En ollenkaan muista / 4-näytöksinen näytelmä

"EN OLLENKAAN MUISTA"

4-NÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ

Kirjoittanut
Evald Ferd. Jahnsson

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1907

HENKILÖT:

KUUSNIEMEN LESKIEMÄNTÄ.
TAAVI, hänen poikansa.
AINA, hänen tyttärensä.
VOIPALA, talon isäntä.
ELLI, hänen tyttärensä.
VALLESMANNI.
JAAKKOLA, lautamies.
PÄÄKKÖLÄN PERTTI.
KÄLLÖN PEKKA.
ARO.
KALLEN-LEENA.
REETA.
KAISA.
VIULUNSOITTAJA, 1:NEN ja 2:NEN TALONPOIKA, eräs PALVELUSTYTTÖ, kaksi
LAUTAMIESTÄ sekä KYLÄN NUORISOA.

(Toiminta ensimmäisessä näytöksessä Mähälän, muissa näytöksissä Kuusniemen tilalla Etelä-Pohjanmaalla. Kolmannen ja neljännen näytöksen välillä ajatellaan 6 vuotta kuluneeksi.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

— Näyttämö kuvaa talon pihaa. Oikealla näkyy talon asuinrivi, vasemmalla tuuheain koivujen varjossa aitta. Erään koivun juurella pöytä ja penkki sen kummallakin puolella. — Esiripun noustessa soivat valssin viimeiset sävelet. —

Ensimmäinen kohtaus.

TAAVI, ELLI, REETA, KAISA, VIULUNSOITTAJA ja joukko nuoria poikia ja tyttöjä. Tanssi vastikään tau'onnut. Useimmat tanssijoista istuvat ruohikkoon.

TAAVI. Voipihan tuota tanssiessa tulla lämmin! Kuuma olen kuin hehkuva uuni!

REETA. Siinä uunissa palaa monenlaatuista tulta, luulen ma.

TAAVI. Mitä sillä tarkoitat, Reeta?

REETA. Tarkoitan vaan, että monenlaiset liekit hehkuvat siinä.

KAISA. Sytytin on niin lähellä Taavia, jotta pelkään, että koko mies tuossa tuokiossa leimahtaa ilmi tuleen! Kaikeksi onneksi ei ole kaivo kaukana, jotta vettä on saatavissa, jos tulipalo sattuisi syttymään.

REETA. Mitä sanoikaan! Ajatelkaapas, jos Taavi yht'äkkiä muuttuisi palavaksi tulisoihduksi, sellaiseksi, jota kylän pikku pojat joulun aikana tuulessa heiluttavat! Se olisi kamalata! — Huu!

KAISA. Vanha äidinäitini kertoi eräänä päivänä, että sellaista ennen muinoin on tapahtunut useammin kuin yhden kerran.

REETA. Huu! Sinä hirveästi säikäytät meitä! Tule tänne Taavi ja istu tähän sivulleni. Seisoessas siellä Ellin sivulla olet alituisesti altis sille vaaralle, ettäs yhtäkkiä leimahdat tulta, liekkejä ja savua tupruavaksi tulisoihduksi. Tule vaan siivosti tänne!

TAAVI. Kuuletko Elli, mitä nuo pakisevat? He luulevat olevansa hyvinkin sukkelasuisia ja viisaita, nuo tyttöpahaset.

ELLI. Luulotelkoot vaan mielellänsä itsestänsä sellaista! Minä en huoli niin vähintäkään siitä, mitä puhunevat.

REETA. Elli ei ole vähemmässä vaarassa hänkään. Ovatpa hänen hameensa vieläkin tultaottavammat kuin Taavin miesvaateparselit.

KAISA. Elli onkin yhtä mittaa koko illan hännystellyt Taavia, lekotellen hänen tulisoihtupaisteessansa. Ha! ha! ha! Eipä voi olla sellaiselle hännittelemiselle nauramatta! Itsepintaisesti kuin varjo hän seuraa Taavia.

TAAVI. Nyt et puhunut totta, Kaisu. Rumalta kuuluu kun nuori tyttö valhettelee! — Huomaappas Kaisu, mitenkä asian oikein on laita. Elli ei ole hännystellyt minua, vaan minä häntä. Harmittaako tuo sinua? Ehkä olisit mieluimmin suonut, että olisin hännystellyt sinua, että olisin lekotellut sinun posliinisilmiesi kuunvalossa?

REETA. Häpee sanomasta sellaista Kaisan kauniista, taivaansinisistä silmistä! Sinähän vasta olet kohtelias kavaljeeri, niinkuin nuo Vaasassa sanovat.

KAISA. Liikaa olisi vaatia Taavilta, että hän tuntisi muiden tyttöjen silmien värin kuin Ellin. Tirkistellessään niihin on hän tullut sokeaksi.

TAAVI. Enpä toki. Niin hullusti ei minulle kuitenkaan vielä ole käynyt. Saatpa heti nähdä, että minulla ovat varsin hyvät silmät. (Lähestyy Kaisaa.) — Kas näin — olenpa oikeassa asemassa nyt. Tästä selvästi voin nähdä silmäterän … kehän sen ympärillä … valkuaisen… Niin totta kuin elän — onpa sinun silmiesi muoto ja väri aivan sama kuin on niillä sinertävän valkoisilla lasihelmillä, jotka äskettäin ostin Ristiinassa markkinalahjaksi sisarelleni!

KAISA. (kohoaa puoleksi seisaallensa ja lyö kädellänsä Taavia käsivarteen). — Tässä saat sinertävän valkoisista lasihelmistäs, hylkiö!

TAAVI (astuen verkkaan taaksepäin). — Älä minua lyö! Enhän minä tyttöraiskaseni, mitään pahaa tarkoittanut. Enpä suinkaan — aivan päinvastoin! Nuo lasiset helmet, jotka ostin sisarelleni, olivat kaikkein kauniimmat lasihelmet mitä milloinkaan olen nähnyt — se on sinun huomattava. (Astuu Reetan luo.) — Entäs sinun silmäsi, Reeta? Saanko lekotella niidenkin loisteessa ja mikä väri niillä? — Teräsharmaatko — vai miten? Vaiko tummansiniset, vai ehkä viheriän sinertävät? Mikä väri silmissä muuten on sinusta kauniin? Siitä ehkä voisin katsomattakin saada selvän silmiesi muodosta. Et vastaa. Niin katso nyt ainakin minuun, kiltti Reetani!

ELLI (nauraen). — Varo Reetan silmiä, Taavi! Ennestään tuttu asia on, että on vaarallista katsoa niihin! Ne kimaltelevat kirkkaammin kuin puukkosi terä!

TAAVI. Teräsharmaat siis! — Minä olen aivan hurmaantunut siihen väriin! Luo silmäsi minuun, Reeta! Ehkä rupean hännystelemään sinua tuhatta hullummin kuin Elliä, jahka olen saanut vilkaista niihin. Mitäpä tämä merkitsee, tyttöseni? Miksikä katsot alas maahan?

REETA (päättäväisesti). — Etkö usko, että uskallan katsoa sinuun silmiäni räpäyttämättä?

TAAVI. Kuinkapa sellaista uskaltaisin epäillä! — Kautta kunniani! — (vetää puukkonsa tupesta ja katselee sen terää). — Elli oli oikeassa. Silmiesi väri on täsmälleen sama kuin tämän oivallisen puukkoni terän! — Oi, nyt olen hukassa, olen lumottu! Reeta on kaunein teistä kaikista — tietäkää se tytöt! En aavistanutkaan, että hän yhtenä ainoana hetkenä näin olisi voinut minut hurmata! — Äsken lupasin tanssia purppurin sinun kanssas, Elli — mutta nyt en enää tahdo sitä. Saat tanssia kenen kanssa hyvänsä. Minä tanssin Reetan kanssa.

ELLI (nauraen). — Kernaasti minun puolestani! En tahdo olla esteenä onnellenne.

