Kaikista tämä huomautus oli oikea ja he läksivät liikkeelle. Ritarit väistyivät kunnioittaen piispan tieltä, joka siten joutui seurueen etupäähän, toisella puolen tuo iloinen ynseäkasvoinen ritari, toisella se, jolla oli Bjelke-suvun vaakuna. Heidän taaksensa järjestyivät toiset.
Ei kukaan ollut tarkannut Engelbrektiä, ja jos jonkun katse sattumalta pysähtyi häneen, niin piti katsoja häntä piispan seurueeseen kuuluvana. Hän joutui ratsastamaan Upsalan päädiakoonin, Pietari Hemminginpojan rinnalle. Tämä, joka äkkiä oli käynyt hyvin puheliaaksi, antoi Engelbrektille koko joukon tietoja seuran eri jäsenistä ja mihin heillä oli matka. Aika mennä hurahti, eikä huomattukaan, minkä verran oli kuljettu, ennen kuin oltiin jo Stäketin luona. Ratsastavien keskinen järjestys oli yhä vielä sama vastaiselle rannalle ratsastettaessa.
"Nuori, rikas Kaarlo Knuutinpoika Bonde-sukua on kutsunut ristiäisiin" sanoi tällä välin ystävällinen päädiakooni Engelbrektille, "herra Sten Turenpoika, joka ratsastaa tuossa piispan oikealla puolella, on Kaarlo herran isäpuoli."
"Senkö jalon Ture Pentinpojan poika, joka aikanansa ja Sten veljensä ynnä herra Kaarlo Ulvinpojan kuoleman jälkeen oli neuvoston ensimmäisenä miehenä, niin kauvan kuin eli?" kysyi Engelbrekt.
"Aivan niin", vastasi päädiakooni, "ja jolla sitten oli vanhan drotsin Margareta tytär emäntänä. Margareta rouva on kuollut, mutta hänen ja Stenin lapset ovat elossa. Niitä on tytär ja poika, molemmat vielä aivan nuoria. Tuo toinen herra, jolla on sama vaakuna, ja joka ratsastaa edessämme mustalla hevosella herra Jöns Pentinpojan rinnalla, on herra Ture Turenpoika, jonka sisaren, Britan kanssa Kaarlo Knuutinpoika on naimisissa. Heimolaisia ovat he muuten kaikki nämä herrat, mikä miltäkin puolelta. Tämä nuori Jöns herra on myöskin Kaarlo Knuutinpojan sukua. Edellisen äidinisä ja jälkimmäisen isänäiti ovat sisarukset ja Niilo Kjellinpojan lapsia, jolla oli lyhde vaakunassaan, niin kuin hänen pojallaan, Krister herralla hänen jälkeensä."
"Jöns herralla on siis häränotsa[21] vaakunassaan?"
"Niin on! Ja tuo ritari, joka nyt pitää niin kovaäänistä puhetta piispan vasemmalla puolen, on myöskin Kaarlo Knuutinpojan lanko. Se on herra Niilo Steninpoika, joka on nainut Margareta Knuutintyttären. Mutta ollaanpas vaiti, hänellä näkyy olevan jotakin hyvin merkillistä kerrottavaa, koskapa kaikki niin tarkkaan kuuntelevat hänen puhettansa."
Huomautus oli turha. Engelbrekt oli jo pelkkänä korvana pääpapin tätä sanoessa, ja ritarin sanat tekivät häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän ikään kuin huomaamattaan siirtyi eteenpäin. Hän ratsasti näet aivan lähellä tienviertä ja niin kovin olivat kaikki kiintyneet ritarin kertomusta kuuntelemaan, ett'eivät he huomanneetkaan, että hän vähitellen meni heidän ohitsensa.
"He ajavat niitä", näin päätti ritari Niilo Steninpoika muutaman lauseen, "niin kuin me ajamme riistaa metsässä." Ja hän nauroi sen sanottuansa, niin että metsä kajahteli ja toisetkin herrat nauroivat. Ainoastaan piispa ja ritari Sten Turenpoika näkyivät paheksivan tätä ilomielisyyttä ja siis myöskin sitä, mikä siihen oli antanut aihetta. Tuskin oli kuitenkaan nauru tauonnut, ennen kuin tuo iloinen ritari taas jatkoi.
"Ja voudit tekevät mielestäni oikein. Mitä valittavat talonpojat, miksi he huutavat … ei, pää poikki vaan kukolta, niin se heittää kiekumasta, eikä saada ennen rauhaa Ruotsin maassa, kuin talonpojat ovat oppineet kunnioittamaan ja pitämään arvossa kuninkaitansa ja herrojansa, Voudit ovat juuri nyt parasta aikaa päässeet vauhtiinsa heidän suittensa tukkimisessa. Pitkittäkööt vaan! Varmaa vaan on, että se, joka vähimmin kärsii, huutaa enimmin. Jospa näkisitte tuon jalon Otto Thorbjörninpojan Agneholmassa. Hän ei turhia siekaile. Tulen juuri nyt niiltä tienoilta. Olen ollut Säckestadissa sukulaisemme Maunu Filipinpojan luona. Niillä tienoin olivat talonpojat suurisuisia, niin kuin tavallisesti ovat, kun eivät saa tahtoansa perille. Vouti salli heidän huutaa, mutta kun he uhkasivat valittaa kuninkaalle, silloin hän vei heidät parille Gullspång-joessa linnan edustalla olevalle kivelle. Siellä hän antoi heidän valitella mielin määrin. Pahimman huutajan hän minun nähteni vietti kiville eli kidutukselle, joksi talonpojat niitä sanovat. Pahempaa roistoa en ole nähnyt, kuin se talonpoika oli, ja samanlainen oli hänen poikansa. Vouti kuulusti heitä, mutta ei saanut sanaakaan heidän suustansa. Minun tänne ylöspäin ratsastaessani olivat he vielä siinä kidutuksella."
"Tuo menee liian pitkälle, tuo menee liian pitkälle", keskeytti Sten
Turenpoika, mutta piispa laski päänsä painumaan rintaa vasten.
"Mutta ne ovat vaiti", sanoi Niilo ritari, "ne eivät huuda enää."
"Ne eivät vaikene, ne huutavat taivaan tasalle!" virkkoi järeä ja miehekäs ääni aivan Niilo ritarin rinnalla.
Tämä tiukensi suitsiansa ja tuijotti rinnallansa olevaan mieheen, juuri kuin tämä yht'äkkiä olisi kohonnut maan sisästä. Toiset herrat pysähtyivät myöskin. Heitä se kummastutti, mutta ritari Niilo Steninpoikaa se suututti. Hänen poskensa kalpenivat vihasta kuta lähempää hän pääsi katsomaan tuota pientä vähäpätöistä miestä, joka oli uskaltanut keskeyttää hänen puheensa.
Mutta ritarin viha ei näyttänyt pientä miestä vähintäkään hämmästyttävän. Hän loi säkenöivät silmänsä koko seurueeseen, samalla kuin hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi suuttumuksesta ja mielipahasta.
"Niin kuin te nyt olette puhunut, Niilo Steninpoika", sanoi hän kovasta mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "niin en koskaan luullut yhdenkään ruotsalaisen ritarismiehen puhuvan, enkä myöskään luullut sellaista puhetta Ruotsin ylhäisten keskuudessa siedettävän. Ulkomaalaiset voudit metsästävät, sanotte; niin kyllä, he metsästävät, mutta kielletyllä alueella; ja pankaa tarkoin mieleenne, ankarat herrat, Ruotsin maassa ei ole orjia. Se vanha mies, josta puhutte, Niilo ritari, hän tosin ei enää virka mitään, se on totta, mutta jokainen rehellinen Ruotsin mies puhuu hänen sijastansa. Uskokaa minua, tuo kielletty ylhäiseläinten metsästäminen saattaa kääntyä vaaralliseksi metsästäjille itsellensä."
Engelbrektin puhuessa, ja sitten kuin hänen esiintymisensä synnyttämä ensi hämmästys oli asettunut, olivat ne tunteet, jotka Niilo ritarissa kuohuivat, ikään kuin tarttuneet toisiinkin. Monen ritarin kasvoista saattoi lukea jotakin ivan ja uhman keskiväliltä, joka muuttui vihaksi. Ritarit olivat myöskin siirtyneet paikoiltaan, niin että he olivat puoliympyrässä Engelbrektin ympärillä. Juuri kuin tämä vaikeni, kuiskasi Ture Turenpoika (Bjelke) jotakin Niilo ritarille korvaan, kuitenkin niin kovaa, että sen lähinnäolevat hyvin saattoivat kuulla ja siis myöskin Engelbrekt itse.
"Läimäys miekanlappeella opettaa kai parhaiten tuon miehen!"
Lappeenläimäys oli miehelle mitä suurin häväistys. Pilkkahymy ilmausi Niilo Steninpojan kasvoille ja hän nyökäytti ikään kuin myöntäen päätänsä kääntyessään Tuomas piispaan, jolle hän ylenkatseellisesti sanoi:
"Mitä se tuo mies lavertelee?"
Ture Turenpoika (Bjelke) oli jo paljastamassa miekkaansa ja panemassa tuumaansa toimeen, mutta hänen sukulaisensa Sten Turenpoika (Bjelke) tarttui häntä käsivarteen ja sai hänet estetyksi.
Ei mitään ollut kaikesta tästä jäänyt Engelbrektiltä huomaamatta. Hetkisen leimahtelivat hänen elelevät silmänsä, niin kuin hän ei enää olisi voinut hillitä itseänsä, mutta kohta palasi tyyneys katseeseen, ja kun hän taas puhui, ei ääni enää vavissut.
