VII.
Kokous.
Sade oli tauonnut ja ankaran pohjatuulen ajamina lensivät pilvet taivaanlaella. Kuu valoi hopeaansa metsään ja tähtinä kimaltelivat sateenpisarat honkien tummanvihreissä havuissa. Reippain askelin kulki Herman matkan pieneltä tuvalta talonpoikain kokouspaikalle. Se oli syvällä sakeassa metsässä. Sitä lähetessään hän näki puiden takana avonaisella paikalla ainakin satasen talonpoikia koolla. He seisoivat isossa, tulisoihtujen valaisemassa piirissä. Useimmat talonpojista olivat likiseutulaisia, mutta näkyi siellä monta etempääkin tullutta. Nämä tunsi heti valkoisista turkkitakeista ja suippokupuisista hatuista.
Yleinen äänettömyys oli vallalla Hermanin tullessa miesten piiriin. Hän näki Belgstingin astuvan syrjään ja päätti siitä vuoritilallisen puhuneen talonpojille. Kohta hän huomasikin arvelunsa todeksi, kun eräs Moran mies astui esiin ja alkoi puhua.
"Runsaita sanavaroja", sanoi hän, "ei meillä talonpojilla ole, mutta kiitos sulle, Belgsting, siitä, että olet kutsunut meidät kokoon. Tuho uhkaa ja vuosi vuodelta kireämmin kopristaa meitä voudin koura. Kauvan me Siljanin-seutulaiset kuulimme vaan huhun kertovan täkäläisestä hädästä ja väkivallasta ja me arvelimme sen vaan rikkaita ahdistavan. Mutta viime vuosina ovat voudin kädet ylettyneet meidänkin laihoille saroillemme ja monen, ennen omalla konnullaan eläjän, on nyt pakko kuolla nälkään tai kerjäämällä hankkia leipänsä. Me olemme neuvotelleet asiasta ja myöskin puhelleet naapuripitäjäläistemme kanssa ja olemme sitä mieltä, ett'emme enää tahdo kärsiä laittomuutta ja rauhattomuutta, vaan lähdemme mieluummin mies talosta. Sitä mieltä olemme me Moran miehet."
"Sitä mekin Leksandin ja Rättvikin miehet", kuultiin parin talonpojan virkkavan moralaisen rinnalla, tämän vaiettua ja vetäydyttyä takaisin piiriin.
Silloin astui esiin vanha mies. Hänen päälakensa oli paljas, mutta tuuheita, hopeankarvaisia kiehkuroita valui otsakulmilta olkapäille. Katse ja liikkeet osottivat vielä sekä voimaa että ripeyttä olevan tallella.
"Arvoisat Taalainmaan miehet", sanoi hän. "Paljoa emme tarvitse puhua siitä, mitä alinomaa silmin näemme. Harvat voinevat muistaa niin kauvas taaksepäin kuin minä ja verrata muinoisia oloja seuduissamme siihen kuntoon ja järjestykseen, mitkä täällä nyt vallitsevat. Aivan hyvin muistan lapsuuteni ajoilta tuon jalon ja hyvän herran, Maunu kuninkaan, hänen oleskellessaan Husabyn kuninkaankartanossa tai Norbergissa, ja muistan mitä oikeuksia hän antoi sekä vaskivuorelaisille että hopea- ja rautavuorelaisille. Ja usein kuulin isäni juttelevan sitä aikaisemmista, ankaran Maunu Latolukon ja jalon Torkkeli Knuutinpoika marskin ajoista. Kaikki hyvin muistamme myöskin Albrekt kuninkaan ja Margareta kuningattaren, mutta ei milloinkaan ollut mielivallalla sitä sijaa kuin meidän päivinämme, ei edes silloin kun vuoritilallisen vero meni ulkomaalaiselle miehelle. Ei löydy täällä joukossamme ainoatakaan, joka ei ole kärsinyt laittomuutta Eerikki kuninkaan ja hänen voutiensa hallitessa."
"Kaukana on kuningas", jatkoi vanhus ensin katseltuaan miesten vakavia kasvoja. "Hän on tuskin käynyt valtakunnassaan Margareta rouvan kuoleman jälkeen. Ja jos me talonpojat haemme häntä kanteinemme, niin joko emme häntä ollenkaan löydä, taikka saamme matkamme maksaa vankeudella, hengellämme ja omaisuudellamme. Taikka myöskin pitävät korkeat herrat ja kuninkaan voudit kärsimyksiämme pilkkanansa. Maata on autiona suuret alat, veroja kiskotaan mielivaltaisesti. Härkä otetaan 12 äyristä, vaikka se kaupungeissa maksaa 4 markkaa, lehmä 6 äyristä, vaikka se muutoin maksaa 2 markkaa. Mutta voudit vapautetaan, valitimmepa kuinka paljon tahansa, ja sen tähden ne yhä käyvät julmemmiksi. Nyt on Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti ripustanut viisi miestä savustettaviksi ja paistanut heidät hengettömiksi."
Vihan ääniä kuului vanhuksen tätä kuvaillessa koko miesjoukosta. Tuntui siltä kuin tuo yksinkertainen esitys hädästä ja kurjuudesta olisi tehnyt asiain tilan heille selvemmäksi ja todistavammaksi, kuin pelkkä sydämenpohjaan kätketty ajatus siitä.
Mutta ukko jatkoi:
"Koska niin on asian laita, on neuvoni, että nyt heti valitsemme miehen meitä johtamaan ja hänen kerallansa lähdemme mies talosta."
"Niin, niin, me tahdomme valita päällikön", huusivat miehet.
"Jos sitten olette samaa mieltä kuin minä, niin emme kauvan tarvinne miestä hakea. Minun mielestäni tarvitsemme sellaisen miehen, joka osaa johtaa meitä niin hyvin kädellä ja kalvalla kuin kielelläkin enkä luule kenenkään siksi paremmin soveltuvan kuin Norrbärken rikkaan vuoritilallisen. Hänet kaikki tunnemme ja hän tuntee meidät. Hän ei ole ennen lepäävä, kuin laki ja oikeus taas vallitsevat seuduissamme."
"Niin, niin", huusivat talonpojat, "Belgsting on päällikkömme, hän eikä kukaan muu!"
Ukko katsoi syrjään, missä mahtava vuoritilallinen seisoi pitkään sauvaansa nojaten. Läheisen tulisoihdun loiste valaisi kokonaan hänen upean vartalonsa ja kasvojen uljaat, säännölliset piirteet. Hän seisoi hiljaa, silmät maahan luotuina. Varmaankin hän tuumi mitä vastata. Vanhan talonpojan häntä mainitessa ja talonpoikain huutaessa hänen nimeänsä oli hän säpsähtänyt ja hänen silmänsä leimahtaneet. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eivätkä silmät enää säihkyneet. Oliko hänelle talonpoikain kunnioitus mieleen? — Turhamielisyys on kuin käärme renkaana ihmisen sydämen ympärillä.
Hän seisoi liikkumatta ja äänetönnä kauvemmin, kuin miehet olivat odottaneet. Kaikkien silmät katsoivat oudoksuen jättiläiseen sellaisen hiljaisuuden vallitessa, että olisi saattanut kuulla oman hengityksensä.
Silloin rikkoi vastaiselta puolelta miesten piiriä voimakas ääni hiljaisuuden.
"Onko henkipatto, joka on syyllinen murhaan, tuleva vapaitten miesten päälliköksi?"
Piiri aukeni siltä puolen, josta ääni kuului, ja kookasvartaloisen mustaveljen nähtiin seisovan siellä käsivarret ristissä ryntäillä. Karjunta, kumea kuin karhun, jota pesässä hätyytetään, kuului vastaukseksi munkin kysymykseen. Epäilemättä pitivät kokoutuneet miehet sekä sitä että sen tekijää asiaan kuulumattomina. Joku miehistä tarttuikin munkin käsivarteen viedäkseen hänet piiriin sisälle, mutta voimalla, jommoista ei kukaan liene luullut hänellä olevan, lykkäsi hän julkean talonpojan syrjään ja astui vakavin askelin pää pystyssä keskelle miesten piiriä.
Aivan munkin perässä seurasi luikertelevin askelin pieni mies. Hän oli kääriytynyt harmaaseen viittaan, mutta seisattuessaan munkin rinnalle hän avasi viittansa. Hänellä oli päällänsä musta puku ja vyöllään musta, hopeasoljella kiinnitetty nahkavyö. Päässä hänellä oli lakki, samaa kangasta kuin takkikin. Hän viittasi kädellään pyytäen vaitioloa ja äänettömyyden synnyttyä hän alkoi pitkäveteisellä ja inisevällä äänellä:
"Minä olen Martti Sveninpoika, sen Hovin-Svenin poika, joka löydettiin kuolleena Belgstingin kaivoksesta. Moni teistä, kunnon vuoritilalliset ja Taalainmaan talonpojat, tuntee kyllä minut entisiltä ajoilta, niin kuin minäkin muistan teidät, vaikka viime vuosina harvoin olenkin ollut teidän parissanne."
Tämän esipuheen perästä hän teki selkoa tulostaan melkein samoin sanoin, kuin oli siitä Belgstingille puhunut kokouspaikalle tullessa, mutta täällä esiytymisensä syystä hän lisäsi:
"Tästä kunnon vuoritilallisesta erosin vähän aikaa sitten ja aioin tarkoituksessa, jonka hän hyvin tuntee, mennä voudin puheille Borganäsiin. Mutta koska tiesin teidän kokoutuvan tänä yönä ja useimpain miesten tahtovan Belgstingiä päälliköksi, juolahti mieleeni, että läsnäoloni ehkä saattoi olla hänelle hyödyksi. Ja nyt huomaan, ett'en erehtynytkään. Sen vaan tahdon sanoa, että siinä asiassa, josta Belgstingiä syytetään, minä olen oikea asianomainen ja minä julistan tässä Jumalan ja teidän kuullen, ett'ei Belgsting ole isäni murhamies. En tosin voi sitä todistaa, mutta kuninkaan vapautuskirjeen voin näyttää ja silloin hän on puhdas siitä viasta, joka hänet teistä erottaa."
Voitonriemu katseessaan hän katsoi miehiin ikään kuin odottaen hyvähuutoja. Niitä tulikin. Talonpojat alkoivat uudelleen huutaa, että Belgsting oli tuleva heidän päälliköksensä. Ainoastaan kolme miestä näytti olevan eri mieltä, tuo kookasvartaloinen mustaveli ja Herman Berman, joka oli asettunut hänen rinnalleen sekä erimielisyyden esine, ehdoteltu päällikkö itse.
