Marinelli. Kuolema ja kadotus! Kreivi, minä vaadin hyvitystä.
Appiani. Se on tietty.
Marinelli. Ja ottaisin sen nyt kohdastaan: … vaan en toki turmelle tätä hellän sulhaisen ilo-päivää.
Appiani. Hento-sydämminen kappale! Ei toki! Ei toki! (Tarttuen hänen käteensä.) Massaan en kaiketikaan anna tänä päivänä itseäni lähettää: mutta kävelykseen teidän kanssanne on minulla aikaa jälellä… Lähdetään! Lähdetään!
Marinelli (tempaisekse irti ja menee pois). Vaan malttakaahan, kreivi, malttakaa!…
Yksitoistakymmenes kohtaus.
Appiani. Klaudia Galotti.
Appiani. Mene, heittiö!… Haa! se teki hyvää. Vereni on tullut kiehuksiin. Sekä tunnen itseni toisin ja paremmin.
Klaudia (kiireimmästi ja huolestuneena). Jumalan tähden! Herra kreivi… Minä olen kuullut kiivaan riidan… Teidän kasvonne palavat. Mikä on tapahtunut?
Appiani. Ei mitään, armollinen rouva, ei niin mitään. Kammari-herra Marinelli on osoittanut minulle erin hyvän työn. Hän on vapauttanut minun käymästä ruhtinaan luona.
Klaudia. Todellako?
Appiani. Me saatamme nyt sitä aikaisemmin lähteä. Minä menen kiirehtämään väkeäni liikkeelle, ja tulen paikalla takaisin. Sillä välin on Emiliakin valmistuva.
Klaudia. Voinko minä olla ihan huoletoin, herra kreivi?
Appiani. Ihan huoletoin, armollinen rouva.
(Rouva menee sisään ja hän pois.)
KOLMAS NÄYTÖS.
(Näytelmä-paikka, etu-sali ruhtinaan hovi-linnassa.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Marinelli. Turhaan; ylpeästi halveksien hylkäsi hän tarjotun kunnian.
Ruhtinas. Ja se jääpi nyt sillensä? Se käypi siis toteen? Emilia on siis vielä tänä päivänä oleva hänen?
Marinelli. Niinpä näköjänsä.
Ruhtinas. Minä odotin niin paljon hänen moni-mielisyydestänsä!… Kuka-ties, kuinka typerästi lienette asian toimittaneet… Kuin tyhmän neuvo kerran on hyvä, niin tulee viisaan panna se toimeen. Se olisi minun pitänyt muistaa.
Marinelli. Kas noin olen muka hyvästi palkittu!
Ruhtinas. Ja minkä-tähden palkittu?
Marinelli. Että mä tahdoin yksin henkeni uskaltaa sen edestä… Nähtyäni, ei toden eikä pilkan voivan taivuttaa kreiviä pitämään rakkauttansa kunniata halvempana, koin häntä yllyttää riitautumaan. Sanoin hänelle asioita, joista hän vimmastui. Hän mätti loukkauksia minua kohtaan: ja minä vaadin hyvitystä, … ja vaadin sitä heti paikalla… Arvelin muka näin: Taikka hän minun, taikka minä hänen. Minä hänen: niin on kenttä kokonansa meidän. Eli hän minun: noh, josko niinki; niin täytyy hänen paeta, ja ruhtinas voittaa ainakin aikaa.
Ruhtinas. Ja sen te olisitte tehneet, Marinelli?
Marinelli. Haa! pitäisihän tuon jo edeltä-päinki tietää, jos ollaan niin tyhmästi valmiit uhraamaan itsensä suurien edestä … pitäisihän tuon edeltä-päinki tietää, kuinka kiitolliset he tulevat olemaan…
Ruhtinas. Entä kreivi? Hän on tunnettu ei antavan kahdesti sanoa mitäkään itsellensä.
Marinelli. Miten milloinki sattuu, epäilemättä… Kenpä voi häntä siitä moittia?… Hän vastasi, tänä päivänä hänellä olevan jotaki vielä toki tärkeämpätä tehtävää, kuin minun kanssani kauloansa katkaista. Ja sitte määräsi hän yhtymys-päivän viikolle jälkeen häiden.
Ruhtinas. Emilia Galotin kanssa! Se ajatus tekee minun hulluksi!… Sitten heititte asian sillensä ja menitte tiehenne: ja tulette ja kehutte, uskaltaneenne henkenne minun edestäni; uhranneenne itsenne minulle…
Marinelli. Mutta mitä tahdotte sitten, armollinen herra, jota minun vielä olisi pitänyt tehdä?
Ruhtinas. Vielä tehdä?… Ikään kuin hän olisi jotaki tehnyt!
Marinelli. Ja antakaapas kuulla, armollinen herra, mitä itse olette toimittaneet edestänne… Te onnistuitte saada häntä puhutella kirkossa. Mitä väli-puhetta olette keskenänne pitäneet?
Ruhtinas (pilkaten). Uteliaisuutenne mieliksi!… Jota minun nyt täytynee tyydyttää… Ah, kaikki kävi toivoni jälkeen… Nyt ette tarvitse enään vaivata itseänne, liian avulias ystäväni! Hän tuli enemmän kuin puoli-väliin toivoani vastaan. Enkä olisi tarvinnut, kuin kohdastaan ottaa hänen mukaani. (Kylmästi ja käskein.) Nyt tiedätte, mitä tahdoitte; … ja saatte mennä!
Marinelli. Ja saatte mennä!… Jaa, jaa; se se on aina virren loppu! ja samoitte, jos niinkin olisi, että mä vielä tahtoisin koetella mahdotointa… Mahdotointa, sanoin minä?… Niin mahdotointa tuo nyt kyllä ei olisi; mutta uskaliasta… Jos morsian kerran olisi vastassamme, niin takaan, häistä ei tulevan mitäkään…
Ruhtinas. Hoo! mitä kaikkia se mies lupaa toimittaa! Nyt minun pitäisi vaan vielä antaman hänelle osa-kunta hovi-vartioitani, ja hän sen kanssa asettuisi maantien varrelle väijymään, ja karkaisi itse viisikymmentenä vaunuin päälle, ja tempaisi sieltä naisen, jonka hän voittoriemussa toisi minulle…
Marinelli. On semmoista ennenkin tapahtunut, että tyttö on viety väkisen, vaikka se ei ole näyttänyt väkisen-viemiseltä.
Ruhtinas. Jos voisitte sen tehdä, niin ette ensin niin kauvan siitä jaaritteleisi.
Marinelli. Mutta ei ole takaamista, mitenkä onnistuisi. Siinä voisi turmiaki tapahtua…
Ruhtinas. Ja se olisi muka minun tapani, antaa ihmisten vastata asioista, joille eivät mitäkään voi!
Marinelli. Noh menköön sitten, armollinen herra… (Kuuluu loitolta pyssyn laukaus.) Haa! mikäs se oli?… Kuulinko oikein?… Ettekö teki kuulleet, armollinen herra, ammuttavan?… Ja vielä taas kerran!
Ruhtinas. Mikä se on? Mitä se merkitsee?
Marinelli. Mitäs luulette?… Mitähän jos olisin toimeliaampi, kuin uskotte?
Ruhtinas. Toimeliaampi?… Niin sanokaa nyt…
Marinelli. Lyhyesti: josta olen puhunut, se tapahtuu.
Ruhtinas. Onko se mahdollista?
Marinelli. Elkää vaan unhottako, ruhtinas, mitä taannoin minulle vakuutitte… Minulla on taas teidän sananne…
Ruhtinas. Mutta varustukset ovat kuitenki niin…
Marinelli. Kuin ne konsana olla taitavat!… Niiden täytäntä on uskottu miehille, joihin voin lujasti luottaa. Tie kulkee ihan eläin-tarhan laipioitse. Siinä on yhden osan pitänyt karata vaunuihin käsin, ikään kuin ryöstääksensä sitä; ja toisen osan, jossa on muu'an palvelijani, töydätä elikko-tarhasta ulos, ikään kuin hädästyneiden avuksi. Tappelun alla, kuhun kumpiki puoli on näyn vuoksi joutunut, pitää palvelijani temmata Emilia pois, tahtovinaan häntä muka pelastaa, ja tuoda hänet elikko-tarhan kautta linnaan… Niin on väli-puhe… Mitäs nyt sanotte, ruhtinas?
Ruhtinas. Te hämmästytätte minua erin-omaisella tavalla… Ja eräs pelko tulee päälleni … (Marinelli astuu ikkunan ääreen.) Mitä te katsotte?
Marinelli. Tuolla-päin se pitäisi olla!… Oikein! … ja yksi naamari tulee jo nelistäen oikonansa laipion ympäri; … epäilemättä asian päätyntöä minulle kertomaan… Menkää pois, armollinen herra.
Ruhtinas. Ah, Marinelli…
Marinelli. Noh? Eikö tosi, nyt olen tehnyt taas liian paljon; ja tätä ennen liian vähäisen?
Ruhtinas. Ei niin. Mutta, kaikki näin ollen, en ymmärrä…
Marinelli. Ymmärrä?… Parempi kaikki kerrassaan!… Menkää nyt joutuisaan pois… Naamarin ei pidä saaman teitä nähdä. (Ruhtinas menee.)
Toinen kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestänsä Angelo.