REETA. Onnellenne! Yksin sinä pidät tanssimista Kuusniemen Taavin kanssa onnena. Niin — pidä vaan mokoma nulikka omana saaliinasi äläkä häntä toisille tyrkytä! Tanssinko tässä kaikkien nuhjuksien kanssa. Ee—ei! Mieluimmin olen tanssimatta kuin lähden sellaiselle vetelykselle tanssikumppaliksi!

TAAVI. Myrskyksi yltyy tuuli! Taukoa takomasta, Reeta! Sydämeni särjet, muserrat sen aivan! No — eihän tässä itku auttane. Täytyy kai lunastaa ensimmäinen lupaukseni ja tanssia sinun kanssas, Elli. — Soitappas nyt purppuria, Liisan-Janne!

VIULUNSOITTAJA. Tuossa tuokiossa, Taavi. Ensin kuitenkin viritän viuluni. (Hänen viuluansa virittäessänsä asettuvat tanssijat parittain näyttämölavalle. Sitte viulunsoittaja soittaa purppuria ja tanssi alkaa.)

VIULUNSOITTAJA (tauottuansa soittamasta). — Minusta tuntuu ilma viileältä ja kylmältä täällä ulkona. Jos tahdotte jatkaa tanssia, niin tulkaa sisään tupaan. (Menee tupaan ja nuoriso parittain hänen jäljissänsä. Ainoastaan Taavi ja Elli jäävät pihalle.)

Toinen kohtaus.

TAAVI ja ELLI.

TAAVI. Elli kultaseni! Olen niin onnellinen ollessani sinun seurassas, tanssiessani sinun kanssas!

ELLI. Et olekkaan tänä iltana tanssinut kenenkään muun tytön kanssa kuin minun.

TAAVI. En ole. Yksin sinun kanssas, Elli! Mitäpä noista toisista huolisin! Kun sivutusten, käsitysten sinun kanssas pyörin tanssissa, tuntuupi minusta niinkuin ei täällä ketään toisia olisikaan kuin me kaksi vaan, sinä ja minä! En näe enkä kuule toisia; silmäni näkevät yksin sinun.

ELLI. Äläpäs liikoja laskettele, Taavi! Etteivät silmäsi ole sokeat toisten tyttöjen suloudelle, sen osoitit äsken varsin selvästi. Huomasinpa, ettäs katsoit hyvinkin syvälle Kaisan ja Reetan silmiin.

TAAVI. Pilallani vaan — ymmärtänet sen. Ovathan nuo niin suulaita, että on vaikea pitää puoltaan.

ELLI. Kylläpä tosiaankin ovat. Harvat sanasodassa vetävät vertoja Kaisalle ja Reetalle — eivätkä he hevin anna perään! — Reeta on muuten, luulen ma, ihastunut sinuun. Usein olen nähnyt, kuinka hän salaa katselee sinua hehkuvin silmin.

TAAVI. Niinkö luulet. Minä puolestani en ole mitään sellaista huomannut.
Minun silmäni ahmivat vaan sinun kuvaasi, Elli! — Mutta…

ELLI. Mikä nyt?

TAAVI. Kummastelen tässä itsekseni, miksikä ollessani niin onnellinen kuin nyt olen, kuitenkin sen ohessa mielessäni liikkuu levottomuuden ja kaipuun tunteita.

ELLI. Mistä syystä olet levoton?

TAAVI. Sitä en itsekään oikein tiedä. Tuntuu vaan siltä, ikäänkuin tahdottaisiin riistää sinua pois minulta.

ELLI. Kukapa minun tahtoisi riistää sinulta?

TAAVI. Sitä en voi sanoa, kun en itsekään sitä tiedä. Taikka oikeammin — kylläpä tiedän, että monet sitä tahtoisivat, mutta mitenkä se voisi onnistua heille, sitä en ymmärrä. Kuitenkin tuntuu siltä, että onnistuvat.

ELLI. Ole sinä mieltäsi vaivaamatta tuollaisilla mitättömillä tuumilla!
Tiedäthän kyllä, että olen sinulle uskollinen!

TAAVI. Lupaa se valallasi, lupaa vielä kerran, ettäs olet minulle uskollinen, ikuisesti uskollinen!

ELLI. Sen lupaan valallani — samoin kuin monta kertaa ennenkin olen luvannut. (Soittoa ja tanssivien askelten töminää kuuluu tuvasta.)

TAAVI. Kiitos Elliseni! Niin se on ja niin sen pitää olla, ett'ei mikään maailmassa, eivät taivaat eikä perkeleet voi sinua riistää minulta! — Tuvassa soitetaan tanssiksi — kiiruhtakaamme sinne. (Menevät tupaan. Hetken kuluttua tulevat Pääkkölän-Pertti, Källön Pekka sekä 1:nen ja 2:nen talonpoika tuvasta. Pertillä ja Pekalla on kädessä muutamia kortteja, 1:sellä talonpojalla puusta tehty malja ja korttipakka, 2:lla talonpojalla suurehko viinapullo)

Kolmas kohtaus.

PÄÄKKÖLÄN-PERTTI, KÄLLÖN PEKKA, 1:NEN ja 2:NEN TALONPOIKA.

PERTTI (istuu penkille pöydän luo). — Istu vastapäätä minua, Pekka!
Täällä saamme juoda rauhassa ja kenenkään häiritsemättä jatkaa peliämme.

1:NEN TALONPOIKA. Tässä on korttipakka. (Asettaa sen ynnä maljan pöydälle.)

2:NEN TALONPOIKA. Ja tässä on tätimme, Viina-Mäkelän vanha Kaisa!

1:NEN TALONPOIKA. Arvoisa akka!

2:NEN TALONPOIKA. Suuresti kunnioitettava!

PEKKA (istuu penkille vastapäätä Perttiä). Lyö kortti pöytään, Pertti!
Sinun on vuoros.

PERTTI. Ristiä pojat, sanoi Riskeliini!

1:NEN TALONPOIKA. Älä ota ylös Pekka! Tapa valtilla!

PEKKA. Tietysti tapan. Eihän tässä ruveta armoille antautumaan! Hertta on valttia ja valtilla valta on! Hei vaan!

PERTTI. Se vei sinulta kuninkaan. Kylläpä pian olet pääsemättömissä! —
Ryyppy väliin — eihän pelistä muuten ole mihinkään! (Hän juo.) —
Kulahtipa kurkusta kuin kuiluhun vaan! — (Antaa maljan Pekalle, joka
juotuaan antaa sen 1:lle talonpojalle.)

2:NEN TALONPOIKA. Nyt on pata pokeri! Lyö pataa pöytään, Pekka, jos sinulla on!

PEKKA. Mitä mä padasta! Ruudussa ruutia! Katsoppas vaan tätäkin maata,
Pertti!

PERTTI. Ruutupamppu. Mitäs mä siitä! Älä luule, että niin vähästä ällistyn. Niinkuin hihasta vaan.

PEKKA. Millä sen tapoit?

1:NEN TALONPOIKA. Ruuturouvalla Pertti sen tappoi.

PERTTI. Luuletko, että yrittäisin tehdä vääryyttä? Naukku taas! (Hän juo.) — Ristiä taaskin pöytään! Jokohan nyt puhiset pulassa? Hää?

PEKKA. Mammasi porsas pussissa puhisi! Tikki taas kuin tikattu.

PERTTI. Eihän sinulla enää ollut valttia! Petkutat lurjus!

PEKKA. Huutia mies! Valttia kuin valettu!

2:NEN TALONPOIKA. Valttikympillä Pekka tikin teki. Kyllä sen näin.

PERTTI. Mistä hän kympin sai? Kymppi oli jo mennyt.

PEKKA. Milloinka se olisi mennyt? Nythän aivan hulluttelet!

PERTTI. Totta puhun… Entäs tuo… Pudotathan kortteja pöydän alle!
Turkanen tuli tässä! Vääryyttä, selvää vääryyttä teet!

PEKKA. Enhän niitä pudottanut … vahingossa ne putosivat. — (Lyö kaikki korttinsa pöytään). — Tuollaisen riitelijän kanssa en viitsi lyödä korttia! Pelatkoon kahden kesken oman itsensä kanssa!

PERTTI. Kas konnaa! Kun tiesi häviävänsä, niin sekoitti kortit!