"Malttakaa mielenne", sanoi hän, "miekassani on hyvä terä ja sillä saa kyllä häväistyksen kostetuksi. Mutta sellainen näyttää minusta nyt aika olevan, kun vapaita miehiä vastoin lakia ja oikeutta raastetaan julmaan kuolemaan, että jokaisella rehellisellä miehellä on yhteinen häväistys poistettavana, ennen kuin hän yksityistänsä saa ajatella. Muuten mahtanevat minun vaakunakilpeni liljanpuolikkaat olla yhtä vanhat, kuin teidän sukuvaakunanne, jalot herrat, vaikk'ei minun kilpeni koskaan ole kiillellyt kuninkaan salissa. Kukapaties minä juuri sen tähden paremmin kuin te muistankin sen ajan, jolloin vanhain aatelissukujen miehet olivat rahvaan luontoperäisiä edusmiehiä ja tiesivät, että jokainen talonpoika oli vapaa mies yhtä hyvin kuin joku heistäkin, vaikk'ei hän saanut mennä käräjiin tai pitää aseellista seuruetta, niin kuin he. Mutta on olemassa muuan, joka muistaa tämän kaiken paremmin kuin minä, ja se muuan on laki… Niin kauvan kuin se on voimassa, mahtanee talonpoika saada puhua ja toimia vapaasti Ruotsinmaassa. Moni on koettanut tehdä sitä mitättömäksi, ja jos te olette niitä, jalot herrat ja hyvät miehet, niin silloin olemme vihollisia, muutoin emme. Tahdon kuitenkin uskoa teistä mitä parasta, ja nyt hyvästi!"
Engelbrekt käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen eteenpäin. Ei kuulunut yhtään ääntä koko seurueesta. Ture Turenpoika ei enää kuiskaillut ja itse Niilo Steninpoikakin näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Näytti siltä, kuin näkymätön käsi olisi heitä pidättänyt. Ne ritarit, jotka sulkivat Engelbrektiltä tien, avasivat piirin, niin että hän esteettömästi pääsi lähtemään.
Ja niin kauvan kuin saattoi nähdä, ajoi tuo pieni harteekas ja säihkyväsilmäinen mies yhä edelleen käyntiä. Hänen nähtiin vaan panevan käsivartensa ristiin ryntäilleen ja painavan päätänsä vähän eteenpäin, ja ne ritarit, jotka olivat avanneet piirin hänelle, luulivat kuulleensa ikään kuin huokauksen, juuri kuin hän meni heidän ohitsensa.
"Ei, ei, hyvät herrat", puhkesi yht'äkkiä Niilo ritari puhumaan, "luulenpa tuon hyväkkään noituneen meidät kaikki, vaikka tekin olitte joukossamme, hurskas isä!"
Näin sanoen hän remahti tavalliseen nauruunsa, vaikka kuka hyvänsä, joka vaan tahtoi ottaa sitä tarkataksensa, helposti saattoi huomata, että se oli väkinäistä. Tuomas piispa ei virkkanut mitään. Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Vihdoin hän oikaisihe ja sanoi:
"Aika kuluu ja meillä on vielä runsaan tunnin matka Skälnoraan, lähtekäämme eteenpäin."
Ja koko joukkue läksi liikkeelle poiketen syrjätielle vasempaan päin, ja kohta saattoi kuulla, kuinka mieliala sitten vähitellen taas vilkastui ja hilpeni entiselleen.
Vaan vielä seisoi paikoillaan tiellä piispan aseenkantaja, ja vaikka viimeisetkin ratsastajat olivat kadonneet puiden taakse syrjätielle, oli hän siinä silmät sinne päin, jonne tuo yksinäinen mies oli mennyt, vaikka tämä jo aikoja sitten olikin näkyvistä kadonnut. Yht'äkkiä hän kannusti hevostansa ja läksi täyttä laukkaa ajamaan samanne päin. Hetkisen kuluttua hän oli miehen rinnalla.
Engelbrekt pysähtyi kuullessaan jonkun lähestyvän ja hän näki ihmeeksensä pojan laskeutuvan hevosen selästä ja jalkaisin tulevan lähemmäksi. Pojan otsalta ilmeni avomielisyyttä ja vilpittömyyttä ja hänen poskensa hehkuivat tulipunaisina.
"Minä olen rikkonut teitä vastaan", sanoi hän, "tahdon pyytää sitä anteeksi. Elkää sitä muistelko, jos voitte, jollette voi, niin rankaiskaa minua!"
"Ja mikä on saanut sinun näin puhumaan, Niilo Bonpoika?" kysyi
Engelbrekt katsellen ihastuksissaan punehtuvaa nuorukaista.
"Teidän puheenne, ja kun tulin ajatelleeksi äitini sanoja, jotka olivat samat kuin teidän. Ettehän tosin ole yhtä mahtava herra, kuin nuo ritarit, joista erositte, mutta jokainen Ruotsin mies on vapaasyntyinen. Sen unohdin teidät ensin nähdessäni. Mutta sanottehan minulle nyt, kuka olette."
"Kiitos, rakas poika", sanoi Engelbrekt ja ojensi kätensä Niilolle, joka tarttui siihen ja säteilevin, kyynelistä kostein silmin katsoi häneen, "et saata käsittää, kuinka suloisilta sanasi minusta kuuluvat. Se olkoon rangaistuksesi, että tervehdät äitiäsi Engelbrekt Engelbrektinpojalta ja kiität häntä siitä ilonhetkestä, jonka hänen sinulle antamansa opetukset nyt ovat minulle tuottaneet."
"Jos nyt olisin sen ikäinen, että saisin pitää miekkaa ja kilpeä, niin seuraisin teitä, jos tahtoisitte ottaa minut mukaanne", sanoi nuorukainen vilkkaasti, "sillä, sen verran käsitän, että se tie, jota te kuljette, on kunnian tie."
"Se tie on aina avoinna, Niilo Bonpoika, joka miehelle! Ja olenpa varma siitä, ett'ei Kaarina Sturen poika ole koskaan kulkeva muuta tietä."
"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas kuulevat rukoukseni", sanoi nuorukainen ja löi rintaansa, "niin totta kuivettukoon tämä käteni, jos sillä miekan paljastan muutoin kuin Ruotsin rahvaan hyväksi."
"Jumala sinua siunatkoon, poika", sanoi Engelbrekt heltyneenä, "sinusta varmaan aikaa voittaen mies tulee, jos vaan saat elää!"
Näin sanoen hän päästi nuorukaisen käden ja katseli mielihyvällä nuorukaisen reippaita ja voimakkaita liikkeitä, kun tämä heittihe satulaan.
Tomupilvi osotti seuraavassa tuokiossa, mitä tietä nuorukainen oli mennyt.
Mutta Engelbrekt jatkoi matkaansa ja katseli nyt ikään kuin keveämmin ja vapaammin ympärillensä. Niin oli, kuin hän sanoi: nuorukaisen sanat olivat sulosoittoa hänen korvilleen. Ne olivat auringonsäteenä häntä ympäröivässä pimeydessä.
III.
Brand.
Vasta myöhään illalla ajoi Engelbrekt niiden siltojen ylitse, jotka yhdistivät Norrmalmin Tukholman kaupunkiin. Tässä kaupungissa, jota jo silloin pidettiin valtakunnan etevimpänä, näkyi vielä sen suuren tulipalon merkkejä, joka oli kohdannut sitä pääsiäisen tienoilla v. 1419. Mutta luonnollisesti näkyi näitä vaan yksityisissä taloissa ja niissä palaneissa talonpaikoissa, joille ei vielä oltu ennätetty rakentaa. Portit, tornit ja linna olivat täydellisessä kunnossa, samate monet julkiset rakennukset, raatihuone, ammattikuntain huoneustot ja luostarit.
Mutta nykyjään ei Norrmalmia eikä kaupunkia voi verratakkaan siihen Tukholmaan, johon Engelbrekt toukokuun 20 p:n iltana v. 1433 tuli. Tuo nykyjään niin komea Norrmalm palatsimaisine rakennuksineen oli silloin vaan hiekkaharjannetta, joka kaupungin rinnassa oli aivan puutonta. Tie kulki vähän harjua ylöspäin ja sen oikealla puolella (pohjoisesta katsoen) oli Klaaran luostari, missä nyt samanniminen kirkko on. Rannasta, missä nykyjään Kustaa Aadolfin tori nelikulmaisena levitäikse, vei silloin niin kuin nytkin silta Pyhänhengensaarelle, jonka rannalla olevasta kolmitornisesta portista, jota silloin sanottiin "pohjoiseksi ulkoportiksi", pääsi saarelle. Eteläpuolelta oli tämä samate sillalla yhdistetty varsinaiseen kaupunkiin. Täällä oli myöskin portti torneineen ja tätä sanottiin "pohjoiseksi sisäportiksi."
Oli mitä ihanin kevätilta, ja sen tähden oli tiellä joukoittain kaupunkilaisia liikkeellä, rikkaita ja köyhiä sekaisin, silloin niin kuin nytkin. Rikas ja mahtava rihkamakauppias silmäili siinä jonkinlaisella itserakkaudella pitkin virtaa. Vähän kauvempana, aina linnanmuurin alla sijaitsevalta linnanlaiturilta alkaen, oli siinä nähtävissä muutamien harvain Lybekistä ja muista hansakaupungeista äsken tulleiden laivain mastot. Hänen rinnallaan saatoit nähdä huonompiosaisia ammattilaisia, arvokkaimmasta alhaisimpaan. Engelbrektinkin katse kääntyi satamansuulle päin, jossa olevista laivoista varmaankin joku oli vievä hänet määräpaikkaan.
Mutta tie aleni kohta, ja kuta lähemmäksi hän joutui kaupunginporttia, sitä vähemmin hän saattoi nähdä satamaa. Sisäportin sisäpuolella oli vasemmalla kädellä korkea torni, jota sanottiin Leijonatorniksi ja kohta vasemmalla puolen sitä sijaitsi Kärnan eli Kolme Kruunua -nimisen tornin ympärillä linnan tumma rakennusryhmä. Sen edustalla oli jokseenkin iso aukea paikka, joka ulottui aina pääkirkolle eli "kylänkirkolle" asti. Tämä sijaitsee samalla hiekkaharjulla, jolle Birger Jarl rakensi ensimmäisen linnan, ja Läntinen Pitkäkatu näyttää vielä, mitä suuntaa se vanha kaupunginmuuri kulki, jonka päälle jo tähän aikaan ruvettiin rakentamaan ja jonka alatse alettiin tehdä holvikäytäviä siihen kaupunginosaan, joka aikain varrella oli kasvanut muurin ulkopuolelle ja asemansa takia sanottiin "länsimuuriksi." Tämän aukean paikan oikealla reunalla oli joukko puusta rakennettuja puoteja, joiden takaa kaupunginmuurilta n.s. Pentti herran torni kohosi yli muiden. Samassa jonossa etelään päin olivat Pikku torni, Louhikäärmetorni ja Ohrasatamantorni, joista näkyi sitä vähemmän, kuta kauvempana ne olivat.
