"Sitten kuulin heidän menevän yli pihamaan pappilan asuinrakennukseen ja hiivin hiljaa perästä sekä astuin rohkeasti papin luokse. Hän asteli edes takaisin huoneessaan ja ällistyi minut nähdessään. Mutta minä kerroin hänelle mitä olin kuullut ja pyysin häneltä hyvää hevosta Skedvin kirkolle. Ja hevosen sainkin, ainoan mikä isä Ragvaldilla oli, mutta hyvä se ei ollut. Päästessäni Skedviin nukkuivat kaikki sikeintä untaan, mutta lukkari sanoi minulle niiden, joita hain, jo eilisiltana lähteneen tänne päin. Minä annoin pyyhkiä minkä vaan papin hevonen juosta jaksoi ja tulin puoli tuntia sitten tänne. Matkani oli kuitenkin turha. Heitä ei ole täälläkään. Silloin juolahti mieleeni, että Agnes neiti ehkä tahtoisi auttaa minua, ja pyysin päästä teidän puheillenne. Teidän sanottiin lähteneen tänne laaksoon ja sitten minä juoksin tänne päin…"
"Kiitos, Erkki! Mutta tässä on hyviä neuvoja tarvis."
"Mutta nyt on asianlaita sellainen, että minun täytyy kiiruhtaa tapaamaan Kirsti neidon isää", jatkoi Erkki, "mutta Jumala sen tietää, että mieluummin menisin takaisin vuorelle ollakseni vähän apuna, missä vaan parhaiten tarvittaneen…"
"Tee se, Erkki; ei kai neitonen voine sitä pahaksua", kehotti Agnes.
"Oi en … hän on sairaana ja minä lupasin hänelle niin varmaan; häntä kohtaisi taas riettaan puuska, ei, minun täytyy toimittaa hänen asiansa…"
"No hyvä sitten, minä otan puhuakseni nuorukaiselle."
Poika seisoi hiljaa ja suki hiuksiaan korvansa taakse, nähtävästi jotakin itseksensä tuumien.
"Nuorukaiselle puhuminen", virkkoi hän, "auttaa kenties vähimmin. Mikäli minusta näyttää, lienee paras puhua Engelbrektille. Hän yksin tässä voi auttaa, ja niin minä olisin tehnyt. Ne toimivat viekkaasti ja viekkauden kaulaa ei katkaista tavallisella miekalla, vaikka se olisi kuinkakin terävä."
"Sinä olet viisaampi ja älykkäämpi kuin sinun ikäisestäsi luulisi", sanoi Agnes katsoen ihmetellen poikaan. "Luota minuun, olen paneva parhaani pelastaakseni jalon Herman Bermanin."
"Jos onni on suotuisa, olen täällä taas huomisiltana ja tuon apua tullessani."
Näin puhein he erosivat.
Molemmat tytöt kääntyivät heti takaisin kuninkaankartanoon. Mutta tuuli kahisi yhtä leikkivänä vihtakoivun latvassa ja puro lirisi sen juurella ja kaikki pikkulinnut lauloivat niin kauniisti, kuin olisivat tahtoneet laulaa kauvas huolen ja mielipahan ja pelon noilta suloisilta kasvoilta, jotka eivät nyt enää nähneet eivätkä kuulleet heitä eikä heidän ihanaa laaksoansa.
* * * * *
Säterin kuninkaankartanon lähistössä ei tähän aikaan löytynyt kirkkoa. Kuninkaankartano oli Tunan pitäjässä, ja koska pitäjänkirkolle oli pitkältä, oli vähän pohjoiseen Säteristä rakennettu kappeli, johon kuninkaankartanon ja sen ympäristön väestöllä oli tapana mennä kuuntelemaan messua. Tätä kappelia sanottiin Dalbyn kappeliksi.
Tänne olivat myöskin Engelbrekt ja hänen kasvattipoikansa saapuneet ja vasta jumalanpalveluksen päätyttyä ratsastivat he kuninkaankartanolle.
Hannu kreivi oli isossa luhdinsalissa Engelbrektin ja Hermanin noustessa luhdinkäytävälle ja astuessa sisälle. Kreivi näytti vähän kummastellen katselevan pientä miestä, josta hän oli niin paljon kuullut puhuttavan, ja jonka ulkomuotoa hän ihan varmaan oli kuvitellut toisenlaiseksi. Jonkun verran ylpeyttä saattoi myöskin huomata hänen kasvoistaan ja ryhdistään, ikään kuin hän sillä olisi tahtonut vaikuttaa tuohon pieneen vuoritilalliseen. Hänen pukunsa oli sen arvon mukainen, joka hänellä oli ollessaan ensimmäinen Ruotsin valtakunnan neuvoksista. Hänen takkinsa oli hienosta kultakirjaisesta kankaasta ja sen päällä oli kärpännahkaviitta. Mutta kaulassa olivat kultaiset ritarinvitjat ja samoin kannoissa kultaiset ritarinkannukset. Hänen vaakunansa oli loistavin värein ommeltu viitalle. Hänen rinnallansa seisoi tuo vuorioppia tunteva Vesteråsin munkki.
Lieneekö sitten Hannu kreivi todellakin oikein tuuman takeen pukeutunut tähän komeaan ja kallisarvoiseen pukuun, tai lieneekö tehnyt sen rukoussunnuntain tähden, taikka suorastaan vaan osottaakseen odotetulle vieraallensa kunnioitusta, mutta Engelbrektiin tuo komeus jäi kokonaan tehoamatta. Levollisin ja vakavin askelin hän astui kreivin eteen ja ikään kuin valoi selvän katseensa yli koko hänen persoonansa. Itse hän oli puettuna samaan yksinkertaiseen pukuun kuin edellisenäkin päivänä, ja tuskinpa mikään muu olisikaan soveltunut hänen vakavaan käytökseensä.
Vanha munkki, joka jonkun aikaa oli ollut kirjurina valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojalla (Sparre), Toftan herralla, ja sen tähden tunsi korkeitten herrain tavat, toimitti täällä käskyläisen tehtävän ja ilmoitti Engelbrektin.
"Toivotan teidät tervetulleeksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi silloin kreivi ja ojensi Engelbrektille kätensä.
"Kiitos, jalo herra", vastasi Engelbrekt, "minusta näyttää kuitenkin soveltuvan paremmin, että minä tervehdin teidät tervetulleeksi seuduillemme. Jo on aikoja siitä, kuin viimeksi semmoinen, Taalain laissa mainittu korkea herra, joka kuuluu Ruotsin valtakunnan ylimpiin,[10] astui jalkansa pohjoispuolelle jokea."
Tämä tervehdys, jolla tuo teeskentelemätön mies, vastoin suoraa ja vieläpä jonkun verran töykeää käytöstänsä, osotti tietävänsä antaa arvoa sen henkilön ylhäisyydelle, jota tervehti, miellytti suuresti Hannu kreiviä.
"Tosinhan kuulun kuninkaan neuvostoon", vastasi hän, "ja sukuperäni nojalla olen siinä ensimmäisellä sijalla, mutta nyt en kuitenkaan ole täällä valtaneuvoksena, vaan kokonaan omissa yksityisissä asioissani."
"Mitä yksityinen mies kuulee ja näkee, Hannu kreivi, sen näkee kai toki valtaneuvoskin?"
Sitä ei kreivi tainnut väittää vääräksi.
"Ja mitä hän on nähnyt ja kuullut", jatkoi Engelbrekt, "sen hän voinee vaadittaissa todistaa ja siten ritarinnimeänsä kunnialla kantaa. Olen iloinen tavatessani teidät, Hannu kreivi, ja olkoon sen tähden tervehdykseni oikeutettu, sillä minun kauttani puhuu jokainen Taalainmies."
"Tiedän, tiedän", vastasi kreivi, "hätä on suuri tässä maassa."
"Ja kuitenkin on se, minkä olette nähnyt, jalo herra, tai mikä on kuuluviinne tullut, vaan vähäinen osa siitä, mitä tunnemme ja tiedämme me, joilla se pitkät vuodet on ollut silmäin edessä. Niin julmasti ei menetellä vihollismaassa, kuin kuninkaan voudit menettelevät tässä maassa, ja jos sitä jatkuu pitkälle, niin ei koiraa eikä kukkoa ole kuuluva näillä tienoin, ja silloin kuningas katsokoon, mistä hän verot nostaa."
"Niin pitkälle ei toki vielä liene jouduttu!"
"Kylliksi pitkälle, mielestäni, kun kansa on saatettu epätoivon partaalle. Naarashirvikin nousee tällä hetkellä vastarintaan."
"Puhutte tuosta niin hartaasti, Engelbrekt Engelbrektinpoika, kuin se olisi omaa asiaanne. Mutta mikäli tiedän, ei teihin ole koskettu, ottamatta lukuun niitä taloja, jotka Nyköpingin herrainpäiväin päätöksestä teiltä joutuivat pois,[11] ja sellaistahan on jonkun verran jokainen Ruotsin herroista saanut kokea."
"Se kuului kuninkaan ja kruunun oikeuksiin eikä yksikään Ruotsin mies sitä valita. Isäni perintö pieneni sen kautta vähän, mutta sehän on toimellisuudella ja uutteruudella autettavissa. Mutta korjaamaton on se vahinko, jonka laiton hallinto maalle tuottaa. Olen ollut rauhassa … niin, se on totta, jos kukaan voi tai jos kellään on oikeutta olla rauhassa, kun lakia väkivallalla sorretaan ja rauhaa rikotaan. Käsi, ja huomatkaa: kuninkaan käsi! — käsi on jo kohotettu vuorirälssiäkin[12] kohti, monen vuoriaatelisen on jo täytynyt jättää maat ja mannut ilman laillista syytä ja väärän tuomion nojalla. Ei kellään ole varmuutta; minä päivänä hyvänsä saatetaan minuakin syyttää rikoksesta, jota en ole aikonutkaan tehdä, ja tuomita sen mukaan."
Kreivin katse synkistyi näistä sanoista.
"Täytyy myöntääkseni", sanoi hän, "että näissä seuduissa on yhtä ja toista toisin kuin olla pitäisi, mutta mitä muuhun aatelistoon tulee, niin en tiedä kuulleeni mitään tyytymättömyyttä voimassa olevan lain ja vanhan hyvän tavan rikkomisen johdosta."
