ROUVA BINGEN (tullen kiivaasti).
Nimessä taivaan, auttakaa, v. Dann,
Vastustamassa tuota maalaria!
Nään tuolla sen ja Tryggin tulevan;
Sen puolell' on tuo vanha hourehtija.
v. DANN. Niin lyhyesti, kuin te voitte vaan!
ROUVA BINGEN.
Sydäntä kyllä karvastella voipi,
Ett' outo mies noin kohta tullessaan — —
v. DANN.
Pois uikutus, se ilkeältä soipi.
Tyyneesti asiaan.
ROUVA BINGEN.
Niin tosiaan!
Tuo maalar' ryöstää tahtoo joka peiton.
v. DANN.
Hoh! tuoko näin nyt peljättäuyt teit' on?
Hänestä päästään, jos ne annetaan.
ROUVA RINGEN.
Se mahdotont' on, herra, niit en anna
Hallistumahan akkunoihin panna.
Ah, ei, sit' en voi myöntää milloinkaan.
v. DANN (raivossaan).
Henk' kiusan häijyin, mitä on kenties,
Joll'ette heti vinkumisinenne
Pois näkyvistä, kuuluvista menne,
Niin hillitä en voi — —
JULIA (astuu väliin sormi nostettuna).
En voi?
v. DANN (lyöden otsaansa hämmästyksellä).
Ma mies!
Mut' voinpa näyttää kohta kärsimystä.
(Menee rouva Bingen luo nähtävällä
ponnistuksella pikaisuuttaan vastaan.)
Ettenkö, rouva, hetken lepäystä
Nyt tahdo? Tyyntykää ja istukaa.
Tää, näätte, on vaan turhaa asiaa.
(Hiljaa Julialle..)
Nyt näät, ett' on mull' itsehillitystä.
JULIA (hiljaa v. Dann'lle).
Jos setä näyttää vois, ett' teeskellystä
Voimanne tuo ei selvään näyttäis niin.
v. DANN.
Vait! tai sa myös mun saatat suutuksiin.
Kas vielä!
(Rouva Bingelle, joka on istahtunut,
mut yrittää nousta hänen lähetessään.)
Istukaa vaan, rouva jalo!
Sanoitte äsken, että hallistaa
Vois peittojanne päivän kirkas valo?
ROUVA BINGEN.
Ei hoidossain siks' ole teidän talo,
Ett' turmelisin teidän tavaraa.
v. DANN.
Mä kiitän! Huolta oivempaa te ette
Siit' tässä kuin myös muussa näyttää voi.
(Hiljaa Julialle).
No, kärsinkös nyt?
JULIA (hiljaa takaisin).
Te vaan kursailette.
Vain kylmä sana teillä suussa on.
v. DANN (pudistain päätään ja mennen takaisin rouva Bingen luo lyhyen äänettömyyden jälkeen tyynempänä).
Alamme, rouva Bingen, vanhuuttamme,
Ja vanhuus ei juur' ole riemuinen.
ROUVA BINGEN.
Ei voi — —
v. DANN (kiivastuin taas)
Kuink'?
ROUVA BINGEN.
Estää, että kokoamme
Ain' ikä-aikaa vuodest' toisehen,
Kun eletään.
V. DANN (tyynempänä).
Sit' ei voi, myönnän sen.
Enemmän muuten voi kuin moni tietää
Ja kuin te itse, rouva, luuletten.
ROUVA BINGEN.
Pää-asia tok' että voidaan sietää.
v. DANN (itsekseen). Ol' oivast' tuo. Niin lausui äitikin.
ROUVA BINGEN.
Semminkin turvatessa toisihin.
v. DANN. Mitenkä?
ROUVA BINGEN.
Niinkuin minä muiden kanssa,
Jotk', onness' oltuansa aikanansa,
Armoilla elävät nyt.
v. DANN (liikutettuna).
