Hän puolestaan tarvitsee apua, ja tätä hän on valitsematta pyytävä ensimäiseltä vastaantulijalta, yhtä hyvin kuninkaalta kuin palvelijaltaan. Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia hänen silmissään. Hänen kasvojensa ilmeestä hänen pyytäessään huomaatte, ettei hän pidä teitä velvollisena häntä auttamaan. Hän tietää, että hänen pyyntönsä täyttäminen johtuu hyväntahtoisuudesta ja hän tietää myös että ihmiset ovat taipuvaiset sitä osottamaan. Hänen lausetapansa on yksinkertaista ja lyhyttä. Hänen äänensä, katseensa ja liikkeensä osottavat, että hän on yhtä paljon tottunut myöntyväisyyteen kuin kieltäytymiseen. Hänessä ei ilmene orjan mateleva ja alamainen nöyryys eikä valtiaan käskevä äänenpaino, vaan vaatimaton luottamus lähimäiseensä, vapaan, mutta tunteellisen ja heikon olennon liikuttava lempeämielisyys, olennon, joka rukoilee apua toiselta niinikään vapaalta, mutta vahvalta ja hyväntekeväiseltä olennolta. Jos täytätte hänen pyyntönsä, ei hän teitä siitä ole kiittävä, mutta hän tuntee ottaneensa velan. Jos kieltäydytte häntä auttamasta, ei hän sitä valita eikä toista pyyntöään, tietäen että se olisi turhaa. Hän ei ole ajatteleva: pyyntöni on hylätty, vaan on ajatteleva: sitä ei voitu hyväksyä. Ja kuten olen jo sanonut, ei ihminen napise välttämättömyyttä vastaan, jonka kerran on huomannut järkähtämättä vallitsevaksi.
Jättäkää hänet yksin vapauteensa ja antakaa hänen toimia mitään sanomatta hänelle. Katselkaa vaan syrjästä mitä hän tekee ja miten hän menettelee. Kun hänen ei tarvitse itselleen todistaa että on vapaa, hän ei koskaan tee mitään kevytmielisesti ja yksinomaan osottaakseen toimintavapauttaan. Tietäähän hän aina olevansa oma herransa. Hän on hilpeä, nopealiikkeinen ja notkeajäseninen. Hänen liikkeissään ilmenee hänen ikänsä koko vilkkaus, mutta ette ole huomaava ainoatakaan tarkoituksetonta liikettä. Yrittäköön hän mitä tahansa, ei hän koskaan ryhdy mihinkään sellaiseen, joka käy yli hänen voimiensa, sillä näitä hän on hyvin koetellut, joten hän ne tuntee. Hänen keinonsa ovat aina hänen tarkoitustensa mukaiset, ja harvoin hän toimii olematta varma onnistumisesta. Hänen silmänsä on oleva tarkkaavainen ja punnitseva. Hän ei ole typerän neuvottomana kyselevä toisilta miten on kaiken sen laita, minkä näkee, vaan on itse sitä tutkiva ja näkee ensin suurta vaivaa ottaakseen selville, minkä tahtoo tietää, ennenkuin kysyy muilta. Jos hän joutuu odottamattomaan pulaan, hän hämmästyy vähemmin kuin muut. Esiintyvät vaaratkin häntä vähemmin pelottavat. Kun hänen mielikuvituksensa vielä lepää, sitähän ei vielä ole millään tavoin elvytetty, näkee hän kaikki sellaisena kuin se on, arvostelee vaaroja niiden todellisen vaarallisuuden mukaan ja säilyttää aina kylmäverisyytensä. Välttämättömyys laskeutuu liian usein painokkaana hänen hartioilleen, jotta hän kapinoisi sitä vastaan. Onhan hän kantanut sen iestä syntymästään asti, ollen siis siihen tottunut. Hän on sentähden aina valmis kaikkien mahdollisten tapahtumien varalle.
Olkoon hän työssä tai huvitelkoon, molemmat ovat hänelle yhdenarvoisia; hänen leikkinsä ovat hänen toimiaan, ei hän näissä huomaa mitään eroa. Kaikessa, mitä hän tekee, hän osottaa harrastusta, joka saattaa meidät hymyilemään, sekä miellyttävää vapautta, samalla ilmaisten älynsä laatua ja tietojensa ulottuvaisuutta. Onhan tämän iän tarjoama näky viehättävä ja suloinen, kun nimittäin huomaa soman lapsen, silmä vilkkaana ja iloisena, kasvot tyytyväisinä ja kirkkaina, avomielisenä ja hymyilevänä leikkien toimittavan mitä vakavimpia asioita, tai mitä vakavimmin häärivän mitä vähäpätöisimmissä leikeissä.
Jos nyt tahdotte arvostella häntä vertaamalla muihin lapsiin, niin päästäkää hänet heidän pariinsa ja antakaa hänen siinä liikkua vapaasti. Pian huomaatte kuka heistä on todella parhaiten kehittynyt, kuka enimmin lähenee tämän iän täydellisyyttä. Kaupungin lapsista ei yksikään ole häntä taitavampi, hän puolestaan on heitä kaikkia vahvempi. Nuorten maalaislapsien joukossa hän on yhtä vahva kuin he, mutta heitä taitavampi. Kaikkea, mitä lapsi voi ymmärtää, hän arvostelee ja punnitsee sekä arvaa edeltäpäin paremmin kuin he kaikki. Jos tulee toimia, hypätä, siirtää raskaita esineitä, nostaa painoja, silmämitalla arvata etäisyyksiä, keksiä leikkejä ja saada palkintoja, luulisi luonnon olevan hänelle kuuliaisen, niin helposti kaikki taipuu hänen tahtonsa mukaan. Hän on omansa ohjaamaan ja hallitsemaan vertaisiaan. Kyky ja kokemus ovat hänessä oikeuden ja auktoriteetin veroiset. Antakaa hänelle mikä puku tai mikä nimi tahansa, hän on kaikkialla kohoava muiden johtajaksi, ja nämä ovat aina tuntevat hänen etevämmyytensä. Tahtomatta käskeä hän on oleva muiden valtias, ja muut tottelevat häntä, sitä ollenkaan huomaamatta, matta.
Hän on saavuttanut kypsyneen lapsuudeniän, hän on elänyt lapsen elämää, eikä hän ole ostanut kehitystään onnensa kaupalla; päinvastoin ne molemmat ovat tukeneet ja täydentäneet toinen toistaan. Sillä välin kuin hänen henkiset kykynsä ovat saavuttaneet hänen iälleen mahdollisen kehityksen, hän on ollut niin onnellinen ja vapaa kuin hänen asemansa suinkin on sallinut. Jos surma niittäisi ne toiveidemme kukat, joiden olemme nähneet hänessä versovan, ei meidän samalla kertaa tarvitse itkeä hänen elämäänsä ja kuolemaansa, eikä suruumme ole sekaantuva katkeruutta siitä, että olisimme hänelle tuottaneet surua. Saatamme sanoa: hän on ainakin nauttinut lapsuudestaan, emmekä me ole saattaneet häntä menettämään mitään siitä, mitä luonto hänelle oli antanut.
Epäkohta tässä alkukasvatuksessa on se, että ainoastaan tarkkanäköiset ihmiset huomaavat sen hyödyllisyyden. Tavalliset silmät sitävastoin pitävät näin huolellisesti kasvatettua lasta tietämättömänä nulikkana. Opettaja ajattelee omaa etuansa enemmän kuin oppilaansa etua. Hänen silmämääränään on osottaa, ettei hän hukkaa aikaansa turhaan, vaan että hän hyvin on ansainnut ne rahat, jotka hänelle maksetaan. Hän hankkii oppilaalleen varaston kevyttä korutavaraa, jota tarvittaessa voi panna nähtäviin. Hän ei ollenkaan välitä siitä, onko hänen opettamansa hyödyllistä, kun se vaan helposti huomataan. Hän sulloo erotuksetta ja valikoimatta senkin seitsemän tyhmyyttä oppilaansa päähän. Kun vaaditaan tutkimaan hänen oppilastaan, tämän käsketään levittää tavaransa, sen hän tekee, ollaan tyytyväisiä, sitten hän käärii tavaransa jälleen myttyyn ja poistuu. Minun oppilaani ei ole niin rikas, hänellä ei ole mitään korutavaramyttyä aukaistavana, hänellä ei ole mitään muuta näytettävää kuin hän itse. Muuten ei lasta, samoin kuin ei aikaihmistäkään, osaa ensi silmäyksellä arvostella. Missä ovatkaan ne havaitsijat, jotka ensi katseella voisivat löytää lapsen kehityskannalle olennaiset piirteet? Niitä tosin on olemassa, mutta hyvin vähän, eikä sadasta tuhannesta isästä yksikään ainoa kuulu niiden lukuun.
Liian lukuisat kysymykset ikävystyttävät ja väsyttävät lapsia. Jonkun hetken kuluttua niiden tarkkaavaisuus uupuu, ne eivät enää kuuntele mitä itsepäinen kyselijä puhuu, eivätkä vastaa muuten kuin umpimähkään. Tämä tapa kysellä niiltä on tehoton ja turhan tarkka. Usein sattumalta lausuttu sana paremmin kuvailee niiden arvostelukykyä ja älyä, kuin mitä pitkät puheet voisivat tehdä. Mutta tulee tarkata, ettei tuo sana ole niille opetettu eikä umpimähkäinen. Sillä, joka tahtoo arvostella lapsen kehitysastetta, tulee itsellään olla paljo arvostelukykyä.
Olen kuullut lordi Hyde-vainajan kertovan miten muudan hänen ystävistään palattuaan Italiasta kolmen vuoden poissaolon jälkeen tahtoi tutkia yhdeksän- tai kymmen-vuotiaan poikansa edistystä. Isä ja poika ynnä mainittu lordi menivät eräänä iltapäivänä pojan kasvattajan seurassa kävelemään kentälle, missä koulupojat huvittelivat päästämällä ilmaan paperileijoja. Kulkiessaan leikkijöiden ohi isä sanoi pojilleen: missä liitelee se paperileija, jonka varjon näet tuossa? Epäröimättä ja päätään nostamatta sanoi poika: valtatien yläpuolella ilmassa. Ja todella, lisäsi lordi, valtatie oli auringon ja meidän välillämme. Kuultuaan nämä sanat isä syleili poikaansa, lopetti kuulustelunsa ja poistui mitään sanomatta. Seuraavana päivänä hän lähetti kasvattajalle asiapaperin, jossa lupasi hänelle elinkautisen eläkkeen palkan lisäksi.
Mikä mies, tuo isä, ja mitä toiveita herätti tuo poika![77] Yllämainittu kysymys on tietysti lapsen iän mukainen, ja vastaus sangen yksinkertainen. Mutta huomattavaa on, mitä lapsen arvostelukyvyn selvyyttä se edellyttää! Siten Aristoleen oppilas kesytti tuon ratsun, jota ei yksikään ratsumies ollut voinut hillitä.
KOLMAS KIRJA.
Joskohta koko se aika elämää, jota kestää nuoruudenikään asti, on heikkouden aika, on olemassa tässä alkuiän kulussa kohta, jolloin kasvava olento, huolimatta ehdottomasta heikkoudestaan, on verrattain vahva, kun lisääntyvien voimien määrä on tarpeita suurempi. Koska kaikki sen tarpeet eivät vielä ole kehittyneet, ovat sen jo saavuttamat voimat ylenmääräiset noita tarpeita tyydyttämään. Mieheksi tuollainen olento olisi hyvin heikko, lapseksi se on hyvin vahva.