"Silloin on joko minulla väärät tiedot asiasta taikka sitten teillä itsellänne, jalo herra", vastasi Engelbrekt hymyillen, "taikka sitten ovat nuo hyvät aatelismiehet nykyään paljoa myöntyväisemmät, kuin ovat ennen olleet. Vai voitteko ehkä, jalo herra, oikein todella uskoa tuon hyvän herran Greger Maununpojan, Ekan herran, joka nyt sodassa joutui vankeuteen, se oli 1427 keskikesällä, jos muistan oikein, ja sitten monen muun kanssa sai olla vangittuna Lybekissä, kunnes itse omilla varoillaan kykeni ostamaan itsensä vapaaksi; nyt hän lienee kotona maatilallaan, niin kuin minulle on kerrottu; — voitteko nyt uskoa, jalo herra, tämän Greger Maununpojan unohtaneen, mitä hänellä Ruotsin lain mukaan on oikeus vaatia?"
"En, sitä en ollenkaan usko, mutta olen vakuutettu hänen yhtä hyvin kuin jokaisen muunkin kunnon miehen ja kuninkaan alamaisen huomaavan kuninkaalle mahdottomaksi näinä aikoina täyttää mitä laki vaatii. Olen myöskin vakuutettu siitä, että parempain aikain kerran tultua täydellinen korvaus on suoritettava sekä vankeuslunnaista että sodan tuottamista tappioista, niin kuin laki käskee kuninkaan tekemään."
"Ja kuinka se on tehtävä?" kysyi Engelbrekt sama hymy taaskin huulilla.
"Rahalla taikka kruunun läänityksillä", vastasi kreivi.
"Tuleeko sitten Tanskan tai Norjan maksaa Ruotsin aatelistolle", huomautti Engelbrekt, "sillä täällä Ruotsissa ei sitä summaa liene saatavissa, ja mitä läänityksiin tulee, niin…"
"Tiedän mitä tahdotte sanoa … ne tulee antaa syntyperäisille ruotsalaisille, niin kuin laki kuninkaankaaressa säätää, mutta siinä, nähkääs, on laki muutettava, sillä jokainen kuninkaan uskottu mies on pidettävä syntyperäisenä hänen valtakunnassansa…"
"Kauvan mahtanee kestää, ennen kuin lain sanat tulevat niin kuulumaan", vastasi Engelbrekt, "mutta näettehän kuitenkin, että laki, sellaisena kuin se nyt on, on rikottu. Sitä mieltä on tällä hetkellä koko Ruotsin valtakunta. Ehkäpä kyllä jotkut Greger Maununpojan tavoin pitävät tyytymättömyytensä salassa, mutta tässä ei voida laskea yksitellen, vaan kymmenittäin. Vuonna 1429 otettiin kaksisataa ruotsalaista vangiksi, kun heidän piti — myöskin vastoin lakia — viedä valtakunnasta kannetut kruununverot kuninkaalle. He istuvat vielä Wismarin vankilassa — ja nyt viime kesänä vietiin tuo urhoollinen ritari Broder Sveninpoika miehuullisen taistelun ja suuren mieshukan jälkeen vangittuna Lybekkiin 260 miehen kanssa. Kuten näette, jalo herra, käynee vaikeaksi saada kaikkien näiden tyytymättömyyttä kuulumattomiin painetuksi, erittäinkin kun…"
"Puhukaa vaan peittelemättä suunne puhtaaksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, olenhan tosin minäkin puoleksi ulkomaalainen, mutta mielelläni toki kuitenkin tahdon kuulla vapaan ja miehekkään sanan ja ennen kaikkea tahdon oppia perin pohjin tuntemaan epäkohdat. Tyytymättömyyden sanoitte yltyvän…"
"Siitä", sanoi Engelbrekt, "että koko sota on laittomuutta…"
"Siinä toki kokonaan erehdytte, Engelbrekt! Entä liittokirja? Eikö toisen valtakunnan ole rakkaudessa ja sovussa autettava toista ja nyt on Tanska tarpeessa…"
"Ja ensi kerralla?"
"Toiste saattaa tulla Ruotsin vuoro."
"Mitä siihen asiaan tulee, niin se minun silmissäni näyttää aivan toiselta. Näettekö, Hannu kreivi, se mies on typerä, joka ajaa saalista, jota ei voi saavuttaa. Meidän isillämme oli suuret metsästysmaat, jotka ulottuivat niin pitkälle kuin meren laineet vierivät, mutta siitä on jo pitkät ajat. Nyt olemme lakanneet metsästämästä, olemme tyytyväiset siihen, mitä Luoja on meille antanut täällä vuorillamme ja metsissämme."
"Eikö sitten ulkomainen vihollinen voisi uhata Ruotsia?"
"Sanokaa itse, jalo herra … mistäpä hän tulisi? Norjan kanssa olemme ylimalkaan olleet hyvässä sovussa aina Inge kuninkaan ajoista asti. Idästä päin en ole koskaan kuullut mitään vaaraa mainittavan, muuta kuin sen, mikä on naapuria uhannut itsensä Ruotsin puolelta. Näihin asti on ainoastaan Tanska tuottanut Ruotsille haittaa ja viimeksi nyt kuningas Valdemar Atterdagin aikana. Nyt kuuluu meillä toki olevan rauha Tanskan kanssa … mistäpä meitä vaara uhkaisi? Ei, jalo herra, asianlaita on sellainen, että Tanskalla itsellään on vaarallisimmat naapurit, sitä alinomaa sodan onnettomuudet uhkaavat, ja sen tähden se tarvitsee sekä Ruotsia että Norjaa, mutta Ruotsi ei tarvitse Tanskaa. Tämän käsitti Margareta Valdemarintytär, ja siitä syystä hän puuhasi tuota lemmenliittoa valtakuntain kesken, — sillä tähän päivään asti ei tämä liitto ole ollut muuta kuin hämärä muisto kuningattaren hommista. Niinhän unikin pysyy mielessä vielä kauvan senkin jälkeen kun mies jo on herännyt päivätyöhönsä."
"Liitto", virkkoi Hannu kreivi, "mitä sanottekaan, Engelbrekt, löytyyhän liittokirja,[13] kuningattaren ja Eerikki kuninkaan sekä kaikkien kolmen valtakunnan ylhäisinten herrain ja miesten vahvistama!"
"Tahdon vaan kysyä teiltä, jalo herra, erästä seikkaa", tarttui taas
Engelbrekt puheeseen, "oletteko itse nähnyt tuota liittokirjaa?"
"Tuo kysymys minua kummastuttaa; minä sille nauraisin, jollen sanoistanne jo olisi huomannut, kuinka hyvin olette seurannut valtakunnan tärkeimpiä tapahtumia. Voitteko hetkeäkään epäillä tämän perustuskirjan olemassaoloa?"
"En vaan epäile, Hannu kreivi, minä tiedän, ett'ei sitä ole, ja te, jalo herra, ette ole sitä koskaan nähnyt."
"Kautta miekkani, Engelbrekt, te näytte tästä asiasta tietävän enemmän kuin minä!"
"Löytyy kyllä kirjelmä, joka häthätää tehtiin ja jonka alle kuningatar töin tuskin kykeni saamaan muutamia nimikirjoituksia, mutta tämä kirjelmähän on kokonaan tuntematon näiden kolmen liittovaltakunnan kansalle. Ja ne ruotsalaiset herrat, jotka kuninkaan kruunauksessa olivat saapuvilla, läksivät pois Kalmarin kaupungista, niin pian kuin kuningatar otti liiton keskusteltavaksi. Te, hurskas isä", Engelbrekt kääntyi näin sanoen munkkiin, "te, joka siihen aikaan olitte vanhan Kaarlo Ulvinpoika herran mukana ja hoiditte hänen sinettiänsä, te sen kyllä muistatte."
"Kyllä, kyllä", vastasi munkki, "jalo vuoritilallinen on oikeassa! Paitsi herraani, vanhaa drotsia, ja Upsalan arkkipiispa Henrikkiä sekä tuota arvoisaa herraa, Linköpingin Knuutti piispaa oli silloin jälellä vaan viisi ruotsalaista ritaria, ja mitä se merkitsi niihin moniin verraten, jotka olivat kruunauksessa! Kaikkiaan oli vaan 17 herraa jälellä, ja useampia nimiä ei kuningatar voinut saada tuon tärkeän asiakirjan alle. Vielä muistan, kuinka vanha herrani, drotsi vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, pudisti päätänsä kuullessaan kuningattaren ottavan valtakuntain keskisen iäisen liiton puheeksi. Harvat ne drotsi vainajan lailla saattoivatkaan käsittää kuningattaren suurta tuumaa; mutta hän oli nuoruudessaan ollut ulkomailla ja tunsi suuret eteläiset valtakunnat ja huomasi sen tähden, että näille kolmelle pohjoiselle valtakunnalle olisi sellaisesta likemmästä yhtymisestä suurta hyötyä."
"Ankaralla drotsilla, Toftan Kaarlo herralla, oli niin kuin noilla muillakin herroilla sillä kertaa oma ajatuksensa asiasta", virkahti Engelbrekt.
"Tietysti", sanoi Hannu kreivi oikein käsittämättä Engelbrektin sanain tarkoitusta. "Mutta minua kummastuttaa suuresti se mitä kerrotte. Kaikkiaan vaan 17 nimeä asiapaperissa, joka koskee kaikkia kolmea valtakuntaa…!"
"Jo heti kruunauksen jälkeen", alkoi taas munkki, "alkoivat herrat poistua kaupungista ja koko tuon suuren kuningattaren nero ja viisaus oli tarpeen pitämään herrainpäiviä koossa. Ruvettiinpa vielä epäilemään, tokko tuo äsken kruunattu kuningas olikaan oikeudella saanut Ruotsin kruunua. Ja kun vihdoin neljän viikon kuluttua päästiin niin pitkälle, että laadittiin todistuskirja Eerikki kuninkaan valitsemisesta ja kruunaamisesta näiden kolmen valtakunnan kuninkaaksi … niin silloin ei ollut enää herroja jälellä kuin jokunen päälle 60:n. Ja seuraavalla viikolla läksi suurin osa näistäkin pois, niin että vaan nuo 17 olivat jälellä. Herra vainajani oli näiden 17 joukossa ja vielä muistan, kuinka kuningatar hänestä erotessaan ystävällisesti taputti häntä olkapäälle ja tapansa mukaisesti omituisesti hymyillen sanoi: 'se on sittenkin onnistuva, Toftan Kaarlo herra!' ikään kuin hän sillä olisi tahtonut viitata, ett'ei hän tämän vastoinkäymisen tähden aikonut jättää tuumaansa keskeneräiseksi!"
