyt sitä huomaavan edes. Missä hän, Heikki, istuisi sitäpaitsi? Kenties kuskipukilla tai seisoisi kannaksilla suorastaan?
Miksi ei yhtä hyvin juosta sivulla aisankannattajana! Sillä se hänestä nyt aiottiin tehdä joka tapauksessa.
Ei, hän kieltäytyisi ehdottomasti.
Pekka ei siitäkään pahastunut, vaikka hän oli mitä innokkaimmin kehoittanut Heikkiä mukaan tulemaan. Hän löysi joka asiasta aina jonkun sovittavan momentin.
— On se hyväkin ehkä, että sinä matkustat takaisin kaupunkiin, hän sanoi. Pällinkorva riehuu kuin hullu. Kuuluu taas viime yönä vanginneen siellä monia kymmeniä kaupungin arvohenkilöitä.
Samalla saattaisi Heikki ehkä siellä vähän lehteäkin katsastaa. Mahdollisesti ei olisi poissa paikalta, jos päästäisi jonkun rauhan-äänenkin jo kuuluviin. Vallankumous oli kuitenkin jo tosiasiallisesti lopussa. Pelkästään huonoja uutisia oli Pekka siinä suhteessa saanut pääkaupungista.
Heikki lupasi kaikki, mitä Pekka vain pyysi häneltä. Hänestä oli nyt kaikki samantekevää.
Hän jaksoi pysyä tyynenä siihen saakka kuin Pekka ja Elina lähtivät ja hän oli saanut heidät lämpöisten vällyjen alle hyvin rekeen peitellyksi. Mutta kun hän pian senjälkeen itse omaan rekeensä istui ja lähti vastapäiseen suuntaan ajaa karettelemaan, vierivät suuret kyyneleet pitkin hänen poskipäitään.
Se oli lopussa, auttamattomasti lopussa. Mieli ei tervoa parempi, sydän ei syttä valkeampi.
Milloinkaan ei lemmen sininen lintu ollut laulava enää hänen akkunallaan Ja samalla hän tunsi katkenneen niiden viimeistenkin siteiden, jotka häntä enää elämään kiinnittivät.
XII.
Heti kaupunkiin tultuaan oli Heikillä pitkä virkakeskustelu
Pällinkorvan kanssa.
Pekka oli puhunut totta. Pällinkorva oli todellakin edellisenä yönä antanut vangita melkein koko kaupungin intelligensin ja passittanut heidät lääninvankilaan. Kun Heikki oli lähemmin tiedustellut heidän tulevasta kohtalostaan, hän oli saanut osakseen vain pilkallista julkeutta ja pirullisuutta.
— Täytyy olla panttivankeja, panttivankeja, oli Pällinkorva vain nauraa hekotellut ärsyttävästi. Saksalaiset kuuluvat olevan jo Hangossa ja valkoiset hyökkäävän pohjoisesta käsin. Koko Lounais-Suomen punainen armeija jo pakenee tätä tietä. Meidän velvollisuutemme on laittaa vähän lystiä heitäkin varten.
Tarkoitus oli selvä. Pällinkorva aikoi ennen viimeistä loppuromahdusta panna toimeen paikkakunnalla suuren verilöylyn.
Mutta nyt oli myöskin Heikin päätös varmistunut. Hän ampuisi Pällinkorvan ja vapauttaisi nuo vangitut kaupunkilaiset oman henkensä uhallakin.
Se olisi hänen uhrinsa vallankumouksen jumalille.
Paitsi että hän tekisi hyvän työn täten ja pelastaisi lähes sata ihmistä varmasta kuolemasta ja rääkkäyksestä, hän samalla olisi kerrankin uskollinen itselleen ja menettelisi niinkuin hänen sekä vaistonsa että omatuntonsa käski hänen menetellä.