Pienen mustapukuisen sanat näyttivät viimeksimainittuun tekevän varsin omituisen vaikutuksen. Se kummastus, jonka hänen esiytymisensä ensiksi herätti, muuttui kohta selvänselväksi ylenkatseeksi ja miehen rypistettyjen kulmakarvojen alapuolelle nousi pilvi, josta joka hetki saattoi odottaa salaman leimahtavan.
Hälinän ja miesten huutojen vaiettua tuo muhkea mies astui esille siitä paikasta, jossa tähän asti oli seisonut. Taas syntyi äänettömyys, jota häiritsi vaan joku silloin tällöin räiskähtävä tulisoihtu. Kaikki kuuntelivat pystyssä korvin, mitä mies oli sanova. Jokainen tunsi hetken tärkeäksi ja että vuoritilallinen oli sanova ratkaisevan sanan.
"Kunnon taalalaiset, rakkahimmat veljet ja ystävät!" alkoi hän mahtavalla äänellä, joka kuitenkin huomattavasti värähteli, mutta joka juuri sillä, että se niin silmiinpistävästi oli vastakohtana hänen voimakkaalle ryhdilleen ja ylpeälle käytökselleen, antoi hänen sanoilleen oikean luonteen. "Jos ajat olisivat kymmentä vuotta aikaisempia, jos minä rikkaana vuoritilallisena hallitsisin maatilaani Plogen-järven rannalla, silloin ei teidän tarvitsisi nähdä minun epäröivän puheeseenne vastatessani. Mutta nuo kymmenen vuotta ovat tehneet paljon muutoksia eikä Belgsting ole enää, mikä hän ennen oli. Ensin tahdon nyt sanoa, ja huomatkaa minun sanani, että Kirjuri-Martti laskettelee valheita sanoessaan, ett'en minä ole hänen isänsä murhamies. Minä se olen, hän kaatui tämän käteni iskusta ja syöksyi kaivokseeni…"
Tässä vuorimies keskeytti puheensa ikään kuin pitääkseen ajatuksiansa koossa.
"Jos lakia ja oikeutta löytyisi seuduissamme", jatkoi hän sitten, "en kai silti olisi henkipatto, enkä olekkaan muiden kuin voudin ja hänen puolueensa silmissä. Mutta asian näin ollessa elän kuitenkin maantierosvon elämää. Tosin rosvon asetta käytän ainoastaan maan ja lain vihollisia vastaan, — soisin tämän olevan lieventävänä seikkana kerran Belgstingin muistoa tuomittaessa — mutta Taalainmaan vapaiden miesten päälliköksi, siksi ei maantierosvo saata tulla. Kiitos sinulle, hurskas isä", tällöin hän kääntyi munkkiin, jonka harmaalla parralla soihtuen valossa saattoi nähdä jotakin kosteata kimaltelevan, "kiitos niistä sanoista, jotka näille miehille sanoit. Ne olivat rohkeita sanoja, semmoisia kuin miehelle sopii, ja sen tähden ole huoletta, sillä Belgsting lupaa sinulle suojeluksensa näiden miesten joukossa. Mutta Belgsting ei olisi ruvennut taalalaisten päälliköksi, vaikk'et sinä olisi suutasi avannutkaan. Kuulkaa nyt, Taalainmaan miehet, sekä pohjoisen että eteläisen, Belgsting ei rupea päälliköksenne."
Sekä kummastusta että tyytymättömyyttä näkyi miesten kasvoista tätä puhuttaessa. He katsoivat toisiinsa kuin epäröiden, kuinka heidän oli ymmärrettävä vuoritilallisen sanat. Mutta tämä jatkoi:
"Kuulkaa vielä mielipiteeni siitäkin, kuka teitä on johtava. Jos oikein tunnen maamme olot, niin eivät yksin meidän seutumme vaadi ja valita, vaan koko Ruotsinmaata painaa sama taakka. Ja sen tähden syttyy tuli kautta kaiken valtakunnan, missä hyvänsä vapaudensoihtu viritettäneekin. Suuri ja ihana tehtävä tulee olemaan Ruotsin miesten johtaminen sellaiseen työhön, mutta siihen vaaditaan kaikin puolin tahratonta miestä, miestä, joka perin pohjin tuntee maan ja kansan sekä myöskin vihollisen. Sellainen mies löytyykin Taalainmaassa, se on — tuo jalo Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorella. Hänestä saatte päällikön!"
Mies näytti arvelevan, ennen kuin lausui Engelbrektin nimen. Mutta hän saattoi myöskin sen tehdä lausuakseen sen ikään kuin pontevammin. Kuitenkin karttoi hän munkin ja Hermanin katseita.
"Ja nyt on tahtoni", niin hän päätti puheensa, "että tässä valitsette ne miehet, jotka Taalainmaan rahvaan puolesta menevät Engelbrektin luokse päätös on tehty."
Näin sanoen hän äkisti murtautui ulos piiristä, ikään kuin hänet olisi vallannut joku sisäinen mielenliikutus, jota ei kyennyt salaamaan, mutta ei myöskään tahtonut miehille näyttää. Nämä seisoivat hetkisen noloina, mihinkään kykenemättöminä. Ei kukaan ajatellutkaan seurata poistuvaa, joka hävisi puiden väliin. Talonpoikain piiri hajautui useampiin joukkoihin ja niissä puheltiin ja neuvoteltiin.
Kun tätä hetken oli kestänyt, astui esiin se vanhus, joka oli ehdotellut Belgstingiä valittavaksi ja pyysi vaitioloa. Piiri sulkeutui taas hänen ympärillensä ja kaikki kuuntelivat mitä hänellä oli sanottavaa.
"Tuskinpa saattanee toivoa", sanoi hän, "Belgstingin muuttavan päätöstänsä ja hänen antamansa neuvo näyttää hyvältä. Engelbrekt Engelbrektinpoika on hyvässä maineessa miesten kesken, vaikk'ei hän näihin asti ole suurin itsestänsä melua nostanut. Siljanin miehet sanovat kuitenkin pohjoispitäjäläisten häneen suuresti luottavan. Minun mielipiteeni on; sitäpaitsi se, että voimme täysin luottaa siihen mieheen, joka on saanut Belgstingin kannatuksen. Ja sen tähden arvelen, että meidän on hänen neuvoansa noudattaminen. Me eroamme nyt ja sunnuntaina saattavat pitäjäläiset pitää neuvotteluja, kukin kohdastansa. Eerikinjuhlassa ensi viikolla yhtykäämme Vaskivuorella ja kertokaamme asiamme Engelbrektille."
Kaikki läsnäolijat hyväksyivät vanhuksen ehdotuksen ja siihen päättyi kokous. Tulisoihdut sammutettiin. Talonpojat ja vuoritilalliset läksivät sitten vähitellen kokouspaikalta ja poistuivat eri tahoille. Lopuksi seisoivat enää vaan munkki ja Herman jälellä.
"Hurskas isä", sanoi jälkimmäinen, "tunnetko oikein tuon miehen, jota talonpojat sanovat Belgstingiksi?"
"Tunnen, tästä yöstä, poikani!" vastasi munkki yksitoikkoisesti ja juhlallisesti.
"Et siis tiedä, mikä on ollut syynä hänen vihaansa Engelbrektiä kohtaan. Tällä hetkellä en voi torjua itsestäni kysymystä: kumpiko heistä on väärässä?"
"Belgsting", vastasi munkki niin varmasti, kuin olisi perin pohjin tuntenut molempien epäsovun syyn.
"Tiedätkö siis…?" kysyi Herman.
"En, mutta tunnen Engelbrektin ja siinä on kylliksi!"
"Jumala ja P. Eerikki", lisäsi hän sitten, "suojelkoot heitä molempia. He ovat jaloja miehiä, niin toinen kuin toinenkin. Onnellinen se maa, jolla on sellaisia miehiä. Pahin voitettava on oma kopea mieli, ja sellainen voitto, jommoisen Belgsting täällä tänä iltana itsestään sai, ansaitsee tunnustamista. Engelbrekt on oikeassa niin hyvin tässä kuin monessa muussakin asiassa. Vie hänelle tervehdys Pater Johannekselta."
Näin sanoen poistui munkkikin.
VIII.
Hautaaminen.
Kirjuri-Martti, tuo pieni mies, joka niin yht'äkkiä oli esiytynyt talonpoikain keskessä, pääsi helposti huomiota herättämättä poistumaan, kaikkien mielet kun niin suuresti olivat kiintyneet toimitettavaan tärkeään päällikönvaaliin. Kenties olisikin hänen muutoin ollut vaikea luikahtaa tiehensä, etenkin kun hän ei kasvoiltaan saanut kokonaan poistumaan jonkunlaista voitonriemun ilmettä. Puunrunkoon nojaten hän sitten kuunteli, mitä vielä keskusteltiin, ja kun talonpojat erosivat, niin hän ensimmäisinä osaili alas vuorelta.
Sinne päin, mihin hän hiipi, meni myöskin muutamia talonpoikia. Jalkojen kopseesta päättäen olivat jälestätulijat koko joukon häntä jälempänä. Parin korkean kuusen välistä puikahti hän kuun valaisemalle metsäpolulle, jota pitkin hän kiiti eteenpäin kuin siivillä, kunnes joutui sille paikalle, johon oli hevosensa sitonut. Päästyään satulaan hänen ei enää tarvinnut peljätä mitään vastenmielistä seuraa.
Varhain aamulla hän pysähtyi Borganäsin nostosillan päähän. Hetkistä myöhemmin vei hänet palvelija portaita ylös luhdinsillalle ja ovelle, jonka palvelija hänelle avasi ja taas sulki.
Hän oli suuressa luhdinsalissa ja hänen edessään istui leveän tammisen pöydän ääressä Vestmanlannin ja Taalainmaan vouti.
Vouti katsoi tuimasti kumartavaan mieheen, joka kyllä näytti tietävän, mitenkä voudilla oli tapana kohdella alamaisiansa. Vaikk'ei vouti sanaakaan virkkanut, ilmaisivat hänen kasvonpiirteensä kuitenkin kysymyksen: "mitä uutta?" Ja pieni mustapukuinen kiiruhti viekkaasti hymyillen vastaamaan:
"Hyviä uutisia, herra!"
