TOINEN JAOS.

Matka kuninkaihin.

I.

Yö Ornäsissä.

Noin viiden neljännespeninkulman päässä Falunista on vanha rälssitalo, jonka nimi erikoisesti kajahtaa jokaisen ruotsalaisen korvissa ja ikään kuin johtaa hänen mielensä menneisiin aikoihin, jolloin hänen nuorta uljuutta uhkuva kansansa raivasi itselleen tien valoon ja vapauteen. Se oli Ornäs.

Talo on kauniilla paikalla ja siitä näkyy iso Runn-järvi sekä muuan sen lounainen selkä, jota sanotaan Öje-järveksi. Se sijaitsee ylängöllä, pienellä niemekkeellä, joka pistää mainittuun Oje-järveen, ja on siten kahdelta puolen veden ympäröimänä. Pohjoista kohti aukenee kauniita lehtipuisia laaksoja ja koillisessa kohoaa Or-vuori, josta talo kuuluu saaneen myöhemmän nimensä. Ollaan näet tietävinään, että talolla alkujansa on ollut nimenä Bergsnäs ja että Arendt Pietarinpoika, sama mies, joka aikoi pettää Kustaa Eerikinpoika Vaasan, oli muuttanut nimen. Vanhana todisteena on kuitenkin muuan laamanninoikeuden tuomio, joka mainitsee erään Ornäsin Ilianin olleen v. 1268 todistamassa Aspabodomin kauppaa, josta siis näkyy että Ornäsin nimi on kolme vuosisataa Arendt Pietarinpojan aikoja vanhempi.

Kustaa Vaasa on tehnyt Ornäsin nimen historialliseksi nimeksi. Mutta Ornäsillä on sitä paitsi omalta osaltaan puoli, joka antaa sille arvoa. Talon muinainen päärakennus on näet aivan samassa kunnossa kuin Kustaan päivinä, jolloin Arendt Pietarinpoika naidessaan Barbo Stigintyttären tuli talon omistajaksi. Lähiseutuineen tarjoaa se nähtäväksi niin sanoaksemme palasen elävää todellisuutta pohjolan olosta ja elämästä viidettäsataa vuotta takaperin. Jykevistä, veistämättömistä hirsistä raketut seinät, pitkin koko rakennuksen pituutta ulottuva luhdinkäytävä, joka täällä on seinitetty ja varustettu pienillä ikkunarei'illä, ulkonevaksi rakennetut samalla tapaa seinitetyt kiertoportaat, jotka talon itäisen pitkän puolen keskipaikoilta nousevat luhdinkäytävälle, sisushuoneet paljaine hirsiseinineen, joille juhlatilaisuuksissa ripustettiin seinäpaperit — kaikki on samanlaista kuin ennenkin. Yksityisten miesten rakkaus se on tämän ikivanhan muistomerkin — ja se ei ole muistomerkkinä ainoastaan Taalainmaalle, vaan koko Ruotsille — yksityisten miesten huolenpito ja kulutukset ne ovat voineet säilyttää tämän muistomerkin meidän päiviimme. Sata vuotta sitten oli talo hoidon puutteesta joutua rappiotilaan, kun Ornäsin silloinen omistaja, muuan kamreeri Jaakko Brandberg, pani sen kuntoon, kuluttaen siihen 12,000 talaria kuparirahaa. Se oli suunnaton summa verrattuna siihen, minkä kuningas Fredrik samaan aikaan määräsi samaan tarkoitukseen.[18]

Mistä ajasta Ornäsin päärakennuksen ikä on laskettava, sitä ei kuitenkaan aivan varmasti voi päättää. Kuitenkin voi erehdystä tekemättä otaksua, ett'eivät ne hirret, jotka vielä ovat näissä seinissä, Engelbrektin päivinä olleet kannallaan, niin kuin sanotaan, jos kohta ei tahdokkaan otaksua oikeaksi vuotta 1397, joka vuosiluku on piirretty muutamaan niistä.

Tähän aikaan, eli keväällä 1433, omisti Hannu Djäkn Ornäsin vaskisulattoineen ja alustatiloineen. Hänen sanotaan, vaikka väärin, olleen ulkomaalaista sukua, joka Albrekt kuninkaan aikana oli tullut Ruotsiin. Hänen sukunsa on näet Suomesta peräsin, jossa se oli sekä rikas että arvossapidetty. Kaksi veljestä tätä sukua asui näihin aikoihin tässä seudussa, mainittu Ornäsin Hannu ja Grängshammarin Greger, Tunan pitäjässä.

Ornäsin Hannu omisti myöskin (nykyisessä) Säterin pitäjässä olevan
Jönsin-sulaton ja häntä sanottiin tavallisesti Jönsin-sulaton Hannuksi.

Hän oli voimakas ja synnyinmaatansa rakastava mies tämä Jönsin-sulaton Hannu, ja jos emme ole tavanneetkaan häntä missään edellisessä tilaisuudessa, jolloin on ollut kysymyksessä kaiken sen pahan korjaaminen, millä ulkomaalaiset voudit maata kiusasivat, niin syynä siihen on ollut se, ett'ei hän ole ollut kotonansa, vaan matkalla Tivedenin seuduille, jossa hänellä oli ystäviä ja josta hän oli aikeissa ostaa maata.

Eerikinjuhla-päivänä myöhään iltasella hän ratsasti kartanonsa, Ornäsin, portista sisään. Hänellä oli vieras mies mukanansa. Molemmat olivat harvasanaisia, ja kun heidän tullessaan tupaan Hannun vaimo tervehtien meni miestänsä ja vierasta vastaan, niin hän selvästi huomasi, ett'ei kaikki ollut, niin kuin olla olisi pitänyt. Molemmat miehet katsoivat synkästi, melkein tuimasti eteensä ja Hannu tuskin vastasi vaimonsa ystävälliseen tervehdykseen. Ylimalkaan ei siihen aikaan pidetty ulkonaista käytöstä niin tarkalla, asiain sisäistä puolta katsottiin enemmän. Jos sydän oli hyvä, niin sai kaikki muu olla miten taisi. Mutta jos sydän oli paha, niin silloin eivät mitkään korupuheet, eivät mitkään hienot ja sulavat eljet eli, kuten sanomme, sovinnaiset tavat voineet sitä miestä tai naista, jonka povessa se sykki, tehdä mieleiseksi tai siedetyksi. Siitä johtui jonkunlainen ulkonainen tylyys ja suoruus, sekä arkisin että pyhäisin, mutta sen alla piili säveyttä ja voimaa ja uskollisuutta. Varmaankaan ei haittaisi aikakauttamme, jos sillä olisi vähän enemmän tuota samaa sydämen säveyttä, jota muinoin nähtiin niin runsaasti.

Kohta miesten tultua huoneeseen tuli vaaleakiharainen poika juoksujalassa sisälle; hän saattoi olla noin 10 vuoden vaiheilla. Ankaran isännän kasvot kirkastuivat, kun hän näki pojan, joka reippaasti juoksi häntä vastaan. Hän laski kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon poika; osaatko jo leivon lennosta ampua?"

"Ei siihen enää pitkää aikaa ole, sen minä lupaan", vastasi poika.

"Joudu sitten, Stig, Ruotsi tarvitsee jänteväkätisiä ja tarkkasilmäisiä miehiä!"

Vieras, joka oli tullut Hannun seurassa, otti poikaa leuvan alta ja katsoi häntä kauvan sanaakaan sanomatta. Pikku Stig katsoi rohkeasti vierasta silmiin.

"Ainoako poika tämä on?" kysyi vieras.

"Ainoa elossa oleva", vastasi isäntä.

"Ja sinä näytät minusta siltä", jatkoi vieras puoleksi pilalla puoleksi todella pojalle, "että uskallat käydä kiistaisille aikasi kanssa…"

"Sen tahdonkin tehdä", vastasi poika, "niin totta kuin nimeni on Stig
Hannunpoika."

"Pidä sanasi, poika", tarttui isä puheeseen, "ne ajat eivät ole kaukana, jolloin saa mitellä miekkoja. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minua haluttaisi jo tänä yönä alottaa…"

"Sanoitpa sanan, Hannu, minä olen valmis, milloin vaan tahdot. Häpeäksi käy miehille rääkkäyttää itseänsä kuin järjettömiä luontokappaleita. Minusta kuitenkin näyttää olevan aikaa vielä huomenna varhain ja tarvinnet kai aikaa palvelijoittesikin valmistamiseen."

"Niin oikein, huomenna varhain lähdemme… Täällä täytyy tarmokkaasti toimia, ja jos voutia tanssiminen haluttaa, niin kyllä me hänelle semmoisen sävelen soitamme, ett'ei hän meitä ole hevillä unhottava."

Ornäsin isäntä hieraisi käsiänsä vastakkain ja astuskeli levottomasti edes takaisin huoneessa.

Tällä välin aukeni ovi ja vieras nuorukainen astui sisälle. Hannu pysähtyi kävelystään nuorukaisen eteen ja katsoi häneen tuimasti.

"Teidän luvallanne, Jumalan rauhaa", sanoi nuorukainen ja pyyhkäsi pyöreän hattunsa päästään.

"Kuka olet, mies, ja millä asialla?" tiuskasi Hannu hänelle.

"Tulin tänne iltapäivällä Vartiovuorelta", vastasi renki. "Olen ratsastanut edeltäpäin tuoden hevosia Engelbrekt Engelbrektinpojalle ja hänen aseenkantajalleen Herman Bermanille."

"Hyvä, hoida niitä hyvästi eläkä säästä apetta, renki! Löytynee kai vielä kappa, parikin kauroja ystäväni Engelbrektin hevosille. Pidä huolta itsestäsikin! — Minnekkä on isäntäsi menossa?"

"Kaukaa lienet kotiisi saapunut", vastasi renki, "kun et tiedä, mitä jo joka mies seuduillamme vähin tietää, että Engelbrekt aikoo matkustaa kuninkaihin kantamaan voutia vastaan."

"Kuninkaihin!" huudahtivat molemmat miehet yhdestä suusta.

"Se päätös tehtiin tänään aamupäivällä", selitti renki, "mutta koska vouti tahtoo virittää ansoja hänen tiellensä, niin sen tähden…"

"Jumalan kirous sille hetkelle, jona vouti uskaltaa satuttaa kätensä siihen kunnon mieheen. Niin totta kuin nimeni on Hannu Djäkn ja kuin tahdon vaakunaani kunnialla kantaa, niin totta ei se konna ole kuuleva kukon kiekumista kauvempaa kuin Engelbrektkään. Mutta kerro kaikki mitä tästä tiedät. Minä tulen pitkältä matkalta ja olen jo kotvan ollut kotoa poissa. Käy istumaan, nuorukainen … vaimo, kaada tuopillinen olutta miehelle!"

