En voi: Perhekuvaus kahdessa näytöksessä

EN VOI

Perhekuvaus kahdessa näytöksessä

Kirj.

JOH. LUDV. RUNEBERG

Suomentanut Tuokko [A. Törneroos]

G. L. Söderström, Porvoo, 1880.

JÄSENET:

v. DANN, rikas kartanonherra maalla.
JULIA, hänen veljensä tytär.
AKSEL FRANK, nuori maalari.
ROUVA BINGEN, emännöitsijä v. Dann'in luona.
TRYGG, vanha, uskottu palvelija.
ERÄS SILIMAALARI, työssä v. Dann'in luona.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Herra von Dann'in vierashuone, iso, kalleilla huonekaluilla varusteltu sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

v. DANN (heittäen kirjeen pöydälle).
"En voi, ei laatuun käy, on mahdoton!"
Sit' tuskin kestää ihmisenä,
Kun kurjall' ihmiskuunall' on
Tuo lause kaikkeen toimeen estehenä.
En voi ma: nähdä joka kirjeess' saa,
En voi: saa kuulla, minne matkustaa.
Maan ympäri mun kulkeissani
Tuo "en voi" särki aina korviani.
Sit' änkytetty on vuos'satoja
Ja tuskin tullee siitä loppua.
    (Heltyneenä.)
Mahdottomuutta — oi, jääkylmä sana!
Kuink' ennen sappeasi katkerana
Joi sydämen', ain' olen muistellut
Ja siitä asti sua inhonnut.
Sun tähteä kotirannat jättää sain ma
Ja laaksot lapsuuden,
Aik'kandet vietin kaukan' nuoruuttain ma
Kanss' surumuistojen;
Sain voimaa murtaa taisteluissa näissä
Kaikk' esteet, palasin jo harmaapäissä
Taas, taskussani koko miljona,
Ja itse puoli ihmis-inhooja.
Tääll' asuen taas, käskevällä suulla
Saan kaikki toivehen' nyt täyttymään;
Mut kummittelemast' ei vieläkään
Tuo "en voi" lakkaa ylä-, ala-kuulla.
    (Ottaa taas kirjeen.)
Ei tulla voi hän, tässä nään,
Hän päättää tauluaan juur', eikä muulla
Työll' alkaa voi. Hän laiminlyönnistään
Sais maksun suuremman nyt, kuin voi luulla.
Hän nuori maalari on vaan! —
Hänt' tuomaan penikulmain päästä tuolta
Saan panna vaunut; hän ei joudakaan!
Ei tulla voi, hän päättää tauluaan,
Hänellä nykyjään vaan siit' on huolta,
Kuink' korjaisi hän Amorinsa nuolta.
Ei nähdä taida silmittä,
Herättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta
Ei voi, eik' kylvää pilviin tähtiä;
Sit' ei voi; kaikkea voi muuta.
Pois hiiteen, mik' ei laatuun käy,
Mahdolliseksi mik' ei täällä näy!
Jäät' täytyy juoda tätä kestääksen' nyt.

TOINEN KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

JULIA.
Min-laiseks', setä, mua tahdotten nyt?
Hurjaksi, kiltiksikö?

v. PANN.
                      Mamselli,
Sun tänäpänä maalaa maalari.
Saat valikoida itse pukimen nyt.

JULIA.
Muako maalataan?

v. DANN.
                 Niin tosiaan.

JDLIA.
Se mahdotont' on, setä, milloinkaan
En voi ma —

v. DANN (nousee kiivaasti ja pitää käsiään korvain edessä).
             Voitpa! Sua voidaan kyllä
Voidella, tervata ja vaikka millä
Värillä tuhruttaa, jos tahdotaan.

JULIA (hyvitellen).
Niin, niin, jos setä tahtoo. Pelkään vaan,
Ett' olisi se tervaaminen
Itselle teille vaarallinen. —

v. DANN. Mitenkä? Uhkailetko sa?

JULIA.
Vain pelkään, josko jolloinkin en
Näin kaulaanne ma karkaja
Ja tahraa teitä tervahan, kun min'en
Voi olla lainkaan tyyni, varova.

v. DANN.
Pois, herjä, luota suuttunehen.
Nyt mairitusta kärsi en,
Sen jättää saat sa aikaan toisehen.

JULIA.
Te suuttunut? Sit' ette voi —? Mut kehen?
Miks'?

v. DANN.
       Sen sä tiedät parahin:
Maailmaan, sinuhun viel' enemmin
Tuost' "en voi" lauseestanne kirotusta.

JULIA.
Äskenhän, setä, teille lupasin
Koht' ottaa vastaan vaikka voidellusta.

v. DANN. Mut "en voi" lausuit ennen lupausta.

JULIA.
Myönsinhän myöskin, että terva musta
Voi mua tahrata, jos tahdotten.

v, DANN (silittää keveästi hänen poskeaan). Niin — kärsiä ei voida sua vainen.

JULIA.
Ma maalataan? Miks'? Saanko tietää sen.

v. DANN.
Jos vastaisin: kun mulle mielehen
Se on, —

JULIA.
           Mut muistakaa, vaikk' olen nainen,
Voi tahto olla mulla vastakkainen.

v. DANN.
Siks' syyni tietää nyt sun suon.
    (Vie hänet peilin eteen.)
Pilkistä tuohon, näätkös kuvan tuon?
Tuon pienen velhon, muodottoman, ruman?

JULIA.
Hyi! Tytön nään mä suuttuneen, mut soman.

v. DANN.
No olkoon. Kauneutes tuo,
Min — jälkeen ansios ei oman —
Vaan armost' taivas sulle suo,
Sun ympärilles kohta luo
Kosija-joukon summattoman.
Mit' tuovat silloin mulle nuo?

JULIA.
Pitoja yhä vaan. Haa, hankettanne
Jo alan vähitellen älytä!
Pois poistaaksenne noita sääskiä,
Armotta tervuutatte Juulianne.

v. DANN.
Vait, pidä suusi, että päättää saan,
Vakaana jos voit olla hetken vaan.
    (Liikutettuna.)
Et tiedä, lapsi, kuinka elämänsä
Setäsi olla yksin saanut on
Ja sydämensä, niinkuin kallion,
Paaduttaa taistellessaan yksinänsä.
Vierasten maissa tuntemattomain
Matkustaa ensi nuoruudesta sain.
Ei seuraajaa mull' ollut elämässä,
Nyt vasta, nyt, kun hauta on jo lässä,
Sain — —

JULIA (syleillen häntä sydämellisesti).
           — Ystävän, jok' kanssanne on ain,
Niin-kuin nyt lukemass' on tässä
Hän silmienne loistavain
Kirkasta tuota kirjoitusta,
Jonk' kevät sydämenne luo
Ja joka uskoa ei suo
Kenenkään sydämenne paatumusta.

v. DANN.
Niin, ystävän mä varmahan
Sinussa tiedän aina, armahani,
Kun suonissasi juoksevan
Mä tiedän verta veli vainajani;
Mut ystävän, jok' koht' ei sinne jää,
Miss' setä vanha istuu yksinänsä,
Vaan, Jumala ties minne, lennähtää
Kanss' armahamman toisen ystävänsä.

JULIA.
Ken, minä? Taivaan kautt', en voi sit', en — —

v. DANN. Jo eikö häijy "en voi" sulta ehdy?

JULIA.
Pakoittaako mun setä miehellen?

v. DANN. En, mut niin viimein tesmälleen on tehty.

