Mutta kaikkea muuta! Elina oli pistänyt vain kätensä herttaisesti Pekan kainaloon ja johdattanut hänet sänkykamariin, missä heidän viisivuotias tyttärensä oli herännyt juuri ja ojenteli unenpöppörössä pieniä, valkeita kätösiään. Heikkikin oli saanut ikäänkuin armosta olla läsnä tuossa kohtauksessa.
Se oli kestänyt vain muutaman minuutin, mutta tehnyt Heikkiin pysyvän ja miltei pyhän vaikutuksen.
Lapsi? Niin, siinä oli mysteerio, jota hän ei tajunnut ja jonka takaa saattoi aueta vielä monta samanlaista salaovea.
Lapsi? Niin, arvattavasti se oli se, joka yhdisti heitä.
Eikä Heikki voinut unohtaa, kuinka helakalta Elinan ääni oli soinnahtanut hänen pyytäessään isää tuon pienen vuoteen ääreen kumartumaan, eikä myöskään, kuinka Pekan hutikkaiset kasvot aivan kuin sisäisestä valkeudesta kirkastuneet, kun hän oli kohottanut lasta koholle ja sitä äidin kielloista huolimatta hetkisen edestakaisin käsivarsillaan tuudittanut.
Tuossa oli jotakin, joka meni hänen ymmärryksensä ulkopuolelle, tajusi Heikki. Tuossa oli kappale sitä maailmaa, joka ei ollut järjellä eikä epäilyllä, vaan uskolla ja autuudella mitattavissa.
— Hän on hyvä vaimo, oli Pekka vakuuttanut heidän jälleen sänkykamarista poistuessaan. Eikös olekin? Ei koskaan yhtään pahaa sanaa. Ja minä olen suuri sika, mutta hän tietää sen ja siksi hän ei suutu minulle.
Kaivanut vielä sitten viimeisen punssipuolikkaan taskustaan, jonka hän oli säästänyt kotitarpeikseen, hommannut lasit, istuttanut Heikin salin sohvaan, saattanut vaimonsa hänen vierelleen ja pakottanut heidät keskenään kilistämään.
— Terve! hän oli sanonut. Teidän kahden pitää tulla lähemmiksi tuttaviksi.
Heikin ja Elinan silmät silloin sattuneet toisiinsa, Heikin varovaisina, tarkastelevina, vähän epävarmoina, Elinan suurina ja säteilevinä niinkuin itse avomielisyys.
— Mielelläni, oli Heikki kumartanut.
— Minä puolestani olen sitä jo kauan odottanut, siihen Elina rakastettavasti vastannut.
— Ja minä olen teille kummina, Pekka vielä ehdotustaan vahvistanut. Ja se valehtelee, joka väittää, että kahta parempaa ihmistä olisi koko maailmassa.
VI.
Noita ja muita asioita mietti Heikki nyt illalla Elinan kanssa pitkin kuuraisen puiston polkua äänettömänä vaellellessaan.
He olivat ruvenneet tekemään aina useammin yhteisiä kävelymatkoja kaupungin läheimpään ympäristöön, toisen aamupäivällä heti kahvin juotuaan, toisen ehtoopäivällä ennen illallista. Aamupäivällä seurasi myöskin Pekka tavallisesti heitä, ei kuitenkaan etemmäksi kuin siihen kadunkulmaan, mistä tie kääntyi hänen lehtensä toimitukseen.
Illalla hän oli jo siihen aikaan toimituksessa, jossa oli nykyään tavallista kiireellisempää, kuten hän väitti vaimolleen.
Heikki tiesi kyllä nuo kiireet, vaikka hän visusti karttoi niistä puhumasta.
Kiireellistä juopottelua eikä mitään muuta! Ja missä seurassa? Parin epäilyttävän, porvariston alimmalle asteelle lukeutuvan yksilön kanssa, joista toinen oli entinen nimismies, toinen asemakirjuri, ja jotka kumpikin olivat pienen viinatilkan vuoksi taipuvaisia senverran poliittisista periaatteistaan tinkimään, että suostuivat näin salavihkaa ja kenenkään näkemättä juomaan hänen punssiaan. Niin, ja sitten vielä paikallisen punakaartin päällikkö Ryykkö Pällinkorva itse, entinen kuritushuonevanki, joka jo marraskuun punaisen viikon aikana oli johtamiensa joukkueiden väkivaltaisuuksien vuoksi tullut tunnetuksi pitkin maakuntaa.
Heikki oli ensi hetkestä saakka tuntenut syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hänen oli virkansa vuoksi tosin pakko tavata häntä silloin tällöin, mutta hän kieltäysi ehdottomasti olemasta sen ulkopuolella hänen kanssaan missään tekemisissä.
Soma seura todellakin! Mahtoikohan Elina siitä tietää mitään?
Tuskin, sillä siinä tapauksessa hän arvattavasti ei olisi sallinut sitä. Eikä Heikki oikein ymmärtänyt Pekkaakaan, kuinka tämä, joka itse sentään oli sivistynyt ja selvänä ollessaan sangen hienotunteinenkin mies, saattoi ollenkaan tulla toimeen mokoman sakin kanssa.
Muuten ei Heikillä henkilökohtaisesti suinkaan ollut noita Pekan elämäntapoja vastaan mitään valittamista.
Juuri täten hän pääsi vaivattomasti näille kahdenkeskisille kävelyretkilleen Elinan kanssa, mikä kaikesta heidän suhteensa epäeroottisesta toverillisuudesta huolimatta oli sittenkin hauskempaa hänen mielestään kuin kolmisin, sillä silloin tunsi Heikki aina vaistomaisesti ikäänkuin alakynteen joutuvansa.
Heitä oli silloin kaksi ja hän oli yksin, siinä se oli. Ja tuolla kotona heitä oli oikeastaan kolmekin ja silloin he muodostivat voittamattoman ylivoiman, jota Heikki voi sietää vain siksi, että elämäntyhjyys sen ulkopuolella oli hänestä vieläkin kammottavampi.
Mutta täällä kaupungin laidassa kuuraisten puiden alla kaksin kävellessään tunsi Heikki itsensä Elinan kanssa täysin tasaväkiseksi.
Eipä silti, että heidän mieleensä olisi edes juolahtanut millään tavalla mitellä voimiaan. He olivat päinvastoin tulleet jo niin tuttaviksi, että he voivat vaietakin yksissä, eikä kumpikaan heistä usein koko matkalla avannut suutaan muuta kuin johonkin tavalliseen, yksinkertaiseen kysymykseen ja vastaukseen. Mutta Heikki tunsi, että he täällä tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan, saattoivat vaivattomammin puhua keskenään, minkä puhuivat, ja vaieta, minkä vaikenivat ja olivat toisiinsa nähden vain mies ja nainen eivätkä äiti ja hänen miehensä ystävä.
Sopivampaa tilaisuutta pieneen lemmenleikittelyyn Heikki tuskin olisi voinut toivoa itselleen. Mutta hän oli luopunut jo siitä ajatuksestakin, osaksi häpeän tunteesta vanhaa toveriaan kohtaan, jonka vieraana hän oli, osaksi todellisesta kunnioituksesta Elinaa kohtaan, jonka lämpimän, hyväätekevän ystävyyden hän pelkäsi täten kadottavansa.
Ja kuitenkin oli kuin olisi koko luomakunta heidän ympärillään tahtonut houkutella heitä kielletyn lemmen poluille. Aamut olivat kauniita ja aurinkoisia kuin synti, illat kalpeita ja kuutamoisia kuin katumus, öin pakasti, minkä päivin sulatti, riite karskui kannan alla.
Oli vaarallisin aika vuodesta, kevään ensimmäisten vienojen tuntujen ja talvipäivän tasauksen aika, jolloin taivas on tummansininen ja korkea, maa valkea ja neitseellinen, riippuvat suuret, pyhät pääsiäistähdet härmäisten puiden oksilla, kimmeltävät toiset paljon pienemmät tähdet pitkin hallavia hankia, järviä ja lakeuksia.