"Anna kuulua!" näkyi taas kasvoista.
"Tulen tärkeästä kokouksesta. Talonpojat aikovat valita päällikön ja sitten on tuleva aika mylläkkä."
"Tuhat tulimmaista", huudahti vouti, "mitä tarkoitat mies?"
"Vaan kolmannes on jälellä sitä vaaraa, joka edeltäpäin tiedetään", sanoi kirjuri. "Vaarallinen mies on viettävä ensi yönsä tornissa, niin totta kuin nimeni on Martti ja päällikönvalinnan kai itse parhaiten voinette tehdä tyhjäksi."
Martti kertoi sitten viime yön tapahtumat, sekä yhtymisensä Belgstingiin että talonpoikain kokouksessa tehdyt päätökset. Voudilta silmät suurenivat ja hänen otsansa synkistyi. Niin pitkälle hän ei ollut luullut noiden halveksittuin talonpoikain menevän.
"He aikovat valita päällikön", mutisi hän, "sepä nähdään. Eerikinjuhlassa … kuules, Martti", karjasi hän ja pieni mies kumarsi vielä tavallista nöyremmin.
"Tänäkö iltana ne kuolleet koirat haudataan?"
"Niin kuin sanotte, herra."
"Ja tapaatko siellä Belgstingin?"
Kirjuri kumarsi ja selitti lyhykäisesti, kuinka hän toivoi voivansa panna tuumansa toimeen.
"Hyvä", keskeytti hänet vouti saatuaan pariin väliväitteeseensä vastauksen ja tehtyänsä pari lisäystä uskottunsa suunnitelmaan, "hyvä, kun mies kerran on ratsumiesteni käsissä, sitten sinä lähdet Vaskivuorelle. Hanki minulle Engelbrektistä kaikki tiedot, mitkä saada voit, ja samalla sopiva paikka, jossa itse näkymättä, jos niin tarvitaan, saatan olla näkijänä näiden talonpoikain itsellensä päällikköä valitessa. Ha-ha, tekeepä mieleni viettää Eerikinjuhlaa Vaskivuorella. Hauska juttu siitä on tuleva tuosta Taalainmaan talonpoikain päällikönvalinnasta!"
Sitten he juttelivat paljon sekä iltasella saatavasta saaliista että voudin aikeesta mennä Vaskivuorelle.
Iltapäivällä läksi joukko ratsumiehiä Borganäsistä ja ajoi pohjoista kohti Hedemoran kautta. Heidän joukossaan oli Kirjuri-Marttikin.
* * * * *
Vähäistä ennen ratsumiesten linnasta lähtöä astui toinen kulkue verkalleen ulos linnanportista, ensin nostosiltaa ja sitten maantietä pitkin edelleen. Siinä oli joukko äänettömiä miehiä, kuusi parvessaan, kukin kantaen ruumisarkkua. Viisi sellaista parvea kulki perättäin. Ei ketään ollut tuota surullista kulkuetta saattamassa eikä koko ensimmäisen puolen peninkulman matkalla tullutkaan.
Vasta Hedemoran läpi päästyä alkoi kansaa tulvia joka tieltä ja polulta, niin että joukko lopulta kasvoi varsin lukuisaksi. Kulkueen astuessa Skedevin kirkkotarhaan tuli koko tarha miehiä, vaimoja ja lapsia täyteen. Väentungos kävi niin kovaksi, että lukkarin vihkivesineen ja seurakunnan kirkkoherran, tuon kunnioitettavan mestari Pietarin, oli vaikea saada tietä.
Muutoin ei mikään häirinnyt hetken juhlallisuutta. Jokaisen kasvoista kuvastui syvä, synkkä suru, jopa muutamista epätoivokin, ei hetken tuoma ja hetkessä haihtuva, vaan vuosikautisten kärsimysten niihin lähtemättömäksi uurtama. Yksin lapsetkin näyttivät käsittävän jotakin tavatonta olevan tekeillä ja sylilapsetkin kätkivät arasti päänsä äitien valkosten päähineiden alle. Ja yläpuolelta kaikkia kaikuivat kellojen kumeat, juhlalliset sävelet.
Kulkueen lähetessä kirkkoa oli jo iltamyöhä. Kaksi pitkää peninkulmaa oli kuljettu Borganäsistä. Mutta ilta oli harvinaisen kaunis. Tähdet alkoivat tuikkia tummansiniseltä taivaalta, lauhkea kevättuuli puhalteli hiljakseen, hiveli vienosti iäkkään papin valkoisia hiuksia ikään kuin kaikille näille sureville rauhaa leyhytellen. Vähän matkan päässä kohisi Dal-joki mahtavasti kukistamattoman majesteetillisena virratessaan kirkon ohitse.
Nyt astui kulkue kirkonovesta sisälle ja jatkoi verkalleen kulkuansa aina kuoriin asti, johon nuo viisi kirstua laskettiin toinen toisensa viereen. Vahakynttilöitä sytytettiin niiden ympärille. Kirkko oli aivan ääriänsä myöten täynnä väkeä, mutta täälläkin vallitsi sama juhlallinen hiljaisuus kuin kirkkotarhassa. Kellojen vaiettua olisi vilahdukselta koko joukkoa saattanut pitää varjokuvana, vainajain jumalanpalveluksena, sellaisena, jollaisia vanhain tarujemme mukaan vainajat viettävät puoliyön aikaan. Ja varjot kävivät niin synkiksi pienen kirkon holvien alla, ja papin suitsutusastiasta kohoavat savupilvet laskeutuivat niin kummallisen muotoisina noiden viiden kirstun ympärille, että tämä kaikki näytti jonkun verran ylenluonnolliselta.
Tämän ohessa vierivät hautaamisluvut iäkkään papin huulilta. Äänestä kuuli, että lukujen lausuja itse oli heltynyt ja varman vaikutuksen teki tämä hartaudessaan odottelevaan yleisöön. Taistelussa kaatuminen, vanhuudesta taikka tapaturman kautta sortuminen — se kyllä synnyttää surua jälkeenjääneiden mieliin, mutta se suru toki haihtuu. Ihmisen täytyy kerran kuolla, sehän on ehto elämälle. Mutta kun saapi, niin kuin nämä viisi, joiden hautajaisia nyt vietettiin, heittää vanhemmat, vaimot ja lapset; kun tulee temmatuksi pois parhaassa ijässään, ei taistelun tuoksinassa tylyn kohtalon kaatamana eikä myöskään luonnonlakien vaatimuksesta, vaan sortuu uhrina keskellä laillisia toimia lainvartijain väkivaltaisuuden takia — se oli jotakin mieltä kuohuttavaa, jotakin sydämeen tunkevaa ja ukkosen äänellä huutavaa: ylös mielivaltaa karkottamaan, kukistamaan! Jokainen kirkossaolija tunsi tällä hetkellä sen sydämellensä käyvän. Lain vartija tuntui ikään kuin taikaiskusta vaipuneen valtaistuimeltaan ja koko alastomuudessaan näyttäytyneen pelkkänä ihmisenä, mutta virheellisenä ja rikoksellisena ihmisenä. Mielivalta on lain vastakohta eivätkä vallan loistavimmatkaan merkit kykene ajanpitkään sitä kannattamaan. Valheellisuus, parhaassa verhossaankin, raukee tyhjäksi, totuus saa voiton — se on perussääntö, joka ei ole ihmisen laatima, olipa hänellä paavin hiippa tai keisarinkruunu, vaan jokaiselle ihmiselle itse Jumalan määräämä.
Täällä hiljaisessa maakirkossa kukistui tällä hetkellä sellainen valheella koristeltu ja verhottu suuruus. Täällä maisen elämän äärellä, korkeimman ja pyhimmän kasvojen edessä, selveni entistä eloisampana se vakava totuus, että kuninkaan mies, lain vartija oli julkea petturi. Tuntui siltä kuin Borganäsin muurit olisivat sortuneet, kuin miekka ja kilpi ja rautapaita olisi riistetty mahtavalta voudilta, ja kuin hän olisi seisonut siellä suojatonna ja turvatonna; — turvatonna sen tähden, että seisoi siellä vilpillisen opetuslapsen tavoin, joka herransa ja mestarinsa petti. Ja petturi on jokainen, joka herransa pettää, ja kuninkaan palvelijat ovat lain palvelijoita, — ja lain oli kuninkaan vouti pettänyt.
Huokaus, yksi ainoa, mutta monen sadan sydämen yhteinen, kohosi korkeuteen ja likistihe kirkonkupua vasten. Se lausui sorrettujen, lainhylkyläisten äänettömän tuomion lainrikkojalle Jösse Eerikinpojalle.
Silloin alkoi alttarikehän sisällä hopeahiuksinen vanhus virittää messua. Pyhät sanat yhdistivät miesten ja naisten sydämet hartaaseen rukoukseen isäin Jumalalle, rukoilemaan apua ja suojaa ja voimia lähestyvää päivää varten. Että se oli oleva taistelun päivä — sitä ennustivat jokaisen kasvot.
Ja myöskin ulos kirkkotarhaan, jossa puiden varjossa oli päätä pään vieressä, sinnekin lensivät näkymättömin siivin pyhät sanat ja ikään kuin pyhensivät sydämen hiljaisia ajatuksia. Se ajatus, se päätös, joka sydämessä elää ja ikään kuin juurtuu sinne alttarin edessä, Herran kasvojen edessä, se ajatus ja se päätös eivät ole pahoja. Ne koskevat oikeata asiaa — ihmisen kaikkein pyhintä. Tuskinpa on koskaan latinalaisen messun sanoissa ollut sellaista sisältöä, jommoinen oli niissä, jotka tällä hetkellä uurtuivat jokaisen miehen ja jokaisen naisen sydämeen sekä kynttilöin pyhitetyssä templissä, että sen ulkopuolella sinisen taivaan alla, jota tähtisoihdut kaunistivat. Uhkaavan vaaran läheisyyttä todistivat valtavasti nuo viisi arkkua, vainajat puhuivat tässä kieltä, jota kaikki ymmärsivät. Ja yht'äkkiä ilmeni kaiken perustana päämäärä, suuri ja korkea ja kaikille yhteinen — isänmaa. Eikä tässä oikeastaan tapahtunut mitään uutta. Marttiirain veri kasvatti mitä ihanimpia laihoja. Tuhansia nosti sortaja oman päänsä varalle aseihin jokaisella uhrilla, jonka julmuudellaan kaatoi.