Ja miehet kävivät istumaan ja nuorukainen alkoi kertoa, mitä viime tapahtumista tiesi: niistä viidestä miehestä, jotka vouti oli savustanut hengiltä, niistä verisistä kiskomisista, joiden kautta vouti oli ryöstänyt rahvaalta kaikki mitä sillä vähänkin arvokasta oli, sekä siitä, miten talonpojat tämän johdosta olivat siellä täällä pitäjissään pitäneet kokouksia ja päättäneet valita itselleen johtajan. Myöskin selitti hän juurtajaksain aamupäiväisen kokouksen päätöksen ja mainitsi mitä Engelbrekt oli sanonut, ja että koossaolleet miehet olivat sen hyväksyneet.

Sisälläolijat kuuntelivat tarkasti rengin puhetta, mutta nuo molemmat miehet näyttivät vaan töin tuskin saattavan hillitä sitä myrskyä, joka yhä yltyen näkyi riehuvan heidän kulmakarvojensa alla. Rengin lakattua puhumasta jatkui äänettömyys huoneessa, niin kuin hetkisen kestävä, tukehuttava tyven tapaa käydä rajuilman puhkeamisen edellä. Mutta paljon väkeä oli sinä iltana liikkeessä teillä ja poluilla. Juuri kun Ornäsin isäntä aikoi avata suunsa, kuului rajuja askelia eteisestä ja kohdastansa sen jälkeen temmattiin ovi auki, mutta niin rajusti, kuin tulijan henki olisi ollut kysymyksessä.

Tulija oli pitkä harteekas dominikaanimunkki. Hänen terävät silmänsä saivat pian sisälläolijat katsotuiksi ja pysähtyivät Engelbrektin palvelijaan, joka taas puolestaan näytti hyvin tuntevan munkin.

"Jumalan rauhaa, Hannu Djäkn!" sanoi tämä, "hevoseni kaatui tässä lähellä ja minä aioin pyytää sinulta toista, mutta nyt, arvelen ma, en tarvitsekkaan pyytää. Sinulla, Pekka, on täällä kaksi Engelbrektiä varten, minä otan niistä toisen."

Renki katsoi hämmästyneenä munkkiin eikä saanut sanaakaan suustansa.

"Mikä sitten on hätänä", kysyi Hannu Djäkn, "onko itse paholainen
kintereillänne, hurskas isä, koska ajatte, niin että hevoset kaatuvat.
Jos taisteluun miestä tarvitaan, niin luottakaa minuun ja myöskin tähän
Pietari Ulvinpoikaan Vermlannista, me tahdomme molemmat seurata teitä!"

"Kiitos, kiitos, kunnon miehet", vastasi munkki, "matkani maksaa enemmän, kuin nyt sanoakkaan saatan ja enemmän kuin kymmenen hevosen hinnan. Sano vaan Engelbrektille, kun hän huomenna tulee, ottaneeni hänen toisen hevosensa ja anna hänelle omistasi sijaan. Kenties tapaan hänet sittemmin ja voin antaa hevosen takaisin. Jumalan rauha olkoon teille!"

Näin sanoen munkki läksi huoneesta ja riensi kartanolle. Miehet seurasivat häntä kuitenkin, koska heidän oli vaikea käsittää tätä munkin lentoretkeä; hän kun oli jo vanha mies eikä kaiketi harjaantunut istumaan hevosen selässä. Kartanolle tultuansa he kuitenkin näkivät munkin taluttavan ulos toisen mainituista hevosista ja viskautuvan satulaan sellaisella notkeudella ja voimalla, ett'ei kukaan olisi voinut uskoa hänessä siihen miestä olevan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hävinnyt ja tuon nopean hevosen kavionkopse tuntui etenevän maantielle päin.

"Tuo munkki on istunut hevosenselässä ennenkin, vaikka onkin munkki", sanoi silloin Hannu, "mutta jos mielesi on kuin minun, Pietari Ulvinpoika, niin menemme maantielle kävelemään. Veri kiehuu suonissani, minä en voi mennä levolle!"

"Entä huominen aamutyömme?" kysyi Pietari Ulvinpoika.

"Ellen erehdy", sanoi Hannu, "niin tänä yönä on käymässä ajo, joka on suuremman arvoinen kuin tuumaamamme huomisaamun tehtävä. Käsken kuitenkin palvelijani laittautumaan valmiiksi, sitten saa Engelbrekt, kun huomenna tulee, päättää asian."

Hannu Djäkn meni sen jälkeen palvelijain tupaan, joka oli erityisessä rakennuksessa, avasi oven ja antoi siellä oleville miehille käskyt, jonka jälkeen hän ja vieras jatkoivat kulkuansa maantielle päin, joka vähän matkaa alapuolella Ornäsiä kulki Torsångiin. Jonkun matkan päässä seurasi Engelbrektin renki. Myrsky kulki tuimasti rajuten halki seudun, mutta kuu paistoi kirkkaana taivaalta.

Päästyänsä maantielle he kääntyivät vasemmalle. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet pitkälle, ennen kuin kavioin kopinaa taas kuului korviin. He pysähtyivät kuuntelemaan. Ääni kuului pohjoisesta päin ja selveni hetki hetkeltä, sillä tuuli kävi pohjoisesta ja toi äänen mukanansa. Sieltä oli siis ratsastaja lähestymässä.

"Useampiakin näyttää tänä yönä ratsastavan etelään päin
Vartiovuorelta", tuumaili Pietari Ulvinpoika.

"Mutta jos tällä, joka nyt on tulossa, on sama matkanmäärä kuin munkilla", virkkoi Hannu Djäkn, "niin näyttääpä hän tulevan myöhänlaiseen."

"Ei hän näytä pitävän niin suurta kiirettä kuin munkki", vastasi Pietari Ulvinpoika, "mutta kovemmin hän kuitenkin näyttää ajavan kuin se, joka vaan pyrkii kotiin myrskyä pakoon."

"Vaikkapa niinkin olisi, kuin sanotte", virkkoi renki, "että sillä ratsastajalla, joka lähenee, olisi sama matka kuin isä Johanneksella, ja vaikka hän tietäisi tämän olevan hänen edellänsä, niin hän ei kuitenkaan koskaan häntä saavuttaisi. Isä Johannes otti Herman Bermanin hevosen ja Brandin laista juoksijaa ei löydy kenenkään tallissa koko Taalainmaassa, tokkopa löytynee koko Ruotsin valtakunnassakaan."

"Hevonen kyllä on hyvä, mutta kestääkö isä Johannes itse semmoista ajoa, mikä hänellä nyt näyttää olevan mielessä?" kysyi Ornäsin isäntä.

"Siitä en tiedä mitään sanoa", vastasi renki, "mutta se vaan on varmaa, että jotakin tärkeätä on tapahtunut minun lähdettyäni Vartiovuorelta, koskapa isä Johannes itse on noussut ratsaille eikä ole ketään muuta asioilleen lähettänyt."

Tällä välin jatkoivat miehet kulkuansa etelää kohti Torsångin kirkolle päin. Mutta pohjoisesta päin tuleva ratsastaja läheni lähenemistään ja kohta kuului kavioin kopina niin läheltä, että miehet seisattuivat häntä odottamaan ja antaakseen hänelle tietä.

Ja ratsastaja tuli. Hänellä oli iso ja vahva hevonen, mutta itse hän oli pieni ja hento kasvultaan. Ollessaan ihan näiden kolmen jalkamiehen kohdalla, joista Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika seisoivat toisella puolella tietä ja Engelbrektin renki toisella, seisautti hän hevosensa.

"Jumalan rauhaa, hyvät miehet!" tervehti hän lempeällä äänellä.

"Jumal' antakoon!" vastasivat miehet.

"Tuolla on kaatunut hevonen tien vieressä vähän matkan päässä", sanoi taas ratsastaja, "tunnetteko sitä ratsastajaa, jolla tänä yönä on ollut niin kiire, tai oletteko ehkä nähneet hänet?"

"Me tulemme minun talostani, tästä läheltä", vastasi Hannu Djäkn, "emmekä ole mitään semmoista nähneet."

"Oletko sinä sitten se Jönsin-sulaton Hannu Djäkn?" kysyi ratsastaja.

"Niin, se on nimeni! Et siis ole outo näillä seuduilla?"

Ratsastaja aikaili ja hänen vilkas katseensa lensi miehestä mieheen siinä tiensyrjässä.

"Tämän seudun", vastasi hän, "tunnen hyvästi ja miehet myöskin; jos eläimet yhtä hyvin tuntisin, niin olisi hyvä. Jollen erehtynyt, niin luulin kuitenkin nähneeni hevosen Engelbrektin tallissa Vartiovuorella. Eikö siis mies, joka sillä on ratsastanut, ole poikennut teille Ornäsiin?"

"Näillä seuduin on muitakin taloja kuin minun", vastasi Hannu Djäkn, "ja jos hevonen on kaatunut, niin eipä mahtane miehestä olla suurta haittaa. Minun tallistani ei ole yhtään hevosta lähtenyt siitä pitäen kun yöllä tulin kotiin."

Nämä sanat näyttivät tyydyttävän. Hoikka ratsastaja kannusti hevostansa ja hävisi eteläiseen suuntaan. Nuo kolme miestä jatkoivat verkalleen kulkuansa.

"Tuo oli siis toinen", sanoi Pietari Ulvinpoika.

"Ja vielä oikeata lajia", vastasi Hannu.

"Tunsitko sitten hänet?"

"Se oli voudin väkeä, Martti nimeltään, luulen ma."

Sen enempää ei puhetta pidetty miesten kesken, vaan he jatkoivat sanaakaan sanomatta kulkuansa Torsångin kirkolle noin puolen peninkulman matkan. Täällä oli vierekkäin muutamia isoja kaksipyöräisiä rattaita, täynnä kattiloita, patoja, tuoppeja, haarikoita ja kaikenlaisia muita talouskaluja. Läheisestä tuvasta näkyi tulta ikkunasta ja sen valo heijastui himmeänä muutamista vaskiastioista, jotka varjopuolelta pistivät toisten tavarain seasta esiin. Rattaiden toista puolta valaisi kirkas kuutamo. Valaistun tuvan sisältä kuului iloisia, mutta tuon tuostakin raa'an ja hurjan naurun keskeyttämiä pilalauluja.