PEKKA. En olisi hävinnyt.

PERTTI. Turakaksi olisit kun olisitkin tullut — sen vannon.

PEKKA. Vanno vaan vannomistasi. Sinun valasi ei paljon paina!

PERTTI. Painaa se vaikka penkin alle semmoisen miehen kuin sinä olet!

(Soitto taukoaa kuulumasta.)

1:NEN TALONPOIKA. Älkää riidelkö pojat! — Juokaa!

2:NEN TALONPOIKA. Purppuri on loppunut. Väkeä kohta saapuu pihalle. Sopikaa pois!

PEKKA. Kyllä minä suostun sopimaan.

PERTTI. Niin mitäshän siitä sitte muuta kuin ryypättiin! (Juovat.)

PEKKA (syrjään). Tunnenpa että viina on mennyt päähän. Pitää lähteä täältä pois ennenkuin ihmiset näkevät. (Menee perältä.)

PERTTI (katsellen Pekan jälkeen). — Pekka hoi! Älä lähde! Lyödäänpäs nyt viimeistä voittoa Voipalan Ellistä. Jos voitat, niin luovutan hänet vapaaehtoisesti sinulle!

1:NEN TALONPOIKA. Älä luule, että Pekka nyt enää palaa tänne. Hän läksi nyt toisille markkinoille. Se on tapansa viinoja kun liiaksi on tullut maistaneeksi.

PERTTI. Menköön mihin tahansa! Eihän se tätä poikaa huoleta. (Elli ja muutamat toiset naiset tulevat tuvasta.)

Neljäs kohtaus.

Entiset ja tulleet. Myöhemmin PALVELUSTYTTÖ.

PERTTI (Ellille). Minä en kärsi, ettäs enää tänä iltana tanssit tuon Kuusniemen maito-Taavin kanssa. Miksikä hänen kanssansa tanssit? Onko hänessä miestä? Tanssittakoon sellainen nulikka, jos mielii, kylän paitaressuja!

ELLI. Älä sinä pidä huolta toisista. Parasta lienee sinulle, Pertti, ettäs edelleen tanssitat viinapulloja ja kortteja. Tanssiessas tuvan lattialla kompastuisit.

PERTTI. Minäkö! Kuulkaapas millainen myrkkykieli tuo Elli on! Kyllä kaikki miehet tässä pitäjässä lattialla matoina makaavat ennenkuin tämä poika kompastuu!

ELLI. Uskokoon sen ken tahtoo.

PERTTI. Kaikki päivää selvemmän totuuden uskovat. Mutta kuule, Elli nukkeseni!

ELLI. Olkoon susi sinun nukkenasi!

PERTTI. Älä minua keskeytä, kaunis sinisilmäseni! Minun tekee mieleni itse tanssia seuraava tanssi sinun kanssas. Niin pian kuin soittavat, astumme me kaks nättiä permannolle.

1:NEN TALONPOIKA. Te kaks nättiä. Ha! ha! ha! Hyvin se sopii, että te kaks nättiä…

ELLI. Minun ei tee mieleni tanssia sinun kanssas!

PERTTI. Eikö tekisi? Merkillisesti nuo tytöt teeskentelevät! Vannonpa pyhästi, ett'et kenenkään toisen kanssa niin mielelläs tanssi kuin minun kanssani! Annappas minulle nyt oikein lämmin muisku merkiksi, että olet oma pikku killini… Noin, kultaseni… (Ottaa Elliä vyötäisiltä ja pyrkii häntä suutelemaan.)

ELLI (työntää Pertin tyköään). — Pois luotani, hirviö!

1:NEN TALONPOIKA. Tuossapa nyt näet, ett'ei ole niinkään helppo suukkoja saada! Onpa niissä muutamissa tytöissä pippuria!

PERTTI. Suutelenpa häntä sittekin, kun sen kerran olen pannut päähäni! (Yrittää tarttua Elliin, mutta Elli juoksee tupaan. Pertti seuraa häntä ovelle saakka. Toiset tytöt menevät myös tupaan ääneen nauraen)

1:NEN TALONPOIKA. Suutelotta jäit kun jäitkin!

2:NEN TALONPOIKA. Sinun sijassas menisin tupaan hänen perässään ja suutelisin häntä siellä kaikkein nähden.

PERTTI. Sitä en tee… Sellaisesta Elli ehkä suuttuisi, enkä tahdo todenteolla suututtaa Voipalan tytärtä. Asianlaita on näetten… Mutta mitäpäs se tähän kuuluu.

1:NEN TALONPOIKA. Kyllä tiedän, mitä tarkoitat. Puolesta sanasta viisas ymmärtää, hullu ei kahdestakaan. Pyrit vävyksi Voipalaan.

PERTTI. Entäs jos pyrkisin? Koskeeko se sinuun?

1:NEN TALONPOIKA. Eipä koske. Eihän tällaisestä mökkiläisestä ole sinulle kilpakosijaksi. Rahallista miestä Voipalassa kysytään.

PERTTI. Etkö usko, että tällä pojalla on kolikoita kyllin?

1:NEN TALONPOIKA. On sinulla — sen tiedän.

PERTTI. Ei ole markoista puute! Ennen hauki janohon kuolee, kuin tämä poika köyhyyteen! Juokaa! Minä maksan. (Hän juo itse ja tarjoaa toisille.)

1:NEN TALONPOIKA. Emmekö nyt pelaa viimeistä voittoa?

2:NEN TALONPOIKA. Taikka pamppua — pamppu on hauskempaa.

PERTTI. Pamppua — olkoon menneeksi! Anna kortteja, Kalle! Viisi kullekin.

(1:nen talonpoika antaa kortteja, jonka jälkeen kaikki kolme istuvat pelaamaan.)

PERTTI (lyöden korttia pöytään). — Ristillä riita aljetaan!

(Palvelustyttö tulee perältä.)

PALVELUSTYTTÖ. Onko meidän Elli täällä?

PERTTI. Mitä sinä Ellillä?

PALVELUSTYTTÖ. Minulla on hänelle tärkeä asia.

PERTTI. Mikä asia?

PALVELUSTYTTÖ. Sitä en sano sinulle. Vastaa vaan kysymykseeni.

2:NEN TALONPOIKA. Minulla ei ole vastaavaa maata. (Palvelustytölle.) — Etsi Elliä tuvasta.

(Palvelustyttö menee tupaan, vaan tulee kotvasen kuluttua Ellin seuraamana takaisin, jolloin molemmat kortinlyöjäin huomaamatta kiireesti rientävät pois perältä.)

PERTTI. Siinä on kolmen pohja. Minä teen tikin. — Taas ristiä ja vastoinkäymistä!

2:NEN TALONPOIKA. Hiis vieköön, en jaksa tuolle…

1:NEN TALONPOIKA. Lyö pamppu!

2:NEN TALONPOIKA. Lyö itse!

1:NEN TALONPOIKA. Sen teenkin. Pata pamppu ja ruutua pöytään!

PERTTI. Hei vaan! Tuossa on ruutupamppu ja tuossa hertta herrastelee!
Näettekö pojat, ett'ei ole tulemista minun kanssani pelaamaan!

1:NEN TALONPOIKA. Kylläpä sinä olet tiivi korttimies, Pertti!

PERTTI. Sen mahtanet tietääkin, että minä aina kaikki voitan! — Mutta mistä pelasimme?

1:NEN TALONPOIKA. Siitä ei ollut mitään puhetta.

(Taavi tulee tuvasta.)

Viides kohtaus.

PERTTI, TAAVI ja molemmat TALONPOJAT. Myöhemmin ARO.

1:NEN TALONPOIKA. Tuleppas sinä Taavi koettamaan onneasi Pertin kanssa! Hän kehuu kaikki voittavansa.

TAAVI. En lyö koskaan korttia.

PERTTI. Mitäpä tuollainen nuhjus osaisi korttia lyödä — yhtä vähän kuin muutakaan! (Juo maljasta.) Uskaltaisiko edes ottaa ryyppyäkään?

1:NEN TALONPOIKA. Olenpa joskus nähnyt Taavin ottavan ryypyn … toisinaan kaksikin.