JULIA.
Persoonan' omani on, luulisin.

v. DANN.
Niin kyllä, siksikun on nähty
Persoona nuoren luutnantin
Tai jonkun sievän kreivin, paronin,
Joll' lakkari on niinkuin luotu
Mun miljonaani kätkemään.
Senlainen saapuu, niinkuin sulle suotu
Taivaalta, ja ma yksin jään.
Setäsi silloin suru täyttää,
Hän yksin istuu muistellen,
Ett' ystävä häll' oli entinen.
Siks' onnellista sattumusta käyttää
Koht' tahdon (sit' ei useasti saa
Tää seutu, joka on kuin erämaa)
Ja maalattaa sun, että kun en sua
Nää täällä luonan', ikävässä mua
Kuvasi kuitenkin sais lohduttaa.

JULIA.
Ah, kuinka, setä, palkita voin tätä
Hyvyyttänne?

(Tahtoo ottaa häntä kädestä.)

v. DANN (salaten liikutustaan).
             Pois, nyt mä rauhaan jätä!

JULIA.
Ett' teiltä pois ma vietäisiin,
Se aatos liikuttaa jo teitä, setä.

v. DANN. Hulluutta! Mistä tiedät, ett' on niin?

JULIA.
Äänenne, setä, siin' ei mua petä.

v. DANN.
Kautt' taivaan, kuljinko ma halki maan,
Ja koveninko murheen taistelusta,
Ja näinkö tuskaa, harvoin rauhaa vaan,
Tuost' tunteakseni jo liikutusta,
Ett' tyttö tynkkä syystä jostakusta
Mun jättäis? Ääneni se vanhuuttaan
Vaan värisevi: lintu itse täällä
Heleesti piipattaa vaan kevät-säällä.
On tauti luotu ihmis-äänelle,
Jot' ei voi välttää, syksyks' sano se.
Jo tarpeeks' saanet selitystä siitä.

KOLMAS KOHTAUS.

v. Dann. Julia. Silimaalari.

    (Maalari, pöntöllä ja pensseleillä, oven suussa
    kumarrellen, maalingilla tahrattu etunahka edessä.)

JULIA (itsekseen).
Voi taivas, tuoko on se maalari?
Jo näky tuosta viiltää selkäpiitä!
    (Kovaa )
Tää ei käy laatuun koskaan, setäni!

MAALARI.
Täss' on nyt, herra, kaikki maalinki,
Ei kannu kahteen maalaukseen riitä,
Täll' en voi koskaan — —

v. DANN (kovasti vihastuneena maalarille).
                           Suori tiehesi!
Kirottu "en voi" kohta vie pois myötäs,
Käy Tryggin luo, hän palkitseepi työtäs.

MAALARI.
Siis enkö vielä työtä saa?

v. DANN. Mun luonan' ette. Luunne korjatkaa!

MAALARI.
Teit' tahtonut en, herra armollinen,
Suututtaa, Työtä, vaikk' kuink' ankaraa,
Oi, antakaa, kun toimeen-tuleminen
On kaupungissa vaikeaa.
Siell' leipä on niin ahtahassa,
Ja vaimo sairas, lapsia
Siell' on kuin urkupiiput vinkumassa.

JULIA.
Oi älkää, setä, olko ankara!

v. DANN.
En voi, ei laatuun käy — ei haastamista
Muut' ole! Tuo on oikein pirullista.

JULIA.
Mut mikä teitä voi näin suututtaa?
Nyt näyttäkää jo hälle hellyyttänne,
Niin lohdutusta raukka jälleen saa.
Te murratte jo miehen kielellänne,
Nyt hellä sana hälle lausukaa,
Väristä suokaa syksyn äänessänne.

v. DANN (tyynempänä).
Ei nähdä taida silmittä,
Herättää kuolleit', taivaalt' ottaa kuuta
Ei voi, eik' kylvää pilviin tähtiä,
Sit' ei voi, kaikkea voi muuta — —

JULIA.
Voi käyttää hellempää myös suuta,
Kun sydän lämmin on lempivä.

v. DANN.
Sen heltymään sä, lapsi, vaan voit panna.
    (Maalarille.)
Tuo "en voi" heitä nyt jo hiitehen.
    (Ojentaa hänelle muutamia kultarahoja.)
Väriä tällä tuoda anna,
Äläkä sano sitten: en voi, en.

MAALARI.
Mut täss' on liikaa!

v. DANN.
                     Pois ma annan sen.

MAALARI.
Tää kulta kaikki —

v. DANN.
                     Vinkujoille kanna.

MAALARI.
Kuink' kiittää voin? —

v. DANN.
                        No mene alhaallen
Ja tuhraa loppuun sotkus siellä,
Ja tule sitten kuulemaan,
Mit' antaa aikaan sopivaan
Voin täällä välityötä vielä,
Jot' tehdä voit kyll' ilomiellä.

(Maalari menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

JULIA.
Kädellä tuonko siis ma maalataan?
Mik' aivoihinne tulikahan?
Ja vastassako istua ma saan
Tuon ilkeen, inhoittavan etunahan?

v. DANN (nauraen). Ken, tyttö hupsu, sua vaatiikaan Tuon tervapöntön luokse tulemaan?

JULIA.
Jos hän mun maalaa muistiltahan,
Kernaasti hälle suon ma sen
Hyväksi sairaan vaimon, lapsien.

v. DANN.
Se oiv' ois kuva, josta muistella voin
Sun muotoasi lohdutukseksein.

JULIA.
Kuink' aikeestanne saada tietoa voin?
Parasta on, ett' itse muotoinein
Kuvaksi jään mä setä kullallein. —

v. DANN.
Ja jos sa tervataan, niin sillä tavoin
Voit kohta kostaa. Mutta tosiaan
On onni maalarin nyt taidekkaan
Kaupunkiin' tuonut.

JULIA (vilkkaasti).
                    Onko mahdollinen? —

v. DANN.
On mahdollinen, yhtä varma on,
Kuin ett' tuo alituinen lausuminen:
Mi mahdollist' on, saa mun raivohon.

JULIA.
Oikeinko käynyt taidetutkinnon? —

v. HANN. Ja kuuluisa, sen ilmoittaa voin sulle.

JULIA.
Sit' uskomaan ei saada minua,
Ett' täällä moinen ois. —

v. DANN.
                           Sam' on se mulle.

JULIA.
Ei — neulatt' taida ommella — —
Kuink' on se setä? — taivaalt' ottaa kuuta
Ei voi, eik' kylvää pilviin kuolleita — —

v. DANN (kiivastuneena).
Mut matkustaa voi minne tahansa,
Jos myötä pensseli tai nokiluuta
Tai lesti on, tai jotakuta muuta.
Pilkkaatko minun? Hyi sinua!

JULIA.
Suo anteeks', setä, mut tää sattuma
On kumman outo. — Tääll' ois taidemiesi!
Pariisistako, Romastako, vai
Korkeesta Portist' tuli hän kentiesi?
Mist' tienoo tää nyt moisen miehen sai?
Sen-moisen eessä istuisin ma kai.

v. DANN. Mamselli leikkisä on —

JULIA (innokkaasti).
                        Hauska oisi
Tarkemmin tietää, mikä kolkkahan
Näin kolkkoon, kylmään taideniekan toisi?
Kuink' unhottaa niin taiteen maailman
Ja idealinsa hän voisi,
Ett' eksyis näin laill' linnun muuttavan
Hän, joka maassa vaan siin' olla soisi,
Jok' kotimaa on taiteen ihanan?
Hän sois — —

v. DANN. Mik' innostus!

JULIA (itsekseen).
               Nyt puuttui vähän.
Ett' itseän' en, hupsu, ilmaissut.

v. DANN.
Oletko taitureihin mieltymähän
Tukholman koulussa näin oppinut?

JULIA (närkästyneenä ja hämmillään).
Oh, taikaa tarvita ei oppiin tähän.
Tuhansistakin kirjoist' tietää saa,
Mit' taideniekka etsii, haluaa,
Ja mistä pingottuu sen sielun jänne.

v. DANN.
Tuo piirrokses on oiva tosiaan
Ja sukkela on siinä moni käänne.
Mut yht' et huomaakaan,
Ett' taituris, jos raha puuttu vaan,
Kauniisti kotihiin saa jäädä tänne.