Ja tällaisina iltoina, tällaisina päivinä ja öinä, jolloin koko Luojan luomakunta näytti vain rakkauteen, vain suureen, komilliseen, maailmoita-syleilevään hartauteen ja sopusointuun kehoittavan, saattoivat ihmiset todellakin tappaa toisiaan, seisoa kahtena vihamielisenä leirinä kiväärit ja kuularuiskut käsissä vastakkain, väijyvinä, vaanivina, valmiina velisurmaan, milloin tulisi siihen tilaisuus!
Eikö se ollut hulluutta, eikö se ollut kaiken kauniin ja hyvän herjausta ja raadollisuutta?
Hän mainitsikin tuosta mielipiteestään Elinalle. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä:
— Sinä et usko vallankumouksen onnistumiseen? hän kysyi.
— En, vastasi Heikki vilpittömästi.
— Suoraan sanoen, en minäkään, kuuli hän hetken perästä vierellään yhtä vilpittömästi kuiskattavan.
Ja jälleen he tulivat ikäänkuin lähemmä toisiaan.
He eivät olleet koskaan ennen tätä asiaa kosketelleet. Puhuneet kyllä paljonkin vallankumouksen yksityisseikoista ynnä sen tai tämän rintaman voitto- ja tappiomahdollisuuksista, mutta eivät koskaan koko asiasta, koko yhteisestä, suuresta, pyhästä asiasta, jonka kanssa seisoi ja kaatui koko Suomen köyhälistö. He olivat suorastaan pelänneet puhua siitä, sillä he olivat kammonneet vain täten vahvistavansa ja kaksinkertaistavansa omat salaiset epäilyksensä.
Nyt oli tuo sana sanottu! Heidän ei olisi enää milloinkaan siinä suhteessa mahdollista pettää toisiaan.
Heikki katsahti kupeelleen.
Elinan silmäluomet olivat kiinni, hänen povensa aaltoili raskaasti, hän kohotti käsipuuhkan kasvojensa eteen ja virkahti tukahtuneella, kuin kauan pidätetyllä tuskalla ja ahdistuksella:
— Herra Jumala, mitä tästä tulee? Mitä?
He pysähtyivät kumpikin. Näkyi, että Elinan oli vaikea estää kyyneleitään ilmi pursumasta.
— Pelkään, että tästä tulee suuri onnettomuus, koetti Heikki vastata niin tyynesti kuin mahdollista. Omasta puolestani olen sen jo kauan aavistanut.
— Aavistanut? Mistä asti?
— Siitä kun näin sanomalehdistä senaatin tehneen sopimuksen Saksan hallituksen kanssa ulkomaisesta apuretkikunnasta.
— Ne kurjat! Pettivät isänmaansa!
— Me ensin, he sitten. Unohdat, että taistelee ulkomaalaisia meidänkin rivissämme.
— Niin ryssät. Nuo roistot, jotka ovat ensimmäisiä pakoon pötkimään!
Parempi, että heitä ei olisi ollutkaan.
— Ilman heidän apuaan ei taas mikään vallankumous olisi ollut meillä mahdollinen.
— Ehkä olisikin ollut parempi niin.
Elina kuiskasi sen tuskin kuuluvasti.
Mutta sitten purskahti hän ääneen itkemään peittäen kasvonsa kokonaan käsipuuhkallaan. Kun hän samalla näytti horjuvan, kiirehti Heikki häntä käsivarrellaan tukemaan.
— Ei, anna minun olla! nyyhkytti Elina. Minä olen niin onneton, niin onneton…
Hän istuutui valtoinaan lumihankeen ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli.
Heikki ei tiennyt, mitä tehdä. Ensiksikin hän oli kokonaan tottumaton tällaisiin tilanteisiin ja toiseksi hän pelkäsi, että joku tulisi ja näkisi heidät.
Hän ei siis osannut muuta kuin sangen koulupoikamainen hätä äänessään änkyttää:
— Ei, Elina, sinun täytyy nousta ylös, kuuletko, sinun täytyy. Sinä vilustut. Kah, nousehan toki…
Eikä hän pitkään aikaan saanut Elinalta muuta vastausta kuin tuon saman itkunsekaisen soperruksen:
— Anna minun olla! Anna minun jäädä tähän! Minä olen niin onneton.
Minä tahdon kuolla. Minä en jaksa enää…
Vihdoin sai Heikki hänet suurella vaivalla jalkeilleen.
Mutta jos hän samalla luuli saaneensa hänet järkiinsä, hän erehtyi, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä purskahti Elina jälleen hillittömästi itkemään, nojasi päänsä Heikin olkaan ja kuiski kyyneltensä lomasta:
— Sinä yksin ymmärrät minua, sinä yksin!
— Ja miehesi? uskalsi Heikki siihen sangen salakavalalla moukkamaisuudella huomauttaa.
— Oh, hän viihtyy paremmin "toimituksessaan", kuten hän sitä sanoo! Hän uskoo vallankumouksen menestymiseen. Mutta hän tarvitsee melkoisen määrän alkoholia siihen jatkuvasti ja sydämensä pohjasta uskoakseen.
Heikki hämmästyi sitä viiltävää, ylenkatseellista säälimättömyyttä, millä nuo sanat lausuttiin.
Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että ne itse asiassa eivät olleet pelkästään epämieluisat hänelle. Ja saadakseen niitä enemmän esille hän ryhtyi velvollisuutensa mukaisesti puolustamaan toveriaan.
— Pekalla on omat vikansa, hän sanoi, mutta myöskin suuret ansionsa. Tarkoitan hänen hyvää, suurta sydäntään ja varsinkin sitä palavaa innostusta, millä hän on vallankumouksellisen aatteen palvelukseen antautunut…
— Pelkkää alkoholia, kuuli hän Elinan jääkylmän äänen vierellään. Ilman alkoholia hän on kuin vuodon saanut ilmapallo: hän kutistuu, hän pienentyy, hän raukeaa tyhjiin. Oh, jospa hän olisikin oikea lentokone, joka kulkee omalla moottorillaan! Mutta me emme nyt tahdo puhua hänestä. Puhukaamme mieluummin vallankumouksesta.
Ja ikäänkuin se olisi luonnollisin asia maailmassa hän pisti kätensä Heikin kainaloon ja veti hänet jälleen verkalleen kuuraisten puiden kujaa vaeltamaan.
He kulkivat kotvan vaieten käsi kättä vasten. Heikki tunsi järkensä suloisesti sekoavan. Eikä tuota yleistä hämärtymistä hänen sielussaan suinkaan ollut omiaan paljon seijastamaan se pieni lujempi ote, se tuskin tuntuva puserrus, minkä hän silloin tällöin tunsi kädessään ja käsivarressaan.
Vihdoin pysähtyivät he jälleen. Elina katsoi häntä suoraan silmiin ja virkahti:
— Sinä väität siis, että nuo sadat ja tuhannet, jotka ehkä vieläkin uhraavat elämänsä vallankumouksen hyväksi, tekevät sen turhaan ja hyödyttömästi?
— Minä en väitä mitään, vastasi Heikki hiljaisesti. Mutta minä olen varma siitä, mikäli tarkoitat nykyisen Suomen sosialidemokraattisen köyhälistön asiaa.
— Niin, mitä minä sitten voisin muuta tarkoittaa?
— Voisithan tarkoittaa esim. etäistä tulevaisuutta. Ja tiedäthän myös, ettei tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava.
Mutta Elinaa oli nyt mahdoton millekään rikkiviisauksien poluille eksyttää. Hän tahtoi suoran selon suorasta asiasta.
— Ei, ei, selitti hän nopeasti ja hermostuneesti, minä tarkoitan aivan tavallisia, aineellisia arvoja ja näitä aivan todellisia, nykyisiä taistelijoita. Heidän taistelunsa on siis turha?