Tietysti hänet siitä hyvästä ammuttaisiin. Mutta sitenhän hän kerrankin elämässään saisi toteutetuksi sen sankarillisen ihanteen, mikä oli hänen nuoruusvuosiaan sähköttänyt, saisipa vielä todistetuksi Elinallekin, ettei tämä ollut arvotonta hänessä rakastanut.
Ja jos hän oikein Elinan tunsi, hän juuri siten sitoisi hänet itseensä ainiaaksi.
Hänen ei oltu sallittu uhrautua isänmaan eikä Suomen köyhälistön asian hyväksi. No niin, siispä hänen oli sallittu uhrautua ihmisyyden asian hyväksi, vieläpä niin selkeässä ja kouraantuntuvassa muodossa, ettei mikään epäily asian oikeutuksesta ollut mahdollinen.
Hän tunsi itsensä aivan tyyneksi tuon päätöksen tehtyään. Ja hän pistäytyi Pekan lehden toimitukseen hetkeään odottamaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Hänen juuri siellä istuessaan ja näön vuoksi jotakin käsikirjoitusta katsellessaan kuulee hän etuhuoneesta jonkun äänen kysyvän "herra toimittajaa". Ennen kuin hän ehtii mitään vastaamaan aukeaa ovi ja siitä työntyy sisälle — prof. Talvio, joku paperiliuska kädessään.
Heikki nousee nopeasti tervehtimään.
Prof. Talvio kumartaa päätään tuskin huomattavasti, aivan kuin näkisi ensi kerran hänet. Koko hänen olentonsa uhoo keskitettyä, pidätettyä, sanoin kuvailematonta kylmyyttä ja ylenkatsetta.
— Anteeksi, että häiritsen, hän sanoo. Tahtoisin vain antaa lehteen erään pikku-uutisen.
Ja hän ojentaa paperiliuskan kädestään Heikille. Tämä vilkaisee siihen ja näkee, että se on täysin objektivinen, karu ja kuiva esitys hänen isänsä ristiinnaulitsemisesta kaikkine piinallisine yksityiskohtineen.
— Eikö professori suvaitse istua?
— Kiitos, minä seison mieluummin. Mutta minä olisin kiitollinen, hyvin kiitollinen, jos minä todella voisin olla varma siitä, että tuo uutinen tulee sellaisenaan julkaistuksi huomispäivän lehdessä.
Heikki tunsi luissaan ja ytimissään sen sarkastisen julmuuden, millä prof. Talvio häntä kohtaan esiintyi. Mutta kun hän samalla tunsi itsensä täysin viattomaksi asiaan, vieläpä äsken tekemänsä päätöksen johdosta kokonaan väärien epäluulojen marttyyriksi, ei hänkään katsonut itsellään olevan mitään syytä ruveta professoria hänen tässä tapauksessa harhaan osuneesta käytöstavastaan valistamaan.
Eikä hänen äänensä ollut vähemmän kireä eikä hänen kumarruksensa vähemmän mittaeltu, kun hän liuskan tarkoin läpiluettuaan virkahti vastaukseksi:
— Herra professori saa olla aivan huoleti. Tämä tulee lehteen.
— Sellaisenaan?
— Sellaisenaan. Menen siitä takaukseen.
— Olen kiitollinen, hyvin kiitollinen. Sulkeudun suosioonne, herra toimittaja.
Hän meni, heittäen vielä ovessa häneen musertavan, suurinta mahdollista halveksuntaa tulkitsevan katseen kultaisten nenäkakkulainsa takaa.
Heikki kesti sen aivan tyynesti. Hän tunsi, että nyt tehtiin vääryyttä hänelle. Mutta hän ei katsonut olevan itsellään mitään syytä enää oikaista myöskään tuon toisen käsityskantaa hänestä.
Olihan hän kaiken ulkopuolella.
Ja saisipahan prof. Talviokin kuulla aikoinaan hänen urotyöstään ja itseuhristaan. Mahtaisikohan hän edes silloin myöntää, että hänellä sittenkin oli kunnia oppilaastaan?