JULIA (huo'auten).
Ah, raha!

v. DANN.
          Raha, raha, tyttönen!
Sit' taideniekka, jost' on puhe tässä,
Niin tarvitsee kuin muutkin elämässä.
Hän Ruotsista on tullut jällehen.
Miss' oli taitonsa hän täytännässä —

JULIA (vilkkaasti).
Ken on se? Mikä nimens' on?

v. DANN (keskeyttämättä).
Hän, nuori viel', ei maaluun käytännässä
Ja rahan hankinnassa taitohon
Lie päässyt vanhempain, siis varaton —

JULIA (keskeyttäin hänet).
No enkö nimeänsä tietää saa ma?
    (Itsekseen.)
Se Aksel on, mut muu ei yksikään!

V. DANN.
Se Aksel — Aksel — sukunimeään
En muista. Kuinka voin sen unhottaa ma?

JULIA.
Frank.

v. DANN.
       Frank, niin on se, juuri niin.
Sa tarkoin tunnet maalarin, mun nähden.
Ken ties se juuri on hän, jonka tähden
Sä äsken jouduit taide-innoksiin.

JULIA (kuivakiskoisesti).
Mitenkä?

v. DANN.
         Onko mies hän minkäänlainen?

JULIA (taannoisella mieli-alalla).
Mies sievä kyliä, vaikk' ei paroni,
Eik' kreivi, eikä nuori luutnantti,
Ja miljonallenne on sopivainen
Hänellä myöskin lakkari;
Koulussa piirtoa hän ohjaili. — —
Niin, setä, luokaa minuhun nyt vainen
Katseenne vaikka koko päiväksi.

v. DANN.
Jo tänäin, jos et ois noin nulomainen,
Pakottaisin hänt' tänne tulemaan;
Parasta lie, jos vielä varrotaan.

JULIA.
Muu tähten' ei; mä kyllä, tyttö kurja,
Teen tahtonne; mut setä on niin nurja.
Minussa vastustust' ei milloinkaan.

v. DANN. Ei setä ole nurja, mut sa vaan.

JULIA (itsekseen).
Kuink' aatosteni kuohu on nyt hurja!
Oi taivas, Akselin siis nähdä saan!

v. DANN.
No sano suoraan, tahtookos prinsessa
Nyt itsens' antaa maalata.

JULIA.
Mielellän' aivan suostun siihen ma,
Jos ette minuhun, mun istuessa,
Noit' epäluulon katsehita luo.

v. DANN. Sa hourit, etkö leikkiä sa suo?

JULIA.
Jos muut' ei ois, mut teidän katsellessa
Noin mua, peljättävät katseet nuo.

v. DANN. Löytyykö mitäkään, mit' et sä keksi?

JULIA.
Ne saattavat mun kauhistuneheksi.

v. DANN. Vaan kummitusten näkyä on tuo.

JULIA.
Luulonne saattaa munkin luuloiseksi.

v. DANN.
Oh vaiti jo! Ma heti pakenen,
Ja kammarissani ma semmoisen
Kirjoitan kirjoituksen vielä kerran,
Jok' kohta voimaan saanee "En voi" herran.
Sen täytyy tulla. —

(Menen kirjoituskammariima ja lukitsee oven.)

VIIDES KOHTAUS.

Julia (yksin).

JULIA.
                     Voi, minkaltainen
Ma olen! Mieliks' setäni sen verran
En tee, ett' itseäni soisin sen
Katsella. Itkeminen nyt mun oisi.
    (Niiaa lukitun oven edessä ja sanoo
    aivan hiljaa itsekseen, kädet ristissä.)
Jos setä sentään anteeks' antaa voisi!
    (Panee kätensä sydämelleen,)
Salaisuus pieni mulla täällä on,
Jot' tietää setäni en suinkaan soisi,
Siks' olin äreä ja levoton;
Sen setä kulta anteeks' suokohon.
    (Kääntyy ovelta taas pois.)
Miks' silloin juuri katseli hän mua,
Kun vaikeinta mun oli rauhoittua,
Kun, kuultuain tuon äkki-sanoman,
Ma poskieni tunsin palavan,
Kun aatosvirta aivoissani kiehui
Ja sydämessä murhe, riemu riehui?
Niin, murhe riemussani!
Hänt' tavata on riemun' autuain
Ja kuitenkin on murheellista
Mun nähdä ylevän tuon luopumista
Elonsa tarkoituksest', toiveistaan
Vähäisen rahasumman tähden vaan.
Hän lausui; taiteen maass', Italiassa,
Kun olen taiteen työssä ahkerassa
Ma vuodet ollut, sitten palajan
Kotimme rantaan, missä vartomassa
Mä tiedän olevan
Suu annahan viel' uskollisna mulle.
Sit' onnea ei ollut suotu sulle!
Sa saavuit, mainetta et voittamaan,
Sa kuvamaalarina saavuit vaan
Nyt tänne tähden kultakolikoitten,
Joidenka voimall' yli merten, soitten
Voi lentää, jotta päästä vuosien
Kentiesi vihdoin maahan taitehen
Matkustaa voisit turvissa sa noitten
Kappalten mykkien ja kuolleitten.
Kuink' oisikaan, jos nyt mä lähenen
Setääni, hälle lausuen: te voitten
Onnelliseksi tehdä Akselin;
Ja onni sen on onni mullenkin.
Kellenkä rahasummaanne te säästää
Aiotte? Akselin te voitte päästää
Osalla siitä maata kulkemaan.
Se rukous kyll' auttais; mut ma saan
Vait olla kihlauksestamme vielä,
Sill' Aksel lupasi, ett' taiteen tiellä
Ei kulkea hän tahtois kauemmin,
Jos joutuisi hän jonkun armoihin.
Sen uskonkin; ei ollut tyhjä sana
Se hältä vaan. Ma tunnen tarkkahan
Mielensä miehekkään ja kopean.
Ja nyt, nyt kun hän jälleen maalajana,
Kuin Ruotsiss' ennen, maalata mun saa,
Voinenko vielä häntä innostaa
Kuin ennen kukkanansa ihanana?
On mennyt koko vuosi jo
Mun koulunkäynti-aiastani.
    (Pilkistää peiliin.)
Somempi mull' on käytös, vartalo
Kuin silloin, mutta silmänluonnissani
Tult' entist' ei; oh, kyynelkarpalo
Himmensi hiukan vaan nyt katsettani.
    (Ovea liikutetaan.)
Ah, hetken saisin olla yksinän'!

KUUDES KOHTAUS.

v. Dann (tulee kirje kädessä). Julia.

v. DANN.
Nyt nähdään, ammunko ma syrjähän.
Tää varmaan tänne tuulena sen tuupi.
Tuo herra korjas nuolta Amorin,
Niin kirjoitti hän, nyt hän varmaankin
Sen tehdä Amor herran itsen suopi.
Ei päässyt ääreltä hän paletin,
Nyt pääsee hän,
    (Pudistaa kirjettä.)
                tää esteet tieltä luopi.

JULIA.
Mut taideniekan kanssa varovin
On liikkuminen, sit' on muistaminen.

v, DANN.
Sen suhteen ollos aivan turvallinen,
Tää keinoni se lupaus on vaan
Hält' ostaa taulu viime maalaamansa,
Vaikk' ei se oisi vielä valmiskaan.

JULIA.
Tuo, luulee setä, saa sen joutumaan?

v. DANN.
Ja maksaa lupasin ma taulustansa
Mit' tahtoo vaan, koht' tänne tultuansa.

JULIA.
Nyt kehnoin keino teiltä keksittiin
Hänt' tänne saattamaan.

v. DANN.
                        Mut miksi niin?
Hän eikö kelpottais tät' tarjousta?