Mistä johtuu miehen heikkous? Siitä epäsuhtaisuudesta, joka vallitsee sen voimien ja halujen välillä. Meidän intohimomme saattavat meidät heikoiksi, sillä tyydyttääksemme niitä tarvitsemme enemmän voimia kuin mitä luonto on meille antanut. Jos siis vähennämme näitä haluja, ikäänkuin lisäämme voimiamme. Se, joka voi aikaansaada enempää kuin mitä haluaa, on kieltämättä hyvin voimakas olento. Nyt on siis edessämme lapsen kolmas ikäkausi, josta tässä aion puhua. Sanon sitä edelleen lapsuudeksi, kun puuttuu erityistä sopivaa nimeä; tämä ikäkausi näet lähenee nuoruudenikää, mutta ei vielä ole saavuttanut mieskuntoisuutta.
Kahden- tai kolmentoista vuoden iässä lapsen voimat kehittyvät paljon nopeammin kuin sen tarpeet. Rajuin ja hirvittävin tarve ei siinä vielä ole herännyt; itse elinkin pysyy kehittymättömänä ja näyttää kehittymättömyydestään päästäkseen odottavan tahdon aiheuttamaa pakkoa. Lapsi ei silloin juuri ollenkaan ole herkkä ilman ja vuodenaikain vahingollisille vaikutuksille, vaan kestää ne helposti. Sen heräävä ruumiinlämpö korvaa vaatteita, sen ruokahalu korvaa ruokien hyvänmakuisuutta. Kaikki mikä vaan ravitsee, kelpaa sen iälle. Jos sen on uni, se panee pitkäkseen maahan ja nukkuu. Kaikkialla sitä ympäröi sellaista, mikä on sille tarpeellista. Ei mikään kuviteltu tarve sitä kiusaa; yleinen mielipide ei ollenkaan vaikuta siihen. Sen halut eivät ulotu sen käsivarsia kauemmaksi. Se ei ainoastaan kykene tyydyttämään tarpeitaan; sillä on vielä voimia runsaammaltakin. Tämä on sen elämän ainoa aika, jolloin se on tässä tilassa.
Arvaan jo mitä vastaväitteitä minulle tehdään. Tosin ei sanota, että lapsella on enempi tarpeita kuin mitä minä sanon sillä olevan, mutta varmaankin väitetään ettei sillä ole niin paljon voimia kuin olen sanonut. Silloin ei oteta huomioon, että puhun oppilaastani enkä noista vaeltavista nukeista, jotka kulkevat toisesta huoneesta toiseen, jotka harjottavat puutarhanviljelystä kukkaruukussa ja jotka kantavat pahvitaakkoja. Minulle ehkä huomautetaan että miehen voima ilmestyy vasta miehuuden iässä, että ainoastaan sopivissa soluissa kehittyneet elinnesteet levittyään ympäri koko ruumista voivat antaa lihaksille sen jäntevyyden, toimintakyvyn, vahvuuden ja joustavuuden, josta oikea voima johtuu. Tämä on kamariviisautta; minä puolestani vetoan kokemukseen. Näen maatiloillanne suurten poikien tekevän maatyötä, muokkaavan, kyntävän, sälyttävän rattaille viinitynnyreitä ja ajavan vallan kuin heidän isänsä. Luulisi heitä miehiksi, ellei äänen kaiku ilmaisisi heidän oikeata ikäänsä. Kaupungeissammekin nuoret käsityöläisensepät, hevosenkengittäjät ovat melkein yhtä rotevat kuin isäntänsä eivätkä myöskään olisi taitamattomammat, jos heitä olisi ajoissa harjotettu. Jos tässä suhteessa on olemassa eroa, ja myönnän, että sitä on, on se — toistan tämän vielä kerran — paljon vähäisempi kuin ero miehen rajujen halujen ja lapsen rajoitettujen pyrkimysten ja tarpeiden välillä. Muuten ei tässä ole yksinomaan kysymys ruumiillisista voimista, vaan etenkin henkisistä kyvyistä ja voimista, jotka niitä korvaavat ja ohjaavat.
Tämä aika, jolloin yksilö aikaansaa enemmän kuin mitä se haluaa, joskohta se ei olekaan sen ehdottomasti suurimman voimakkaisuuden aika, on, kuten olen sanonut, sen suhteellisesti suurimman voimakkuuden aikaa. Se on elämän arvokkain aika, joka esiintyy vaan kerran ja joka on hyvin lyhyt ja kahta lyhyempi, koska, kuten kauempana tullaan huomaamaan, on tärkeätä sitä hyvin käyttää.
Mitä siis Émile on tekevä tuolla kykyjen ja voimain liialla runsaudella, joka hänellä nyt on, mutta joka häneltä myöhäisemmällä iällä on puuttuva? Hän on koettava käyttää niitä siten, että tulevaisuudessa tarpeen vaatiessa voi niitä hyväkseen käyttää. Hän on, niin sanoakseni, tulevaisuuden varalle säästävä nykyisen olentonsa liiallista sisällystä. Roteva lapsi on kokoava varastoja heikolle miehelle. Mutta hän ei ole kokoava varastojaan kirstuihin, jotka häneltä voidaan varastaa, eikä vieraisiin latoihin. Todella omistaaksensa täten voittamansa tulokset, hän on sijoittava ne käsivarsiinsa, päähänsä, itseensä. Nyt meillä siis on edessämme työn, opetuksen ja opiskelun aika. Tämä on luonnon omaa ohjausta, eikä minun mielivaltaisuuttani.
Ihmisymmärryksellä on rajansa; yksi ihminen ei voi tietää kaikkea eikä edes täydelleen tietää sitä vähäistä, minkä muut ihmiset tietävät. Koska jokaisen väärän väitteen vastakohta on oikea, on totuuksien luku yhtä rajaton kuin erehdyksien. Tulee siis opetettavaisista aineista valita muutamia määrättyjä, samoin kuin on valittava niiden oppimiselle sovelias aika. Niistä tiedoista, joita kykenemme itsellemme hankkimaan, toiset ovat väärät, toiset hyödyttömät ja toiset taas ovat omiaan ylläpitämään ylpeyttämme. Se vähäinen määrä tietoja, joka todella edistää menestymistämme, ansaitsee yksin tulla ymmärtäväisen ihmisen tutkimisen esineeksi ja siis myös lapsen opiskelun esineeksi, jos lapsi tahdotaan kasvattaa ymmärtäväiseksi ihmiseksi. Ei tarvitse yleensä tietää kaikkea, vaan ainoastaan sitä mikä on hyödyllistä.
Tästä vähäisestä tietojen määrästä tulee vielä jättää pois sellaiset, jotka vaativat jo vallan kehittynyttä ymmärrystä, ne jotka edellyttävät suhteiden tuntemista ja joita lapsi ei voi saavuttaa, ja lopuksi ne tiedot, jotka tosin itsessään ovat todet, mutta jotka voivat saavuttaa kokemattoman sielun tekemään vääriä johtopäätöksiä muiden seikkojen suhteen.
Meidän on siis sulkeutuminen sangen ahtaaseen tietopiiriin mitä olioihin tulee; mutta tämä piiri muodostaa kuitenkin äärettömän tietoalan lapsen tietämiskykyyn nähden. Mikä uhkarohkea käsi uskaltaisikaan koskea inhimillisen tietämyksen pimeyden verhoon! Kuinka paljo kuiluja näen turhien tieteidemme kaivavan onnettoman nuoren kasvattimme ympärille! Sinä, joka lähdet häntä opastamaan noilla vaarallisilla poluilla ja nostamaan hänen silmiensä edestä luonnon pyhää esirippua, vapise! Tutki ensin tarkoin hänen päätänsä ja omaa päätäsi; pelkää, ettei se joudu jommaltakummalta pyörälle, tai ehkäpä kummaltakin. Pelkää valheen pettävää houkutusta ja ylpeyden huumaavaa viekotusta. Muista alati ettei tietämättömyys koskaan ole matkaansaattanut pahaa, vaan että erehdys yksin on turmiollinen, ja ettemme erehdy sentähden, ettemme tiedä, vaan sentähden, että luulemme tietävämme.
Oppilaanne edistys geometriassa voisi tarjota teille todisteen ja varman mittakaavan hänen ymmärryksensä kehityksestä. Mutta niin pian kuin hän voi eroittaa mikä on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä, tulee menetellä hyvin taitavasti ja varovasti saadakseen hänet harrastamaan spekulatiivisia opintoja. Jos esim. tahdotte saada hänet hakemaan kahden viivan keskiproportsionaalia eli keskisuuruutta, niin pankaa hänet aluksi piirtämään neliö, joka on yhtä suuri kuin määrätty suorakaide. Jos olisi kysymyksessä kahden keskiproportsionaalin hakeminen, tulisi ensin saattaa hänelle huvittavaksi probleemi kuution kaksinkertaiseksi tekemisestä, j.n.e. Huomatkaa, miten asteittain lähestymme siveellisiä käsitteitä, jotka erottavat toisistaan hyvän ja pahan. Tähän asti emme ole tunteneet muuta lakia, kuin välttämättömyyden lain; nyt otamme huomioon sen, mikä on hyödyllistä. Pian johdumme siihen, mikä on sopivaa ja hyvää.
Sama luonnonvaisto panee ihmisen eri kyvyt toimimaan. Ruumiin toimintaa, joka pyrkii kehittymään, seuraa henkinen toiminta, jonka tarkoitus on tietojen hankkiminen. Alussa lapset ovat ainoastaan alati liikkeellä; sitten ne muuttuvat uteliaiksi, ja jos tätä uteliaisuutta hyvin ohjataan, tulee siitä kysymyksessä olevan iän pääkiihotin. Erottakaamme aina ne taipumukset, jotka johtuvat luonnosta, ihmismielipiteistä johtuvista. On olemassa opinintoa, joka ainoastaan perustuu haluun saavuttaa oppineen mainetta; mutta on myöskin olemassa toisenlaista opin intoa, joka syntyy ihmiselle luonnollisesta uteliaisuudesta kaikkeen siihen nähden, mikä läheltä tai kaukaa saattaa herättää hänen mielenkiintoaan. Synnynnäinen onnellisuuden kaipuu ja mahdottomuus täydelleen tätä kaipuuta tyydyttää, saattavat ihmisen alati tavottelemaan uusia keinoja, jotka sitä edistäisivät. Se on uteliaan tiedonhalun ensimäinen perustus, joka on ihmissydämelle luonnollinen, mutta jonka kehitys kulkee rinnan intohimojemme ja tietojemme kehityksen kanssa. Olettakaamme että joku filosofi olisi koneineen ja kirjoineen karkotettu autioon saareen, missä hän varmasti tietäisi yksin viettävänsä loppuikänsä. Hän ei silloin enää vaivaisi päätänsä tutkimalla maailmanjärjestelmää, painolakia ja differentsiaalilaskua; hän ehkä ei elinaikanaan enää avaisi ainoatakaan kirjaa. Mutta hän ei varmaankaan jättäisi tutkistelematta saartansa sen viime sopukkaa myöten, olipa se sitten kuinka suuri tahansa. Hylätkäämme siis vielä ensi opinnoista niiden tietojen hankkiminen, jotka eivät luonnostaan herätä ihmisen mielenkiintoa, ja rajoittukaamme niihin, joita vaistomme saattaa meitä tavoittelemaan.
