Ja ikään kuin heti toteuttaakseen tämän pelon kuului yht'äkkiä kuninkaan ääni aivan oven takaa.
"Kas täällä, arkkipiispa Arnold", sanoi hän, "täällä saatamme puhella aivan häiritsemättä! Käykää sisään, minua haluttaa kuulla, mitä teillä on minulle sanomista."
Samalla kuului oven avaaminen ja sulkeminen. Engelbrekt olisi mielellään vajonnut läpi lattian. Hän nosti kätensä silmilleen eikä uskaltanut nostaa silmiään. Mutta hän kuuli kuninkaan äänen jatkavan.
"Tämä on Cecilian rukoushuone, me olemme aivan kapokahden; puhukaa sen tähden, arkkipiispa!"
"Kirjeessä sanotaan muitta mutkitta", kuului arkkipiispa vastaavan, "että tuomiorovasti Olavi on uskaltanut loukata teidän kuninkaallista arvoanne ja on paavin ja pyhän istuimen edessä sanonut, että te olette vaan valittu kuningas, ettekä perintökuningas!"
Molemmat puhelevat olivat sen huoneen viereisessä huoneessa, jossa Engelbrekt oli Otto Pogwischin kanssa suljettuna. Vaara oli osaksi ohitse. Täytyi vaan olla hiljaa, kunnes kuningas uskottunsa kanssa oli poistunut. Mutta jos ritari heräisi horroksistaan? Tämä pelko oli kuitenkin turha. Kuningas tuntui joutuneen aivan haltijoihinsa. Hän kuului kiivain askelin mittelevän viereisen huoneen lattiaa.
"Hm!" hän puhkesi sanomaan. "Ja se mies uskaltaa vastustaa minua! Ei ole tuossa hyvässä Ruotsin valtakunnassa tarvittu mitään Sjöborgia, mutta minä olen laativa sellaisen. Borgholman linnantornin on tuomiorovasti Olavi saava arkkipiispansijakseen ja sinne hän on jäävä istumaan, niin kauvan kuin minä pidän Ruotsin kruunua päässäni."
"Tuomiorovasti on kuitenkin kaukana teidän valtapiirinne ulkopuolella", kuului arkkipiispa sanovan, "eivätkä paavi ja Baselin pääpapit näy tahtovan noudattaa teidän mieltänne."
"Tehköötpä, mitä tahtovat, te olette minun tunnustamani Upsalan arkkipiispa ja sillä hyvä!"
"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot teidän kanssanne, armollinen herra ja kuningas! Minun kiitollisuuteni teidän armostanne on oleva rajaton."
"Sen tiedän, sen tiedän … pääasia on vaan, että te uskollisesti pidätte puoltani noita jäykkiä Ruotsin herroja vastaan. Saattanee tässä vielä käydä niinkin, että minun osakseni aiotaan sama kohtalo kuin edeltäjienikin, Maunu Eerikinpojan ja Albrektin…"
"Voitte tässä asiassa täydellisesti luottaa minuun!"
"Mutta sinä, tuomiorovasti Olavi! Pitkän kyllä teit kierroksen matkalle lähtiessäsi, mutta pitempi on sinun vielä tehtävä kotia palatessasi, jos mielit välttää minua ja sitä rangaistusta, joka sinulle on tulossa. Olisitpa nyt täällä, sinä kirottu mustatakki, niin opettaisin sinut ymmärtämään, minkä verran on vaalikuninkaalla ja perintökuninkaalla erotusta!"
Ja taas kuului kuningas kiivaasti astelevan edes takaisin ja jakelevan nyrkiniskuja tuoleihin ja pöytiin.
"Jos uskaltaisin tehdä ehdotuksen", alkoi sillä välin arkkipiispa, mutta hänen puheensa keskeytti kuningas heti.
"Ehdotuksen … teidän ehdotuksenne eivät kelpaa mihinkään, te matelevat kaniikit. Ollappa minulla vaan vanha ystäväni Pentti Pogwisch täällä, hän osaisi antaa hyvän neuvon."
"Eihän minulla tosin ole tuon ritarivainajan mielevyyttä ja neroa, Jumala hänen sieluansa armahtakoon!" sanoi piispa, "vaan luulenpa kuitenkin neuvoani sellaiseksi, ett'ei se ole oleva teille vastenmielinen, samate kuin olen siitäkin varma, että sitä noudattamalla tuo pitkä riita saadaan suotavaan päätökseen."
"No, antakaa kuulua!"
"Lähettäkää jo huomenna sanoja ja kirjeitä muutamille niille Ruotsin ja Tanskan pääpapeille, joihin voitte enimmin luottaa, ja kutsukaa heidät luoksenne tänne Köpenhaminaan. Täällä laatikoot he sitten julkisen vastakirjoituksen tuon puheen kumoamiseksi, jonka tuomiorovasti Olavi piti paaville ja kardinaaleille…"
"Ah, … tuo ehdotus näyttää minusta ansaitsevan miettimistä", keskeytti kuningas.
"Minun alammaisen ajatukseni mukaan", jatkoi arkkipiispa, "tuskin muuta tarvitaankaan riistämään tuomiorovasti Olavilta aikeissa onnistumista…"
"Ja ketä piispoja kutsuttaisiin?"
"Lundin arkkipiispa Pietari…"
"Hyvä, tanskalaisista ei ole väliä! Keitä ruotsalaisia tahdotte tänne kutsuttaviksi…?"