JULIA.
Ei, luulostaan jos siin' on vaatimusta.

v. DANN.
Hän luulee vaan, ett' taiteen tuottamiin
Sill' ukko tahtoo näyttää harrastusta.

JULIA.
Mut kellollenne ette häntä osta.

v. DANN.
Vait, hiidessä, jo kerran! Vastuksiin
Ja vaikeuksiinne jo uppoon melkein.
Teill' ain' on vastaanväittämistä siin'.
Asia miss' on selkeimmistä selkein.
Sen täytyy tulla. Kiitos Jumalan,
Mies yks on mulla, jok' ei mua täällä
Vastusta, estä koskaan toimissan'.
Uskollisen jo muinain seuraajan
Hänessä sain, vaikk' kuljin millä säällä,
Hän tultani ei tukehuta jäällä,
Ei Iausett': en voi, näy hän tuntevan.
    (Soittaa.)
Nyt nähdä saat sen miehen uljahan,
Jok' kaikki voimallaan voi miehekkäällä
Ja vastaa mulle miehen miellä, päällä.

(Vanha Trygg tulee ja seisahtuu oven suuhun kunnioituksella.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

v. Dann. Julia. Trygg.

v. DANN. Sun täytyy, Trygg, taas mennä kaupunkiin.

TRYGG.
Vai niin.

v. DANN. Jos et jo tullut uuvuksiin.

TRYGG.
No kyllä kai!

v. DANN.
              Taas vaunuill' lähde pian.

TRYGG.
Ne saivat äsken aisatankoon vian.

JULIA (kujeellisesti).
Sep' oivaa!

v. DANN (harmilla),
            Täälläkin siis vastust' on!

TRYGG.
Mut saahan tuon tok' koht' taas kuntohon.

v. DANN (tyytyväisnä Julialle). Nyt kuulet! (Tryggille.) Teetä tuo koht' eheäksi.

TRYGG.
Mut seppä koira krouvihin jo läksi.

JULIA.
Ahaa!

v. DANN.
      No hiis'!

TRYGG.
                On paja paikallaan;
Myös mull' on tottumusta vasaraan.

v. DANN (Julialle). Huomaatkos? (Tryggille). Vaunut valmiiks' saatuasi, Valjasta, lähde heti matkahasi.

TRYGG.
Samako pari?

v. DANN.
             Jos se jaksaa vaan.

TRYGG.
Jos kaks ei jaksa, kolme otetaan.

v. DANN (Julialle). Milt' tuntuu? (Tryggille.) Tee vaan matkaa joutuisata, Viis ota vaikka?

TRYGG.
                 Mit' on asiata?

v. DANN. Ett' tänne laitat maalarin.

JULIA (tarkastaessaan Tryggiä, itsekseen).
Hän murtaa suuta, haa, lie kuitenkin
Tuo pala äijäst' ilkeelt' tuntuvata.

TRYGG.
Pitääkö mies koht' ottaa vaunuihin?

v. DANN. Niin kyll'; aik' on nyt kultaa, tavarata.

TRYGG.
Työ syntyy siitä ankarin;
Tuo poika piti aika pauhinata,
Kun viimein kiusasin hänt' tulemaan.

JULIA (tyytyväisenä),
Hän taidemies on — setä huomatkaan —
Jok' aian määräsi itse tahdostansa.

v. DANN.
Sen tulta täytyy totta tosiaan,
Jos muuten Trygg on vielä vanhoillansa.

TRYGG.
Jos vastustaa hän, käynkö niskallansa?

JULIA.
Ei, Herran tähden, setä!

v. DANN (suurella mielihyvällä Julialle)
                         Tunnusta,
Ett' tuo ei tunne vaikeuksia.
    (Tryggille, antaissansa hänelle kirjeen.)
Tuo anna hälle! Hulluks' ell'ei näytä
Hän mitä maassa järjellistä on,
Niin mamselli voi huoleton,
Ja sun ei pakko niskahan sen käydä.
Mut joutu nyt on konsti parahin.
Kuink' iso aika valmistuksiin lienee
Ja matkaan ees ja takaisin
Nyt sulle, sano, välttämättömin?
Noin neljä tiimaa?

TRYGG.
                   Hiisikin sen tiennee,
Ett' aika ajo tuskin kahta vienee.

V. DANN.
Vain varo ett'et aja kumohon.

TRYGG.
Oh, vaunuistanne olkaa suruton.

v. DANN (Julialle, mielihyvällä). No mielestäs milt' tuollainen mies näyttää?

JULIA.
Mieheltä, jota setä taitaa käyttää
Vastaamaan jaa'ta joka sanallaan.

v. DANN. Sen, minkä myöntää, myös hän taitaa täyttää.

    (v. Dann ja Julia lähenevät etu-alaa puhellen keskenänsä,
    ja Trygg jää perä-ovelle, jott'ei hän kuule heitä.)

JULIA.
Vaikk' käsketten hänt' työhön hulluimpaan?

v. DANN.
Hulluksi kyllä voitko häntä luulla
Lupaamaan kaikkea?

JULIA.
                   Sen saatte kuulla,
Jos käsketten nyt vaan.

v. DANN.
                        Niin kiellon saan.

JULIA.
Vetoa lyön, ett'ette ollenkaan.

v. DANN. Sa kuulla saat, ett' on hän kieltävä nyt.

(Molemmat lähenevät häntä taas.)

TRYGG.
Herra!

v. DANN.
       Sulle törmä tuttu lie,
Mist' ilmanrantaan nousee suoraan tie?

TRYGG,
On niin.

v. DANN.
         Kun sinne olet ennättänyt,
Niin voithan pilvist' ottaa auringon.

TRYGG.
Tok' koittaa saan, se onneks' olkohon.

JULIA (taputtain käsiänsä).
Tää vast' on oivaa!

v. DANN.
                    Hän ei ymmärrä nyt.

JULIA (pilkallisesti Tryggille),
Trygg, tiedäthän, mit' iho mulle on;
Niin muista pilviss' ylhääll' ollessasi
Myös mua, tyttö raukkaa, hiukkasen
Ja sadepisaroita pullonen
Tuo tullessasi mulle mukanasi,
Kun vesi tääll' on liian kalseaa.

TRYGG (närkästyneenä).
Sadetta pullo? Mut se sammuttaa
Vois auringon, jos joutuis särkymähän.

v. DANN.
No, neiti, vastaa vuorostasi tähän!
Ett' tietää vastata hän, näit jo sä.

TRYGG (v. Dann'ille).
En kaikkein salli kanssain leikitä.
Teilt' yksin vaan sit' enkä muuta kiellä.

v. DANN (ivaten Julialle). No mitä neiti käskee hälle vielä?

JULIA (ystävällisesti).
Ett' Tryggin täytyy taas jo leppyä.

TRYGG.
Tuot' ääntä kuullen vihani pois viskaan
Hyv' ollessanne hyvä olla saan.

JULIA (iloisesti ja ystävällisesti).
Miks' setä sua aina kerskailiskaan
Mieheksi parhaimmaksi päällä maan?
Mut ken sun käski hältä anomaan
Saadakses käydä taideniekan niskaan?

v. DANN (Tryggille). Kas niin, käy laita vaunus kuntohon.

TRYGG.
Koht' tuokiossa kaikki valmis on.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

JULIA (itsekseen).
Näin arkaluontoisia asioita
Tuon karhun antaa setä toimittaa.
Täst' tullee pilkkaa, joll'ei hullumpaa.
Tie taiteen täys' on orjantappuroita.
Tät' orjan työks' ehk' Aksel arvajaa.
Mit' tehdä nyt?

t. DANN.
                Nyt mieles mahtaa olla
Pukuusi kiintynyt ja maalariin?

JULIA (aina itsekseen).
Ei tule mielellä hän loukatulla.

v. DANN.
Jos töyhtöhattus kaunistettaisiin
Nyt rubiniila tuolla mainiolla?