— On ollut jo kauan sitten.
— Mutta sittenhän on hirmuinen rikos antaa tämän teurastuksen jatkua enää silmänräpäystäkään!
— Epäilemättä.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Elina hengitti raskaasti ja peitti jälleen kasvonsa käsipuuhkallaan.
Heikki pelkäsi uutta itkun kohtausta.
— Eikö täällä sitten ole ketään miestä, joka uskaltaisi sen julki kuuluttaa? puhkesi kuin epätoivon huokaus vihdoin Elinan väräjäviltä huulilta? Täytyyhän se kuitenkin kerran sanoa heille… Eikö ketään, joka uskaltaisi ehdottaa edes aselepoa ja tehdä selkoa toivottomasta tilanteesta?
— Tuskin, vastasi Heikki olkapäitään nykäyttäen. Jos joku sellainen sankari olisikin, niin…
— Niin, juuri sankari! Juuri sellaista me tällä hetkellä tarvitsisimme.
— Niin he eivät kuitenkaan kuuntelisi häntä, vaan huutaisivat hänet alas tai repisivät hänet kappaleiksi vallankumouksen ilmettynä vihollisena.
— No niin, entä sitten? No niin, entä senkin uhalla? Hän olisi joka tapauksessa tehnyt velvollisuutensa. Ja enemmän kuin sen: hän olisi pelastanut, mitä vielä on pelastettavissa, ja estänyt tuhansia eläviä ihmisiä kurjuuteen ja kuolemaan syöksymästä.
— Unohdat, että hän tuskin onnistuisi.
— Unohdat, ettei "tekoa eikä sen siveellistä arvoa ole suinkaan sen tuloksien mukaan mitattava".
Elina katsoi uhmaten ja voitonriemuisasti häneen.
Mutta Heikkikään ei kääntänyt pois katsettaan, vaan tunsi kautta olentonsa virtaavan kaiken sen älyllisen ylemmyyden, jonka hän aina vaistomaisesti sai liian ylitulvehtivan, epäkäytännöllisen innostuksen edessä.
— En luule, että on olemassa sellaista sankaria, hän virkahti kuivasti. Ainakaan minä en ole nähnyt pienintäkään merkkiä sellaisesta.
— Mutta vallankumouksen johtajat, kansanvaltuutetut? Mitä he tekevät?
— Arvattavasti samaa kuin mekin. Toivovat sankaria.
— Hekään eivät usko siis enää asiansa menestymiseen?
— Mikäli olen kuullut, eivät monet heistä ole siihen alusta alkaenkaan uskoneet.
— Kuitenkin he ovat menneet siihen mukana?
— Monet puolipakotettuina, olen kuullut.
— Sitä pahempi. Kuitenkin he ovat ottaneet päälleen johtajan edesvastuun? Kuitenkin he ovat kehoittaneet myöskin muita ottamaan osaa kapinaan?
— Virta vie myötään. Ja joka on sutten joukkoon joutunut, sen täytyy ulvoa sutten kanssa.
— Mutta sittenhän he ovat vuosisadan suurimpia rikollisia.
— Tuskin. He ovat vain luonteettomia.
— Siinäpä se! Ja nyt saavat suuret kansanjoukot kärsiä heidän luonteettomuudestaan.
— Tuskin sitäkään. Suuret kansanjoukot ovat tahtoneet tapella: he ovat saaneet tapella.
— Eivätkä vieläkään kylläkseen?
— Siltä näyttää. Ainakaan minä en ole huomannut vielä vähintäkään rauhankaipuuta heidän riveissään.
He kääntyivät jälleen kävelemään.
Heikin jääkylmä äänilaji teki nähtävästi tärisyttävän vaikutuksen Elinaan, joskin tämä koetti koota itseään eikä enää pitkään aikaan puhunut mitään.
— Heikki, virkahti hän vihdoin puoliääneen. Miksi et sinä ole yksi johtajista?
— Kiitos kunniasta. Jo sellaisenaan se olisi aivan liian korkea virka minulle, saati sitten, kun sitä nykyisissä olosuhteissa näyttää seuraavan vielä aivan ylimääräinen virkaylennys.
— Hirsipuu?
— Niin. Kun sitä ajattelen, olen aivan tyytyväinen vaatimattomaan asemaani miliisipäällikkönä kaupungissa, jossa ei tapahdu mitään ja jossa ei senvuoksi ole myöskään mitään edesvastuuta.
— Ja josta ei joudu hirsipuuhun?
— Tuskin. Mutta miksi sinä minua sinne niin mielelläsi toivottelisit?
— Kuinka niin?
— Koska toivot, että olisin joku vallankumouksen johtajista.
— Tiedätkö, miksi sen teen?
— En. Sitä pyydän sinua juuri sanomaan.
— Siksi, että sinä et varmasti menettelisi niinkuin nuo toiset. Siksi, että sinä varmasti antaisit ennemmin repiä itsesi kappaleiksi kuin rupeisit kansaa harhaan johdattamaan.
Nyt oli Heikin vuoro hänet pysähdyttää.
— Oletko aivan varma siitä? hän kysyi matalalla äänellä.
— Kyllä, vastasi Elina katsoen suoraan silmiin häntä. Minähän tunnen sinut.
Elina lausui nuo kohtalokkaat sanat niin keskitetyllä hermopaineella, niin salaperäisellä, elämäntärkeällä korostuksella, että Heikki näki sinisten ja punaisten kerien tanssivan silmiensä edessä.
Häntä puistatti. Tuossako se siis oli se elämän mysteerio? Ei, se oli siellä kotona pienen vuoteen ääressä, josta valkeat, lapselliset kädet ilmaan ojentuivat.
Mutta mikä Herran nimessä oli siis tämä? Oliko se ehkä joku toinen mysteerio vai ainoastaan eri muoto samasta asiasta?
Kuinka Herran nimessä voi noin vaan väittää tuntevansa toisen?
Jos tämä oli rakkautta, oli rakkaus sitten jotakin sangen kursailematonta ja häikäilemätöntä. Jos tämä taas ei ollut rakkautta, niin se oli huonoa pilaa tai suoranaista häpeämättömyyttä, joka oli rangaistavaa.
Ja hän teki vielä heikon yrityksen tavalliseen, puolipilkalliseen äänilajiinsa.
— Tahtoisit siis niin mielelläsi sankariksi minut? hän sanoi.
— En tahdo sinua muuksi kuin miksi itsekin tahdot, sai hän vastaukseksi. Sillä täytyyhän sinun kuitenkin tunnustaa, että se on ollut ja on vieläkin sinun palavin pyyteesi ja intohimosi.
Heikki tunsi polviensa vavahtavan.
Senkin tuo nainen tiesi siis, senkin!
Seisoiko hän siis tässä alasti hänen edessään? Vai oliko hän lasikaappi, josta kaikki näkyi läpi, avoin kirja, jota kuka hyvänsä saattoi selailla iltikseen?
Tietysti tuo nainen oli oikeassa. Mutta millä oikeudella hän oli oikeassa ja millä oikeudella hän otti vapauden tunkeutua Heikin kaikkein pyhimpään?
Mutta jos se tapahtui rakkauden oikeudella?
Niin, silloinhan ei hänellä, Heikillä, ollut mitään vastaan väittämistä. Silloinhan hänellä ei ollut muuta tekemistä kuin avata oman olentonsa ovet selkoselälleen, olla itse lakki kädessä portailla ja kumartaa harvinaista vierasta kunniapaikalle astumaan…
— Tahtoisit, että uhrautuisin muiden edestä? hän kysyi äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen.
— Tahtoisin, että voisin rakastaa sinua! hän kuuli helkähtävän korvissaan kuin hopeatiuvun. Enkä vain rakastaa, vaan katsoa korkealle ja kunnioittaa.