Engelbrekt ratsasti tuon aukean paikan poikki ja kääntyi ylös kirkolle päin, niin että hän joutui raatihuoneen edustalla olevalle torille. Täällä aukeni etelää kohti katu, jonka rakennukset tekivät milt'ei öisen pimeäksi, erittäinkin äskenrakennetun dominikaani- eli mustamunkkiluostarin kohdalta, jonka mukaan katu on saanut vieläkin käytetyn nimen Mustamieskatu. Engelbrekt ajoi tälle kadulle ja poikkesi siltä Kinhästenkadulle (nykyiselle Kinstukadulle) sekä joutui sitten Själagårdinkadulle (nyk. Saaristokadulle).
Tällä kadulla oli Henrikki Kalusepän talo. Tämä ynnä pari viereistä taloa oli kivestä, jonka tähden ne olivat säästyneet palolta. Talon kuntoonpano oli maksanut Henrikki Kalusepälle hyvät rahat. Nuo kolme taloa, joiden päätyiskatot olivat läheisiä puutaloja paljoa korkeammat, olivat helposti erotettavissa. Engelbrektin ei sen tähden tarvinnutkaan kysellä. Talo seisoi siinä niin kuin entisaikoinakin, ja näytti ikään kuin kummastellen katselevan pikkusilla ikkunoillaan nousukkaita, noita eilispäivän rakennuksia.
Henrikki Seppä otti avoimin sylin vieraansa vastaan. Hän oli vilkkaan ja hyväsävyisen näköinen mies. Äskettäin oli hän emäntineen tullut kotiin huvikävelyltä Klaaran kirkolta päin ja oli juuri Engelbrektin sisään astuessa lähettämässä kotiin pientä poikaa, joka oli tällä matkalla ollut hänen mukanansa. Tietysti keskeytyi nyt tämä homma ja poika jäi lähettämättä. Sitten nousi puhe tallisijasta Engelbrektin hevoselle. Tästä asiasta tuli Henrikille joltisestikin päänvaivaa, sillä hän oli edellisinä päivinä vuokrannut tallinsa muille. Silloin astui poika esiin.
"Tuskinpa sillä asialla tarvinnee päätänsä vaivata, Henrikki ukko", sanoi hän, "setäni talossa tässä vastapäätä on kyllä hevoselle tilaa."
"No juokse sitten naapuri Gellinkille, Kort, ja kysy häneltä, saako vieraani panna hevosensa hänen talliinsa."
Poika juoksi ja palasi tuokion kuluttua takaisin.
"Saapi", sanoi hän ja näytti itse olevan tuomastaan tiedosta hyvin iloinen, "siellä on tilaa hevoselle ja minä kyllä vien sen sinne!"
"Kiitos, kiitos, poikaseni", virkkoi Engelbrekt, "mikä on nimesi?"
"Kort Rogge",[22] vastasi poika varmasti.
"Ja setäsikö nimi on Gellink?" kysyi taas Engelbrekt.
"Gellink on nainut hänen tätinsä", selitti seppä puolestaan, "Gellinkejä on kaksi ja heidän on tämä kivitalo tässä minun taloni vieressä. Tämä Kort on reipas ja älykäs poika, mutta hänellä on, mikäli minusta näyttää, enemmän taipumusta kynän kuin moukarin tai miekan pitelemiseen. Hän käykin jo koulua ja aikaa voittaen hänestä kai tulee pappi. Niinhän hän sanoi, tuo oppinut herra, joka tuli Lybekistä ja asui isäsi tykönä tässä äskettäin?"
"Tarkoitatteko herra Jöns Pentinpoikaa?" kysyi poika ja jatkoi, kun seppä ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen vastasi kysymykseen, "niin, niin hän sanoi ja kehotti isääni sallimaan minun pitkittää."
"Silloin kai tarvinnet apumiestä hevosta hoitamaan, luulen ma, Kort", sanoi Engelbrekt hymyillen ja tarttui pojan käteen sekä poistui.
Vähän ajan kuluttua makasi Engelbrekt huolellisesti tehdyllä vuoteellaan muutamassa yläkerranhuoneessa ja nautti tarpeellista lepoa.
Mutta kohta puoliyön jälkeen tömisi Norrmalmin ja kaupungin välisen Norrströmin yli menevä silta ison ratsumiesjoukon ajamisesta. Se ajoi suorinta tietä linnalle.
Ehkä puoli tuntia sen jälkeen näki sillan tornivahti yksinäisen ratsumiehen täyttä laukkaa ajavan harjutietä alas ja siltojen yli niin kiivaasti, kuin vihollinen olisi ollut aivan hänen kintereillään. Tämä herätti vartijan huomiota ja sotamiehet riensivät palavat tulisoihdut kädessä porttiholviin katsomaan, kuka tuo hurja ajaja oli.
Tämä pysähtyi porttiholviin ja näytti olevan hyvillään nähdessänsä sotamiehet ympärillään. Hänen pukunsa oli puoleksi punainen, puoleksi viheriä, ja kaulassa hänellä oli hopeavitjat, joihin oli kiinnitetty jokin esine, joka oli pistetty hakasparin väliin nutun aukeamaan.
"Onko vouti linnassa?" kysyi hän.
"Puoli tuntia sitten palasi hän Skälnorasta", vastasi sillanvartion päällikkö.
"Viekää sitten minut heti hänen puheillensa, minulla on hänelle varsin tärkeitä sanomia vietävänä", virkkoi ratsumies hyvin kiireesti, ikään kuin hän hätäisellä puhumisellaankin olisi tahtonut osottaa, että asia oli kiireellinen.
"Jolleivät silmäni valehtele", sanoi päällikkö, "niin sinä olet Jösse
Eerikinpojan väkeä."
"Niin olen ja tuon sanaa ja kirjettä Borganäsin alavoudilta, Juhani
Walelta, herra Hannu Kröpelinille!"
Ratsumies veti esille kirjeen takkinsa alta ja näytti voudin isoa vahasinettiä. Sillä välin oli muuan vartijamies valmistautunut saattamaan ratsumiestä eikä kestänytkään kauvan, ennen kuin he olivat linnanportin edustalla. Siinä saivat vielä hetkisen vartoa, ennen kuin portit avattiin, ja sen jälkeen oli ratsumiehellä vielä monta kotvaa odotettavana, ennen kuin pääsi n.s. Aatelistaloon eli siihen linnanmuurin sisäpuolella olevaan rakennukseen, jossa kuningas täällä oleskellessaan majaili, mutta jossa nyt asui vouti ja valtioneuvos Hannu Kröpelin.
Kun hänet vihdoin toisen sotamiehen saattamana oli linnanpihan poikki viety tähän rakennukseen, otti hänet siellä vastaan palvelija. Tämä saattoi hänet pitkien käytävien kautta ja kaksia portaita myöten jokseenkin isoon huoneeseen ja sytytti pari vahakynttilää, jotka olivat hopeisissa kynttiläjaloissa punaisella veralla peitetyllä pöydällä.
Hetkisen kuluttua avautui muuan syrjäovi ja mustaan viittaan puettu mies astui huoneeseen. Hänen päänsä oli jo harmaantunut, mutta hiukset valuivat tuuheina kiharoina korkealle otsalle, jonka alla loisti hyvyyttä ja lempeyttä puhuva silmäpari. Se oli Tukholman linnan vouti. Hän astui pöydän eteen, jolla vahakynttilät paloivat. Ratsumies, joka oli jäänyt seisomaan ovelle, kumarsi nöyrästi mustapukuiselle ja ojensi hänelle nuttunsa alta kirjeen.
"Borganäsistäkö tulet?" kysyi Hannu herra pannen kirjeen avaamattomana pöydälle.
"Läksin sieltä eilen iltapäivällä", vastasi ratsumies, "enkä ole siitä lähtien levännyt, sillä tuo kirje sisältää tärkeitä tietoja."
"Tiedätkö niistä mitään?"
"En, mutta sisällyksen voin päättää siitä, mitä vouti minut lähettäessään sanoi. Taitaa olla hankkeissa kapina…"
"Kapina!" keskeytti hänet vouti katseella, joka ilmaisi sekä epäluuloa että suuttumusta.
"Toissapäivänä saavuin varhain aamulla voudin asioissa Borganäsiin", jatkoi ratsumies, "ja silloin oli edellisenä yönä sinne tullut käsky Jösse Eerikinpojalta Vaskivuorelta, että meidän puolenpäivän aikaan tuli lähteä liikkeelle kaikille Borganäsin ympäristössä oleville teille kapinannostajaa kiinni ottamaan."
"Ja kuka se sitten muka on…?" kysyi vouti.
"Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika", toisti vouti verkalleen itsekseen, sill'aikaa kuin ratsumies jatkoi:
"Olinhan hänet tavannut samana päivänä aamulla Ornäsissä … hän ryösti sieltä kuninkaan veron, ja kun kerroin sen Borganäsissä, oli meidän heti lähdettävä."
"Mutta Engelbrekt Engelbrektinpoika pääsi käsistänne?"
"Me emme saaneet häntä kiinni ja sanantuoja, jonka vouti oli lähettänyt Vaskivuorelta ja joka oli tullut yöllä, meni matkoihinsa toissapäivänä puolipäivän aikoihin. Aina eiliseen puolipäivään asti pidimme kaikki etelään vievät tiet miehitettyinä, mutta iltapäivällä palasimme takaisin linnaan ja minun oli heti noustava ratsaille."
Tällä välin avasi vouti kirjeen, ja kun ratsumies oli kertomuksensa lopettanut, luki hän sen. Se todisti ratsumiehen kertomuksen todeksi ja sisälsi sitä paitsi pyynnön, että Hannu Kröpelin ottaisi kiinni kapinoitsijan, jos hän, niin kuin näytti arvattavalta, Tukholmasta aikoisi lähteä Tanskaan. Voudin lempeät kasvonpiirteet synkistyivät kirjettä lukiessa. Hän näytti itsekseen tuumivan, mitä hänen oli tehtävä, sillä hän seisoi kauvan ääneti kirje kädessä ja tuijottaen eteensä.
"Tunnetko Engelbrekt Engelbrektinpojan?" kysyi hän vihdoin.
"Tunnen!"