PERTTI. Valhetteletpa! Silloin kuin Taavi ryyppää, hän sen tekee salassa, jotta sinä et ole voinut sitä nähdä. Hän pelkää…

1:NEN TALONPOIKA. Mitä hän pelkää?

PERTTI. Äitinsä ruoskaa… Koivun juustoa hän pelkää!

TAAVI. Älä minua loukkaa, taikka…

PERTTI. Suutut kai? Avaappas suusi poikaseni, jotta saan nähdä, ovatko maitohampaasi lähteneet?

2:NEN TALONPOIKA. Näytäppäs Taavi, ettäs uskallat rehellisen naukun ottaa! — (Kaataa pullosta maljaan, jonka tarjoaa Taaville.) — Kas tässä!

TAAVI. Jos tahdon, niin juon keneltäkään siihen lupaa pyytämättä.

2:NEN TALONPOIKA. Niin näytäppäs siis Pertin kiusaksi, ettäs olet mies!

TAAVI (ottaa maljan ja juo).

PERTTI. Kas vaan! Oletteko nähneet moista siemausta, miehet? Sammakkokin enemmän kerrallaan nielaisee suuhunsa!

2:NEN TALONPOIKA. Juo pohjaan, Taavi, että Pertti näkee…

TAAVI. Senkin jaksan tehdä, jos tahdon. (Juo pitkään.)

PERTTI. Saakeli vieköön! Onhan hänessä kuitenkin enemmän miestä kuin luulinkaan! Ehkä jo pystyt korttiakin lyömään?

TAAVI. En tahdo.

PERTTI. Et tahdo? Mitä sinä lopuksi tahdot? Tahdotko että käännän sinut ylösalasin, pää ruohikkoon? Niin sinua pitelisin kuin vantusta vaan!

1:NEN TALONPOIKA. Kyllä se on hukassa, joka joutuu Pertin kynsiin!

2:NEN TALONPOIKA. Sellaiset sillä on käsivarret kuin rautaiset pihdit!

TAAVI. Rautaiset pihdit! Joutavaa! Molemmat pihdit pajun raippoina vääntelisin!

PERTTI. Oohoh mies! Piimäsuu olet sellaista tekemään!

1:NEN TALONPOIKA. Koettakaa — väkikapulassa voimat nähdään. (Tuo väkikapulan, jonka antaa Pertille.)

PERTTI. Pieni siemaus ensin. (Juo maljasta, jonka sitte antaa
Taaville.) — Juoppas poika, että jänteresi vahvistuvat! (Istuu Taavin
juodessa ruohikkoon.) — Tässä olen… Tulkoon nyt vaikka kaksi
Kuusniemen Taavia!

TAAVI. Suullas voit suurennella, mutta lopussa kiitos seisoo. (Hän istuu ruohikkoon ja tarttuu molemmin käsin väkikapulaan.)

PERTTI. Pitäkää vaaria miehet, että väkikapula on keskellä.

2:NEN TALONPOIKA. Kyllä pidämme… Kas noin — vetäkää nyt!

(Taavin hetken vedettyä syöksyy Pertti hänen ohitsensa päistikkaa nurmikolle.)

1:NEN TALONPOIKA. Kovin nolostipa sinun kävi, Pertti!

2:NEN TALONPOIKA. Kas Taavia vaan! Veti kuin karhun poika!

PERTTI. Toinen kerta! Toinen kerta! Jalkani luiskahtaissa sai Taavi perhana väkikapulan omalle puolellensa.

TAAVI. Valhettelet! Pikemmin se oli sinun puolellas!

2:NEN TALONPOIKA. Oivallista! Niinkuin joutsen jänteet ovat poikain käsivarret!

(Taavi vetää taas Pertin syliinsä.)

TAAVI (nousee seisaalle). Tuossahan nyt näitte! Älkää toisten tulko meikäläisen kanssa kiistelemään!

PERTTI (nousee seisaalle). Taavi pahus petkutti!

1:NEN TALONPOIKA. Eipä hän petkuttanut. Rehellisesti kävi kaikki, kylläpä sen näin. — Mutta sinä olet juonut enemmän viinaa kuin Taavi… Otappas nyt aimo kulaus, Taavi, ja vetäkää sormikoukkua, niin saamme nähdä, kumpiko sitte voittaa.

TAAVI. Kulausko? (Kaataa pullosta maljaan ja juo. Kääntää juotuansa maljan ylösalasin.) — Olkaa todistajani miehet, että maljan rehellisesti tyhjensin. (Laulaa):

      Ei saa moittia juomaripoikaa, mies se on arvollensa. :,:
      Kyllä hän laittaa, kun aika joutuu, kodin kullallensa. :,:

      Kivilinnan rakennan minä kovalle kalliolle! :,:
      Sitte minä lähden kultani kanssa papin pakinoille! :,:

1:NEN TALONPOIKA. Karttuupi Taavista miestä, koska laulaa! Olette jo levänneet tarpeeksi — vetäkää nyt sormikoukkua.

PERTTI. Tänne sormesi, niin survaisen sen ensi nytkäyksellä kahtia!

TAAVI. Sopiihan koettaa!

(Vetävät sormikoukkua.)

PERTTI (nytkäisee yhtäkkiä sormensa pois ja heiluttaa kättänsä edestakaisin tuon tuostakin puhaltaen sormeensa). Senkin saakeli! Sillä oli joku rautakalu kourassa!

TAAVI (ojentaa kättänsä). — Tutkikaa jos oli!

1:NEN TALONPOIKA. Vetikö sormesi kokonaan sijoiltansa?

2:NEN TALONPOIKA. Kyllä hän sinulta vielä Ellinkin vetää, tuo Taavi! Varmaan joudut lemmen leikissäkin tappiolle samoin kuin voimien mittelyssäkin!

PERTTI. Luuletteko, että Elli huolisi tuollaisesta piimäsuusta?

TAAVI. Piimäsuu ollos itse! (Juo kulauksen viinaa.)

2:NEN TALONPOIKA. Huhutaanpa yhtä ja toista Taavista ja Ellistä. Usein käy Elli Kuusniemessä. Eihän niitä kukaan niin tarkoin tunne heidän välisiä asioitansa. Saat olla varoillasi!

PERTTI. Ettepä toki voine uskoa, että morsiameni vaihtaisi minua tuollaiseen otukseen?

TAAVI. Valhettelit taas! Elli ei ole morsiamesi!

PERTTI. Kuulkaapas mitä hän sanoo! Voipalan Elli ei muka olisi morsiameni! On kuin onkin tuo sorea sorsa kihlattu morsiameni, oma kainalokanani! Kai se sinua sapettaa, että niin kaunis tyttö joutui minulle? Kateudesta olet puhjeta, että Elli ja minä toistamme hyväilemme niinkuin olisimme naimisissa aivan. Kaksi yötäkin olen hänen luhdissaan kisaillut ja aionpa sinne mennä tänäkin iltana.

TAAVI. Sinä olet kelvoton konna, kunnoton parjaaja! (Uhkaa Perttiä nyrkillänsä.) — Ellet heti paikalla peruuta sanojasi, niin takoon pääsi tasaiseksi kuin pöytä!

(Aro tulee tuvasta.)

ARO. Mistä täällä riidellään?

1:NEN TALONPOIKA. Älä puutu, Aro, tähän asiaan! Eihän se sinuun koske.

PERTTI (vetää puukkonsa tupestaan). Käy käsiksi vaan! Annanpa sinulle korttelin kylmää terästä!

TAAVI (vetää myös puukkonsa tupesta). — Kylläpä sinun teräksesi näytän, konna!

(Molemmat iskevät puukoillaan yhtaikaa. Taavin puukko sattuu Pertin rintaan.)

PERTTI (kaatuu). Senkin p—le!

1:NEN TALONPOIKA. Nytpä kävi nolosti!

2:NEN TALONPOIKA. Veri pulppuaa rinnasta! Auttakaa miehet.

(Aro ja molemmat talonpojat kantavat Pertin tupaan, josta Aro kohta palajaa.)

TAAVI. Minua kamalasti janottaa! (Juo pitkään viinapullon suusta.)