"Olen ajatellut", sanoi piispa verkalleen nimiä luetellen, "Strängnäsin Tuomas piispaa. Hän on teille vanhastaan uskollinen. Sitten Skaran Sigge piispaa ja Vexiön Niilo piispaa. Edellinen on hurskas ja taipuisa mies ja jälkimmäinen on välttämätön sen suuren arvon tähden, jonka hän on saavuttanut Baselin kirkonkokouksessa."
"Hyvä, arkkipiispa Arnold", kuului kuningas selvästi tyytyväisenä sanovan, "tuon asian olette jo edeltäpäin tuuminut. Laatikaa kutsumakirjeet. Huomenna kirjoitan nimeni niiden alle, siten saamme kyllä piankin asian kuntoon."
Sen jälkeen ei kuulunut huoneesta mitään. Ovi avattiin ja suljettiin. Askelia kuului kattolampun valaisemasta huoneesta; ne lakkasivat kuulumasta, sitten kuin tämän ulko-ovi oli suljettu.
Engelbrekt huoahti syvään. Mutta hän oli tuskin ennättänyt tointua mielenjännityksestään, ennen kuin taaskin kuului kahden henkilön askelet ja ne lähestyivät Brita neidin huonetta.
Tulijat olivat Eerikki Akselinpoika ja kuninkaan lääkäri, Martinus ukko. Jälkimmäisellä oli pieni hopeavanteinen lipas kainalossaan. He olivat nähneet kuninkaan tulon eivätkä olleet uskaltaneet itse tulla, ennen kuin olivat nähneet hänen palajavan. Koska tanssi vielä oli parhaassa vauhdissa ja kuningas itse tavallisesti oli väsymättömin tanssija, olivat he varmat siitä, ett'ei heidän kauvan tarvinnut odottaa.
Lääkäri oli vanha, kunnianarvoisen näköinen mies. Astuessaan Engelbrektin ohitse hän säpsähti, ikään kuin olisi hänet tuntenut, mutta riensi viivyttelemättä haavoitetun luokse. Sill'aikaa kuin hän huolellisesti tarkasteli tätä ja avaten lippaansa otti sieltä voidetta sekä hoiteli haavoitettua, kääntyi Eerikki Akselinpoika Engelbrektiin.
"Kiitos, jalo mies", sanoi hän ja tarttui Engelbrektin käteen, "voinpa arvata teillä olleen vaikeat hetket, sill'aikaa kuin kuningas oli niin lähellä teitä. Tuolla toisen puolen huoneissa oli kaikissa ihmisiä ja hän, niin kuin minäkin, haki yksinäisyyttä. Pääpappi, joka oli hänen seurassansa, on Upsalan arkkipiispa taikka kuuluu ainakin tulevan siksi."
Lääkäri oli nyt tarkastanut haavan.
"Se on vaarallinen", sanoi hän, "mutta ei kuolettava. Luulenpa vielä teidän saattavan panna toimeen aikeenne ja viedä ritarin salmen toiselle puolen kartanoonne, Näsiin. Huomenna tulen sinne hänen luoksensa."
Puhuessaan hän taas loi katseensa Engelbrektiin. Tämä näytti myöskin puoleltansa tunnustelevan tuota kunnianarvoista vanhusta.
"Kälfvesten!" sanoi vihdoin Engelbrekt.
"Nyt se selvisi minullekin", virkkoi ukko, "siellä viimeksi näimme toisemme. Niin, nyt hän on toisessa elämässä, tuo hyvä kuningatar, ja nyt Vadstenan munkit laulavat messuja hänen sielunsa rauhaksi. Rauha hänelle! … ja jospa Herra ei antaisi hänen vanhan palvelijansa olla kovin kauvan erossa hänestä!"
"Muistan aivan hyvin nimenne", jatkoi hän hiukan ääneti oltuaan, jolla ajalla hän näytti ikään kuin muistelevan. "Te olette Engelbrekt Engelbrektinpoika ja kuningatar sanoi vielä teille aikovansa matkustaa Taalainmaahan näkemään tätä elatusveronsa osaa. Olipa onni teille, nuori Eerikki Akselinpoika", hän kääntyi tällöin tätä puhuttelemaan, "että tapasitte tämän miehen."
Kuului hiljaista ovelle naputtamista, ja kun se avattiin, astui sisälle nuori tyttö. Se oli neiti Brita Olavintytär.
"Nyt on kaikki kunnossa", virkkoi hän hätäisesti ja puoliääneen, "palvelijanne odottavat tässä ulkopuolella. Pitääkö heidän tulla…?"
"Pitää, pitää", vastasi Eerikki herra yhtä hätäisesti ja pari miestä astui sisään. He tarttuivat varovasti vielä tainnoksissa olevaan ritariin ja kantoivat hänet ulos.
Eerikki Akselinpoika ja Brita neiti menivät samalla kertaa. Ainoastaan kuningattaren lääkäri ja Engelbrekt jäivät huoneeseen.
Mutta hekin poistuivat kohta ja vanhus saattoi Engelbrektin alas linnanpuutarhan kautta. Täällä vaaleansinisen kesätaivaan alla näyttivät muistot virtailevan vanhuksen mieleen, sen miehen herättäminä, joka kerran oli tavannut hänet Kälfvestenissä, ja hän heittäytyi niiden valtaan yhtä halukkaasti, kuin arkin asukkaat odottamaan kohta pääsevänsä polkemaan viheriöitsevää maata.