"No hyvä, jos hän on kaupungissa, niin hanki minulle hänen asuntonsa tietoon. Mutta", jatkoi hän ja hänen katseeseensa ilmautui lujuus, jota ei näissä lempeissä kasvoissa olisi luullut löytyvän, "muista, minä en tahdo tietää sen enempää."
Ratsumies kumarsi taaskin ja Tukholman linnan vouti katosi makuuhuoneeseensa. Sama palvelija, joka oli tuonut ratsumiehen ylös, tuli sen jälkeen sammuttamaan vahakynttilät sekä saattoi ratsumiehen alas.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna istui Engelbrekt Henrikki Sepän kanssa pajan viereisessä huoneessa, jonne pajasta kuului palkeen puhkamista ja vasarain kalketta. Puhelu koski etupäässä Tukholman porvareita, mutta myöskin kauppakaupunkeja ja kauppakaupunkilaisia ylimalkaan. Heilläkin oli paljon valituksenaihetta, vaikk'eivät he erityisen hallituksensa ja oikeudenkäyttämisensä turvissa olleetkaan alttiina tuolle sietämättömälle voutisorrolle, joka rasitti maalaisväestöä. Mutta nuo ylimääräiset maksot, kaupanseisahdus ynnä lisätyt tullimaksot — kaikki sen onnettoman sodan seurauksia, jota kuningas nyt oli käynyt jo lähes kolmekymmentä vuotta — ne saivat aikaan tyytymättömyyttä kaupungissa ylimalkaan.
Siitäpä tulikin, että niin harvoja laivoja näkyi satamassa. Engelbrekt, joka uskoi sepälle aikeensa matkustaa Köpenhaminaan, ei kuitenkaan maininnut tämän matkan syytä, mutta sanoi pelkäävänsä, ett'ei ollut laivaa, joka hänet veisi Itämeren ylitse.
"Luulenpa kuitenkin", virkkoi Henrikki Seppä, "että pääset. Tämä Gellink naapuri kuuluu näinä päivinä lähettävän laivan Lybekkiin, ja jollen väärin kuullut, niin piti sen poiketa Köpenhaminaankin. Hän on arkkihiippakunnasta ostanut nahkoja. Saatammehan heti paikalla mennä saksalaisen puheille kysymään, niin saamme varmimmat tiedot."
Hartlev Gellink eli Westfalilainen, joksi häntä myöskin sanottiin, koska hän oli Westfalista peräsin, työskenteli tavarahuoneessaan Henrikin ja Engelbrektin astuessa sisälle. Hän oli pieni liukasliikkeinen mies, jolla oli paljon puuhaa pannessaan tukkuihin kallisarvoisia näädän- ja kärpännahkoja. Suurin osa oli sentään muita turkiksia, niinkuin karhun-, suden- ja ketunnahkoja. Myöskin hirvennahkoja oli iso joukko kauppiaan varastohuoneessa.
Sepän kysymykseen vastasi tuo ystävällinen mies, että puheenalainen laiva kyllä oli menossa Köpenhaminaan, mutta ett'ei hän saattanut määrätä päivää, milloin se oli lähtevä. Saatuaan tiedon, missä laiva oli ja mikä laivuri oli nimeltään, heittivät nuo molemmat miehet jäähyväiset ja kauppias ryhtyi taas kahta innokkaammin tehtäväänsä.
Heidän päästyään kadulle neuvoi seppä Engelbrektille suorimman tien, mitä erään n.s. vesiportin kautta pääsi satamaan ja laivalaiturille. Sen jälkeen hän läksi kotiin. Engelbrekt kääntyi neuvotulle kadulle päin, joka kohta aukenikin hänen eteensä ahtaana ja mutkikkaana. Juuri tälle poiketessaan loi hän vielä silmäyksen taaksensa Själagårdinkadulle ja näki silloin pitkän, komeavartaloisen miehen, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Kadulla liikuskeleva ihmisjoukko vaikeutti kuitenkin miehen tarkalleen näkemistä, mutta Engelbrekt oli näkevinänsä hänen olleen puetun punaisiin ja viheriäisiin.
Saattoihan hän sentään erehtyä, eikä hän sitä sen enempää tarkannut eikä myöskään tahtonut liian kauvan samalla paikalla viivyttelemällä vetää huomiota puoleensa, vaan jatkoi astumistansa katua pitkin. Tämä teki loivan mutkan, ja kun hän oli kulkenut kadun puoliväliin, juuri niille paikoin, missä kaartava talorivi alkoi estää Själagårdinkadun puoleista päätä näkymästä, kääntyi hän katsomaan taaksensa — ja näki taas tuon komeavartaloisen miehen puhelemassa pienen pojan kanssa, jonka Engelbrekt tunsi pikku Kort Roggeksi.
Tämänpukuisen miehen näkeminen, se kun niin selvästi ilmaisi Jösse Eerikinpojan vainoamisaikeet, tuotti Engelbrektille levottomuutta ja huolta. Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa kadun päähän ja portista lävitse sekä niiden muutamien talojen ohitse, joita tänne, muurin ulkopuolelle, oli rakennettu ja jotka olivat itämuuriksi sanottuna kaupunginosana, sekä tuli kohta hakemansa laivan luokse. Laivuri Didrik Gös, lihava, pienenläntä merikarhu, tuli juuri Engelbrektin laiturille päästessä soutamalla maihin.
Vaikka laivuri olikin tyly ja suorasukainen mies, miellytti hän kuitenkin Engelbrektiä. He astuivat yhdessä pitkin laivasiltaa ja joutuivat kohta vilkkaaseen keskusteluun, jolloin Didrik Gös lateli mitä minkinlaisia juttuja vitaliveljeksistä eli niistä merirosvoista, jotka aina Albrekt kuninkaan ajoilta mellastelivat pohjoisilla purjehdusvesillä. Hänellä oli loppumaton varasto tällaisia juttuja, mutta erittäinkin oli hänellä paljon kertomista Bartholomaeus Voethista, jonka merirosvoukset silloisen sodan aikana olivat hämmästyttäneet koko pohjoismaita.
Näissä kului aika ja he erosivat vasta kaupungin kellojen kahtatoista lyödessä.
Myöhään iltapäivällä, illan suussa, laivuri tuli seppälään ja sanoi lähdön kyllä toteutuvan, ennen kuin kauppias oli arvellut.
"Sanoin kauppias Gellinkille", virkkoi hän. "että aion lähteä, niin pian kuin tuuli kääntyy myötäiseksi, saipa hän pakkansa laivaan tai ei. Ja hänen mielestään se oli oikeaa puhetta, niin että voitte saada sanan millä hetkellä tahansa."
Laivurin vielä ollessa siellä tuli eräs linnan palvelija. Hän oli puettu ruskeaan ja mustaan, niin että toinen puoli ruumista oli musta, toinen ruskea, aivan kuin Jösse Eerikinpojan sotamiehet, vaikka näiden värit olivat punainen ja viheriä. Takkiin oli kirjaeltu Kröpelinin vaakuna. Sisälläolijat katsoivat hämmästyen palvelijaan, enimmin kuitenkin Henrikki Seppä itse. Voudinpalvelijan ilmestyminen hänen kotiinsa oli hämmästyksestä päättäen hyvin harvinainen tapahtuma.
"Asuuko Henrikki Seppä tässä?" kysyi palvelija.
"Asuu kyllä", vastasi seppä, "ja mitä on noin hienolla herraspalvelijalla hänelle asiaa?"
"Täällä kuuluu asuvan taalalainen vuoritilallinen, nimeltä Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"
"Niin asuukin."
"Minunko luokseni sinut sitten on lähetetty?" kysyi Engelbrekt katsellen tarkkaavasti palvelijaa.
"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin, lähettää teille ystävälliset terveisensä ja pyytää teitä tulemaan puheilleen linnaan!"
Kesti vähän aikaa, ennen kuin Engelbrekt vastasi, mutta sitten hän sanoi lyhyeen ja varmasti:
"Sano terveisiä herrallesi, että tulen."
"Herrani toivoi, jos teille soveltuisi, että tulisitte minun seurassani linnaan."
Palvelijan puhe ja koko käyttäytyminen oli niin erilaista kuin herraspalvelijain ylimalkaan ja erittäinkin niiden, joita oli saanut nähdä Vestmanlannin ja Taalainmaan voudin palveluksessa, että Engelbrekt jonkinlaisella mielihyvällä katseli nuorukaista. Samalla kertaa oli voudin tervehdys pikemmin ystävällistä kutsumista kuin käskyä, niin että Engelbrekt päätti seurata palvelijaa.
"Jollen tule takaisin", sanoi hän hiljaa Henrikki Sepälle, joka kiivaasti keskeytti hänet.
"Jolletko tule takaisin, kuka tai mikä sitä saattaisi estää…?"
"Kuninkaan vouti … ehkä teen väärin tämmöistä hänestä luullessani, mutta jos niin kävisi, niin lähetä lentoviesti Vaskivuorelle ja kerro kaikki isä Johannekselle. Jumalan haltuun niin kauvaksi!"
Engelbrekt läksi palvelijan seurassa Henrikki Sepän ihmeissään pudistellessa päätänsä.
Siihen aikaan ei ollut yhtä vaikeata kuin nykyään pitää silmällä muukalaisia tai ottaa selko, keitä pääkaupunkiin tuli, ainakaan milloin eivät suuret juhlallisuudet tai herrainkokoukset vetäneet sinne suurempia ihmisjoukkoja. Sen tähden saattoikin Jösse Eerikinpojan palvelija siitä kertomuksesta, minkä sai sillanvartijalta, tuntea sen, jota hän haki, olleen niiden joukossa, jotka edellisenä iltana olivat tulleet Tukholmaan. Vartija oli myöskin, kuitenkin aivan sattumalta, nähnyt hänen ratsastavan kirkolle päin, josta saattoi päättää hänen menneen keskikaupungille. Borganäsinmies joutui täten raastuvantorille — tämä tapahtui varhain aamulla — ja täällä hän aivan onnen kauppaa kohtasi erään oikeudenpalvelijan, joka niinikään edellisenä iltana oli nähnyt miehen poikkeavan Mustamunkkikadulle ja hänet tarkkaan huomannut muukalaiseksi. Siitä se tuli, että Engelbrekt satamaan mennessään sai hänet nähdä. Mies oli myöskin samassa tuokiossa saanut Engelbrektin silmiinsä ja rientänyt kadulle, jonka kulmaan hän seisahtui yhä vielä pitääksensä saalistaan silmällä ja saadakseen selville hänen asuntonsa. Juuri kuin hän oli kääntymäisillään kujalle, sai hän silmiinsä pikku Kort Roggen, joka uteliaana sekä katseli häntä että Engelbrektiä, joka jatkoi kulkuansa pitkin kujaa. Tästä sai mies aihetta kysellä pojalta miestä, jonka he näkivät kujalla, ja ihmeekseen ja ilokseen hän saikin pojalta kaikki ne tiedot, mitkä tarvitsi.