Mutta tien vieressä lähellä tupaa näkyi muutamia tummia haamuja, puolittain puiden riippuvien oksain peittäminä, ja jollei myrsky olisi raivonnut niin ankarasti ja virran kohina ollut niin kova, niin olisi luullut kuulevansa haamujen joukosta raskaita, sydäntäsärkeviä huokauksia. Noita kammostuttavia ääniä saattoi pitää myrskyn ja virran yhteisenä valituksena, jonka ne tuon iäkkään temppelin juurelta lähettivät ylhäiselle armahtajalle ikään kuin tulkiten maallisen elämän surkeutta, koska ihmiskieli vaikeni.

"Nuo pedot näyttävät toki saattaneen ihmisparat katon alle yöksi", sanoi Pietari Ulvinpoika synkästi katsellen pientä tupaa.

Ytimiintunkeva, hurja parkaisu, jommoisen ainoastaan mitä kauheimmissa tuskissa oleva ihminen saattaa päästää, kuului silloin tuiki selväksi vastaukseksi Pietari Ulvinpojan lausumaan arveluun.

He riensivät kakki kolme puihin päin, joiden alla haamut liikkuivat ja josta päin huokaukset kuuluivat. Hannu Djäkn ennätti ensimmäisenä perille ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän taivutti oksat tieltä ja näki, mitä niiden alla liikkui.

Joukko naisia ympäröi kalpeata ja riutunutta haamua, joka piti käsissään äskensyntynyttä lasta ja sanoin selittämättömin katsein kohotti sitä korkeutta kohti.

Hannu Djäknille ja Pietari Ulvinpojalle, jotka äskettäin olivat tästä kulkeneet, oli heti selvänä, mitä tässä oli tapahtunut. Vaimojen oli määrä juhtien sijasta vetää kuormat voudintalolle. Juhdat oli jo ennen pantu ryöstöön; ne mitä tässä oli rattailla, olivat viimeiset jonkinarvoiset tavarat, mitä oli löydetty lukuisista köyhistä kodeista, joiden vaimot oli pakotettu tekemään juhtain virkaa, aivan samoin kuin vaimot niidenkin heinäkuormain edessä, jotka Hannu kreivi näki lähtiessään Hedemorasta pohjoiseen päin. Mutta tässä lisäsi julmuutta vielä se seikka, että näiden vaimojen joukossa oli monta, jotka olivat raskaina.

Täällä puiden varjossa, myrskyn mitä hurjimmin ulvoessa ja virran aaltojen ikään kuin raivosta kuohuessa sekä valaistusta tuvasta kuuluvan iloisen rähinän säestäessä näitä ääniä oli eräs kaikkein uupunein heistä saanut lapsen, joka sentään oli kuolleena syntynyt.

Hänen valitushuutonsa se myrskyn pauhinan lävitse oli tunkenut miesten korviin. Mutta eipä vaan yksin hänen huutonsa valittanut, koko hänen olentonsa, kuollut lapsi ojennetuilla käsivarsilla, oli kuin kangistunut valitushuuto oikeuden herralle. Yksin nuo kovakiskoiset miehetkin heltyivät tämän nähdessään ja kyyneliä kimalteli heidän parrassaan, kun kääntyivät pois päin.

Pietari Ulvinpoika sivalsi miekkansa tupesta ja aikoi rynnätä tupaa kohti. Mutta Hannu tarttui häntä käteen.

"Ei, ei"; sanoi hän, "odota Pietari, minä nyt tiedän paremman neuvon. Me otamme vaimot mukaamme ja viemme heidät minun kotiini. Tahdonpa sitten nähdä, kuka uskaltaa ne sieltä ottaa, niin kauvan kuin Hannu Djäkn kykenee miekkaa käyttämään. Antakaa rosvojoukon huvitella tuolla olutkapakassa. Sitä parempi, jos he eivät tiedä, mihin heidän vankinsa ovat joutuneet; siitä he saattaisivat saada kyllä tarpeellisen ylimääräisen kestityksen jälestä päin."

Vaimo parat olivat kuunnelleet miesten puhetta ja olivat kaikki nousseet pystyyn.

"Te olette ymmärtäneet oikein", sanoi hän, "tulkaa mukanani talooni.
Siellä teitä odottaa lämmin tupa … kyllä minä seurauksista vastaan.
Mutta ei mitään hälinää, yksittäin, tästä pitkin maantienojaa …
joutukaa."

Myöskin äskensyntyneen poloinen äiti oli ymmärtänyt miesten hyvän tarkoituksen. Hän koetti nousta seisomaan, mutta ei kyennyt, hän vaipui takaisin maahan.

"Ota hänet syliisi, mies", sanoi silloin Hannu ja viittasi rengille, "minä otan lapsen ja minä tahdon olla viimeisenä miehenä tällä retkellä."

Ja kaikki kävi, niin kuin Hannu Djäkn tahtoi. Renki kulki edellä kantaen pyörtynyttä vaimoa, sitten toiset, yksittäin, ja viimeisinä Hannu ja Pietari Ulvinpoika. Kaikki olivat vaiti ja myrskyn pauhina ja virran kohina estivät sitä paitsi kuulemasta heidän askeliansa, silloinkin kun jalat polkivat kovaa maata.

Noin tunnin perästä istuivat nuo viluiset ja nälkäiset vaimo parat muutamassa Ornäsin talon huoneessa roihuavan takkavalkean ääressä ja isäntä ja hänen vaimonsa kävelivät jakelemassa ruokaa ja olutta.

"Nyt saatamme nukkua rauhassa", sanoi mies sitten, kun hän ja hänen vaimonsa olivat päässeet makuuhuoneeseensa, "tulipa tästä sitten mitä tulikaan."

Miten olikaan, niin oli kuitenkin vaimon mieli levottomampi, kuin miltä hän tahtoi miehestänsä näyttää. Niinpä olikin hän valveilla vielä kauvan sen jälkeen, kuin mies oli uupunut uneen ja tämän rauhallinen hengitys näytti pikemmin enentävän kuin vähentävän hänen huoliansa. Vasta kotvan aikaa puoliyön jälkeen pääsi hän unenhorroksiin ja siinä unissaan hän taas uudelleen eli viimeksikuluneet levottomat hetket. Mutta unelmien haamut vaihtuivat kohta toisiin. Hänen miehensä ja tämän vieras ja nuo monet vaimot haihtuivat pois ja hän oli näkevinänsä vieraan miehen miekkaansa nojaten seisovan katselemassa hänen poikaansa, pikku Stigiä, joka unissaan hymyili. Miehen kasvoja hän ei oikein voinut nähdä, mutta niistä säteili valoa, joka teki ne kokonaan lempeän ja kauniin näköisiksi. Yht'äkkiä mies kohotti vasemman kätensä, jossa hänellä oli joku kirjelmä; kirjoitusta hän ei voinut erottaa, mutta se paistoi kullalta kädessä. Mies laski toisen kätensä, kuin siunaten, Stigin päähän.

Sitten hajosi se kuvaelma ja vaihtui huomaamatta uuteen, mutta yhä hän näki miehen molemmat kädet, toisen, josta yhä säteili valoa, ikään kuin tähti olisi siinä loistanut, toisen osottamassa erään huoneen ovea, joka kuitenkin oli kaukana siitä huoneesta, jossa hänen poikansa oli makaamassa. Hän katsoi sormen osottamaan suuntaan ja sitten hän olikin jo neuvotussa huoneessa. Se oli talon pohjoispuolinen luhtihuone. Hän ja hänen miehensä säilyttivät siellä juhlavaatteitaan. Sitä pidettiin välistä vierashuoneena, jonka tähden siellä oli yhdellä seinällä vuode.

Silloin hän oli näkevinänsä käden tähtineen pantavan vuoteeseen, sill'aikaa kuin toinen käsi ikään kuin viittoi makaavalle Stigille. Mutta käden sijasta hän oli näkevinänsä vuoteessa nuorukaisen ja tähden tuikkivan hänen sydämellään. Yht'äkkiä syntyi musta pilvi ja painui nuorukaisen ja tähden päälle, niin että ainoastaan kaitainen valojuova pilven reunalla oli osottamassa tähden vielä tuikkivan ja sillä välin viittoi toinen käsi yhä kiivaammin.

Poika näytti silloin tahtovan nousta vuoteestansa, mutta hän näki kummastuksekseen, että hän jo olikin vanha mies, vaikka lapsen hymy vielä viipyi hänen huulillaan. Hänet valtasi kauhea levottomuus. Yhä sakeni pilvi tähden päällä ja yhä kiivaammin viittoi käsi. Vihdoin aukeni ovi, josta hänen poikansa piti tulla.

Eipä siitä kuitenkaan häntä tullut vaan nainen, mutta tällä naisella oli Stigin kasvonpiirteet. Hän sanoi unissaan, ikään kuin itsekseen: "se on Stigin tytär." Miten olikaan, hän näki naisen, jota hän sanoi Stigin tyttäreksi, rientävän vuoteen luokse, pilvi väistyi häntä ja hän sieppasi tähden käteensä ja kiiruhti ulos.

Ulkona oli pimeä, sysimusta yö, mutta voimakas käsi viskasi tähden taivasta kohti, niin että se loistollaan valaisi koko Ruotsinmaan. Mutta itse hän oli istuvinaan pilvellä ja näkevinään Ornäsin ja koko Taalainmaan ja koko Ruotsin ja hänen rinnallaan seisoi hänen miehensä ja heidän molempien edessä se mies, jonka hän oli nähnyt poikansa päänpohjissa. Pilveltä he kaikki kolme näkivät sen vahvakätisen nuorukaisen, joka sai hälvennetyksi Ruotsin maata peittävän öisen pimeyden ja hän kuuli miehensä sanovan sille toiselle: "Sinä teit alun, Engelbrekt; tuo on päättänyt!"

Sitten haihtui unelma taas. Ainoastaan tähti, jonka hän oli nähnyt Engelbrektin kädessä ja nuorukaisen sydämellä, säteili yhä edelleen, vaikka se eteni yhä etemmäksi. Ja hänen miehensä ääni, tämän puhutellessa Engelbrektiä, kaikui yhä edelleen hänen korvissaan, kunnes vihdoin kaikesta vaan tämä ääni jäi hänen sieluunsa tuntumaan.

Mutta se koveni, se sekautui muihin ääniin ja aseidenkalskeeseen ja sitten hän heräsi.

Hän nousi istualleen vuoteellensa. Oli jo suuri päivä. Mutta unelma pysyi selvänä hänen mielessään ja ikään kuin sen jatkoksi hän kuuli samaa kovaäänistä huutoa ja vastakkain käyvien miekkojen kalsketta.