Samassa hän tunsi kuuman suutelon huulillaan ja kahden käsivarren kaulaansa kuin kahleen, kuin salliman vaskilukon sulkeutuvan…
Nyt hän tiesi, ettei hänellä tulisi olemaan mitään vaalinvaltaa enää. Hän menisi sinne, kuhun hän ei tahtoisi, vaan kuhun tahtoisi häntä hänen tahtonsa tahto, ja toinen vyöttäisi hänet…
Suuret, pyhät pääsiäistähdet riippuivat kuuraisten puiden oksilla ja katsoivat kummissaan kahta ihmislasta, jotka keskellä ajan ankaran pauhinaa, sen surkeutta ja mädätystä, saattoivat vielä sankarillista rakkautta ja rakastavaa ihmisyyttä kuvitella.
VII.
Tätä iltaa seurasi sitten monia muita iltoja. Heillä oli nyt sitäkin helpompaa olla yksissä, kun Pekka oli taas tavalliselle pääkaupunkiretkelleen matkustanut.
Hän tarvitsi tietoja, hän oli sanonut lähtiessään.
Hänen täytyi muka tavata puoluejohtajia ja saada heidän kauttaan selvä tilanteesta, jos hänen mieli voida toimittaa lehteään oikeaan suuntaan ja yleensä ohjata vallankumouksen menoa omalla paikkakunnallaan.
Mahdollisesti olikin asianlaita niin. Heikillä — ja kenties Elinallakin — oli kuitenkin pieni epäilyksensä, ett'eivät yksin poliittiset syyt hänen matkaansa aiheuttaneet.
Ainakin sivutarkoituksena siinä täytyi olla myöskin juopottelu, jota hän ei täällä kotikaupungissaan, vaimonsa silmäin alla, voinut tai ei viitsinyt sentään aivan mielinmäärin harjoittaa. Sitäpaitsi hän saattoi olla myös jo hiukan väsynyt Heikin seuraan, jolta hän vain poikkeustapauksissa sai kannatusta näille pyrinnöilleen.
Joka tapauksessa hän matkusti. Heikki lupasi sillä välin hänen lehteään vähän huolestaa.
— Ja kotia myös! oli Pekka iloisesti vielä vaununsillalta huutanut. Muista se, Elina: minä nimitän Heikin nyt näiden päivien varaisännäksi sinne.
— Kiitos, kiitos! Elina nauranut kättään huiskuttaen. Mutta käske myöskin, että varaisäntä ei saa karata niinkuin oikea isäntä.
— Uskollinen saakka kuolemaan, Heikki tuohon käsi sydämellä vakuuttanut.
Pekan rajaton luottamus oli kuitenkin tehnyt kiusallisen vaikutuksen häneen.
Aina tuosta hänen ja Elinan molemminpuolisten selittäytymisten illasta saakka hän ei ollut oikein hyvin viihtynyt Pekan orren alla. Syyttäen erästä kirjallista työtään — sosialipoliittista julkaisua vallankumouksen syistä, jota hän muka oli täällä kirjoittavinaan — hän oli heti seuraavana päivänä muuttanut hotelliin, missä hän puolueettomalla alueella ollen tunsi myöskin toveruuden siteiden vähemmän vaivaavan itseään.
Kuitenkin ne vielä vaivasivat jonkun verran eikä Pekan lähtö siinä suhteessa ollenkaan vaikuttanut vapauttavasti häneen. Hänhän tulisi tietysti takaisin sieltä eräänä kauniina päivänä ja silloin oli Heikin huolestettava, että saattoi katsoa silmiin häntä.
Turhia huolia, joutavia epäilyjä! Nekin katkesivat kuin korsi lemmen kaikkivallan niitä koskettaessa.
Oikeastaan se oli Elinan ansio. Taitavasti ja, Heikin mielestä, tahallaan tämä antoi hänen kaikessa ystävyydessä ymmärtää, ettei Pekkakaan mikään uskollisuuden perikuva ollut, pikemmin päinvastoin, sillä viina herätti hänessä näet myös eräitä toisia intohimoja, joita tyydyttämästä häntä esti joskus tilaisuuden puute, mutta ei usein sekään, koska hänestä silloin olivat kaikki naiset yhtä kauniita niinkuin kaikki kissat yhtä harmaita pimeässä.
Heidän avioliittonsa ensi aikoina olivat nämä ynnä muut seikat antaneet aihetta moneen myrskyisään kohtaukseen, jolloin Elina oli jo useamman kuin yhden kerran ollut valmis jättämään miehensä ja takaisin vanhempiensa luokse muuttamaan. Pekan anteeksipyytelevä, lapsellinen avuttomuus ja hänen oma häpeänsä, joka täten olisi tullut kaiken maailman tietoon, oli kuitenkin aina estänyt hänet siitä, eikä vähimmän hänen sisäinen ylpeytensä myöskin isän ja äidin suhteen, jotka olivat olleet kovasti vastaan heidän avioliittoaan ja joille hänen täten olisi ollut tunnustettava erehtyneensä vaalissaan.
Niin oli hän edelleen jäänyt Pekan, taikka oikeammin, oman kattonsa alle, sillä hänenhän ne varat olivat olleet, joilla heidän ensimmäinen kotinsa oli perustettu.
Nyt olivat kaikki myrskyt ja niiden mukana myös kaikki intiimi, tuhatsäikeinen rakkaus-elämä olleet jo vuosia sitten ohitse ja heidän keskinäinen suhteensa vain pelkälle toveruudelle ja vapaalle suvaitsevaisuudelle perustettu.
Kumpikin he tekivät, kuinka tahtoivat, joskin Elinaan nähden tuo vapaudenkäyttö oli enemmän kielteiseksi kuin myönteiseksi muodostunut.
Hänellähän oli lapsensa, niin, ja sitten hän oli viime vuosina kovin innostunut lukemaan, ei niin paljon kansantaloudellista ja sosialidemokraattista kirjallisuutta enää kuin yleisinhimillistä, kuuluisain arvostelijain ja ajattelijain teoksia ja maailmanrunouden mestareita. Näin oli hänen onnistunut tässäkin syrjäisessä maankolkassa ja pikkukaupungin ummehtuneessa ilmakehässä pitää sielunsa virkeänä ja yleensä henkisen elämänsä tasolla, josta Heikillä mielestään oli yksinomaan oppimista.
Ensi kertaa elämässään hän näki nyt naisen, jolta ei puuttunut hänen ihailemiaan romanttisia ominaisuuksia, mutta joka ei silti säikkynyt elämän realiteetteja, vaan sousi lujin, voimakkain, päämäärästään tietoisin aironvedoin omaa uraansa ja ulappaansa.
Ja mikä oli hänen, Elinan, päämäärä sitten?
Siinä oli enää hyvin vähän mitään ulkopuolista, minkään varman, määrätyn käytännöllisen tarkoitusperän saavuttamista tai esineellistä, kouraantuntuvaa elämän-onnea. Pikemmin oli se erään henkilökohtaisen, myötäsyntyneen sisäisen ihanteen jokapäiväistä toteuttamista ja toivoa nähdä tuon ihanteen toteutuvan mahdollisimman paljon myös hänen lähimmässä ympäristössään.
Heikki ymmärsi kyllä, että tuo lähin ympäristö oli hän, Heikki, tällä kertaa. Elina toivoi hänestä sankaria.
Hän ei omien sanojensa mukaan voinut rakastaa muuta kuin sankaria, ja koska tuo toivo oli pettänyt hänen miehensä suhteen, hän oli sen nyt siirtänyt Heikkiin, jossa hän tapasi hyvinkin kiitollisen ja jo lapsuudesta saakka valmiiksi muokatun maaperän tuolle sydäntaimelleen.
Tarvittiin hänen suhteensa vain rikkaruohojen kitkijää.
Heikki myönsi sen itsekin, myönsi, että siihen pitkän elämän varrella oli kasvanut päälle kaikenlaista vahinkoheinää, kuten pikku-ivaa ja pikku-itsekkäisyyttä, pikkujärkeilyä ja pikkukyynillisyyttä, jotka estivät kaikkien jalompien kukkien siinä kasvamasta ja menestymästä.