Hän kiiruhti heti linnaan, mutta vouti oli lähtenyt kotoa eikä hänen ollut määrä tulla takaisin, ennen kuin puolenpäivän jälkeen. Tämä näytti kummastuttavan miestä, joka tietenkin oli odottanut voudilta enemmän intoa niin tärkeissä asioissa, joita hän kyllä hyvin tiesi tuomansa kirjeen sisältäneen. Kuitenkin täytyi hänen odotella ja vasta pari tuntia puolisen jälkeen sai hän voudille kertoa, mitä hän Engelbrektistä oli saanut tietoonsa.
Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi että ei ryhdyttykään minkäänlaisiin puuhiin tuon vaarallisen miehen linnaan noutamiseksi, mutta hän ajatteli itsekseen voudin tahtovan menetellä hyvin varovasti ja sen tähden odottavan yötä. Mahtavan ja salaperäisen näköisenä hän käveli sotamiesten joukossa linnantuvassa, odotellen mitä oli tuleva.
Hän sai sitten illan suussa nähdä tuon niin kauvan odottamansa tulevan linnaan. Mutta nytkään hän ei voinut käsittää tukholmalaisvoudin menettelytapaa. Melkein kunnioittaen saattoivat palvelijat tuon vaarallisen miehen aatelistaloon. Mutta Borganäsinmies käänsikin tällöin itse huomion itseensä. Sillä juuri kun Engelbrekt astui hänen ohitsensa ja loi kiinteän silmäyksen häneen, syöksyi hän syrjään toisten palvelijain taakse, ikään kuin ei olisi saattanut kestää tätä katsetta. Tämä liike oli samanlainen kuin se, jonka näimme Ornäsissa aiheutuneen siitä, että Engelbrekt mainitsi nimen Maunu. Kenties piili hänen sydämensä pohjassa joku tahra, joka ei sietänyt koskettamista — vähäinen muistelma menneiltä onnellisemmilta ajoilta, muistelma, jota ei vielä ollut saanut hämmennetyksi se pimeys, joka muuten teki hänet niin kovaksi, ett'ei mikään lempeämpi tunne häneen pystynyt. Vielähän orvokkikin levittelee lemuansa iltaruskon riutuvassa loisteessa kotvasen sen jälkeen kuin kaikki muut kukkaset jo ovat yön pimeydessä uneensa uinahtaneet.
"Oliko tuo kenties ensiksi viettelemäsi tytön isä?" kysyi joku palvelijoista, sitten kuin Engelbrekt jo oli kadonnut aatelistalon portaisiin.
"Kautta pyhän Nepomukin", virkkoi toinen saksanvoittoisesti puhuen, "sen jälkeen hänellä jo kai on ollut niin monta tytönsydäntä sydänpussissaan, ett'ei ensimmäinen varmaankaan enää häntä hämille panisi."
"Hei, poika, mikä sinulle sitten tuli?" huusi kolmas, "tunsitko tuon pienen miehen, joka sinuun katsoi?"
Kaikki nämä huudahdukset ja kysymykset näyttivät estävän miehen mieltä heti siinä tuokiossa täysin malttumasta, mutta kohta hän virnisti suunsa riettaaseen nauruun ja torjui kaikki lisäkyselyt sukkelalla, vaikka tosin jokseenkin karkealla pilapuheella.
Mutta yläkerran isossa huoneessa, jossa hopeaiset kynttiläjalat pöytää koristivat, ja jossa palvelija edellisenä yönä oli jättänyt Juhani Walen kirjeen, seisoivat Engelbrekt ja Hannu Kröpelin vastatusten.
Molemmat olivat aikansa kenties jaloimpia miehiä, se vaan eroa, että vouti oli kuninkaan palvelijoita, Engelbrekt sitä vastoin oli itse ruvennut kansan palvelijaksi. Jos on totta, että heimolaissielut helposti löytävät toisensa, niin se toteutui tässäkin, sillä niin avomielisesti ja luottavaisesti katsoi silmä silmään, ja saattoipa melkein sanoa, että vihamielisyys ei päässyt sanoja edemmäksi. Mutta sanan täytyi tarttua sanaan, sen helposti ymmärsi heidän erilaisesta asemastaan, koska toinen oli kuninkaan mies. Heidän katseensa puhuivat toista kieltä, sanat toista. Edelliset tunnustivat heidän yhdenvertaisuutensa, jälkimmäiset jakelivat hetken ajan toisilleen teräviä iskuja.
"Taalainmaassa puuhataan kapinaa", sanoi Hannu Kröpelin, "ja te olette kapinan nostaja, niin on minulle sanottu!"
"Kapina saattaa nousta", sanoi Engelbrekt, "se riippuu…"
"Kapinako? Te siis tunnustatte…"
"Minä tunnustan, että kuningas voi pakottaa kapinaan, jollei…"
"Engelbrekt Engelbrektinpoika, mitä sanottekaan … ettekö tiedä, että minut kuninkaan miehenä on pantu valvomaan hänen oikeuksiansa omassa läänissäni, niin kuin muut voudit omissaan!"
"Minä pidän teitä kuninkaan sijaisena ja juuri sen tähden sanonkin, että kapina saattaa nousta, että siihen lopulla voidaan pakottaa… Kapinannostaja, siksi minua sanotte … no niin, kuningas on itse ratkaiseva sen asian, sillä mitä tässä nyt teille sanon, sen aion sanoa kuninkaalle itselleenkin."
"Mutta sepä on uskalias syytös, jonka te näin puhein viskaatte vasten kuninkaan silmiä."
"Syytös tai mikä, mutta kuningashan on ainoa auttamaan kykenevä, ja olkoon vaan sana uskalias, kunhan se on tosi."
"Se on kuitenkin todeksi todistettava."
"Se todistetaankin!"
"Ja millä?"
"Minun hengelläni!"
Tukholman linnan ritarillinen vouti pani nämä sanat kuullessaan käsivartensa ryntäillensä ristiin ja loi surullisen näköisinä lempeät silmänsä alas edessään olevaan mattoon. Selvää oli, että hän mielessään tunnusti jonkun suuren epäkohdan mahdollisesti olevan sen syytöksen perustana, jonka tuo pieni mies tahtoi hengellään vahvistaa.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että Taalainmaan voudilta on tullut sanantuoja ja kirje, jossa minua pyydetään ottamaan teidät kiinni ja jättämään hänelle?"
Engelbrekt ei vastannut tähän kysymykseen, vaan vouti toisti sen.
"Sitäpä toki ette ole tekevä", virkkoi hän verkalleen puhuvin silmin voutiin katsoen.
"Ja miksikä en?"
"Koska Hannu Kröpelin on kunnian mies!"
"No hyvä, Engelbrekt Engelbrektinpoika", sanoi vouti, "luulen ymmärtäneeni teidät, ja jos tosiaankin, niin kuin sanotaan, Taalainmaassa puuhataan kapinaa, niin mahtanee, kuten sanotte, kuningas itse olla paras apumies. Menkää sen tähden Jumalan nimessä, Engelbrekt, toivon keskustelustanne kuninkaan kanssa mitä parasta."
Mitään muuta ei linnassa keskusteltu. Engelbrekt kiiruhti asuntoonsa.
Täällä hän sai heti sen tiedon, että laivuri varhain seuraavana aamuna aikoi nostaa purjeet. Tuuli oli äkkiä kääntynyt ja parhaillaan oltiin kiireellä panemassa kauppias Gellinkin viimeisiä tavarakääröjä laivaan. Niin pian kuin tämä saatiin tehdyksi, oli määrä nostaa ankkuri.
Kaikki ulkonaiset asianhaarat näyttivät siis tähän asti olleen Engelbrektille suotuisat ja toivehikkain mielin jätti hän seuraavana aamuna jäähyväiset ystävälleen Henrikki Sepälle, joka saattoi hänet laivarantaan.
Oli vielä hämärä, kun nuo molemmat miehet läksivät sepän talosta. Kulkiessaan Hartlev Gellinkin talon ohitse he näkivät sen edustalla satuloidun hevosen sidottuna portaihin kiinnitettyyn renkaaseen. Aluksi ei Engelbrekt sitä tarkannut, mutta tultuaan aivan lähelle hän pysähtyi ja näytti sitä tarkastavan. Hän silitteli kädellään sen lautasia ja pyyhki pois vaahdon sen rinnasta. Hirnahdellen se ilmaisi huomanneensa ystävyyden.
"Se on Brand!" sanoi Engelbrekt, "se on Hermanin hevonen!"
"Tunnetko sen?" kysyi seppä.
"Tunnenpa kyllä, jospa vaan tuntisin ratsastajankin, joka sillä on tänne ajanut."
"Jolleivät naapurini kaikki luukut ja portit olisi niin tarkasti teljetyt", sanoi seppä, "niin ei olisi mikään vaikea seikka saada siitä selkoa. Vaan jos tahdotte, niin koetan kuitenkin tiedustella."
"En, en … minulla ei ole aikaa hukata, eikä Brand tässä mahtane olla väärillä teillä, kuka hänellä sitten lienee ratsastanutkin."
Näin puhein läksivät miehet samaa tietä, jota Engelbrekt edellisenä päivänä oli kulkenut, ja saapuivat kohta satamaan.
Hetkisen kuluttua oli Engelbrekt Didrik Gösin laivassa ja Henrikki
Seppä näki laivan verkalleen lähtevän ankkuripaikastaan.
IV.
Köpenhaminassa.