Rouvani,
Ma huolestun, te ette tosiansa
Tääll' armoill' elä. Viha puhkesi
Mult' äsken, mut se, niinkuin vanhastansa
Tunnette, haihtui yhtä kiireesti.
Puheeni kova suokaa anteheksi,
Se, Jumal' auta, on kuin mieli on.
Useesti, näätte, vanhuus voimaton
Mun saattaa äreäksi, riitaiseksi.
Tok' älkää luulko, ett'en kyllä keksi
Tääll' arvoanne, kuink' ois kartanon
Ja tavaran tääll' laita ilman teitä.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille).
Nyt oikeit' taas soi kannel säveleitä.
v. DANN (hiljaa Julialle). Penikka, vaiti, näyttää unhotin, Kuink' olla masea voin kuitenkin.
ROUVA BINGEN.
Ehk' akkunasta päivä heikenneitä
Säteitä luo vaan.
v. DANN.
Mitä mietitten?
ROUVA BINGEN.
Mit' tahtovat he, saanen heille antaa.
v, DANN. Peitotko?
ROUVA BINGEN.
Niin, mä myöntää saanen sen.
v. DANN. Siin' oikein teette mulle mielehen.
ROUVA BINGEN.
Huokeesti huoiistun, kun paljon kantaa
Suruja sain.
V. DANN.
Mut' aika surujen
On mennyt, toivon sen?
ROUVA BINGEN.
Niin kiitos Herran!
On kumma, että nuoreen maalariin
Niin kiivastuin, vaikk' katsoa sain kerran
Sen silmiin läsnä.
v. DANN.
Kuinka?
ROUVA BINGEN.
Silmiin, niin!
Kun nuorna katsoin täällä enkeliin,
Valoa silmiss' sen vaan näin sen verran.
v. DANN.
Ne muistatten, vaikk' kohta seutumme
Te saitte jättää nähtyänne ne,
Ja niiden sammuttua palasitten.
ROUVA BINGEN.
Ken nähtyään ne unhottaisi sitten?
v. DANN. Ja maalarilla hänen silmäns' ois?
ROUVA BINGEN.
Niin on, kuin tuolla silmiss' salamois
Tul', loiste hänen silmäins' ihanitten.
JULIA (v. Dann'ille).
Jos poika ois tuo noiden nainehitten?
v. DANN. Nimensä silloin Frank ei olla vois.
VIIDES KOHTAUS.
Edelliset. Frank. Trygg (muutamilla peitoilla ja avainkimpulla).
FRANK.
Kyll' etsiminen kesti avaimitten.
Löytömme täss' on. Kohta siivoomaan
Jälkeemme siellä rouva Bingen menkään.
ROUVA BINGEN,
Voi, noit' en säilyyn saanut kätkienkään.
v. DANN (hymyillen rouva Bingen'ille). Aik' koetuksen teill' on tosiaan.
ROUVA BINGEN.
Ken suuttua vois hänehen? Ei kenkään.
(Mennessään.)
Vahinko silkkipeittoa on vaan.
KUUDES KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Rouva Bingen).
FRANK.
Nyt ihminen ol' ämmä mua vastaan,
Hän melua pit' äsken kauheaa.
v. DANN.
Anteeksi, herra, peitteens' ainoastaan
Hänessä lämmintä voi vaikuttaa.
FRANK.
Lämmintä? Harmiks' sitä sanokaa.
v. DANN. Saa anteeks' antaa vanhain heikot tavat.
FRANK.
Kernaasti, jos he hiljaa kokoavat
Vaan miljonia, ei, jos korskeina
He kerskaavat ja aina jamajavat,
Kuin mullistettava ois maailma.
v. DANN.
Se nuorten tap' on. Suoraan puhua
On hyvä, torujat ain' inhoittavat.
JULIA (hiljaa Frankille).
Hän suuttuu, joll'et nyt jo lopeta.
FRANK (huolimatta Juliasta, kiivaasti v. Dann'ille).