Niiden täytyi ensin pois! Ja ne nousivatkin pois juurineen tämän myöhän, oudon ja salaperäisen lemmentunteen hänen olentonsa sisintä koskettaessa.
Kuin veitsi viilsi se hänen sydämensä syvimpään.
Ei ollut niinkään helppoa hänelle aluksi tunnustaa, että koko hänen henkinen elämänsä ensimmäisistä ylioppilasvuosista saakka oli ollut oikeastaan vain yksi ainoa suuri harha-askel, että hän oli tuhlannut niin paljon parastaan kaiken maailman turulla ja tyytynyt niin mitättömän pieniin ja pintapuolisiin elämän-arvoihin, vaikka toiset ja syvemmät olivat tuossa aivan hänen vierellään vilkuttaneet.
Näihin jälkimmäisiin luki hän nyttemmin myös rakkauden, etupäässä tietysti rakkauden Elinaa kohtaan, joka vain hänen väärän kehityksensä vuoksi oli nyt niin myöhään hänessä ilmi leimahtanut.
Liian myöhään! sanoi hän usein katkerasti itselleen. Mutta heti toisena hetkenä hän sanoi; se ei ole totta! sillä hän tunsi vielä uudistumisen ja nuortumisen ilon kuin keväisen, valtavan luonnonlaulun läpi olentonsa laikahtavan.
Totisesti hän tunsi kaikella sielullaan ja mielellään, että hän ei tällaisenaan ollut kelvollinen Elinaa rakastamaan.
Mutta hän tahtoi muuttua toisenlaiseksi, karistaa kaikki pienet pyyteet itsestään, kasvaa sankariksi sotijaloksi, tulla todellakin sen ihannekuvan kaltaiseksi, jonka Elina aivan selittämättömästä syystä oli hänestä muodostanut ja jonka vastaavaisuudesta todellisuudessa hän nyt niin tinkimättömästi vaati tilille häntä. Eivätkä tässä auttaneet vain sanat ja selittelyt, eivät vain ajatukset ja mielialat, vaikka ne sitten olisivat olleet medestä tehtyjä, sokerista sorvaeltuja.
Tässä vaadittiin tekoja, taikka vain yhtäkin tekoa, mutta sellaista, joka siinä silmänräpäyksessä paljastaisi koko hänen sisäisen olemuksensa ja näyttäisi koko maailmalle, oliko hän ehyt vai madonsyömä.
Tarvittiin sentähden oikeata suursiivousta hänen sydämessään.
Paljon sinne olikin kaikenlaista vanhaa rojua, lukinlankoja, koita ja basilleja kokoontunut. Kaikki rakkauden suuren, säteilevän auringon alle! Kaikki lemmen kirkkaan, kuluttavan liekin puhdistettavaksi!
Tätä sisäistä tilintekoaan teki Heikki nyt yöt ja päivät, yksin ja kaksin Elinan kanssa.
Myöskin Elina näytti jotakin samantapaista suorittavan, vaikka se koskikin nähtävästi vain käytännöllisiä ulkoseikkoja.
Hän puhui joskus pääkaupunkiin muuttamisesta. Sellaisilla ei taas Heikki ollenkaan vaivannut päätään, sillä hänen mielestään ne kyllä muodostuisivat itsestään, kunhan ensin vain saisi muodon heidän oma sisäinen totuutensa.
Elina vaati häntä Suomen köyhälistön hyväksi uhrautumaan, siten että hän esiintyisi julkisuudessa rauhanrakentajana. Nythän hänellä oli lehti hallussaan, nythän hän voisi paukauttaa siinä julki mitä tahansa!
Heikki ymmärsi sangen hyvin, että se jäisi kyllä tuohon yhteen kertaan, sillä tietysti lehti otettaisiin häneltä heti pois ja varmasti miliisipäällikön virkakin, kuten ainakin epäluotettavalta puoluetoverilta.
Mutta siihen se hyvin luultavasti pysähtyisikin. Ei häntä arvattavasti mikään sen pitempi vaino kohtaisi, ei siihen sen enempää sankaruutta tarvittaisi.
Hän tekisi itsensä vain mahdottomaksi vallankumouksen palvelukseen. Ja sehän ei, Heikin nykyisiin mielipiteisiin nähden, suinkaan olisi mikään uhraus. Pikemmin uhrautui hän nyt vallankumousta, vaikka varovaisestikin, palvellessaan, sillä hänhän teki itsensä joka tapauksessa siten solidaariseksi asian kanssa, jonka epäonnistumisesta hän oli vakuutettu.
Heikki tiesi, että Elina odotti tuota tekoa häneltä. Mutta juuri sen vähäpätöisyyden vuoksi hän lykkäsi sen päivä päivältä tuonnemmaksi.
Hänhän rakasti, hänellähän oli nyt toisia paljon tärkeämpiä kysymyksiä ratkaistavanaan. Niistä ensimmäinen oli, kuinka Elina ollenkaan saattoi pitää hänestä, vaikka hän itse uuden rakkautensa valossa oli mielestään yksinomaan inhoittava.
Hän kysyikin sitä joskus Elinalta, mutta sai vastaukseksi vain suudelman, joka ei ollut mikään vastaus, ei ainakaan hänen tarkoittamaansa kysymykseen.
Toinen arvoitus, johon hän mielellään olisi tahtonut selitystä, oli se, mitenkä Elina varakkaan ratsutilallisen tyttärenä oli aikoinaan tullut sosialidemokraattisiin aatteisiin kiintyneeksi.
Tähän hän saikin aivan herttaisen ja vilpittömän vastauksen.
— Se oli sillä tapaa, selitti Elina hymyillen hänelle, että prof. Talvio oli juuri silloin tullut dosentiksi ja piti ensimmäisiä luentojaan kansantaloudesta.
Heitä oli ollut siellä liuta tyttöjä, jotka olivat ihailleet häntä yhtä paljon hänen uuden-aikaisten aatteittensa ja lennokkaan esitystapansa kuin hänen muodinmukaisen pukunsa ja hyvinhoidettujen viiksiensä vuoksi. Millainen leijona hän oli siihen aikaan ollutkaan! Kaikki olivat häntä ihailleet.
— Niin, hymyili Heikki hiukan surumielisesti. Olinhan siellä minäkin.
Prof. Talvio oli todellakin vaikuttanut siihen aikaan yläluokkalaisuudellaan paljon enemmän Suomen soialidemokratian hyväksi kuin monet hänen lipunkantajistaan myöhemmin alaluokkalaisuudellaan. Myöskin työmiehet olivat hänestä pitäneet.
— Kyllä, myönsi Elinakin. Mutta enimmän pidimme hänestä me, naisylioppilaat, sillä meille hän oli todellakin uuden ajan airut, meidän sankarimme ja epäjumalamme…
— Ja jos hän silloin olisi kosinut ketä hyvänsä teistä, hänen ei nähtävästi olisi ollut tarvis pelätä rukkasia.
— Ei. Mutta kyllä hän alenikin sitten meidän silmissämme, kun hän nai tuon tuhman ja ruman professorintyttären…
— Kierosilmäisen, kyttyräselkäisen!
— En muista, että hänellä olisi ollut kyttyrää. Mutta henkisesti mitätön hän oli ja siksi se oli meidän mielestämme oikea mesalliansi meidän nerokkaalle taruprinssillemme.
— Tuo professori oli rikas.
— Vaikka! En voi sittenkään käsittää, kuinka Talvio saattoi naida juuri hänen tyttärensä.
— Hän oli mennyt silloin enemmän vasemmalle kuin mitä hänen yhteiskunnallinen arvonsa ja henkinen rakenteensa sieti oikeastaan. Hänessä tapahtui luonnollinen vastavaikutus, hän tahtoi taas oikealle.