Joukko ratsumiehiä ajoi vaahtoisilla ratsuilla linnaa kohti tässä vanhassa piispankaupungissa, jonka ensiksi Margareta kuningattaren isä, iloinen Valdemar Atterdag, oli saanut hankituksi kruunulle, jos kohta vaan määräajaksi. Sen oli näet perustanut eräs vanha piispa, Absalon, joka sen oli testamentilla lahjoittanut Roskilden piispanistuimelle. Mutta ei Margareta eikä hänen seuraajansa, kuningas Eerikki Pommerilainen, olleet tahtoneet jättää kaupunkia takaisin piispanistuimelle.
Ratsumiesjoukko pysähtyi linnan edustalle ja pian nähtiin, että se vaan oli etujoukkona loistavammalle seurueelle, joka kohta sen jälkeen myöskin ratsasti linnaa kohti. Seurueella oli muassansa koko joukko sellaisia kapineita, jotka selvästi ilmaisivat sen palaavan metsältä. Siinä oli joukko herroja kallisarvoisissa, kullalla ja hopealla kirjailluissa vaatteissa ja useimmilla oli raskaat kultaiset ritarivitjat ja kultaiset kannukset. Hopeainen metsästystorvi riippui joka miehen kaulassa. Joukon jälessä kuljetettiin saalista kolmella hevosella.
Etupäässä ratsasti pitkä mies, jonka jo ryhdistä ja käytöksestä huomasi ylhäiseksi henkilöksi. Ylpeyttä ja vallanhimoa ilmaisi hänen otsansa, mutta myöskin kevytmielisyyttä ja nautinnonhimoa. Hänen katseessaan oli tosin jotakin, joka ilmaisi valtaa ja ylhäisyyttä, mutta siinä oli myöskin riettautta ja kovuutta ja sydämmettömyyttä. Toisin ajoin olisi häntä mieli tehnyt luulemaan orjaksi, joka oli koristellut itsensä vapaan miehen tunnusmerkeillä ja käytti niitä päästäkseen tämän oikeuksistakin osalliseksi. Hänessä ei ollut sisällisen suuruuden majesteettia, jolla aina ja joka paikassa on arvonsa, vaan ulkonainen ja ikään kuin sattumalta saatu. Kuninkaanlinna, jonka oli määrä herättää arvoa ja kunnioitusta, mutta jonka haltija ei ollut kotona.
Se oli Eerikki Pommerilainen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningas.
Hänen rinnallaan ratsasti nuori, musta- ja säihkyväsilmäinen ritari. Se oli herra Otto Pogwisch, kuninkaan ilmeisen suosikin, edellisenä vuonna (1432) kuolleen herra Pentti Pogwischin poika. Tuon nuoren ritarin äiti oli Ida Köningsmark Gladsaxista ja häntä sanottiin tavallisesti Gladsax'in Ida rouvaksi. Hän näytti monessa suhteessa kuninkaan muotoiselta, joka seikka myöskin oli omiansa lisäämään uskottavuutta sille yleiselle puheelle, että kuninkaalla ja Ida rouvalla oli ollut luvallista hellemmät välit.
Kuninkaan toisella sivulla ratsasti vanhanpuolinen herra. Se oli tanskalainen ritari, nimeltä Eerikki Krummedik, ja hän oli ainoa tanskalainen ritari kuninkaan seurueessa. Muut olivat pommerilaisia herroja.
Yleinen tyytyväisyys näytti olevan vallalla ja kuningas itse oli mitä parhaimmalla tuulella. Hän laski leikkiä ja hymyili nuorelle Otto herralle, niin kuin hän täksi päiväksi olisi heittänyt kaikki hallitushuolet mielestään, ja toiset herrat hymyilivät, joka kerran kuin kuningaskin hymyili. Ainoastaan herra Eerikki Krummedik ei näyttänyt aina tarkkaan seuraavan kuninkaan puheen ajatuksenjuoksua, niin että hänen kasvonsa usein ilmaisivat aivan päinvastaisia tunteita kuin toisten herrain. Kuningas itse ei kuitenkaan sitä tarkannut.
"Ahvenanmaallapa ei olekkaan semmoisia metsästysmaita, jommoisia olette tänään nähnyt", sanoi kuningas Otto Pogwischille.
"Eipä kyllä", vastasi nuori herra, "mutta sielläpä ei olekkaan kuningasta metsästämässä!"
"Kukapa tietää", virkkoi kuningas, "se päivä saattaa tulla."
"Onnellinen olisi silloin se linnanherra, joka saisi vastaan ottaa teidän armonne Kastelholmaan!"
"Vastaanottajaksi en kuitenkaan tahdo muita kuin teidät, Otto
Pogwisch."
"Teidän armonne!" huudahti Otto herra, selvästi koettamalla koettaen hillitä itseänsä esteettömästi ilmipäästämästä sitä iloa, joka hänet valtasi. "Teidän armonne, en oikein ymmärrä, uskallanko pitää sanojanne täyttä totta tarkoittavina."
"Voitte kyllä toden totta, Otto! Kastelholman linnan ja läänin saatte te, eikä kukaan muu! Vai mitä siitä sanotte, Eerikki Krummedik vanhus?"
Vanha ritari säpsähti kuin unesta heräten. Hän loi kuninkaaseen kysyvän katseen.
"Ha-ha", nauroi tämä, "te uneksitte muinaisia päiviä, Eerikki herra, ja sen tähden unohdatte koko maailman. Olen tässä antanut Otto Pogwischille Kastelholman läänin, mitäs siihen sanotte?"
"Teidän armonne", vastasi ritari, "tekee omassa asiassaan, niin kuin haluttaa. Mutta koska kysytte minulta, niin tahdon sanoa, että minusta näyttää kuluneen pitkä aika, ehkä liiankin pitkä, siitä jolloin ruotsalaisia herroja maita ja läänityksiä lahjoittamalla muistitte."
"Ja mitä sitten?" kysyi kuningas keikauttaen päätänsä taaksepäin. "Enkö sitten saa antaa linnoja ja läänityksiä kenelle hyväksi näen, onko Ruotsin valtakunta minun, vai onko se ruotsalaisten herrain?"
"Armollinen herra", vastasi tanskalainen ritari, "en millään muotoa tahdo väittää mitään valtaanne ja mahtavuuttanne vastaan…"
"Minä ymmärrän, te ajattelette tytärtänne, Margareta rouvaa", keskeytti kuningas, "tuo nuori rouva tarvitsisi jotakin millä ilahduttaa mieltänsä vanhenevan herransa rinnalla, mutta se asia on autettavissa, kun kerran tulemme Ruotsiin."
Tällä kuninkaalla ei ollut, etenkään leikkiä laskiessaan, tapana hillitä kieltänsä. Pila kävi usein törkeäksi ja loukkasi siveyttä. Ja jos joku sellaisina hetkinä uskalsi sanoa mitään vastaan, menetti kuningas kokonaan malttinsa. Tuon vanhan ritarin vakavista kasvoista päättäen, ne kun ilmaisivat, ett'ei hän ollenkaan hyväksynyt sitä tapaa, millä kuningas hänen sanansa selitti, oli odotettavissa vastaus, joka epäilemättä oli saattava kuninkaan tasapainosta ja siten myöskin turmeleva illan loppuosan hauskuuden. Ja linnassa odottivat ylhäistä metsästysseuruetta komeat pidot tansseineen.
Toiset herrat halusivat sen tähden kääntää huomion johonkin muuhun ja sattumus toikin heille avuksi tumman ritarin, joka oli seisauttanut hevosensa jonkun matkaa heidän edellensä, ikään kuin heitä odotellaksensa.
"Kuka on tuo tumma ritari?" kysyi kreivi Witzlau muutamalta kuninkaan takana ratsastavalta herralta.
Kaikkien silmät kääntyivät tällöin ritariin, joka sen huomasi ja ajoi kuningasta vastaan.
"Hänellä on sonninpää vaakunassaan", sanoi silloin toinen herroista.
"Jumaliste, luulenpa, että se on Broder Sveninpoika", huudahti kolmas.
"Broder Sveninpoika", toisti kuningas, mutta hänen äänensä kuului soinnuttomalta eikä päästy selville, iloako vai harmia ritarin näkeminen hänelle tuotti.
Sillä välin oli jouduttu aivan lähelle ritaria. Tämä tervehti kunnioittaen kuningasta, mutta hänen katsantonsa oli synkkä, synkempi kuin hänen haarniskansa väri. Hänessä tämä kohtaaminen nähtävästi ei synnyttänyt mitään ilontunteita.
"Kautta viiden haavan, ritari", puhkesi kuningas sanomaan, "itsekö siinä olette, vai haamunneko se on?"
Ja levottomana kuuli seurue kuninkaan äänen vapisevan, aivan samoin kuin se tapasi tehdä hänen vihastuessaan. Mutta kuningas hymyili kuitenkin puhuessaan, niin että ritarin vastauksesta jäi rippumaan, tokko illan ilojen piti mennä pilalle vai ei.
"Minä itse, armollinen herra, Broder Sveninpoika Asslöfin omistaja!" vastasi ritari, mutta hänen otsansa oli synkkä ja silmät säihkyivät.
"Jumala paratkoon, Broder Sveninpoika, näytätte niin synkältä, kuin olisitte miekkasille menossa", jatkoi kuningas leikinlaskemistaan, vaikka hänen puheensa oli kerkeämpää. "Jos olette uusia tapoja oppinut siellä Lybekin paksujen kamasaksain parissa, niin elkää Jumalan tähden tuoko niitä mukananne tänne."
"Minä tulen", virkkoi ritari, "omasta suustanne kuulemaan vastauksenne!…"
Kuningas katsoi hetkisen vihasta säihkyvin silmin ritariin. Sitten hän kannusti hevostansa ja ratsasti loistavan herrajoukon seuraamana linnaa kohti.
Joukko palvelijoita oli varuillaan ottamassa vastaan kuninkaan ja toisten herrain hevosia. Mutta tuskin kukaan saattoi seurata kuningasta, niin nopeasti hän heittihe alas satulasta ja juoksi linnanportaita ylös. Kun herrat joutuivat linnan isoon saliin, näkivät he kuninkaan sulkevan viereisen huoneen oven. Likellä sitä näkivät he ihmeen ihanan naisen penkille vaipuneena ja ikään kuin väkisin siihen viskattuna; naisen kyyneleet vuosivat virtanaan.