Hänen miehensä oli noussut paljoa ennen häntä ja kamala aavistus valtasi hänet. Hän syöksähti ylös, heitti vaatteet päällensä ja kiiruhti luhdinkäytävälle. Täältä hän muutamasta pienestä ikkunasta katsoi kartanolle, jossa hän näki kauhean näyn.

Ainakin kymmenen miestä, jotka hän punaisista ja viheliäisistä puvuista tunsi voudin väeksi, piiritti hänen miestänsä ja vierasta, joka edellisenä iltana oli taloon tullut. Miekat oli paljastettu ja iskuja sateli taajaan, mutta vielä olivat nuo kaksi voittamattomina.

Hän päästi epätoivoisen huudahduksen ja riensi alas kartanolle.

"Miestentuvalle, vaimo!" huusi silloin hänen miehensä hänelle vastaan, "nuo koirat ovat teljenneet oven!"

Ajatuksen nopeudella kiisi hän pihamaan poikki miestentuvalle ja hänen onnistui jonkun verran ponnisteltuaan saada ovi auki. Mutta siellä sisällä hän tapasi miehet sidottuina, ja ennen kuin hän oli saanut heidät irroitetuiksi, kului vielä joku hetki.

Tullessaan ulos kartanolle näki hän miekaniskuja yhä vielä jaeltavan, mutta samalla kaksi miestä juoksujalkaa järveltä päin tulevan taistelevia kohti.

"Engelbrekt!" huudahti hän ja pani kätensä ristiin ilonvälähdyksen kirkastaessa hänen silmiään.

Engelbrektillä — sillä hän se oli — oli muassaan kookas, roteva mies, jonka hiukset ja parta olivat harmaat kuin jää. Tämä heilautteli kädessään isoa puunuijaa, ja ennen kuin hän tuvasta saamansa väen kanssa ennätti perille, oli taistelu jo melkein lopussa. Kolme miestä oli kaatunut tainnuksiin jääkarhun nuijaniskuista, kaksi hänen miehensä ja Pietari Ulvinpojan miekaniskuista, neljä pakeni eri haaroille, mutta nämä saavutti hänen väkensä kiinni.

Viimeinen voudinväestä, hänkin iso ja roteva mies, seisoi Engelbrektin edessä ja taisteli vielä. Hän näytti olevan heidän johtajansa, hopeavitjoista päättäen, jotka hänellä oli kaulassa, ja miekkaansa hän käytteli niin taitavasti, että Engelbrektinkin, joka kuitenkin oli tunnettu eteväksi aseidenkäyttelijäksi, näkyi täytyvän panna parhaansa saadakseen hänen murhaavat iskunsa väistetyiksi. Nähtävästi hän koki tehdä vastustajaansa vaarattomaksi tarvitsematta iskeä häneen kuolettavaa haavaa. Mutta tämä näytti suututtavan voudinmiestä ja hänen iskunsa taajenivat taajenemistaan.

Silloin välähti teräase salamana ja voudinmies oli aseetonna. Hänen miekkansa virui kappaleen matkaa syrjässä ja välkkyi nousevaa päivää vasten.

Engelbrekt pisti miekkansa tuppeen ja kääntyi sitten Hannu Djäknin puoleen, joka tuli häntä vastaan.

"Sepä kuuma puhdetyö", sanoi hän ja pusersi Ornäsin isännän kättä, "voudin palvelijat eivät näy kuuluvan ystäviisi, Hannu Djäkn… Hae miekkasi, mies", hän puhutteli näin sanoen miestä, jolta hän oli lyönyt aseen kädestä ja joka käsivarret ristissä seisoi tuijottaen häneen, "hae miekkasi, sinä pitelet sitä kuin mies, mutta parempi olisi, jos sen säästäisit parempiin taisteluihin. Tässä on rauhallisia miehiä, joiden kimppuun on hyökännyt heitä lukuisampi vihollinen ja tällä vihollisella on sen miehen värit, joka voutina hallitsee Vestmanlantia ja Taalainmaata. Sano, mies, mitä tällä taistelulla tarkoitat?"

"Voudin käsky!" vastasi mies, "me kuljetimme kuninkaan veroa Borganäsiin, kun nämä Ornäsin miehet ottivat meiltä juhtamme. Olen vaatinut niitä takaisin, ja kun niitä ei ole annettu, olen tahtonut ottaa ne väkisin. Siihen on minulla oikeus voudin nimessä."

Engelbrektin katse synkistyi näistä sanoista ja hän loi Hannu Djäkniin kysyvän katseen. Tämä viittasi häntä tulemaan mukaan ja molemmat menivät siihen rakennukseen, johon vaimoille oli tehty leposijat yöksi. Kului muutamia silmänräpäyksiä, ennen kuin he palasivat. Hannu Djäkn oli sillä välin lyhykäisesti tehnyt selon kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja hän puhui vielä heidän taas lähestyessään kartanolla olevaa vierasta.

"Ja nyt, Engelbrekt ystäväni", sanoi hän heidän juuri pysähtyessään, "nyt tiedät kaikki, nyt olkoon sinulla valta määrätä!"

Engelbrekt oli pari sekuntia vaiti ja tällä ajalla hälveni tuo synkkä pilvi hänen kasvoiltaan.

"Olisin tehnyt niin kuin sinä, Hannu Djäkn", sanoi hän sitten, "ja olenpa varma, että sinäkin nyt tahdot tehdä niin kuin minä, koskapa jätät minulle täällä määrääjävallan. Anna taluttaa esiin juhtasi, yhtä monta kuin on rattaita tuolla kirkon luona!"

Kaikki katsoivat kummastuksissaan Engelbrektiin, mutta isäntä viittasi väellensä ja kohta nähtiin hevoset talutettavan tallista. Ne tuotiin siihen, missä Engelbrekt seisoi.

"Kuule nyt sanani ja kaikkien tässä koolla olijain", sanoi Engelbert kääntyen samalla voudinmieheen, jolla oli hopeakoristukset, "ja tämä sanamme tulee sinun kertoa voudille. Nuo vaimo parat, jotka nämä kelpo miehet, Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika, ovat pelastaneet kurjasta äkkikuolemasta, tulevat Jumalan nimessä Ornäsistä palajamaan koteihinsa ja kuninkaan vero heidän muassansa, vaikka Hannu Djäknin juhtain vetämänä. Sillä ne, joita te juhdiksi sanotte, ovat ihmisiä ja ryöstösaalista on se, mitä te kutsutte kuninkaan veroksi. Mutta jos asianlaita on toisin, niin se on kunniallisten miesten valalla käräjissä toteen näytettävä, niin kuin laki käskee. Siksi menen minä, Engelbrekt Engelbrektinpoika, takuuseen sekä juhdista että verosta."

"Ja minä myöskin", lisäsivät perättäin Hannu Djäkn ja Pietari
Ulvinpoika ja hyväksymishuuto kajahti läsnäolijoiden joukosta.

"Kas tässä, mies", jatkoi Engelbrekt, "tässä on sanottavamme voudille; mene nyt matkoihisi."

Mies kääntyi lähtemään. Hänellä oli komea vartalo ja hänen kasvonpiirteensä olivat miellyttävät, mutta hänen silmissään piili jonkinlaista viekkautta ja häjyyttä, joka herätti epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Engelbrekt katsoi tuimasti mieheen. Hän näytti muistuttelevan, missä hän ennen oli nähnyt samat kasvot. Yht'äkkiä hänen katseensa kirkastui ja hän astui miehen eteen, joka nyt seisoi toisten ympäröimänä.

"Maunu!" sanoi Engelbrekt ja otti kiinni hopeavitjoista, joissa riippui pieni kultakoriste, "Maunu … kuinka pitkälle aiot jatkaa sokeata raivoasi? Paljon on rikottu, mutta ei vielä kaikkea…"

Mies loi Engelbrektiin katseen, jossa hämmästys ja viha taistelivat vallasta. Mutta ennen kuin Engelbrekt oli ennättänyt puhua loppuun, riuhtaisihe hän irti ja syöksähti kuin kesytön eläin pois pihamaalta ja toiset voudinmiehet seurasivat sitten vähitellen häntä.

Mielikarvautta ilmeni Engelbrektin kasvoista hänen katsellessaan pois rientävää ja sitä näkyi vielä silloinkin, kun hän seurasi Hannu Djäkniä arkitupaan. Nyt hän sai täyden selon kaikesta, mitä oli tapahtunut Ornäsin isännän kotiintulon jälkeen: molemmista ratsastajoista, joilla oli ollut niin kiire etelään päin; vaimo paroista, jotka myrskystä ja yökylmästä olivat päässeet taloon, ja vihdoin, kuinka isäntä oli herännyt meluun voudinpalvelijain tultua vaatimaan takaisin noita onnettomia.

Engelbrekt taas ei ollenkaan kummastellut munkin käyttäytymistä eikä sitä, että hän oli vienyt Hermanin hevosen.

"Hän mahtanee tästä matkasta tietää enemmän kuin minä", virkkoi hän vaan, samalla vastaukseksi miesten kysymyksiin, miksi hän tuli yksin, tehden selkoa, kuinka surullisesti Eerikinjuhla hänelle yksityisesti oli päättynyt. "Ajakoon nyt isä Johannes", niin hän lopetti, "sillä hevosella aina kotiin Vartiovuorelle takaisin. Monta päivää on pyörähtävä, ennen kuin reipas Hermanini sitä tarvitsee, jos milloinkaan."

Närkästystä ja vihaa leimahteli kaikkien katseista heidän kuultuaan kertomuksen tapahtumasta ammattikunnan kokouksessa ja Hannu Djäkn löi nyrkkinsä tammiseen pöytään, niin että aamiaista varten asetetut lautaset hyppivät. Ei edes pikku Stigkään, joka samalla kertaa ilmautui ovelle, voinut hymyilyllään saada myrskypilveä isänsä otsalta poistumaan. Engelbrektin katse kirkastui, kun hän näki tuon terveen ja tanakan pojan. Hän kohotti hänet ylös ja suuteli häntä, laski sitten kätensä pojan kiharaiselle päälaelle ja osotti toisella kädellään pohjoispuoliseen vierashuoneeseen päin.

Äiti liitti silloin kätensä ristiin. Varmaankin hän ajatteli silloin untansa. Saattoi sen myöskin vaikuttaa se kauhea teko, jonka hän äsken oli kuullut kerrottavan. Siten käsittikin sen Engelbrekt, joka sen tähden tahtoi johtaa hänen ajatuksiansa hauskempiin asioihin.