— Nyt en minä ymmärrä sanaakaan, mitä sanot.
— Onhan se aivan yksinkertaista. Tuo professori nimittäin ei ollut ainoastaan rikas, vaan myöskin vanhoillinen, vieläpä uskonnollinenkin, joten liitto hänen perheensä kanssa merkitsi palajamista takaisin vanhoihin, rakkaisiin pappilatraditsioneihin.
— Pelkään pahoin, että olet oikeassa. Joka tapauksessa hän rupesi siitä saakka tyyntymään ja talttumaan.
— Hän astui jäseneksi samaan yhteiskuntaan, jonka perikatoa hän juuri oli ennustanut. Arvaan, että hänen vanha isänsä on mahtanut äärettömästi iloita tästä kokokäännöksestä.
— Mutta onhan hän vielä sosialisti.
— On, tietoperäisesti. Sosialidemokraattiset aatteet ovat hänellä vieläkin päässä, josta ne eivät ole koskaan sydämeen saakka ehtineetkään. Meillä on paljon sellaisia sosialisteja sivistyneessä köyhälistössämme.
Elina nyykäytti hänelle päätään ja vaikeni hetkiseksi.
— Enköhän minäkin liene yksi niistä? virkahti hän sitten harvakseen. Muistan, että minulle hämäläisen ratsutilallisen tyttärenä oli aluksi hyvin vaikea tottua edes ajatuksissani esim. maanomistuksen lakkauttamiseen. Nyt taas on koko vallankumouksen ajan ollut minulle vaikea tottua tähän köyhälistön diktatuuriin.
— Sehän ei ole mitään sosialidemokratiaa! Sehän on bolshevismia, väitti Heikki.
— Nimitä sitä miten tahdot, vastasi Elina hiljaisesti. Joka tapauksessa on suomalainen sosialidemokratia sen hyväksynyt ja toimiohjeekseen julistanut. Yhtä vähän minä olen voinut tottua näihin murhiin ja väkivallantöihin…
— Myöskin valkoiset murhaavat!
— Sen pahempi, olen kuullut heidänkin surmaavan sotavankejaan. Missään tapauksessa en usko, että uutta Suomea täten rakennetaan.
— En minäkään.
Elina ojensi kiitokseksi kätensä hänelle.
He olivat Heikin hotellihuoneessa, jossa heidän myös oli tapana joskus vaihteen vuoksi illallisen jälkeen tavata toisiaan.
Olisi ollut aika jo erota heidän. Mutta nyt niinkuin usein ennenkin tuntui heistä, vaikka he olivat tuntikausia keskenään keskustelleet, että he eivät itse asiassa olleet sanoneet mitään ja että vaadittaisiin vuosia ja vuosikymmeniä, ennen kuin he olisivat edes sadastuhannesosan itsestään toisilleen ilmoittaneet.
Elina nousi lähteäkseen. Heikki sai hänet lempeällä väkivallalla vielä hetkiseksi sohvaan istumaan.
— Viivy vielä! hän pyysi rukoilevalla äänellä. Tahdotko kupin kahvia tai lasin viiniä ehkä? Meidän täytyy nyt kerrankin saada jutella rauhassa keskenämme.
Hän unohti, että he tapasivat toisensa monta kertaa päivässä ja että heillä, jos kenelläkään, oli tilaisuus mielinmäärin, aamusta iltaan, pohtia toistensa elämänkysymyksiä.
VIII.
Elina jäi.
Tultiin pyytämään Heikkiä puhelimeen.
Hän viipyi kauan poissa. Kun hän palasi, hän oli kalmankalpea hahmoltaan.
Elinan kysyessä syytä siihen, hän vain sopersi jotakin, että hänelle oli soitettu miliisilaitokselta ja että hänen täytyi nyt heti, tällä hetkellä, saapua sinne.
— Odota! hän sanoi. Olen takaisin parin sekunnin perästä. Pelkään…
— Mitä? Kerro Jumalan nimessä!
— Pelkään, että on tapahtunut suuri onnettomuus.
Hän tempasi lakkinsa ja palttoonsa ja syöksyi ulos.
Miliisilaitos oli torin toisella puolen. Heikki harppasi juoksujalkaa sinne, tapasi ovella pari miliisimiestä, tervehti hätäisesti heitä ja tuli omaan virkahuoneeseensa.
Siellä oli hänen apulaisensa, entinen ylikonstaapeli Tervo, vielä puhelimen ääressä.
— Onko se totta? kysyi Heikki oven suljettuaan.
— Kyllä. Koetan tässä juuri saada lisätietoa asiasta.
— Hän on murhattu?
— On. Ja monta muuta.
— Hyvä Jumala!
— Niin, se tuntuu olleen oikea teurastusretki Pällinkorvan mielen mukaan. Häpeäksi se koituu koko paikkakunnalle.
Tervo oli siivo mies vanhoilta hyviltä ajoilta, joka ei missään tapauksessa hyväksynyt väkivallantöitä. Heikki tiesi kaikessa voivansa luottaa häneen kuin itseensä ja olikin jättänyt järjestyksenpidon kaupungissa suureksi osaksi hänen hoteisiinsa.
Hän oli vaipunut musertuneena pöytänsä ääreen. Äkkiä hän jälleen ponnahti ylös.
— Kuka siitä ilmoitti? hän kysyi.
— Pällinkorva itse. Tuntui valittelevan vähän tapahtumaa…
— Se konna! Hänet on heti saatettava minun puheilleni.
— Taitaa olla vähän myöhäistä. Sitäpaitsi minä luulen, että hän on… kuinka sanoisin… noin vähän toisellakymmenellä.
— Juomassa?
— Niin. Kuului vähän äänestä…
— Hänet on joka tapauksessa nyt heti tänne noudettava.
— Jos tulee. Se pyrkii olemaan vähän pahapäinen noin sillä tuulella ollessaan.
— On tultava. On käsky ylempää.
— Se on eri asia. Mutta taitaa kuitenkin olla parasta, jos otan pari miestä mukaani. Toisinaan se ei kuuntele ylhäisiä eikä alhaisia.
— Tee kuin tahdot! Minä odotan.
Tervo meni. Heikki nousi edestakaisin kiivaasti kävelemään.
Hänen suonensa sykkivät kuin tulessa. Hänen silmänsä pyrkivät hämärtymään. Hän tuskin tiesi, kuka hän oli, missä hän oli ja mikä oli maailma heidän ympärillään. Sillä viesti, jonka hän oli hotelliin saanut, kertoi että Elinan isä oli murhattu ja hänen äitinsä ajettu vähissä hengin, paitasillaan pakkaseen.
Oliko koko talo poltettu ja ryöstetty, sitä hän ei tiennyt vielä. Mutta mitäpä sillä väliä enää! Jos oli totta edellinenkin, oli siinä kylläksi kauhua ja onnettomuutta.
Onnettomuuttako? Ei, turmantyötä, tihutyötä se oli, murhaa, mustaa kuin hauta, rikosta, rietasta kuin synti, synkkää, järjetöntä kostoa koko yhteiskuntaa vastaan, verenhimoista, pilkallista, pirullista naurunhohotusta kaikkia lakeja ja asetuksia vastaan, kaikkea inhimillistä ja jumalallista oikeutta vastaan, jota he nyt luulivat voivansa uhmata, loukata, maahan tallata rankaisematta!
Oli kuin kaikki pimeyden henget olisivat päässeet irralleen, kuin katkaissut kahleensa pimeyden ruhtinas itse ja ylenannettu polonalainen, rasitettu ihmisheimo hänen sokealle raivolleen ja vihanvimmalleen.
Ja ketkä olivat tehneet tuon rikoksen?
Tietysti punakaartilaiset, tietysti Pällinkorvan miehet, jotka olivat lähteneet joku päivä sitten jollekin retkikunnalle muka elintarpeita läheisistä pitäjistä kokoamaan.