"Ja se onkin hänelle onnistunut", puuttui kreivi vilkkaasti puheeseen.
"Se ei ole onnistunut, Hannu kreivi", nousi Engelbrekt puhumaan, "ja uskokaa minua, se ei ole koskaan onnistuva. Talonpoikaissotajoukon viimeksi ollessa Tukholman edustalla vapauttamassa tuota jaloa herraa, kuningas Maunu Eerikinpoikaa, kerrottiin siellä erään taitavan jousimiehen luvanneen ampua alas Kärnan-tornin huipun. Kuningatar ei koko aikanansa voittanut sen enempää. Hän sai herrat puolellensa, ne olivat torninhuippu, hänen viisautensa oli jousi, mutta mitään enempää hän ei voittanut, sillä Kärnan-torni on Ruotsin rahvas…"
"Ruotsin rahvas kai seurasi herroja ja valtakuntaa…?"
"Ei, ei… Ruotsin rahvas ei tiennyt mitään siitä mitä Kalmarissa tehtiin eikä sen mieltä koskaan kysytty… Ja lailliseksi Ruotsin kuninkaaksi ei Eerikki kuningas tullut ennen kuin Moran kivillä 1396, sillä herrain valitseminen Skarassa P. Barnabaan päivänä[14] samaa vuotta ei häntä tehnyt lailliseksi kuninkaaksi."
Kreiviltä silmät suurenivat ja vanha paterikin pani hämmästyen kätensä ryntäillensä ristiin.
"Teitä kummastuttaa tämä, ankara herra", jatkoi Engelbrekt, "mutta sellainen on asian todellinen laita. Herrat ovat tehneet ja toimineet Ruotsin valtakunnassa, aivan kuin se olisi ollut heidän omaisuuttansa, mutta he ovat siinä toimessaan unohtaneet tärkeimmän, he ovat unohtaneet Ruotsin rahvaan."
"Ettäkö sitten tämän rahvaan pitäisi päästä osalliseksi niin tärkeisiin asioihin kuin ovat herrainpäivän keskustelut, kuninkaan valitseminen j.n.e. — — — sekö tahtonne?"
"En tahdo sitä minä, vaan laki, Ruotsin valtakunnan laki sen tahtoo,
Hannu kreivi."
Nyt avattiin viereisen huoneen ovi ja eräs kreivin palvelijoista seisattui ovenpieleen ilmoittaen päivällisen olevan valmiina. Kreivi heitti heti vakavuutensa ja pyysi ystävällisin liikkein ja vielä ystävällisemmin sanoin vuoritilallista yhdessä maistelemaan matkaeväitä. Myöskin Hermania, joka herrain puhellessa oli äänetönnä seisonut muutaman ikkunan luona, tarkoitti kreivin pyyntö.
Siinä huoneessa, jossa päivällinen syötiin, olivat Richissa rouva ja Agnes. Munkki luki rukouksen ja sen jälkeen käytiin pöytään. Mieliala oli kuitenkin ylimalkaan vakava, ja vaikka kreivi koetti panna parastansa saadakseen vilkasta keskustelua aikaan, niin ei se tahtonut luonnistua. Hänen tyttärensä, joka muutoin tavallisesti käsitti häntä niin hyvin, oli melkein vielä alakuloisempi kuin kukaan muu. Ja kerran häntä kauvan tarkastettuansa oli kreivi näkevinänsä kyyneliä hänen silmissään. Aivan selvästi hänen oli hyvin vaikea hillitä itseänsä. Tämä taas teki kreivin puolestaan hajamieliseksi.
Engelbrekt näytti kokonaan elävän aivan toisessa maailmassa, niin harvapuheinen hän oli. Richissa rouva yksin oli aivan tapaisensa ja koetti tavallisella hienotunteisuudellaan auttaa lankoansa, kreiviä, tämän kokiessa keventää raskasta mielialaa. Kreivi huomasi sen ja nyökäytti ystävällisesti sukulaisellensa päätään. Vaikeaksi kävi kuitenkin semmoisen puheluaineen löytäminen, joka ei läheltä tai kaukaa olisi koskettanut tuota yleistä hätää, jota taas hän koetti välttää, koska siten yhtä haavaa olisi jouduttu juuri siihen, mitä piti välttää.
Hän alkoi sen tähden puhella Vaskivuoresta, mutta kyseli silloin sellaisia asioita, joita ainoastaan se saattoi tietää, joka oli ollut siellä, ja tätä tehdessään hän usein kääntyi nuoreen mieheen. Tämä kuitenkin soti isoisten kartanoissa vallitsevia vanhoja tapoja vastaan, samate kuin jo se, että nuorukainen kutsuttiin ylhäisen miehen pöytään, oli vastoin tapoja. Mutta nuorukainen vastasi niin säädyllisesti, ett'ei se näyttänyt ainoastaan Richissaa miellyttävän vaan myöskin kreiviä, joka mielihyvällä häntä katseli. Tästä heräsi Engelbrektinkin myötätuntoisuus, ja hän katseli ylhäistä rouvaa suopein mielin.
"Minulle on kerrottu", sanoi vihdoin Richissa rouva, "että Vaskivuorella kuuluu olevan turvapaikka lainsuojattomille. Onko siinä perää?"
"Kuningas Maunu Eerikinpojan myöntämien erioikeuksien mukaan", vastasi Engelbrekt, "on henkipatolla hengen- ja omaisuudenvapaus, mutta hänen on kuitenkin asianomistaja sovitettava sakoilla, mikäli laki säätää."
"Koskeeko se jokaista henkipattoa?" kysyi taas Richissa rouva ja vasten tahtoa vapisi hänen äänensä, kuitenkin tuskin huomattavasti. Tämä vähäinen äänenvaihdos oli kylliksi herättämään Engelbrektin huomiota, ja tyynellä, syvällä katseellaan hän tarkasteli Richissa rouvaa.
"Murhamies, kavaltaja tai julkinen varas", vastasi hän, "ei saa nauttia tätä rauhaa. 'Ken sellaista on tehnyt,' lukee kuninkaankirjeessä, 'ei ole saava tätä armoa nauttia'."
"Löytyykö nykyään ketään sellaista onnetonta vuorella?" jatkoi Richissa rouva kyselemistään joutuen muiden huomion alaiseksi enemmän kuin tarpeellista oli juuri sen kautta, että hän yritti näyttää väliäpitämättömältä.
"Sellaisia löytyy aina, hurskas rouva", vastasi Engelbrekt, "ja nyt kenties enemmän kuin ennen."
"Täällä kuninkaankartanossa on paimentyttö", sanoi taas Richissa rouva, ikään kuin olisi tahtonut päästä kuulemasta lisäselityksiä, joita saattoi saada, "ja hän on syntynyt siellä vuorella; hän kertoo kummallisia juttuja sikäläisistä miehistä. Niinpä hän on sanonut siellä olevan miehen, nimeltä Susikartanon Björn, jolla kuuluu olevan karhu, kesy kuin koira."
"Niin, se on totta, sen miehen tunnen kyllä…"
"Sepä merkillinen taito", virkahti kreivi. "Karhujen hallitsemista rautavitjoilla minä kyllä voin käsittää, mutta niiden kesyttäminen koiriksi, se minua kummastuttaa."
"Taito tai mikä", sanoi taas Engelbrekt, "niin on karhu kesy kuin koira ja seuraa isäntäänsä kaikkialla. Karhun sanotaan myöskin erityisesti suosivan erästä väriä, nimittäin sinistä, ja se, joka on sinisiin puettuna, voi varmaan luottaa hänen suojelukseensa!"
"Silloinhan se on kuin luotu sinun ritariksesi", nauroi kreivi ja loi silmänsä tyttäreensä, jolla oli vaaleansiniset, hopealla kirjaillut vaatteet. "Onko mies itse kesyttänyt karhunsa, vai onko hän sen kesytyttänyt muilla?" Kreivi kääntyi näin sanoen taas Engelbrektiin.
"Hän on saanut sekä karhun että sen hillitsemistaidon mieheltä, joka todella osaa petoja kesyttää…"
"Ja mikä on sen miehen nimi?" kysyi Richissa rouva, taaskin koettaen näyttää väliäpitämättömältä, josta seurasi taas uusi tarkastava katse Engelbrektiltä.
"Se on henkipatto mies", vastasi Engelbrekt, "josta en tiedä enempää, kuin että hän katseellaan tai muilla keinoilla, joita hän pitää salassa, taitaa johtaa ja hallita rajuintakin petoa."
Näistä sanoista vavahti Richissa rouvan käsi hiukkasen hänen nostaessaan viinimaljaa huulilleen. Vavahdus oli kuitenkin niin vähäinen, ettei kukaan muu kuin Engelbrekt sitä huomannut.
Enempää ei juuri puhuttu pöydässä. Lisä koski vaan sitä, että Engelbrektin piti olla yötä kuninkaankartanossa seuraavana päivänä seuratakseen kreiviä Vaskivuorelle.
Hetkisen perästä pöydästä noustua ratsasti Herman Berman yksinään kuninkaankartanolta ja läksi pohjoista kohti Torsångiin päin.
X.
Eerikinjuhla-päivä.
Toukokuun 18 päivä oli käsissä, tämä koko Ruotsissa Pyhän Eerikki kuninkaan ja hänen Upsalassa tapahtuneen kuolemansa muistolle pyhitetty päivä. Paljon liikettä oli Vaskivuorella, niin hyvin ylhäällä kaivoksella kuin kauppalassakin, joka sijaitsi sen itäpuolella vuoren juurella olevassa laaksossa, pohjoispuolella Tisken-järveä. Joka taholta nähtiin aamulla varhain ihmisiä poluilla vaeltamassa kaivokselle ja kauppalaan päin, jota jo tähän aikaan jonkun kerran huomaa sanottavan Faluniksi.
Vaikeaksi käy minkäänlaisen käsityksen saaminen siitä, miltä täällä näihin aikoihin näytti. Nykyisen Falunin kaupungin läntisten osain nimistä voi päättää tämän osan olleen aikaiseen asutun. Missä nykyään vanhan Herraskartanon kaupunginosa sijaitsee, siinä oli siihen aikaan kartano sulattoineen, nimeltä Boren sulattokartano. Tätä eteläisempi kaupunginosa, Elfsborg, näkyy myöskin nimestä päättäen syntyneen vanhoina aikoma. Varpan-järvestä etelää kohti juokseva joki, joka tämän järven yhdistää Tiskeniin, erottaa nämä kaupunginosat itäisestä, joka sijaitsee n.s. "ulkoharjun" ympärillä, hiekkaharjanteen, jota pidetään Hedemoran harjanteen pohjoiseen menevänä jatkona.