Ihmissuvun autio saari on maailma; se seikka, joka enimmin pistää silmään, on aurinko. Niin pian kuin alamme kääntää pois huomiomme itsestämme, on se aluksi kiintyvä näihin molempiin esineihin. Melkein kaikkien villien kansojen filosofia käsitteleekin yksinomaan maan haaveellista jakoa ja auringon jumalallisuutta.
Mikä hyppäys! sanonee joku. Äsken puhuimme ainoastaan siitä, mikä koskee ihmistä itseään ja mikä häntä välittömästi ympäröi; ja nyt äkkiä lähdemme samoilemaan ympäri maanpintaa ja teemme harppauksen universumin ääriin! Tämä hyppäys on seuraus voimiemme lisääntymisestä ja henkemme taipumuksesta. Heikkouden ja riittämättömyyden tilassa ollessamme pyrkimys suojelemaan itseämme keskittää huomiomme itseemme; vahvuuden ja voimakkuuden tilassa halu laajentaa olentoamme kääntää huomiomme ulkopuolelle itseämme ja johtaa meidät niin kauas kuin suinkin on mahdollista. Mutta kun henkinen maailmamme vielä on meille tuntematon, ei ajatuksemme kulje kauemmaksi kuin silmämme kantavat, ja ymmärryksemme ulottuu vaan sen avaruuden halki, jota se kykenee mittaamaan.
Muuttakaamme aistimuksemme käsitteiksi, mutta älkäämme yhtäkkiä hypätkö havainnollisista esineistä henkisiin olioihin. Sillä edellisten avulla meidän tulee päästä jälkimäisiin. Olkoot hengen ensimäisissä toimituksissa aistit alati sen oppaina. Maailma olkoon ainoa kirja, tosiseikat ainoat opinesineet. Lapsi, joka lukee, ei ajattele; hän ainoastaan lukee. Hän ei todella kerää tietoja, hän oppii pelkkiä sanoja.
Jos saatatte oppilaanne tarkkaamaan luonnon ilmiöitä, teette hänet pian tiedonhaluiseksi. Mutta voidaksenne ylläpitää hänen tiedonhaluaan, ei teidän koskaan pidä jouduttaa sen tyydyttämistä. Saattakaa kysymykset hänen kehityskantansa mukaisiksi ja antakaa hänen itsensä ne ratkaista. Älköön hän omistako tiedokseen mitään sen nojalla, että te sen olette sanoneet, vaan sen nojalla, että hän sen itse on ymmärtänyt. Älköön hän oppiko jo valmista tiedettä, vaan keksiköön hän oman tieteensä. Jos kerran juurrutatte hänen mieleensä auktoriteettiuskon järkiperäisen arvostelun asemesta, ei hän ole kykenevä asioita järkevästi arvostelemaan, vaan on oleva toisten mielipiteiden leikkikaluna.
Kun tahdotte tälle lapselle opettaa maantietoa, noudatte esiin karttapalloja, tähtitaivaan ja maapallon karttoja. Mitä joutavia välineitä! Mitä hyödyttävät kaikki nämä kuvalliset esitykset! Miksi ette ala osottamalla oppilaallenne itse esineitä, jotta hän ainakin tietäisi, mistä puhutte?
Kauniina iltana mennään kävelemään paikkaan, jolla on edullinen asema ja missä pilvettömällä taivaalla täydellisesti näkee laskevan auringon, ja pannaan merkille ne esineet joista auringonlaskun paikka voidaan tuntea. Seuraavana aamuna palataan raitista ilmaa hengittämään samaan paikkaan ennenkuin aurinko nousee. Näkee sen ilmoittavan tuloaan jo kaukaa niillä tulinuolilla, jotka se kiidättää edellään. Taivas leimuaa yhä punaisempana, itäinen taivaankansi näyttää olevan kokonaan liekkien vallassa; niiden loiston levitessä odotamme aurinkoa paljoa ennen kuin se näyttäyy. Joka hetki luulemme sen ilmestyvän; vihdoin sen näemme. Säteilevä kehä välkähtää salaman tavoin ja täyttää heti koko avaruuden; pimeyden verho hajoaa ja lankeaa. Ihminen tuntee jälleen olopaikkansa ja huomaa sen kaunistuneeksi. Vihannuus on yöllä virkistynyt. Nouseva päivä, joka sitä valaisee, ensimäiset säteet, jotka sitä kultaavat, näyttävät sen olevan kimaltelevan kasteverkon peitossa, johon valo ja värit taittuvat. Linnut kokoontuvat kuoroksi ja tervehtivät yhdessä elämän Isää; sinä hetkenä ei yksikään niistä vaikene. Niiden vielä hiljainen viserrys on hitaampi ja vienompi kuin myöhemmin päivällä ja siitä kajahtaa esiin levollisen heräämisen mielihyvä. Kaikki nämä seikat yhteensä johtavat mieleen virkeyden tunteen, joka tuntuu tunkevan sielun syvyyteen. Tämä neljännestunti on niin lumoava ettei kukaan voi sitä vastustaa; niin suuri, kaunis ja suloinen näky ei voi jättää ketään kylmäksi.
Ollen täynnä kokemaansa innostusta opettaja tahtoo sitä jakaa oppilaalleenkin: hän koettaa saada hänen mielensä heltymään koettamalla saada hänet tarkkaamaan niitä aistimuksia, jotka ovat liikuttaneet hänen oman mielensä. Sulaa mielettömyyttä! Ainoastaan sitä kokeneen miehen sydämessä elää tämän luonnonnäyn kauneus; jotta sen voisi havaita, tulee sitä tuntea. Lapsi tosin huomaa esineet, mutta se ei voi huomata niitä yhteenliittäviä suhteita eikä kuulla niiden yhteisvaikutuksen vienoa sopusointua. Tulee olla kokemus, jota lapsi ei vielä ole saanut ja tunteita, joita se ei vielä ole kokenut, jotta voisi tuntea sitä moninaista vaikutetta, joka yhtä haavaa johtuu kaikista näistä aistimuksista. Jos se ei ole kauan kulkenut karun kuivia kankaita, ellei kuuma hieta ole polttanut sen jalkoja, ellei kallioista takaisin heijastuvat tukehuttavat auringonsäteet koskaan ole sitä ahdistaneet, miten voi se silloin nauttia kauniin aamun raittiista ilmasta? Miten kukkien tuoksu, vihannuuden viehkeys, kasteen viileä utu, pehmeä ja miellyttävä astunta nurmikolla silloin voivat lumota sen aistit? Miten lintujen laulut voivat siinä nostaa ihastuksen tunteita, jos rakkauden ja ilon sävelet sille vielä ovat vieraat? Miten suurta ihastusta se voisikaan tuntea nähdessään niin kauniin päivän alun, ellei sen mielikuvitus osaa luoda sen eteen niitä ilon tunteita, joilla tuon päivän voi täyttää? Sanalla sanoen, miten se voisi heltyä tästä luonnon ihanasta näystä, jos se ei tiedä, mikä käsi sen on näin kauniiksi koristanut?
Älkää suinkaan pitäkö lapselle puheita, joita se ei voi ymmärtää. Pois kaikki selitykset, kaunopuheisuus, kuvalauseet ja runous. Ei nyt vielä ole kysymys tunteista ja mausta. Pysykää yhä vielä selvänä, yksinkertaisena ja tyynenä. Se aika on liiankin pian tuleva, jolloin voipi käyttää lämpimämpää kieltä.
Ollen kasvatettu minun periaatteideni mukaisesti ja ollen tottunut itsestään löytämään kaikki apukeinonsa ja vasta silloin turvautumaan toisiin, kun on huomannut oman kykenemättömyytensä, on oppilaani jokaisen uuden eteensattuvan esineen ilmaantuessa sitä kauan tutkiva mitään sanomatta. Hän on asioita punnitseva eikä kyseliäs. Malttakaa siis aluksi vaan näyttää hänelle esineitä. Kun sitten näette että hänen uteliaisuutensa on tarpeeksi kiihottunut, tehkää hänelle joku lyhyt kysymys, joka johtaa hänet tyydyttämään tiedonhaluaan.
Kun yllämainitussa tilaisuudessa hänen kanssaan olette tarkoin katselleet auringon nousua, ja kun olette huomauttaneet hänelle samalla taholla olevia vuoria ja muita läheisiä esineitä ja kun olette antaneet hänen kaikesta tästä mielin määrin puhella, vaietkaa muutama hetki kuten mies, joka on ajatuksiinsa vaipunut ja sanokaa hänelle sitten: Ajattelen, että aurinko eilisiltana laski tuohon ja että se tänä aamuna nousi tuossa. Mitenhän tämä on selitettävissä? Älkää sanoko enempää; jos hän teiltä jotakin kysyy, älkää siihen vastatko; puhukaa jostakin muusta. Jättäkää hänet omiin ajatuksiinsa ja olkaa varma siitä, että hän tätä asiaa ajattelee.
Jotta lapsi tottuisi tarkkaavaiseksi ja jotta joku havainnollinen totuus tekisi siihen tuntuvan vaikutuksen, on välttämätöntä että tämä totuus, ennenkuin lapsi sen löytää, jonkun päivän aikana saattaa sen levottomaksi. Jos se ei sitä löydä tällä tavoin, voi sen saattaa sille vielä helpommin tajuttavaksi siten, että käännetään kysymys päinvastaiseksi. Jos lapsi ei tiedä miten aurinko laskupaikastaan tulee nousupaikkaansa, se ainakin tietää miten se joutuu nousupaikastaan laskupaikkaan; johan sen silmät tämän sille opettavat. Valaiskaa siis ensimäistä kysymystä toisella; joko oppilaanne on ehdottomasti typerä, tai on yhdenmukaisuus liian selvä, että se voisi häneltä jäädä huomaamatta. Siinä hänen ensimäinen maailmanselitys-oppituntinsa.
Koska siirrymme aina hitaasti toisesta havainnollisesta käsitteestä toiseen ja aina panemme paljon aikaa perehtyäksemme yhteen niistä, ennenkuin siirrymme toiseen ja koska lisäksi emme koskaan pakota oppilastamme olemaan tarkkaavainen, on tästä ensimäisestä oppitunnista vielä pitkältä auringon kiertoon ja maan muotoon. Mutta koska kaikki taivaankappaleiden näennäiset liikkeet johtuvat samasta perussyystä ja koska ensimäinen havainto vie kaikkiin muihin, vaaditaan vähemmän vaivaa, joskin enemmän aikaa, jotta voisi vuorokautisesta kiertokulusta johtua laskemaan auringon- ja kuunpimennykset, kuin mitä tarvitaan päivän ja yön vaihteen ymmärtämiseen.
Kiertäessään avaruutta aurinko muodostaa ympyrän, ja jokaisella ympyrällä täytyy olla keskipisteensä, sen jo tiedämme. Tätä keskipistettä emme voi nähdä, sillä se on maan keskustassa, mutta saatamme maapallon pinnalla merkitä kaksi pistettä, jotka sitä vastaavat. Jos pannaan näiden kolmen pisteen kautta kulkemaan suora viiva, ja jos sitä kummallekin taholle pitkitettäisiin avaruuteen, se muodostaisi maailman ja samalla auringon vuorokautisen liikunnon akselin. Pyöreä hyrrä, joka pyörii kärkensä ympäri, esittää taivaanavaruutta, joka kiertää akselinsa ympäri, ja hyrrän molemmat kärjet vastaavat kahta napaa. Lasta on suuresti huvittava tutustuminen toiseen näistä navoista. Osotan hänelle Vähän Otavan pyrstössä olevaa napaa. Täten saamme hauskaa tointa yön ajaksi. Vähitellen tutustumme tähtiin ja siitä herää ensi halu tuntea kiertotähdet ja havaita tähdistöjä.