Mit' tarkoitatte tuolla lauseella?
v. DANN (tulisesti).
Ma tarkoitan…
(Malttaa mielensä.)
Ei, ollaan ystävinä.
Te ette kysy, enkä vastaa minä.
Kätt' antakaa.
FRANK.
Miks' sitä kieltäisin.
v. DANN. Pianpa kiivastun.
FRANK.
Niin minäkin.
JULIA (itsekseen).
No kiitos taivaan, siis jo myrsky tyyntyy.
v. DANN (hiljaa Julialle).
Tuost' tosi taideniekka vielä syntyy.
(Frankille.)
Alussa sota meill' ol', ystävä.
FRANK.
Se rupesi jo melkein syttymähän.
v. DANN. Mun kiivaaks' saattaa puhe pistävä.
FRANK.
Ja mun, kun mulle herroin' ylpeillähän.
JULIA (varkain Frankille).
Mun tähten', Aksel, mieltäs hellytä.
v. DANN.
En kielt' tuot' ymmärrä; mut siitä vähän!
Silmänne sielulleni tulkki on,
Sovittain mulle kaikki vähin erin.
FRANK.
Jos niin on laita, kiitos kohtalon
Perusta olkoon tästä, jonka perin.
v. DANN. Isältäkö vai äidilt' tuli se?
FRANK.
Ei, hyvä herra, teitä koskene
Silmäini satu. Olkootpa ne kenen
Tahansa, lie teist' yhtä. Sivumennen
Peruksi jouduin sanomaan ma ne,
Kun lasna täällä kuulin niitä ennen
Siks' arvelevan naapuriemme.
v. DANN. Ma kummaksun.
FRANK.
Se loppuu. Tehdään työtä!
(Trygg'ille.)
Saaliinne, ukko, pankaa paikalle,
Te työssä tässä saatte olla myötä
Ja noihin kolmeen akkunahan lyödä
Peittonne.
TRYGG.
Kuinka saan ne riippumaan?
FRANK (viitaten pöytään päin).
Vasara, naula ota, joutuisaan!
TRYGG.
Läp' peiton toki ei voi lyödä naulaa.
FRANK.
Vastustusvirttä tahdotkos taas laulaa?
TRYGG.
Ohoo!
v. DANN.
Ei voi? Hyi! Naulitse sa vaan!
(Trygg kiinnittää peitot ylös.)
FRANK.
Täss' akkunass' stafflia seisokaan.
(Muuttaa stafflian sen paikkaan ja asettaa ylös kehyksen.)
Ja tässä, Julia — (oikaisee sanansa) neitiseni, teille
Tuon tuolin, istukaa!
v. DANN (hiljaa Julialle). Hän taltuttaja oiv' on mamselleille.
JULIA (itsekseen).
Ehk' ukkojakin voi hän taltuttaa.
FRANK (Julialle, jok' on istuutunut, ottaessaan piirustimen ja asettuessaan taulunsa eteen).
Se muoto luokaa kasvoin liikenneille,
Kuin koska riemu kirkkaiksi ne saa.
v. DANN.
Se, herra Frank, nyt suoraan sanokaatte,
Tääll' olla saanko työtä katsellen?
FRANK.
Sen puhe suor' on, jok' ei pelkää; saatte
Tääll' olla, jos on teille mielehen.
(Julialle.)
Ei! Istukaa nyt syrjään katsoen.
v. DANN.
Kysyä suokaa vielä: onko puku
Sopiva? Ehk' on jokapäiväinen
Se liian, pelkään? Tietää soisin sen.
FRANK.
Tahtooko hovi-naisna neittä suku
Ehk' esitellä?
V. DANN.
Pila heittäkää!
Makunne hälle vaatteet määräjää.
Ma puolestan' ain' nähdä hänet soisin
Niin korotonna, kuin nyt nähdä saan,
Vanhalle mulle maalataan hän vaan.
FRANK.