"Joulun tienoissa kolme vuotta takaperin", sanoi hän, ja äänestäkin kuuli hänen mielellään näitä muistoja uudistelevan, "joulun tienoissahan se kuningatar läksi Ruotsiin. Niilo Erengislenpoika, Ulfåsan herra, oli sairaana ja kuningatar läksi Vadstenasta sinne, vaikka hän jo oli sairaana ja vaikka minä kielsin häntä lähtemästä, samate kuin abbedissakin, tuo hurskas sisar Bengta Gunnarintytär, mutta meidän rukouksemme eivät auttaneet. Minä seurasin kuningatarta Niilo herran luokse. Siellä puheltiin paljon Vadstenan luostarin perustajasta, pyhästä Brita rouvasta, ja siitä, että hänellä usein oli tapana kävellä jalkaisin Ulfåsasta Vadstenaan, jolloin hän tavallisesti lepäsi Kälfvestenin kirkolla. Silloin pisti hurskaan kuningattaren päähän, että hänenkin piti kulkea tuo pitkä matka jalkaisin kovimmassa talvipakkasessa. Ja kaikki kävi niin pian, että näytti siltä, kuin hän olisi aavistanut kuolemansa lähenevän ja tahtonut kiireesti saada kaikki toimitetuksi. — Minä näin hänen rukoilevan yhdessä Märta rouvan, Niilo herran emännän kanssa. Läksin silloin hiljaa huoneesta ja menin sairaan Niilo herran huoneeseen, ja kun tulin takaisin, oli kuningatar poissa. Ei kukaan ollut häntä nähnyt, ei kukaan tiennyt, mitä tietä hän oli lähtenyt. Märta rouva kyllä tiesi, mutta hän oli pyhästi luvannut olla sanomatta. En ymmärrä itsekään, mistä pälkähti päähäni kuin salama ajatus, että hurskas kuningattareni oli tahtonut kulkea Pyhän Britan tietä takaisin Vadstenan luostariin, jalkaisin, yksinään, keskellä talvea, tehdä toivioretken, yhtä vaarallisen, mutta … mutta ehkä paljoa vilpittömämmän, kuin hän tuolla ylhäällä oleva, hänen herransa, teki pyhälle haudalle. Minä läksin häntä etsimään ja siellä lähellä Kälfvesteniä, sen lähteen luona, jolla on Pyhästä Britasta nimensä, siellä hän oli polvillaan rukoilemassa, sairas kuningatar parkani, jolla ei koskaan ollut yhtään saastaista ajatusta ollut. Ja minä olin kuin lumottu: vaikka olisi henkeni mennyt, niin en olisi tahtonut häntä rukoillessaan häiritä. Mutta sitten hän nousi pystyyn ja vaipui taas alas, nousi vielä kerran ja astui askeleen eteenpäin ja lankesi tainnoksissa maahan."
"Silloinhan te ikään kuin itsensä Pyhän Britan lähettämänä tulitte paikalle ja yhdessähän me veimme kuolintautiansa sairastavan kuningattaren takaisin luostariin. Muistatteko sisarien kyyneliä ja hurskaan Bengta sisaren valitusta? Niin, niin, hurskaampaa sisarta ei ole polvistunut Pyhän Britan luostarinmuurien sisällä kuin kuningattaremme, joka nyt on autuaana Jumalan tykönä taivaassa."
Vanhus kallisti päänsä kättänsä vasten, ikään kuin tuo muistelma olisi hänet kokonaan valtoihinsa ottanut.
"Hyvin muistan kaiken tämän", virkkoi Engelbrekt, "enkä koskaan ole unhottava enkä voikaan unhottaa, sitä päivää, jona Filippa kuningatar minua kiitti ja pyysi minua tervehtimään Taalainmaan vuorien miehiä. En koskaan ole nähnyt kasvoja, joista samalla kertaa olisi niin ilmennyt kärsimystä ja nöyryyttä, kuin hänen kasvoistaan ilmeni. Mutta silloin oli tuo jalo kuningatar terveempänä; tämä oli seuraavana päivänä. Ei kai hän siitä kävelystään sairauttaan saanut?"
"Ei, ei, tietysti ei, mikäli minä ymmärrän. Sairauden juuret olivat syvemmällä. Mutta minun taitoni ei riittänyt. Herra kaipasi yhtä enkeleistään siellä ylhäällä, sen tähden hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen parantaa sitä sairautta, joka kuningatarta vaivasi."
"Ankarasti on tuomittu kuningasta…"
"Ei sanaakaan enää, Engelbrekt Engelbrektinpoika", vanhus kävi yht'äkkiä varsin totiseksi, "kuningattaren muiston nimessä, ei sanaakaan enää! Kuulkaa minun suustani hänen omat sanansa! Yöllä vasten kolmen pyhän kuninkaan päivää[24] minut kutsuttiin kuolevan kuningattaren huoneeseen. 'Sodan onnettomuudet' — sanoi hän — 'ovat tehneet kansan mielen nurjaksi kuninkaalle ja, niin kuin on tavallista, pannaan kaikki hänen syyksensä. Kenties minun kuolemastanikin syytetään häntä. Mutta teidän, joka tiedätte kuolemani syyn, teidän tulee julistaa julki maailmalle, että minä kuolin ruumiillisesta sairaudesta. Kuningas on jyrkkäluontoinen, mutta hän ei tarkoita niin pahaa, kuin näyttää. Te sen hyvin tiedätte, joka näitte hänen minulta rukoilevan anteeksi puhuttuansa suuttumuksen sanoja Stralsundin onnettomuuden jälkeen. Tervehtikää kuningasta, herraani, ja sanokaa hänelle Filipan viimeisen ajatuksen ja viimeisen rukouksen olleen hänen hyväksensä!' — Pari tuntia sen jälkeen julisti nunnien laulu luostarinkirkosta heidän kuninkaallisen sisarensa kuoleman."