JULIA.
Hän kopea on siihen.

v. DANN.
                     Eikö sulla
Vois kaulass' olla helminauhanen?

JULIA (havahtuen).
Mit' tahdotte te, setä? Kuullut en.

v. DANN.
Vai et sa tarkemmalla huomiolla
Nyt kuule, mitä sulta kyselen?

JULIA.
Anteeksi, paljo miettimist' on mulla.

v. DANN.
Niin näyttää, kun niin kuuroksi voit tulla.
Mut mitä?

JULIA.
          Lie jo myöhäist'. — Asiaa
Ma aioin antaa Tryggin toimittaa.

v. DANN. Pilvistä jotakuta tuottaaksesi?

JULIA.
Ei, kaupungista vaan.

v. DANN.
                      Se huoke'in
On temppu. Hänet panen puheillesi,
Kun valmis hän on. Varmaan jotakin
Lisätä tahdot vaatteisin.
Mut ole kohta valmis toiminesi,
Nyt itsekin mä lähden toimihin.

(Menee.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Julia (yksin).

JULIA.
Ei auta, jotakin mun täytyy tehdä,
Jos tahdon tänne saada Akselin.
Oi taivas, panna Tryggin väkisin
Hänt' tuomaan, hullumpaa voi harvoin nähdä.
Mit' täytyy tehdä? Malta, sanasen —
Korkeintaan kaksi — plyyertsillä piirtää
Vaan tahdon kiireimmin — mä tiedän sen
Paremmin voivan häntä tänne siirtää,
Kuin miljonan, min setä kirjoittais.

    (Istuutuu pöydän viereen, ottaa taskukirjastansa lehden,
    kirjoittaa ja lukitsee kiireesti pienen piljetin, jota hän
    näyttää kädessänsä noustessansa ylös.)

Kas niin! vaan puolentoista rivin sijan
Se otti: "Tule luokse armahais,
Oi Aksel, älä suutu, tule pian!"
Ma varmaan tiedän hänen tulevan.
Jos hänet saisin yhtä varmahan
Nyt hakemaan vaan sedän suosiota!
Mun auttaissani vielä, setäni
Sen eestä tehdä kaikki koittaisi,
Sill' luonto häll' on hellä, ahdinkota
Hän säälis Akselin: ja tältä sota
Köyhyyden kanssa loppuis, vihdoinkin.
Hän pääsis taiteen kultakotihin,
Vaikk' kultansa ei koti ole siellä.
Mitenkä ois, jos kirjoittaisin vielä?
En ehdi. Luonteess' sedän paljo on,
Jost' ottaa saapi tarkan huomion,
Jos hellän sydämen sen tahtoo voittaa. —
Kaikk' esteet täytyy halvaks' arvata
Ja mahdottomiakin tehdä koittaa,
Ja toivoa ja voida kaikkia,
Ja joka aika olla valmiina
Päin syöksymään vaikk' kalliota vastaan,
Näyttääkseen sillä keinoin ainoastaan,
Ett' ei mies aio välttää vaaroja,
Eik' kääntyä pois tiestä alkamastaan;
Se on, vaan kaksi olkaan lakia:
Mies älkään olko orja kohtaloien,
Hän ennen kuolkaan, kuin hän lausuu "voi en".
    (Lyhyt äänettömyys.)
Jos Aksel näin hänt' tietäis kohdella!
Kyll' Akselin ma saisin oppimahan,
Jos aikaa vaan ois mulla kirjoittaa.
Häll' luonnoss' on, mit' itsevaltiahan
On tarve. — Mut Trygg kirjeen' olla saa.
Tään tahdon tarkoin kertoa ma antaa,
Mit' oudonlaista mieltä setä kantaa,
Ja pyytää, että Aksel toimissaan
Ain' ukon mieltä noutamaan on tarkka. — —
    (Tarkemmin mietittyään,)
Kuink' äly vähä mull' on tosiaan!
Tää juur' ois keino saattaa häntä vaan,
Jok' aina vapaudestaan on arka,
Päinvastoin tekemään, kuin vaaditaan.
Ja silloin varmaankin hän kiusallaan
Olevinans' ois auttamaton parka,
Ja ehdollaan sais sedän suuttumaan, —
Ei, toisin täytyy tehdä tässä. —
Vait, Trygg jo astuu tuolla lässä. —
Niin teen. Saat, Aksel, nähdä kohta sa,
Jos enkö joskus elämässä,
Kuin pientä vauvaa, sua johda ma.
Anteeksi, näin vaan hyödyks' sulle ma voin
Setääni hellyttää — ei auta muu.
Trygg ensin pehmetkään. —

(Ovea liikutetaan.)

KYMMENES KOHTAUS,

Julia. Trygg (tullen sisään jotenkin kiivaasti).

TRYGG.
                            Nyt, neiti!

JULIA (närkästyvinään).
                                        Huu!
Miks' säikähytät mua tällä tavoin.
Sedälle kantelen, jos mua näin
Sä häiritset, sen sanon eeltäpäin.

TRYGG (kummastellen).
Mä säikähytin?

JULIA,
               Niin.

TRYGG.
                     Mut millä lailla?

JULIA (ensin vähän epäröiden, sitten hyvin vakavasti).
Kiireelläs, askeleillas kaiukkailla.

TRYGG.
Ei kiire kuulu juuri ikähäin.

JULIA.
Siis säikähdyin, kun kolkot kasvos näin.

TRYGG (suuttuneena).
En ennenkään niit' ole ollut vailla.

JULIA.
Kas niin, taas kiehuu veresi jo sun,
Mut anteeks' suon, jos anteeks' suot sa mulle.
Useinpa myös mä, raukka, kiivastun,
Mut leppyissäs taas lepyn sinullen.

TRYGG (itsekseen).
Ain' altis mielen vaihtelulle,
Ja vanha Trygg saa noutaa mieltä sen.
Hän enkeli on, vaikk' on oikkuinen.

JULIA (itsekseen).
Jos viel' en väännä, pillist' äänt' ei tulle.
    (Kovaa.)
Vihoissas seisot, suuta murtaen.
Tahdotkos, että itken sulle,
Sinulta rauhaa kerjäten?

TRYGG.
Oi joutukaa! On matkaan mulla hoppu.
Trygg kyllä koittaa täyttää tahtonne.

JULIA.
Tuo lupaus on riidallemme loppu.
    {Antaa kirjeen hänelle.}
Tuo maalarille vie. Lie raskas se?

TRYGG.
Siunattu olkaa, taas te nauratte.

JULIA.
Se anna maalarille ainoastaan,
Sedälle, sille, joka tiellä vastaan
Tulevi, älä sitä näyttele.

TRYGG.
Viel' eikö neiti muuta tarvitse?

JULIA.
Trygg, päästä kieles sulkuhampahastaan,
Äläkä kaupungista tullessas
Nyreä ole vanhaan tapahas,
Kun matkakumppanis kanss' olet tiellä.

TRYGG.
Hän kysykään, en vastausta kiellä.

JULIA.
Ei säästämän sun pidä sanojas.
Selitä sitten kumppanilles vielä,
Kuin tekisit sen vapahalla miellä,
Kuink' olla saa hän täällä varova,
Jos tahtoo herras suosion hän voittaa.
Ja sano, että maksaa vaivaa koittaa
Miellyttää miestä, joll' on niiljona. —

TRYGG.
Niin kyllä!

JULIA.
            Älä naista minua
Sekoita siihen. — Kurjuuttansa soittaa
Sen täytyy täällä — vielä ilmoita —
Alati herras korviin nöyrin kielin
Ja ruikutella aina raskain mielin.
Siis surkeimman hän muodon ottakaan,
Huokaillen: en voi, en voi, ainiaan.