Niistä silmistä, jotka täältä elämän ja kuoleman rajalta katselivat epätietoista tulevaisuutta kohti, huomasi varsinkin kahdet, koska niistä vuoroin välkähti tuima, noiden viiden uhrin näkemisestä syntynyt viha, vuoroin miehevä päätös panna itsensä alttiiksi korkean ja jalon tarkoituksen saavuttamiseksi. Molemmat ilmeet vaihtelivat sen mukaan kuin kirkkoveisu ja messu tuudittivat riehuvia intohimoja lepoon. Toinen pari näitä silmiä säihkyi kirkon sisällä, kuitenkin vähän kuorista syrjässä, sivuosastossa patsaan vieressä. Ne vilkahtelivat mielenilmeisiltä kasvoilta, joiden piirteet olivat vilpittömät ja jalot. Toiset näkyivät kaukana kirkkotarhan perällä, lähellä muuria portin vieressä. Ja jollei muutamia himmeitä valonsäteitä olisi kirkon kynttilöistä tunkeunut sinne, mistä ne näkyivät, niin niitä tuskin hämärässä olisi voinut erottaa tummasta muurista. Jos olisi nähnyt nämä molemmat kasvot rinnattain, olisi ensi katsannolta ollut vaikea sanoa, kummatko enemmän miellyttivät. Voimaa ja rohkeutta ja päättäväisyyttä kuvastivat molemmat. Ehkäpä olivat itse piirteetkin niillä, jotka näkyivät kirkkotarhan muurin vierustalla, säännöllisemmät, vaikka ne nyt olivat epäedullisessa valossa. Mutta niissä oli jotakin kaihokasta, jotakin synkkää ja siinä ne erosivat edellisistä.
Näistäkin kuvastui suuri ja synkeä suru, mutta katse oli tyyni ja syvä ja osotti tahdon selvyyttä ja lujuutta sekä luottamusta korkeamman apuun, joka ei ollut pettävä. Ne valtasivat katselijan, tahtoipa tai oli tahtomatta. Kun pappi pyhän messun alkaessa rukoili, saattoi melkein nähdä synkkyyden väistyvän tästä tyynestä ja selvästä, mutta terävästä katseesta ja sen hehkuvan mitä varminta toivoa.
Yht'äkkiä alkoivat kirkkotarhanmuurin vierustalla olleet kasvot siirtyä eteenpäin. Ne olivat pitkän miehen; hän katseli kaikkien päiden ylitse. Ikään kuin näkymättömäin voimain vetämänä lähestyi mies yhä lähemmäksi kirkon ovea. Silloin juuri pappi alttarin edessä alkoi messun.
Mies varjosti silmiä kädellään. Kukaties huikaisi kirkosta tähän runsaammin virtaileva valo hänen silmiään. Hetkisen kuluttua poistui käsi silmiltä ja mies katsoi suoraan kirkkoon. Hänen katseensa kiintyi siellä johonkin; nuo jalopiirteiset kasvot ne näkyivät hänelle sieltä läheltä kuoria. Ja miehen katse kävi ankaraksi ja hehkuvaksi, ikään kuin hengen koko tarmo olisi tällä hetkellä kokoutunut siihen. Mutta messun pyhät sanat vierivät niin hiljalleen kirkon lävitse. Ne ennättivät isoon tuimakatseiseen mieheenkin; ja taas saivat silmät käden varjokseen.
Niin hän seisoi silmänräpäyksen, pari. Sitten hän käänsihe sivulle, ikään kuin joku olisi häntä sieltä puhutellut. Eräs mies olikin tullut häntä lähelle ja seisoi nyt hänen rinnallansa sekä kosketti hiljaa hänen käsivarttansa. Se oli pieni, avaraan viittaan kääriytynyt mies. Iso mies loi häneen katseen, joka osotti ajatuksen olevan kokonaan toisaalla. Kestikin vähän aikaa, ennen kuin hän näytti täysin tajuavan, mitä ympärillä tapahtui. Silloin vetäytyivät hänen vakavat piirteensä laimeaan hymyyn.
Pieni mies viittasi sivulle päin. Kookas nyökäytti päätänsä ja he hävisivät kirkon syrjälle.
Keveästi astui pieni mies kirkkomäkeä alas ja lähestyi vähäistä yksinäistä taloa, joka oli aivan joen äyräällä. Tähän hän pysähtyi; mutta nähtyään toisen tulevan perässä, hän avasi oven ja astui sisälle. Tuvan liedellä oli vähän hiilosta. Kiiruusti hän heitti siihen muutamia halkoja ja puhalsi ne sytyksiin, niin että huoneeseen tuli valoa.
"Oletko yksinäsi, Martti?" kysyi iso mies.
"Ja miks'en olisi?" vastasi tämä.
"Sulje sitten ovi!"
Näin sanoen istuutui iso mies penkille ja nojasi päänsä käden varaan, ikään kuin hän vielä olisi ollut niiden ajatuksien vallassa, joista kirkonovilla heräsi.
Pienen miehen silmät vilkuilivat levottomasti ympäri huonetta ja pysähtyivät kummastelevan näköisinä kumppaniin. Hän näkyi epäröivän, häiritsisikö tuota äänetöntä ja harvapuheista miestä. Vihdoin hän sanoi:
"Muistattehan, Belgsting, lupauksenne!"
Mies nosti silmänsä ja taas ilmausi tuo hymy hänen kasvoilleen.
"Mihin hyvänsä heität taikavavan vuorten väliin Vessmanin ja Barkenin tienoilla, olet löytävä hopeamalmia, niin kuulin usein isäni sanovan", jatkoi pieni mies. "Ja kerran tapasin hänet Skredbergin kaivoksella vähän ennen sitä matkaa sinne päin, josta tuli hänen viimeisensä."
"Oikein, Martti, hänellä oli hyvä taikavapa. Se vaan viekoitteli hänet liian pitkälle, se taikalaiva eksytti hänet, niin että hän unhotti, mikä oli omaa, mikä vierasta. Ja sitten…"
"Ja sitten", jatkoi Martti, "hän sattui tapaamaan Belgstingin…"
"Sattuiko?" Belgsting iski silmänsä pieneen kirjuriin, niin että tämä aivan säikähtyneenä peräytyi askeleen. "Tiedät kyllä hyvin, koskapa olit hänellä apuna, hänen monenakin päivänä kulkeneen minun jälkiäni ja monena yönä kuunnelleen askelieni kapsetta. Nuo tiet, näes Martti, olivat pahoja alusta alkaen. Hovin-Sven ei sattunut tapaamaan Belgstingiä, vaan hän etsi häntä yötä päivää. Ja kun vihdoin satuimme yhteen, oli hänen kätensä heikompi kuin minun… Mutta tuonhan tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hei, poika, ja nyt sinä tahdot tietää, mitä isäsi ei koskaan saanut tietää ja siitä tahdot antaa minulle kuninkaan vapautuskirjeen. Sinulla on se taskussasi … hyvä on. Tällä kertaa saattoi sinuun oikein luottaa, Martti. Olit luotettava kuin kulta, mutta odotatkin saavasi hopeakaivoksen…"
Kirjuri veti taskustaan pergamenttikirjeen, levitti sen levälleen ja näytti kuninkaan nimikirjoituksen vahasinetteinensä.
"Kaikki on niin kuin olla pitää", sanoi hän ja tuli lähemmäksi Belgstingiä. "Minä olen pitänyt sanani ja odotan vaan sinun tekevän samoin. Sitten annan sinulle kirjeen."
"Tietäkö Belgstingin kaivokselle tarkoitat?"
"Niin, tietä Belgstingin kaivokselle!"
"Ja luuletko löytäväsi sen sillä, että kuulet minun selittävän!"
"Luulen kyllä."
"Mutta minä en luule. Käykäämme yhdessä sinne… Tule, yö on valoisa, ja sinulla on hyvä hevonen; tule, lähtekäämme heti matkalle. Huomenna saat nähdä Belgstingin kaivoksen; minäkin voin paremmin nähdä kuninkaan kirjeen ja saada sen luetuksi…"
"Luetuksiko?" kysyi kirjuri mitä viattomimman näköisenä.
"Luetuksi tietysti! — Ethän toki tahtone, että sinua uskon, Martti … Saatathan puhua vastoin parempaa tietoasi, senhän kuulimme kylliksi silloin yöllä."
Kirjuri kalpeni ja hänen katseensa vilkuili taas levottomasti ympäri huonetta. Viimein hän kääntyi oveen päin, ikään kuin olisi aikonut päästää suuren naurun tai huutaa jollekulle sen ulkopuolella. Kumpaako lienee aikonutkaan, mutta huulille se jäi.
Joelta kuului aironloisketta aivan tuvan edustalta ja joku lauloi korkealla, sortuneella äänellä:
Vuoteelleen herra Tofve Slätt
Oli menemässä,
Sitä pieni Magdil
Oli vahtimassa.
Lauluun kuuluvain tavallisten kertosäkeiden sijasta huusi laulaja: "Ole varoillasi Belgsting!" ja alkoi heti sen jälkeen uuden säkeen.
Sitten pieni Magdil tuo
Astui herran vuoteen luo.
Vuoteessansa lepäävältä
Kaulan leikkas' tältä.
Mutta nyt hän lauloi tavalliset kertosäkeet:
Luoja muuhun neuvot tietää,
Hengestä pitää huolen Magdil.
Belgsting piti silmänsä laulua laulettaessa tuimasti kirjuriin kiinnitettyinä. Laulun loputtua hän nousi seisomaan.
"Olet kalpea, Martti", sanoi hän, "vapiset kuin nainen, kuin Magdil neiti tuossa laulussa, kun hän uskottomuudesta syytettynä vannoi olevansa syytön. Isäsi tiet olivat pahat, hän myi sielunsa häijylle perkeleelle, — sinä, Martti, olet valinnut voudin taikavavaksesi, ikään kuin se olisi tuota toista parempi. Katso vaan, ett'ei sinun elämäsi pääty samalla tavalla kuin isäsi!"
"Minä ja vouti!… Hourailetko Belgsting? Niin totta kuin tahdon ansaita hopeakaivoksesi, niin totta en minä ole missään tekemisissä voudin ja hänen palvelijainsa kanssa."