Vastapäätä Boren sulattokartanoa, vähän itään harjanteesta, oli kappeli, josta Sundbornin-tien vieressä olevalla kappelinmäellä vieläkin on nimensä. Lähelle tätä olivat vuoritilalliset tähän aikaan alkaneet laskea perustusta nykyään n.k. "Vanhalle" eli Maria Magdalenan kirkolle. Lähellä Vanhaavuorta länsipuolella kaivosta oli toinen kappeli, kenties vanhempi edellistä, päättäen sen vuoren nimestä, jonka läheisyydessä se sijaitsi.
Lännestä tulija sai kulkea tämän viimeksimainitun ohitse, Vanhanvuoren ja Margareta kuninkaan ojan välitse. Tämä oli kaivettu ja siis jonkinlainen kanava, joka Vellan-järven yhteydessä olevasta Vanhanvuoren-lammikosta johti veden kaivantoon, siellä sulatoilla käytettäväksi liikevoimana. Ennen tämän ojan kaivamista juoksi vesi suoraan Falun- eli Östanforsin-jokeen.
Koska kokonaan puuttuu luotettavia lähteitä tältä ajalta, niin on aivan mahdotonta sanoa, missä Engelbrektin talo oli. "Vaskivuorella asui tähän aikaan mies, jonka nimi oli Engelbrekt Engelbrektinpoika", kas siinä hänen tarinansa mutkaton alku ajoilta, jotka siihen määrään kiinnittivät huomionsa hänen toimintaansa, että kaikki sivuseikat jäivät mainitsematta, kovin vähäpätöisinä muistettaviksi. Engelbrektin tarina on kansalliselle elämällemme tullut siksi, mikä henki on ruumiille. Niin kuin ihmishengen ruumiista erottua kaikki se, mikä on katoavaista, vähitellen maatuu maaksi, niin että sitä ei havaita, eipä edes ajatellakkaan, niin on Engelbrektistäkin unhotettu kaikki muu paitsi se, mitä suurta ja ihanaa liittyy hänen nimeensä.
Eerikinjuhlan aikana v. 1433 täällä olleessa väkijoukossa nähtiin, puvuista päättäen, ihmisiä kaikista Taalainmaan pitäjistä sekaisin vuoritilallisten ja kauppakaupunkilaisten kanssa, jotka olivat tänne tulleet kaupan tekoon. Vilkkain oli väentungos molempain kappelien ympärillä, joissa haluttiin kuulla P. Eerikin kunniaksi pidettävää messua.
Itäisen kappelin luona, alulla olevan kirkonrakennuksen läheisyydessä, seisoi kaksi miestä hartaasti keskustellen. Sama syvän surun ilme, joka asui melkein jokaisen miehen ja naisen kasvoilla, painoi heihinkin leimansa. Talonpoikain kasvoilla oli se kuitenkin ikään kuin selvemmin huomattavana kuin vuoritilallisten. Mutta keskeltä tätä sumua, joka koetti himmentää katsetta, tuikki kuitenkin jotakin, josta ilmeni vihaa ja kostonhimoa.
Toinen miehistä oli moralainen, toinen eräs vuoritilallinen. Jälkimäisen takana makaili tavattoman iso koira, joka lähemmin katsoen näkyikin olevan karhu. Se lepäsi kuono etukäpäläin välissä.
"Te sanotte jotakin, Gunnar Laurinpoika", sanoi vuoritilallinen pistäen molemmat kätensä vyöllään olevan nahkavyön alle. "Te sanotte jotakin, joka tuopi mieleeni tämän kirkonrakennuksen."
"Kirkonrakennuksenko?" kysyi moralainen katsoen kummastellen vuoritilalliseen.
"Niin, ettekö ole kuullut, mitenkä vuoritilalliset valitsivat tämän kirkonsijan?"
"En, Björn Bergsman, sitä en ole kuullut!"
"He eivät vetäneet yhtä köyttä asiassa, toiset tahtoivat sen sijoitettavaksi toiselle puolelle jokea, toiset Vanhanvuoren juurelle. Lopuksi sovimme asiasta niin, että vihitty rakennuskivi oli sidottava hevosen selkään sekä kirkko rakennettava siihen mihin hevonen pysähtyi ja pani pitkäkseen."
"Hm", sanoi moralainen. "Tarkoitatko siis Belgstingin tehneen meille saman palveluksen, minkä hevonen teki teille?"
"Niinpä tarkoitan! Belgstingistä tiedän tuskin muuta kuin nimen niiltä ajoilta, jolloin hän ratsasti hopeakenkäisellä hevosella, mutta varmaa on, että minun mielestäni tuo pieni vaskivuorelainen on oikea mies, hän eikä kukaan muu! Hyvänsävyiseltä kuitenkin minusta tuo Belgsting näyttää. Hänellä ja Engelbrektillä sanotaan olevan jotakin hammasteltavaa väleissänsä."
"Mutta luuletko Engelbrektin ottavan tämän asiamme ajaaksensa ja meitä johtaaksensa. Me Siljanin puolen miehet tunnemme hänet hyvin, vieläpä paremmin kuin eteläisten pitäjäin miehet, ja me turvaudumme häneen, mutta jos ei hänkään ota meitä auttaakseen…"
"Silloin voi vaan ihme meidät pelastaa, Gunnar Laurinpoika", vastasi
Björn Bergsman.
Keskustelun keskeytti nuorenpuoleinen taalalainen, joka tuli juosten harjulta kirkkomäelle päin. Hän pysähtyi näiden kahden miehen luokse, jotka sattumalta olivat jääneet seisomaan väkijoukon reunaan.
"Nyt tuli Engelbrekt", sanoi äskentullut hengästyksissään. "Hänellä oli suuri seurue mukanansa. Kuuluu olevan saksalainen herra."
"Hän meni Skedviin olemaan läsnä niiden viiden talonpojan hautajaisissa, jotka vouti savusti hengiltä", selitti vuoritilallinen. "Nyt hän tulee Säterin kuninkaankartanosta, jossa hän eilen vieraili sen ylhäisen herran luona, joka on neuvoston jäsen ja on suuresti kuninkaan suosiossa."
Nyt soivat molempain kappelien kellot ja väki riensi niihin messua kuulemaan. Messun jälkeen oli Engelbrekt aikonut ottaa puheilleen talonpoikain lähettiläät. Niin hän oli ilmoittanut saadessaan tietää talonpoikain aikovan häneltä tulla hätäänsä neuvoa ja apua pyytämään.
Ja kohta kuuluivat ylistysvirret pyhimyskuninkaan kunniaksi kohoavan taivasta kohti. Ja lieneekö sen tehnyt hetken tärkeys, vai sekö, että jokainen laulaja lauloi sydämensä pohjasta — mutta tuskinpa koskaan lienee Eerikinmessua laulettu sellaisella hartaudella. Nyt, nyt jos koskaan, oli tarpeen, että tuo jumaloitu kuningas piti huolta kansastaan ja Jumalan istuimen edessä puhui hyvää sen puolesta. Ei ainoastaan Gunnar Laurinpoika, vaan moni muukin rahvaan mies ajatteli ja rukoili samaa kuin hän: saata Engelbrekt suostumaan, taikka sinun täytyy itsesi tulla taivaastasi meitä pelastamaan.
Juuri väkijoukon tunkeutuessa kirkkoon tuli sieltä kaksi miestä alas harjulle päin. Molemmat olivat kääriytyneet viittoihinsa ja painaneet hatun silmilleen, joko sitten vanhasta tavasta, taikka sen tähden että he tahtoivat pysyä tuntemattomina. Toinen näytti hyvinvoivalta mieheltä, toisella oli hento ja hoikka ruumiinrakennus.
Päästyään lähelle harjua he poikkesivat vasemmalle kulkemaan pitkin harjun rinnettä, melkein niitä paikkoja missä nykyään Trossikatu kulkee. Vetäytyessään näin vähitellen harjulle he tulivat muutamain rakennusten luokse, jotka oli sinne rakennettu kauppatavaravarastoja varten. Näiden rakennusten väliin he hävisivät. Mutta kumpikaan heistä ei huomannut, että heitä vähän matkan päässä seurasi pitkä mustamunkki, joka, nähtyään heidän häviävän kauppapuotien väliin, teki kierroksen ja kiiruhti pitkin askelin sillan ylitse läntiselle rannalle niille rakennuksille, joita täällä oli vähän matkaa rannasta.
Niin kului hetkinen. Nyt alettiin taas soittaa kelloja. Messu oli lopussa ja väki alkoi tulla ulos kappeleista. Kaikki suuntasivat kulkunsa harjulle päin. Suurin joukko tuli lännen puolelta, Vanhanvuoren kappelista. He astuivat erään sillan poikki ja tulivat sitten eräälle joen ja harjun väliselle, laajalle aukealle.
Tämän sillan yli tuli viimeisten joukossa kaksi miestä. Toinen oli lyhyentanakka, toinen pitkävartaloinen ja hoikka; ja niin pian kuin heidät kokouspaikalta huomattiin, kuului kuisketta kokoutuneiden joukosta. Se oli Engelbrekt. Hänen astuessaan lähemmäksi väistyivät joukot kunnioittaen tehden hänelle tietä harjulle päin.
Hän pysähtyi harjun rinteelle, huoneusryhmän edustalle. Hänen rinnallansa, mutta hiukan taampana, seisoi Herman Berman. Talonpojat ja vuoritilalliset asettuivat puolipiiriin hänen ympärillensä, niin että piirin molemmat sivustat päättyivät harjuun. Mutta juuri Engelbrektin kulkiessa harjunrinnettä ylös ja väkijoukon kokoutuessa piiriin, nähtiin kaksi miestä jonkun matkan päässä toisistaan tulevan läntiseltä puolelta jokea ja samaten kulkevan sillan poikki ja yhtyvän kokoutuneihin. Toinen näistä oli kääriytynyt viittaan ja yläpuoli kasvoja oli otsallevedetyn hatun reunojen peitossa, toinen oli mustamunkki.
Äänettömyyden synnyttyä astui esiin vanha hopeahapsinen mies, sama mies, joka oli läsnä Vajamäen kokouksessa. Kuljettuaan vähän rinnettä ylöspäin hän seisattui Engelbrektin eteen.