Marinelli (joka taas menee ikkunan luo). Tuolla ajavat vaunut hiljakseen takaisin kaupunkiin päin… Niin hiljakseen? Ja kummallakin ovella palvelija?… Se on merkki, joka ei ole mieleeni: että kavallus muka on puoleksi vaan onnistunut; … että haavoitettua kuletetaan verkallensa takaisin, … eikä kuollutta ketäkään… Naamari astuu alas… Se on Angelo itse. Tuo tyhmän-rohkea!… Sepäs täällä tuntee salatiet… Hän viittaisee minulle. Mahtaa muka olla varma asiastaan… Haa, herra kreivi, joka ette tahtoneet Massaan, ja nyt täydytte vielä etemmä!… Ken opetti teidät niin tuntemaan apinoita? (Mennen oveen päin.) Kyllä ne tosiaan ovat äkäiset… Noh Angelo?
Angelo (paljastaen kasvonsa). Olkaa varoillanne, herra kammari-herra!
Hän pitäisi tuotaman tuossa paikkaa.
Marinelli. Ja mitenkä muutoin kävi?
Angelo. Luullakseni, hyvin hyvästi.
Marinelli. Kuinka on kreivin kanssa?
Angelo. Tahdostanne! Ompahan!… Mutta hän on mahtanut saada vihiä tästä. Sillä hän ei ollut ihan varustamatoin.
Marinelli. Sano väleen, mitä on sanomista! Onko hän kuollut?
Angelo. Minun on sääli sitä kelpo herraa.
Marinelli. No tuossa on hellän sydämmes tähden! (Antaa hänelle kukkaron kultaa.)
Angelo. Entäpä vielä urhakka Nikolonikin! joka kanssa on saanut maksaa kylvyn.
Marinelli. Vai niin? Tappio kummallaki puolen?
Angelo. Olisin valmis itkemään sen rehellisen pojan tähden! vaikka hänen kuolemansa on jo neljänneksellä parantanut tämän (punniten kukkaroa kädessään). Sillä minä olen hänen perillisensä; koska olen kostanut hänen edestänsä. Se on niin meidän lakimme; asia, niin hyvä, luullakseni, kuin konsana lie tuumittu uskollisuuden ja ystävyyden tähden. Tämä Nikolo, herra kammari-herra…
Marinelli. Ole nyt tuosta Nikolostasi!… Mutta kreivi, kreivi…
Angelo. Sen tuli! Kreivi oli kovasti kouristanut häntä. Sen tähden rupesin taas minäki kreivihin käsin!… Hän kaatui; ja joskin hän vielä hengissä tuli vaunuihin takaisin, niin takaan, hänen ei tulevan sieltä hengissä ulos.
Marinelli. Kuinhan se vaan olisi varma, Angelo.
Angelo. Minä tahdon menettää tuttavuutenne, ellei se ole varma!… Onko teillä mitään vielä käskemistä? sillä tieni on pisimmiä: aivomme muka tän'iltana vielä rajan ylitse.
Marinelli. Niin mene sitte.
Angelo. Ja jos toiste mihin tarvitaan, herra kammari-herra, … te tiedätte, missä minua kysytään. Mitä toinen uskoo voivansa, ei taida taika olla minullenkaan. Ja minä olen huokeampi, kuin kukaan toinen. (Menee.)
Marinelli. Hyvä se!… Mutta ei kuitenkaan niin aivan hyvä… Hyi, Angelo! ollakseen semmoinen saituri! Kylläpä hänki vielä olisi ansainnut yhden laukauksen… Ja miten eikö hänen nyt täytyne kitua tuon kreivi-poloisen!… Hyi, Angelo! se on toimittaa ammattinsa erin julmasti ja pilata työnsä. Mutta siitä ei saa ruhtinas vielä mitäkään tietää. Hänen pitää ensin itse oivaltaman, kuinka hyödyllinen tämä kuolema on hänelle… Tämä kuolema!… Mitä min' en antaisi visseydestä!…
Kolmas kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas. Tuolla tulee Emilia lehto-kujaa myöten ylös. Hän kiitää palvelijan edellä. Pelko näyttää siivittävän hänen jalkansa. Hän ei mahda vielä mitäkään varoa. Hän luulee vaan pelastaman itsensä rosvojen käsistä. Mutta kuinka kauvan voi se kestää?
Marinelli. Niin on hän nyt ensinnäki meidän vakassamme.
Ruhtinas. Ja eiköhän äitinsä etsine häntä ylös? Eikö kreivi tulle hänen jälestänsä? Mitenkäs sitte kanssamme? Kutenka saatan minä hänen salata heiltä?
Marinelli. Kaikkeen täytit en tosiaan vielä tiedä mitä vastata. Mutta meidän tulee katsoa. Malttakaa, armollinen herra. Ensimäinen askel oli kumminkin otettava…
Ruhtinas. Miksikä? jos meidän täytyy ottaa se takaisin.
Marinelli. Kenties emme tarvitse… Niitä on tuhansia seikkoja, joihinka vielä voi perustaida. Ja unhotatteko sen erin-omaisimman?
Ruhtinas. Mitä voin minä unhottaa, jota en ole tarkasti vielä miettinyt?… Se erin-omaisin? Mikä se on?
Marinelli. Sukkeluus miellytessä, taivuttaa, … joka ruhtinaalta, ku rakastaa, ei ikänänsä puutu.
Ruhtinas. Eikö ikänänsä puutu? Paitsi koska hän sitä juuri tärkeimmin tarvitsisi… Minä olen jo tänä päivänä tehnyt huonon kokeen tästä sukkeluudestani. Kaikilla liehityksillä ja vakuutuksilla en voinut kiskoa hänestä niin sanaakaan ulos. Kieletöinnä, äimistyksissä ja vapisten seisoi hän siinä, kuten rikkoja, kuullessa kuolema-tuomionsa. Hänen tuskansa tarttui minuun, minä vapisin kanssa, ja lopetin pyytämällä anteeksi. Tuskinpa uskallan häntä uudestaan puhutella… Ainaki sisälle tullessansa en tohdi olla saapuvilla. Teidän, Marinelli, täytyy ottaa hänet vastaan. Minä tahdon tässä likisällä kuunnella, kuinka käypi, ja tulla enemmin toinnuttuani.
Neljäs kohtaus.
Marinelli, ja kohta jälestä hänen palvelijansa Battista Emilian kanssa.
Marinelli. Jos Emilia vaan ei itse lie nähnyt hänen kaatuvan… Ja sitä
hän toki ei ole mahtanut, koska hän niin on lennättänyt… Hän tulee.
En minäkään tahdo olla ensimäinen, mikä täällä hänen silmäänsä pistää.
(Vetäikse salin nurkkaan.)
Battista. Astukaa vaan tänne sisään, armollinen ryökkynä.
Emilia (hengästyneenä). Ah!… Ah!… Minä kiitän sinua, ystäväni; … minä kiitän sinua… Mutta, hyvä Jumala! missä minä olen?… Ja näin ihan yksinäni? Mihinkä äitini jäi? Mitenkä kreivi jäi?… Tottahan ne tulevat perästä? kanta-päissäni perästä?
Battista. Luullakseni.
Emilia. Hän luulee? Hän ei tiedä? Hän ei nähnyt heitä?… Eikös ammuttu ihan takanamme?…
Battista. Ammuttuko?… Sepäs olisi!…
Emilia. Aivan varmaan! Ja on sattunut kreiviin, elikkä äitiini…
Battista. Minä lähden paikalla heidän peräänsä.
Emilia. Ei ilman minutta… Minä tahdon kanssa; minun täytyy kanssa: tule ystäväni!
Marinelli (äkisti astuen edes ja tulevinaan vasta sisään). Ah, armollinen ryökkynä! Mikä onnettomuus, eli pikemmin, mikä onni, … mikä onnellinen onnettomuus tuottaa meille kunnian…
Emilia (ällistyen). Kuinka? Te täällä, herra?… Minä olenen siis teidän luonanne?… Suokaa anteeksi, herra kammari-herra. Me olemme vähäisen matkaa tästä joutuneet rosvojen käsiin. Siinä tulivat hyvät ihmiset avuksemme; ja tämä rehellinen mies nosti minun vaunuista ulos ja toi minun tänne… Mutta minä kauhistun nähdä olevani yksinäni pelastetun. Äitini on vielä vaarassa. Takanamme yksinpä ammuttiinki. Hän on kukaties kuollut; … ja minä elän?… Suokaa anteeksi. Minun täytyy pois. Minun täytyy uudestaan sinne, … johon olisi pitänyt kohdasteen jäämäni.
Marinelli. Rauhoittukaa, armollinen ryökkynä! Kaikki on hyvin; teidän pitää paikalla oleman niiden, niiden rakastettujen luona, joidenka tähden te tunnette niin sydämmellisen vapistuksen… Sillä välin, Battista, mene, juokse: kenties ne eivät tiedä, missä ryökkynä on. Ne saattavat kukaties etsiä häntä jossaki tarhaston ravintolassa. Tuo ne viipymättä tänne. (Battista menee.)
Emilia. Tosiaanko? Ovatko he kaikki jo vaaratta? eikö heille ole mitäkään sattunut?… Ah, mikä kauhistuksen päivä eikö tämä päivä ole minulle!… Mutta minun ei pitänyt tänne jäämän; minun piti rientämän heitä vastaan…
Marinelli. Miksikä niin, armollinen ryökkynä? Te olette paitsi sitä jo hengästynyt ja väsynyt. Virkistäikää pikemmin, ja olkaa hyvä ja menkää johon-kuhun kammariin, jossa on mukavampi ollanne… Minä lyön vedon, että ruhtinas on jo itse teidän kalliin, kunnioitettavan äitinne luona, ja tuopi hänen tyköönne.