Kirjuri lausui sanat nopeasti ja vähitellen kovenevalla äänellä, niin että hän viimeiset sanat melkein huusi. Heti sen jälkeen kuului aseiden kalinaa ulkoa, ovi temmattiin auki ja täysissä tamineissa oleva ratsumies astui kynnyksen yli. Aivan hänen kintereillänsä tuli toinen ja tämän takana näkyi kolmas.
"Kuninkaan nimessä, ottakaa tuo mies vangiksi", huusi pieni kerkeäkielinen kirjuri ja vetäytyi ratsumiesten taakse.
Mutta samassa silmänräpäyksessä sai etumainen ratsumies niin tuiman iskun vasten naamaansa, että hän kaatui selällensä. Toinen, joka samalla kertaa oli kohottanut miekkansa iskemään, sai rautapäisellä sauvalla sellaisen sysäyksen rintaansa, että hoiperteli vasten seinää. Salaman nopeudella heittäytyi sitten jättiläismäinen Belgsting koko voimallaan kolmannen päälle, joka vielä oli kynnyksellä.
Ulkoakin kuului miekkojen mittelyä ja miesten kaatumista. Kuului hevosen nelistystä, mutta sen kuulumisen hämmensi kokonaan järeä ääni, joka huusi Belgstingille:
"Tulinpa hyvään aikaan; viimeinen roisto ajoi pois useampia hakemaan.
Mutta liian myöhään he joutuvat."
Molemmat ovella olleet ratsumiehet melkein musertuivat Belgstingin alle, joka kerrassaan oli heittäytynyt heidän päällensä.
"Kiitos, Eelovi", sanoi hän, "tänne kätesi! Elä pelkää useampain enää uskaltavan tulla tänne. Koko tuo tuolla oleva rahvas repisi jokaisen voudinpalvelijan palasiksi."
Ja huulillaan hymy, joka ilmaisi yhtä paljon ylenkatsetta kuin surkuttelemistakin, menivät molemmat ylös mäkeä kirkkoon.
Täällä oli messu lopussa. Vainajatkin oli jo kannettu ulos ja laskettu hautoihinsa. Viimeiset hautausmenoissa läsnäolleet miehet ja vaimot tulivat juuri kirkon portista Belgstingin ja Eelovin astuessa sen ohitse.
"Mieleni tekee käydä sisälle Herran huoneeseen, Eelovi", sanoi
Belgsting, "sieluni ikävöitsee rauhaa."
Eelovi ei aluksi virkkanut mitään, vaan he kulkivat yhdessä kirkkotarhaan. Mutta kun täällä ei enää ollut juuri ketään, nykäsi hän vuoritilallista kylkeen.
"Saattaisipa käydä niinkin, kun nyt väki on mennyt tiehensä, että tuo pieni mies asemiehinensä tulee tänne takaisin", sanoi hän.
"Tulkoonpa vaan", vastasi vuoritilallinen, "sanon silloin kuin Pyhä Eerikki kuningas: 'jos sellainen on Herran tahto, niin saan sitten kuulla messun paremmassa paikassa'. Voihan sentään käydä niinkin, että murtaudumme asemiesjoukon lävitse, olipa se kuinka suuri hyvänsä."
Sitten he jatkoivat kulkuansa halki kirkkotarhan kirkkoa kohti.
Belgsting astui epäröiden kynnyksen yli kirkkoon. Hän asetti raudoitetun sauvansa oven pieleen ja astui verkalleen sisemmäksi. Eelovi jäi ulkopuolelle.
Kirkossa oli puolihämärää. Vahakynttilät, jotka hautausmenojen aikana olivat palaneet kirstujen ympärillä, oli sammutettu. Parissa paikassa vaan levittivät jonkun pyhimyskuvan edessä palavat kynttilät himmeätä valoa. Sellainen pyhimyskuva oli kohta oikealla puolella kuoria aivan sillä paikalla, josta ne jalopiirteisen näköiset kasvot, jotka niin omituisesti olivat vaikuttaneet Belgstingiin hautaustoimituksen aikana, näkyivät ja jotka ehkä juuri siitä syystä näyttivät niin valoisilta ja melkein kirkastetuilta. Pyhimyskuvan edessä oli pieni koronne, jolla mies arvattavasti oli seisonut voidakseen nähdä yli kirkon ja rahvaan.
Ei hiiskaustakaan kuulunut, äänettömyys ja hiljaisuus oli vallalla, hartaus täytti ehdottomasti mielen. Tuntui siltä kuin pyhimysten rukoukset varjollaan olisivat verhonneet kirkon, kuin taivaan enkelit siivillään olisivat siellä leyhytelleet rauhaa ja sovitusta maailmalle.
Verkalleen jatkoi vuoritilallinen käyntiänsä kuoriin päin, mutta siellä oli niin hämärä, että hänen sankarivartalonsa näytti varjolta keskellä niitä varjoja, joita patsaat ja lekuttavat kynttilät heittivät. Päästyänsä kuoriin hän pysähtyi hetkeksi. Alttarin edessä näkyi mies olevan polvillaan, mutta siellä kuorissa oli niin pimeä, että se yhtä hyvin saattoi olla ulkonevan muurin heittämä muita synkempi varjo. Vuoritilallinenkin oli siihen määrään riehuvien ajatuksiensa vallassa, ett'ei hän sen enempää sitä tarkannut, vaan poikkesi oikealle pyhimyskuvan luokse, jonka edessä kynttilä paloi.
Tähän hän polvistui ja vaipui rukoukseen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja ihmiskorville kuulumattomia sanoja tulvaili niiltä. Mutta kohta rupesivat sanat kuulumaan, hän alkoi niitä lausua puoliääneen.
"Tuskin osaa henkipatto lähestyä sinua, Herra, sellaisin sanoin, jollaisia korkeutesi vaatii", kuului hänen värähtelevä äänensä kuiskaavan. "Eikä minulla enää ole millä sieluni autuudeksi ostaa messua tai paria hurskailta veljiltä, vaan tässä, hurskaan äitini rakennuttaman alttarin edessä, tässä lienee toki sijaa hänen suojattomalle pojalleen ja tästä toki hänen halvat sanansa osannevat valtaistuimesi juureen."
Hän nosti silmänsä pyhimyskuvaan. Se oli pyhä neitsyt Jesuslapsi käsivarrellansa. Kummankin pään ympärille oli taiteilija sovittanut kullatun sädekehän, joka heijasti takaisin lekuttavan kynttilän valon. Omituisen ilmeen antoi tämä kuvalle. Jumalan äiti näytti katselevan alas rukoilijaan ja kumartavan leppeät kasvonsa häntä kohti.
"Äiti, äiti", jatkoi rukoilija, "laske kätesi otsalleni ja koettele, kuinka sitä polttaa. Ja kuitenkaan ei kulkemallani tiellä löydy yhtään tekoa, josta sinun tarvitsee kääntää silmäsi pois… Engelbrekt, haa … mistä tuo ajatus juuri nyt johtui mieleeni? Siinäkö ehkä olisi se muinaisen elämäni loukko, jonka lähettämä pimeys minua painaa?… Ei, ei… Hänpä se pani sanat suuhuni ja valoi julmuuden sieluuni, hänhän nuo kovat sanat lausui, en minä… Kirottu olkoon…"
Hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Eräs mies oli kuiskannut sanasen rukoilijan korvaan ja tämä hypähti äkisti syrjään kuin ukkosen iskemänä. Uneksiva katse sai yht'äkkiä hämmästyksen ilmeen, mutta tämä näytti kohta häviävän ja sijaan tulevan samallainen kuin silloinkin, kun hänen silmänsä vähän aikaa takaperin huomasi selkeät kasvot Maarian-kuvan edessä.
Hänen edessänsä seisova mies oli varreltaan pieni, mutta harteikas ja nähtävästi hyvin voimakas hänkin. Päällänsä hänellä oli ruskeakankainen takki ja vyöllä hopeasolkinen nahkavyö sekä jalassa ruskeanahkaiset, pitkävartiset saappaat. Surumielisyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan kuin hän ojensi itsensä ja katseli edessään olevaa polvistuvaa miestä.
"Engelbrekt!" huudahti tämä ja hänen silmänsä säihkivät tulta. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä kovettuivat, aivan kuin yht'äkkiä olisivat pronssiksi muuttuneet.
Mutta tyyni ja kirkas oli se silmä, joka katsoi hänen silmäänsä, eikä surumielisyys ottanut hälvetäkseen näiltä selkeiltä kasvoilta.
"Niinpä niin", vastasi mies, "me tapaamme toisemme täällä sen alttarin edessä, jonka äitisi kerran rakennutti ja täällä, jossa rauha on vihitty kiveen, täällä ojentaa sinulle Engelbrekt kätensä. Jos olen sinulle vääryyttä tehnyt, niin ratkaiskaamme asia kuin miehet. Jos taas en ole, niin ojenna minulle kätesi ja jättäkäämme vanhat vihat unhottumaan. Minä vannon sinulle äitisi muiston ja lapsuutemme kautta, vannon sinulle kautta kunniani, ett'en koskaan ole ajatellut enkä sanonut mitään sellaista, josta olisi voinut tulla sinulle vahinkoa…"
Synkkä mies tuijotti puhujaan, kuin ei olisi uskonut silmiään. Hänen korvansa kuuli kyllä nuo puhutut sanat, mutta hänen sielunsa ei näyttänyt tajunneen tarkoitusta.
"Engelbrekt", huudahti hän kerran vielä ja nousi pystyyn. Hänen silmänsä olivat yhtä elottomat ja kasvonpiirteensä yhtä kovat. Hän peräytyi ja kohotti kätensä ikään kuin torjuakseen uhkaavaa unta.
"Eerikki, Eerikki, liian pikainen olet tuomitsemaan ja lapsuudenystäväsi tuomitset kuulustelematta… Sano edes, mitä tahdot minun tekemään? Olet kovuudella käskenyt minut luotasi tahtoessani sinua puhutella, olet lähettänyt kirjeeni avaamattomina takaisin, ja nyt … eivätkö sitten sananikaan voi sieluusi päästä?"
Sanojan surumieliset kasvot muuttuivat murheellisiksi sitä mukaa kuin hän huomasi sanojensa yhtä vähän kuin edellistenkin mitään vaikuttavan siihen, jolle ne lausuttiin.
Jättiläishaamu peräytyi peräytymistään. Vihdoin häntä enää tuskin saattoi nähdä. Ainoastaan hänen jykeät askeleensa kajahtelivat kivilattialta käyden nopeammiksi kuta lähemmäksi kirkonovea ne tulivat.