ARO. Sinä et saa juoda enempää viinaa, Taavi! Tule kotia.

(Aro taluttaa horjuvaa Taavia näyttämöltä pois.)

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö kuvaa tavallista talonpoikaistupaa. Perällä ja vasemmalla ovi. —

Ensimmäinen kohtaus.

AINA ja ELLI.

AINA (puuhaa esiripun noustessa maitoastiain pesemis- ja kuivattamistoimissa. Asetettuansa maitoastiat syrjään hän laulaa iloisen kansanlaulun).

ELLI (astuu laulun tauotessa sisään peräoven kautta). Vai täällä sinä aamulintusena iloisesti laulat. Huolet kaiketi eivät mieltäs liioin raskauttane?

AINA. Tiedäthän sen, Elli — mitäpä huolia minulla? Eihän minulla mitään muuta huolta ole kuin se, että päivä joutuu aamusta iltaan! — Mutta terve tulemastasi — (Kättelee Elliä molemmin käsin.) — Painappas nyt puuta! Minun pitää virittää valkea takkaan ja saada kahvipannu tulelle. Sehän nyt kuitenkin onkin pikkuhuoleni tällä kertaa. Äiti kai jo kaipaa aamukahviaan, puhumattakaan siitä, että vieraalle viipymättä on suunavausta toimitettava. (Kaataa vettä kahvipannuun ja asettaa sen tulelle, jonka puhuessansa on sytyttänyt.)

ELLI. En ole niinkään vieras täällä.

AINA. Et ole, et, — tietysti et olekkaan. Ollaan me läheisiä naapureja ja tapaammehan toinen toisemme meikein jok'ainoa päivä. — Vaan mitähän tänään kuuluu kylästä? Kerroppas jotakin uutta, jotakin hauskaa!

ELLI. Hauskaa, sanot…

AINA. Niin — jotakin oikein hauskaa! — Olitko eilen illalla tanssiaisissa Mähälässä?

ELLI. Pistäydyin sinne pikimältään.

AINA. Pikimältään vaan… Eikö siellä siis ollutkaan hauska? Hyvä että päätin olla sinne menemättä!

ELLI. Kyllä kai siellä hauska oli. Mutta isä lähetti minua noutamaan kotia, kun meille oli saapunut vieraita naapuripitäjästä.

AINA (ottaen kahvikuppeja hyllyltä). — Kosiomiehiä taas — arvaan ma.
Nehän nyt tuskin päiväksikään jättävät sinua rauhaan!

ELLI. Sanoppas muuta! Heidän kuitenkin hyvin pitäisi tietämän…

AINA. Mitä heidän pitäisi tietämän? —

ELLI. Vieläpä kysyt! — Onko Taavi kotona?

AINA. Arvattavasti. Mutta hän makaa vielä luhdissaan. On kai tanssinut itsensä väsyksiin Mähälässä.

ELLI. Niinpä kai… (Nousee istualtaan ja alkaa käydä levottomasti edestakaisin tuvassa.)

AINA (kaadettuaan kahvia kuppeihin). — Tuleppas nyt kahvia juomaan, kiltti Elliseni! — Sitte lähden viemään kupillisen äiti muorille.

ELLI. Vie nyt vaan ensin äidilles … kylläpä sitte jälestäpäin ehdimme.

AINA. Kuten tahdot … pelkään vaan, että kahvisi, jonka jo kaasin kuppiin, sill'aikaa jäähtyy. (Menee, tarjotin kädessä, ulos sivuovesta.)

ELLI (jäätyään yksin). — Oi Taavi! Taavi! Että sinä teit minut näin onnettomaksi, näin sanomattoman onnettomaksi! En jaksa tätä kärsiä! — Voi sinua, Taavi! Ja kuitenkin teit sen minun tähteni!

AINA (palaten takaisin). Nyt kiireesti kahvimme kimppuun! En tiedä imelämpää kuin haalea kahvi. —

ELLI. Mitenkä jaksoi äitisi?

AINA. Hyvin hän jaksoi! — ja hyvissä mielin hän oli kuten aina aamusella hänelle kahvia tuodessani.

ELLI (syrjään). Hyvissä mielin! Äiti raukka! —

AINA (juoden kahvia). — Vaan unhotathan kokonaan kahvisi, Elli!

ELLI. Kylläpä juon!… (Tarttuu kuppiin ja juopi siemauksen. Syrjään.) En voi kauemmin malttaa mieltäni! Minä hetkenä hyvänsä he voivat saapua tänne!

AINA. Onko kahvi huonoa, koska se ei maistu sinulle?

ELLI (juo). Hyvää se on, varsin hyvää! — Mutta oletko ihan varma siitä, että Taavi on kotona? Mihin aikaan yötä hän saapui kotiin?

AINA. Sitä en tiedä.

ELLI. Etkö? —

AINA. En. Olin kai silloin jo nukuksissa ja muuten onkin Taavilla tapana, myöhään tultuansa kotia, suoraa tietä mennä luhtiinsa makaamaan. Ani harvoin ja ainoastaan silloin, kun hänellä on kova nälkä, hän öisin tulee tupaan ruuan hankintaan. — Vaan miksikä näytät niin levottomalta, niin kummalliselta?

ELLI. Älä kysele, vaan mene kiireimmiten katsomaan, onko Taavi luhdissaan!

AINA. Malttakaamme mieltämme. Jos hän Mähälässä on tullut maistaneeksi liiaksi, niin on varmaan paras, että hän rauhassa saa maata pois kohmelonsa. Sinä tiedät, että hän toisinaan, vaikka — onneksi kyllä! — hyvin harvoin hauskoissa seuroissa…

ELLI (keskeyttäen). Kylläpä tiedän … mutta joudu nyt, tällä kertaa hän ei saa maata kauemmin…

AINA. Miksikä hän ei saisi?

ELLI. Lähde kiusaamatta! — Sano että minulla on varsin tärkeä asia hänelle…

AINA. Onko se siis niin tärkeä, ettei sitä vähän myöhemmin … päivällä…

ELLI (keskeyttäen). On se niin tärkeä! — Riennä nyt vaan viipymättä.

AINA. Kuten vaadit — olkoon menneeksi. (Menee, iloisesti laulahtaen, ulos peräoven kautta.)

ELLI (jäätyään yksinään). — Olisiko hän lähtenyt pakoon? Eihän tuo mahdotonta ole otaksua… Ja ehkä se olisikin paras hänelle… Vaan mitenkä se voisi olla niinkään hyvä?… Pääni on aivan pyörällä. En enää tiedä mitä tuumia, mitä ajatella! —

AINA (palajaa takaisin). Juuri luhdin ovea avatessani heräsi Taavi.

ELLI. Mitä hän sanoi?

AINA. Kysyi vaan mihin aikaan oli saapunut kotia. Ei hän, veli kulta, sitä itse muistanut. Kuultuansa, että sinä olet täällä ja odottelet häntä, lupasi heti tulla.

ELLI. Oliko murheellinen … tai … levottoman näköinen?

AINA. Eipä niinkään… Miksikä hän sitä olisi ollut? Hymyili tyytyväisesti kuultuaan että sinä olit täällä vieraissa.

ELLI. Vai tyytyväisesti hymyili…

(Taavi tulee peräovesta.)

Toinen kohtaus.

Entiset ja TAAVI.

TAAVI. Hyvää huomenta, Elli! — Olipa sinulla kiire eilen Mähälästä.
Läksit jäähyväisiä jättämättä.

ELLI. En tavannut sinua lähtöpuuhissa ollessani. Kylläpä katselin ylt'ympärilleni, mutta en nähnyt sinua.

TAAVI. Miksi läksit? Eikö sinusta tanssiminen tuntunut hauskalta?

ELLI. Enpä tiedä sanoa… Oliko sinulla siellä hauska?

TAAVI. Oli kyllä niin kauan kuin sinä olit siellä, mutta ei lähdettyäsi enää…

ELLI. Miks'ei sitte enää ollut hauska?

TAAVI. Niin miksi… En viitsinyt sen jälkeen enää tanssia. En huoli tanssia kenenkään muun kanssa kuin sinun.