TRYGG.
Se hiiteen vie sen. —

JULIA.
                       Vaiti, kuuleppa!
Ja sano, että itku, nöyrät tavat
Sydäntä herras parhain liikuttavat.
Ja että jäykälle hän jäykkä on,
Mut auttaa sitä, jok' on saamaton,
Ja että sanat: en voi, mahdotonta,
Jo saivat herras auttamahan monta.

TRYGG.
Täst' iva syntyy — —

JULIA.
                       Kas, viel' liekkii tulta
Vihasta, nään mä, vanha povesi.
Siis viel' en anteeks' saanut sulta — — —

TRYGG.
Voin pantiks' antaa harmaat hapseni — —

JULIA.
Siit' että tahdot kaikki kieltää multa? —

TRYGG.
Siit' ett'ei totta puhu mamselli.

JULIA.
Mut miksi kieltää, koska auttaa saattaa?

TRYGG.
Ei auttaa ole tää, mut tää on kaataa.

JULIA.
Ett' teet kuin pyydän?

TRYGG.
                       Hän näin tulkahan!
Parempi ois, jos tullut hän ei oiskaan;
Ei arka parkaa kärsi herra Dann.

JULIA.
En maalarin ma tänne jäävän soiskaan.

TRYGG.
Se laatuun käy näin olless' asian.

JULIA.
En maalaamista tahtois ollenkahan.
Kenties ma saippuoitaan, tervatahan
Huviksi miehen tuntemattoman.

TRYGG.
Mä hänet saippuoin, sen lupajan.

JULIA.
Siis sinuhun voin luottaa vakavasti?

TRYGG.
Trygg velkans' aina maksaa puhtahasti,
Hän lupaustaan ei syö milloinkaan.

JULIA.
Hyvästi, vanha ystäväin, siis vaan!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Julia (yksin).

JULIA.
Hyi minua, jok' ilkamoitsen suotta,
Kuin josko vielä kouluss' olisin!
Vaikk' kärsin tuskin nuottia ma tuota,
Niin laulan sitä taas ma kuitenkin;
Mut sitä teen vaan tähden Akselin.
Jos tietäisin, ett', Aksel, sull' on vielä
Miel' yhtä rohkea ja riemuinen,
Kuin ennen oli, vakavalla miellä
Hylkäisin konstit koulutyttösen;
Mut murheen sait nyt riemun jälkehen!
Ma pelkään, että uljuus poiss' on sulta,
Kun erämaahan vaihdoit taiteen maan,
Ja että sult' on mennyt toivo kulta
Päästäkses kerta onneen, kunniaan. —
Uljuuttas tahdoin nostaa uudestaan.
Niin, nouseva se on, jos nöyryytehen
Vaan joku tahtoo sua taivuttaa;
Sä ylevyytees nouset entisehen,
Kun esitystä kuulet loukkaavaa.
Ja setä riemastuu, kun nähdä saa
Sun korkeana näin ja vapahana,
Kun tulta jälleen silmäs salamoi,
Kun heleästi suustas joka sana
Taas sydämesi jaloutta soi.
Se taivaist' on! Jo tule, kulta, oi!

TOINEN NÄYTÖS.

(Sama huone kuin edellisessä näytöksessä.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Julia. Frank.

    (Frank istuu pöydän ääressä salin yläpuolla ja on
    naulitsemassa kangasta aiotun muotokuvan kehykseen.
    Julia istuu läsnä ja katselee.)

JULIA.
Tulitpa äsken, suoraan tunnusta,
Tunteella, tänne nulomielisellä.

FRANK.
Enempää tuost' ei, vaiti, Julia.

JULIA.
Mitenkä muuten voisin selitellä
Sen vierahan ja kylmän katsehen,
Min sulta sain?

FRANK.
                Oh, tuosta tiedä en.
Se palavall' ei sydämellä
Kylm' olla voinut —

JULIA.
                     Niin kai!

FRANK.
                               Niin se on.
Mun täytyi typerän tuon joukkion,
Meit' ympäröivän, tähden teeskennellä
Ja pukeuda oudon muotohon.

JULIA.
Niin ulkona, mut porstuassa?
Sa etkö muista, setä katsomassa
Kun kävi hevosia, vaunujaan,
Mitenkä niiden käynyt oli tiellä?
Sekuntiin silloin kahteen tusinaan,
Ehk' kauemminkin, saimme olla siellä
Me kahden vaan.

FRANK.
Jos satakin ois oltu, mitä vielä?

JULIA.
Ei mitäkään tuon kaltaisella miellä,
Kenties se vielä vasten mieltäs on;
Sä tiedät toki, kuinka suutelon,
Mink' annoin sulle, kylmäst' otit vastaan.

FRANK.
Mahdollist' on, kun ainoastaan
Ma aattelin, jos saisi suudelman
Tuon nähdä vanha, pöyhkeä von Dann.

JULIA.
Setääni miksi kutsutkaan?

FRANK.
                          Pois poista
Vaan pelko, vaaran päällen' ottaa saan.
Pöyhkeeksi kutsun miestä, joka toista
Edessään tahtoo maassa matamaan,
Joll' ei muu, kuin vaan miljonansa loista.

JULIA.
Tahtoiko setä sitä?

FRANK.
                    Juur' ei hän,
Lakeijansa ma toki tekevän
Herransa tahdost' arvasin senmoista.
    (Lyhyt äänettömyys.)
Hänestä pääsimme nyt, Julia,
Sen askeleista kuulen portahitten
Jo kaikuvan —

JULIA.
               No mitä sitten?

FRANK.
Nyt saamme suudella.

(Panee pois kehyksen ja nousee.)

JULIA (kieltämällä).
Hyv' ole, istu, työsi alota!

FRANK (loukattuna).
Siis setä, miljona jo ehti näyttää,
Mill' lailla käy sun itseäsi käyttää?
Mut' min' en tottele —

(Syleilee ja tahtoo suudella häntä.)

JULIA (sysäten häntä luotaan).
                        Mun olla suo!
Jääkylmä suutelosi jätä tuo!

FRANK.
Mut' Julia, kuink' ymmärtää tät' tainnen,
Mahdollinenko muutos on täänlainen?
Yks' suudelma?

JULIA.
               Ei, nyt mun vuoron' on,
Vaikk' en, kuin sa, ma ole tunteeton.

FRANK (suuttuneena).
Tulinko siis tuonlaisen riemun tähden
Mä tänne susimaahan, missä saan
Hapata kenties viimein kokonaan?
Olinpa pöllö, jälkeenpäin nyt nähden.

JULIA.
On kaunis alku! Hapatako voit
Sen luona, jok' ol' ennen sulle kallis?
Ja synnyinmaalles susimaan sa soit
Nimeksi! Tuot' en sulta kuulla sallis.
Jos hapata et tahdo, istu vaan,
Mun rauhass' olla suo, käy maalaamaan.
Ainetta saat, jos tottelet vaan mua.
Paletti kätehes nyt kohdastaan
Alkaakses kerran työtäs aiottua.
Näät neidon suuttuneen. Ma malliks saan
Nyt tulla.

FRANK (vaipuneena itseensä).
           Siis jää, toivo autuuteni,
Paikassa, jonne kauan halusin!
Hyvästi onni, saada painaakseni
Kalliinta aarrettani sylihin!
Vain nimi, varjo, onnen' olikin!

JULIA (liikuttavasti).
Mut Aksel, Aksel!

FRANK.
                  Käytöst' tät' ei kanna
Mies kunnian. Ja sen, joll' lempen' on,
Ollenkaan sortaa itseän' en anna.
Mä taidemiesnä saavuin talohon,
Enk' ole minkään orja tahdoton.

JULIA.
Mut Aksel, kuule!

FRANK.
                  Mua jumaloimaan
He rahamiestä pyytää tohtivat. —
Rukoilla hänt'! Ei, ennen korvans' soimaan
Ma kirouksill' laitan. Pohatat
Mä jättää tahdon kaikki kopeat.