Emilia. Ken sanoitte?
Marinelli. Armollinen ruhtinaamme itse.
Emilia (lopen hämmästyneenä). Ruhtinas?
Marinelli. Hän lensi, heti tiedon saatuansa, heille avuksi… Hän on julman vihoissaan, että semmoinen rikos on, niin sanoakseni, julettu tehdä niin likellä häntä, hänen silmäinsä alla. Hän ajattaa pahantekijöitä takaa, ja he tulevat, saatuina vaan kiini, ankarasti rangaistaviksi.
Emilia. Ruhtinas!… Missä minä sitten olen?
Marinelli. Dosalassa, ruhtinaan huvi-linnassa.
Emilia. Mikä sattumus!… Ja te luulette hänen kohta itsensä saattavan tulla näkyviin?… Mutta kumminkin äitini seurassa?
Marinelli. Tässäpä hän onki jo.
Viides kohtaus.
Ruhtinas. Emilia. Marinelli.
Ruhtinas. Missä on hän? Missä?… Me etsimme teitä, ihanin ryökkynä, yltä-ylitse: … te voitte toki hyvin?… Noh, sitten on kaikki hyvä! Kreivi, teidän äitinne…
Emilia. Ah, armollinen herra! missä ovat he? Missä on äitini?
Ruhtinas. Ei kaukana; tässä ihan läheltä.
Emilia. Hyvä jumala! missä tilassa tavannen toisen eli toisen heistä! … sillä te salaatte minulta, armollinen herra … minä näen sen, te salaatte minulta…
Ruhtinas. Ei toki, armas ryökkynä… Pankaatte käsi käteeni ja seuratkaa minua turvallisesti.
Emilia (epäillen). Mutta jos ei mitäkään ole tapahtunut heille … jos minun aaveeni pettävät: … minkä-tähden he eivät jo ole täällä? Minkä-tähden he eivät tulleet jo teidän kanssanne, armollinen herra?
Ruhtinas. Niin joutukaa nyt, ryökkynäni, nähdäksenne kaikkien näiden hirmu-kuvien kerrassaan katoavan…
Emilia. Mitä minun pitää tekemän? (Vääntäen käsiänsä.)
Ruhtinas. Kuinka, ryökkynäni? Luulisitteko muka mitäkään pahaa minusta?…
Emilia (langeten hänen eteensä). Jalkainne juuressa, armollisin herra…
Ruhtinas (nostaen hänen ylös). Minä olen kauhean häpeissäni… Jaa, Emilia, minä ansaitsen tämän äänettömän nuhteen… Minun käytöstäni tän'aamuna ei sovi puolustaa; … heittää nuhtelematta korkeittain. Antakaa minun heikkouteni anteeksi. Minun ei olisi pitänyt häiritsemän teitä tunnustuksella, josta en voi odottaa mitäkään etua. Sainki sen kielettömän hämmästyksen kautta, jolla te sitä kuuntelitte, kylläisen rangaistukseni… Ja jos mä voisin jo tätä sattumusta, joka vielä kerran, ennen koko toivoni kadottua ikuisesti, vielä kerran tuottaa mulle onnen teitä nähdä ja puhutella; jos mä voisin jo tätä sattumusta pitää suosiollisena viittauksena, … pitää sitä ihmeellisenä ansaitun rangaistukseni viivykkeenä, tohtiakseni vielä kerran rukoilla armoa; niin tahdon minä kuitenkin… Elkää vapisko, ryökkynäni … yksin ja ainoasti teidän silmistänne riippua. Ei yhdenkään sanan, ei huokauksen pidä mieltänne pakoittaman… Elköön vaan epä-luulonne minua loukatko. Elkää vaan hetkeäkään epäilkö siitä äärettömästä vallasta, joka teillä on ylitseni. Elköön vaan koskaan juohtuko mieleenne, että tarvitsisitte toisen turvaa minua vastaan… Ja tulkaa nyt, ryökkynäni, tulkaa sinne, kussa odottavat teitä ihanteet, joita enemmin hyveksinette. (Hän vie hänen, ei ilman vasta-rinnatta pois.) Seuratkaa meitä, Marinelli…
Marinelli. Seuratkaa meitä, … se taitaa sanoa: elkää seuratko meitä!… Mitäpäs minäkin heitä seuraamaan? Koettakoon hän nyt, mitä kahden kesken on saapa hänen kanssansa aikoihin… Kaikki, mitä minun tulee tehdä, on … estää ketäkään heitä häiritsemästä. Kreivin, toivoisin, tosin ei kykenevän mihinkään. Mutta äiti, äiti! Sehän olisi sangen ihmeellistä, jos hän niin huoletoinna olisi vetäinnään pois, sekä heittänyt tyttärensä omiin turviinsa… Noh, Battista? mikä hätänä?
Kuudes kohtaus.
Battista. Marinelli.
Battista (kiiruisammin). Äitinsä, herra kammari-herra…
Marinelli. Johan sen arvasin!… Missä on hän?
Battista. Ellette häntä estä, niin on hän tänä hetkenä täällä. En aikonut ensinkään häntä etsiä, kuten näyn vuoksi käskitte: kuin jo kaukaa kuulin hänen parkunsa. Hän on tyttärensä jälillä, ja elleipä … koko kavalluksemme! Kaikki, mitä näillä yksinäisillä seuduin ihmisiä on, ovat keräytyneet hänen ympärillensä, ja jokainen tahtoo olla hänen tien-osoittajanansa; jos lie jo sanottu hänelle, ruhtinaan olevan täällä, teidän olevan täällä, sitä en tiedä… Mitä aivotte tehdä?
Marinelli. Annappas!… (Miettii.) Häntä ei laskea sisälle, kuin tietää tyttärensä olevan täällä?… Se ei käy laatuun… Kyllä kaiketi hän on tekevä suuret silmät, nähdessä suden karitsan luona… Silmät? Se tuo vielä menettäisi. Mutta armahda Jumala meidän korviamme!… Noh, mitäpä siitä? parainkin keuhko tyhjennäikse; jopa vaimoinenkin. Ne herkiävät kaikki parkumasta, kuin eivät enään jaksa… Entäpä vielä, se on kerran kumminkin äiti, joka meidän täytyy saada puolellemme… Ja jos oikein tunnen äitit: … niin useampi, heistä mielisteleiksen olemastansa vähän kuin anoppina ruhtinaalle… Anna hänen tulla, Battista, anna hänen tulla!
Battista. Kuulkaapas! kuuletteko?
Klaudia Galotti (jo sisällä). Emilia! Emilia! Lapseni, missä olet?
Marinelli. Mene, Battista, ja koe vaan karkoittaa hänen kärkästä saattoansa.
Seitsemäs kohtaus.
Klaudia Galotti. Battista. Marinelli.
Klaudia (asetaksen oven suuhun, kuin Battista tahtoo mennä). Haa! tuo se nosti hänen vaunuista! Tuo se vei hänen pois! Minä tunnen sinun. Missä on hän? Puhu, onnetoin!
Battista. Tuossako on kiitokseni?
Klaudia. O, jos kiitoksen ansainnet: (lauhkeammin) niin anna anteeksi, rehellinen mies!… Missä on hän?… Elkää antako minun kauvemmin häntä kaivata. Missä on hän?
Battista. O, teidän armonne, hän ei voisi itse autuuden sylissä olla paremmin säilyksissä… Herrani tässä on viepä teidän armonne hänen luoksensa. (Vasten muuta väkeä, joka tungeksen edes.) Takaisin sieltä! Te!
Kahdeksas kohtaus.
Klaudia Galotti. Marinelli.
Klaudia. Herrasi? (Keksii Marinellin, ja ampaisekse takaisin.) Haa!… Tämäkö sun herrasi?… Tekö täällä, herra? Ja tyttäreni täällä? Ja te, te veisitte minut hänen luoksensa?
Marinelli. Hyvin mielelläni, armollinen rouva.
Klaudia. Malttakaa!… Ikään juohtuu mieleeni… Tehän se olitte … eikö niin? … joka tän'aamuna kävitte kodissani kreivin puheella? jonka kanssa heitin hänen yksinään? jonka kanssa hän riitautui?
Marinelli. Riitautui?… Jota en muka tietäisi: vähä-pätöinen väitös valtio-asioissa vaan…
Klaudia. Ja nimenne on Marinelli?
Marinelli. Markisi Marinelli.
Klaudia. Se on siis oikein… Mutta kuulkaapas, herra markisi … Marinellia … nimeä Marinelli … seurasi kirous… Ei toki, ett'en panetteleisi tätä jaloa miestä! … ei seurannut kirous … kirouksen ajattelen minä lisäksi… Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana.
Marinelli. Kuolevan kreivin? Kreivi Appianinko?… Te kuulette, armollinen rouva, mikä minua kummallisessa puheessanne enimmin hämmästyttää… Kuolevan kreivin?… Mitä muutoin tahdotte sanoa, sitä en ymmärrä.