"Tuolla ylhäällä hänet viimeksi näin", sanoi hän, "viime vuonna juhannuksena. Ja teillä on kunniaa kummipojastani. Pidä varasi, Stig, että sinusta tulee väkevä kuin isäsi ja säveä ja hyvä kuin äitisi. Silloin voit ajan pitkään jotakin toimittaa Ruotsinmaan hyväksi."

Poika suoristihe miehekkään näköiseksi ja katsoi Engelbrektiä tuimasti silmiin ja Engelbrekt hymyili taputellen hänen kiharaista päätänsä. Sen jälkeen hän nousi ja lähestyi Hannua heittääkseen hyvästit ja lähteäkseen.

"Sinä et kai mene alas Lödöseen päin, Engelbrekt?" kysyi Hannu Djäkn. Saattaisi, näet, yhtä hyvin sieltä kuin Tukholmastakin päästä kauppalaivoilla Köpenhaminaan.

"En, matkani pitää Tukholmaan päin."

"Sepä paha, muutoin saattaisit saada vielä enemmänkin kuninkaan korville saatettavaksi. Kotimatkallani Länsigötinmaalta ajoin Agneholman linnan ohitse ja saatan tuoda tuoreita terveisiä kuninkaan voudilta, Otto Thorbjörninpoika Stutilta."

"Vai niin, olitko puheissa hänen kanssansa?"

"En, en, kautta Vapahtajan viiden haavan, en puhellut hänen kanssansa, mutta kuulin sitä enemmän hänestä puhuttavan, ja minkä verran näin, se todisti täydellisesti todeksi, mitä hänestä sanottiin. Hän ei ole meidän voutia paljoa huonompi julmuudessa. Vähän toisenlaista se vaan on."

Kunnon Hannu Djäkn näytti joutuvan haltijoihinsa jo mainitessaan, mitä oli nähnyt. Hänen äänensä vapisi ja käsi tapasi suonenvedontapaisesti miekan kahvaa.

"Tiedätkö Gullspång-joen kidutuksen, Engelbrekt, sano, tiedätkö sen?" huudahti hän ja hänen silmänsä säihkyivät tulta, ikään kuin hän olisi ollut paljastamassa miekkaansa ystäväänsä vastaan. "Näetkös, minä tunnen sen, minä, olen sen itse nähnyt."

"Kahta Gullspång-joessa olevaa kiveä sanotaan sillä nimellä", ilmoitti Pietari Ulvinpoika, jolla itsellään oli työtä hillitä närkästystään tätä nimeä mainitessaan.

"Olen kuullut paljon puhuttavan Otto Thorbjörninpojasta ja hänen julmuuksistaan", puuttui puheeseen Engelbrekt, "mutta en koskaan ole kuullut silminnäkijäin puheita. Puhu sentähden, mielelläni kuuntelen teidän sanojanne, sillä olette itse nähneet, mitä kerrotte."

"Ratsastin siitä ohitse, tässä viime lauvantaina", jatkoi Hannu Djäkn. "Päivä oli mailleen menemässä linnalle tullessani ja sen valossa näin kivellä kaksi alastonta yhteensidottua ihmistä. Ne olivat jo kuolleet ja muutamia rääkkyviä korppeja lenteli kiven ympärillä. Siinä oli isä poikineen, jotka olivat aikoneet samaa, mitä sinä nyt aiot, Engelbrekt; he olivat aikoneet lähteä kuninkaihin valittamaan."

Suurella vaivalla oli tuo vahva mies saanut levollisesti nämä sanat sanotuksi, mutta ikään kuin vahinkoansa korvatakseen joutui hän taas siihen määrään tunteittensa valtaan, että hänen täytyi nostaa käsi silmilleen ja melkein nyyhkytykseltä kuuluva huokaus tunkihe hänen rinnastaan.

"Tuo vanha talonpoika", jatkoi hän sitten, "oli isäni naapuri ja ystävä ja poika oli ystäväni; minä olin hänelle henkeni velassa, sillä hän on kerran pelastanut henkeni ja nyt he molemmat olivat siinä petojen saaliina. Kirous ja tuho noille ulkomaalaisille voudeille!"

"Amen!" sanoi Engelbrekt ja tarttui ystävänsä käteen. "Mutta usko minua, Hannu Djäkn, heidän päivänsä ovat luetut, olipa sitten Gullspånginkidutusta minun tielläni tai ei … heidän päivänsä ovat luetut."

Vähän aikaa sen perästä istui Engelbrekt ratsunsa selässä ja ratsasti pois Ornäsistä. Juuri tullessaan maantielle kohtasi hän vanhan Uivin isoine nuijineen. Ukko oli nojallaan erästä kiveä vasten ja näytti odottelevan isäntäänsä.

"Etkö siis tahdo vanhusta mukaasi, Engelbrekt?" kysyi hän, kun
Engelbrekt pysähtyi hänen eteensä.

"En, Ulvi ystäväni, sinun tulee hoitaa taloa ja kotia, sinun ja isä
Johanneksen!"

"Olethan sekä yöllä järvellä että äsken täällä taistelussa noiden roistojen kanssa nähnyt, etteivät ukon käsivarret ole kangistuneet. Isäsi ja minä olimme kuin veljekset, ja jos sinulle mitä tulee enkä minä ole muassasi, kuinka olen sitten kohtaava isääsi kerran…"

"Vaikkapa niinkin kävisi, Ulvi, niin mitäpä siitä? … olenhan ennen sinua isäni luona…"

"Jää hyvästi sitten", sanoi ukko ja nosti nuijan olallensa, "ja Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt!"

Engelbrekt pusersi ystävällisesti vanhuksen kättä. Sitten hän ajoi joutuisasti tielle ja kaikkosi vanhuksen näkyvistä. Ukko jäi paikoilleen ja katsoi pensaaseen, jonka taakse isäntä hävisi, ikään kuin olisi odottanut saavansa vielä nähdä rakkaan isäntänsä vilahtavan esiin sen takaa. Saattoihan hän katua, saattoihan hän tulla ja viitata kädellään, ja silloin tahtoi Ulvi olla saapuvilla.

Mutta aurinko kohosi yhä ylemmäksi taivaalle eikä Engelbrektiä kuulunut.

II.

Ratsastavat haamut.

Helposti ymmärrettävissä oli, että vaara Ornäsin tapahtuman jälkeen kasvoi entistänsä paljoa suuremmaksi. Olihan luonnollista, että sotamiehet heti Borganäsiin päästyänsä kertoivat Engelbrektin jo lähteneen matkalle; ja jos se hoikka ratsastaja, jonka Hannu Djäkn ja Pietari Ulvinpoika yöllä kulkiessaan olivat tavanneet, tosiaankin oli Kirjuri-Martti, niin oli myöskin aivan varma asia, että hänen takaa-ajajansa paljoa aikaisemmin tulivat alkamaan toimensa, kuin vouti oli aprikoinut ja Hannu kreivi kertonut.

Tosin se saattoi olla joku muukin, mutta kuitenkin kaikitenkin täytyi tässä olla varovainen. Engelbrekt päätti sen tähden muuttaa alkuperäistä matkasuunnitelmaansa siten, että hän sen sijaan että olisi kulkenut Säterin ja Hedemoran tietä Borganäsiin päin nyt läksi itään päin Husbyhyn ja edelleen Garpenbergin ja Ryn pitäjäin kautta Möklintaan ja Salaan. Tie oli pitkä ja hankala ja monin paikoin raivaamaton, sillä monta vuosisataa on väliä nykyajan tasaisilla maanteillä ja sen ajan useimmiten vaan jalka- ja ratsumiesten kuljettaviksi aiotuilla poluilla. Pitkät matkat oli metsäteitä, ja ainoastaan luotettavien oppaiden avulla siellä pääsi aikaa turhanpäiten hukkaamasta. Näin oli laita kuitenkin parhaasta päästä Garpenbergin pitäjässä, jonka pohjoisosan kautta hän kulki. Kuta lähemmäksi hän sitten taas joutui jokea, sitä väekkäämmiksi kävivät seudut. Garpenbergin vaskikaivokset ovat ikivanhoja, mutta kuuluvat saaneen nimensä niistä "garpeista" — sillä nimellä meillä saksalaisia keskiajalla mainittiin — jotka niissä tekivät työtä Vesteråsin piispalle, Israel Erlandinpoika Engelille. Tämä piispa, joka kuoli v. 1332 ja siis kuuluu folkungien aikakauteen, piti hovissaan joukoittain saksalaisia ja oli tämän seudun ensimmäisiä malminlouhijia ja kaivoksentekijöitä. Sen perästä ne omisti Upsalan kaniikki ja Tunan kirkkoherra, Niilo Mikonpoika, jonka tuomiokapituli vastoin sekä Margareta kuningattaren että Eerikki kuninkaan tahtoa valitsi piispaksi v. 1396.

Mutta niin kuin jo on sanottu, vei Engelbrektin tie tämän pitäjän pohjoisosien kautta, ja vasta Byn kirkon ja Dal-joen tienoille tultuaan oli hänellä takanaan noiden suurien metsien yksinäisyys ja juhlallinen hiljaisuus. Byn kirkko on näiden seutujen vanhimpia, niin kuin sen harmaakiviseinät osottavat. Muuan talonpoika Fullstasta — jossa Åke Juhonpojalla, eräällä sen ajan mahtajoista oli tiluksia — souti hänet poikki joen siitä, missä tämä laskee isoon By-järveen ja missä nyt Södernäsin lauttauspaikka on. Sitten kuin hän oli päässyt Möklintaan, oli kulku verrattain paljoa helpompaa. Tie kulki täällä pitkin sitä isoa hiekkaharjannetta, joka By-järven eteläpäästä alkaen yhtämittaisena jatkuu lounatta kohti aina Fläckebon pitäjään ja sieltä kaakkoa ja etelää kohti aina Mälariin saakka Vesteråsin itäpuolelle.

Kuitenkin oli jo ilta joutunut, kun Engelbrekt Möklintasta ratsasti Salan pitäjään. Hänen hevosensa, joka oli vahva ja kestävä, vaikkapa ei voinutkaan Herman Bermanin hevosen verroille päästä, alkoi väsyä, ja se hidastutti jonkun verran loppuosaa siitä matkasta, jonka Engelbrekt sinä päivänä tahtoi saada kuljetuksi. Hämärsi jo hiukkasen, kun hän ratsasti Skatin tasangon ohitse ja läheni Broddbytä.

Sen tien poikki, jota Engelbrekt ratsasti ja joka pitkin mainittua harjannetta jatkuu aina Vesteråsiin saakka, kulki silloin niin kuin nytkin toinen tie, joka Taalainmaasta Brunbäckin lossipaikan poikki menee kaakkoa kohti Salaan. Tässä oli kahden puolen tietä sakeata metsää, niin että siltä suunnalta katsoen, jolta Engelbrekt tuli, tien aukeama näytti kapenevan suppiloksi, jonka päitse viimeksimainittu tie kulki läheltä Broddbytä.