Se hausk' on kuulla, sanoa ma voisin
Osanneen teidän siinä oikeaan.
v. DANN.
Jos kuvan muotoisens' saan, valmis oisin
Ma maksamaan sen summin suurenmoisin.
FRANK.
Taas aatoksenne siirtyi miljonaan;
Mut kuulkaa, mulla määrätty on hinta,
Ja suosijoille mull' on kova rinta.
V. DANN (itsekseen).
Tuot' itsepäistä paikalta ei saa.
JULIA (v. Dann'ille).
Oi setä, kestää vielä koittakaa!
FRANK.
Neit', olla tyyni täss' ois sopivinta!
(Trygg'ille.)
Ja te, te työnne teitte, menkää pois!
Ken käskee teidän täällä tollakoita!
v. DANN. Trygg, mene! Vaiko sanomista ois?
TRYGG.
Ei, herra!
FRANK.
Marssi pois siis, vanha noita!
(Trygg puristaa nyrkkiänsä ja menee muristen ulos.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset (paitsi Tryggiä).
v. DANN.
Nuor' ystävä, jos kärsimyst' teill' on,
Vapaasti suokaa haastaa mun. En koita
Teit' tutkia, mut mull' on arveluita,
Ett' taidr-elo teill' on varaton.
FRANK (hymyillen).
Niin, herra, köyhäin kuulun joukkohon.
v. DANN. On taiturin tiell' orjantappuroita.
FRANK (vilkaisten Juliaan).
Myös ruusuja, jos tietää löytää noita.
v DANN.
Ma aattelin, kun nyt jo olenton'
On varjo siitä vaan, mit' oli ennen,
Ja vartoo joka päivä kuolemaa,
Jollenkin ystävälle, hautaan mennen,
Tiet' orjantappuroista puhdistaa.
Mull' aarteit' on, jos tuhlaan miljonankin,
Jää sittenkin, mill' elon tarpeet hankin.
Liialla tuolla tuskin mitäkään
Elossa teen, en kuoloss' sitäkään.
Ma kaikkialta kuulusteltuani
En sukulaista, jolle tavarani
Antaisin, ole kuullut kustakaan;
(Osoittaen Juliaan.)
Jos siks' en lue tuota pientää piikaa,
Markankaan hintaist' tuskin arvoltaan.
Hän kaikki saa, ja siin' on sentään liikaa.
Nyt huomaatten, miks' äsken viitaten
Sit' tarjosin, mit' antaa saanut en.
FRANK.
Mut min'en nää, mit' tehnyt teille oisin,
Joll' ansaita ma suosionne voisin.
v. DANN.
Juur' ette mitäkään, syy on vaan tää:
Minua katsehenne miellyttää.
FRANK.
Sit' tuskin teiltä toivoa ma tohdin.
Enempi tarvettanne jos teill' on,
Hyvyyttä näyttää voitte muita kohdin,
Ma olen tullut siihen uskohon,
Ett' armoin all' on vaan mies kelvoton.
JULIA (itsekseen).
Mit' aattelin! Voi ynseätä mieltä!
v. DANN (hiljaa Julialle). Tuost' tulee maalari, sit' ei voi kieltää.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille).
Viel' yksi kerta, setä, koittakaa!
v. DANN.
San koittaa, mut se tyhjään raukeaa.
(Frankille,)
Kuin taideniekka tekin toisten lailla — —
FRANK (keskeyttäen).
Leikkaako neiti laukkaa katkeraa?
v. DANN.
Ma tarkoitan, ett' tekin taiteen mailla
Matkustaisitte ympär' Europan.
Varatta sit' ei saada aikahan.
FRANK (näyttäen piiruntintaan).
Varani täss' on.
v. DANN.
Hyvä, mut vaan vastaan
Rahoja antiaan suo maailma.
Varm' olkaa herra, vaunut ainoastaan
Ja hevoset jo ovat kalliita.
FRANK.
Jalkaisin varaton voi kulkea.
v. DANN.