Olemme nähneet auringonnousun juhannuksena; menemme sitten katsomaan sitä joulunakin tai jonakin toisena kauniina talvipäivänä; on näet tunnettua, ettemme ole laiskoja ja että hauskuudeksemme kestämme pakkasta. Asetan niin, että tämä toinen huomio tehdään samassa paikassa kuin ensimäinen, ja jos vaan hiukankin taitavasti valmistan johtopäätöstä, on jompikumpi varmaankin huudahtava: Kas kuinka omituista! Aurinko ei enää nousekaan samassa paikassa! Vanhojen merkkiemme mukaan se nousi tuossa, ja nyt se nousikin tuossa, j.n.e. On siis toinen auringonnousun paikka kesällä kuin talvella, j.n.e…. Nuori opettaja, nyt olette oikealla tiellä. Nämä esimerkit riittäkööt osottamaan, miten vallan selvästi voi opettaa tähtitiedettä, johtamalla itse maailmasta ja auringosta tiedon maailmasta ja auringosta.
Älkää yleensä koskaan muulloin käyttäkö merkkiä itse olion asemesta, kuin silloin kun on mahdotonta tätä näyttää. Merkki näet vetää lapsen koko huomion puoleensa ja saattaa sen unhottamaan itse sen asian, jota tuo merkki esittää. Planetaario eli taivasta esittävä pallo on mielestäni huonosti kokoonpantu ja huonosuhtaisesti suoritettu opetusväline. Siihen kuvattujen kehien ja omituisten kuvioiden sekavuus tekee sen noitakalun näköiseksi, joka outoudellaan pelästyttää lapsen mieltä. Maa on siinä liian pieni, ympyränkehät liian suuret ja monilukuiset; muutamat niistä, kuten esim. vuodenaikoja osottavat ympyräviivat, ovat vallan tarpeettomat. Jokainen kehä on maata laveampi. Pahvipallon paksuus tekee että ne näyttävät kappaleilta, mikä taas panee luulemaan niitä todellisiksi liereänmuotoisiksi kappaleiksi, ja kun sanotte lapselle, että nämä kehät ovat ainoastaan kuviteltuja, ei se enää tiedä mitä se oikeastaan näkee edessään eikä lopulta ymmärrä mitään.
Emme koskaan osaa asettua lasten kannalle, emme koeta mukautua niiden ajatustapaan, vaan oletamme niissä omaa ajatustapaamme, ja kun aina noudatamme omia johtopäätöksiämme, pänttäämme lasten päähän pelkkiä hullunkurisuuksia ja erehdyksiä, koettaessamme niihin terottaa kokonaisia totuuksien sarjoja.
Ollaan eri mieltä siitä, onko käytettävä analyyttistä vai synteettistä metodia tieteitä tutkittaessa. Ei aina ole välttämätöntä valita toista tai toista. Joskus saattaa käyttää kumpaakin metodia samassa tieteellisessä tarkastuksessa ja ohjata lasta opettavan metodin avulla, silloin kuin lapsi luulee ainoastaan analyseeraavansa. Kun näitä metodeja täten käytettäisiin rinnan, ne molemminpuolisesti todistaisivat toinen toisensa pätevyyden. Lähtiessään samalla kertaa vastakkaisista lähtökohdista lapsi vallan hämmästyisi nähdessään kummankin tien sattuvan yhteen, ja tämä hämmästys epäilemättä olisi miellyttävää laatua. Tahtoisin esim. maantieteen alalla valita kaksi tällaista lähtökohtaa ja ottaa ensi lähtökohdaksi sen paikan, missä asumme. Sen ohella että lapsi tutkii tähtitiedettä ja täten siirtyy ikäänkuin taivaaseen, tuotakoon se takaisin maan päälle, näytettäköön sille eri maiden asemat ja sen oma asuinpaikka.
Ensimäiset maantieteelliset tukikohdat olkoot se kaupunki, jossa lapsi asuu, ja sen isän maatalo; sitten siirryttäköön näiden välillä oleviin paikkoihin ja lähistön jokiin. Vasta viimeksi huomautettakoon auringon asemaa ja tapaa löytää ilmansuunnat. Tässä on yhdyspiste. Piirtäköön lapsi itse kaikesta tästä kartan. Olkoon tämä kartta hyvin yksinkertainen ja kuvatkoon lapsi siihen aluksi ainoastaan nuo kaksi mainittua lähtökohtaa, joihin sitten vähitellen voi lisätä muita, mikäli se tuntee tai oppii laskemaan niiden etäisyydet toisistaan sekä niiden asemat. Tästä huomaa mikä etu lapsella on siitä, että jo aikaisemmin olemme kehittäneet sen silmämittaa.
Tästä huolimatta lasta epäilemättä tulee vähän johtaa, mutta hyvin vähän ja sen sitä huomaamatta. Jos se erehtyy, niin älkää sanoko mitään älkääkä korjatko tuota erehdystä. Odottakaa ääneti kunnes se itse kykenee erehdyksiään huomaamaan ja korjaamaan tai menetelkää enintään sopivan tilaisuuden tarjoutuessa niin, että se tulee niitä havainneeksi. Ellei lapsi koskaan erehtyisi, se ei oppisi niin hyvin kuin se oppii. Muuten ei ole niin tärkeätä, että se oppii maansa topografian, vaan että se oppii tavan, millä siihen voi perehtyä. Vähät siitä, jos sillä on karttoja päässä, kunhan se vaan hyvin käsittää mitä ne esittävät ja kun se tarkoin tuntee niiden piirtämistaidon. Huomatkaa siis mikä on ero teidän oppilaidenne tietojen ja minun oppilaani tiedottomuuden välillä! Edelliset tuntevat karttoja ja jälkimäinen osaa itse niitä piirtää. Näistä hän saa uusia seinäkoristeita huoneeseensa.
Muistakaa aina, ettei minun opetustapani periaate ole opettaa lapselle paljo seikkoja, vaan aina antaa ainoastaan oikeiden ja selvien käsitteiden juurtua sen päähän. Vaikka se ei tietäisi mitään, ei se haittaa, kunhan se vaan ei saa vääriä tietoja. Terotan sen mieleen totuuksia ainoastaan torjuakseni siitä ne erehdykset, jotka se oppisi noiden totuuksien asemesta. Järkevyys ja oikea arvostelukyky kehittyy hitaasti, ennakkoluulot sitävastoin tunkevat laumoittain esiin, ja niistä lapsi on varjeltava. Mutta jos käännetään huomio itse tieteeseen sinänsä, syöksytään pohjattomaan mereen, jolla ei ole ääriä ja joka on salakareja täynnä; siitä ette koskaan vapaudu. Kun näen ihmisen, joka on ihastunut tietojen hankkimiseen, hurmautuvan niiden viehätyksestä ja rientävän toisesta toiseen voimatta pysähtyä, luulen näkeväni edessäni lapsen, joka poimii näkinkenkiä rannalla ja kokoaa niitä syliinsä, mutta joka sitten nähdessään uusia näkinkenkiä, viskaa pois jo poimimansa ja noukkii toisia, kunnes se, kyllästyen niiden paljoudesta ja tietämättä mitä enää valitsisi, lopulta heittää pois kaikki ja poistuu tyhjin käsin.
Alkuiällä aika oli liian pitkä; koetimme vaan saada sen menemään, peläten että sitä huonosti käyttäisimme. Tällä iällä on laita päinvastainen; meillä näet ei ole tarpeeksi aikaa tehdäksemme kaikkea, mikä olisi hyödyllistä. Ajatelkaa että intohimot lähestyvät ja oppilaanne, niin pian kuin ne kolkuttavat ovelle, ei tarkkaa muuta kuin niitä. Heränneen ymmärryksen levollista ikää kestää niin vähän aikaa, se kuluu niin nopeasti ja sitä täytyy käyttää niin moneen muuhun tärkeään seikkaan, että olisi mieletöntä toivoa että se riittäisi tekemään lapsen oppineeksi. Ei ole kysymys siitä, että sille opetettaisiin tieteitä, vaan siitä, että siinä herätetään halua ja rakkautta niihin ja että sille tarjotaan oikeita metodeja niiden oppimiseksi, kun tämä halu siinä on kehittynyt. Tämä on epäilemättä jokaisen hyvän kasvatuksen pääperiaatteita.
Tällä iällä on myöskin sopiva aika totuttaa lasta jatkuvasti kiinnittämään huomiotaan samaan esineeseen. Mutta tätä tarkkaavaisuutta ei saa koskaan aiheuttaa pakko, vaan aina huvi tai harrastus. Tulee tarkoin karttaa, ettei tämä tarkkaavaisuus lasta rasita ja ettei se sitä koskaan ikävystytä. Olkoon siis silmänne aina valpas, seuraten kaikkea, mitkä voi sattua, ja luopukaa kaikesta ennemmin kuin lasta ikävystytätte. Sillä on aina tärkeätä ettei lapsi tee mitään vastahakoisesti, tärkeämpää kuin että se jotakin oppii.
Jos lapsi itse teille tekee kysymyksiä, niin vastatkaa sille sen verta, mikä on tarpeen sen uteliaisuuden herättämiseksi, mutta ei sen tyydyttämiseksi. Etenkin kun huomaatte että oppilaanne sen sijaan että kysyisi oppiakseen, rupeaa lörpöttelemään ja vaivaamaan teitä joutavilla kysymyksillä, keskeyttäkää heti vastaamisenne, sillä voitte olla varma siitä, ettei hän enää huoli itse asiasta, vaan koettaa kysymyksillään teitä ahdistaa. Silloin on vähemmin otettava huomioon ne sanat, jotka lapsi lausuu, kuin se vaikutin, joka panee sen niitä lausumaan. Tämä varoitus, joka tähän asti ei ole ollut tärkeä, on merkitykseltään hyvin painava, niin pian kuin lapsi rupeaa järkeviä johtopäätöksiä tekemään.
On olemassa yleisten totuuksien ketju, joka yhdistää kaikki tieteet yhteisiin periaatteisiin, joista ne sitten kaikki vuorostaan kehittyvät. Tämä ketju on filosofien metodi. Mutta siitä ei tässä ole kysymys. On olemassa toinen ja vallan erilainen yhdysketju, nimittäin se, jonka avulla jokainen yksityisaine liittyy toiseen, viitaten aina seuraavaan. Tätä järjestystä, joka alituisen uteliaisuuden muodossa ylläpitää kaikkien eri oppiaineiden vaatimaa tarkkaavaisuutta, useimmat ihmiset noudattavat, ja sitä on etenkin lasten seurattava. Selvittääksemme tehtävämme esim. karttoja suunnitellessamme meidän on piirtäminen meridianeja. Kaksi leikkauspistettä aamulla ja illalla yhtäsuurten varjojen välillä tuottavat tuolle kolmentoistavuotiaalle astronomille oivallisen meridianin.