"Niin kuin tiedät, Engelbrekt, ja niin kuin me kaikki tiedämme", alkoi vanhus, "ovat ulkomaalaiset jo pitkiä aikoja olleet vallalla Ruotsissa ja heillä ovat käsissään maa ja linnat. Huonompaan tilaan ei valtakunta saata joutua ja ruotsalaiset ovat sellaisessa hädässä, että he ennen tahtovat elämästä erota, kuin kauvemmin sietää mokomia vieraita. He uhraavat hikensä ja verensä, mutta saavat kärsiä väkivaltaa ja kovaa kurjuutta. Ja nyt on jouduttu niin pitkälle, ett'ei sille enää kukaan mitään taida, jollei taivaan Jumala meitä auta tätä vääryyttä kukistamaan. Mutta sen uskommekin hänen tekevän niin totta kuin hän auttoi Israelin kansaa Faraota vastaan; enempää eivät hekään kärsineet, kuin ruotsalaiset nyt ovat saaneet kokea. Kulta ja hopea, se viedään kaikki, laista ja oikeudesta ei pidetä suurta väliä, mutta ryöstämistä ja väkivallantekoa pidetään tapana. Monikin, jolla ennen on ollut talot ja tavarat, on nyt rutiköyhä. Nuori ja vanha ja vieläpä kehdossa lepäävä lapsikin saa tätä vaivaa valittaa."
Väkijoukko kävi äänekkääksi. Jokainen tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan mielipahasta ja vihasta kaikkien niiden kärsimyksien tähden, joita kuluneet vuodet olivat heille tuottaneet. Siinä oli ammottava haava, johon koskeminenkin oli vaarallista; — kurjuuden ilmaiseminen noin suoraan ja säälimättä, se oli murha-aseen haavassa vääntelemistä.
"Vuosi vuodelta", jatkoi vanhus, "on paha paisunut ja aina Eerikki kuninkaan valtaanpääsemisestä asti on meillä tuskin ollut tietoa siitä, että Ruotsillakin on kuningas. Järjettömillä metsänelävilläkin on luola tai rotko suojana ja turvana, meillä ei mitään. Ja sen tähden olemme nyt kokoutuneet ja neuvotelleet, mitä olisi tehtävä, ja me tahdomme kaikki yksimielisesti — tehdä lopun kaikesta tästä tuskasta, vaikka henkemme menisi. Mutta me tarvitsemme päätä, miestä, joka meitä johtaa, ja nyt olemme, jokainen pitäjäläisineen, päättäneet valita sinut, Engelbrekt, päälliköksemme, jos vaan itse tahdot ja olet samaa mieltä kuin mekin. Jos olen totta puhunut, niin ilmaiskaa mielenne!"
Näin sanoen hän kääntyi kuunteleviin talonpoikiin ja vuoritilallisiin.
Pauhaava myöntämishuuto kajahti ilmoille.
Engelbrekt oli tarkkaavaisesti kuunnellut miehen sanoja. Hänen rypistyneet kulmansa osottivat kuitenkin, että näissä sanoissa oli ollut jotakin, joka ei häntä miellyttänyt. Miehen lakattua puhumasta ja viimeisten huutojen vaiettua Engelbrekt astui pari askelta eteenpäin ja loi katseensa väkijoukkoon. Syntyi hiljaisuus, ikään kuin jokainen olisi tällä hetkellä odottanut vastausta elämän tärkeimpään kysymykseen.
"Täydelleen tunnen sen hädän, joka viisikolmatta vuotta on ahdistanut seutujamme", näin alkoi Engelbrekt selvällä ja sointuvalla äänellä, joka tunki jokaisen korvaan ja sai hänen sanansa kaikumaan jokaisen sydämessä, "ja tahdon kyllä samoin kuin jokainen kunnon mies uskaltaa pääni katkoakseni ne paulat, joihin Ruotsin miehet ovat sidotut, ja pelastaakseni isänmaani. Vapaa oli Ruotsin kansa ennenmuinoin ja vapaina kuin isämme tahdomme mekin pysyä. Mutta mielettömältä minusta se mies näyttää, joka tahtoo parantaa pahan toisella pahalla. Laki on rikottu eikä rauhaa ole Ruotsinmassa, sen tiedämme kaikki, mutta varmaa on, ett'ei rikottua uudella rikoksella paranneta ja rikoksen se mies tekee, joka nostaa kätensä sitä kuningasta vastaan, jolle hän on uskollisuutta vannonut. Nythän kyllä hätä pelottavana kummituksena kolkuttaa jokaisen ovea ja vankeus ja kuolema irvistelevät vastaan, mihin hyvänsä kääntyneekin hätäänsä valittamaan. Mutta minä en usko kuninkaan tietävän, mitä kansa kärsii, vaan luulen, että hän, siitä tiedon saatuaan tulee käyttämään valtaansa lain ja kuninkaanvalansa mukaisesti ja hillitsemään pahuutta ja sovittamaan, mitä ennen on rikottu. Onnettomuudeksi ei kuningas ole ruotsalainen mies eikä tunne Ruotsin kansaa, eikä hänellä ole vierellänsä ketään tietävää sanomassa, mitä laki ja oikeus vaatii, ja johdattamassa hänelle mieleen niitä valoja ja lupauksia, jotka hän Moran niityllä kuninkaaksi otettaessa teki ja antoi. Mutta ennen kuin kuningas on tahtonsa lausunut, ennen kuin olemme hänen omasta suustansa kuulleet, ett'ei häneltä ole mitään apua odotettavissa, sitä ennen ei saa kukaan miekkaan tarttua. Vai mitäpä sanoisitte, te vuoritilalliset ja talonpojat, jos teidän lampuotinne, luullessaan kärsivänsä laittomuuksia teidän puoleltanne, käräjiin menemisen ja lakiin vetoamisen sijaan heti kävisivät käsiksi keihäisiinsä."
Engelbrekt vaikeni, mutta miehet seisoivat katsoen häneen, ikään kuin odotellen hänen jatkavan. Ei kuitenkaan ollut huomattavissa mitään suuttumusta tai tyytymättömyyttä siitä, mitä pieni mies harjun rinteeltä oli puhunut, vaikka se ei täydelleen ollutkaan heidän odotuksiensa mukaista. Niin kului muutamia silmänräpäyksiä. Sillä välin oli pitkä munkki lavean puolipiirin takaa lähennyt harjua. Päästyänsä niiden miesten luokse, jotka tässä seisoivat reunimmaisina, hän kuiskasi jotakin muutaman talonpojan korvaan. Tämä lähti liikkeelle näyttäen aikovan mennä Engelbrektin luokse. Mutta Herman Berman tuli häntä vastaan ja talonpojan virkettua hänelle pari sanaa he menivät yhdessä takaisin sille paikalle, josta talonpoika oli lähtenyt.
Täällä seisoi munkki; hän nosti merkitseväisesti käden suullensa varovaisuutta tarkoittaen. Herman ymmärsi merkin ja seurasi häntä ääneti vähän matkan päähän syrjään. Jouduttuansa siten seljin väkijoukkoon päin pysähtyi munkki ja ojensi nuorukaiselle paperisuikaleen, jolle oli kirjoitettu muutamia sanoja.
"Engelbrektille!" kuiskasi munkki.
Sen jälkeen he taas menivät väkijoukkoon. Munkki kävi entiselle paikallensa ja Herman meni Engelbrektin luokse.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastanneeksi siihen, mitä Engelbrekt oli puhunut. Kaikki näyttivät tahtovan tarkkaan miettiä hänen sanojansa. Hermanilla oli sen tähden nyt sopiva tilaisuus antaa Engelbrektille munkin paperisuikale. Engelbrekt luki sen ja hänen kasvonsa synkistyivät.
Paperilla oli seuraavat sanat:
"Vouti on takanasi talossa!"
"Isä Johannekselta!" kuiskasi Herman. Engelbrekt rutisti paperin kouraansa ja hänen nostaessaan päätänsä oli jo muuan moralainen valmiina häntä puhuttelemaan.
"Totta on, mitä sanot, Engelbrekt", sanoi hän, "ei pidä iskeä poikki sitä kättä, jota tahtoo sopijaisiksi puristaa. Ja minä uskon samaa kuin sinäkin, ett'ei kuningas tiedä, kuinka paljon pahaa hänen voutinsa saattavat aikaan. Mutta matka kuninkaan puheille on nykyjään niin pitkä, ett'ei uskalla toivoa kenenkään joutuvan perille. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin mekin monen lähteneen sille matkalle, mutta jos tyystiin tarkastamme, niin löydämme paljon menneiden jälkiä, vaan emme ollenkaan palanneiden. Kuinka kauvan tahdot sitte meitä odottamaan? Sano se mies, joka voi ottaa lähteäksensä kuninkaan puheille viemään valituksiamme perille. Katso, sen tähden olemme mielestämme nyt jo pyrkineet niin pitkälle, kuin voimme päästä, ja seuraava askel on vievä meidät joko elämään tai kuolemaan. Näin minä ajattelen, mutta en tiedä, onko useampia samamielisiä."
Ja taaskin kohosi mahtava huuto, joka selvästi ilmaisi miehen lausuneen kaikkien yhteisen mielipiteen. Engelbrekt ei kiirehtinyt keskeyttämään huutoja, mutta kun ne taukosivat ja kun kaikkien silmät taas katsoivat häneen, hän viittasi kädellänsä tahtovansa taas puhua heille.
"Rehellistä puhetta oli se", sanoi hän, "ja miehen puhetta. Mutta sanon teille yhtä vapaasti oman mielipiteeni: meidän valitustemme täytyy tulla kuninkaan kuuluviin ja hänen on vastaaminen niihin, ennen kuin käymme keihääseen ja kirveeseen käsiksi. Hänen tulee itsensä lausua oma tuomionsa, kumpaako hän tahtoo, hallitakko Ruotsia, niin kuin laki käskee, vaiko pakottaa meitä tarttumaan aseisiin. Meidän asiamme on pyhä, sillä se on oikea! Mutta elkäämme itse tehkö vääräksi sitä valaa, jonka kerran olemme vannoneet. Nyt se on pyhänä alttarivaatteena Herran kasvoin edessä ja hänen enkelinsä seisovat sen ympärillä … itse emme saa sitä pyhäköstä riistää ja tehdä matoksi, jolle julma voutimme voi käydä seisomaan ja siltä julistaa koko maailmalle: he ovat kapinoitsijoita ja rosvoja! — Lähettitoimi kuninkaan luokse on vaikea, sanotte, eikä vielä ole kukaan palannut niistä, jotka ovat uskaltaneet sille tielle lähteä… Olkoon niin, Taalainmaan miehet, mutta minä otan tämän toimekseni, minä tahdon lähteä Eerikki kuninkaan puheille viemään perille asiaanne. Jollen minäkään palaa, niin silloin on aika ruveta toimimaan. Mutta jos minä palaan, niin tuon joko hyviä tietoja kuninkaalta … taikka teille päällikön. Siinä on mielipiteeni, tehkää nyt, niin kuin tahdotte ja niin kuin Jumala mieltänne johtaa, mutta siinä sanassani, jonka nyt olen teille sanonut, tahdon pysyä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ja Pyhä Eerikki kuningas."