Te käytte. Tiedättenkö kärsimystä.
Mi kohtaa käyvää, kuinka pitkä tie
Useesti kävijältä voimat vie,
Ett' on se kalliin aian hävitystä?
Mut olkoon, että maaliin saavutten.
Taidetta harjoittaa siell' aattelette.
Mut teill' ei ole ruumis rautainen,
Vaatetta, ruokaa, suojaa tarvitsette.
Se maksaa; teill' ei rahaa; sanokaa,
Siell' aiotteko olla, tehdä työtä?
FRANK.
Niin, herra, voihan nälkää koettaa
Ja piukemmalle pingoittaa vaan vyötä.
JULIA (hiljaa v. Dann'ille).
Hän taidemies on.
v. DANN (hiljaa Julialle).
Ei se vaan, mut mies.
FRANK.
Levätä neiti tahtonee kenties?
v. DANN.
Apua halpaa halveksien jäätte
Siis kieltohonne?
FRANK.
Syyni mainitsin.
Hyvyydestänne mua pitäkäätte
Velallisena teille kuitenkin.
Väriä noutamaan nyt kiirehin.
(Menee.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
v. Dann. Julia.
v. DANN (katsellen piirustusta). Tuoss' yhdenmuotoisuus on tosiansa.
JULIA.
Oi setä, käydä soisin kuolohon.
v. DANN.
No mitä? Järvi tuolla ulkon' on,
Käy, syöksy siihen elämäsi kanssa.
JULIA.
Pilkatkaa! Miel' on mulla totinen.
v. DANN. Mi neidell' aiheena on murhetten?
JULIA.
Tuo herra Frank, kuink' kopeudessansa
Hän teitä vastaan käytäksen.
v. DANN. Tuot' älä, tyttö, pane mielehen.
JULIA.
Hän köyhä on, ma tiedän, mielessään hän
Murhetta kantaa mustaa, kalvavaa.
Suvutta, ystävättä ketäkään hän
Ei etsi, eikä tunne arvoisaa.
v. DANN. Hän siin' on kuin ma, sepä riemuittaa.
JULIA.
Mut miks' ei hän, kun tavarastaan
Hänelle setä tarjoo apuaan,
Murheestaan tahdo luopua?
v. DANN.
Ma vastaan:
Miehuutta, jaloutta on se vaan.
JULIA.
Mut eipä käytöksensä kuitenkaan…
v. DANN. Se kohteljaampi olla sais, — en kiellä.
JULIA.
Hyv' olemasta älkää väsykä,
Sydäntänne te seuratkaa vaan vielä,
Jok' on kuin kulta kirkas, heleä.
v. DANN (tukiten korvansa). Oletko, tyttö, hourivalla miellä?
JULIA.
Tunnustaa täytyy mun nyt surukiellä
Olleeni käytökseen sen syyllisnä.
v. DANN.
Sä syyllisnä? Se viel' on hullumpata!
Kuink' ymmärtäisin tuota asiata?
Kuink' käytöksensä koskis sinua?
JULIA.
Sen selitän, vain kuulkaa minua.
Ma tyhmäst' tein kaks' ehdottelemata
Itsellen'.
v. DANN.
Arvoitusta vieläkin.
JULIA.
Sanoinhan, Frankin tunsin muinahin,
Köyhäksi tiesin hänet tavarasta.
Ylpeemmäksikin monta varakasta.
Mut silloin tulevaisuus loistavin
Kuvastui hälle vielä taiteen tiellä.
Hän saapui tänne, murretulla miellä
Nyt hänen tänne tulleen aavistin.
Nyt luulin hänt' ett' auttaa taitaisin.
Kun tiesin, ett'ei setä keltään kiellä
Apua, joka miehen uljahan
Laill' ilmestyy ja suosionne voittaa.
Ma silloin päätin keinoani koittaa.
v. DANN.