Mutta Maariankuvasta leviävään valoon jäi lyhytkasvuinen mies paikallensa seisomaan. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä ja hänen päänsä vaipui surullisena, ikään kuin katkerien ajatusten painamana. Kirkko kävi yhä hämärämmäksi. Viileä tuuli puhalsi avonaisesta ovesta sisälle ja sammutti yhden harvoista kynttilöistä. Se ei kuitenkaan näyttänyt miestä huolettavan. Se asia, joka oli hänen ajatustensa esineenä, täytti hänen mielensä kokonaan.
Silloin kuului reippaita askelia kivilattialta. Ne tulivat lähemmäksi ja nuorehko ääni kysyi:
"Oletko siellä, isä?"
Kysymyksensä hän sai uudistaa vielä kerran, mutta silloin mies heräsi raskaista ajatuksistaan ja nosti päätänsä.
"Olen, olen, poikani, ja me lähdemme heti täältä. Tule, joutukaamme!"
IX.
Säterin kuninkaankartano.
Yön seutuun ratsasti kaksi viittoihin verhoutunutta miestä Piispanvuorta ylös. Tämä vuori on noin neljännespeninkulman päässä silloisesta Säterin kuninkaankartanosta, nykyisestä samannimisestä kaupungista. Piispanvuori on korkea vuori useine pienempine penkereineen eli kumpuineen, joita sanotaan "Gregerseiksi" eli "Piispanvuoren kunnaiksi." Se sisältää runsaasti oivallista rautamalmia, jota siitä kauvan aikaa takaperin louhittiin. Nimensä se on saanut siitä, että Vesteråsin piispa keskiajalla omisti osan siitä. Että kirkon miehet ylimalkaan olivat suuresti harrastaneet vuorityötä, todistavat monet heistä nimensä saaneet sulatuspajat ja kaivokset. Tietysti hallitsivat he myöskin useita sellaisia tiloja. Täällä Piispanvuoren lähistössä löytyvä kaniikinsulatto on siis todenmukaisesti saanut nimensä Vesteråsin kaniikeista eli tuomiokapitulin miehistä, jotka ovat sen omistaneet. Nyt se on kylä, nimeltään samanlainen kuin kaikki täällä vesistöjen seutuvilla olevat kylät, joita yhä vieläkin sanotaan sulatoiksi ja jotka siten osottavat jo ammoisinakin aikoina vilkkaan vuoriviljelyksen täällä olleen vallalla.
Molemmat ratsumiehet ajoivat äänettöminä rinnattain. Päästyänsä vuorelle ja nähtyään sieltä aukeavan kauniin kuutamomaiseman he pysähtyivät.
"Ajammeko Säteriin asti tänä yönä?" kysyi toinen.
"Arvelinpa, että majautuisimme Kettilin luokse tänne vuorelle", vastasi toinen, ja sen jälkeen he taas molemmat olivat ääneti.
Hetkisen kuluttua he läksivät taas liikkeelle ja ratsastivat lyhyen matkan yksinäiselle talolle, jonka rakennus kuitenkin osotti sen kuuluvan varakkaalle miehelle. Juur'ikään astuttuaan alas ratsailta taluttaakseen hevosensa erillään olevaan rakennukseen, jonka he sen läheisyydessä olevista ajokaluista päättivät talliksi, he pysähtyivät ja jäivät kuuntelemaan. Askeleita kuului. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja kohta he kuutamossa näkivät miehen kääntyvän pihaan.
Mies säpsähti huomatessaan nuo molemmat ratsailta laskeutuneet miehet, mutta astui vakavin askelin heidän luoksensa.
"Kautta Pyhän Eerikin", sanoi hän tullessaan lähemmäksi, "luulinpa voudin tulleen tänne vieraisiin. Jumalan rauhaa, Engelbrekt, kuinka olet liikkeellä tähän aikaan vuorokautta? Vie hevoset talliin, Herman, me menemme edeltä sisälle."
Näin sanoen hän puristi matkamiehen kättä ja he menivät molemmat poikki pihamaan asuinrakennukseen.
Tämä oli rakennettu tavalliseen tapaan, niin että siinä oli luhti, luhdineteinen ja luhdinkäytävä ja se sijaitsi tavattoman kauniilla paikalla. Molempain miesten tultua tupaan pani talonomistaja, jonka nimi oli Kettil, halkoja liedelle ja teki tulen. Sitten hän honkaisesta seinäkaapista otti esille kipposen olutta, jonka asetti vieraan eteen, ensin juotuaan hänen maljansa.
"Juo, Engelbrekt", sanoi hän, "ja heitä huolet vähäksi aikaa. Tulen
Säterin kuninkaankartanosta", jatkoi hän. "Siellä on suuria vieraita.
Saksalainen herra, jota sanovat kreiviksi, tuli sinne eilen suuri
seurue muassaan. Hän on menossa Vaskivuorelle ja puhui paljon sinusta."
Kettil oli iloinen, terveen ja reippaan näköinen mies.
"Olen kuullut puhuttavan tuosta saksalaisesta kreivistä", vastasi vieras, "ja olen nyt matkalla hänen luoksensa."
"Jos ymmärsin oikein", tarttui Kettil puheeseen, "niin hän aikoo hankkia itselleen jotakin vuoriviljelystä täällä. Hän kyseli tarkoin tätä ympäristöä ja eräs vuorioppia osaava Vesteråsin munkki oli hänen mukanaan."
"Kreivi istuu Ruotsin valtakunnan neuvostossa ja kuuluu olevan suuresti kuninkaan suosiossa. Hänellä on myöskin suuria läänityksiä. Eipä kuitenkaan asiain laita maassamme olisi näin huono, jos jokainen ulkomaalainen mies olisi mieleltään samanlainen kuin tämä kreivi."
"Näytämmepä mielestäni", tuumi tähän Kettil, yhtäkkiä vakavaksi muuttuen, "olevamme parast'aikaa vetämässä viimeistä virttä. Jumala paratkoon … kuinka kauvan luulet, Engelbrekt, tällaista kestävän?"
"Niin kauvan kuin Jumala tahtoo, Kettil, hän punnitsee kyllä molemmille puolille tasan!"
"Mutta koko Taalainmaa hehkuu kuin sulatusuuni. Joko täällä ruvetaan elämään maantierosvon elämää, taikka joudutaan kaikki orjiksi, sen minä sanon Engelbrekt."
"Siltähän tosin näyttää, mutta ehkäpä Jumala vielä kerran armahtaa!"
Nyt tuli Herman sisälle. Vanhan tavan mukaan hän istuutui ääneti pöydän ääreen vaan kuuntelemaan vanhempain miesten keskustelua. Mutta Kettil meni kaapille ja otti esille vielä kipposen olutta ja asetti sen nuorukaisen eteen.
"Olen sen sanonut ennen ja sanon vieläkin, Engelbrekt", jatkoi hän sitten, "ett'ei meitä enää saata kohdata mikään nykyistä suurempi hätä, ja sinä, Engelbrekt, olet se mies, jonka tulee meitä auttaa. Lähetä sanakapula kiertämään … ennen puolta kuunkierrosta on koko Taalainmaan rahvas kapinassa ja me karkoitamme tuon verihurtan, Jösse Eerikinpojan, ainaiseksi Taalainmaasta ja Ruotsin valtakunnasta…"
"Etpä katso pitkälle eteesi, Kettil", keskeytti Engelbrekt tuon innoissaan puhuvan, "kun tuollaista tuumit. Olemmehan vannoneet valamme Eerikki kuninkaalle ja hän on mahtava herra, hallitsee kolmea valtakuntaa."
"Hallitsipa vaikka kymmentä kuningaskuntaa ja sitten vielä yhtä lisäksi", tokasi kuumaverinen Kettil, "niin on sittenkin totuus häntä mahtavampi ja totuuden ja oikeuden puolesta tahdomme elää ja kuolla. Nyt saamme itse kituuttamalla elää ja ulkomaalainen imee mehun maasta. Ja jos joku uskaltaa vedota lakiin ja vanhoihin hyviin tapoihin, niin hänet pistetään vankeuteen ja kidutetaan kuoliaaksi…"
"Niin, niin, totta sanot, Kettil, täällä käyvät asiat hullusti…!"
"Haudattiinhan tänä iltana Skedevissä nuo viisi miestä, jotka vouti oli savuun surmannut, viisi kunnon miestä, joista kukin vastasi viittä Jösse Eerikinpoikaa niissä avuissa, jotka miestä kaunistavat. Onko Jumala pannut meidät tänne syntymään kunniattomain lainrikkojain leikkikeriksi … tuhat kertaa parempi kuolla kuin sietää sellaisia vieraita."
Kettil astui muutamia kertoja edes takaisin poikki lattian, ikään kuin olisi tyyntyäkseen tarvinnut vähän ruumistansa vaivata. Tällä hän saavuttikin, mitä tarkoitti. Vaikka olikin varsin kiihtyneessä mielentilassa puheensa johdosta, kääntyi hän kuitenkin sydämellisesti hymyillen vieraisiinsa ja sanoi:
"Tuo kirottu vouti saattaa minut unhottamaan kaikki. Tarvitsettehan toki levätä!"
"Ja sinä itse myöskin, Kettil! Mutta yhden seikan tahdon sinulle sanoa tässä nyt puhuessamme kuninkaasta ja hänen voudeistansa. Ensin ovat kaikki lailliset keinot koeteltavat, ennen kuin väkivallalla oikeutta hankimme."
Sitten miehet toivottivat hyvää yötä toisilleen ja menivät levolle.
* * * * *
Seuraava päivä oli rukoussunnuntai. Aurinko nousi aivan pilvettömälle taivaalle ja valaisi kokonaan Piispanvuoren läntisellä puolella olevan kauniin maiseman. Noin neljännespeninkulman päässä siitä oli vanha Säterin kuninkaankartano lähellä Ljustern-järveä ja siitä luoteiseen, Dal-jokeen päin juoksevaa pientä virtaa. Tämän vierelle oli rakennettu muutamia sulatuspajoja sen malmin sulattamista varten, joka saatiin kruunun osasta Piispanvuorta.