Klaudia (purevasti ja verkkaiseen). Nimi Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana!… Ymmärrättekö nyt?… En minäkään sitä ensin ymmärtänyt: ehkä niin outo-äänisesti sanottu … niin outo-äänisesti!… Minä kuulen sen vielä! Missä aistini olivat, etteivät paikalla älynneet tätä ääntä?
Marinelli. Entäpä sitten, armollinen rouva? … Minä olin jo entuudesta kreivin ystävä; hänen uskollisin ystävänsä. Sen-tähden, jos hän vielä kuolemassa minua nimitti…
Klaudia. Tälläkö äänellä?… En osaa sitä mukailla; en osaa sitä selittää: mutta se sisälsi kaikki! kaikki!… Mitä? Rosvojako olisivat olleet, jotka päällemme karkasivat?… Murha-miehiä ne olivat; ostetuita murha-miehiä!… Ja Marinelli, Marinelli oli kuolevan kreivin viimeinen sana! Niin outo-äänisesti!
Marinelli. Niin outo-äänisesti?… Onko tuota konsana kuultu, että rehellisen miehen syytös perustetaan hätä-tilassa havaitulle äänelle?
Klaudia. Haa, voisinko vaan viedä oikeuden eteen tämän äänen!… Mutta, voi minua! Tuon tähden unhotan tyttäreni… Missä on hän?… Kuinka? joko hänki kuollut?… Mitä tyttäreni siihen voi, että Appiani oli vihamiehesi?
Marinelli. Annan mä anteeksi hädästyneelle äitille… Tulkaa, armollinen rouva… Tyttärenne on täällä liki-huoneessa: ja on, toivoakseni, jo täydesti tointunut säikähdyksestänsä. Hellimmällä huolella on ruhtinas itse häntä hemmoitellut…
Klaudia. Ken? Ken itse?
Marinelli. Ruhtinas.
Klaudia. Ruhtinas?… Sanokaa totta, ruhtinasko?… Meidän ruhtinas?
Marinelli. Kenkäs muutoin?
Klaudia. No sitten!… Minä onnetoin äiti!… Ja hänen isänsä! hänen isänsä!… Hän on kiroova hänen syntymä-päivänsä. Hän on kiroova minun.
Marinelli. Jumalan tähden, armollinen rouva! mikä nyt pisti mieleenne?
Klaudia. Se on selvä!… Eikö ole?… Tänä päivänä temppelissä! kaikkein puhtahimman kasvojen edessä! iankaikkisen likimmässä lähestössä! … alkoi tämä konnuus; siellä se puhkesi ulos! (Marinellia kohden.) Haa, murha-mies! sydämmetöin, katala murha-mies! Et uljas kyllä, murhaamaan omalla kädelläsi; mutta kelvotoin kyllä murhaamaan mieliksi vieraan himon! … antamaan murhata!… Kaikkien murha-miesten hylkiö!… Mitä rehellisiä murhaajoita on, ei pidä suvaitseman sinua parissansa! Sinua! Sinua!… Sillä miks' en voisi yhdellä ainoalla sanalla silmihis oksentaa koko sappeni, koko kuolani?… Sinua! Sinua! parittaja!
Marinelli. Te houreksitte, hyvä rouva… Mutta hillitkää edes raivo-parkunne, ja muistakaa, missä olette.
Klaudia. Missäkö olen? Muistaa, missä olen?… Mitä jalopeura, jolta pennut temmataan, huolii siitä, kenenkä metsässä hän kiljuu?
Emilia (sisäpuolella). Haa, äitini! Minä kuulen äitini!
Klaudia. Hänen äänensä? Se on hän! Hän on kuullut minun; hän on kuullut minun. Ja minä en huutaisi?… Missä olet, lapseni? Minä tulen, minä tulen! (Töytäisee huoneesen ja Marinelli perästä).
NELJÄS NÄYTÖS.
(Entinen näytelmä-paikka.)
Ensimäinen kohtaus.
Ruhtinas. Marinelli.
Ruhtinas (tulevinaan huoneesta Emilian luota). Tulkaa, Marinelli! Minun täytyy, vähän toinnuttuani, teiltä saada valoa asiassa.
Marinelli. O, sitä äitillistä raivoa! Ha! ha! ha!
Ruhtinas. Te nauratte?
Marinelli. Jos olisitte nähneet, kuinka huimasti tuo äiti riehasteli täällä, täällä salissa… Kuulittehan te hänen parkuvan! … ja kuinka eikö hän masentunut kohta nähtyänsä teidän … Ha! ha!… Senhän minä kyllä tiedän, ettei yksikään äiti revi silmiä ruhtinaan päästä sen-tähden, että hän katsoo hänen tyttärensä ihanaksi.
Ruhtinas. Te olette huono tarkastaja!… Tytär töytäsi hermotoinna äitinsä syliin. Sen-tähden äiti unhotti vimmansa: ei minun tähteni. Tytärtänsä helli hän, ei minua, koska hän ei sanonut sitä kovemmin, ei selvemmin, … jota pikemmin tahdon, ett'en itse olisi kuullut, en ymmärtänyt.
Marinelli. Mitä, armollinen herra?
Ruhtinas. Miksikä teeskennellä?… Ulos sen kanssa. Onko se tosi? vai eikö se ole tosi?
Marinelli. Ja vaikkapa olisikin!
Ruhtinas. Vaikkapa olisikin?… Se on siis?… Hän on kuollut? kuollut?… (Uhaten.) Marinelli! Marinelli!
Marinelli. Noh?
Ruhtinas. Totta Jumal' avita! vanhurskas Jumal' avita! Minä olen viatoin tähän vereen… Jos olisitte ennen sanoneet minulle, sen maksavan kreivin hengen… Ei, ei! joskin oma henkeni meni!
Marinelli. Jos olisin ennen sanonut teille?… Ikään kuin hänen kuolemansa olisi ollut tuumissani! Min' olin hellimmästi penännyt Angeloa varomaan, ett'ei kenellenkään vahinkoa sattuisi. Se olisi mennytkin ilman mitäkään väkivallatta, ellei kreivi olisi ensiksi ruvennut. Hän ampui sillä kerralla yhden kuoliaksi.
Ruhtinas. Tosiaanki; hänen olisi muka pitänyt ymmärtää leikkiä!
Marinelli. Että Angelo sitte vimmastui ja kosti toverinsa kuoleman…
Ruhtinas. Ihan; se on aivan luonnollista!
Marinelli. Minä olen kyllä torunut häntä siitä.
Ruhtinas. Torunut? Kuinka ystävällisesti!… Varoittakaa häntä antamasta tavata itsensä minun piiri-kunnassani. Minun torani ei taitaisi olla yhtä ystävällinen.
Marinelli. Hyvin hyvästi!… Minä ja Angelo; aikomus ja sattumus: kaikki on yhtä. Tosin oli edeltä-päin ehdoteltu, tosin oli edeltä-päin luvattu, ettei mikään niistä turmista, jotka siinä tapahtua voisivat, luettaisi minun syykseni…
Ruhtinas. Jotka siinä tapahtua … voisivat, sanotte? vaiko täytyivät?
Marinelli. Aina parempi!… Mutta armollinen herra, … ennen suorasti sanottuanne, minä miehenä minua pidätte … niin yksi ainoa esitys! Kreivin kuolema on minulle ei mitäkään vähempi, kuin vähä-pätöinen. Minä olin manannut hänen ulos; hän oli velka-pää antamaan hyvityksen; hän on sen antamatta mennyt manalaan; ja minun kunniani jääpi sorretuksi. Olkoon niin, että minä, asian toisin ollen, ansaitsisinki sen ylön-katseen, jolla te minua kohtelette: mutta jokohan tässäki kohdassa?… (Rupeevinansa kiivaaksi.) Joka sen voi minusta ajatella!…
Ruhtinas (myöntäen). No hyvä, no hyvä…
Marinelli. Että hän vielä eläisi! Ah, että hän vielä eläisi! Kaikki, kaikki maa-ilmassa tahtoisin siitä menettää… (Pistävästi.) Yksin ruhtinaani armon, … tämän verrattoman, ei konsana kadotettavan armon … tahtoisin siitä menettää!
Ruhtinas. Kyllä ymmärrän… No hyvä, no hyvä. Hänen kuolemansa oli sattumus, paljas sattumus. Te vakuutatte sen; ja minä, minä uskon sen… Mutta kukas vielä? Jokohan äitikin? Jokohan Emilia?… Jokohan maa-ilmakin?
Marinelli (kylmästi). Tuskinpa.
Ruhtinas. Ja ellei sitä uskota, mitä sitten uskotaan? …Te kohautatte olka-päitä? … Angelotanne pidetään koneena, ja minua vaikuttimena…
Marinelli (vielä kylmemmästi). Nähtävästi kyllä.
Ruhtinas. Minua! minua itseäni!… Eli täytyy minun paikalla heittää kaikki aikeeni Emilian suhteen…
Marinelli (hyvin pensiästi). Min olisitteki tienneet … jos kreivi vielä eläisi…
Ruhtinas (kiivastuen, mutta kohta taas malttaen mielensä). Marinelli!… Vaikka; elkää villitkö minua… Olkoon niin… Niin se on! Ja tämän tahdotte vaan kuitenki sanoa: kreivin kuolema on minulle onni, … suurin onni, mikä minua kohdata taisi, … ainoa onni, joka oli rakkaudelleni hyvästi soveltuva. Ja ollen se semmoinen … olkoon se sitte tapahtunut miten hyvänsä!… Yks kreivi enemmän tai vähemmän maa-ilmassa! Ajattelenko mielestänne niin oikein?… Miks ei! En minäkään säikähdä pientä rikosta. Mutta, hyvä ystävä, se ei saa olla, kuin vähäinen rikos, vähäinen hyödyllinen rikos. Ja näette sen, tuo meidän nyt olisi ei juuri hiljainen eikä hyödyllinen. Se olisi tosin raivannut tien, mutta samalla sen sulkenutkin. Jokainen syyttäisi meitä, ja me, valitettavasti, emme olisi sitä edes tehneetkään!… Ja eikös se nyt kumminki tule tukkunansa vaan teidän viisaihin, ihmeellisiin varustuksiinne?