Engelbrekt ei tahtonut millään väliväitteillä häiritä vanhan miehen hurskasta ajatusta. Tämä painoi kätensä ristiin ja sulki silmänsä; hänen huulensa kuiskasivat samalla kertaa rukouksen. Sitten hän taas alkoi:
"Uskokaa minua, Engelbrekt; mitä kaikkea Eerikki kuningas lieneekin rikkonut, tässä hän ei rikkonut. Hän rakastaa Ceciliaa … niin, kuningatarkin rakasti häntä, häntä hän hovineideistään piti rakkaimpana… Kenties hän salaa sitä suri, mutta maailma ei tätä surua nähnyt, eikä Eerikki kuningaskaan. Nyt minua kuitenkin tämä rakkaus kauhistaa ja minä halajan erota täältä. Eerikki kuningas tanssii ja leikkii ja joka askel vieroittaa häntä yhä kauvemmaksi Filippa kuningattaren muistosta. Martti ukko kävelee täällä kohta menneiden aikain kummituksena, ilon ruusut kuihtuvat, missä hän näyttäytyy."
"Mutta miksikä sitten pysytte täällä, jossa niin moni seikka on omiansa päiviänne katkeroittamaan?"
"Kuningatar pyysi minua! Ja itse tuskakin tekee sydämelleni hyvää … hän on kyyhkynen, joka öljypuunlehti nokassaan tulee surevalle ja ikävöivälle hengelle, ja Cecilia loihtii hänet esiin, joka kerta kuin hän kohottaa Filipan valtikkaa."
Mutta kesäyön varjot laskeusivat yhä synkempinä Eerikki kuninkaan linnan ympärille ja kynttilät alkoivat sammua hänen salistaan.
Silloin erosivat nuo molemmat miehet.
V.
Kuninkaan puheilla.
Oli aamu seuraavaa päivää. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle ja leivosten laulua kuului kaukaa kaupungin ulkopuolelta. Engelbrekt oli tekemässä lähtöä kuninkaan puheille ja oli juuri kiinnittämässä miekkaa vyölleen, kun askelia kuului ulkoa. Kun ovi avautui, astui Martti vanhus sisälle.
"Jumalan rauhaa, Engelbrekt!" sanoi hän ja päästi auki avaran vaipan, johon oli kääriytynyt, "olen matkalle lähdössä, täytyy mennä Skåneen katsomaan eilistä nuorta tappelijaa, mutta sitä ennen minun täytyy puhutella teitä."
"Jos voin tehdä teille jonkin palveluksen, niin puhukaa arastelematta."
"Päinvastoin, minä luulen voivani tehdä teille palveluksen. —
Olettehan tullut joissakin asioissa kuninkaan puheille?"
"Tepä sen sanotte!"
"Noudattakaa silloin neuvoani ja kääntykää Cecilia neitiin!"
"Martti vanhus", virkkoi Engelbrekt ja puna lensi hänen miehekkäille kasvoilleen, "minkälaisena neuvona minulle tuon annatte —!"
"Ystävän neuvona", vastasi ukko hymyillen, "arvaan, näet, jokaisen, jolla on jotakin kuninkaalle valittamista, tahtovan saada asiansa perille ajetuksi, ja jos te sen tahdotte, niin elkää ensin puhutelko kuningasta, vaan Cecilia neitiä."
"Ettekö siis leikkiä laskekkaan…?"
"En, en, aivan täyttä totta minä puhun!"
"Ja Filippa kuningattaren muiston jumaloitsijako, sekö mies, jonka suru uudistuu, joka kerta kuin hän näkee Cecilian hallitsevan entisen kuningattarensa sijassa, sekö mies minua neuvoo suutelemaan jalkavaimon kättä, ennen kuin puhuttelen kuningasta —?"
"Se mies, minä, Martti vanhus!"
"Niin kuulkaa sitten vastaukseni, hurskas vanhus…"
"Ensin tulee teidän kuulla ne syyt, jotka ovat saattaneet vanhan Martin antamaan teille tämän neuvon. Saatte uskoa, että se minua surettaa enemmän kuin teitä… Cecilia neiti tietää, mitä Brita neidin huoneessa viime yönä tapahtui, se voi maksaa teidän henkenne ja vapautenne. Kun kuningas tanssissa kaipasi tuota ritaria, tuli hän heti huonolle tuulelle ja Cecilian tarkka silmä älysi, että Brita neidin poski silloin kalpeni. Kun kaikki oli ylhäällä loppunut, seurasi hän tätä hänen huoneeseensa ja näki siellä verta vuoteella. Neiti lankesi polvilleen ja itki, ja kun hän ei uskaltanut tunnustaa totuutta, sanoi hän nähneensä oudon miehen kantavan haavoitettua ritaria hänen huoneeseensa. Palvelija, joka opasti minua asuntoonne, kuuli kaikki, hänpä se hankki neidille tietoonkin, kuka muukalainen oli."
Engelbrekt kuunteli tarkkaavaisesti vanhan miehen sanoja. Tosin hänen kulmakarvansa silloin rypistyivät, mutta muutoin ei hänen kasvoistaan saattanut nähdä minkäänlaista levottomuuden tai pelon merkkiä.