Nämä sanat vaikuttivat valtavasti kaikkiin. He ymmärsivät nyt, että tuo pieni mies tahtoi samaa mitä hekin, mutta tahtoi sen saavuttaa tavalla, joka siirsi verisen syyllisyyden heistä kuninkaaseen taikka niihin, jotka antoivat kuninkaalle neuvoja ja estivät häntä näkemästä kyyneltulvia ja sitä verta, jota vastoin Jumalan ja ihmisten lakia ja hänen omaa kuninkaanvalaansa vuodatettiin. Mutta eivät ainoastaan sanat, vaan jo se tapa, jolla ne lausuttiin, puhujan syvä, malminheleä ääni, hänen vaatimaton, suora käytöksensä ja rehellinen, miehekäs katseensa, kaikki tämä yhtyi kuulijoita viehättämään. Tuo pieni mies näytti puhuessansa muuttavan muotoansa, tai oikeammin: nähtiin ainoastaan hänen henkevät kasvonsa ja huomattiin sanat niin tarkoin, että muutoin unhotettiin koko hänen ulkonainen ihmisensä. Ja ylipäänsä olikin hän sanonut aivan samaa, mitä kaikki olivat tahtoneet, vaikka hädän rajaton suuruus oli heidät pannut luulemaan jo joutuneensa sille rajalle, jossa miehen on velvollisuus panna kova kovaa vastaan. He olivat jo koettaneet Engelbrektin neuvomaa keinoa, eivätkä luulleet enää kenenkään uskaltavan pyrkiä hyppäämään sen kuilun poikki, joka sillä tiellä ammotti vastaan.
Mutta tuossa hän seisoi, se mies, joka heidän hyväksensä tahtoi antautua vaaralle alttiiksi, tuossa hän seisoi lempeän miehekäs hymy huulillaan ja tarjoutui toimittamaan sen, mihin ei kukaan muu ollut tahtonut ryhtyä. Ja jos asiaa arvolleen aprikoitsi, niin helposti huomasi, että se vaara oli oleva suurempi ja se kunnia pienempi, joka odotti yksinäistä asianajajaa, kuin se vaara ja kunnia, joka oli tuleva koko Taalainmaan päällikön osaksi. Engelbrektin tarjoutuminen itse lähtemään kuninkaan puheille, — sepä oli jotakin, joka kerrassaan veti kaikkien sydämet puoleensa.
Senpä tähden kajahtikin mahtava ihastushuuto Engelbrektin sanojen jälkeen.
"Sinun tahtosi on meidänkin, Engelbrekt", kuului miesten huuto joka taholta.
"Siitä teille kaunis kiitos, te kunnon taalalaiset!" virkkoi taas Engelbrekt. "Tämä päätöksemme on semmoinen, että siitä voimme vastata Jumalalle ja Pyhälle Eerikille. Ja jos niin kävisi, josta Jumala varjelkoon, että meidät pakotetaan tarttumaan aseisiin, niin silloin on Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä meidän puolellamme! Olkaamme sen tähden hyvällä mielellä. Niin nopeasti kuin hevoseni jaksaa juosta ja niin nopeasti kuin tuuli voi alusta kiidättää, suoritan minä matkani Eerikki kuninkaan luokse ja sieltä tänne takaisin. Mutta siksi, taikka kunnes muuta tietä saatte tietoja minusta, tulee seuduissamme täydellisen rauhan ja levon vallita. Vannokaa minulle se!"
Ja miehet vannoivat, niin kuin Engelbrekt tahtoi, ja siihen hajautui kokous.
Mutta Engelbrekt seisoi ajatuksissaan ja seurasi silmillään tuota aaltoilevaa väkijoukkoa. Hänen näytti olevan vaikea saada silmiänsä eroamaan noista synkistä, kalpeista kasvoista, jotka olivat valmiit taipumaan lain alle, vaikka miekankärki oli sydämellä, valmiina survaistavaksi sisään. Jotakin suurta ja ihanaa sisältääkin se oppi, jota nämä talonpoikaismiehet eivät tosin osanneet sanoin lausua, mutta sitä paremmin ja voimakkaammin osasivat teossa osottaa, se, joka neuvoo miehen tavoin odottamaan, kestämään, tyytymään.
Mutta kohta läheni hajautunut joukko Engelbrektiä, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Väen tungos kävi suureksi hänen ympärillänsä. Kaikki tahtoivat kiittää häntä, pusertaa hänen kättänsä ja pyytää häntä luottamaan heidän vannomaansa valaan, kukaties myöskin kehottaa olemaan varuillaan voutiin nähden. Töin tuskin hän sai tilaisuuden kuiskata muutamia sanoja Hermanille, jonka sen jälkeen nähtiin hiljoilleen vetäytyvän joukosta ja lähtevän sillalle päin.
Kesti hyvän aikaa, ennen kuin Engelbrekt pääsi lähtemään paikalta. Kun hän vihdoin oli matkalla kotiinsa ja oli päässyt sillan yli, tuli häntä vastaan se mies, joka yksin ajoin munkin kanssa oli saapunut kokouspaikalle ja ollut kokouksessa läsnä. Mies ojensi Engelbrektille kätensä.
"Mitä, tekö täällä, jalo herra?" huudahti Engelbrekt tarttuen ojennettuun käteen ja pusertaen sitä.
"Kiitos, jalo mies! Aivan niin olisin minäkin tehnyt!"
Engelbrekt hymyili jatkaessaan matkaansa Hannu kreivin seurassa, sillä hän se oli.
"Mutta ojentaessani käteni teille, Engelbrekt Engelbrektinpoika", jatkoi kreivi, "en tee sitä ainoastaan kunnioituksenosotteeksi siitä, mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, vaan minä tarjoan sillä teille ystävyyteni kaikeksi vastaisuudeksi. Kenties on se aika tuleva, jolloin voin tämän ystävyyteni teille osottaa muullakin kuin sanoilla."
"Siitä teille sydämen kiitos! Se aika on ehkä tuleva, ennen kuin kukaan sitä aavistaakaan, jos oikein tunnen olot ja henkilöt."
Nyökäyttämällä päätänsä myönsi kreivi Engelbrektin arvelun oikeaksi.
"Sallikaa minun nyt kysyä", sanoi hän sitten, "milloin aiotte lähteä vaaralliselle matkallenne? Luulenpa, Jumala paratkoon, ett'ei vouti ole pysyvä toimettomana, kun saa lähdöstänne tiedon. Suokoon Jumala erehtyväni, mutta luulen tarvittavan sekä älyä että onnea päästäksenne perille."
"Vaaran kyllä tajuan", vastasi Engelbrekt, "enkä aio laiminlyödä, mikä viisaalta näyttää, mutta asiani on pyhä asia ja se on Jumalan kädessä."
"Ja milloin lähdette!"
"Ennen huomisen auringon nousua toivon olevani jo hyvän matkan päässä!"
"Ja yksinännekö lähdette?"
"Kenties otan nuorukaisen mukaan."
Näin puhellen olivat nuo molemmat miehet joutuneet Engelbrektin talolle. Sinne päin oli joukko rahvasta ja muutamia vuoritilallisiakin kulkenut. Mutta tässä väkijoukossa nähtiin aivan lähellä Engelbrektin kartanon porttia pieni ja hoikka mies, joka oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt hattunsa alas silmilleen. Hän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä ja katselevan kartanoa ja sen edustalla kulkevia ihmisiä.
Miehen koko käytöksessä oli kuitenkin jotakin, joka jo kaukaa herätti Engelbrektin huomiota. Hän ei kääntänyt tarkkoja silmiänsä hänestä, vaikka miehekkään tyynesti astuikin eteenpäin. Herman Berman näkyi hetkisen aikaa portilla silmäilemässä ohitsemenevää tietä pitkin ja Engelbrekt huomasi, kuinka nuorukainen säpsähti, äkätessään tuon hoikan miehen. Heti sen jälkeen hävisi nuorukainen pihaan, mutta sitten tuli renki taluttaen paria hevosta portista ulos. Ne olivat komeita elukoita ja melkein kaikki tiesivät nämä molemmat niiksi, joita Engelbrekt ja Herman käyttivät pitkillä matkoilla. Pihasta kuului Herman huutavan rengille:
"Hoida hyvästi hevosia, Pekka, että ne jaksavat. Huomenna iltapäivällä me lähdemme matkalle!"
"Olkaa huoleti, herra, niiltä ei tule mitään puuttumaan", kuului renki vastaavan. "Jos vaan seppä on kotona, niin ei ole mitään hätää."
Renki näytti sitten verkalleen taluttavan hevosia joelle juotettaviksi.
Nuorukaisen kehotuksen kuulivat aivan hyvin sekä Engelbrekt että kreivi, jotka sillä välin olivat tulleet yhä lähemmäksi. Yht'äkkiä pysähtyi Engelbrekt.
"Mikä nyt?" kysyi kreivi ja katsoi kummastuneena vuoritilalliseen.
Kysymykseen ei tullut vastausta, mutta Engelbrekt käänsihe hiljakseen sinne päin, josta he olivat tulleet. Kreivi katsoi samanne päin ja huomasi nyt tuon hoikan miehen, joka poistui joelle päin ja näytti jouduttavan kulkuansa sitä mukaa, kuin joutui etemmäksi rahvaantäyttämältä Engelbrektin talon edustalta.
"Ah", sanoi kreivi ja viittasi luoksensa erään ratsumiehiänsä, saman, joka antoi hänelle ne tärkeät tiedot Vesterbyn luona ja joka nyt oli aivan lähellä. "Näethän tuon miehen, jolla näyttää olevan niin kiire sillalle…"
Ratsumies nyökäytti myöntävästi päätänsä.
"Se on Kirjuri-Martti", sanoi hän, "minä tunsin hänet heti valepuvusta huolimatta. Hän on voudin oikea käsi."