Mutta tällaiset meridianit kuluvat aina uudelleen pois; tarvitaan aikaa, jotta ne uudestaan piirrettäisiin. Ne vaativat työskentelemään aina samassa paikassa. Siitä on liiaksi vaivaa, joka ajan pitkään oppilasta ikävystyttäisi. Tämän olemme edeltäpäin aavistaneet ja ryhtyneet varokeinoihin.
Olenpa taas joutunut pitkiin ja tarkkoihin yksityisseikkoihin. Lukijat, kuulen napinanne, mutta kuuntelen sitä pelotta. En tahdo kärsimättömyytenne takia uhrata kirjani hyödyllisintä osaa. Päättäkää te puolestanne mille kannalle asetutte minun pitkäveteisyyteeni nähden; minä näet jo olen päättänyt, miten menettelen valituksienne suhteen.
Aikoja sitten minä ja oppilaani olimme huomanneet, että meripihka, lasi, lakka ja muutamat muut esineet, kun niitä oli hierottu, vetivät puoleensa oljenkorsia, ja ettei toisilla esineillä taas ollut tätä vetovoimaa. Sattumalta löysimme toisen esineen, jolla oli vielä tavattomampi ominaisuus, nimittäin se, että se veti puoleensa jonkun matkan päästä ja ilman että sitä hierottiin, rautaisia viilajauhoja ja muita pieniä rautapalasia. Kauan aikaa tämä ilmiö meitä huvitti, ilman että saatoimme siinä huomata mitään muuta. Viimein havaitsimme että tämä voima siirtyy itse rautaan, jota magneetilla on hivuteltu määrättyyn suuntaan. Eräänä päivänä menemme markkinoille.[78] Siellä eräs silmänkääntäjä panee leipäpalan vetämään vesiammeessa uivaa vahasta tehtyä ankkaa. Vaikka tämän johdosta olemmekin suuresti hämmästyneet, emme kuitenkaan sano: hän on noita, sillä emme tiedä mikä noita on. Koska alati kohtaamme ilmiöitä, joiden syitä emme tunne, emme yleensä hätäile tekemällä johtopäätöksiä, vaan pysymme levollisina tietämättömyydessämme, kunnes löydämme tilaisuuden siitä vapautua.
Palaamme kotia ja olemme niin paljon puhuneet markkinoilla näkemästämme ankasta, että päätämme jäljitellä tätä koetta. Otamme magneetilla hyvin hierotun neulan, jonka ympärille panemme valkoista vahaa, tehden tämän parhaan taitomme mukaan ankan muotoiseksi, niin että neula kulkee läpi sen ruumiin ja että neulan kärki on sen nokkana. Panemme ankan veteen, panemme avainrenkaan lähelle sen nokkaa ja huomaamme helposti ymmärrettävällä ilolla että ankka seuraa avainrengasta aivan samoin kuin markkina-ankka seurasi leipäpalaa. Toiseen kertaan lykkäämme sen huomion tekemisen, mihin suuntaan ankka vedessä pysähtyy, kun se jätetään lepoon. Tällä hetkellä kokeilumme esine vetää kaiken huomiomme puoleensa, emmekä ehdi ajatella muuta.
Vielä samana iltana palaamme markkinoille pannen taskuumme erityisesti valmistettua leipää, ja heti kun silmänkääntäjä on tehnyt temppunsa, pikku oppinut herraseni, joka vaivoin on voinut hillitä itseään, sanoo hänelle ettei tuo temppu ole ollenkaan vaikea, ja että hän itse on tekevä vallan samoin. Hänen sanastaan pidetään kiinni. Heti paikalla hän vetää esiin taskustaan leivän, johon on kätketty rautapala. Lähestyessään pöytää hän tuntee sydämensä sykkivän. Hän ojentaa leipäänsä melkein vapisten. Ankka lähestyy ja seuraa sitä. Lapsi huudahtaa ja vavahtaa ilosta. Kun läsnäolijat taputtavat käsiään ja huutavat suosiotaan, hänen päänsä menee pyörälle, ja hän on vallan suunniltaan ilosta. Taikatemppujen tekijä on vallan hämillään, mutta syleilee kuitenkin pienokaista, onnittelee häntä ja pyytää häntä vielä seuraavana päivänä kunnioittamaan häntä läsnäolollaan, lisäten että hän siksi on kokoava vielä enemmän väkeä osottamaan suosiotaan hänen taitavuudelleen. Pikku luonnontutkijani, jonka ylpeys on herännyt, tahtoo ilmaista salaisuutensa. Mutta minä tukin heti hänen suunsa ja vien hänet pois ylistysten peittämänä.
Pienokainen laskee, ollen naurettavan levoton, minuutit, jotka ovat kuluvat seuraavaan päivään. Hän kutsuu tuohon tilaisuuteen kaikki, jotka kohtaa, hän tahtoisi että koko ihmissuku olisi hänen kunniansa todistajana. Tuskin hän jaksaa odottaa tuota hetkeä ja hän tahtoisi asettaa kellonsa edelle. Sitten riennämme saapuville; sali on jo täynnä väkeä. Sisään astuessaan hän tuntee nuoren sydämensä ilosta sykähtelevän. Silmänkääntäjä tekee ensin muita temppuja; hän onnistuu verrattoman hyvin ja tekee vallan hämmästyttäviä taidonnäytteitä. Pienokainen ei huomaa mitään tästä kaikesta; hän on levoton, hikoilee, hengittää tuskin ja hypistelee koko ajan kärsimättömyydestä vapisevalla kädellä taskussaan olevaa leipäpalaa. Viimein tulee hänen vuoronsa. Mestari ilmoittaa tämän juhlallisesti. Pienokainen lähestyy häpeissään, vetää esiin leipäpalansa … mutta oi inhimillisten seikkojen vaihtelevaisuutta! Ankka, joka edellisenä päivänä oli niin kesy, on tänään tullut vallan kesyttömäksi. Sen sijaan että se ojentaisi nokkansa leipää kohti, se kääntää pyrstönsä ja pakenee. Se välttää leipää ja sitä ojentavaa kättä yhtä huolellisesti kuin se ennen niitä on seurannut. Koeteltuaan monta monituista kertaa turhaan ja saatuaan naurunhohotuksia palkakseen, lapsi rupeaa valittamaan, sanoo että sitä petetään, että ensimäisen ankan sijaan on pantu toinen ja vaatii silmänkääntäjää itseä vetämään tätä ankkaa leivän kärjellä.
Sanaakaan vastaamatta temppujentekijä ottaa leipäpalan ja ojentaa sitä ankkaa kohti. Heti paikalla ankka seuraa leipäpalaa ja kättä, joka sitä kuljettaa. Lapsi ottaa saman leipäpalan, mutta ei ollenkaan onnistu paremmin kuin yllä. Hän huomaa ankan tekevän hänestä pilkkaa ja kiertävän ympäri ammetta. Hän poistuu viimein aivan häpeissään eikä rohkene enää panna itseään alttiiksi ivanaurulle.
Silloin silmänkääntäjä ottaa käteensä pienokaisen tuoman leipäpalan ja käyttää sitä yhtä suurella menestyksellä kuin omaansa. Hän vetää siitä kaikkien nähden raudan pois. Tästä nousee uusi meitä ivaava naurunremahdus. Sitten hän tämän näin tyhjennetyn leipäpalan avulla panee ankan liikkumaan kuten ennen. Hän tekee saman tempun toisella leipäpalalla, jonka kaikkien nähden kolmas henkilö on leikannut. Saman hän tekee hansikkaallaan ja sormensa päällä. Lopuksi hän poistuu ammeen luota ja asettuu keskelle lattiaa ja selittäen juhlallisella äänenpainolla, joka tämäntapaisille ihmisille on omituinen, että ankka on totteleva yhtä hyvin hänen ääntänsä kuin kädenliikettään, hän puhuttelee sitä ja se tottelee häntä. Hän käskee sen mennä oikeaan, ja se menee, palaamaan, ja se palaa, kääntymään ja se kääntyy; liike seuraa aina välittömästi käskyä. Kiihtyvät kättenpaukutukset meitä yhä vaan loukkaavat. Poistumme salista huomaamatta ja sulkeudumme huoneeseemme, emmekä mene kertomaan menestystämme kaikille, kuten olimme aikoneet.
Seuraavana aamuna kolkutetaan ovellemme; avaan. Sisään astuu silmänkääntäjä. Vaatimattomasti hän valittaa käytöstämme. Mitä pahaa hän oli meille tehnyt, että rupesimme saattamaan epäluulonalaisiksi hänen näytteitään ja riistämään häneltä hänen leipäansionsa! Mitä niin merkillistä saattoi tarjota tuo taito panna liikkumaan vaha-ankka, että tahdottiin ostaa tämä kunnia kunniallisen miehen toimeentulon kustannuksella? — "Totta tosiaan, hyvät herrat, jos minulla olisi toinen kyky, jonka avulla voisin elää, en ollenkaan pitäisi kunnianani harjottaa tätä kykyäni. Olisihan teidän pitänyt tietää, että mies, joka on tuhlannut elämänsä tämän viheliäisen ammatin harjottamiseen, osaa sen paremmin kuin te, jotka sitä harjotatte vaan muutaman hetken. Se, etten heti alussa näyttänyt teille mestaritemppujani, johtuu siitä etten pidä sopivana hätäillen tuoda esiin kaikkea, minkä tietää. Minulla on aina ollut tapana säästää parhaat temppuni sopivaan tilaisuuteen, ja paitsi viimeksi näyttämääni, minulla on vielä tarpeeksi muita, estääkseni uteliaita lapsukaisia asioihini sekaantumasta. Muuten, hyvät herrat, tahdon vallan kernaasti ilmaista teille sen salaisuuden, joka saattoi teidät niin ymmälle, kuitenkin pyytäen ettette sitä vahingokseni väärinkäytä ja että toiste olette varovaisemmat."
Senjälkeen hän näyttää meille koneistonsa, ja huomaamme suuresti hämmästyneinä, että tämä on yksinkertaisesti hyvin vahva magneetti, jota pöydän alle piiloitettu lapsi liikutteli, ilman että sitä huomasi.
Mies piiloittaa taas koneensa. Kiitettyämme häntä ja pyydettyämme häneltä anteeksi, tahdomme antaa hänelle lahjan; hän kieltäytyy sitä vastaanottamasta. "Ehei, hyvät herrat; ettepä ole käyttäytyneet siten minua kohtaan, että tahtoisin vastaanottaa lahjojanne. Vasten tahtoannekin tulette jäämään minulle kiitollisuuden velkaan. Tämä on ainoa kostoni. Huomatkaa, että jalomielisyyttä on olemassa joka säädyssä. Otan maksua tempuistani, mutta en opetuksistani."