Juuri kuin Engelbrekt oli joutumassa tähän tien risteykseen, herätti hänet ajatuksistaan jymisevä kavioinkopina. Äänestä kuuli, että hevonen laukkasi mitä huiminta vauhtia. Ja kohta näkikin Engelbrekt ratsastajan täyttä karkua ajavan Salaan päin menevää tietä. Ja heti perässä näkyi taas toinen ratsastaja kiitävän samaan suuntaan jos mahdollista vieläkin kovempaa kyytiä. Näky ilmeni ja katosi melkein samassa silmänräpäyksessä. Kuitenkin oli Engelbrekt erottavinaan sen verran, että ensimmäinen ratsastaja oli pieni hinterä mies, takaa-ajaja sitä vastoin roteva, melkein jättiläismäinen. Enimmän häntä kuitenkin ihmetytti se seikka, että se hevonen, jolla jättiläinen ratsasti, oli kaikin puolin ihan Herman Bermanin hevosen näköinen.

Sekä ratsastaja että hevonen näyttivät kuitenkin iltahämärässä siihen määrään varjokuvamaisilta, että koko näkyä olisi helposti voinut pitää mielikuvituksen leikkinä, jollei kiitäen etääntyvien hevosten jalkain kopina olisi ilmaissut, että se oli selvää todellisuutta. Engelbrekt pysäytti hetkiseksi hevosensa. Noiden molempain ratsastajain näkeminen sattui niin arvaamatta ja koko kohtaus oli niin selittämätöntä, ett'ei hän oikein tiennyt, mitä tässä oli tehtävä. Saattoihan sieltä tulla useampia ratsastajia, ne saattoivat olla voudin lähettämiä, hänen matkansa saattoi yht'äkkiä loppua tähän; takaa-ajetun ja takaa-ajajan sijasta, jommoisiksi hän ensin oli näkemiänsä otaksunut, saattoivat molemmat olla takaa-ajajia ja hän itse takaa-ajettava. Mutta nopeus…? Jos he tosiaankin olivat voudin lähettämiä, jolloin epäilemättä useampia ratsastajia oli pian ilmaantumassa — niin oli heidät nähtävästi joku hyvä ystävä neuvonut väärille jälille.

Mutta mitään kolmatta ratsastajaa ei enää näkynyt, eikä minkäänlaista ääntäkään kuulunut siltä taholta, jolta nuo molemmat ratsastavat haamut olivat tulleet. Yksinäinen rastas vaan kuului lirujansa laskettelevan jonkun matkan päässä. Toiselta puolen kuului ohiajaneiden kavioiden kapse yhä heikkenemistään heikkenevän.

Silloin kannusti Engelbrekt hevostansa ja ajaa karahutti poikkitielle samanne päin, jonne haamut. Ja näyttipä siltä, kuin hänen hevosensa olisi ymmärtänyt jotakin tärkeätä nyt olevan tekeillä. Tuo jalo eläin näytti yht'äkkiä taas päässeen täysiin voimiinsa. Vaikka haamut kiisivätkin aika nopeasti edellä, niin kului tuskin neljännestuntia, ennen kuin Engelbrekt äänestä kuuli lähenevänsä heitä. Koko peninkulma ajettiin sillä tavoin yhteen menoon, kunnes laukkaavien kavioiden kopina yht'äkkiä lakkasi kuulumasta.

Täällä sijaitsi Väsbyn vanha kuninkaankartano, jossa ankaralla, mutta rahvaanmielisellä folkungikuninkaalla, Maunu Latolukolla usein oli tapana ritareineen ja miehineen pitää hovia. Läheltä kartanoa juoksi pieni puro, joka alkoi Rautalammikosta ja Pyhimyssuosta, kahdesta pohjoiseen päin olevasta pienestä järvestä. Kaarlo IX ja hänen poikansa, suuri Kustaa Aadolf, kuuluvat aikanaan perkauttaneen tämän puron saadakseen vettä niihin hautoihin, joiden oli määrä ympäröidä heidän alottamaansa linnanrakennusta.

Jos nuo molemmat ratsastajat, jotka Engelbrektin kuuluvista tässä hävisivät, elävästi kuvasivat sitä laittomuudentilaa, jossa maa nyt huokaili, niin tuo vanhan folkungin talo, niittyjensä ja aitojensa ympäröimänä ja illan hämärään verhottuna, sitä selvemmin toi mieleen menneitä voiman ja lainalaisen rauhan aikoja. Luonnollista oli siis otaksua, että nuo yölliset rauhanhäiritsijät juuri tässä olivat joutuneet rauhan käskyjä muistelemaan. Sellainen ei kuitenkaan ollut asian laita.

Lähetessään kuninkaankartanoa sai Engelbrekt kohta nähdä sen edustalla olevalla nurmella sekä toisen että toisen niistä, jotka hän lähellä Broddbytä oli nähnyt vilahtavan sivuksensa. Vaikea oli kuitenkin täysin erottaa, mitä siellä oli tekeillä. Jättiläishaamu, tuo Hermanin hevosella ajaja, oli saavuttanut edellänsä rientäneen ratsastajan. Näytti syntyneen jonkinlainen taistelu, ei kuitenkaan teräaseilla. Molemmat haamut olivat hetken aikaa isona pallona, joka vieri pitkin nurmea. Engelbrekt ajoi kovaa vauhtia Väsbystä Salan kirkolle vievää tietä. Hän tahtoi saavuttaa ja tavata öiset taistelijat.

Mutta pallo vieri edellä yhä kiihtyvällä nopeudella, kuului vaan heikko huudahdus, ja sitten oli pallo hävinnyt kuin siivellä pyyhkien nurmelta.

Hetkisen tuumaili Engelbrekt itsekseen, oliko hänen yhä vielä ajettava noita pakoonkiitäviä haamuja takaa. Mutta osaksi täytymys hankkia lepoa uupuneelle hevoselleen, joka viime peninkulman ylen kiivaasta ajosta oli kovin lamautunut, osaksi myöskin ne ylevät ajatukset, jotka täyttivät hänen mielensä, saivat hänet luopumaan tästä tuumasta.

Hän ratsasti vanhalle kirkolle ja pitäjän pappilaan, jossa hän sai yösijan sekä itselleen että hevoselleen.

Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt taas hevosensa selässä ja jatkoi matkaansa etelään päin. Hänellä oli pitkä taival kuljettavanaan ja hän tahtoi yöksi päästä Tukholmaan. Luonnollisesti olivat eilisillan ratsastajat hänellä mielessä ja hän tarkasteli ajatuksissaan sekä puolelta että toiselta sitä ensimmäistä arveluansa, että heistä toinen oli joku voudin palvelijoista. Ja saattoihan muuten koko tapahtuma olla palanen sitä laittomuuden elämää, jota näissäkin seuduissa elettiin; sillä rikokset ja murhat ja rosvoukset kuuluivat näihin aikoihin milt'ei jokapäiväisiin tapahtumiin. Olipa miten olikaan, täytyi hänen nyt kulkea edelleen vain, ja kuta pitemmälle hän ehti, sitä vähemmin hän ajatteli Jösse Eerikinpoikaa ja vaaraa, minkä tämä joko itse tai kätyriensä kautta saattoi hänelle valmistaa. Valoisana väikkyi tie hänen edessään aamu-auringon paisteessa ja keväiset tuulet henkäilivät suloisesti hänen poskiansa vasten; puhdasta rauhaa huokui kaikki hänen ulkopuolellansa, — se synnytti rauhaa myöskin hänen sydämeensä.

Tuntui siltä kuin hänen sielussaankin olisi koittanut aamu ja tämän aamun valossa hän näki tien, tien kuninkaihin, jonka hän oli ottanut suorittaakseen. Hän näki myös seuraukset siitä. Toivo hymyili hänelle tällöin yhtä valoisana kuin taivas oli sininen ja selkeä, ja sisällinen ääni kuiskutteli menestyksentoiveita ja hänen vaikean tehtävänsä suotuisaa päättymistä. Ajatukset muuttuivat kuitenkin sitä mukaa kuin päivä kului pitemmältä, ja olojen onneton tila puhalsi kuin vihuri pois sekä päiväpaisteen että valon ja kukkaset hänen aamu-unelmastaan.

Auringon tehtyä lähimain puolen kierrostansa Engelbrekt pysähtyi levähtämään ja ruokkimaan hevostansa. Hän oli kolmen tien risteyksessä ja talutti hevosensa vähän tieltä syrjään puiden varjoon, johon hän itsekin istuutui kivelle. Hän ei ollut istunut siinä kovinkaan kauvan ennen kuin alkoi kuulua hevosen nelistystä. Noustuaan pystyyn hän kohta sen jälkeen näki vaaleanharmaan hevosen satula tyhjänä laukkaavan täyttä karkua pitkin sitä tietä, joka tuli idästä päin teräväkulmaisesti sitä vasten, jota Engelbrekt oli tullut.

Silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi Engelbrekt esiin ja seisautti pillastuneen hevosen.

Samassa näkyi nuori, kullalla kirjailtuun karmosiinipunaiseen viittaan puettu herrasmies tulevan juosten samaa tietä, jota hevonenkin, nähtävästi hakemaan sitä. Ilon ilmeen luki Engelbrekt selvästi nuorukaisen kasvoista, jotka kiivaasta juoksusta olivat käyneet tulipunaisiksi. Hän otti jotenkin rajusti hevosta suitsista ja näytti tuskin joutuvan kiittämään miestä, joka häneltä oli kaikki sen enemmät vaivat säästänyt.

"Kuka tällä hevosella ratsastaa?" kysyi Engelbrekt hymyillen jättäessään ohjat nuorukaiselle.

"Tämä on hänen armonsa, Strängnäsin piispan hevonen", vastasi nuorukainen penseästi, kädellään silitellen runsaasti kirjailtua satulanpeitettä, joka oli joutunut epäreilaan.

"Ja mistä hänen armonsa tulee?" kysyi Engelbrekt vielä.

"Arnösta!" vastasi nuorukainen lyhyeen.

Komeasti puettu piispan aseenkantaja ei näyttänyt pitävän suurtakaan lukua tuosta yksinkertaisesta miehestä, joka seisoi hänen edessään, eikä hän varmaankaan olisi vastannutkaan tämän kysymyksiin, jollei äskeinen avunteko olisi ikään kuin tehnyt häntä suopeaksi. Hänen kasvojensa sävyt olivat vilpittömät ja jalot, mutta tällä hetkellä niistä ilmeni jonkinlaista suuremmuutta, joka teki koko hänen olentonsa vaativaisen näköiseksi, vieläpä karkotti hyvänlaisuuden ilmeenkin, joka näytti hänen kasvoilleen luonnonomaiselta.