"Kiitos teille, vanha mies", sanoi hän, "olette tahtonut osottaa minulle ystävyyttä, mutta te teette asian pahemmaksi, kuin se onkaan."
"Ah, te ette tunne Eerikki kuningasta ja hänen hoviansa; paetkaa, paetkaa, kun on vielä aikaa, tulkaa kanssani Skåneen ja ottakaa Eerikki Akselinpoika mukaanne sieltä palatessanne. Hän on empimättä todistava viattomuutenne. Mutta jos nyt tänä päivänä menette kuninkaan puheille, niin panette sokeasti henkenne alttiiksi, jollette sitä ennen tahdo käydä Cecilia neidin puheilla."
"Elkää enää mainitko tuota naista, Martti vanhus, sen asian rinnalla, jota varten olen tänne tullut. Ottakoon vaan kuningas henkeni, se ei ole minkään arvoinen, jollen saa asiaani ajetuksi. Ja tämä minun asiani on niin pyhä, että se edistyy minuttakin. Minä olen vaan aseena sen kädessä, jolla on kaiken maailman valtakunnat ja kruunut vallassaan, ja juuri sen tähden en rukoile — enkä voikkaan rukoilla — siihen ihmisen apua, kaikkein vähimmin naisen."
"Mutta jos ette koskaan pääse kuninkaan puheille?"
"Mitä sitten? … silloin on kuningas soaistu ja asetaikse itse Jumalan tuomion alaiseksi. Ei, ei, Martti vanhus, te olette tahtonut minulle hyvää ja siitä minä teitä kiitän. Mutta kuninkaan puheille menoani ei saa häiritä neitosen arkuus eikä oman vaaran pelko."
Vanha lääkäri loi surullisen katseen edessään seisovaan mieheen, mutta juuri silloin virisi hänen silmiinsä kunnioituksen, saattoipa sanoa ihailun ilme.
"Varmaankin olet tänne tullut suuria ja tärkeitä asioita ajamaan, poikani, koskapa olet valmis niiden hyväksi panemaan kaikki alttiiksi. Elä pane vanhan Martin hyvää tarkoitusta pahaksesi ja usko, että hän sinun sijassasi olisi tehnyt samoin! Tapahtukoonpa nyt mitä tahansa, ennen iltaa on Eerikki Akselinpoika oleva täällä."
Näin sanoen läksi vanhus ja Engelbrekt valmistautui lähtemään Eerikki kuninkaan puheille.
Hänen majatalonsa oli kaupungin toisessa päässä. Erottuaan vanhuksesta hän vielä jonkun aikaa seurasi häntä katseellaan ja näki hänen poikkeavan muutamalle kadulle, joka vei rantaan. Mutta tuskin oli vanhus kadonnut näkyvistä, ennen kuin kadulle kahden puolen Engelbrektiä alkoi tulla tulvimalla väkeä. Kaupungista päin hän näki tulemassa suuret, komeat, viheriäisiksi maalatut vaunut. Ne oli koristettu kuninkaan kruunulla ja kuuluivat siis hoviin. Vaunuissa istui nuori, tavallista kauniimpi nainen. Hänen kasvonpiirteensä näyttivät tutuilta, mutta aika ja paikka eivät sallineet Engelbrektin selvitellä niitä muistoja, jotka ne saattoivat hereille. Vastakkaiselta suunnalta tuli muuan ritari seurueineen ja Engelbrekt oli tuntevinaan saman kilpivaakunan, jonka oli nähnyt kirjailtuna Eerikki Akselinpojan tanssiaispukuun. Hän oli siis noita monia Akselinpoikia ja selvästi heistä vanhempia. Melkein Engelbrektin kohdalla kohtasivat vaunut ja ratsastajajoukko toisensa ja tuo komea ritari tervehti erittäin kunnioittavasti vaunuissa ajavaa kaunista naista, mutta jatkoi rivakasti matkaansa eteenpäin katua pitkin. Engelbrekt, jonka täytyi väistyä syrjään tungosta, joka syntyi kapealle kadulle ratsastajain ajaessa vaunujen ohitse, aikoi juuri jatkaa matkaansa, mutta näki silloin tuon tuntemattoman kaunottaren katsovan häneen niin rukoilevin silmin, että hän meni lähemmäksi vaunuja.
"Olettehan Engelbrekt Engelbrektinpoika", kysyi hän, ja ääni oli yhtä lempeä, kuin silmä kaunis. Odottamatta vastausta hän ojensi Engelbrektille kaksin kerroin taitetun paperin.
Kaikki tämä oli tuokiossa tapahtunut ja vaunut vierivät matkoihinsa. Seisoessaan siinä taitteelle pantu paperiliuska kädessä Engelbrekt tuskin itsekään tiesi, miten kaikki oli käynyt. Hän avasi paperin ja luki siitä seuraavat kiireessä kirjoitetut rivit:
"Jos tahdotte viedä katuvan tyttären tervehdyksen hänen isällensä, niin seuratkaa sitä palvelijaa, joka ritarisalin ovella kuiskaa Cecilian nimen korvaanne."
"Cecilia!" virkahti Engelbrekt ja nosti kasvojen ilmaistessa syvää surua käden otsallensa.