Mutta ritari istui yhä vielä hevosensa selässä tuimasti eteensä tuijottaen. Siinä istuessaan saattoi hän nähdä koko linnan etupuolen, ja kuinka iltarusko kultasi ikkunoita. Kaikki tämä ei kuitenkaan näyttänyt ritarista olevan minkäänarvoista. Ei edes ikkunain hohteen vaihtaessa väriänsä ja muuttuessa ikään kuin sisältä tulevaksi, mikä ilmaisi vahakynttilöitä sytytetyn kuninkaallisiin saleihin ja pitojen alkavan, ei edes silloinkaan ritari sitä sen enempää tarkannut.
Varmaankin hän siten olisi istunut hyvinkin kauvan, jollei muuan mies olisi lähestynyt häntä ja maininnut hänen nimeänsä.
Tämä mies oli pieni, mutta varreltansa vahva. Puvusta päättäen olisi häntä pitänyt jonakin aivan vähäpätöisenä henkilönä, jolleivät vyöllä riippuva miekka ja miehen ryhti olisi ilmaisseet, että hän oli tavallisia ihmisiä paljon ylhäisempi.
Ritari nosti päätänsä kuullessaan nimeänsä mainittavan ja katsoa tuijotti pieneen mieheen, ikään kuin olisi luullut kuulonsa pettäneen.
"Kohtalo saattaa meidät yhteen, jalo herra", sanoi mies, "te ette minua tunne, mutta minä kuulin kuninkaan mainitsevan nimenne ja…"
"Tunnetteko sitten minut?" kysyi ritari.
"Kukapa ei tuntene sitä urhoollista ritaria, joka niin uljaasti taisteli Bornholman luona[23] viime kevännä."
"Haa!" huudahti ritari ja löi kädellään satulannuppiin, ikään kuin taistelun jälkimuisto olisi kiihottanut hänen vihaansa.
"Jollen pety", jatkoi pieni mies, "niin arvaan helposti syyn täällä oloonne, ja silloin vetävät asiamme yhteen muutenkin, eikä vaan kotipaikan suhteen."
"Kuka sitten olette?" kysyi ritari.
"Engelbrekt Engelbrektinpoika Vaskivuorelta Taalainmaasta."
"Ja mitä täällä teette?"
"Tahdon vapauttaa taalalaisrahvaan vankeudesta!"
"Ah!" huudahti ritari, "olette oikeassa, Engelbrekt, ja koska kohtalo niin merkillisesti on saattanut meidät yhteen, niin tulkaa muassani majatalooni. Minulla on paljon kyseltävää sukulaisista ja ystävistä, ja huomenna minun täytyy lähteä täältä takaisin."
Engelbrekt suostui ja he menivät yhdessä majataloon, jossa kohta olivat kahden kesken pienessä huoneessa. Tuo synkkä ritari kävi täällä puheliaaksi ja Engelbrekt sai tietää paljon lisää kuninkaasta ja hänen lähimmistä seuralaisistaan. Luonnollisesti jouduttiin kohta puhelemaan Holsteinin kreivien ja Hansakaupunkien kanssa käytävästä sodasta ja Engelbrekt sai kuulla tuon mainehikkaan ritarin itsensä kertovan Bornholman tappelun.
"Minun laivojeni lukua", sanoi ritari, "lisäsi Eerikki Krummedik muutamilla itse varustamillaan laivoilla."
"Eikö sitä kuningas tehnytkään?" kysyi Engelbrekt.
"Ei, ei, minä olin isäntänä omalla laivallani ja Eerikki herra omallaan, mutta kuningas oli hankkinut meille ruokavarat ja sotatarpeet. Minulla oli alussa menestystä. Minä purjehdin kappaleen matkaa vanhan herran edellä ja kohtasin neljä kauppalaivaa, jotka tulivat Riiasta. Minä anastin niistä kolme, neljäs pääsi Lybekkiin, kuten sitten sain kuulla. Noista kolmesta saatu saalis oli runsas ja se kiihotti miehiäni uusiin taisteluihin. Silloin läksimme taas yhdessä merelle, vanha Eerikki herra ja minä, ja sijoituimme Bornholman luokse…"
"Eikös herra Eerikki Krummedikilla", keskeytti Engelbrekt, "ole heimolaisia siellä meillä Ruotsissa, vai kuinka?"
"On kyllä, hänen tyttärensä on naimisissa vanhan, Vaasasukuisen Krister
Niilonpojan kanssa."
"Ja vanhaa herraa huvittaa oleskella vesillä ja mitellä miekkoja…"
"Tunnetteko Eerikki herran?"
"Tänä aamuna tulin tänne kaupunkiin lybekkiläisen laivurin laivassa enkä tunne näitä ulkomaalaisia miehiä. Sitä paitsi meillä mielestäni on kyllin ristiä heistä siellä kotona."
"Niin, niin, Engelbrekt Engelbrektinpoika, siinä olette oikeassa, ja milloinkapa on parempi päivä koittava isänmaallemme?"
"Se kysymys olisi pikemmin minun tehtävä teille."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tepä, hyvät herrat, olettekin saattaneet kaiken tämän onnettomuuden
Ruotsin valtakunnalle!"
Ritarin tummansinisessä silmässä leimahti salama ja hän katsoi tuimasti Engelbrektiin, mutta sitten painui katse ja ritari ilmaisi vähäisellä päännyökäyksellä myöntävänsä Engelbrektin sanat tosiksi.
"Mutta jatkakaa, jalo herra", virkkoi Engelbrekt, "saattanenhan ymmärtää kertomuksenne, vaikk'en olekkaan nähnyt herra Eerikki Krummedikia."
"Muuten se oli se vanha herra, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolella, ja itse voitte sitten päättää, tokko niin vanhassa miehessä on reippaitten miesten taisteluun viejää. Hän peräytyikin heti, kun vihollinen lähestyi. Lybekistä tuli neljä alusta, joiden piti puolustaa suurta kauppalaivastoa. Vanha herra väitti vihollisen olevan liian vahvan ahdistettavaksi ja purjehti matkoihinsa. Minun oli yksinäni mahdotonta käydä koko laivaston kimppuun, vaan minä annoin sen purjehtia sivuitse. Mutta aivan ehein nahoin en myöskään tahtonut sitä päästää käsistäni, vaan kävin viimeisten laivain kimppuun."
"Ja nämä olivat ne suuret lybekkiläiset sotalaivat, joiden miehistöt olivat piiloutuneet kannen alle, kunnes te miehinenne olitte tullut laivaan, jolloin heidän onnistui ylivoimalla voittaa teidät. Tuon tiedän, sen on lybekkiläinen laivurini kertonut minulle, samoin kuin vankeutennekin. Mutta kuinka te olette tänne tullut, siitä ei Didrik Gösillä ollut mitään tietoa."
"Olen taannut miehensanallani määräajan kuluessa palaavani takaisin vankeuteen, jollei asiani onnistu."
"Ja pahaltako näyttää…?"
"Vielä tahdon kuitenkin kerran kysyä häneltä."
"Ja jos hän kääntää teille selkänsä yhtä kurjasti kuin tänäkin iltana?"
"Entä sitten…"
"Sitten kai palaatte Lybekkiin ja vankeuteen?"
"Mimmoisena miehenä minua pidättekään?" karjasi ritari tämän kysymyksen kuultuaan ja kavahti pystyyn. Mutta Engelbrekt laski kätensä hänen käsivarrelleen ja loi häneen tuon omituisen katseensa, joka kykeni sekä synnyttämään että tyynnyttämään myrskyä.
"Pidän teitä rehellisenä Ruotsinmiehenä, jolle kunnia on henkeäkin kalliimpi. Samanlaisia ovat nekin, jotka minä tahdon päästää häpeällisestä vankeudesta. Onnistukoon minun asiani paremmin kuin teidän, ritari! Sillä sen verran luulen voivani sanoa, että jollei teitä lunasteta omillanne ja heimolaistenne täysipainoisilla hopeamarkoilla, niin ei kuningas sitä mahtane tehdä."
Engelbrekt pusersi ritarin kättä ja poistui.
Oli sanomattoman kaunis ilta, kesäkuun ensimmäisiä. Hiljaisuus vallitsi kaikkialla ja lauhkeat tuulahdukset puhaltelivat salmelta Absalonin kaupungin ylitse, ikään kuin tuoden terveisiä Lundista, piispankaupungista, ja kuiskeillaan muistutellen menneitä suuruuden- ja kunnian-aikoja, jolloin Valdemarein valtikka ulottui Itämeren etelärannikolle ja jolloin rauha ja sopu ja veljeys yhdistivät Ruotsin ja Tanskan heimolaiskansat liittokirjoja laatimatta ja valoja vannomatta.
Ei tosin vielä tanskalaista Ruotsissa vihattu, mutta kyllä saksalaisia. Vaan jos tanskalainen oli apuna sortamassa kansaa vastoin lakia ja oikeutta, niin oli selvää, että hänkin ennen pitkää oli saava osakseen samanlaisia tunteita ja että hänetkin kohta yhtä hyvin kuin saksalaiset ja italialaiset oli luettava ulkomaalaisten joukkoon, joilla lain mukaan ei ollut oleva mitään sanomista tai käskemistä Ruotsinmaassa. Epäilemättä oli Margareta kuningattaren tarkoitus vähitellen sulattaa yhteen pohjolan kolme kansaa, mutta hänen kasvattipoikansa ei ymmärtänyt, ei voinut käsittää niitä tulevaisuudentuumia, joita tuo suuri vainaja oli sydämessään säilyttänyt. Hän piti muitta mutkitta valtakuntiansa samanveroisina, kuin saksalaiset pikkuruhtinaat maitansa. Hän oli vaan saanut suuremman alan pikkumaisille pyrinnöilleen, siinä kaikki, ja jos missä tuli este tielle, hän sen potkaisi syrjään, jos se oli potkaistavissa. Mutta Eerikki kuninkaan jäljissä rupesikin itämään siemen siihen kansallisvihaan, jota sitten unioonikuninkaat niin runsaissa määrin kasvattivat ja kastelivat, että vieläkään vihanpuusta tuskin muuta kuin runko on katkaistuksi saatu, vaikka onkin kolme vuosisataa vierinyt unioonin hajoamisesta.