Lähtiessään hän kääntyy suoraan minun puoleeni, lausuen minulle aivan ääneen moitesanoja. "Annan kernaasti tälle pienokaiselle anteeksi", sanoo hän, "sillä hän on rikkonut ainoastaan tietämättömyydestä. Mutta te, hyvä herra, jonka olisi pitänyt huomata hänen erehdyksensä, miksi ette häntä oikaissut? Koska elätte yhdessä, olette te vanhempana velvollinen pitämään hänestä huolta ja häntä neuvomaan. Teidän kokemuksenne on oleva hänen ojennusnuoransa. Kun hän suureksi vartuttuaan moittii itseään nuoruutensa erehdyksistä, on hän epäilemättä soimaava teitä siitä, mitä ette ole neuvonut häntä karttamaan."[79]
Hän poistuu ja jättää meidät molemmat mitä suurimman hämmästyksen valtoihin. Minä soimaan itseäni leväperäisestä alttiudestani ja lupaan toiste luopuvani siitä ja paremmin katsovani oppilaani etua ja varoittavani häntä erehdyksistä, ennenkuin hän joutuu niiden alaiseksi. Nyt näet lähestyy se aika, jolloin opettajan ankaruus on astuva toverin ystävällisyyden sijaan. Tämän muutoksen tulee tapahtua asteittain. Tulee edeltäpäin ottaa huomioon kaikki, ja tulee tehdä se sangen kaukaa.
Seuraavana päivänä palaamme markkinoille uudestaan nähdäksemme tempun, jonka salaisuuden olemme saaneet tietää. Lähestymme syvästi kunnioittaen silmänkääntäjä-Sokratestamme; tuskin rohkenemme kohottaa katseitamme häneen. Hän kohtelee meitä ylen ystävällisesti ja osottaa meille paikkamme niin kohteliaasti, että siitä vaan yhä enemmän nöyrrymme. Hän tekee tavalliset temppunsa; mutta häntä huvittaa etenkin kauan panna vaha-ankkaa liikkumaan ja sitä tehdessään hän usein ylpeästi katselee meitä. Ymmärrämme kaiken emmekä hiisku sanaakaan. Jos oppilaani uskaltaisi avata suutaankaan, ansaitsisi hän, että hänet muserrettaisiin.
Tämän esimerkin jokainen yksityiskohta on tärkeämpi, kuin miltä näyttää. Tämä yksi ainoa opetus tarjoaa useampia opetuksia. Mitä nöyryyttäviä seurauksia turhamielisyyden ensi puuskaus tuottaa! Nuori opettaja, tarkkaa tätä huolellisesti. Jos osaat asettaa niin, että siitä on seurauksena nöyryytys ja ikävyyksiä,[80] voit olla varma siitä, ettei oppilastasi pitkään aikaan haluta toistamiseen tyydyttää turhamielisyyttään. Miten paljo vaivaa ja vastuksia! huudahtanee lukija. Sen myönnän kyllä ja vielä lisäksi, että kaikki tämä tapahtuu sitä varten, että saisimme magneettineulan, jota voimme käyttää meridianina. Opittuamme että magneetti vaikuttaa toisten esineiden läpi, koetamme mitä pikimmin tehdä itsellemme samanlaisen koneen kuin näkemämme kone. Tätä varten teemme pöytään syvennyksen, asetamme tähän sen kokoisen hyvin matalareunaisen ammeen, johon kaadamme vettä muutaman linjan korkealta, ja siihen panemme uimaan hieman huolellisemmin muodostetun ankan j.n.e. Usein tarkattuamme ammeen ääressä tämän ankan liikkeitä, huomaamme että se lepotilaan jouduttuaan aina kääntyy melkein samaan suuntaan. Kiinnitämme jatkuvasti huomiomme tähän ilmiöön ja tutkimme tätä suuntaa, jolloin huomaamme sen käyvän etelästä pohjoiseen. Enempää emme tarvitse; olemme löytäneet magneettineulamme, tai melkein löytäneet. Näin olemme siirtyneet fysiikan alalle.
Maan päällä on eri ilmanaloja ja näissä ilmanaloissa on erilämpöisiä seutuja. Vuodenaikojen vaihdos on tuntuvampi kuta enemmän lähestytään napaa. Kaikki kappaleet vetäytyvät kokoon kylmässä ja paisuvat lämpimässä. Tämä ilmiö on paraiten mitattavissa kun se esiintyy nesteissä ja on tuntuvin väkiviinan-pitoisissa nesteissä. Tähän ilmiöön perustuu lämpömittari. Tuuli pieksee kasvoja; ilma on siis kappale, juokseva aine, sen ruumiimme tuntee, vaikka ei ole mitään keinoja sitä nähdä. Jos ylösalasin käännetty lasi upotetaan veteen, ei vesi sitä täytä, ellei ilma pääse siitä pois. Ilma on siis vastustusvoimainen. Jos lasin upottaa vielä syvemmälle, vesi nousee siinä korkeammalle, kuitenkaan voimatta sitä täyttää. Ilmaa voidaan siis jossakin määrin puristaa kokoon. Puristetulla ilmalla täytetty pallo hyppelee paremmin kuin millään muulla lailla täytetty pallo. Ilma on siis joustavaa ainetta. Ollessanne kylpyammeessa, ojentakaa käsivarttanne vaakasuorasti ulos vedestä, niin tunnette siinä suunnattoman painon. Ilma on siis painavaa ainetta. Punnitsemalla ilmaa muiden veteläin aineiden avulla voidaan mitata sen paino. Tähän perustuu ilmapuntari, juoksutuspilli, ilmapyssy ja -pumppu. Kaikki statiikan (tasapaino-opin) ja hydrostatiikan (vedentasapaino-opin) lait voidaan johtaa yhtä yksinkertaisista kokeista. En siis ollenkaan tahdo, että tätä varten mennään kokeilevan fysiikan laboratorioon. Kaikki nuo kalut ja koneet ovat minulle vastenmieliset. Oppineisuus tappaa tieteen. Joko kaikki nämä koneet pelästyttävät lasta, tai niiden muoto heikontaa ja kääntää pois tarkkaavaisuutta, joka olisi kiinnitettävä niiden vaikutuksiin.
Minä tahdon että itse keksimme kaikki koneemme, enkä tahdo että kone tehdään ennen koetta. Tahdon että vasta sitten kun olemme ikäänkuin sattumalta saaneet aavistuksen kokeesta, vähitellen keksimme koneen, jonka tulee toteennäyttää se. Ei ole ollenkaan vaarallista, jos eivät koneemme ole vallan täydelliset ja täsmälliset, kunhan meillä vaan on selvä käsitys siitä, millaiset niiden tulee olla ja mitä tuloksia niillä suoritetuista kokeista tulee saavuttaa. Ensimäistä statiikan-tuntiani varten en mene noutamaan vaakaa, vaan asetan sauvan poikittain tuolin selkänojalle, mittaan tasapainossa olevan sauvan molemmat osat ja lisään kummallekin puolelle milloin eriraskaita, milloin taas yhtä raskaita painoja. Siirtäen sauvaa tarpeen mukaan huomaan lopuksi että tasapainotila on tulos painojen raskauden ja vipuvarsien keskinäisestä suhteesta. Täten siis pikku fyysikkoni jo kykenee arvostelemaan vaa'an kelpoisuutta, ennenkuin hän sitä on nähnytkään.
Kieltämättä saamme asioista paljon selvemmät ja varmemmat tiedot oppimalla ne itsestämme kuin johtumalla niihin toisten opetuksesta. Siitä on sitäpaitsi se hyöty, ettemme alista järkeämme orjallisesti auktoriteetin alaiseksi ja että lisäksi kekseliäämmin löydämme eri suhteita, yhdistämme eri seikkoja, keksimme koneita, jotavastoin omaksuessamme kaikki sellaisena kuin se meille annetaan, annamme henkemme vajota välinpitämättömyyteen, vallan kuin sellaisen ihmisen ruumis, jota hänen palvelijansa aina pukevat, lämmittävät ja palelevat ja jota hevoset aina vetävät, lopulta menettää jäsentensä voiman ja käyttämiskyvyn. Boileau kerskasi siitä, että oli opettanut Racinea käyttämään vaikeita loppusointuja. Koska on olemassa niin paljon erinomaisia metodeja, jotka helpottavat meille tieteiden oppimisen, olisi ylen tärkeätä, että joku meille antaisi vaikeitakin metodeja.
Tuntuvin etu näistä hitaista ja vaivalloisista opinnoista on se, että niitä harjottamalla ruumis keskellä mieteperäisiä tutkimuksia pysyy toiminnassa, että jäsenet tulevat notkeiksi ja että kädet alati kehittyvät työhön ja ihmiselle hyödyllisiin toimituksiin. Kun on keksitty niin paljon koneita helpottamaan kokeidemme tekemistä ja korvaamaan aistiemme puuttuvaa tarkkuutta, matkaansaavat ne sen, että laiminlyömme aistiemme kehittämisen. Kulmamittari vapauttaa meidät laskemasta kulmien suuruutta; sen sijaan että silmä tarkoin arvioisi etäisyydet, turvaamme ketjuihin, jotka mittaavat välit meidän asemestamme; puntari vapauttaa minut kädellä punnitsemasta esineiden painoa, jonka sen avulla saan tietää. Kuta tarkotuksenmukaisemmat koneemme ja työaseemme ovat, sitä kehittymättömämmiksi ja kömpelömmiksi jäävät elimemme. Kun yhä kokoamme koneita ympärillemme, emme niitä enää löydä itsestämme.
Mutta kun tällaisten koneiden valmistamiseen käytämme sen taidon, joka sitä ennen meille niitä korvasi, kun niiden tekemiseen käytämme sen älykkäisyyden, johon meidän täytyi turvautua ollessamme niitä vailla, emme menetä mitään, vaan voitamme päinvastoin. Liitämme taidon luontoon ja tulemme älykkäämmiksi menettämättä kätevyyttämme. Jos sen sijaan, että kahlehdin lapsen kirjoihin, panen sen työskentelemään johonkin työpajaan, työskentelevät sen kädet hengen hyödyksi, siitä tulee filosofi, vaikka se luulee olevansa pelkkä työmies. Tällaisesta harjotuksesta on vielä muutakin hyötyä, josta aion puhua alempana, ja tullaan huomaamaan, miten filosofisista harjotusleikeistä johdutaan todellisiin inhimillisiin toimiin ja tehtäviin.
Olen jo sanonut, etteivät puhtaasti spekulatiiviset tiedot sovellu lapsille, edes niillekään, jotka lähestyvät nuoruudenikää. Mutta vaikkei niitä perehdytetäkään liian syvältä systemaattiseen fysiikkaan, tulee kuitenkin menetellä niin, että kaikki niiden kokemukset liittyvät toisiinsa jonkunmoisen deduktsionin avulla, jotta ne tämän yhtenäisen tietoketjun avulla voisivat niitä mielessään järjestää ja niitä muistaa tarvittaessa. Sillä on sangen vaikeata kauan pysyttää muistissaan yksityisseikkoja, jopa yhteyttä kaipaavia johtopäätöksiäkin, ellei ole sitovia tukikohtia, joihin nojaten niitä voi muistiin palauttaa.
Kun etsitte luonnonlakeja, alkakaa aina yleisimmistä ja havainnollisimmista ilmiöistä ja totuttakaa oppilaanne siihen, ettei hän pidä näitä ilmiöitä perusteina, vaan tosiseikkoina. Otan käteeni kiven ja olen muka asettavinani sen ilmaan, niin että se siinä pysyy paikoillaan; avaan käteni, ja kivi putoaa maahan. Huomaan Émilen tarkkaavasti seuraavan tätä temppuani ja kysyn häneltä: miksi tuo kivi putosi?