Kuninkaankartanon ympäristö oli tavattoman kaunis; erittäinkin sen siksi teki se ihmeen ihana laakso, joka täältä pistää itää kohti lähes neljännespeninkulman verran ja sitten tekee jyrkän kulman pohjoista kohti. Ison Tunan ja Säterin välillä löytyy useita sellaisia syviä laaksoja, joiden syntyyn maanlaadun arvellaan olleen vaikuttamassa. Se on näet hienoa hiekkaa, joka juoksee pienenkin vedentulvan mukana ja sen tähden helposti uurtuu monta syltä syvälti. Sellaiset uurtumat tulevat kauneiksi, kun ne osittain peittyvät ruoholla ja ympärille kasvaa puita. Suuruudessa ja kauneudessa ei kuitenkaan yksikään vedä vertoja tälle Säterin läheisyydessä olevalle. Kesällä sen peittää mitä rehevin vihreys ja lehtipuiden tuuheiden oksien alitse luikertelee keskellä laaksoa pieni puro.
Nyt se oli tuoreessa ja vastapuhjenneessa asussaan, ikään kuin uudeksi kesäpäiväksi kevätauringon hereille suutelemana ja sen lämmittämänä, karistellen honkametsän sylissä nukkumiansa pitkiä talviunia. Lauhkea tuulahdus kulki kahisten hentojen lehtien välitse ja sai vihtakoivun oksat heilumaan edes takaisin pienen purosen laulaessa yksitoikkoista lauluansa, samalla kun sataset pikkulinnut livertelivät puiden latvoissa rakkautta ja rauhaa. Varmaan se oikuissaan luonto heitti tämän laakson tänne pohjolan tunturien ja synkkien metsäin keskelle — kisailevan ja leikkisän lapsosen arvekkaiden ja vakavain urosten keskelle. Mutta niinhän onkin, että vakavuus ja leikkisyys usein ovat rinnakkain hengettömässä luonnossa samate kuin ihmiselämässäkin.
Aivan kuin tätä päiväpaisteista ja keväistä kuvaa varten varta vasten hankittuina astui kaksi nuorta neitoa halki laakson. Molemmat olivat kauniita, mutta samallaista heidän suloutensa ei ollut. Toinen oli tumma toinen vaaleaverinen, mutta jonkinlainen haaveellinen suruvoittoisuus hymyili kummankin kasvoista, kenties ikään kuin kotiutuneempana toisissa, noissa vaaleain kiharain ympäröimissä. Molemmat näyttivät olevan siinä iässä, jolloin tyttö, naiseksi kehittyneenä, jonkinlaisella kummastuksella luo silmänsä ympärillensä ja katsoo asioita ja henkilöitä aivan toisenlaisilla silmillä kuin ennen. Tästä kenties sai selityksensä haaveellinen katse noissa tummissa silmissä, joille se muutoin näytti vieraalta. Saattoivatpa sen sentään herättää myöskin tuon toisen sanat, joita hän tarkkaavasti kuunteli.
"Niin, niin, kummasti tässä maailmassa käy", sanoi sinisilmä ohimennessään taittaen lehvän vihtakoivusta, "saattaa usein haluta sellaista, mikä on omaksi vahingoksi, ja usein kulkea onnensa ohitse ja tallata sen jalkainsa alle. Niin ei tehnyt pieni Signa, joka palveli kuninkaan kartanossa."
"Kuinkas sitte hänen kävi?" kysäsi mustasilmä.
"Olipa kerran arvoisa neiti, jonka nimi oli pieni Signa, niin hänestä on laulukin, mutta minä en osaa kuin vähäisen sitä…"
"Hyvä on, Kaarina, mutta et noin saa kesken jättää, kerro tai laula, miten tahdot, kun vaan saan kuulla, kuinka kävi!"
"Niin, oli kerran arvoisa neiti kuninkaan kartanossa ja hän palveli siellä kahdeksan vuotta, mutta sitten hän muutamana päivänä meni lehtoon kävelemään ja siellä tuli suuren suuri käärme vastaan. Ja käärme katsoi häneen niin rukoilevan kauniisti, että pieni Signa joutui oudoille mielin, ja sitten se juoksi edellä metsään ja pieni Signa perässä. Näin hetken aikaa kuljettuansa he tulivat paikalle, jossa seisoi hevonen satuloituna ja sen lautasilla sininen viitta. Käärme pyysi silmillään niin kauniisti ja pieni Signa ymmärsi hänen pyyntönsä eikä hennonut vastustaa, vaan nousi satulaan. Ja pieni Signa ratsasti ja käärme juoksi, kunnes he joutuivat vähän edemmäksi. Mutta heidän tultuaan linnan edustalle oli tyttösen isä veräjällä ja hän kysyi: 'Pieni Signa, miksi tahdot mennä tuon suuren käärmeen mukaan?' — Mutta pieni Signa vastasi: 'Rakas isä, anna mun mennä vaan, tämän mulle tietäjä jo lapsena sanoi.' Ja pieni Signa ajoi ja käärme se juoksi, ja niin he vaan jatkoivat kulkuaan. Illan suussa tulivat he kukkaisniityn luo ja silloin käärme tahtoi siinä viettää yön. Pieni Signa suostui ja jäi siihen yöksi, mutta sydän oli tuskasta sairas, vedet juoksivat silmistä ja käsiänsä väänteli hän. Vihdoin hän laskihe levolle ja nukkui, ja käärme kävi hänen vierellensä."
"Ja eikö hän koskaan enää herännytkään?" kysäsi kiivaasti mustasilmä.
Kertoja hymyili ja tuijotti haaveksien pehmoiseen nurmeen ja lauloi:
Kun pieni Signa unestaan aamulla heräsi,
Kas tuossa poika kuninkaan vierellä lepäsi,
Ol' nyt jo olo toista, ol' hyvää kerrassaan,
He leikkeivät!
He heräsivät molemmat omassa linnassaan.
Öin päivin he leikkeivät.
"Tuo satu oli mieleiseni, Kaarina. Jos vielä osaat jonkun, joka ei pääty suruun ja kuolemaan, niin kerro, tai laula, jos tahdot, mutta mieluummin kerro, sillä laulaissasi käyt niin lumoavaksi, että oikein minua pelottaa."
Ja niin olikin. Kertoja eli niin kokonaan tarinassaan ja näytti itse niin lujasti uskovan kaikkea kerrottavaansa sekä mahdolliseksi että todeksi, että hänen kertomuksensa väkisinkin vei kuuntelijan mukaansa. Mutta laulaessa sulostuivat hänen kauniit kasvonsa niin sanomattomasti ja tuntui siltä kuin hän innoissaan ihka elävänä edessään näkisi sen, mitä laulussa kerrottiin, ja vielä sävelkin vienoine, suruvoittoisine äänenvaihteloineen hiveli ja ikään kuin tenhosi korvaa, että kyllä saattoi sanoa laulajattaren näyttävän lumoavalta.
Hän hymyili ja loi silmänsä maahan kainona saamastansa kiitoksesta.
"Osaanhan minä", sanoi hän, "minä osaan sadun talonpoikaistytöstä, jonka nimi oli pieni Roosa."
"Jokako tuli onnelliseksi…?"
"Niin, tietenkin hän tuli onnelliseksi…"
"Kerro, kerro sitten!"
"Olipa kerran talonpoikaistyttö, nimeltä pieni Roosa", alkoi Kaarina ja hymyili vielä kerran, mutta nyt kuulijan kiihkolle, "joka oli niin kaunis, ett'ei kauniimpaa ollut seitsemän kuninkaan valtakunnassa, ja kuninkaanpoika rakastui häneen ja tahtoi hänet kihlata. Mutta pieni Roosa sanoi: 'Kuinka se voisi käydä päinsä, minä kun olen köyhä ja te olette rikas, ja teillä on kaupunkeja ja teillä on linnoja, mutta minä olen vaan köyhä talonpoikaislapsi!' Mutta kuninkaanpoika rakasti häntä niin suuresti, että vannoi hänelle uskollisuutta. Mutta kuningas sai tietoonsa heidän rakkautensa ja lähetti poikansa vieraille maille. Ja laiva meni pois ja palasi jällehen; ja aina poika kyseli nimeä Ruususen. Hän sai sitten kuulla kuninkaan, hänen isänsä, tahtovan pakolla ritarille pienen Roosan naittaa, ja ritari se häitä jo valmisti, ja tyttönen häitä varten vaatteetkin teetti. Mutta kuninkaanpoika sanoi olevansa tyytyväinen, kun vaan sai tietää, milloin häitä piti pitää. Sen hän sai tietää ja laski silloin laivansa rannoille. Maihin päästyänsä hän sai kuulla ritarin jo sinä päivänä häitänsä pitävän ja häätalossa kynttiläin jo palavan näki. Hän viestin silloin laittoi salaisen kullalleen. Jo morsiolla kruunu ja seppel oli päässä, mutta hän sanoi morsiusneideilleen: 'nyt haluan mä käydä ruusulehdossa!' ja silloin hän meni ovesta ulos. Mutta heti ulos päästyänsä hän rannalle suuntasi kulkunsa."
Nyt keskeytti kertoja kertomuksensa.
"Ethän liene vaan minua peijannut, Kaarina?" kysyi mustasilmä kaikesta päättäen jännittävän tarkkaavaisena. "Morsiusneidet kai juoksivat perästä, hänet saatiin kai kiinni rannalla…?"
"Malttakaa vähän, arvoisa neiti, lopun tahdon laulaa!" Ja ihmeellisen kirkkaalla ja sointuisalla äänellään alkoi tyttö:
Morsian rannalle kiiruusti entää
Siveys ja kunnia tallella on!
Hän herttuan sylihin lempien lentää.
Kai kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä sulhoain,
Mä minkä kerran lupaan, sen pidänkin mä ain!"
"Ja Herra taivaan siunaa mun pientä kultoain,
Sun tähtes' monta matkaa oon tehnyt purrellain!"
"Se oli oikein ja niin sen piti käydä. Reipas kuninkaanpoika sai kun saikin morsiamensa. Mutta hääväki? … eikö saatu tietää morsiamen paenneen meren rannalle, eikö häntä ajettu takaa?"
"Ajettiin kyllä. Hänen morsiusneitinsä etsivät häntä ja sitten hekin tulivat rannalle. Mutta silloin oli jo kuninkaanpojan laiva lähtenyt rannasta ja nostanut purjeet."
Tyttöjen takaa kuului nyt askelia ja Kaarina kääntyi katsomaan laaksoa pitkin. Mutta hän ei saattanut nähdä pitkälle, puita kun oli paljon. Mustasilmä taas oli siihen määrin kietonut ajatuksensa pikku Roosaan, ett'ei ollut kuullut askelia eikä katsonut taaksensakaan.