ELLI. Kuitenkin viivyit siellä myöhäiseen yöhön saakka.

TAAVI. Viivyin kyllä. Sinun lähdettyäsi pöllähti päähäni antautua toimeluihin noiden … noiden tyhjäntoimittajien kanssa … niin — miks'en suorastaan sanoisi — noiden iloisten viinavekkulien kanssa. Heitä tanssi vähemmän huvittaa kuin naukku pikarista taikka siemaus pullon suusta. Iloista joukkoa, sen voin vakuuttaa! Väkikapulaa siinä kilvan vedettiin ja sormikoukkua. Mies se, joka voitti… Pitiväthän nuo hauskaa elämää…

AINA. Tunnen sinut, Taavi veljeni. Et tahtonut olla toisia huonompi — parahin mies vaan joukossa! Antauduit kilpakiistaan? —

TAAVI. Antauduin … sitä kernaammin tein sen, kun tuo kunnoton Pääkkölän Pertti, nyrkkejään häristellen, ylpeästi kehui kaikki voittavansa.

AINA. Hänelle … tuommoiselle kehnolle rentulle et toki voittoa jättänyt? Vai jäitkö kurjana tuon nahjuksen naurettavaksi?

TAAVI (nauraen). Ha! ha! ha! Äläpäs sellaista usko, sisareni! Vetäessämme väkikapulaa hän joutui kuin joutuikin joka yritykseltä syliini… Kyynäspäittensä ruskeesta päättäen olisi luullut hänen käsivartensa kainalosta asti katkenneen.

AINA. Sitäpä arvelin! Oikeinpa teit, Taavi! Hyvä oli, ettäs näytit, kuka tässä pitäjässä voimiltaan on väkevin! — Entäs sormikoukussa?

TAAVI. Mitäpäs siinä mokoman auttoi kinnata … kyllähän sen tiedätkin! Keskisormensa meni sijoiltaan ensi ottelussa. Eihän tämä poika turhanpäin kenenkään sormeen tartu! Helposti olisin pirstaleiksi vetänyt etusormensakin, nimettömän ja kaikki muut…

AINA. Oikeinpa hauska! Nyt tietävät kaikki pitäjäläiset ja naapurit mikä mies sinä olet mieheksi!

ELLI (joka kaiken aikaa sisarusten keskustellessa on osoittautunut levottomaksi). — Kuule Aina! Sanoinhan sinulle äsken, että minulla on tärkeä asia Taaville. Salli minun puhua hetkinen hänen kanssansa kahden kesken.

TAAVI. Puhu vaan puhuttavasi sisareni kuullen.

ELLI. En … en… Lähde Aina … äitisi kamariin.

AINA (vähän äkäisesti). — Me, veljeni ja minä, emme pidä salaisuuksia keskenämme…

ELLI. Vaikka ette … lähde kuitenkin.

AINA. Oikkujesi orjaksi siis… Kaikissa tapauksissa olen iloinen siitä, että pitäjäläiset nyt tietävät mikä ja millainen mies meidän Taavi on! (Aikoo mennä.)

ELLI (painolla). Tietävät kyllä. (Syrjään Ainalle.) — Sitä pyydän, ett'et palaja tänne ennenkuin sinua kutsun.

AINA (katsoo pitkään Elliin). — Mitä kummaa tämä? (Menee ulos sivuovesta.)

Kolmas kohtaus.

TAAVI ja ELLI.

ELLI. Kerro nyt minulle tarkemmin eilisiltasista tapauksista!

TAAVI. Sekö se asia oli, jota kuulemassa sisareni ei saanut olla saapuvilla?

ELLI. Niin se.

TAAVI. Eihän tuosta syystä olisi kannattanut vaatia häntä lähtemään pois!

ELLI. Kylläpä kannatti… Ryhdy asiaan!

TAAVI. Olen jo sanonut melkein kaikki mitä minulla onkin sanottavaa. Voisin kuitenkin lisätä, että tuo Pääkkölän Pertti on kavala konna, oikein suuri lurjus!

ELLI. Te ette siis solmineet sovintoa?

TAAVI. Sovintoa! — Pertin kanssa en — pahuus vieköön! — ai'o milloinkaan minkäänlaista sovintoa solmia!

ELLI. Erkanitte vihamiehinä?

TAAVI. Mitenkäs muuten? — Kukapa sellaisen heittiön hävyttömyyksiä jaksaisi kärsiä!

ELLI. Riitanne päättyikin tappelulla, vai miten? —

TAAVI. Täytyihän jollakin tavoin saada tuon hylkiön suu tukituksi! —

ELLI. Mitä kaikkia julkeuksia hän sitte puhuikaan?

TAAVI. Hm…

ELLI. Parjasiko hän pahoin sinua?

TAAVI. Enpä tiedä hänen minua niinkään pahasti parjanneen.

ELLI. Entäs — puhuiko hän minusta jotain?

TAAVI. Taisipa puhua.

ELLI. Sanoppas mitä?

TAAVI. Pahaa tietysti… Kukapa niitä kaikkia hänen juttujansa muistaisi!

ELLI. Et tahdo suoraan kertoa mitä hän sanoi. Mutta minä olen jälestäpäin kuullut tuosta asiasta yhtä ja toista huhuttavan. Meidän palvelusväki kertoi siitä Mähälästä kotia saavuttuansa… Eikö hän muiden muassa väittänyt, että minä olen hänen morsiamensa?

TAAVI. Kyllä hän sinua morsiamekseen kutsui.

ELLI. Eikö hän myös valallaan vakuuttanut, että hän kaksi yötä peräkkäin on oleskellut minun luhdissani?

TAAVI. Kyllä maar' hän kehui siellä olleensa…

ELLI. Uskoitko tuollaista juttua todeksi, Taavi?

TAAVI. Eihän kuitenkaan kukaan liene niin hölmö, että sellaista uskoisi todeksi! Mutta juuri tämä hänen julkea valheensa sai minun ihan silmittömästi raivostumaan.

ELLI. Millä tavoin riitanne lopullisesti päättyi?

TAAVI. Sitä en ollenkaan muista. Kun tuota viinakultaa harvoin tulee nauttineeksi, niin nousee se kamalasti ylös pääkoppaan! Josko, kuten eilen illalla, lisäksi viinan voimaan liittyy silmitön viha, niin menettää mies lopulta kaiken muistinsa. En sitäkään ollenkaan muista, kuinka sieltä viho viimmein tulla kekkaloin kotia. —

ELLI. Et muista. — Etkö sitäkään muista, että tappelitte puukoilla?

TAAVI. Annappas! Nyt kun siitä muistutat, johtuu mieleeni, että siinä puukkojakin pidettiin. — Vaan miksikä käyttäydyt noin levottomasti?

ELLI. Et siis sitäkään ollenkaan muista, että löit puukkosi vartehen asti Pertin rintaan, jotta hän paikalla vaipui maahan? — Taavi — sinä olet tehnyt murhan! Tunnin kuluttua siitä, kun hän sai tuon iskun, heitti Pertti henkensä. — Voi meitä nyt!

TAAVI (oltuansa hetken vaiti). — Vai niin, että Pääkkölän Pertti on kuollut. Kristillistä kuolemaa hän ei ollut ansainnutkaan. Sepä nyt, että puukkoni sattui niin syvälle! Sitä se viina…

ELLI. Voi Taavi, Taavi! Me olemme onnettomat!… sinä olet hukassa!
Olethan kuullut, kuinka kova on rangaistus siitä, että toisen lyö
kuoliaaksi. Sanotaan, ettei sellaistakaan kurjaa valehtelijaa, kuin
Pertti oli, rangaistuksetta saa ottaa hengiltä pois.

TAAVI. Eipä saa — siksi hyvin tunnen lain säännöt, että sen tiedän.
Enhän ensimmäisenä miehenä tästä pitäjästä lähde Kakolaan.

ELLI. Kakolaanko sinut viedään?

TAAVI. Niin sinne — kruunun leipäkannikkaa nakertelemaan. (Antaa
Ellille kättä.) — Mutta hyvästi nyt Elli! Minun pitää lähteä.