Ja keino tuo, jos oikein arvajan,
Varmaankin neroasi kunnioittaa.
JULIA.
Trygg ilmoittaa sai, että herra Dann
Tyrannin lailla rikkaan, mahtavan
Lakia mielellänsä muille laatii,
Kaikilta nöyryytt' orjallista vaatii.
v DANN (kummastuneena). Pitääkö kirota? Mik' olikaan Sill' aikomukses?
JULIA.
Ylpeyttä nostaa
Frankissa, jos se sammunut ois vaan.
v. DANN. Se nousikin?
JULIA.
Se nousi tosiaan,
Niin että kauhulla se mulle kostaa.
v. DANN.
Kun, neiti, saatit nyt mun tuntemaan
Tuon kauniin keinos, min sait kalliist' ostaa.
Sanoppa, kuinka niin sä tehdä voit?
Kuink' aikaa, paikkaa, kansaa valikoit?
Tää hulluinta on, mitä kuuluville
Sa mulle joskus toit.
Kautt' Trygg'in täten mua maalarille
Alentaa, keino tosiaan ol' uus.
En ymmärrä, mist' tuli vajavuus
Tää koulun-käyneen neiden tuntehille.
JULIA.
Sen, setä, aikaan sai naiskavaluus.
v. DANN.
Se juuri. Niin, mun nauraa täytyy sille.
Mut huomaatkos, mit' toimehen
Naiskavaluudellas sait tässä?
Miest' tuota nuorta lemmin, tahtoen
Hänt' auttaa kaikin muodoin elämässä;
Kun ystävänä tarjousta teen,
Tyranni olen hänen luullakseen.
Mult' ottaa lahjaa? Mieleens' ei se tulle.
Hän ylpeä on ylpeälle mulle.
Mit' tehdä voisi nyt? No, olihan
Sull' onnens' ohjat; oikeihin se teihin
Nyt ohjaa lailla viisaan ajajan!
Ma neuvoton en koskea voi heihin;
Puhella kanssaan tuskin uskallan,
Pelosta että juones paljastan.
JULIA.
Miks' setä koskee noihin kekäleihin,
Jotk' kaluavat kyllä mieltä jo!
Ah, tointua mun suokaa tuokio!
(Miettii hetken käsi silmien yli.)
Se laatuun käy, on neuvo syntymässä,
Niin oikein, vaikka päätä huimaisee.
Sormusta Frank tuo vielä kantelee,
Kuin Ruotsiss' ennen, sen näin äsken tässä.
Hän varmaan mitäkään ei sillä tee.
Muodossa koittakaa nyt lempeässä
Sit' ostaa, paljon siitä tarjoten;
Sill' onkin kivi ruhtinaallinen.
v. DANN.
No, koittaa saapi. — —
(Kuultelee, Askeleita kuuluu portailla.)
Vaiti, hän on lässä.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Edelliset. Frank (kantaen värirasiaansa toisessa kädessä ja
toisella sysäten edellänsä silimaalaria edellisestä näytöksestä).
FRANK.
Jos halu teill' on käydä jakohon,
Ammattiveli, herra, tässä on!
Pulistaan ruikuttaa hän ainiansa —
Kivetkin liikuttais se kovimmat —
Vaimostaan sairaast', urkupiipuistansa,
Jotk' kaiken päivää leipää vinkuvat.
Hänelle suokaa liikatavarat.
v. DANN.
Frank herra! Hän tääll' ylhääll' oli juuri.
Ja silloin hän jo lahjan sai;
Mut tarpeesensa on se kai
Vaan pisara, ja saantins' ei lie suuri.
No niin, hän suuremman viel' lahjan saa,
Kuitenkin teidän tähden. (Miehelle) Maalatkaa
Valmiiksi aita, sitten mielin määrin,
Te herra, hinta määrätkää,
Jos suurempikin, ei se ole väärin,
Puoleksi vaan sen tahdon ylentää.