Marinelli. Jos niin tahdotte…
Ruhtinas. Mihinkäs muutoin?… Minä tahdon tiliä!
Marinelli. Siinä tulee enemmän minun niskoilleni, kuin niihin kuuluu.
Ruhtinas. Tiliä minä tahdon!
Marinelli. No olkoon. Mitäs syytä olisi sitte minun varustuksissani? ettäkö tässä tapa-turmassa niin nähtävä luulo on lankeeva ruhtinaan päälle?… Siihen pää-kavallukseen se tulee, jolla hän itse oli niin armollinen ja sotki minun tuumani.
Ruhtinas. Minäkö?
Marinelli. Sallittakoon minun sanoa hänelle, että se askel, jonka hän tänä päivänä on ottanut kirkossa, … kuinka säädyllisesti lieneeki sen ottanut … kuinka välttämättömästi se olikin otettava … että tämä askel kumminkaan ei kuulunut tanssiin.
Ruhtinas. Mitäs se sitte turmeli?
Marinelli. Tosin ei koko tanssia, mutta kuitenki nykyisen tahdin.
Ruhtinas. Hm! Ymmärränkö teidät?
Marinelli. Lyhyesti siis ja yksin-kertaisesti. Kuin minä otin asian ajaakseni, eikö tosi, silloin Emilia ei tiennyt ruhtinaan rakkaudesta vielä mitäkään? Emilian äiti vielä vähemmin. Jos minä nyt tämän seikan päälle rakensin? ja ruhtinas sillä välin mursi rakennukseni perustuksen?…
Ruhtinas (lyöden otsaansa). Lempo tokinsa!
Marinelli. Jos hän nyt itse ilmoitti, mikä hänellä mielessä?
Ruhtinas. Voi hitto kuitenki!
Marinelli. Ja ellei hän olisikaan itse sitä ilmoittanut?… Totisesti! Minä tahtoisin kuitenki tietää, mistä minun varustuksestani saattaisi äiti eli tytär tuoda vähintäkään luuloa häntä vastaan?
Ruhtinas. Teillä on oikein!
Marinelli. Siinä tosin teen minä sangen väärin … suokaa anteeksi, armollinen herra…
Toinen kohtaus.
Entiset. Battista.
Battista (kiireimmittäin). Tuossa paikkaa tulee kreivinna.
Ruhtinas. Kreivinna? Mikä kreivinna?
Battista. Orsina.
Ruhtinas. Orsinako?… Marinelli!… Orsinako?… Marinelli!
Marinelli. Se kummastuttaa minua ei vähemmin kuin itseänne.
Ruhtinas. Mene, juokse, Battista: hän ei saa nousta ulos. Min' en ole täällä. Min' en ole hänelle täällä. Hänen pitää paikalla kääntymän takaisin. Mene, juokse!… (Battista menee.) Mitä tahtoo se hupakko? Mitä rohkeaa hän tehdä? Mistä tietää hän olevamme täällä? Tulisiko hän tiedustelemaan? Oliskohan tuo jo saanut jotaki tietoa?… Ah, Marinelli! Niin puhukaa, niin vastatkaa toki!… Onko hän suuttunut se mies, joka tahtoo olla ystäväni? Ja pahoillansa vähä-pätöisestä väitöksestä? Pitääkö minun pyytää häneltä anteeksi?
Marinelli. Ah, minun ruhtinaani, niin kohta kuin te olette taaten te itse, niin olen minä koko sieluneni taas teidän omanne!… Orsinan tuleminen on minulle selittämätöin pulma, kuten teillekin. Mutta käskeä itseänsä pois, sitä hän tuskin suainnee. Mitä tahdotte tehdä?
Ruhtinas. En yhtäkään puhutella häntä; mennä tieheni…
Marinelli. Hyvä! ja sukkelaan vaan. Minä tahdon ottaa häntä vastaan…
Ruhtinas. Mutta vaan käskeäksenne häntä menemään pois. Sen enemmän elkää puuttuko häneen. Meillä on muuta täällä toimitettavaa…
Marinelli. Eipähän, ruhtinas! Nämä muut asiat ovat toimitetut. Rohkaiskaa vaan mielenne! Mikä vielä puuttuu, tulee varmaan itsestänsä… Mutta enkö mä häntä jo kuule?… Joutukaa, ruhtinas!… Tuolla (osoittaen kammariin päin jonne ruhtinas menee) jos tahdotte, niin voitte saada kuulla meitä… Minä pelkään, pelkään, hänen ei ajaneen ulos parhaimmana hetkenänsä.
Kolmas kohtaus.
Marinelli. Kreivinna Orsina.
Orsina (Marinellia alusta näkemättä). Mitä tämä on?… Ei kenkään tule vastaani, paitsi mokoma hävytöin, joka pikemmin olisi estänyt minua jopa pääsemästä sisäänki?… Min' olen kuitenki Dosalassa? Siinä Dosalassa, kussa muulloin koko lauma hyöriviä silmän-palvelijoita töytäsi minua vastaan? kussa minua muulloin rakkaus ja ihastus odottivat?… Se paikka on tämä: mutta, mutta!… Kas tuossa, Marinelli!… Oikeinpa hyvä, että ruhtinas on ottanut teidän mukaansa… Eipä, ei hyvä! Mitä minulla hänen kanssansa olisi asioimista, sen minä vaan hänen kanssansa asioisin… Missä on hän?
Marinelli. Ruhtinasko, armollinen kreivinnani?
Orsina. Kenkäs muutoin?
Marinelli. Te luulette siis hänen olevan täällä? tiedätte hänen olevan täällä?… Hän ei kaiketi luule kreivinna Orsinan olevan täällä.
Orsina. Eikö? Niin hän ei ole saanut kirjettäni tän' aamuna?
Marinelli. Kirjettänne? Malttakaapas; minä muistelen, hänen puhuneen eräästä teidän kirjeestänne.
Orsina. Noh? enkös ole häneltä siinä kirjeessä anonut täksi päiväksi yhtymistä täällä Dosalassa? Se on tosi, hän ei ole nähnyt hyväksi vastata minulle kirjeellisesti. Mutta minä sain tietää, hänen vähän jälemmä tosiaan ajaneen Dosalaan. Minä luulin siinä olevan vastinta kyllä; ja tulen nyt.
Marinelli. Eris-kummainen sattumus!
Orsina. Sattumus?… Kuulettehan te siitä olleen väli-puheen. Melkein kuin väli-puheen. Minun puolestani, kirje: hänen puolestansa, itse työ… Mitenkä hän tuossa seisoo, tuo herra markisi! Mitä silmiä hän tekee! Ihmetteleekö pikku ajunen? ja mistä sitte?
Marinelli. Te näytitte eilen olevan niin kaukana koskaan enään tulemasta ruhtinaan näkyville.
Orsina. Maattua yön tulee neuvo parempi… Missä on hän? Missä on hän?… Enkö mä tietäisi; hän on tuolla kammarissa, josta kuulin uikutuksen ja parun?… Minä tahdoin sisään, ja tuo heittiön palvelija astui eteeni.
Marinelli. Armahin, paras kreivinnani…
Orsina. Se oli vaimoinen parunta. Mitä se on, Marinelli?… O, sanokaa toki minulle, sanokaa minulle … jos mä muutoin olen teidän armahin, paras kreivinnanne… Lempo noita hovi-retkaleita! Niin paljon sanoja, niin paljon valhetta!… Noh, mitä se tekee, jos sanotte sen minulle edeltä-päin, tai ette? Pitäähän minun kuitenki se näkemän. (Tahtoo mennä.)
Marinelli (pidättäen häntä). Mihinkä?
Orsina. Jossa olisi pitänyt jo aikaa sitten olemani… Luuletteko olevan sopivan, pitää teidän kanssanne täällä etu-huoneessa huonon-päiväistä pakinata, kuin ruhtinas odottaa minua kammarissa?
Marinelli. Te petytte, armollinen kreivinna. Ruhtinas ei odota teitä.
Ruhtinas ei saata teitä täällä puhutella, … ei tahdo teitä puhutella.
Orsina. Ja olisi kumminkin täällä? ja olisi kirjeeni päälle kumminki täällä?
Marinelli. Ei kirjeenne päälle…
Orsina. Jonka hän on saanut, sanotte…
Marinelli. Saanut, vaan ei lukenut.
Orsina (kiivaasti). Ei lukenut?… (Vähemmin kiivaasti.) Ei lukenut?…
(Suru-mielin ja pyyhkien kyyneleen silmästä.) Ei edes lukenut?
Marinelli. Epä-huomiosta, tiedän mä, … ei ylön-katseesta.