Mikä lapsi olisikaan tähän vastaamatta? Ei yksikään, ei edes Émile, ellen hyvin huolellisesti ole kasvattanut häntä niin, ettei hän siihen voi vastata. Kaikki sanoisivat että kivi putoaa sentähden, että se on raskas. Mikä on raskasta? se mikä putoaa. Kivi putoaa sentähden, että se putoaa. Siihen pikku filosofini pahasti takertuu. Tämä on hänen ensimäinen systemaattinen fysiikan oppituntinsa, ja olkoon hänellä siitä itse aineeseen nähden hyötyä tai ei, niin saahan hän siinä ainakin opetusta järkevyydessä.
Mikäli lapsen henkinen kehitys edistyy, sitä enemmän syitä ilmestyy, joiden nojalla meidän tulee valita sen toimet ja askareet. Niin pian kuin se oppii tarpeeksi tuntemaan itseään, tajutakseen missä sen menestys piilee, niin pian kuin se kykenee käsittämään tarpeeksi monipuolisia suhteita, arvostellakseen mikä sille on edullista, mikä epäedullista, se samalla kykenee huomaamaan koko eron työn ja huvin välillä ja pitämään jälkimäistä ainoastaan virkistävänä lepona edellisestä. Silloin todella hyödylliset seikat voivat tulla sen opiskelun esineeksi ja velvottaa sitä niitä harrastamaan uutterammin kuin pelkkiä huvituksia. Välttämättömyyden yhä uudelleen esiintyvä laki opettaa ihmistä aikaiseen tekemään sellaista, mikä ei häntä miellytä, jotta hän voisi välttää jotakin pahaa seikkaa, joka hänelle olisi vielä vastenmielisempi. Tämä etu on seuraus varovaisuudesta, ja siitä, järjestetäänkö tämä varovaisuus hyvin tai pahoin johtuu koko inhimillinen viisaus tai kurjuus.
Jokainen ihminen tahtoo olla onnellinen; mutta jotta voisi saavuttaa onnellisuuden, pitäisi ensin tietää, mitä onni on. Luonnonihmisen onni on yhtä yksinkertainen kuin hänen elämänsä. Se on siinä, että hän on vapaa kärsimyksestä; terveys, vapaus ja välttämättömien tarpeiden tyydyttäminen sen muodostavat. Siveellisen ihmisen onni on toisenlainen; mutta siitä ei tässä ole kysymys. En saata tarpeeksi toistaa, että ainoastaan puhtaasti fyysilliset ilmiöt voivat herättää lapsissa mielenkiintoa, ainakin niissä lapsissa, joiden turhamielisyyttä ei ole herätetty ja joita ei aikaisemmin ole turmeltu yleisen mielipiteen myrkyllä.
Kun lapset huomaavat tarpeensa, ennenkuin niitä tuntevat, on niiden henkinen kehitys jo sangen pitkälle edistynyt ja ne alkavat tuntea ajan arvon. Silloin on tärkeätä totuttaa niitä käyttämään sitä hyödyllisiin seikkoihin, mutta niiden tulee olla hyödylliset juuri niiden iälle ja soveltua niiden käsityskykyyn. Kaikki, mikä koskee siveellistä järjestystä ja yhteiskunnan tapoja on vielä jätettävä niille opettamatta, sillä ne eivät kykene näitä asioita ymmärtämään. On mieletöntä vaatia niitä harrastamaan seikkoja, joiden epämääräisesti sanotaan edistävän niiden parasta, niiden tietämättä mikä tämä paras on, ja josta niiden sanotaan suurina nauttivan etua, ilman että niillä nykyhetkenä on mitään etua tuosta ymmärtämättömästä seikasta.
Älköön koskaan saatettako lasta tekemään mitään pelkästä käskystä tai kehotuksesta. Ei mikään muu sen mielestä ole hyvää kuin se, minkä se itse huomaa hyväksi. Kun alati pakotatte sitä menemään ulommaksi käsityskykyään, luulette menettelevänne viisaasti ja varovaisesti, mutta siinä suuresti erehdytte. Antaaksenne sille käteen muutamia turhia aseita, joita se ei kenties koskaan voi käyttää, riistätte siltä ihmiselle tärkeimmän aseen, nimittäin terveen järjen. Totutatte sen aina olemaan toisten ohjattavana ja alati olemaan pelkkä kone toisten käsissä. Tahdotte että lapsi olisi tottelevainen ja oppivainen pienenä, samalla tahdotte että se suurena tulee herkkäuskoiseksi ja toisten petettäväksi. Sanotte sille alati: kaikki, minkä sinulta vaadin, on omaa etuasi varten; mutta et kykene sitä ymmärtämään. Mitä minua liikuttaa, jos sinä ymmärrät tai et ymmärrä sitä, mitä sinulta vaadin. Teethän työtä yksinomaan itseäsi varten. Kaikilla näillä kauniilla puheilla, joita oppilaallenne nyt pidätte, saattaaksenne sen viisaaksi, valmistatte hedelmällistä maaperää niille puheille, jotka hänelle kerran tulevaisuudessa on pitävä joku haaveilija, petturi, juonittelija, joku konna tai mikä houkkio tahansa, joka tahtoo saada hänet ansaansa tai tyrkyttää hänelle hulluja mielipiteitään.
On tärkeätä että aikaihminen tietää paljon seikkoja ja sellaisia, joiden hyödyllisyyttä lapsi ei kykene tajuamaan. Mutta onko välttämätöntä ja edes mahdollista että lapsi tietää mitä aikaihmisen tulee tietää? Koettakaa opettaa lapselle kaikkea, mikä sen ikäiselle on hyödyllistä, ja huomaatte että koko sen aika on täyttyvä toimista. Miksi tahdotte, että se niiden opintojen vahingoksi, jotka soveltuvat sen iälle, harrastaisi varttuneemman iän opintoja, iän, jonka saavuttamisesta sillä on niin vähän takeita? Mutta, sanonette, onko aikaa oppia sitä, mikä on tiedettävä, silloin kuin se hetki on tullut, jolloin tuota tietoa tulisi käyttää? Sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että sitä on mahdoton oppia aikaisemmin. Oikeat opettajamme näet ovat kokemus ja tunne, eikä ihminen koskaan hyvin tiedä mikä hänelle on sopivaa ja edullista, ellei hän ole siitä saanut kokemusta niistä elämäntiloista, joissa itse on ollut. Lapsi tietää syntyneensä tullakseen aikaihmiseksi. Kaikki sen käsitteet aikaihmisen tilasta voivat tarjota sille tilaisuutta oppimiseen. Mutta niiden käsitteiden suhteen, jotka koskevat tätä tilaa ja jotka käyvät yli sen käsityskyvyn, sen tulee pysyä mitä täydellisimmässä tietämättömyydessä. Koko kirjani on alituinen todiste tästä kasvatusopillisesta periaatteesta.
Niin pian kuin saatamme mainita oppilaallemme sanan hyödyllinen, on meillä hallussamme lisäkeino häntä ohjataksemme. Tämä sana näet tekee häneen suuren vaikutuksen, jos nimittäin tämä käsite oikein suhtautuu hänen ikäänsä ja jos hän selvästi tajuaa missä yhteydessä se on hänen nykyisen etunsa kanssa. Teidän lapsiinne tämä sana ei tee mitään erityistä vaikutusta, kun näet ette ole niissä siitä herättänyt niiden tajuntakyvyn mukaista käsitystä ja kun muut aina pitävät huolta siitä, mikä niille on hyödyllistä, joten niiden ei itsensä koskaan tarvitse sitä ajatella eikä tietää mitä hyödyllinen on.
Mikä hyöty tästä on? Siinä se pyhä sana, joka tästälähin on oleva ratkaisevana minun ja hänen välillä kaikissa elämämme toimissa. Se on se kysymys, jonka minä ehdottomasti teen jokaisen muun kysymyksen jälkeen ja joka on ehkäisevä nuo monet tyhmät ja väsyttävät kysymykset, joilla lapset lakkaamatta ja turhanpäiten väsyttävät kaikkia, jotka niitä ympäröivät, tehden sen enemmän ylläpitääkseen vaikutusvaltaansa heihin kuin aikeessa niistä saada hyötyä. Se ihminen, johon tärkeimpänä opetuksena on terotettu, ettei pidä koettaa oppia mitään muuta kuin hyödyllistä, kysyy Sokrateen tavoin. Hän ei tee ainoatakaan kysymystä olematta sitä ennen selvillä kysymyksen syystä, sillä hän tietää, että tätä häneltä kysytään, ennenkuin vastataan.
Huomatkaa minkä voimakkaan välikappaleen olen antanut teille vaikuttaaksenne oppilaaseenne. Kun hän näet ei juuri tunne mitään syitä, on hänen melkein pakko vaieta milloin vaan tahdotte. Mutta minkä suuren edun tuottaakaan kasvattajalle hänen tietonsa ja kokemuksensa, joiden avulla hän voi todistaa kaikkien niiden seikkojen tuottaman hyödyllisyyden, joita ehdottaa! Sillä on luonnollista, että tekemällä hänelle tämän kysymyksen opetamme häntä vuorostaan tekemään sen meille. Voimme olla varmat siitä että hän kaiken johdosta, mitä hänelle ehdotamme, noudattaen esimerkkiämme on sanova: Mitä hyötyä on tästä?
Tämä on ehkä se ansa, jota kasvattajan on kaikkein vaikeinta välttää. Jos hän näet lapsen kysyttyä jotakin, koettaa ainoastaan päästä asiasta ja mainitsee sille vaan yhdenkin syyn, jota se ei kykene ymmärtämään, niin lapsi, huomatessaan että hän mittakaavanaan käyttää omaa käsityskykyään, eikä lapsen ymmärrystä, arvelee hänen syitään päteviksi hänen ikäiselleen, mutta ei lapselle. Silloin lapsi ei enää luota kasvattajaan, ja kaikki on hukassa. Mutta kukahan opettaja tahtoisi jäädä oppilaalleen vastausta velkaa ja myöntää hänelle olevansa väärässä? Ei yksikään tahdo tunnustaa edes niitä vikoja, jotka hänellä todella on. Minä taas pitäisin velvollisuutenani tunnustaa olevani väärässä silloinkin, kun itse teossa olisin oikeassa, mutta kun en voisi oppilaalleni saattaa perusteitani ymmärrettäviksi. Täten olisi menettelytapani aina selvä ja johdonmukainen hänen mielestään, eikä koskaan herättäisi hänessä epäluuloa. Täten minä säilyttäisin enemmän luottamusta omistamalla itselleni luuloteltuja vikoja, kuin mitä muut tekevät peittämällä vikojaan.
Ajatelkaa ennen kaikkea että hyvin harvoin on teidän tehtävänne ehdottaa oppilaallenne mitä hänen tulee oppia; hänen tehtävänsä on haluta, etsiä ja löytää se; teidän on saatettava se hänelle tajuttavaksi, taitavasti herätettävä tämä halu ja annettava hänelle keinot tyydyttää tuota tiedonhaluaan. Siitä seuraa, että teidän tulee tehdä ainoastaan muutamia kysymyksiä, mutta valita ne hyvin. Koska hänellä on oleva paljon enemmän kysyttävää teiltä kuin teillä häneltä, tarvitsee teidän paljoa vähemmin paljastaa itseänne ja teillä on oleva paljon useammin tilaisuus sanoa hänelle: mitä hyötyä on siitä, mitä minulta kysyt?