"No, kai he tulivat rannalle ja ritari tuli palvelijoineen ja kuningas lasketti laivansa vesille…?"
"Ei, ei! Neitoset tulivat ja morsian seisoi peräkeulassa ja tervehti heitä. Tässä saatte kuulla." Ja hän alkoi laulaa:
"Isälle, äidilleni terveiset sanokaa:
Ei syytä mua surra, levossa olla saa!"
"Ja kaikki tervehtikää myös hellää sulhoain:
Hän elköön mua surko, kyll' toisen saa hän ain!"
Mut sylihin herttuan tyttö jo kohta nukahtaa —
Siveys ja kunnia tallella on!
Ja muiden maiden ääriss' hän vasta havahtaa.
Yhä kukkivat ruusut ja liljat.
"Ja oikeinko se on totta, että talonpoikaistytöstä tuli kuninkaanpojan morsian?"
"Tottako?" huudahti laulaja, ikään kuin olisi kovasti loukkautunut sellaisesta kysymyksestä.
"Niin, niin, saatanhan ymmärtää sen todeksi, vaikk'ei se minun kotimaassani kävisi päinsä. Mutta onhan talonpoika täällä, sen kyllä huomaan, aivan toista kuin siellä. Kummallista kansaa, joka kuitenkin saattaa sietää ja kärsiä niin paljon!"
Nyt käännähti Kaarina taas, nyt kuuluivat askelet taas ja paljoa selvemmin. Nyt katsoi vieraskin neiti taaksensa. Etäällä laaksossa he näkivät puolikasvuisen pojan juoksevan heihin päin. Hänellä oli yllään harmaa sarkatakki ja päässä musta suippolakki. Hän viittasi kädellään nähdessänsä tyttöjen kääntyvän.
"Eivätpä korvani valhetelleet", sanoi Kaarina heidän astuessaan poikaa vastaan. "Äsken kuulin askelten kopinaa, vaikk'en tainnut ketään nähdä. Hän tuo varmaankin sanaa kreiviltä, isältänne…"
"Eikö mitä, silloin sen tuoja olisi joku hänen palvelijoistaan … eipäs, nyt näenkin kuka se on."
Nuorukainen seisoi nyt heidän edessänsä. Se oli Erkki, tuo ruma Erkki, Märta muorin poika, mutta nyt puettuna uusiin ja eheihin vaatteisiin, jotka joissakin määrin muuttivat hänen muotoansakin. Hän paljasti päänsä ja pyyhki hikeä otsaltaan hengähtäessään.
"Sinäkö, Erkki", virkkoi tumma tyttö, jonka lukija jo varmaankin on tuntenut Agnekseksi, "olen hyvilläni saadessani nähdä sinut. Nythän saan kuulla, mitenkä päättyi se tosisatu, joka koskee minua itseäni. Ah, sinä varmaankin tekisit siitä laulun, Kaarina…"
"Kiitos, arvoisa neiti", sanoi nyt Erkki, "hyvin suuri kiitos teille siitä, että lähetitte sen nuoren miehen avuksi…"
"Lähetinkö, sanot, minä…"
"Olen sen kuullut häneltä itseltään ja minä kerroin hänelle teidän luvanneen puhua voudille, ja silloin hän tuli niin iloiseksi ja sanoi…"
"Mitä hän sanoi, Erkki?" keskeytti Agnes innoissaan.
"Arvoisa neiti on hyvä ja jalosukuinen, sanoi hän."
"Entä äitisi?" keskeytti taas kreivintytär, ikään kuin olisi arastellut kuulla enempää, mitä nuori mies oli hänestä puhunut, "äitisi, pelastuiko hän?"
"Pelastui, kiitos teille ja reippaalle Herman Bermanille, Nyt hän elää rauhassa Engelbrektin luona täällä Vaskivuorella ja sinneppä vouti tuskin uskaltanee ojentaa kättänsä häntä hakemaan. Mutta nyt on tuon nuoren miehen henki vaarassa, arvoisa neiti…"
"Hänenkö henkensä?" kysyi Agnes ja kävi poskiltaan yhtä kalpeaksi, kuin valkoinen kaulus, joka hänellä oli kaulassaan.
"Niin, ja teidän täytyy pelastaa hänet", vastasi poika perin varmasti.
"Sano Jumalan tähden, kuinka kaiken tämän laita nyt oikein on. Minunko täytyy pelastaa hänet, sanot…?"
"Niin, me saavuimme Vaskivuorelle eilen päivän valjetessa; sillä niin pian kuin äiti oli saanut tarpeeksi levätä Matti Eeronpojan luona, läksimme matkalle. Ja päivän jo ylhäällä ollessa nousivat Engelbrekt ja Herman ratsaille, sillä heidän oli eilen illalla oltava Skedevin kirkolla. Mutta äidillä oli mukanansa sairas vuoritilallisentytär ja tämä pyysi minua viemään sanaa hänen isällensä. Eilen iltapäivällä läksin matkalle. Soudin yli Tiskenin ja Runnin Vikaan, mutta sinne päästessäni ja maihin noustessani oli jo pimeä ja minä menin pappilaan, jossa sain mennä lepäämään kuivaan."
"Eipä sinulla näytä olleen niin kiirettä, Erkki, kuin silloin, kun äitisi oli vaarassa", sanoi Agnes ja sekä sanoista että kasvoista ilmeni puolittain nuhtelua.
"Jos teitä oikein ymmärrän, arvoisa neiti, niin tahdotte nyt minua syyttää sellaisesta, jota en voi auttaa. Sallikaa vaan minun kertoa kaikki; on välttämätöntä että tiedätte sen alusta loppuun. Niin kuin sanoin, kävin lepäämään pappilan luuvaan, eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin nukuin. Mutta puoliyön tienoilla heräsin kovaan hälinään. Hevosten jalkain kopinaa ja useita ääniä kuului kartanolta ja tallista. Voudin ratsumiehet ne olivat matkalla Vaskivuorelle. Kuulin papin itsensä, hurskaan Ragvalder herran, puhuttelevan heitä. Hän pani ihmeeksi, että he tulivat hänen luokseen yöksi, ja silloin vastasi ääni, jonka tunsin — Kirjuri-Martti se oli — että kun vaan hän ja se kauppias, joka oli hänen mukanansa, saivat majaa pappilassa, niin oli ratsumiesten määrä mennä kylälle. Siihen tyytyi pappi ja minä kuulin ratsumiesten menevän matkoihinsa ja kaikki kävi taas hiljaiseksi. Talli oli luuvan vieressä ja minä kuulin selvään kahta hevosta talutettavan tallin ovesta sisälle. Hetkisen kuluttua kuulin hiipimistä luuvan oven ulkopuolelta ja äänen puoleksi kuiskaavan: 'oletko ymmärtänyt oikein, Lydert Rosenbrygge?'"
"Sekö oli kauppiaan nimi?" kysyi Agnes levottomana.
"Niin, en voi muuta luulla", vastasi poika.
"Pyhä neitsyt, silloin on varmaan suuri vaara tarjona", virkkoi Agnes, "olen usein kuullut isäni mainitsevan tämän nimen ja aina jonkun konnantyön yhteydessä! Mitä kuulit sitten vielä, Erkki?"
"Kauppias vastasi, että hän luuli ymmärtäneensä tarkoituksen ja lisäsi pilalla kirjurin nytkin olevan yhtä varovaisen, kuin siihen aikaan, jolloin he puuhasivat yksissä Lybekissä, koska hän valitsi tämän paikan näin tärkeälle keskustelulle. Mutta siihen sanoi Kirjuri-Martti, että tässä paikassa oli sopivampi vaihtaa ne harvat sanat, jotka heidän tarvitsi puhua, koska pappi muka oli oikea talonpoikainystävä, ja siellä sisällä oli seinilläkin korvat. Kuule nyt, sinä olet ammattiveljes ja Pyhän Yrjänän ammattikunta kokoutuu huomisiltana. Sekä Engelbrekt että Herman ovat ammattiveljeksiä ja tulevat saapumaan sinne. Helposti olet silloin saavuttava nuorukaisen luottamuksen, ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Niin, hän ei sanonut mitään sen enempää, mutta minä kuulin voimakkaan, ikään kuin terävän puukon iskun käyvän luuvan seinään ja sitten sanoi kirjuri: 'juuri sitä tarkoitan. Voudin ratsumiehet ovat, totta tosiaankin, kovin heikkoja silmiä niihin verkkoihin, joita näille kaloille tarvitaan. Jo luulin tänä iltana yhden heistä olevan käsissäni, mutta hän riuhtoi verkon säpäleiksi, aivan kuin voudin miehet olisivat olleet tappuroita. Senpä tähden luulenkin olevan paikallaan, että…' Kirjuri ei nytkään sanonut sanottavaansa loppuun, mutta kauppias sanoi: 'Hyvä, kyllä ymmärrän — hän on kaatuva kuin härkä!' 'Mutta', jatkoi hän, 'saattaako Juhani herraan luottaa, onko hän pitävä sanansa tuon melkeän summan maksamisessa?'"
"'Varmaan', vastasi kirjuri, 'huoletta saat siihen luottaa. Hän toivoo nuorukaisen hinnalla voittavansa kultakaivoksen. Kauppias kysyi silloin, kuinka hän tulisi menettelemään, ja kirjuri sanoi nuorukaisen olevan hänen tiellänsä hänen lemmenhankkeissaan…'"
"Ja kenpä tahtoisi olla tuon pelkurimaisen Juhani herran lemmitty?" kysyi Agnes närkästyen.
"Kyllä kirjuri mainitsi nimen", vastasi poika ja katsoi epäilevästi kreivintyttäreen, "mutta…"
"Anna kuulla!" sanoi Agnes.
"Hän mainitsi teidän nimenne, arvoisa neiti!"
"Minun nimeni…!"
Ylimalkaan koko kertomus, mutta etenkin tuo viimeinen tieto teki kreivintyttäreen omituisen vaikutuksen. Marmorivalkeat olivat nuo kauniit kasvot ja samalla eleettömät kuin kivi, mutta ihanoista silmistä säihkyi mitä voimakkainta eloisuutta. Kaunis Kaarina pani hiljaisesti sormensa ristiin, ikään kuin olisi rukouksella tahtonut manata onnettomuutta. Hän tunsi hyvin sekä Engelbrektin että sen, jonka henki nyt oli vaarassa.