Orsina (ylpeästi). Ylön-katseesta?… Kuka sitä ajattelee?… Kellenkä tarvitsette sitä sanoa?… Te olette hävytöin lohduttaja, Marinelli!… Ylön-katse! Ylön-katse! Minua ylön-katsotaan myös! minua!… (Hennommin, lähes synkeämielisesti.) Tosi kyllä, hän ei enään rakasta minua. Se on varma. Ja rakkauden siaan astuu hänen sieluunsa jotaki muuta. Se on luonnollista. Mutta minkä-tähden juuri ylön-katse? Tavallisestihan se on vaan penseys. Eikö tosi, Marinelli?
Marinelli. Aivan niin, aivan niin.
Orsina (pilkaten). Aivan niin?… Oi, sitä viisasta miestä, jonka voi saada sanomaan, mitä vaan tahdotaan!… Penseys! Penseyskö rakkauden siaan?… Se on, ei mitäkään jonkun siaan. Sillä oppikaa, matkiva hovilainen, oppikaa vaimolta, että penseys on tyhjä sana, paljas ääni, jota ei mikään, ei niin mikähän vastaa. Pensiä on sielu vaan sille, mitä se ei ajattele; asialle vaan, joka sille ei mikään asia ole. Ja ainoastaan pensiä asialle, joka ei mikään asia ole, … se on niin paljon, … kuin ei yhtäkään pensiä… Onko tämä sinulle liian korkeata, ihminen?
Marinelli (itseksensä). Voi! Kuinka tosi se on, mitä minä pelkäsin!
Orsina. Mitä te jupisette siellä?
Marinelli. Paljasta ihmettelemistä!… Ja ken ei tunne, armollinen kreivinna, teidän olevan tieto-viisaan?
Orsina. Eikö tosi?… Jaa, jaa; minä olen tieto-viisas… Mutta olenko nyt näyttänyt se olevani?… Hyi, jos olen näyttänyt sen! Onko se sitte vielä ihme, että ruhtinas ylön-katsoo minua? Kuinka saattaa mies rakastaa kappaletta, joka, hänestä huolimatta, tahtoo myös ajatella? Rouvas-ihminen, joka ajattelee, on yhtä ilettävä, kuin mies, joka kasvojansa ruseella kaunistaa. Nauraa täytyy hänen, ei muuta, kuin nauraa, pitääksensä aina luomisen vakaista herraa hyvillä mielin. Noh, millenkähän millä paikalla nauran, Marinelli?… Ah, niin! Sille sattumukselle, että minä kirjoitin ruhtinaalle, jotta hän tulisi Dosalaan; että ruhtinas ei lue minun kirjettäni, ja että hän kuitenki tulee Dosalaan. Ha! ha! ha! Tosiansa eris-kummainen sattumus! Aivan lystillinen! aivan naurettava! Ja te ette naura kanssani, Marinelli!… Voipihan luomisenki vakainen herra nauraa kanssa, vaikka me hänen kurjat luonto-kappaleensa emme tohdi ajatella kanssa… (Todella ja käskein). Niin naurakaa nyt!…
Marinelli. Paikalla, armollinen kreivinna, paikalla!
Orsina. Köntäle! Ja sen-tähden menee hetki ohitse. Ei, ei, elkää naurako… Sillä näette sen, Marinelli, (miettien lähes liikutukseen) mikä minun saattaa niin sydämellisesti nauramaan, sillä on myös toden-peräinen … sangen toden-peräinen puolensa. Kuten kaikella maailmassa!… Sattumus? Se olisi muka sattumus, että ruhtinas ei ole ajatellut minua täällä tapaavansa, ja kuitenki täytyy tavata minun täällä? Sattumus?… Uskokaa minua, Marinelli: sana sattumus on Jumalan pilkkaaminen. Ei mikään auringon alla ole sattumus; vähintään se, josta tarkoitus loistaa niin selvästi silmään… Kaikki-valtias, kaikki-hyvä kaitselija, anna anteeksi, että minä tämän tyhmän syntisen kanssa olen nimittänyt sitä sattumukseksi, mikä on nähtävästi sinun työsi, vieläpä välitöin työsi!… (äkisti Marinellia kohden). Tulkaapas, ja vietelkää minun vielä kerran semmoiseen rikokseen!
Marinelli (itseksensä). Jo menee liiaksi!… Mutta, armollinen kreivinna…
Orsina. Pidätä mokoma muttasi! Nuo mutat maksavat mietintää: … ja minun pääni! minun pääni! (pitäen otsaansa kädellä)… Laittakaa, Marinelli, laittakaa, että mä paikalla saan puhutella häntä, ruhtinasta; muutoin en siihen yhtäkään kykene… Näette sen, meidän pitäisi tavata toisemme; meidän täytyy tavata toisemme…
Neljäs kohtaus.
Ruhtinas. Orsina. Marinelli.
Ruhtinas (tullen kylki-kammarista, itsekseen). Minun täytyy tulla hänen avuksensa…
Orsina (huomaitsee hänen, mutta jääpi epäilykseen, mennäkkö hänen luoksensa). Haa! tuossa on hän.
Ruhtinas (menee poikki salin hänen vieretsensä toiseen kammariin ilman viipimyttä hänen puheellansa). Kas tuossa! meidän kaunis kreivinnamme… Kuinka sangen se minua pahoittaa, kreivinna, että käymänne kunniata tänäpäänä voin niin vähäisen hyväkseni käyttää! Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni… Toissa kertana, rakas kreivinnani! Toissa kertana… Nyt elkää viipykö kauvemmin. Jaa, ei sen kauemmin! Ja te, Marinelli, minä odotan teitä…
Viides kohtaus.
Orsina. Marinelli.
Marinelli. Olettekos nyt, armollinen kreivinna, kuulleet sen häneltä itseltänsä, mistä ette tahtoneet minua uskoa?
Orsina (ikään kuin huumautuneena). Olenko, olenko tosiaan?
Marinelli. Tosiaan.
Orsina (liikutettuna). "Minulla on paljon tekemistä. Enkä ole yksinäni". Onko se koko estelys, jonka minä ansaitsen? Ketä ei sillä käsketä pois? Jokaista vastuksellista, jokaista kerjäläistä. Minulle ei niin ainoata valhetta enään? Ei niin ainoata pientä valhetta enään minun varakseni?… Tekemistä? Mitä sitte? Ei yksinään? Ken olisi sitten hänen luonansa?… Tulkaa Marinelli; armosta, rakas Marinelli! Valhetelkaa minulle yksi seikka itse puolestanne. Mitä maksaa teille sitten yksi valhe?… Mitä on hänellä tekemistä? Ken on hänen luonansa? Sanokaa minulle, sanokaa minulle, mikä ensin suuhunne sattuu, … ja minä menen.
Marinelli (itseksensä). Voinhan minä nyt sillä ehdolla sanoa hänelle totuuttakin.
Orsina. Noh? Sukkelaan, Marinelli; ja minä menen… Hän sanoi paitsi sitä, ruhtinas muka: "Toissa kertana, rakas kreivinnani!" Eikös hän sanonut niin?… Pitääksensä sanansa minulle, eikä saadaksensa syytä ei pitämään sitä minulle: niin sukkelaan, Marinelli, valheenne; ja minä menen.
Marinelli. Ruhtinas, armas kreivinna, ei toimaskaan ole yksinänsä.
Siellä on henkilöitä hänen luonansa, joista hän ei niin hetkeksi voi
irroittaida; henkilöitä, jotka ikään ovat pääsneet suuresta vaarasta.
Kreivi Appiani…
Orsina. Olisiko hänen luonansa?… Sattui vähän pahasti, että minun tästä valheesta täytyy saamani teidät kiini. Sukkelaan toinen… Sillä kreivi Appiani, kosk' ette vielä sitä tiedä, on ikään rosvoilta ammuttu kuoliaksi. Vaunut hänen ruumiinensa tulivat vastaani likellä kaupunkia… Vai eikö hän ole kuollut? Olisinko minä vaan uneksinut?
Marinelli. Valitettavasti ette vaan uneksinut!… Mutta ne toiset, jotka olivat kreivin seurassa, ovat onnellisesti pelastaneet itsensä tänne linnaan: hänen morsiamensa muka, ja morsiamen äiti, joidenka kanssa hän aikoi mennä Sabionettaan juhlallisille vihkiäisillensä.
Orsina. Nekö siis? Ne ovat ruhtinaan luona? Morsian? ja morsiamen äiti?… Onko morsian kaunis?
Marinelli. Ruhtinaan on kauhean paha mieli hänen tapa-turmaansa.
Orsina. Arvatakseni, jos hän olisi rumakin. Sillä kohtaus on hirmuinen… Säälittävä, hyvä neitonen, juuri tulemaisillansa ikuisesti omakses, temmattiin hän sinulta iäksi pois!… Ken on se siis, tämä morsian? Tunnenkohan minä hänen?… Minä olen niin kaukana kaupungista, ett'en tiedä mistäkään.
Marinelli. Se on Emilia Galotti.
Orsina. Ken? Emilia Galotti? Emilia Galotti?… Marinelli! ah, ett'en pitäisi tätä valhetta totena!
Marinelli. Kuinka niin?
Orsina. Emilia Galottiko?
Marinelli. Jota te tuskin tuntenette…
Orsina. Kumminki! Kumminki! Jos se olisiki vaan tästä päivästä alkaen… Oikeinko totta, Marinelli? Emilia Galottiko?… Emilia Galotti olisi se onnetoin morsian, jota ruhtinas lohduttaa?