"Seuraa häntä", virkkoi taas kreivi, "ja hanki minulle tarkat tiedot hänen asioistansa ja millä asioilla hän oli täällä portin korvassa! Sitä minä aavistinkin", jatkoi hän ratsumiehen poistuttua, "luulinpa kerran ennenkin nähneeni tuon hiipivän haamun."
Engelbrekt, joka ei sillä välin ollut päästänyt tuota valepukuista silmistään, käänsihe nyt takaisin.
"Joutukaamme!" virkkoi kreivi.
Ja sitten he jatkoivat kulkuansa. Portilla tuli vastaan moralainen mies, joka jo istui ratsailla ja näytti olevan lähtemässä kotimatkalle. Takanansa hevosen selässä oli hänellä kuitenkin enemmän kuormaa, kuin näytti tarvitsevan.
"Näinkö aikaiseen, Keihäs-Lassi?" kysäsi Engelbrekt miehen ajaessa ohitse.
"Matka on pitkä", vastasi talonpoika, "ja minun täytyy joutua kohta kotiin."
"Gagnevinkö tietä lähdet?" kysyi vielä Engelbrekt nähdessään talonpojan kääntävän hevosensa päinvastaiselle suunnalle, kuin renki oli mennyt hevosinensa, joka tie sekin pohjoista kohti vei Siljaniin ja Moraan.
"Minulla on ostoksia Leksandin kaniikille", vastasi talonpoika ja poistui.
Leksandin ja Ison Tunan kirkkoherrat olivat korkeampiarvoisia kuin muiden Taalainmaan pitäjäin maanpapit keskiajalla. He olivat Vesteråsin tuomiokapitulin jäseniä ja heitä sanottiin sen tähden kaniikeiksi.
Juuri Engelbrektin astuessa pihamaalle tuli häntä vastaan kohteliaasti hymyilevä mies. Hän oli aivan lähellä, niin että hän epäilemättä oli nähnyt ja kuullut Engelbrektin puhelevan talonpojan kanssa. Mies oli hansalaisen kauppamiehen puvussa ja hänen outo ääntämisensä, kun hän sitten kääntyi Engelbrektiä puhuttelemaan, antoikin tukea tälle arvelulle.
"Nimeni on Lydert Rosenbrygge, olen lybekkiläinen kauppias", sanoi hän, "minulla on monenlaista arvokasta tavaraa tarjottavana, mutta voinhan ymmärtää, ett'ei aika ole nyt sovelias kaupantekoon. Vaan kosk'ei, kuten kuulen, tule matkalle lähtöä ennen kuin huomenna, niin onhan vielä aikaa."
"Terve tultuanne, kauppias Lydert", tervehti Engelbrekt, "aika on, niin kuin itse sanotte, nyt sopimaton kaupan tekoon."
Näin sanoen he erosivat. Mutta myöskin Hannu kreivi erosi Engelbrektistä. Hän asui Borenkartanossa,[15] joka oli jonkinlainen voudinasunto, milloin erityinen vouti määrättiin Vaskivuorelle. Tämä talo oli pohjoisempana ja sitä kohti poistui kreivi. Hän näkyi kuitenkin kohta muuttavan suuntaa ja poikkeavan eräälle polulle, joka vei joelle.
XI.
Engelbrektin kotona.
Engelbrektin koti ei miltään puolen eronnut muiden vuoritilallisten kodeista. Arkituvassa eli siinä huoneessa, johon hän ensin astui sisälle, oli tavanmukainen seinäpenkki ympäri huonetta. Huoneen toisessa päässä oli iso pöytä penkin edessä, pää käännettynä erästä penkinkohtaa vasten, jonka ulkonevista sivupuitteistakin päättäen selvästi huomasi kunniaistuimeksi, isännän tavalliseksi sijaksi. Tämä osa huonetta oli vasemmalle ovesta; vastavinoon tästä, oven oikealla puolella, oli nurkassa liesi ja sen vieressä rukki toisensa vieressä. Ne olivat perheenemännän ja hänen neitostensa, jotka illoin istuivat siellä kehräämässä, kainosti kuunnellen toisella puolella olevaa isäntää, joka veistelevien nuorukaisten ja renkien keskellä kertoi miehistä, muinoin eläneistä, jotka Ruotsin maassa olivat suuria urotöitä tehneet.
Nyt oli päivällisaika ja katettu pöytä odotteli isäntää sekä muuta talonväkeä. Mutta Engelbrektin astuessa sisään ei ollut keitään muita huoneessa kuin hänen vaimonsa. Hän istui pöydän ääressä, kädet ristissä pöydällä ja pää nojautuneena käsiin. Hän oli vaipuneena rukoukseen, sillä käsien välissä oli rukousnauha. Varmaankin oli tieto aamupäivän tapahtumasta jo saapunut hänelle ja vallannut hänet. Oven avaaminen ei häntä häirinnyt.
Engelbrekt jäi äänetönnä seisomaan kynnykselle, ja hänen vakavaan katseeseensa syttyi sanomattoman rakkauden liekki, voisipa melkein sanoa hartaus. Hänkin pani kätensä ristiin ja rukoili.
Vaimo nosti päätänsä ja huomasi miehen. Hän nousi ja meni miestänsä vastaan. Hänen kasvonsa olivat lempeän kauniit ja leppeän suloiset olivat hänen silmänsä. Hän oli kenties tavallista kalpeampi, mutta saattoihan siltä näyttää tumman puvun ja poskia myöten sidotun hunnunkin takia. Engelbrekt sulki hänet syliinsä ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos!" sanoi hän, "sinä rukoilet minun puolestani … tiedätkö siis jo minun lähtevän matkalle?"
Vaimo nyökäytti hiljaisesti päätään ja pari kuumaa kyyneltä vierähti miehen kädelle.
"Mikä on ihmiselle määrätty, vaimo", sanoi hän, "sitä hän ei voi välttää, mutta kohtalo on Herran vallassa."
Näin sanoen hän irroitti hänet hiljaa itsestään ja ottaen hänen molemmat kätensä omiinsa katsoi häntä syvälle silmiin.
"Ei mitään kyyneliä, vaimo", lisäsi hän, "Engelbrektin vaimo ei saa itkeä! Jos Jumala tahtoo, tapaamme kyllä taas toisemme täällä, jollei, tapaamme taivaassa."
Vaimo viittasi ystävällisesti ja omituista, sydämellistä voimaa hehkuivat hänen silmänsä.
Samassa astui Herman huoneeseen.
"Nyt luulen kaikki olevan valmiina", sanoi hän ja pysähtyi kunnioittavasti Engelbrektin eteen.
"Entä voudin vakoojat?" kysyi Engelbrekt.
"Näitkö siis hänet…?"
"Näin yhden, mutta tuskinpa hän oli ainoa. Oletko varma siitä, Herman, ett'ei tämä saanut toimiasi urkituksi?"
"Eihän sitä aina voi tietää, missä käärme kierteleikse", vastasi Herman, "mutta tuskinpa luulen voudin saavan lähtömme hetkeä tietoonsa siitä, mitä hänen tiedonhankkijansa ovat nähneet ja kuulleet täällä pihamaallasi, isä. Pekan tapasin kotimatkalla ja kerroin hänelle, mitä oli tekeillä, ja käskin hänen viemään hevosemme pohjoiseen päin ja kiertotietä yhtymään meihin Ornäsin luona. Minä aavistin kaikkia meidän toimiamme mitä tarkimmin valvottavan ja sen tähden käskin Pekan viedä hevoset satuloimattomina. Juuri kun hän oli lähtemässä, juolahti mieleeni heittää silmäys pitkin tietä, enkä ollut erehtynytkään. Näin ja tunsin Kirjuri-Martin, jota te, isä, olette sanonut voudin kätyriksi. Sen tähden huusin rengille aikovamme lähteä huomenna. Satulat lähetin vanhan Keihäs-Juhani-Björninpojan poikain mukana. He olivat tullessani molemmat täällä tuvassa, ja kun heille ilmoitin, mitä oli tarvis, niin he olivat heti myöntyväiset. Gunnar läksi ensin. Hänellä oli sinun satulasi matkassaan. Lassi taas, joka tuli vastaasi, vei minun satulani takanansa hevosen selässä. Mielestäni ei veneessä pitänyt olla liikaa painoa, jos mieli sen kulkea hyvää vauhtia."
"Tietäköönpä vouti lähtöajan tai elköön", sanoi Engelbrekt vähän aikaa oltuansa vaiti. "Jumalan nimessä lähdemme P. Yrjänän veljeyskokouksesta. Kaikki mitä tehdä voi, on tehty. Kiitos, Herman!"
"Ja kenen aiot ottaa soutamaan järven poikki?" kysyi nuorukainen.
"Ulvi vanhus saa soutaa meidät Vikaan."
"Mutta siihen tarvitaan voimakkaat käsivarret, isä. Tuuli on kiihtynyt, yöksi tulee myrsky, jos tätä jatkuu."
"Ole huoleti, poikani, Ulvi vanhus ajaa pesään kahdetkin käsivarret."
Nyt alkoivat talon palkolliset tulla sisälle. Renkejä ja vuorityömiehiä ja neitosia tuli toinen toisensa perästä. Viimeisenä tuli vanha mies, harmaahapsinen ja partainen, jolla oli harmaansäihkyvät silmät. Se oli Ulvi vanhus. Hänen iso jäntevä vartalonsa ja voimakkaat liikkeensä osottivat kuitenkin tässä kuluneessa ruumiissa vielä löytyvän paljon voimaa jälellä. Hän katseli äänetönnä ympärillensä pysytellen oven puolella.
Sillä välin kannettiin ruoka sisälle. Isäntä päästi vyöltänsä vyön, jossa miekka hopeakannikkeesta riippui — vuoritilallisten oli näet etuoikeuksien mukaan sallittu pitää asetta — ja ripusti sen seinässä olevaan koukkuun liki liettä. Herman teki samoin. Sitten meni Engelbrekt pöydän päähän, luki rukouksen ja istuutui sitten kunniapaikalle. Hänen rinnallansa istuivat, toisella puolen hänen vaimonsa, toisella Herman, ja sitten palvelijoita ja neitosia kahden puolen. Kaikki olivat vaiti, kaikilla oli mielessä isännän lähtö ja mitä siitä oli seuraava.
Kun päivällinen oli lopetettu ja kaikki nousivat lähteäkseen, viittasi Engelbrekt Ulvi vanhusta jäämään. Se ei herättänyt mitään huomiota. Ulvi oli vanha uskollinen palvelija, johon isäntä täydellisesti luotti, ja useinkin sattui, että hän toisten lähdettyä yksinänsä jäi isäntäväen kanssa puhelemaan.