Olkoon kuitenkin hänelle puolustuksena se seikka, että Engelbrekt oli siinä aivan yksinään, ja tämä seikka se ei oikeuttanut häntä niihin kunnianosotuksiin, jotka jokainen herrasaseenkantaja oli kernas antamaan herrasmiehelle. Sen ajan rikkaat ja mahtavat herrat eivät koskaan lähteneet ratsastamaan muuten kuin jommoisenkin aseenkantajajoukon seuraamina; usein niitä oli satoja ja kaikki kiiltävissä varustuksissa. Tätä yksinäistä miestä piti sen tähden piispan aseenkantaja, sehän seurasi itsestään, hyvin vähäpätöisenä henkilönä.

Juuri aikoessaan poistua hevosineen katsahti hän Engelbrektiin. Tämän kasvot mahtoivat herättää hänessä mieltymystä, sillä hän nyökäytti päätänsä ja sanoi:

"Nimeni on Niilo Bonpoika, jos minua milloin tarvitsette, niin en ole teitä unhottava!"

Engelbrekt hymyili nuorukaisen ylpeälle hyvästijätölle ja näki hänen kohta sen jälkeen hevosineen häviävän kapean tien mutkaan. Itse hän meni takaisin hevosensa luokse, mietiskellen, pitikö hänen nousta ratsaille ja jatkaa matkaansa vai odotella piispaa.

Hän tunsi hyvin Strängnäsin piispan, Tuomas Simonpojan, niin kuin hän ylimalkaan joissakin määrin tiesi ylhäisimmät aikalaisensa, ja semmoisilla suurilla herroilla, joihin piispa kuului, oli niin tärkeä sija, ett'ei kukaan, joka, niin kuin Engelbrekt, ylimalkaan piti aikansa tapahtumia silmällä, saattanut olla heistä tietämätön.

Tuomas piispa oli niitä miehiä, jotka olivat kuninkaan erityisessä suosiossa. Hänet oli tämä ehdottanut Upsalan arkkipiispaksi Juhana Håkaninpojan jälkeen, joka eräällä tarkastusmatkallaan oli kuollut alussa vuotta 1432. Upsalan kaniikit eli tuomiokapitulinjäsenet olivat kuitenkin jo kuninkaan ehdotusta ennen valinneet arkkipiispaksi tuomiorovastinsa Olavi Laurinpojan, joka kohdastansa sen jälkeen oli lähtenyt Roomaan, jossa hänet paavi oli vihkinyt tähän virkaan maaliskuun 18 p:nä v. 1432.

Kaiken tämän tiesi Engelbrekt. Hän oli myöskin kuullut kuninkaan tyytymättömänä Upsalan tuomiokapitulin tekoon aikoneen arkkipiispaksi määrätä Bergenin piispan, Arnold Clementinpojan Norjasta. Mutta kuinka tämän hankkeen oli käynyt, sitä hän ei tiennyt. Ja koska hän sen ohessa selvään tajusi tämän asian suuren merkityksen, erittäinkin koska sen päättymisen täytyi suuresti vaikuttaa siihen, missä asemassa ylhäinen papisto tulevaisuudessa oli oleva kuninkaaseen, niin hän tämän johdosta päätti odottaa piispan tuloa ja käyttää hyväksensä tätä itsestään tarjoutuvaa tilaisuutta, joka kenties päästi näkemään ylhäistä pappismaailmaa, vieläpä aivan läheltäkin.

Kauvan ei hänen tarvinnutkaan odottaa, ennen kuin hän tien käänteestä puiden takaa kuuli hälinää piispan seurueesta, joka äänistä päättäen oli erittäin lukuisa. Engelbrekt nousi heti ratsaille ja ajoi tielle.

Samassa alkoikin piispa seurueineen tulla näkyviin. Hän itse ratsasti etumaisena ja molemmin puolin häntä kaksi hengellistä herraa, Upsalan tuomiorovasti ja päädiakooni. Näiden kolmen takaa näkyi vielä hengellinen herra, jota Engelbrekt piti piispan kanslerina. Tämän rinnalla ratsasti piispan tallinpäällikkö ja sitten piispan hovimiehet sekä näiden jälkeen piispan ratsumiehet. Tuomas piispa oli jo iäkäs mies, mutta hänen palavat silmänsä ja vilkkaat liikkeensä, kun hän istui pulskan ratsunsa selässä, tuon saman vaaleanharmaan hevosen, jonka hänen aseenkantajansa Niilo Bonpoika äsken oli käynyt noutamassa, tekivät hänet katsojan silmissä paljoa nuoremmaksi, kuin hän todella olikaan.

Piispan rinnalla ajavat herrat, tuomiorovasti Pietari Niilonpoika ja päädiakooni Pietari Hemminginpoika olivat vartaloltaan piispaa rotevammat, mutta heidän olentonsa ei näyttänyt läheskään niin miellyttävältä kuin tämän. He olivat vakavan näköiset. Selvästi näki heillä olevan harvinaisia huolia mieltä painamassa.

Engelbrekt ratsasti suoraan piispaa kohti ja tervehti kunnioittavaisesti ja säädyllisesti häntä ynnä saattavia herroja. Hämmästystä ilmaisivat tällöin selvästi sekä piispan että muiden kasvot. He olivat epäilemättä kuvailleet häntä sellaiseksi, jommoiseksi Niilo Bonpoika häntä kuvaili: jonkun läheisen herrastalon halvaksi palvelijaksi, enintään kartanonvoudiksi. Mutta tässä oli edessä mies, joka ryhdiltään ja käytökseltään näytti olevan heidän vertaisiansa.

Tästä oli seurauksena että piispa tervehti häntä aivan toisin kuin oli aikonut. Hämmästys hävisi kohta ja sydämellistä hyväntahtoisuutta vaan loisti hänen vilkkaista silmistään.

"Olen kiitollisuudenvelassa teille", sanoi hän, "tämä hevonen on minulle rakas, tämä on armollisen herramme, kuninkaan antama lahja, eikä mielellään siedä selässään muita kuin minut."

"Vähänpä siitä kiittää kestää, armollinen herra", vastasi Engelbrekt, "reipas aseenkantajanne olisi kyllä sen minuttakin saanut kiinni."

"Niinpä hän ei tuntunut itse tuumaavan", virkkoi taas piispa ja jatkoi hyvin vilkkaasti, "tämä päivä, näettekös, kuuluu olevan noita egyptiläisiä päiviä, joina ei pidä mihinkään toimeen ryhtyä. Tämä vanha tallimestarini tahtoikin minua lykkäämään matkani huomiseksi, vai kuinka, vanha ystävä!" Piispa kääntyi näin sanoen ystävällisesti hymyillen takanansa ratsastavaan vanhaan herraan, joka totisen näköisenä nyökäytti piispalle päätänsä. "Mitä, eikö ehkä vielä se riitä, Björn Erlandinpoika, mikä jo on tapahtunut?"

Piispa nauroi sydämellisesti vanhalle taikauskoiselle tallinpäällikölleen ja hänen hilpeytensä tarttui muihinkin, niin että yksin vakavat upsalalaiset kaniikitkin vetivät suunsa vihuun.

"Kaikkein vähimmin toki odotin, arvoisa herra", tarttui Engelbrekt puheeseen, "saavani kuulla kenenkään teidän seuralaisenne uskaltavan puhua egyptiläisistä päivistä. Jollen väärin muista, niin Ruotsin valtakunnan piispat ja papisto Arbogan kirkolliskokouksessa kaksikymmentä vuotta takaperin kielsivät sekä nämä egyptiläiset päivät[19] että myöskin jokaisen muunkin salaperäisen keinon, millä koetettiin tutkia tulevaisia asioita, sammuttaa tulta, noitua miekkoja j.n.e."

"Olette oikeassa", vastasi piispa,[20] "mutta nuo vanhat tavat, näettekös, eivät ota lähteäkseen, eikä siitä ole mitään pahaa, kun sille vaan saa makeasti nauraa. Paha ei katoa maailmasta meidän aikanamme, se pysyy hyvän rinnalla, usein tätäkin kauniimpana. Hyvä on, jos me suurella elonkorjuumaallamme pääsemme edes niin pitkälle, että osaamme hyvän kukan erottaa pahasta."

"Haluaisinpa käyttää hyväkseni tuota kiellettyä pahaa", sanoi taas
Engelbrekt, "varsin tärkeihin asioihin."

"Ja mihinkä sitten?" kysyi piispa ja katsoi puhujaan.

"Ruotsin valtakuntaan."

"Mitäpä sitten egyptiläisillä päivillä olisi Ruotsin valtakunnassa tekemistä?"

"Minusta näyttää siltä", vastasi Engelbrekt, "kuin sellainen egyptiläinen päivä olisi koittanut maallemme ja painanut sen sellaiseen pimeyteen, ett'ei täällä näy lainvalvojan- eikä piispansauvaa."

"Jos tuolla drotsia tarkoitatte, niin saatattepa olla oikeassa", vastasi piispa, "koskapa meillä ei semmoista ole ollut, siitä lähtien kuin Bo Juhonpoika kuoli, ja siitä on lähes viisikymmentä vuotta. Piispansauvasta taas puhuessanne tarkoitatte kai miekkaa, mutta onhan meillä marski ollut vielä Eerikki kuninkaan aikana, vaikk'ei nyt ole."

"Ja tämä nyt on jo jommoisenkin pitkä aika", lisäsi Engelbrekt. "Erehdytte kuitenkin, arvoisa herra, jos luulette erottavani piispansauvan nykyisestä pimeydentilasta, joka johtuu pääasiallisesti juuri siitä, että ei ole riittävästi niitä korkeita virkamiehiä, joista olette puhunut."

"Mutta eiväthän piispanistuimet ole olleet tyhjinä"', sanoi piispa jotenkin kiivaasti.

"Eivät kaikki, se on totta, mutta muutamat… Vai oliko kenties Ruotsin valtakunnan arkkipiispa tavattavissa linnassaan, Arnon Piispalassa, josta nyt tulette?"