Marinelli (itseksensä). Jokohan olisin sanonut hänelle liian paljon?
Orsina. Ja kreivi Appiani oli tämän morsiamen sulhainen? se äsken ammuttu Appiani?
Marinelli. Eipä muuta.
Orsina. Oikein! ah oikein! oikein! (käsiä taputtaen).
Marinelli. Mitenkä niin?
Orsina. Minä voisin suudella sitä perkelettä, joka hänen siihen on vietellyt!
Marinelli. Kenenkä? vietellyt? mihinkä?
Orsina. Niin, suudella, suudella voisin minä häntä. Ja entäpä jos itse olisitte tämä perkele, Marinelli.
Marinelli. Kreivinna!
Orsina. Tulkaa tänne! Katsokaa minuhun! jyrkästi! silmästä silmään!
Marinelli. Noh?
Orsina. Ettekös tiedä, mitä ajattelen?
Marinelli. Kuinka ma sen voin?
Orsina. Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Missä?
Orsina. Vannokaa!… Ei, elkää vannoko! Te voisitte tehdä yhden synnin enemmän… Tahikka niinki; vannokaa vaan. Yksi synti enemmän tai vähemmän sen osalle, joka kuitenkin on kirottu!… Eikö teidän ole mitäkään osaa siinä?
Marinelli. Te kauhistatte minua, kreivinna.
Orsina. Tosiaanko? Noh, Marinelli, eikö teidän hellä sydämmennekään varo niin mitäkään?
Marinelli. Mitä? Min-tähden?
Orsina. Hyvä, … niin tahdon minä uskoa teille jotakin; … joka pitää nostaman jok'ainoan hiuskarvanne pystyyn… Mutta tässä niin lähellä ovea saattaisi joku kuulla meitä. Tulkaa tänne… Ja! (pannen sormensa suun eteen) kuulkaa! ihan salassa! ihan salassa! (lähentäen suunsa hänen korvaansa, ikään kuin kuiskuttaaksensa, mutta huutaa hänelle kovasti korvaan). Ruhtinas on murha-mies!
Marinelli. Kreivinna, … kreivinna … oletteko te tykkänään mieletöinnä?
Orsina. Mieletöinnä? Ha! ha! ha! (nauraen täyttä kurkkua.) Minä olen harvoin, tahi en konsanani, niin hyvin tyytyväinen järkeeni, kuin nyt ikään… Totta tosiansa, Marinelli; … mutta se jää meidän kesken … (hiljaa) ruhtinas on murha-mies!… Kreivi Appianin murhaaja! Häntä ei ole rosvot, hänen ovat ruhtinaan apulaiset, hänen on ruhtinas surmannut.
Marinelli. Kuinka voi semmoinen kauheus tulla suuhunne, mieleenne?
Orsina. Kuinkako?… Aivan luonnollisesti… Tämän Emilia Galotin kanssa, joka on täällä hänen luonansa, … jonka sulhaisen täytyi niin nurin niskoin suoria pois maailmasta, … tämän Emilia Galotin kanssa on ruhtinas tän'aamuna, Dominikani-kirkon pylväästössä, puhunut laajalta, lavealta. Sen minä tiedän; sen ovat tiedustelijani nähneet. He ovat myös kuulleet, mitä hän on hänen kanssansa puhunut… Noh, hyvä herra? Olenkohan mieletöin? Minä sovittelen vielä toki, luullakseni, noin melkein yhteen, mikä yhteen kuuluu… Vai käykö tämäki toteen noin sattumalta vaan? Onko tämäki mielestänne sattumus? Oi, Marinelli, niin ymmärrätte te yhtä vähän ihmisten pahuuden, kuin Jumalan sallimuksen.
Marinelli. Kreivinna, te puhuisitte päänne poikki…
Orsina. Josko ma sen enemmän sanoisin?… Sitä parempi! sitä parempi!… Huomenna tahdon minä huutaa sen ulos torilla… Ja ken väittää vastaani, se oli murha-miehen kumppali… Jääkää hyvästi! (Lähtemäisillänsä kohtaa hän ovessa vanhan Galotin, joka tulee kiiruisammin sisään).
Kuudes kohtaus.
Odoardo Galotti. Kreivinna. Marinelli.
Odoardo Galotti. Suokaa anteeksi, armollinen rouva…
Orsina. Minulla ei ole täällä mitäkään anteeksi antaa. Sillä minulla ei ole täällä mitäkään pahaksikaan panna. Kääntäitkää tämän herran tyköön. (Osoittaen Marinellia kohden.)
Marinelli (huomaittuansa hänen, itseksensä). No vielä tuoki! Vanhus!…
Odoardo. Elkää, hyvä herra, pahaksi panko, että isä, joka on kauheimmassa hämmästyksessä, … astuu näin ilmoituttaimatta sisälle.
Orsina. Isä? (Kääntyy takaisin.) Emilian, epäilemättä… Haa, terve tultu!
Odoardo. Eräs palvelija tuli nelistäen vastaani, sanomalla, että omaiseni olisivat näillä seuduin vaarassa. Minä lennän tänne, ja kuulen, kreivi Appianin olevan haavoitetun; hänen palanneen kaupunkiin; rouvani ja tyttäreni pelastaneen itsensä linnaan… Missä ovat he, herra? Missä ovat he?
Marinelli. Olkaa huoletta, herra översti. Puolisollenne ja tyttärellenne ei ole pahaa mitäkään tapahtunut, paitsi säikähdystä. He voivat kumpikin hyvästi. Ruhtinas on heidän luonansa. Minä menen kohdastaan ilmoittamaan tuloanne.
Odoardo. Minkä-tähden ilmoittamaan? ensin ilmoittamaan?
Marinelli. Syistä … sen-tähden … ruhtinaan tähden. Te tiedätte, hyvä översti, millä kannalla te seisotte keskenänne. Ei varmaan ystävällisimmällä. Vaikka hän niin armollisesti käytäkse puolisotanne ja tytärtänne kohtaan: … he ovat muka rouvas-väkeä… Pitääkö sen-tähden teidänkin äkillisen näkynne oleman hänelle mukavan?
Odoardo. Teillä on oikein, herra; teillä on oikein.
Marinelli. Mutta, armollinen kreivinna, … voinko minä sitä ennen saada kunnian seurata teitä vaunuinne?
Orsina. Eipähän, ei toki.
Marinelli (ottaen häntä ei varsin hennosti kädestä). Sallikaa minun täyttää velvollisuuteni…
Orsina. Hiljaa vaan!… Minä vapautan teitä siitä, hyvä herra… Ka'ppas, ette toki aina tee tuommoista kohteliaisuuttanne velvollisuudeksi, voidaksenne syrjä-asiana vaan pitää, mikä oikeastaan velvollisuutenne olisi!… Tämän kunnian miehen tuloa ilmoittaa kuta pikemmin sitä paremmin, se on teidän velvollisuutenne.
Marinelli. Unhotatteko te, mitä ruhtinas itse on käskenyt?
Orsina. Tulkoon hän vaan, ja käskeköön vielä kerran. Minä odotan häntä.
Marinelli (hiljaa överstille, jota hän nykäisee syrjästä). Herrani, minun täytyy heittää teidät tänne yhden naisen kanssa, joka … jolta … jonka järki… Te ymmärrätte minun. Minä sanon teille tämän, tietääksenne, mitä hänen puheensa maksavat, … joita hän usein pitää sangen eris-kummaisia. Parasta, ett'ette puutu hänen kanssansa pakinoihin.
Odoardo. Hyvä!… Mutta joutukaa, herra.
Seitsemäs kohtaus.
Kreivinna Orsina. Odoardo Galotti.
Orsina (vähän vai'ettuansa, jolloin hän katselee överstiä säälimyksellä; kuten översti häntä, kerkeästi utellen). Mitä hän tuossa lie sanonutki teille, onnetoin mies!…
Odoardo (puoleksi itseksensä, puoleksi häntä kohden). Onnetoin?
Orsina. Totuutta se varmaan ei ollut; … ei ainakaan sitä totuutta, joka teitä odottaa.
Odoardo. Minua odottaa?… Enkö tiedä jo kyllä?… Vaimo!… Mutta puhukaa, puhukaa vaan.
Orsina. Te ette tiedä mitäkään,
Odoardo. Enkö mitäkään?
Orsina. Hyvä, rakas isä!… Mitä en antaisi, jos olisitte minunkin isäni!… Elkää pahaksi panko! Onnettomat liittäytyvät niin mielellänsä toinen toiseensa. Minä tahtoisin teidän kanssanne uskollisesti jakaa mieli-karvauden ja vimman.
Odoardo. Mieli-karvauden ja vimman? Vaimo!… Mutta minä unhotan…
Puhukaa vaan.
Orsina. Entäpä jos se olisi teidän ihan ainoa tyttärenne… Teidän ainoa lapsenne!… Olipa ainoa, eli ei. Onnetoin lapsi on aina se ainoa.
Odoardo. Onnetoin? … Vaimo!… Mitä tahdon minä häneltä?… Mutta,
Jumaliste, niin ei kenkään mieletöin puhu!
Orsina. Mieletöin? Se oli siis se, mitä hän teille minusta uskoi?… No, no; ken-ties se ei ole hänen suurimpia valheitansa… Minä tunnen jotaki!… Ja uskokaa minua, uskokaa minua: ken ei eräistä asioista kadota järkeänsä, hänellä ei sitä ole kadottaa…
Odoardo. Mitä pitää mun ajatella?