Hän seisoi hetkisen epätietoisena, tavoittaisiko vaunut ja jättäisikö takaisin paperin, osottaaksensa, ett'ei hän tahtonut pyyntöä kuulla. Mutta sitten väistyi raskas pilvi ja surunvoittoinen hymy ilmautui taas hänen huulilleen. Hän pisti paperin poveensa ja läksi astumaan linnalle päin.
Hän ei ollut ennättänyt kovinkaan kauvas, ennen kuin näki saman ratsastajajoukon, joka äsken oli kulkenut vaunujen ohitse, pysähtyvän kadulle. Ylpeä ritari näkyi kysyvän miehiltänsä jotakin, joka sai hänet joutumaan vihan vimmaan. Hänen poskensa olivat veripunaiset ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.
"Oliko tuo nainen kuninkaan jalkavaimo?" kysyi hän äänellä, joka vapisi vihasta.
"Sen tietää jokainen mies ja nainen tässä kaupungissa", vastasi yksi miehistä.
"Niinpä minua rangaiskoon Jumala ja kaikki pyhimykset, jollen pese pois sitä häpeää, että olen pääni portolle paljastanut. Cecilia, Cecilia", huudahti hän ja hänen äänensä ilmaisi puoleksi mielihaikeata.
Sen jälkeen kääntyi koko ratsastajajoukko ja läksi täyttä karkua samaa tietä, jota oli tullutkin.
Engelbrekt katsoi taaksensa, mutta luultavasti olivat vaunut jo ennättäneet ulkopuolelle kaupunkia. Engelbrekt jatkoi kulkuansa linnaan. Vastoin tahtoa pysyttelivät hänen ajatuksensa äsköisissä tapahtumissa ja Cecilian kuva sukelsi vähän väliä mieleen, niin kuin meren neidon, joka viettelee ritaria hänen elämänsä pyhimmällä hetkellä. Aluksi hän tarvitsi kaiken tahdonlujuutensa saadakseen ajatuksensa erilleen kaikesta siitä, mitä hän oli kokenut niinä hetkinä, jotka oli oleskellut kuninkaan läheisyydessä. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli linnaa, sitä pikemmin väistyivät nämä kuvat, niin kuin yön varjot väistyvät aamun koittoa, jolloin taistelun hetki on käsissä.
Linnan edustalla oli vilinänään palvelijoita ja ritareja. Kuningas odotti tulevaksi lähettiläitä Lybekin ja Hampurin kaupungeista ja tahtoi ottaa ne vastaan kaikella kuninkaallisella komeudella. Toukokuun 1 p:nä oli pidetty rauhakokous Svendborgissa, mutta siinä ei oltu päästy toivottaviin tuloksiin, vaan uusi kokous oli määrätty pidettäväksi helluntaina seuraavana vuonna 1434. Mainittujen kaupunkien valtuutettujen, jotka yksityisissä asioissa olivat oleskelleet Köpenhaminassa, oli tänä päivänä määrä jättää jäähyväiset kuninkaalle.
Engelbrekt ei kuitenkaan suurtakaan huomiota luonut kaikkiin näihin eriarvoisiin hovimiehiin. Ne eivät siihen aikaan miltäkään puolen olleet meidänaikaisiamme parempia. Ylpeys, omahyväisyys, halveksiminen … nehän näyttävät poikkeuksetta kuuluvan kaikille alhaisemmille palvelijoille. Sehän oli siis selvää, ett'ei näköjään niin vähäpätöinen henkilö kuin Engelbrekt tulisi hovimiesten huomiota herättämään. Vaan heidän uteliaisuuttaan hän kyllä herätti ja tämä oli vähällä käydä hyvinkin kiusalliseksi, jopa saada julkeudellaan ikävyyksiäkin aikaan.
Muutamalla portaiden väliaskelmalla seisoi eräitä kuninkaan henkivartijoita ja palvelijoita. Vaikka nämä selvästi näkivät Engelbrektin tulevan, ei huomannut merkkiäkään siitä, että he olisivat aikoneet antaa hänelle tietä. Päinvastoin lasketeltiin jokseenkin kuuluvia lauseita hansakaupungeista ja niiden monista hyväluontoisista kätyreistä, jommoiseksi he näyttivät Engelbrektiäkin luulevan. Hänen vakavuutta osottavasta puvustaan he, ymmärrettävästi kyllä, päättelivät, ett'ei hänen pitänyt päästä kuninkaan puheille yhdessä hansalaisten lähettiläiden kanssa, vaan että hän sai odotella heidän tuloansa.
Aivan mutkaton selitys, että nuo ylpeät palvelijat olivat erehtyneet, ei olisi paljoakaan auttanut, koska he todenmukaisesti eivät olisi Engelbrektiä uskoneet. Tämä sanoi sen tähden äänellä, joka paremmin kuin ritarinpuku ilmaisi, ett'ei hän ollut tottunut alhaisempiensa kanssa kinailemaan:
"Antakaa tietä, palvelijat!"
Tuo käskevä ääni näytti panevan koko joukon ällistyksiinsä ja se jakautui antaakseen tietä. Mutta äänen vaiettua lakkasi sen vaikutuskin. Kaksi pisintä siirtihe takaisin entiselle paikalleen ja uhkamielinen pilkkahymy liekkui heidän liukastelevilla kasvoillaan.
"Te puhutte käskijän tapaan", virkkoi toinen varsin huolettomasti, "taitanette tarvita sen pienen selvityksen, että ainoastaan ritareilla on valta kuninkaan palvelijoita käskeä."