Nyt työhön, aika on nyt tärkeää,
Nyt työnne tuottaa kasvun viljaisen voi.
SILIMAALARI.
Ah, armollinen herra, mulle on,
Mit' tunnen, ilmoittaa nyt mahdoton —
En teitä kyllin kiittää vaivainen voi.
v. DANN (raappien kiivaasti päätään). Rauhassa menkää, voideltu te En-voi Kuningas Mahdottoman valtion!
(Silimaalari rientää ulos.)
KYMMENES KOHTAUS.
Edelliset (jäljelle jääneet).
JULIA.
Miks', setä, peljätätte äänellänne
Mies-parkaa aina? Onko oikein se?
Kaikk' aikaan saavanne te luulette,
Vaikk' ette hillitä voi itseänne.
En voi — sen lauseen itsenne
Ois lausuminen tääll' ain' itsestänne.
v DANN (suurenmoisella liikenteellä).
Selitä, kuink' "en voi" tuo kuuluu tänne.
En nähdä taida silmittä,
En ottaa taivaalta voi kuuta,
Enk' kylvää pilvihin voi tähtiä — — —
JULIA (keskeyttäen).
Sit' ei voi, muuten kaikkea voi muuta.
v. DANN.
Tukitse, kiusan kappale, jo suuta!
Selitä tarkemmin, mit' en ma voi!
JULIA (hellästi, mutta hilpeästi).
Te ette kärsivää voi koskaan nähdä:
Sieluunne ihmispyyntö aina soi;
Apua siinä koitatte te tehdä,
Miss' sydän tuskissaan vaan vaikeroi.
Te ette voi — miss' on vaan ylevyyttä,
Jot' estetään sen riennoiss' ilman syyttä —
Sit' auttamatta olla; ystävä
Ja vihamies saa teiltä sääliä.
Useesti ilmoittavat värisevät
Äänenne säveleet, mit' tunnette:
Ja ett' on sydämessä teillä kevät,
Ilmoittaa vesi vanhan silmänne.
(Kiertää kätensä hänen kaulansa ympäri.)
Ah, hyvä setä, nyt taas kyynele!
v. DANN (lykkää häntä luotaan, pyyhkäisee kädellään äkisti silmiään. Frankille, joka sill' aikaa on laittanut palettinsa valmiiksi).
Kas tuossa näätte, herra, linnun, jolla
Sanaakaan totta tuskin suussa on.
Tuon seurass' saan nyt joka päivä olla.
Jok' kaikki vääntää, kääntää kierohon!
FRANK (itsekseen näkyvällä liikutuksella).
Trygg konna! Valhees kostan palkinnolla
Kovalla. (Merkiten Julialle) Neiti istuu tuokion.
v. DANN.
Tytöltä tuolta mitä kärsin, nähdä
Jo voitte ainoast' täst' tempustaan;
Näin mustaksi ja valkeaksi tehdä
Setänsä voi hän, kuinka tahtoo vaan.
Enemmän tahdotteko vielä kuulla?
JULIA.
Puhtaalla pysykää nyt, setä, suulla!
FRANK (Julialle).
Kasvoissanne mi vaihe värien!
Poskenne hohtaa, kuin se tulta oisi.
v. DANN.
Frank herra, sormus jalokivinen
Teill' on niin kirkas, kuin se salamoisi;
Timanttiin halu mull' on, myönnän sen.
FRANK.
Ja sitten?
v. DANN.
Jos se myytävänä oisi,
Määrätkää hinta, vaikk' kuink' korkea.
FRANK.
Sen hintaa, herra, ette aavista,
Kultanne ei sit' osta: silmää kaksi
Ja sormuksen tään mulle ainoaksi
Peruksi jätti äiti vainaja;
Katselkaa, suur' on se ja ihana.
(Ojentaa kätensä lähelle v. Dann'in silmiä.)
v. DANN (hypähtäen ylös tuoliltaan). Nimenne Frank ei ole, nimeänne Salaatte?