Mahtoi sieltä pian ruveta muitakin kummia kuulumaan. Mutta tämä oli
Heikkiä lähinnä, tämä koski kipeimmin hänen sydäntään.
Elinan isä murhattu! Kuinka ja missä muodossa hän voisi ilmoittaa tuon asian Elinalle?
Samassa muisti hän, että Elina odotti häntä hänen hotellihuoneessaan ja että hän oli luvannut saapua sinne parin sekunnin perästä. Hän riensi puhelimeen.
Hotellista ilmoitettiin, että Elina joku hetki sitten oli lähtenyt sieltä.
Sekin oli omiaan hänen hätäänsä lisäämään, vaikka hänen järkensä sanoi, että Elina luonnollisesti oli mennyt kotiinsa.
Hän soitti sinnekin. Sieltä vastattiin, että Elina ei vielä ollut saapunut sinne.
Siis hän oli matkalla kotiin.
Vaikka se olikin luonnollisin johtopäätös, ei se Heikin mielestä tuntunut tällä kertaa ollenkaan todennäköiseltä.
Elina oli hävinnyt, kadonnut! Hävinnyt niinkuin kaikki muukin hävisi, kadonnut niinkuin kaikki muukin katosi ja meni perikatoon.
Hän kuuli karkeita ääniä ja kirouksia esihuoneesta. Sieltä saapui nähtävästi kaikkivaltias punakaartipäällikkö itse saattueineen.
IX.
— Mistä p—een ylempää? Mikä käsky? Minä olen ylin päällikkö tässä kaupungissa! Häh? Missä se on tuo h—in helsinkiläinen?
Pällinkorva riuhtaisi oven äreästi auki Heikin virkahuoneeseen.
Hänen silmänsä verestivät, hänen tukkansa törrötti epäjärjestyksessä, hänen ajamaton partansa pyrki joka suuntaan, kaikki hänen kasvonpiirteensä olivat hujanhajan niinkuin kaikesta päättäen hänen ajatuksensakin. Ei tarvinnut olla erikoinen elämäntuntija nähdäkseen, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka ovat kerran viikossa viikon ryyppyreissulla.
Miliisit painoivat hänen jälestään oven kiinni. Hän pysähtyi kuin naulattu kynnykselle.
Kuultuaan hänen äänensä oli Heikki vaistomaisesti temmannut esille revolverinsa ja sen sanaa sanomatta pöytänsä takaa Pällinkorvan rintaa kohden ojentanut.
Näin seisoivat he pari silmänräpäystä vastakkain.
Pällinkorva pyyhkäisi tukkaansa, siirsi jalkojansa, rykästeli ääntä saadakseen ja vaikeni taas, vilkaisten välillä Heikkiin kahdella mitään käsittämättömällä, kaatuvatautisella silmäparilla. Nähtävästi hän ei oikein tiennyt, kumpi heistä oli viisas, kumpi hullu, ja koetti nyt kaikin mokomin saada aikaan jotakin järjestystä aivokopassaan.
Vihdoin päästi hän lyhyen, väkinäisen naurunhekotuksen, jonka oli tarkoitus olla samalla kertaa peloton, tuttavallinen ja välittävä.
— Heheh, sanoi hän, sinä sinä… helsinkiläinen! Leikit siinä aseen kanssa. Lähetit, heheh, noutamaan minua. Onko totta, että tänne sitten on tullut käsky jostakin ylempää?
— On, vastasi Heikki juhlallisesti. Hyvä, että tulitte, sillä käsky on…
— Mistä, jos saan luvan kysyä?
— Jumalalta.
Taas seisoivat he pari sekuntia vaieten vastakkain.
Heikki ei silmää räpäyttänyt, oli kuin hän olisi tahtonut tunkea katseellaan tuon miehen sydämeen ja munaskuihin. Pällinkorva taas vilkaisi varovasti pari kertaa häneen ja otti sitten askeleen eteenpäin, nyt jo kokojoukon selvinneenä.
— Hehheh, sanoi hän katsahtaen ympärilleen. Pane pois ase! Sattuu vielä laukeamaan. Leikillisiä miehiä te helsinkiläiset. Säikytätte meitä maalaisia ihan iltiksenne.
— Istukaa!
Heikki laski aseensa alas, mutta ei kuitenkaan jättänyt sitä kädestään. Samalla istui hän itsekin virkatuoliinsa Pällinkorvaa vastapäätä häntä kuitenkaan silmistään päästämättä.
Se saattoi olla hyväkin, sillä hän oli nähnyt Pällinkorvan käden menevän kuin itsestään pari kertaa kohti housun takataskua. Nähdessään Heikin oivaltavan hänen tarkoituksensa hän oli heti nopealla liikkeellä jälleen korjannut asentoaan.
Huomattuaan, ettei leikistä sentään totta tullut, oli Pällinkorva käynyt kuitenkin melkoista rohkeammaksi. Nyt hän veti leveästi irvistäen viinapullon esille povitaskustaan ja asetti sen pöydälle.
— Terve! hän sanoi, paino viimeisellä tavulla. Mitäs ne niistä maallisista! Tahdotko ryypyn?
— En, vastasi Heikki. Tämä huone ei ole mikään ryyppyhuone. Ja toiseksi pyydän päästä kaikesta sinuttelemisesta.
Heikki huomasi, miten Pällinkorvan pienet, punaiset juoponsilmät kävivät kapeiksi kuin viiva pelkästä pidätetystä vihasta ja kostonhalusta. Mutta hän vain hymyili, sillä hän tiesi revolverin kädessään merkitsevän arvovaltaa, jota kohtaan tuolla entisellä kuritushuonevangillakin oli ehdotonta kunnioitusta.
— Pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi, herra helsinkiläinen, virkahti Pällinkorva kaikkein pistävimmällä, pahansuopaisimmalla äänenpainollaan. Täytyy antaa anteeksi meille maalaisille. Eihän me niitä kaikkia herraskaisten tapoja… Ajattelin, kun ollaan toverit ja ikäänkuin virkaveljet kerta…
— Se ei estä meitä noudattamasta ihmistapoja. Mutta asiaan! Pyydän tietoja tuosta rankaisuretkikunnasta, jonka te joku päivä sitten olette lähettänyt ympäröiviin pitäjiin.
— Kuka pyytää?
— Minä.
Heikin äänessä oli jotakin, joka ei sietänyt mitään vastaväitteitä. Sitäpaitsi hänellä oli yhä kädessään tuo pieni taikakalu, joka vaati vieläkin ehdottomampaa kuuliaisuutta.
Pällinkorva katsoi parhaaksi tällä kertaa alistua.
— No niin, mitä tietoja te tahtoisitte sitten? hän kysyi.
— Tahdon tarkan luettelon kaikista niistä murhista, ryöstöistä, rääkkäyksistä ja muista väkivallantöistä, joihin lähettämänne retkikunta on tehnyt itsensä syypääksi eri paikkakunnilla.
— Luettelon? Mitä varten?
— Antaakseni raportin siitä päämajaan. Tehän tiedätte: ne ovat ankarasti kielletyt ylimmän johdon puolelta.
Pällinkorva veti suunsa leveään irvistykseen.
— Eikö muun vuoksi! Ylin johto hyväksyy kaikki, minkä paikalliset esikunnat määräävät…
— Onko paikallinen esikunta siis määrännyt nuo murhat ja muut rikokset toimeenpantaviksi?
— E-ei, eipä siltä ja senvuoksi…
— Siis te itse, herra Pällinkorva?
— Minä? En suinkaan…
— Mutta jonkunhan on täytynyt antaa määräys, ellette te tahdo väittää, että on huono kuri teidän joukko-osastossanne.
Pällinkorva puhkesi jälleen lyhyeen, sovinnolliseen naurunhekotukseen.