Mitään varsinaista päätöstä, mitään kirjoitettua asiakirjaa, joka ikuisiksi ajoiksi oli yhdistävä nuo kolme valtakuntaa, ei tosin ollut olemassa, mutta todellisuudessa oli yhdistämistuuma jo sen verran toteutunut, että yksi kuningas hallitsi kaikkia kolmea valtakuntaa, ja viisaus ja nero olisivat kenties saattaneet tämän todellisuuden perustalle luoda yhden kolmiyhteisen kansan. Aikain kuluessa olisi kyllä unhotettu sekä yhteisesti tehdyn ja kirjallisesti laaditun ja vahvistetun päätöksen olemattomuus, että myöskin se seikka, ett'ei noiden kolmen kansan mieltä oikeastaan koskaan oltu koko asiassa kysytty. Mutta kun kuningas, niinkuin nyt oli laita, oli niin varomaton ja älytön, ett'ei ainoastaan väärin käyttänyt valtaansa, vaan vieläpä suorastaan rikkoi voimassaolevaa lakia, jota oli vannonut noudattavansa, herätti hän tyytymättömyyttä ja vihaa ensin itseensä ja sitten sitä suurtyötä vastaan, jota hän oli lähetetty hoitamaan ja suojelemaan.
Kuninkaan tuli antaa voimaa laille ja ylläpitää rauhaa. Se oli hänen ensimmäinen, mutta samalla hänen korkein ja kaunein tehtävänsä. Mutta hän ei sitä täyttänyt, ja selvitettäväksi jäi, muistamattomuus ja taitamattomuusko siihen olivat syynä, vai ehdon tahdonko hän rikkoi lakia ja sorti kansan pyhimpiä oikeuksia.
Melkein tällainen oli Engelbrektin ajatusten juoksu, kun hän illan suussa käyskeli kaupungin keskitse, ja kuta enemmän hän tällaisia ajatteli, sitä levottomammaksi hän tuli, kuten ihminen tavallisesti tulee jonkun tärkeän hetken lähetessä; ja huomispäivällä oli varmaankin sellainen hetki helmassaan.
Huomaamattansa suuntasi hän kulkunsa linnalle päin. Siellä oli vielä paljon ihmisiä liikkeellä ja iso väkijoukko käveli valaistujen linnanikkunain edustalla, josta saattoi nähdä, miten ylhäiset herrat ja neitoset karkeloiden ja leikkien liikkuivat kuninkaan hovissa.
Engelbrekt väistyi levottomuuksineen ja toiveineen hälisevästä väkijoukosta syrjään ja meni linnan sivustalle eräälle puitakasvavalle paikalle, jossa hän häiritsemättä saattoi antautua ajatustensa valtaan ja ikään kuin nähdä ja kuulla, kuinka "osattaret kangastaan kutoivat."
Ja hänen mielessään ryhmittyivät kuvat omituisella tavalla; hauska ja iloinen elämä tuolla kuninkaan linnassa ja hätä ja kurjuus hänen kotimaansa vuorilla ja laaksoissa. Tuolla ylhäällä paras'taikaa tanssittaessa ja leikittäessä puuttui tuhansilta hänen maalaisparoiltaan elämän välttämättömimmät tarpeet. Eikä heiltä niitä puuttunut omasta syystä, vaan mitä röyhkeimmän mielivallan takia. Ja juuri senpä tähden oli vaara suuri, ja suurin hänelle ja niille, jotka tanssivat tuolla ylhäällä. Elämä pohjolan tuntureilla on ankara herra, mutta hän ei kuitenkaan pakota kapinaan. Kukkasen toisensa perästä saattaa myrskyn vihuri karistaa maahan, halla ja lumi saattavat niukan viljan tuhota ja ihmisten toiveet saattavat kuihtua — mutta kaikki tämä yllyttää vaan uusiin ponnistuksiin. Taivaan herra saattaa kurittaa myrskyä ja lauhduttaa pakkasen ja ilo ja riemu saattavat taimia uudelleen. Miehen mieli taipuu Herran käden alle.
Mutta mielivallan alle ei mies taivu.
Suopealuontoiset ja kaikenlaisiin puutteisiin ja kieltäymyksiin tottuneet taalainmiehet sietivät niin kauvan kuin suinkin sitä pahaa, millä ulkomaalainen kuningas ja hänen voutinsa heitä rasittivat. He maksoivat veronsa, mikäli jaksoivat, mutta kun tämä vero laittomasti määrättiin ja vielä laittomammasti kannettiin, silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Silloin he havaitsivat, että vapaus, rakkain heille kaikesta, olikin vaan tyhjä sana. Eikä siinä kyllin, heidän ihmisoikeuksiansakin sorrettiin. Eipä ainoastaan heidän isiltä perittyjä talojansa ja tilojansa heiltä ryöstetty, vaan heitä itseäänkin kohdeltiin kuin oikeudettomia elukoita.
Huomispäivä oli nyt ratkaiseva, oliko rauha palaava Ruotsin kansalle, vai eikö. Kuningas oli itse ratkaiseva asian ja hänen vastauksensa oli samalla kertaa ilmaiseva, oliko hän asettuva lakia polkemaan, vai sitä noudattamaan. Edellisen kohdan toteutuessa saattoi tuskin edeltä arvata, mitä oli seuraava. Se vaan oli selvä, että oli syntyvä taistelu elämän ja kuoleman uhalla. Sillä se ihminen, joka on pakotettu hädän vimmaan, taistelee näin. Hänen täytyy joko voittaa tai kuolla.
Pauhaavan karkelosoiton sävelet kuuluivat kuninkaansalista. Ne vetivät Engelbrektin huulet laimeaan hymyyn, joka on surun veikko. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi nähnyt molempia näitä vastakkaisia kuvia rinnatusten, vaan toisen yläpuolella toista. Hän näki kuninkaanlinnassa vallitsevan huiman hilpeyden ikään kuin perustuvan huokauksiin ja kyyneliin ja vereen. Maa oli kuninkaan alta ontoksi kaivettu. Hän ja hänen ritarinsa tanssivat ikään kuin omalla haudallansa — taikka kuninkaan omasta tahdosta riippui, oliko niin käyvä.
Kiivas, vähän matkan päästä kuuluva sanakiista ja ikään kuin miekkojen paljastamisesta syntyvä ääni herätti Engelbrektin ajatuksista.
"Peruuttakaa sananne, Otto Pogwisch", huudahti tuima ääni, "taikka olen minä miekka kädessä todistava Brita neidistä lausumanne sanat valheiksi!"
"En tiennyt", kuului Otto Pogwisch vastaavan, "veljentyttärenne teihin niin läheltä koskevan. Tuskinpa olisi hänen sulhasensa, herra Erengisle Niilonpoika, sanoistani niin tulistunut. Mutta neiti on ihana ja te olette nuori, herra Eerikki Akselinpoika!"
"Eerikki Akselinpoika olisi hylkiö, jos sallisi tällaista häväistystä toistettavan."
Ja sitten kalahtivat miekat vastakkain.
Engelbrekt kiiruhti paikalle, mutta hänen joutuessaan perille, oli jo asia ratkaistu. Toinen riitelevistä loikoi verissään nurmikolla. Toinen pisti miekkansa tuppeen. Mutta samalla kertaa olikin hänen vihansa unhotuksissa eikä kaatunut hänestä enää ollut hänen ja veljentyttären kunnian solvaaja, vaan ainoastansa apua tarvitseva ihminen. Ja hän kumartui kaatunutta auttamaan.
Miekka oli sattunut sydämen tienoille ja verta virtasi tulvalta. Se oli Otto Pogwisch. Eerikki Akselinpoika kiskasi silkkivyön vyötäisiltään ja koetti sillä sitoa haavaa, mutta oikaisihe kohta pystyyn ja katseli ympärilleen, ikään kuin apua etsien. Silloin hän huomasi Engelbrektin.
"Auttakaa minua", sanoi hän puoliääneen, "meidän täytyy kantaa ritari linnaan. Olkaa huoleti, minä tunnen siellä kaikki käytävät eikä kukaan saa meitä nähdä, mutta tämä ritari tarvitsee taitavamman käden apua kuin minun, eikä sellaista ole muualla kuin linnassa."
Engelbrekt ei kauvan siekaillut, vaan suostui ritarin auttajaksi. Tämä teki pitkän kierroksen pimeintä varjopaikkaa pitkin ja pääsi siten muutamasta takaportista linnaan. Täällä hän kulki pitkää kapeaa käytävää, joka päättyi yhtä kapeihin kiertoportaihin. Kavuttuaan näistä ylös joutuivat he erääseen holvihuoneeseen, jonka katosta riippui lamppu ja siinä vahakynttilä. Huoneessa ei ollut yhtään ikkunaa, mutta kokonaista kolme ovea. Yhden avasi ritari ja siitä he astuivat pieneen huoneeseen, joka sisustuksesta päättäen näytti olevan jonkun hovineidin hallussa.
"Tämä on veljentyttäreni huone", sanoi ritari, "vaikk'ei se enää kauvan tulle sinä olemaan, jos minä saan tahtoni perille ja kun pääsen veljeni, Olavi herran puheille. Odottakaa nyt minua täällä, minun täytyy puhutella Brita neitiä ja hakea kuninkaan lääkäri, minä palajan heti."
Ennen kuin Engelbrekt ennätti sanoa sanaakaan, oli nuori mies kadonnut ja siellä oli nyt Engelbrekt yksinään kuninkaan linnassa haavoitetun vieressä, jonka elinpäivä millä hetkellä hyvänsä saattoi olla lopussa. Hän oli siellä asemassa, joka välttämättömän ja samalla kertaa niin vaarallisen salaperäisyytensä puolesta oli ihka outo niin avomieliselle miehelle kuin Engelbrekt.
Ei koskaan elämässään hän ollut tehnyt tekoa, jonka seurauksia olisi tarvinnut peljätä. Mutta täällä hänet valtasi levottomuus, joka oli kiusallinen, parhaastaan sen tähden, ett'ei hänellä mielestään ollut oikeutta antautua mihinkään vaaraan, joka saattoi häntä estää pyrkimästä korkeampaan päämääräänsä ja täyttämästä sitä tehtävää, jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut kärsivien maanmiestensä puolesta toimittaakseen. Huone oli tosin syrjäisessä osassa linnaa ja sen seikan, että se oli hovineitien yksityisiä huoneita, piti kai myöskin olla omiansa antamaan varmuutta; mutta paljaastaan kuninkaan tulemisen mahdollisuus oli tarpeeksi kiihottamaan hänen levottomuuttaan korkeimmilleen.