FRANK.
Mist' tuo luulo heräjää?
v. DANN. Todistus varma siit' on sormus tää.
FRANK.
Tää sormus?
v. DANN,
Kuulkaa vaan! Kun sinne tänne
Sain kulkea ma halki maailman,
Naiselle, jok' ol' ennen morsian
Minulle, lähetin tuon perimänne
Sormuksen — naisellen, jonk' kanssa en
Mä päässyt rikkauteen, onnehen.
FRANK.
Oi ihme!
v. DANN.
Kuulitteko äidiltänne
Mun nimeäni?
FRANK.
En. Hän yhtä vaan
Mainitsi nimetöntä armastaan,
Jok' oli ulkomailla matkatiellä
Ja sieltä lähetti tään sormuksen —
Kuin nimenne soi sanans' viimeinen.
v. DANN.
Mit' antoi taivas mulle vielä!
Syliini tule, rikkautehen,
Kuin poikan', astu! Miksi, ystäväni,
Nimesi muutit?
FRANK.
Kun ma kantamaan
Kopeeta, suurta sukunimeäni
Köyhältä liian näytin mielestäni.
v. DANN.
Nyt, poikan', nostaa lippus uudestaan,
Kuin satamassa, aik' on tullut sulle.
JULIA (pyyhkeissään kyyneleitään, sysää veitikkamaisesti v. Dann'ia syrjään ja lyö käsivartensa Frankin kaulan ympäri).
Sylistä osa suotanee myös mulle?
v. DANN (hämmästyneenä).
Mit' tää on? Päästä! Tuohan hulluutt' on.
Houritko, sano, aattelematon?
Sult', tyttö, järki kokonaan on poissa.
JULIA (teeskellyllä yksinkertaisuudella).
En tehdä taida missään asioissa,
Mit' oikeaksi setä aattelee.
Ma teen kuin setä. Enkö oikein tee?
v. DANN.
Viisaana näin et, tyttö, tehdä vois sa. —
Mä hämmästyn. Suo, poikan', anteeks', suo!
Välisti on kuin hiukan hupsu tuo.
FRANK.
Nyt aik' on että putoaa jo peite.
(v. Dann'ille.)
Isäni — pojaksennehan mun teitte —
Ei Julianne vasta nyt näin tee;
Meill' oli tää, min hän näin kertoilee,
Jo Ruotsiss' sopimus — hän sit' ei peitä,
Jonk' ilmoituksest' arkuus esti meitä.
v. DANN.
Päivästä tästä, min nyt nähdä sain,
Ma siunaan, kiitän taivaan enkeleitä.
Sielt' tulvaa riemu mulle virroittain.
(Sulkee syliinsä molemmat.)
JULIA.
Nyt, setä, pääsin tuskastani, teitä
Tyranniks' esitin ma, mua te
Hupsuksi, — kuitattu on velkamme.
v. DANN. Ain' naljailet.
JULIA (katsoo v. Dann'in kasvoihin).
Mi silmässänne kiille
On tuo? Kas, eikö kyynel siinä piille?
Se putoaa, sen toinen ennättää;
Hämillään setä on, se myöntäkää.
v. DANN (pyyhkäisee silmiään). Kyynelkö? Missä merkin näät sä tuosta?
JULIA.
Ujoilematt', oi, antakaa sen juosta!
On vanhuutenne päivä kaunis niin,
Kun sulavi sen kylmyys kyyneliin,
Kun kasvoiss' sielun liikkeet värisevät,
Kun silmä sairas on, kun sill' on kevät.
v. DANN.
Suus sulje, tyttö, nyt! Ma voin kuin mies
Karaistu, minkä joku voi kenties;
Onnenne nähdä, rintaa vasten rinta
Syleillä, mit' on mulle kallihinta,
Pieninkin kyynel, minkä riemu loi,
Nyt tukahuttaa — lapset, sit' en voi!
(Esirippu lankee).