Tuima leimahdus välähti Engelbrektin silmistä ja hän kohotti jo kätensä lykätäkseen syrjään ylpeän palvelijan, kun tumma, portaita alas tuleva ritarihaamu ilmautui palvelijain taakse.
"Kuka uskaltaa kieltää ruotsalaiselta ritarilta kuninkaan puheille pääsöä?" kuului ritari kysyvän.
Palvelijat hypähtivät syrjään, kuin olisivat olleet koneita, jotka salaista vipua painamalla oli pantu liikkeelle.
Heihin katsomattakaan jatkoi Engelbrekt kulkuansa ja palvelijat näkivät ihmeekseen, kuinka hän, joka ulkopuolelta ei ollut ollenkaan ritarin eikä edes "ritarin vertaisen" näköinen, tarttui ritarin käteen ja tuttavallisesti kysyi häneltä:
"Oletteko jo saanut asianne toimitetuksi, ritari Broder Sveninpoika?"
Ritari nyökäytti myöntävästi päätänsä, mutta hänen katseensa oli tuima ja uhkaava.
"Ja minne tienne pitää…?"
"Lybekkiin", kuului ritarin synkkä, mutta paljonsanova vastaus.
Tämä koski kipeästi Engelbrektiin. Täällä, ikään kuin jo kuninkaan huoneen kynnyksellä saa hän tiedon, joka myöskin syyttää kuningasta lainrikkomisesta. Olihan luonnollista, että tämä seikka, vaikk'ei se ollutkaan taikka sen ainakaan ei olisi pitänyt olla odottamattoman, kuitenkin lisäsi levottomuutta ja huolta Engelbrektin poveen. Vapaasukuisilla oli näet maanlain mukaan oikeus vaatia kuninkaalta korvausta hevosista ja aseista, jotka he olivat sodassa menettäneet, ynnä myöskin oikeus vaatia kuninkaan lunastamaan heidät vapaiksi, jos joutuivat vankeuteen. Saattoi kyllä ymmärtää, ett'ei kuningas, niin pitkällisen sodan tähden rahapulassa ollen, yhdellä kertaa voinut lunastaa vapaiksi kaikkia niitä ruotsalaisia aatelismiehiä, jotka olivat vankeuteen joutuneet; mutta olihan hänellä tarjona monta muutakin keinoa, jos hän olisi tahtonut niitä hyväkseen käyttää.
Ja Broder Sveninpojan kasvot puhuivat muustakin kuin vaan yksinomaan kieltävästä vastauksesta. Hänen ja kuninkaan keskustelussa lienee sana ja toinenkin kalskahtanut. Engelbrekt ei enää kysynyt mitään, hän ymmärsi kaikki sanasta: Lybekkiin. Ja siinä mielenahdistuksessa ollen, johon tämä sana hänet pani, hän astui sisälle saliin, jossa kuninkaan henkivartijat seisoivat.
Hän ilmoitti haluavansa kuninkaan puheille ja muutama huoneessa olevista ritareista katosi ovesta viereiseen huoneeseen. Mutta kohta sen jälkeen avautui taas sama ovi ja ritari ilmautui kynnykselle viitaten Engelbrektille, joka heti sen jälkeen astui siihen huoneeseen, jossa kuningas oli.
Se oli iso suippokaari-ikkunainen huone. Salin päässä oli valtaistuinteltan alla kuninkaan tuoli; sinne pääsi muutamia astuimia myöten. Kuninkaan istuimen rinnalla, vaikka hiukan takapuolella, oli toinen, joka oli määrätty kuninkaan orpanalle, Pommerin Bogislaus herttualle, joka tällä haavaa oli kuninkaan luona. Sekä alusta että astuimet ja lattia olivat tässä osassa salia peitetyt punaisella veralla ja seinät kallisarvoisilla, kudotuilla seinäverhoilla.
Kuningas ja herttua sekä joukko herroja, joiden joukossa oli monta, jotka Engelbrekt tunsi edellisestä illasta, täyttivät tämän osan huonetta. Kuninkaalla näytti olevan paljon Bogislaus herttualle sanottavaa ja muut herrat jatkoivat vilkasta keskusteluaan, ensin vilkaisemalla tarkastettuansa sisälle tulevaa pientä miestä. Ainoastaan vanhan Eerikki Krummedikin silmä katsoi vakavasti tulijaan.
Tästä kaikesta ei kuitenkaan Engelbrekt mitään välittänyt. Vapaan miehen synnynnäisellä arvokkuudella hän astui kuningasta kohti ja tervehti. Tämä näytti aluksi tuskin huomaavankaan häntä; mutta sitä myöten kuin hän tuli lähemmäksi, väheni puhelun into ja kuningas loi armollisen katseen kumartelevaan mieheen. Välinpitämättömyyttä ilmeni kuitenkin vielä katseesta ja joku piirre suun ympärillä näytti ilmaisevan, että hänestä koko toimi tuntui sietämättömältä ja että hän halusi päästä kaikesta, mutta ennen kaikkea siitä, mitä tuolla tuntemattomalla miehellä saattoi olla sanomista.
"Te tulette kaukaa pohjoisesta, Engelbrekt Engelbrektinpoika. mitä te tahdotte?" kysyi kuningas silminnähtävän välinpitämättömästi, vasemmalla kädellään asetellen miekkaansa paikoilleen.