"Minulla on vähän työtä sinulle, Ulvi", sanoi Engelbrekt, kun kaikki olivat menneet ja vaan hänen vaimonsa ja Herman olivat jälellä tuvassa, "mutta se on kovaa työtä, johon tarvitaan vahvat käsivarret ja sukkela pää. Vieläkö sinulla on entistä voimaasi tallella käsivarsissasi, Ulvi…?"
Ylpeyden ja ilon välähdys leimahti vanhuksen harmaitten kulmakarvain alta.
"Huoletta saat luottaa minuun Engelbrekt, nyt niin kuin ennenkin!" vastasi hän. "Hm, ikuiseksi häpeäksi olisi harmaille hapsilleni, jos joku pojista saisi sinua auttaa alkaessasi elämäsi jaloimman työn."
"No hyvä, vanha ystävä, tämäniltaisen veljeskokouksen päätyttyä lähdemme matkalle. Sinä pidät veneen reilassa rannassa, mutta omaksi asiaksesi jää päästä sinne joutumatta tarpeettomain pahasilmäisten nähtäväksi. Vouti näes on täällä, hän tietää, mitä tänään on puuhattu, hän kuuli sen itse. Nyt on ensiksi päästävä kohtaamasta häntä tai hänen vakoojiansa."
"Hyvä, sen teen… Mutta joko tänä iltana? Kaikkihan sanovat sinun lähtevän vasta huomenna?"
"Niin on sanottu voudin tähden…"
"Ymmärrän … ja sitä virttä on veisattava, kunnes vouti ja hänen ratsumiehensä ovat saaneet pitkän nenän, kyllä ymmärrän."
Sillä läksi vanha palvelija. Vielä oli muutamia tunteja jälellä veljeystoverien kokoutumisaikaan ja Engelbrekt tahtoi käyttää niitä mennäkseen kaivokselle tarkastamaan työmiehiänsä sekä, jos mahdollista, tavatakseen pater Johannesta, munkkia, jonka hän kummastuksekseen huomasi välttävän hänen taloansa, vaikka äskettäin oli saapunut paikkakunnalle.
Hän meni, mutta palasi parin tunnin kuluttua ja kysyi silloin jotenkin levottomana, eikö pateria ollut näkynyt. Saatuaan kieltävän vastauksen oli hän lähtemässä ulos, mutta samalla avautui ovi hänen takanansa ja Hannu kreivi ilmautui kynnykselle.
"Aioin lähettää teitä noutamaan", sanoi hän, "mutta pelkäsin herättäväni huomiota ja tulin sen tähden itse luoksenne. Tuon uutisia, jotka eivät minusta näytä niinkään vähäpätöisiltä."
"Ja koskevatko ne minua?" kysyi Engelbrekt.
"Teitä ja matkaanne…"
"Näyttääpä siltä kuin piankin olisitte saanut tilaisuuden osottaa minulle ystävyyttänne, Hannu kreivi."
"Voitte olla aivan huoletonna voudista, Engelbrekt; hän ei aavista aikovanne lähteä ennen huomista iltapäivää, mutta siksi ajaksi hän on ryhtynyt kaikenlaisiin toimiin saadakseen teidät valtaansa. Mitä suurinta varovaisuutta on sen tähden noudatettava; pieninkin hänen saamansa vihjaus siitä, että olette lähtenyt vuorelta ennen huomista keskipäivää, tekee teille vaaran kymmenkertaiseksi. Huomisesta keskipäivästä kulkee Borganäsin tiellä ratsumiestä, niin että vilisee, ja kaikilla on käsky ottaa teidät kiinni joko elävänä tai kuolleena."
"Suurempi siitä kuitenkin vaara voudille koituisi, jos tämä hänen yrityksensä onnistuisi, kuin jos hän antaisi minun kulkea rauhassa. Mutta hänhän on siinä uskossa, että Ruotsin rahvasta voipi kohdella mielensä mukaan. Ketä Herra tahtoo kurittaa, sen hän tekee sokeaksi. Mutta mistä tiedätte kaiken tämän, kreivi?"
"Näittehän sen hoikan miehen portillanne, kun tulimme kokouksesta päivällä…?"
"Kyllä näin!"
"Hän oli voudin urkkijoita…"
"Sen tiesin … minä tunsin hänet!"
"Mutta sitten ette kai tiennyt, että kauppias, joka tuli portilla vastaanne, myöskin oli niitä?"
"Lydert Rosenbryggekö?"
"Se oli hänen nimensä, luulen ma… Hänen nimensä on minulle vanhastaan vastenmielinen."
Hannu kreivistä näki, ett'ei hän mielellään tahtonut mainita tätä nimeä eikä muistella sen omistajaa.
"Arvasin siis oikein", virkkoi Engelbrekt, "mutta ei kummankaan näistä ole onnistunut sukkeluudessa voittaa Hermaniani."
"Ei kummankaan!"
"Ja mistä kaiken tämän tiedätte?"
"Yksi ratsumiehiäni, muuan luotettava ja uskollinen nuorukainen, seisoi muun rahvaan joukossa juuri silloin kuin saimme nähdä tuon hoikan kirjurin. Minä käskin hänen kulkea tämän jälkiä ja hän sen tekikin. Onni oli hänelle suotuisa. Juuri kirjurin hävitessä erääseen tuolla harjulla olevista taloista, yhtyi hän toiseen kauppamieheen, joka myöskin on Lybekistä kotoisin ja joka on hänen sukujaan. Tämä oli saapunut tänne eilen ja pannut tavaransa näytteille. Ainoastaan keskiviikkona ja lauantainahan täällä Maunu Eerikinpojan oikeutuskirjan mukaan saa myödä sellaista rihkamatavaraa…? Tämä pyysi nuorukaisen tulemaan kauppapuotiinsa."
"Ja vouti…?"
"Sattui niin hyvin, että vouti oli tuon toisen lybekkiläisen puodissa, johon oli vaan seinä väliä. Kauppias, joka jo edeltäpäin tiesi, mikä mahtava mies hänellä oli naapurina, viittasi nuorukaisen olemaan hiljaa ja siten tämä sai kuulla kirjurin voudin mieliksi kertovan, mitä oli kuullut ja nähnyt."
"Mutta entä Lydert?"
"Hänkin saapui vähän sen jälkeen ja vakuutti kirjurin tiedot oikeiksi. Sekä reippaan nuorukaisenne käsky rengille, että teidän talonpojalle tekemänne kysymykset ja tämän vastaukset mainittiin todistamassa ilmoituksia ajasta, milloin teidän oli määrä lähteä matkalle."
"Ainoastaan näiden kahdenko hän näki tahi kuuli lähestyvän voutia?"
"Eipä!"
"Onko hän sitten käynyt uudelleen kaupustelijan luona?"
"Minä lähetin hänet… Olen kutsunut voudin kaikkine väkineen täksi illaksi luokseni voudintaloon… Siten hän toivoakseni on ainakin täksi vuorokaudeksi jättävä teidät rauhaan."
"Suotte minulle hyvää, Hannu kreivi, ja asiain näin ollen en ainoastaan minä, vaan kaikki taalalaiset jäävät siitä teille kiitollisuudenvelkaan…"
"Kun sitten palvelijani", keskeytti kreivi, "tuli voudin puheille, oli siellä muuan Pyhän Dominikaanimunkiston munkki…"
"Mustamunkkiko?" huudahti Engelbrekt jotenkin kiivaasti.
"Niin, dominikaanimunkki … hän oli tavattoman pitkä, sanoi palvelijani."
"Johannes, ei … mahdotonta, mahdotonta", sanoi Engelbrekt, sentään enemmän itsekseen, kuin vastaukseksi kreivin kertomukseen.
"Olisiko teillä syytä ruveta epäilemään tätä miestä?" kysyi kreivi.
"Ei, ei … en halua edes tietää mitä palvelijanne kuuli, jos hän jotakin kuuli heidän puheestaan."
"Vähän hän kuulikin", sanoi kreivi, "vouti vaan näytti hyvin iloiselta ja kiitti ystävällisesti tuota pitkää munkkia."
Engelbrektin otsa vetäytyi rypyille ja hän painoi kätensä silmilleen, mutta hetkisen perästä näytti hän kokonaan rauhoittuneen ja tuo äsken silmillä ollut käsi ilmaisi liikkeellään pikemmin mielipahaa siitä, että hän oli voinut hituistakaan epäillä sitä henkilöä, jota hän oli sanonut Johannekseksi.
"Nyt on siis tie avoin ja vapaa teille, Engelbrekt, huomiseen keskipäivään saakka", sanoi kreivi rohkaisten, "ja nyt sanon teille sydämelliset jäähyväiset… Kai matkustatte Tukholman kautta?"
"Niinpä arvelen!"
"Vähän aikaa takaperin ostin siellä talon läheltä linnaa … jos tahdotte käyttää sitä majatalonanne, niin olkaa kuin kotonanne, niin kauvan kuin viivytte Tukholmassa!"
"Kiitos, kiitos, Hannu kreivi", puuttui Engelbrekt puheeseen ja puristi hartaasti kreivin kättä, "mutta Tukholmassa menen majailemaan vanhan ystäväni Henrikki Kalusepän luokse. Jumala teitä siunatkoon, Hannu kreivi, kaikesta hyvänsuonnistanne. Te olette ainoa saksalainen, jonka olen kuullut suovan ruotsalaiselle hyvää."
Kreivi hymyili ja sanoi tarttuen Engelbrektiä käteen:
"Jumala teitä suojelkoon, jalo mies, tärkeällä matkallanne ja avatkoon
Hän kuninkaan korvat ja sydämen sanoillenne. Olisinpa halunnut, että
Eerikki kuningas olisi ollut täällä tänään…!"
Sitten kreivi läksi ja Engelbrekt jäi yksinään huoneeseen. Hän kulki muutamia kertoja edes takaisin. Sisällä alkoi hämärtää; päivä pääsi hädin tuskin sisälle pienistä ikkunanruuduista, jotka yksinään tiesivät rikkautta tässä huoneessa. Sillä ylimalkaan käytettiin tähän aikaan ikkunoissa sarvea tahi nahkaa lasin sijasta. Ainoastaan linnoissa ja varakkaissa herrastaloissa nähtiin sellaista ylellisyyttä kuin lasiruutuja. Ulkopuolelta kuului myrskyn henkäyksiä pitkin Östanfors-jokea.