ELLI. Mihin sinä aiot mennä?

TAAVI. Vallesmannin luo — kertomaan mitä olen tehnyt.

ELLI. Sinne et saa mennä! Sinun pitää paeta, paeta jonnekin, missä sinua ei tunneta! Ehkä asiat vielä muuttuvat parempaan päin. Kenties laki armahtaa sinua, kun saavat kuulla millainen konna Pertti oli mieheksi. Keisari ei voi sallia, että kunnon miestä rangaistaan sellaisen kehnon hylkiön tähden! — Mitä naurat? —

TAAVI. Nauran lapsimaisuuttasi. Hyvästi!

ELLI (estää Taavia lähtemästä). — Älä lähde! — Vallesmannille on jo sitä paitsi lähetetty tieto tapauksesta.

TAAVI. Sitä välttämättömämpi on, että kiiruhdan hänen luoksensa osoittaakseni, ett'en ai'o välttää ansaittua rangaistusta.

ELLI. Pakene!

TAAVI. En mistään hinnasta lähde pakoon! Niin kurjamielinen en toki ole.

ELLI. Taivaan Jumala! Mitä tehdä? —

TAAVI. Rauhoitu, Elli!

ELLI. Mitähän sanoo tästä vanha äitisi!

TAAVI (äkkiä peräytyen). — Ah äitini!… vanha äitini!

ELLI. Hän varmaan kuolee säikähdyksestä!

TAAVI (vaipuu nojatuoliin). Äiti raukka … kahta vertaa suurempi raukka minä! Miks'en jäänyt syntymättä… Parempi olisi minun poloisen ollut maailmaan tulematta!

ELLI. Tuossa tuokiossa voivat vallesmanni ja lautamiehet saapua tänne sinua vangitsemaan. Jok'ainoa hetki on kallis! Joudu … lähde piiloon!

TAAVI. Älä pyydä mahdottomia. — Voi äitiäni!… vanhaa äitiäni!

(Rattaiden rätinää kuuluu ulkoa.)

ELLI. Rattaiden kolina pihalla! (Kiiruhtaa ikkunan luo.) —
Vallesmanni ja lautamiehet! Kauhistavaa! Heillä on kahleet mukana! —
Vielä ehkä voit pistäytyä ylös vinnille! Vinnin päätyikkunasta pääset
kylänraitille!

TAAVI. Lähden heitä vastaan. (Hän astuu pari askelta kohti peräovea, josta vallesmanni ja kaksi lautamiestä samassa astuvat sisään. Toinen lautamiehistä kantaa kahleita.)

Neljäs kohtaus.

Entiset. VALLESMANNI ja LAUTAMIEHET.

VALLESMANNI. Hyvää huomenta! Ahaa — saavuimmepa hyvään aikaan! Joutuuhan velikulta tässä heti paikalla kiikkiimme aivan kuin jänis loukkuun! Hyvä onni! Hi! hi!

TAAVI. Tässä olen, herra vallesmanni.

VALLESMANNI. Niin — siinäpä olet poikaseni ja pääset tuota pikaa kruunun kouriin! Piru vieköön, eikö ilahuta sydäntäni, että taas yksi pitäjän puukkojunkkareista saadaan Kakolaan korjatuksi! Onko tämä elämää, jota tässä kunnassa eletään! Mitä ihmisiä? Rosvoja, roistoja melkein joka toinen mies!

TAAVI. Ei kuitenkaan niinkään rosvoja ja roistoja, herra vallesmanni!

VALLESMANNI. Pidä vaan suusi, sanon minä! Älä koukertele kielelläs, junkkari! — Kyllä lannistunee ylpeä mielesi, jahka saamme kruunun hansikkaat käsiisi sovitetuiksi! (Lautamiehille.) — Mies kahleisiin!

TAAVI. Niinkuin laki ja oikeus säätävät pitää tietysti olla. (Ojentaa kätensä lautamiehille ja ottaa pari askelta heitä kohti, mutta samalla työntää Elli hänet syrjään.)

ELLI (vallesmannille). — Älkää kalistelko kahleita täällä tuvassa, armollinen herra vallesmanni! Onhan Taavin äiti tuolla kamarissa. Voisihan vanhus säikähdyksestä kuolla, jos kuulisi kahleiden kalketta täällä. Eikä herra vallesmannin ensinkään ole tarvis käyttää kahleita, sillä Taavi ei suinkaan lähde pakoon, sen voin kunniasanallani vakuuttaa. Olipa hän äsken aikeissa itse tulla herra vallesmannin luo.

VALLESMANNI. Kaikkiinpa asioihin pyytääkin akkaväki sekaantua! — Mitä on muuten rikkaan Voipalan tyttärellä täällä tekemistä?

ELLI. Taavi on sulhoni, herra vallesmanni.

VALLESMANNI. Hää? Mitenkä? Sulhosi! Hullutuksia! Teet viisaimmin heti lähtemällä kotiasi! Tämä nuori puukkojunkkari taasen lähtee kruunun koppiloihin, joissa ei sallita häitä viettää!

ELLI. Taavi ei ole mikään puukkojunkkari, vaikka hän pikapäissään sattuikin lyömään puukkonsa liian syvälle Pertin rintaan. Kahta vertaa pidän häntä Perttiä parempana.

VALLESMANNI. Kahta vertaa parempana puukkojunkkarina, arvaan ma. Hi! hi!
Oletpa oikeassa. Jos hän huonompi olisi ollut, niin makaisi nyt hän eikä
Pertti parka koivet taivasta kohti!

ELLI. Pertti oli kunnoton konna ja kehno valehtelija!

VALLESMANNI. Ehkäpä lienet oikeassa, tyttö. Sitä vaikeampi on hänen ollut astua Kaikkivaltiaan tuomioistuimen eteen!

ELLI. Mutta Taavi on aina ollut kunnon mies!

VALLESMANNI. Ainakin hän viime yönä kelpolailla kunnostutti itseänsä. — Älä kauemmin tässä kinaile, tyttö! Kruunun miehiä ei saa häiritä heidän virkatoimissaan!

ELLI. Sen tiedän, mutta rohkenen kuitenkin vedota teidän jalomielisyyteenne. Kun kauniisti pyydän, niin luovutte aikeestanne! Kiltti vallesmanni — te ette saa kahlehtia Taavia täällä tuvassa! — Jos sen tekisitte minun läsnä ollessani, niin en milloinkaan antaisi teille julmuuttanne anteeksi!

VALLESMANNI. Sakr'avita! Lautamiehet hoi! Viekää mies pihalle!

ELLI. Tiesinpä että suostuisitte pyyntööni! (Astuu Taavin ja lautamiesten väliin.) — Älkää huoliko pitää liiallista kiirettä!

TAAVI. Malta mielesi, Elli… Älä nyt turhaan…

ELLI. Muistatteko Teikkalan poikia, herra vallesmanni?

VALLESMANNI. Enkö heitä muistaisi! Sakr'avita! Minkälaisia hirtehisiä roistoja!

ELLI. Entäs — muistatteko sitä iltaa, jolloin nämä velikullat olivat piiloutuneet metsään ahdistaaksensa teitä? Olisivat ehkä tappaneet teidät, ell'emme me, isäni ja minä, olisi joutuneet avuksenne!

VALLESMANNI. Se on totta. Kylläpä mokomat olisivat minua pahoin ruhjonneet, ellette olisi sattuneet ajamaan siitä ohi.

ELLI. Isäni piiskansiimaukset ja minun huutoni saivat heidät pakenemaan.

VALLESMANNI. Lähtivätpä metsään sellaista vauhtia, että nuoret kuuset murtuessaan ryskyivät! Mutta pidithän sinä siinä sillä kertaa sellaista ääntä kuin olisi siinä ollut kokonainen susilauma ulvomassa!

ELLI. Siitäpä juuri heidän kiireensä syntyikin…

VALLESMANNI. Kruunun lukkojen taakse kuitenkin joutuivat kuin joutuivatkin, nuo konnat! — Oikeinpa pirullista kansaa tässä pitäjässä! Mutta kyllä heidän taljansa pehmitän.