Nyt, kun kaikki oikeastaan oli jo ohitse, tunsi Heikki itsensä merkillisen iloiseksi. Ja keveästi vihellellen työnsi hän kirjapainoon prof. Talvion jättämän "pikku-uutisen", jonka hän oli merkinnyt huomattavalle paikalle ja näkyvällä kirjasinlajilla painettavaksi.
Epäilemättä tulisi se huomenna vähemmän tavallista huomiota sekä punaisten että porvarillisten piireissä herättämään. Mutta silloin hän, Heikki, tuskin eläisi enää…
Sekin tuotti hänelle kummallista henkistä hekkumaa ja nautintoa.
Iltapäivällä hän meni miliisilaitokselle. Hän kutsutti puheilleen apulaisensa Tervon ynnä puolikymmentä miliisimiestä, joihin hän tiesi voivansa luottaa ehdottomasti. Hän antoi heille käskyn mennä ja vapauttaa vangit, jos ei muulla, niin asevoimalla. Samalla oli näille jaettava hänen allekirjoittamansa passit pakomatkaa varten.
Sitten hän lähti Pällinkorvaa tapaamaan.
Satutti niin, että tämä tulikin häntä vastaan kadulla. Pyydettyään vielä häneltä vankien vapauttamista ja saatuaan siihen yhtä röyhkeän ja yliolkaisen kiellon kuin ennenkin, hän veti revolverinsa esiin ja ampui.
Pällinkorva vaipui maahan sanaa sanomatta.
Heikki ampui vielä varmuuden vuoksi pari laukausta häneen ja kiirehti sitten lääninvankilaan. Siellä oli kaikki käynyt kuin nuottien mukaan. Koppien ovet olivat auki, hämmästyneet vartiat eivät olleet mitään vastarintaa edes yrittäneet.
Melkein samassa saapui sinne punakaartilaisjoukko, joka huutaen ja hoilaten julisti vangituksi hänet.
Toiset tahtoivat hänet heti hengiltä kolistaa. Mutta toiset, jotka olivat vielä hämmennyksissään tästä ennen kuulumattomasta ristiriidasta miliisin ja punakaartin välillä, tahtoivat, että asiasta oli ensin tarkka tutkimus pidettävä.
Heikki pidätettiin ja suljettiin nyt vuorostaan lääninvankilaan.
Tutkimusta kesti viikon. Vihdoin julisti vallankumouksellinen oikeus päätöksensä, jonka mukaan Heikki tuomittiin elinkautiseen kuritushuoneeseen.
Käytännössä se merkitsi kuolemaa. Ja jo seuraavana yönä tulikin punakaartilais-osasto häntä vankilasta noutamaan.
Heikki oli siihen täysin valmistunut. Edellisenä yönä oli vankilan pappikin käynyt hänelle Herran ehtoollista tarjoamassa. Sitä ei Heikki epäuskoisena ollut voinut tosin vastaan ottaa, mutta oli muuten jutellut tovin aikaa hänen kanssaan hartaasti ja vakavasti.
Vankilan pappi oli kertonut koko kaupungin ihailevan hänen suuremmoista itse-uhriaan ja olevan varmaa, että hänen haudalleen vielä toisten aikojen tultua pystytettäisiin muistopatsas kansalaisten kiitollisuuden osoitukseksi.
Heikki oli vain hiljaa hymyillyt sen kuullessaan.
Mutta kun vankilan pappi lähtiessään oli ojentanut hänelle pienen kukkasen ja kirjelipun, jonka hän heti huomasi olevan Elinan käsialaa, hän oli tuntenut kaiken veren kasvoiltaan pakenevan.
Vasta papin mentyä hän mursi kirjeen: Siinä seisoivat vain sanat: "Minun sankarini!"
… Hänet vietiin vaieten metsikköön vankilan takana. Pari komennussanaa, yhteislaukaus, ja kaikki oli lopussa. Vain kuu ja tähdet jäivät kunniavartioiksi hänen kuolinpaikalleen.