Orsina. Ettehän siis minua toki ylön-katsone?… Sillä teilläkin on järki, hyvä vanhus; teilläkin… Minä näen sen tuosta jyrkästä, rehevästä muodostanne. Myös teillä on järki; ja se maksaa minulle yhden sanan, … niin teillä ei olekkaan.
Odoardo. Vaimo!… Vaimo!… Minulla jo ei enään ole sitä, ennen vielä sanottuanne tämän sanan, ellette sitä paikalla sano… Sanokaa se! sanokaa se!… Tahi se ei ole tosi, … se ei ole tosi, että te olette tuota hyvä-luontoista, säälittävää, kunnioitettavaa mielettömän sukua… Te olette häijy hullukas. Teillä ei ole, mitä ei konsana ollut.
Orsina. Niin tarkatkaa nyt!… Mitä tiedätte te, joka luulette tietävänne jo kyllä? Appianinko muka olevan haavoitetun? Ainoastaan haavoitetun?… Appiani on kuollut!
Odoardo. Kuollut? Kuollut? … Haa, rouva, se on vasten väli-puhettamme. Te tahdotte saada minua järjeltä pois: ja te särjette minulta sydämmen.
Orsina. Se syrjään!… Mutta vielä… Sulhainen on kuollut: ja morsian … teidän tyttärenne … pahempi, kuin kuollut.
Odoardo. Pahempi? pahempi, kuin kuollut?… Mutta kumminkin yhtenä kuollutkin?… Sillä minä tunnen vaan yhden pahemman…
Orsina. Ei yhtenä kuollutkin. Ei, hyvä isä, ei… Hän elää, hän elää.
Hän rupee nyt äsken oikein elämään. Elämästä, täynnä ihastusta!
Ihaninta, hupaisinta tyhjän-toimittajan elämätä, … niin kauvan, kuin
sitä kestänee.
Odoardo. Entäs se sana, rouva; se ainoa sana, joka oli saattava minun järjeltä pois! ulos se!… Elkää tiputtako myrkkyänne sammioon… Se ainoa sana! sukkelaan.
Orsina. No hyvä! tavatkaa se nyt yhteen!… Tän'aamuna puhutteli ruhtinas tytärtänne messussa; jälestä puolen päivän, pitää hän häntä ilo … ilo-hovissansa.
Odoardo. Puhutteli häntä messussa? Ruhtinasko tytärtäni?
Orsina. Niin tutusti, niin palavasti!… He eivät pitäneet mitäkään vähä-pätöistä väli-puhetta. Ja hyvä, jos väli-puhetta oli; hyvä, jos tyttärenne vapaasti pelastihe tänne! Näette sen: niin ei se kumminkaan ole mikään väkinäinen ryöstämys; mutta ainoastaan vähäinen … vähäinen sala-murha.
Odoardo. Panetus! kirottu panetus! Minä tunnen tyttäreni. Jos se on sala-murha: niin se on ryöstämyskin… (Silmäilee tuimasti ympärillensä, ja polkee jalkaa ja vaahtoo.) Entä nyt, Klaudia! Entä nyt, äitinen!… Emmekö ole iloa saavuttaneet! Ah, sitä armollista ruhtinasta! Ah, sitä peräti erin-omaista kunniata!
Orsina. Vaikuttaako, vanhus! vaikuttaako?
Odoardo. Tässä seison minä nyt ryöväri-pesän suussa… (Lyöden viittansa molemmin puolin auki, ja nähden itsensä aseettomana.) Ihme, ett'en kiireessäni unhottanut käsiänikin!… (Tunnustellen joka lakkariansa, ikään kuin etsien jotakin.) Ei mitään! ei niin mitään! ei missäkään!
Orsina. Haa, minä ymmärrän!… Sillä minä voin auttaa!… Min' olen ottanut yhden mukaani. (Vetäen väki-puukon esiin.) Tuossa, ottakaa! Ottakaa sukkelaan, ennen kuin joku näkee meidän… Olisi minulla vielä muutaki, … myrkkyä. Mutta myrkky on vaan meidän, naisien, varaksi; ei miesten… Ottakaa se! (Tunkein hänelle väki-puukkoa.) Ottakaa!
Odoardo. Kiitoksia, kiitoksia… Rakas lapsi, ken kerran vielä sanoo olevasi hupakon, hänellä on minun kanssani tekemistä.
Orsina. Pistäkää kupeellenne! sukkelaan kupeellenne!… Minulta kielletään tilaisuus sitä käyttää. Teiltä se ei puutu, tämä tilaisuus: ja teidän tulee tavoittaa se, se ensimäinen, paras, … jos mies olette… Minä, minä olen vaan nainen: mutta näissä mielin tulin minä tänne! Lujasti päättäneenä! Me, vanhus, me voimme uskoa toisillemme kaikki. Sillä me olemme molemmat loukatut; samalta viettelijältä loukatut… Ah, jos te tietäisitte, … jos te tietäisitte, kuinka määrättömästi, kuinka sanomattomasti, kuinka käsittämättömästi minä olen tullut häneltä loukatuksi, ja vielä tulen:… Te voisitte unhottaa, te unhottaisitte oman loukkauksenne sen tähden… Tunnetteko te minun? Minä olen Orsina, tuo petetty, hyljätty Orsina… Kenpä-ties, ellei vaan tyttärenne tähden hyljätty… Kumminki, mitä voi tyttärenne siihen?… Kohta hyljätään hänkin… Ja sitte taas yks!… Ja taas yks!… Haa! (ikään kuin innostuneena) mikä taivaallinen mielitys! Jos me kerran kaikki, … me hyljättyjen koko lauma, … me kaikki, muuttuneina raivon ja koston hengittäriksi, jos me kaikki saisimme hänen allemme, saisimme rikki raastaa, murentaa hänet allamme, pengata hänen sisuksensa läpitse, löytääksemme sen sydämmen, jonka petturi jokaiselle lupasi, eikä kellenkään antanut! Haa! sekös olisi tanssi oleva! sekös olisi!
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Klaudia Galotti.
Klaudia (katsoo ympärillensä sisälle tullessaan, ja heti nähtyä puolisonsa, lentää häntä vastaan). Arvattu!… Ah, meidän suojelijamme, meidän pelastajamme! Oletko sinä täällä, Odoardo? Oletko sinä täällä? Heidän kuiskutuksestansa, heidän silmän-luonteestansa päätin minä sen… Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos et vielä mitäkään tiedä?… Mitä pitää minun sinulle sanoman, jos jo tiedät kaikki?… Mutta me olemme viattomat. Minä olen viatoin. Tyttäres on viatoin. Viatoin, kaikin puolin viatoin!
Odoardo (joka nähdessä puolisonsa kokee malttaa mieltänsä). Hyvä, hyvä. Ole vaan huoletta, vaan huoletta, … ja vastaa minulle. (Orsinaa kohden.) Ei, hyvä rouva, ikään kuin vielä epäilisin… Onko kreivi kuollut?
Klaudia. Kuollut.
Odoardo. Onko se tosi, että ruhtinas tän' aamuna on puhutellut Emiliata messussa?
Klaudia. Tosi. Mutta jos sinä tietäisit, minkä säikähdyksen se vaikutti hänessä; millä hämmästyksellä hän tuli kotia…
Orsina. Noh, olenko valhellut?
Odoardo (haiterasti nauraen). Minä en tahtoisikaan, että olisitte! En, vaikka kuin paljosta!
Orsina. Olenko minä mieletöin?
Odoardo (astuen raivosti edes takas). O, … vielä en ole minäkään.
Klaudia. Sinä käskit minun olla huoletta; ja minä olen huoletta…
Rakas mieheni, tohdinko minäki … minäki rukoilla sinua…
Odoardo. Mitäs tahdot? Enkö minä ole huoletta? Voiko huolettomampi olla, kuin minä olen?… (Pakottaiden.) Tietääkö Emilia, että Appiani on kuollut?
Klaudia. Tietää sitä ei hän saata. Mutta minä pelkään hänen aavistavan sen; koska hän ei näyttäi…
Odoardo. Ja hän voivottaa ja uikuttaa…
Klaudia. Ei enään… Se on ohitse: hänen luontonsa tapaan, jonka tunnet. Hän on arin ja uskaliain koko suvussamme. Ei voipa hallita ensi liikutuksiansa: mutta vähänki mietittyänsä, ei neuvotoin mihinkään, valmis kaikkiin. Hän pitää ruhtinaan loitolla; puhuu hänen kanssansa yhdeltä kannalta… Laita vaan, Odoardo, että pääsemme pois.
Odoardo. Minä olen ratsain… Mitäs tehdä?… Mutta, rouva, kaupunkiinhan te palajatte?
Orsina. Totta kaiketi.
Odoardo. Olisitteko hyvä ja ottaisitte minun rouvani mukaanne?
Orsina. Miks ei? Hyvin mielelläni.
Odoardo. Klaudia, … (tehden kreivinnan hänelle tutuksi.) Kreivinna Orsina; erin nerokas nainen; minun ystäväni, minun hyvän-tekijäni… Sinun pitää lähtemän hänen kanssansa kaupunkiin, paikalla lähettääkses meille vaunut tänne ulos. Emilia ei tarvitse palata Guastallaan. Hän on jääpä minun kanssani.