JULIA (ottaen häntä käsistä).
Kuink', Aksel, olla voit noin raivoovainen,
Ett' arka tyttös sua kammoksuu?
En maalaritar enkä taide-nainen
Ma ole, kaavas saakoon joku muu.
Mies hausk' ei ole, joka kiivastuu.

FRANK.
Et suonut suudelmaa!

JULIA (kurottain suutansa häntä kohden).
                     Täss' ota kaksi.

FRANK (vetäen päänsä taaksepäin).
Ei nyt, mut toiste.

JULIA.
                    Suo mun sormillani
Silittää otsas jälleen kirkkahaksi.
Vuos' siit' on mennyt, kun sit' tehdä sain.

FRANK.
Vait, joku käy.

JULIA (kuullellen).
                Se tuuli oli vain.

FRANK.
Siis tahdot olla Juliani vielä?

JULIA.
Kenenkä, jos en sun, ma olisin?

FRANK (syleilee häntä).
No niin!

JULIA.
         Vait, setä saapuu.

FRANK.
                            Tuuli siellä
Vain liikkui; nyt liet kultan' armahin.

JULIA (suutelee häntä keveästi otsaan ja irroitaksen).
Oi laske armas, hän se onpikin!

TOINEN KOHTAUS.

v. Dann. Frank. Julia. v. DANN. On kaunis päivä.

FRANK.
                 Liiaks' aurinkoa.

v, DANN. Se siitä juuri viehätystä saa.

FRANK.
Mun mielestän' ei, anteeks antakaa.

v. DANN. En käsitä ma moista arvelua.

FRANK.
Salin liika valo rasittaa.

v. DANN.
Ikävä, että ei näin avaraa
Tääll' ole yhtään toista kammioa.

FRANK.
Siis suuren tään tok' otan kernaammin.

v. DANN.
Se mielelleni. Ajatuksetkin
Myös käyvät huoneess' ahtaass' ahtaammiksi.

FRANK.
Jos syntyivät ne hullun hourehiksi,
Niin kyllä paisuvat.

v. DANN.
                     Sen luulisin.

FRANK.
Päiv' on tääll' ikävin.

v. DANN.
                        Kuink'? Ikävin?

FRANK.
Lyhdyssä ei käy kernaan maalaaminen.

JULIA (hiljaa Frankille).
Mut, hyvä Aksel, jäädä salihin en
Ma voi, jos häntä kohtelet vaan noin.

FRANK (hiljaa Julialle).
Ylpeelle ylpeä mä olla voin.

v. DANN.
Mut jollain lailla heikonnusta
Valolle antaa voitaneen kenties.
Voidaanko siinä tehdä palvelusta?

FRANK.
Voidaanko? Voidaan kyllä, mik' ois ies
Tahdolla? (Itsekseen.) Mult' et kuule valitusta.

v, DANN.
Te haastelette siinä niinkuin mies.
Mit' tahtoo, voi, on nähty, koetettu.

FRANK (hiljaa Julialle).
Olevinaan kas kuink' on vanha kettu.

JULIA (hiljaa Frankille).
Sävyisä ollos, oi, hän tosi on! (Itsekseen.)
Voi, laittamani juoma onneton
On kylliksikin nyt jo kuumennettu!

v. DANN.
On rantaan päästy, kun on uskallettu.
Mitenkä tehdään, kuinka sen ma saan
Nyt tietää? Käskekää te ainoastaan,
Kaikk' kuulevat.

FRANK.
                 No, joka akkunaan
He peitteen pankaat aurinkoa vastaan:
Se muistakaa, te herra, vasta vaan.

v. DANN. Peitteitä, Julia, koht' tänne haali.

FRANK.
Ma rupean jo kotiutumaan,
Mun täytyy itse tehdä niistä vaali.

v. DANN (hiljaa Julialle). Tuo mies on, joll' on miehen mieli, maali.

FRANK.
Tuo saattajani, vanha pökkelö
Alhaalla lie?

v. DANN.
              Ken, vanha Trygg'ikö?

FRANK.
Isännälleen tuo altis apulainen
Emännän luo mun vienee —

JULIA (hiljaa Frankille).
                          Ilkiö!

FRANK.
Tuon herran viime matkast' tuta tainnen.

(Menee.)

KOLMAS KOHTAUS.

v. Dann. Julia.

v. DANN.
Niin on, kuin arka olisin,
Mies varakas ma, eessä nuorukaisen
Tuon köyhän, maassa miehen en senlaisen,
Niin jalon, suoran päässyt parihin.

JULIA (itsekseen).
No kiitos Herran, siis mä kuitenkin
Pelosta pääsen.

v. DANN.
                Varmaan valtakunta
Sen-moista miestä ei voi näyttää monta,
Sen ensi katse kohta voitti mun.

JULIA.
Mut, setä, hän tok' oisi kohtelun
Siivomman saanut näyttää kohden teitä:
Hän, vieras vielä, röyhkeä on niin.

v. DANN.
Vai röyhkeä? No niin! Hän kyll' ei peitä
Lauseitaan sievistelmiin imeliin.
Hän röyhkeä on liehakoimisiin.
Te suositte, sen tiedän, kielekkäitä,
Jotk' käyvät varpain, eivät vastaan väitä
Ja joilla puhe niinkuin kirjast' on.

JULIA (itsekseen).
Oi, viisas, hulluun jouduit uskohon.

v. DANN.
Mut toist' on kääntää tyttö-riepuin päitä
Kuin voittaminen viisaan suosion.

JULIA.
Mut hyvä setä.

v. DANN.
               Mikä on?

JULIA.
Meit' tuomitsette väärin sittenkin.

v. DANN. Epäilen, vaikka kernaan uskoisin.

JULIA.
Ain' ovat heikot olleet mahtajitten
Mielestä pienet, hengen toimihin.
Ja uhrin' näiden mielijohtehitten
Vain olla, heikkoin toim' on ylevin.
Mut kerran päivä vaimo-ihmisitten
Viel' loistaa kirkkaammin.
Olemme, miksi meidät toimititten.
Viheliäiset, suku kavalin,
Mieliksi pettymähän taipuvitten;
Totuuden myöskin parhain kannatin.

v. PANN. Mik' oppi!

JULIA.
           Anteeks, setä ankarin!
Satumme oppia vain kuultelitten.

v. DANN. Satusi, laps', on satu sankarin.

JULIA.
En ihmettele toki, ajatellen,
Kuink' kokemus, mi teill' on, vähä on,
Ett' teette väärin vaimo-ihmisellen,
Häneltä kieltäin arvon, ansion.
Vain lempi lemmen saa, kuin palkinnon;
Tuot' ette tunne. — Anteeks', sydämellen
Tää ehk' käy —

v. DANN.
                Satu jatkon saakohon!

JULIA.
Petosta saitte kultaa kylveskellen. —
Nimessä taivaan! Kyynel välkkyellen
Silmäänne nousee? Näky verraton!

v. DANN.
Auringon pisto vaan. Se on nyt hiisi,
Mist' aina saatkin kaikki kiikariisi!

JULIA (hellästi).
Mä nään sen, jäätä sielustanne on
Sulattanut nyt pisto auringon.
Ah, setä, mitä maassa kulkeissanne
Tos'-onnesta te saitte maistaa maan?
Silmäilkää kuluneita vuosianne!
Mit' antoi elo teille aarteistaan?
Mik' on sen voitto, riemu nauttimanne?
Niin kulta, rikkauden voima vaan.
Hnolt' yhtä suurt' toi teille tavaranne,
Sanoitte, varjeltaissaan, koottaissaan.
Mut puolisoa ette milloinkaan
Te ole saanut painaa rintahanne,
Te yksin nautitten ja kärsitten.

v. DANN. Vain puhu, jätä tirkistäminen.