ELLI. Liiallista kiitollisuutta en teiltä vaatine pyytäessäni, että muutamia hetkiä vaan saan kahden kesken puhua Taavin kanssa sanoakseni hänelle jäähyväiseni?

VALLESMANNI. Lemmon nimessä — olkoon menneeksi! Kolme minuuttia suon sinulle jäähyväisjättöön! Sakr'avita! Ulos miehet!

(Vallesmanni ja lautamiehet menevät peräovesta.)

Viides kohtaus.

TAAVI ja ELLI, myöhemmin AINA.

ELLI. Nyt — joudu! Kylänpuolisesta ikkunasta pääset vielä pakoon!

TAAVI. Älä puhu pakenemisesta! Olenhan sanonut, ett'en sellaiseen tuumaan suostu! — Paitsi sitä olet pannut kunniasanasi pantiksi siitä, ett'en lähtisi pakoon!

ELLI. Pelastaakseni sinut ottaisin mielelläni sen synnin omalletunnolleni, että olen vähän vetänyt kruununmiehiä nenästä.

TAAVI. Pelastaaksesi minua! Tyhjää jaaritusta, Elli.

ELLI (katsoen ulos ikkunasta). — Kylläpä on vallesmanni varovainen ja viisas mies, viisaampi kuin luulinkaan! On asettanut toisen lautamiehistä vakoojaksi kylän raitille! — (Taaville, joka astuu kamarin ovea kohti.) — Mihinkä ai'ot mennä?

TAAVI. Kamariin — sanomaan jäähyväiset äidilleni.

ELLI. Äläpäs Taavi!… Noin äkkiarvaamatta äitisi jos saisi tiedon tästä kauheasta tapauksesta, niin varmaan kuolisi…

TAAVI. Vaan miten tehdä? Lähtisinkö hänelle jäähyväisiä sanomatta?

ELLI. Se on parempi siten…

TAAVI. Vaan se tuntuu sydämelleni kovin raskaalta!…

ELLI. Vaikkapa kohta… Kyllä jälestäpäin keksin sopivan keinon, mitenkä hänelle ilmoittaa.

TAAVI. Onneton äitini!

(Aina tulee.)

AINA. Mitä vieraita täällä on käynyt? Mitä ryskettä ja kalsketta tuolla pihalla? Aivan kuului korvissani kahleiden kalinalta. — Vastaa, Taavi!

TAAVI. Älä kysy, Aina! — Elli kyllä jälestäpäin selittää sinulle asianlaidan… Minun täytyy nyt lähteä. (Syleilee Ainaa.) — Jää hyvästi, sisar rukka!

AINA. Mitä tämä? Sydämeni on särkyä — aavistan jotakin suurta onnettomuutta!

TAAVI (kättelee Elliä). — Hyvästi Elli! (Syrjään Ellille.) —
Kahleissa, vangin vaatteissa ei Voipalan Elli enää tunne minua.

ELLI (nojaten päätänsä Taavin rintaa vastaan). Voi Taavi — tunnen!… tunnen! — Et koskaan eksy mielestäni!

TAAVI. Täytyy kiiruhtaa — vallesmanni jo väsyy odottamiseen! (Lähtee, luotuansa silmänsä pitkään kamarin oveen, kiireesti ulos peräovesta.)

AINA. Hän puhui vallesmannista! Taivaan nimessä! Mitä onkaan tapahtunut?
Sano, Elli!

ELLI. Vait Aina! Ole rauhaisa! Äitisi kömpii tupaan.

(Kuusniemen emäntä astuu sauvaansa nojaten kamarin ovesta tupaan.)

Kuudes kohtaus.

KUUSNIEMEN EMÄNTÄ, AINA ja ELLI.

EMÄNTÄ. Oletko täällä tuvassa, Aina? Missä on nojatuolini? Onko se tavallisella paikallaan?

AINA (pidättäen kyyneleitään). — Kyllä, äiti! —

EMÄNTÄ. Äänesi värähtelee — voitko pahoin?

ELLI (kiiruhtaa käsivarresta taluttamaan emäntää nojatuoliin.) —
Hyvää huomenta, Anna muori! Sallikaa minun vähän johdattaa teitä. —
Kyllä Aina terve on.

EMÄNTÄ. Sinäköhän se oletkin, Elli?

ELLI. Tässä on nojatuoli… Istukaa…

EMÄNTÄ. Kiitos, kiitos vaan avustasi! — (Istuu nojatuoliin.) —
Kuinka lämpöset sinun kätesi ovat, lapsi! Onko sinulla kuumetta?

ELLI. Vieläpä mitä! Mutta ilmassa on tänään niin hellettä.

EMÄNTÄ. Niin … niin… Sitä paitsi tuntuvat nuorten kädet vanhusten pivossa lämpöisiltä. — Missä lienee Taavi? Ei hän vielä ole käynyt luonani tänään… Hänen ei ole ollut tapana unhottaa aamusilla käydä minua tervehtimässä.

ELLI. Hän pistäytyi pikimältään kylään.

EMÄNTÄ. Vai niin… Kummallista, että jo pitkän ajan olen ollut kuulevinani outoa ääntä ja hälinää! — Eikö tuolta ulkoa pihalta juuri nytkin vast'ikään kuulunut rattaiden pyörinää ja ikäänkuin kahleiden kalinaa?

ELLI. Tänne poikkesi äsken muutamia matkustavaisia hevosiaan syöttämään. He kaiketi nyt hellittelivät hevostensa rautaisia riimunvarsia jatkaaksensa matkaansa.

EMÄNTÄ. Niinpä kaiketi… Kuulonikin on viime aikoina paljon huonontunut ja korviani usein soittaa eriskummallisesti… Elämäni kuluu loppuansa kohti. Mitäpäs tällaisella sokealla ikäkululla enää onkaan maailmassa tehtävää … toisten vaivoiksi vaan. Parempi olisi jo lähteä Manalan majoille…

ELLI. Eipä vielä, muori kulta… Sellaista suurta surua lapsillenne ei teidän pidä toivoman…

EMÄNTÄ. Enpä sitä juuri toivokkaan, sillä tahtoisinpa sinne mennessäni olla vakuutettu siitä, että tulette onnellisiksi, sinä ja Taavi. Kyllä Taavista saat kelpo miehen… Hän on jalo poika… Ei teidän onnestanne mitään puutu, jos hän vaan pysyy viinoista erillään. Kyllä olen häntä varoittamalla varoittanut tuosta onnettomasta viinasta… Sehän oli hänen isänsäkin turmio juuri tuo kirottu viina … miesvainajani oli kaikin puolin kelpo mies muuten, mutta väkeviä nautittuansa muuttui hän aivan hurjapäiseksi… Viinapäissään hän sitten lopuksi markkinamatkalla itsensä kuoliaaksikin ajoi, kun rattaat menivät kumoon ja hän särki otsansa kiveä vastaan…

ELLI. Taavista ei tarvitse sellaista pelätä…

EMÄNTÄ. Sitäpä minäkin toivon… Onhan hän luvannut olla varoillansa ja minä luulen, että häneen voipi luottaa…

ELLI. Kyllä häneen täydellisesti voi luottaa…

EMÄNTÄ. Niin sitten ei voi mikään teidän onnellenne vertoja vetää, sillä Taavilla on hellä sydän samoin kuin hänen isällänsäkin… Sanoithan, ett'ei hän viivy kauan, että hän vaan pikimältään pistäytyi kylään?

ELLI. Kyllä hän pian palajaa…

EMÄNTÄ. Se on hyvä… Minun on jo häntä niin ikävä. Jahka hän saapuu kotia, keskustelemme vakaasti teidän tulevaisuudestanne, Elli. Viime yönä näin eriskummallista unta teistä. Se uneni varmaan ennustaa jotakin, mutta en tiedä, hyvääkö vai pahaa, onneako vai onnettomuutta. Jumalalla ovat onnen ohjat. Hän ohjatkoon kaikki parhaaksi!

ELLI (kietoo kätensä Kuusniemen emännän kaulaan). Voi, kuinka mielelläni tahtoisin tehdä hänet ja teidät onnellisiksi!