— Hehheh, pojat ovat tainneet olla siellä täällä vähän kovakouraisia, vaikka kyllähän minä varoitin lähtiessä… Mutta kun ne pyysivät niin innokkaasti sieltä apua ja pojat olivat yhtä innokkaita lähtemään…
— Apua? Mikä hätä siellä?
— Sanoivat, ett'eivät maapomot anna elintarpeita ja käyttäytyvät muutenkin julkeasti… Niin että olisi hyvä käydä niitä täältä kaupungista pitäen vähän niinkuin potuuttelemassa…
Heikki tiesi, että Pällinkorva puhui totta.
Noinhan se juuri tapahtui! Missä kylässä tai pitäjässä paikallinen punakaarti itse ei katsonut jostakin syystä voivansa ruveta riehumaan ja hävittämään, sinne lähetettiin apua etempää. Ja nämä, vieraiden paikkakuntien pahin roskaväki, eivät säästäneet ketään eivätkä mitään.
Outoina ja tuntemattomina kauhuntuojina, jotka milloin hyvänsä saattivat joko rintamalle tai toisiin maanääriin livahtaa, he katsoivat olevansa kaiken mahdollisen vastaisenkin rangaistuksen ulkopuolella.
Näin näkyi myöskin tässä tapahtuneen.
Heikki sai raporttinsa.
Sen mukaan oli murhattu eräitä talollisia ja talollisten poikia, kidutettu kuoliaaksi pari pappia, ryöstetty puhtaaksi kymmeniä kartanoita, otettu vankeja ja sotasaalista kuormittain. Ja tämä tapahtui seuduilla, joissa ei tiedetty edes mistään valkokaarteista, vaan jotka heti kapinan alusta rintaman punaiselle puolelle joutuen olivat sen hirmuvaltaan täydellisesti ja vastaanpanematta alistuneet.
Ryöstettyjen pitäjien joukossa oli myöskin Heikin kotipitäjä. Hänen sydäntään kauhistutti jälki, minkä nuo roistolaumat olivat sinnekin arvattavasti jättäneet.
Ei, tämäntapaiseksi hän ei ollut koskaan vallankumousta kuvitellut, ei edes varhaisimmassa nuoruudessaan.
Mikäli hän muisti enää, oli hänen aivoissaan silloin liikkunut hämäriä mielikuvia ihmisen oikeuksista, valtaluokkien maahan masentamisesta, tyrannien kuolemasta, kaikkien viattomasti vangittujen vapaaksi päästämisestä, Bastiljesta, barrikaadeista, kenties myöskin giljotiineista. Mutta nuo mielikuvat olivat aina kohdistuneet hänelle alkuperäisesti outoon kaupunkilais-elämään, kaduille, toreille ja julkisiin rakennuksiin, väenkokouksiin, vapaaehtoisesti tai pakkovoimalla asestettuihin armeijoihin, kansan tai hallituksen asettamiin, mutta eivät koskaan yksinäisiin taloihin ja kyliin, pimeneviin pirtteihin ja aseettomiin kansalaisiin, jotka ehkä juuri olivat viattomassa unessa tai käymässä rauhalliselle ilta-aterialleen, kun tuho lähestyi.
Hän ei ollut koskaan kuvitellut vallankumousta maaseudulla, toisin sanoen.
Siksi hän oli sydänjuuriin saakka kauhistunut. Siksi hän katsoi Pällinkorvaa tuossa edessään kuin pahinta murhamiestä, kokonaan unohtaen, että tuollaiset yksilöt kuuluivat kaikkien köyhälistövallankumousten olemukseen, että ne nousivat niiden kera pinnalle ja painuivat niiden kera jälleen yhteiskuntien pohjavesiin.
Jos hän olisi ollut entinen kylmäjärkinen, kyynillinen syrjästäkatsoja Heikki, hän olisi voinut katsella tuota punakaartinpäällikköä mieltäkiinnittävänä kulttuurihistoriallisena ilmiönä.
Mutta nyt hän oli itse asian-osallinen, vieläpä siihen naiseen intohimoisesti rakastunut, jonka isän kuolemasta hän nyt oli saanut täyden varmuuden ja jonka kuolemaan hän piti tuota miestä edessään ainakin välillisesti syypäänä. Siksi oli hänen vaikea hillitä itseään ja revolveriaan, jonka suu Pällinkorvan puhellessa pyrki aina päämäärästään tietoisemmin hänen rintaansa kohden kääntymään.
— Jo riittää, sanoi Heikki.
He nousivat molemmat ylös.
Pällinkorva, joka oli tällävälin kovasti virallistunut, katsoi nyt oikeudekseen ottaa pitkän kulauksen viinapullostaan, jonka hän sitten pisti varovaisesti takaisin takkinsa povitaskuun.
Samalla jolkahti hänen mieleensä jotakin, mikä sai hänen silmänsä jälleen pistäviksi pienenemään, mutta hänen suunsa sitä leveämpään ja ilkavoimampaan irvistykseen suurenemaan.
— Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä kaikenlaista, hän sanoi. Sattuu erehdyksiäkin. Olisi joutanut tuo Pekka Piilosen appi jäädä tappamatta… Nostaa ehkä kovankin metelin siitä, kun kotiin tulee…
Kun ei Heikki siihen sanonut mitään, hän jatkoi:
— Hyvä mies se Pekka Piilonen… Ja korea sillä on rouvakin, vaikka vähän koppava luonnostaan… Tuomari taitaa olla siellä vähän niinkuin kotimiehenä, hehheh…
Heikki ei tiennyt oikein, pitikö hänen avata oma vai revolverinsa suu.
Mutta Pällinkorva käytti aikaa hyväkseen vielä kynnykseltä.
— Mikäs siinä, onhan niitä kummempiakin nähty… Ei herra helsinkiläisen tarvitse siitä olla ollenkaan nyrpeissään… Samaarassa kuuluu kaikki naiset natsionalisoidun…
— Ulos! jyrähti Heikki revolverinsa ojentaen.
— Ha, ha, päästäänhän tästä vähemmälläkin!… Appi kuoli, jäihän anoppi!… ja hyvä se on Pekankin tietää, miten täällä eletään hänen kotikannoillaan…
Viimeiset sanansa hän sanoi oven raosta, jonka hän sulki nopeasti.
— Konna! ehti Heikki vielä hänen jälkeensä huudahtaa.
Mutta Pällinkorva oli jo mennyt. Heikin jännitys herposi, hän vaipui väsyneenä tuolilleen.
Niin pitkälle oli tultu siis!
Kuka hyvänsä katu-ojasta, mikä heittiö hyvänsä lokaviemäristä saattoi siis osoittaa heitä ja heidän rakkauttaan tahmealla sormellaan, pärskyttää heidän päälleen omaa iljetystään ja saastaisuuttaan!
Mutta eikö heillä siis ollut oikeutta siihen?
Ei, tuhatkertaa ei! Kuin aamurusko, kuin tulisäilän säde oli heidän rakkautensa koko tämän hirmuisen, veljesverisen, mädän ja raadollisen ajan ylitse kohotettu, sillä se viittasi korkeampaan ihmisyyteen.
Tuosta jälleen itsensä vakuutettuaan nousi Heikki tyynempänä jälleen kävelemään.
Mitä hän nyt tekisi? Niin, tietysti, hänen oli Elinan luokse riennettävä.
Epäilemättä tämä vieläkin odotti häntä, olihan heidän eroamisensa ollut siksi hätäinen ja tavallisuudesta poikkeava. Mutta missä?
Arvattavasti kotonaan. Mutta missä muodossa, millä sanoin ilmaista hänelle koko häntä kohdannut onnettomuus?
Se tulisi olemaan vaikein tehtävä Heikin elämässä.
Ja yhtä nopeasti kuin hän äsken oli lentänyt yli torin, yhtä hitaita olivat hänen askeleensa nyt, kun hän Elinan kotia kohden taivaltaen koetti virittää itseään ja ajatuksiaan edessäolevaa tuskallista tapaamista varten mahdollisimman tarkoituksenmukaisiksi.