JULIA.
Kysynpä vaan, ken maassa avarassa
Vilpittä teille hellä ollut on?
Tääll' linnuupoika, joka lentohon
Loi siipens' äsken — joka, vielä lassa,
Milloinka teille harmin, vallaton,
Tuo mieleen, milloin hellän liikunnon.

v. DANN.
Liikunnon! Moist' ei ole olemassa! —
Sä yksin? Entä Trygg?

JULIA.
                      Hän ontelon
On hongan kaltainen siin' asiassa.
Maan vaivam valkeassa hohkavassa
Palanut paisti Bingen raukka on.
Se selvää lie, ett' emme voi, me kaksi
Opettaa teitä antamaan
Naiselle arvoa. — Mut tosiaan.
Silmänne käy taas summeaksi,
Vakuuttaa sen ma saan.

v. DANN. Jos niinkin ois, tok' kuulen. Jatka vaan.

JULIA.
Jo lausuin, mit' on mulla lausumista,
Enemmän ehk' kuin tarvitaan;
Totuutta siin' on, vaikk'ei mahdillista
Siin' ole voimaa ollenkaan.
Kuin ennen, nytkin korvain kuulla sai sen,
Kuink' alhaiseksi setä arvaa naisen,
Ja siksi — —

v. DANN.
               Sai nyt korvillaan
Setäsi sulta piennen läksyn kuulla,
Kun lempimättä nähnyt pääll' on maan
Arvonne silmill', aistillakin muulla
Ja vaan teist' aina pauhaillen.

JULIA.
Ah, anteeks' suo —

v. DANN.
                    Suon sulle kiitoksen
Sanoistas suorall', lämpimällä suulla,
Jost' arvos on nyt kahdenkertainen.
En vaadi, että oisit silmilläsi,
Niin lyhyellä aiall' elämäsi,
Jo nähnyt läpi kuoren kalsean,
Mi vanhan sydämen' on kova pinta.
Mut suonissas jos puolet juoksevan
Sit' tunnett' tuta saisit tuskaisinta,
Mit' on siin' ollut, viikon päästä vaan
Sinusta, tyttö, ei ois kuortakaan.

JULIA.
Sydäntä oisko tuskiin toisihinkin
Teill' ollut, kuin vaan toisten hätähän?
Pelasko setä kuolon, elämän.
Peliä sitä, jota nimitän
Lemmeksi?

v. DANN.
          Pelasin ja kadotinkiu.

JULIA.
Elätte sentään.

v. DANN
                Jos se kipuna,
Jot' tuhka kolmikymmen-vuotinenkin
Jo peittää, melkein sammuenkin
On elämää.

JULIA.
           Noin älkää puhuka.
Nyt tiedän, mist' on lämmin alkuns' saanut,
Mi teissä leimuumast' ei ole laannut,
Useesti saaden teidät sulamaan.

v. DANN. Aaveita jos näät, heti mennä saan.

JULIA.
Mut' miksi kieltää tunteit' eläviä,
Lempeitä, rinnassanne syntymiä,
Jotk' onnen muille suovat ainiaan,
Ja väliin lasten lailla leikkisiä,
Liehuillen riemuissaan ja harmissaan;
Jotk' eivät koskaan loukkaa, ainoastaan
Lämmintä luoden voivat nostattaa
Niin hellää rakkautta teitä vastaan?

v. DANN.
Tuot' tyttö hupsu haastaa miel'alastaan.
Miehellä mull' ei tunteit' olla saa;
All' lumouksen en saa olla.

JULIA.
Kuin muilla, kyynel nähdään teilläkin.

v. DANN.
Kannattaa täytyy vaikka taistelolla
Luonnettaan, arvoaan; jos olisin
Ma ihmis-inhooja, en ole nolla.

JULIA.
Useesti teill' on kyynel tok'.

v. DANN.
                               Kas niin!
Kaikk' arvaatkin sa kyyneleksi.
Silm' miehen pilviin uhkaaviin
Käy vaan, mut vaimon vetiseksi.

JULIA.
Sedänkin, jos sen suotte anteheksi.

v. DANN.
Sun kanssas jouduin pääsemättömiin.
Oletko silmissäni nähdä voinut
Todestaan vettä, jok' ois pisaroinut?
Välisti silmän' ehk' on hämärä
Sumuista, itku sit' ei pimitä,
Sumuista, jotka helpost' yli uivat.

JULIA.
Useesti silmänne mä märkinä
Näin, setä, niin ett' oikein kiillostuivat.

v. DANN.
Voivathan, hupsu, silmät aivan kuivat
Paisteessa päivän siltä näkyä.
Mut säästä mulle, lapsi, armahaisin,
Loruiltas hetki, vaikka pienoisin,
Ett' itseäni puolustella saisin.
Sill' onpa kevät, vaikka kylmäkin,
Välistä vanhallakin sydämellä,
Ja jäästä, jota yhä runsaammin
Sydämeen karttuu, sulaa kuitenkin,
Ei kyynel, mutta vieno sumu, hellä.
Ken sitä johtaa? kenen on se syy,
Ett' tahtoo silmässä se viivyskellä?
Mut silmä sairastuu ja synkistyy —
Se kevähäns' on.

JULIA.
                 Setä, jatka vielä.
Mitenkä vaimo se ol' luotukaan,
Jok' kerta hellyytenne tunteissaan
Lempenne hylkäs tyvenellä miellä?

v. DANN.
Kuin köyhä poika yksin päällä maan
Kukoistin turvatonna elon tiellä.
Kukoistin sentään, sillä sielussain
Ol' lempeä ja tulta, myöskin sain
Takaisin, tyttö, rakkautta kyllä.

JULIA.
Tok' ette ollut miesnä lemmityllä?

v. DANN. Sanoinhan köyhä olleheni vaan.

JULIA.
Ja hän ol' liian heikko kantamaan
Kullatta tuota rakkautta yllä?

v. DANN.
Ei hän, mut käskijänsä mahdillaan
Sen tek', ett' onni kummankin ol' unta.
Nuoruudellen on vanhuus johtokunta.
Ennenkuin aavistin, hän annettiin
Suvultaan suuremmalle armahaksi
Isältänsä sen kultiin hohtaviin.

JULIA.
Ja teidän?

v. DANN.
           Mun?

JULIA.
                Kuink' kävi?

v. DANN.
                             Kävi? Niin,
Ma muutuin, kuin näät, täksi muumiaksi.

JULIA.
Ei laatuun käy noin käydä valhelmiin.

v. DANN (liikutettuna).
Seis! Mistä tulet hiiden kattilasta
Sanoja kirotuita noutamasta:
Ei laatuun käy? Mist' tulivat nyt ne,
Julia, suuhus? Juuri lause se
Mult' toivon päivän pimeäksi laittoi.
Jo kukkiessa onneni se taittoi,
Se maassa mulle rauhaa suonut ei,
Karille mun se sekä "en voi" vei.

JULIA.
Karille? Että kuulla saan teilt' tätä!
Se muumiako on, jok' elämätä
Niin liekkii, kuin te?

t. DANN.
                       Laps', sa luulet sen.
Kun kammon tuota lausett' ilkeätä.
Jos oisit nähnyt, mink' ol' laatuinen
Eloni lemmen, toivon eläessä!
Vähinkin muisto vanhuudessakin, —
Mainitsen tuota vaikka hävetessä, —
Aioista noista saattaa aaltoihin
Kuohahtamaan jään kylmäss' sydämessä,
Kuin äsken, kun näin nuoren maalarin.

JULIA.
Hänenkö? Suokaa siitä selitystä — —

v. DANN.
Mä näin vaan ihmis-silmän silmäystä,
Mut silmän tuon, sen loisteen kirkkahan
Ma olen matkallani maailman
Kahdella nähnyt vaan maass' olevalla.
Hänellä, Julia, ja — armahalla.

NELJÄS KOHTAUS.

v. Dann. Julia. Rouva Bingen.