Koska lisäksi on sangen vähän tärkeätä oppiiko hän sitä vai tätä, kun hän vaan käsittää hyvin sen, minkä oppii ja mikä hyöty siitä on, niin siinä tapauksessa, ettette voi antaa hänelle esille otetusta seikasta hänen käsityskyvylleen sopivaa selitystä, on parasta ettette anna mitään selitystä. Sanokaa hänelle suoraan: en voi antaa sinulle hyvää vastausta; erehdyin, jättäkäämme tämä seikka. Jos se, mitä aioitte opettaa, todella oli epäonnistunutta, ei ole vahinko, että se hylätään. Ellei, saatte vähällä vaivalla tilaisuuden selvittää hänelle sen hyödyllisyyden.
Minä en ollenkaan pidä pitkien puheiden ja esitelmien muodossa annetusta opetuksesta; nuoret niitä sangen vähän seuraavat eivätkä paina niitä mieleensä. Itse asia ennen kaikkea! En koskaan tarpeeksi saata huomauttaa että panemme liiaksi painoa sanoihin. Lörpöttelevällä ja puheliaalla opetustavallamme kasvatamme pelkkiä lörpöttelijöitä.
Olettakaamme että oppilaani, tarkastaessamme auringon kulkua ja tapaa löytää ilmansuunnat, äkkiä keskeyttää minut kysyen mitä tämä kaikki hyödyttää. Minkä komean puheen nyt voisin hänelle pitää! Kuinka monen seikan opettamiseen voisin käyttää tätä tilaisuutta vastaten hänen kysymykseensä, etenkin jos meillä olisi kuuntelijoita![81] Voisin puhua hänelle matkojen hyödystä, kaupan tuottamista eduista, kunkin ilmanalan erityisistä tuotteista, eri kansojen tavoista, kalenterin merkityksestä, siitä, miten tärkeätä on maanviljelykselle laskea vuodenaikojen vaihtumiset, purjehdustaidosta, taidosta tarkoin tuntea matkansa suunta merellä, vaikkei tiedä missä kohdin laiva on. Politiikka, luonnonhistoria, tähtitiede, jopa moraali ja ihmistenvälinen oikeus voitaisiin tässä selityksessäni ottaa puheeksi, jotta oppilaassa heräisi suuri ajatus kaikista näistä tieteistä sekä suuri halu niitä oppia. Jos kaiken tämän olisin sanonut, olisin ladellut todellisen pedantin tietoja, joista oppilas ei olisi ymmärtänyt mitään. Hänellä olisi suuri halu kysyä minulta, kuten edellä, mitä hyötyä on siitä, että oppii ottamaan selville ilmansuunnat; mutta hän ei rohkene, peläten että voisin suuttua. Hän pitää sopivampana teeskennellä ymmärtävänsä, mitä häntä on pakotettu kuuntelemaan. Näin suoritetaan niin sanottu hyvä kasvatus.
Mutta Émilemme, joka on saanut talonpoikaisemman kasvatuksen ja jota suurella vaivalla olemme koettaneet kehittää niin, että hän ainoastaan vaikeasti ymmärtää asioita, ei kuuntelisi sanaakaan tuosta kaikesta. Niin pian kuin hän kuulisi ensi sanan, jota ei ymmärtäisi, hän rupeisi juoksentelemaan ympäri huonetta ja antaisi minun yksin pitää puhettani. On siis etsittävä tehoisampi ratkaisu; minun tieteelliset keinoni eivät hänen mielestään ole minkään arvoiset. Tarkastimme paraikaa metsän asemaa pohjoispuolella Montmorencita, kun oppilaani keskeytti minut tuolla ikävällä kysymyksellä: mitä hyötyä on tästä? Olet oikeassa, sanoin hänelle, tämä työ ei hyödytä mitään, emme enää ryhdy siihen, sillä meiltä ei puutu hyödyllisiä huvituksia. Harrastimme sitten muuta, eikä sinä päivänä enää puhuttu maantiedosta.
Seuraavana aamuna ehdotan hänelle kävelyä ennen aamiaista. Hän suostuu hyvin halukkaasti. Lapset ovat aina valmiit juoksemaan, ja oppilaallani on hyvät jalat. Menemme metsään, kuljemme niittyjen ja peltojen poikki, eksymme emmekä enää tiedä missä olemme, ja kun on palaaminen kotia, emme enää löydä tietä. Aika kuluu, tulee kuuma. Meidän on nälkä, joudutamme askeleitamme ja harhailemme turhaan sinne tänne, mutta löydämme kaikkialla vaan metsää, kivilouhimoita ja ahoja, mutta emme mitään sellaista, mikä opastaisi meidät tielle. Märkinä hiestä, väsyneinä ja nälkäisinä eksymme näin kulkiessamme yhä kauemmaksi. Viimein istuudumme lepäämään ja neuvottelemaan. Émile, jonka tällä kertaa oletan kasvatetuksi muiden lasten tavoin, ei neuvottele, vaan itkee. Hän ei tiedä että olemme vallan lähellä Montmorencita ja että ainoastaan pensaikko meiltä sen peittää. Mutta tämä pensaikko on hänen mielestään kokonainen metsä ja hänen kokoisensa ihmisolento on jo vallan kuin haudattu tuollaiseen pensaikkoon.
Hetken vaitiolon jälkeen sanon hänelle levottoman näköisenä: Rakas
Émile, mitä meidän on tekeminen päästäksemme pois täältä?
Émile (märkänä hiestä ja vuodattaen runsaita kyyneleitä): Mistä minä sen tietäisin. Olen väsynyt; minun on nälkä ja jano; en enää jaksa mitään.
Jean-Jacques: Luuletko minun tilaani paremmaksi ja luuletko että olisin itkemättä, jos voisin kyyneleistäni saada suurusta? Ei tässä auta itku, täytyy löytää tie. Katsotaanpa kelloasi, paljonko se on?
Émile: Kello on kaksitoista, enkä vielä ole saanut aamiaista.
Jean-Jacques: Se on totta, kello on kaksitoista, enkä minäkään vielä ole syönyt aamiaista.
Émile: Kylläpä teidän sitten on nälkä!
Jean-Jacques: Ikävä kyllä ei aamiaiseni tule minua täältä etsimään. Kello on kaksitoista. Juuri samaan aikaan tarkastimme eilen Montmorencissa metsän asemaa. Jospa nyt samoin voisimme metsästä tarkastaa Montmorencin asemaa…
Émile: Se olisi hyvä. Mutta eilen näimme metsän, ja täältä emme näe kaupunkia.
Jean-Jacques: Se on paha… Mutta jos voisimme sitä näkemättämmekin löytää sen suunnan…
Émile: Miten se kävisi päinsä?
Jean-Jacques: Emmekö sanoneet että metsä oli…
Émile: Pohjoiseen Montmorencista.
Jean-Jacques: Siis täytyy Montmorencyn olla…
Émile: Etelään metsästä.
Jean-Jacques: Onhan meillä keino kello kahdentoista aikaan löytää pohjoinen.
Émile: On kyllä, varjon suunnasta.
Jean-Jacques: Mutta miten löydämme etelän?
Émile: Niin, mitä tehdä?
Jean-Jacques: Etelä on päinvastaiseen suuntaan pohjoisesta.
Émile: Se on totta. Meidän tarvitsee vaan hakea varjon vastakkainen suunta. Kas, tuossa on etelä, tuossa on etelä! Varmaankin Montmorenci on tuolla päin. Menkäämme tuohon suuntaan.
Jean-Jacques: Saatatpa olla oikeassa. Seuratkaamme tuota polkua metsikön läpi.
Émile (lyöden kätensä yhteen ja päästäen ilohuudon): Oi! näen Montmorencin! Sehän on vallan edessämme, aivan avonaisella paikalla. Rientäkäämme aamiaiselle, juoskaamme nopeasti. Tähtitieteestä on kyllä hyötyä.
Olkaa varma siitä, että, jos hän ei sano viimemainittuja sanoja, hän niitä ajattelee. Vähät siitä, kunhan vaan minä en niitä lausu. Olkaa myös varma siitä ettei hän elämässään ole unhottava sinä päivänä saamaansa opetusta. Jos sen sijaan olisin antanut hänen huoneessa vaan olettaa kaikkea tätä, olisi hän unhottanut puheeni jo seuraavana päivänä. Tulee puhua niin paljon kuin suinkin tekojen muodossa ja sanoin selittää vaan mitä ei voi teoilla osottaa.
Minulla ei ole lukijan käsityskyvystä niin huonoa ajatusta, että rupeaisin hänelle antamaan jokaisesta oppiaineesta esimerkkejä. Mutta olkoon kysymys mistä tahansa, en saata tarpeeksi kehottaa kasvattajaa aina asettamaan todisteensa oppilaansa käsityskyvyn mukaisiksi. Sillä, sanon sen vielä kerran, paha ei ole siinä, ettei oppilas ymmärrä, vaan siinä, että hän luulee ymmärtävänsä.
Muistan miten kerran tahdoin eräässä lapsessa herättää harrastusta kemiaan, minkä vuoksi näytin sille useita metallisaoksia ja selitin, kuinka kirjoitusmustetta tehdään. Sanoin että sen musta väri johtuu hyvin hienoksi jauhetusta raudasta, joka liuoitetaan vihtrillissä ja saostetaan lipeisessä nesteessä. Keskellä oppinutta selitystäni pienokainen viekkaasti keskeytti minut sillä kysymyksellä, jonka hänelle olin opettanut. Jouduin siitä hyvin hämilleni.
Hieman asiaa mietittyäni keksin seuraavan keinon. Lähetin noutamaan viiniä talon viinikellarista sekä neljälläkymmenellä pennillä toista viiniä viinikauppiaalta. Otin esille pienen pullon, joka sisälsi alkali-liuosta, ja kun sitten vielä olin kaatanut kahteen lasiin kumpaankin erilaista viiniä,[82] puhuin seuraavasti:
"Väärennetään useita ravintoaineita, jotta ne näyttäisivät paremmilta, kuin mitä ne ovat. Nämä väärennykset pettävät silmää ja makua. Mutta ne ovat vahingolliset ja saattavat väärennetyt aineet, huolimatta kauniista ulkonäöstään, huonommiksi kuin mitä ne alkuperäisesti olivat."
"Väärennetään etenkin juomatavaroita ja ennen kaikkea viinejä, sillä tätä väärennystä on vaikeampi huomata ja se tuottaa väärentäjälle suuremman edun. Happamia viinejä väärennetään lyijyhappeutuman avulla. Tämä valmistetaan lyijystä. Happoihin yhdistetty lyijy tuottaa hyvin makeata ainetta, joka poistaa viinin mausta happamuuden, mutta joka on myrkkyä niille, jotka tuollaista viiniä juovat. On siis tärkeätä tietää, ennenkuin juo viiniä, onko siihen sekoitettu lyijyhappeutumaa, vai ei. Saadakseni tämän selville menettelen seuraavalla tavalla."
"Viini ei sisällä ainoastaan polttoaineeksi kelpaavaa väkiviinaa, kuten olet huomannut paloviinasta, joka siitä tehdään; mutta se sisältää vielä happoa, minkä huomaa siitä, että siitä myöskin saadaan etikkaa ja viinikiveä."
"Happo on metalliaineiden sukua ja yhdistyy niiden kanssa liuokseksi, muodostaen kokoonpantua suolaa. Niin on esim. ruoste, yksinkertaisesti ilman ja veden sisältämän hapon liuvottamaa rautaa ja vaskiruoste ainoastaan etikan liuvottamaa vaskea."