"Tuo puhe on minusta totta", tarttui tässä puheeseen tuomiorovasti Pietari Niilonpoika, joka alussa ei ollut paljoa välittänyt tästä hänelle tuntemattomasta miehestä, mutta jota vähitellen oli ruvennut miellyttämään hänen tyyni ja yleisten asiain tarkkaa tuntemista osottava puheensa. "Tämä on mielestäni totta puhetta! Huolestuttava ja surettava, aivan egyptiläinen päivä on koittanut pyhälle kirkollemme! Eipä kuitenkaan puutteen, vaan pikemmin ylenpalttisuuden tähden!"

"Ylenpalttisuuden!" toisti Engelbrekt, mutta lisäsi heti, "tottako siis on, mitä huhu tietää, että kuningas aikoo tänne lähettää Arnold piispan?"

"Liiankin totta, Jumala paratkoon!" vastasi tuomiorovasti.

"Hyvin mahtavana tuntuu Eerikki kuningas pitävän itseänsä", jatkoi sen jälkeen Engelbrekt, "koskapa uskaltaa vastustaa itse Rooman pyhää isää."

"Entäpä Ruotsin piispoja ja pääpappeja", virkkoi tähän päädiakooni, Pietari Hemminginpoika, "arveletteko, ett'ei heidän vastustamisensa mitään merkitse!"

"Eikö siis tuomiokapituli tahtoisi ottaa vastaan kuninkaan miestä…?"

"Tuomiokapituli on valinnut miehensä, eikä se ole vaaliansa peruuttava, tulkoonpa vaikka kymmenen kuninkaankirjettä."

Selvästi näkyi, että pääpapit olivat kovasti suutuksissaan ja epäilemättä olivat muut tuomiokapitulinmiehet samaa mieltä, kuin nämä heidän esimiehensä. Engelbrekt hymyili mielessään tuon kuumaverisen herran suuttumukselle ja aikoi esimerkkinä mainita tanskalaisen Jöns Gerkenpojan, joka ainoastaan Eerikki kuninkaan vallakkuuden nojalla pääsi arkkipiispaksi v. 1408 ja kaikista tekemistään hävyttömyyksistä huolimatta pysyi semmoisena aina vuoteen 1421. Asian laita oli nyt melkein sama kuin silloinkin. Tuomiokapituli oli valinnut tuomiorovastinsa, mutta taipui kuninkaan tahtoon, koska hänen oli onnistunut saada paavin vahvistus miehellensä. Vastustus oli nyt sentään jäykempi, kenties paljon senkin tähden, että Olavi Laurinpoika oli jäntevämpi mies kuin Jöns Gerkenpojan kilpailija.

"Olipa tämä miten oli", alkoi taas Engelbrekt kääntääksensä keskustelun tästä tuskallisesta asiasta, "niin asiat ovat nyt huonolla tolalla Ruotsinmaassa, mihin hyvänsä silmänsä luopi. Suurimpana onnettomuutena pidän kuitenkin sitä, ett'ei meillä näytä olevan kuningasta ollenkaan. Vuodesta 1414 lähtien lienee tutkimuskäräjiä tuskin ollenkaan pidetty ja kuningasta itseään olemme niin harvoin nähneet, että helposti saattaisimme hänet unhottaa kokonaan. Vadstenaa etemmäksi ei hän ole tullut aina siitä asti kuin Margareta kuningatar kuoli, Jumala hänen sieluansa armahtakoon. Ja minun tietääkseni ei hän sen jälkeen ole käynyt Ruotsissa kuin neljä kertaa, viimeksi v. 1430 helmikuussa heti Filippa kuningattaren kuoleman jälkeen, Jumala suokoon hänen sielullensa iankaikkisen rauhan, ja silloin oli hänen edellisestä käynnistänsä kulunut yhdeksän vuotta. Saattaahan kuitenkin olla, että kaikkeen tähän pahaan on sota syynä."

"Veitte sanan suustani", tarttui tässä Tuomas piispa hyvin innoissaan puheeseen. "Tuo onneton sota se on ollut syynä kaikkeen. Nyt on sentään kuningas sopinut hansakaupunkien kanssa ja parast'aikaa hän hieroo rauhaa Holsteinin kreivin, Adolfin, kanssa, niin että saatamme toivoa sen kohta ja onnellisesti loppuvan. Elkäämme sen tähden enää puhuko pahaa kuninkaasta, vaan odottakaamme, mitä Herra meille lähettää."

Puheen näin jatkuessa oli yhtämittaa ratsastettu ja jouduttu melkein Kalmarin kirkon kohdalle. Jo pitkän matkan päähän kuului täältä aseiden kalinaa ja maata polkevien hevosten kavioiden kopinaa. Kun jouduttiin eräälle paikalle, jossa muuan syrjätie yhtyi valtatiehen, tuli näkyviin joukko kirkashaarniskaisia ja töyhtökypärisiä ritareja suuri ratsumiesjoukko mukanaan.

"Jos eivät silmäni valehtele", sanoi piispa silloin kääntyen aseenkantajaan, joka pöyhkeästi oli Engelbrektille luvannut kiitollisuuttansa vastaisen varaksi, "niin ratsastaa isäsi tuolla, Niilo Bonpoika! Saat mennä häntä vastaan. Luultavasti meillä on sama matkanmäärä ja silloin kulkenemme sitten kai yksissä."

Reipas nuorukainen ei odotellut uutta kehotusta, vaan läksi salaman nopeudella ritareja kohti. Yksi heistä ajoi poikaa vastaan ja tuli sitten hänen kanssansa piispan luokse. Yö ja Päivä-suvun vaakuna oli loistavilla väreillä maalattuna hänen kilpeensä. Tultuansa piispan eteen hän tervehti kohteliaasti.

"Hyvästi sattui, Bo ritari", vastasi piispa tervehdykseen. "Olen halunnut tavata teitä."

"Paras sattuma, kun tapaa poikansa, arvoisa isä", vastasi ritari, "etenkin koska hän tuntuu olevan mieleisenne."

"Kaikki on hyvin, mitä siihen tulee, ritari Bo Steninpoika. Poika on äitiinsä, jaloon Kaarina Sture rouvaan; Jumalan siunaus sekä hänelle että teille!"

"Kiitos, arvoisa isä! Olette matkalla Skälnoraan, niin kuulin poikani sanovan, ja siellä olette tapaava Kaarina rouvan. Me olemme menossa sinne ja tulemme Ekholmasta, jossa olemme vierailleet Sten Turenpojan luona."

Toiset ritarit tulivat nyt piispan eteen ja tervehtivät häntä ja Upsalan hengellisiä herroja yhtä kohteliaasti kuin Bo ritarikin. He olivat rotevia, komeita miehiä, mutta useimpain kasvoista näkyi jonkinlaista uhkamielisyyttä ja ynseyttä, joka ei oikein miellyttänyt Engelbrektiä. Tällaiselta näytti etenkin eräs heistä, joka samoin kuin Bo ritari kantoi Yö ja Päivä-suvun vaakunaa. Paitsi näitä kahta oli vielä yhdellä sama vaakuna. Hänen rinnallaan ratsasti muuan, jonka kilpi oli koristettu Bjelke-suvun vaakunalla. Hän oli siis Sten Turenpoika Ekholmasta. Näiden ylpeiden ritarien seurassa oli vielä mustiinpuettu nuori mies. Hänellä oli hurja hevonen, jonka hän sentään näytti saavan helposti hallituksi. Mutta juuri tämä seikka käänsi huomion häneen.

"Meillä on teille hyvää seuraa, Tuomas piispa", sanoi ritareista muuan, jolla oli Yö ja Päivä-suvun vaakuna, "meillä on muassamme tämä Jöns Pentinpoika, josta on tullut lukenut mies ja joka varmaan ottaisi teiltä piispansauvan, jollei olisi niin nuori, kuin on."

Ritari nauroi pilapuheelleen, jota hän piti varsin sukkelana, mutta nuoren mustapukuisen tummista silmistä välähti leimahdus, joka varmaan olisi tehnyt iloisen ritarin leikillisyydestä lopun, jos hän olisi sen huomannut.

"Hän on äskettäin tullut Pariisista", jatkoi iloinen ritari, "jossa hän on päässyt mestariksi ja saanut jonkin muunkin kummallisen nimen, koko suvulle suureksi kunniaksi ja iloksi, eikä vähimmin vanhalle Krister Niilonpojalle."

"Decretorum baccalaureus", sanoi piispa ja ojensi ystävällisesti tervehtien kalpealle miehelle kätensä. "Vanha sydämeni käy iloiseksi joka kerta kuin näen ja opin tuntemaan miehen, joka on Ruotsin kirkolle kunniaksi. Kovinkaan kauvan ei mahtane Tuomas Simonpoika olla nuorempien miesten tiellä. Tervetultuanne, tervetultuanne, herra Jöns Pentinpoika!"

"Olkoon se aika hyvin kaukana!" vastasi mustapukuinen kumartaen arvokkaasti.

"Mistä tulette viimeksi?" kysyi piispa.

"Tulin yli meren Lybekistä…"

"Ettekö siis tavannut kuningasta?"

"En, tarkoitukseni oli matkustaa Seelannin kautta, mutta viivyin liian kauvan korkea-arvoisten isäin luona Baselissa…"

"Ah … olette ollut siellä … ja tiedätte kai kertoa rakkaan veljemme, Niilo Ragvaldinpojan puheesta?"

"Tiedän kyllä, hurskas herra. Olinpa vielä läsnä kokousta avattaessakin. Nuo mahtavat herrat ja ruhtinaat hämmästyivät niin suurta oppia, eikä kukaan kyennyt kumoamaan hänen väitteitänsä. Heidän täytyi myöntää, että hänellä sen maan edustajana, josta göötit ovat lähteneet, oli oikeus ylimmäiseen sijaan, koskapa tämä oli määrättävä siinä järjestyksessä, missä eri kansat ovat tulleet kristityiksi."

Piispa hieroi tätä kuullessaan ihastuksissaan käsiänsä.

"No, mestari Jöns", kysyi hän, "eikö kukaan vastustanut?"

"Ei, mutta moni paheksui hänen puhettaan ja Kartagenan piispa Alfons Hispaniasta nousi ja väitti, että asumasijoiltaan siirtyneet göötit olivat paljoa mainiommat kuin kotiin jääneet."

"Ja kuinka päättyi riita?"

"Maanmiehemme, Niilo piispan, täytyi tyytyä siihen oppineenmaineeseen, jonka hänen puheensa hänelle tuotti, sillä sijoja hän ei kokouksessa saanut muutetuiksi…"

"Jollemme tahdo, että isäntämme Kaarlo Knuutinpoika Skälnoran herra kovin kauvan saa odottaa vieraitansa", puuttui nyt puheeseen tuo ynseästi hymyilevä ritari, "niin minusta näyttää olevan aika jatkaa matkaa."