"Niin tulen, armollinen herra, ja Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas suokoot, että te kärsivällisesti tahtoisitte kuunnella, mitä varten olen tänne tullut… Sen tiedätte hyvin, että iloiset sanomat viimeisinä tulevat kuninkaan taloon, hätä ja kurjuus tungeskelevat hänen porteissansa, hänelle valituksiansa purkaakseen. Semmoinen on minunkin asiani teille. Minä tulen Dal-joen pohjoispuolella asuvan kansan lähettiläänä."
Engelbrektin puhuessa taukosi vähitellen ympärillä seisovain herrain puhe ja kaikkien silmät kääntyivät häneen. Tuntui siltä kuin jo hänen äänensä soinnussa olisi ollut jotakin puoleensavetävää. Hän esiintyi kuin joku noita muinaisajan runoilijoita, jotka olivat tulleet laulamaan lauluansa sävelellä semmoisella, joka jo aikoja sitten on ennätetty unhottaa, mutta jonka kuuluessa päivän tyhjänperäinen hälinä vaikenee.
Yksinkertaisin mutta voimakkain piirtein kuvasi Engelbrekt tuon Eerikki kuninkaan valtakuntain syrjäisen kolkan elämää, tuon kolkan, jossa alinomaa miestäkysyviä taisteluita täytyi tylyä luontoa vastaan taistella, mutta jossa samalla kasvoi voimakas suku, joka saattoi kestää kaikki, nälän ja köyhyyden, napisematta, valittamatta, miehekkäästi taipuen Jumalan mahtavan käden alle.
Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään sen hädän ja kurjuuden rinnalla, joka nyt tätä kansaa rasitti. Engelbrekt kuvaili sen jälkeen yhtä rohkeasti, mikä tämä hätä oli, ja kertoi, kuinka omavaltaisesti kuninkaan voudit menettelivät.
"Tällä kansalla, herra kuningas", niin hän puhettansa jatkoi ja päättikin sen, "joka valittamatta saattaa kestää kovimmankin hädän, joka saattaa kärsiä sanomattomia, aina kalpean kuolemankin porteille asti, hänen tähtensä, joka sitä rakkaudella ja oikeudella kohtelee, tällä kansalla on vaan yksi ainoa aarre, jota se ei salli itseltänsä ryöstää — ja se on laki. Laki on talonpojalle raitisvesinen lähde, josta hän juo elämää ja terveyttä. Mutta tätä lähdettä ei saa hämmentää, sen täytyy kirkkaaseen pintaansa kuvastaa Jumalan taivas, hänen ankara vanhurskautensa. Nyt on lähde hämmennetty aina pohjaa myöten, talonpoika ei enää saata siitä juoda ja teidän voutinne, Jösse Eerikinpoika on tämän ilkityön tekijä. Taalainmaan köyhät miehet pyytävät teitä sen tähden, herra kuningas, Jumalan tähden päästämään heidät Jösse Eerikinpojasta."
Niin kuin pimeyden ensin peittäessä veden pintaa ja aamunkoiton sitten kohotessa jokainen pieni laine vähitellen saa valoa sen säteistä ja hetken aikaa kimaltelee koitteen valossa, niin oli täälläkin kuninkaan ja hänen herrainsa laita. Jokaisesta silmästä kuvastui pieni osa sitä valoa, jonka tuo pieni, uskalias mies oli rohjennut heittää yhteiskunnan pohjakerroksen oloihin. Mutta sitä kesti vaan hetkinen. Useimmilta vaihtuivat kohta silmäinilmeet toisenlaisiksi, samate kuin eivät kaikki laineet auringon noustessa näytä kuvastavan sen loistetta, vaan ainoastaan verrattain kaitainen silta kimaltelee meren pinnalla. Ainoastaan muutamat harvat herroista näyttivät oikein käsittäneen Engelbrektin sanain merkityksen ja heidän katseensa Engelbrektiin ilmaisivat myötätuntoisuutta, niin, saattaisipa sanoa hyvänsuontia.
Kuningas seisoi käsivarret ristissä, pää vähän etunojassa, ja hänen katseensa oli luotuna mattoon, vain jonkun kerran kohoten siitä, ikään kuin sivumennen tutkiakseen vakavista kasvoista sitä miestä, jonka silmät eroamatta olivat häneen luotuina.
Kului hetkinen Engelbrektin vaiettua ja kaikki odottivat, mitä kuningas oli sanova. Hänen kasvoistaan ei kukaan saattanut nähdä, mitä hän miehestä arveli.
"Te sekä valitatte että syytätte, Engelbrekt Engelbrektinpoika", näin kuningas yht'äkkiä lakkautti vaitiolon.
"Niin, herra kuningas", vastasi Engelbrekt rohkeasti, "ja minä lisään vielä sen, että taalainmiehet ennen lähtevät kodistaan ja konnultaan, ennen he kärsivät kuolemankin, kuin kauvemmin sietävät sellaista hätää kuin nyt."
Nämä sanat muuttivat värin kuninkaan kasvoissa ja hänen pienet mustat silmänsä säihkyivät säkeniä.
"Uhkauksiakin siis…?" kysyi hän.
"Sen verran kuin totuus voi sekä syyttää että uhata, niin on asianlaita sellainen kuin sanotte, herra kuningas. Sillä jolleivät he saa apua hätäänsä, niin heidät pakotetaan auttamaan itseänsä, ja silloin on vallan varmaan todellisuudeksi muuttuva se, mikä nyt on vaan uhkausta ja syytöstä tai valitusta. Muistakaa se, armollinen herra, että teidät on pantu lain ylimmäksi valvojaksi, ja ajatelkaa niitä valoja, jotka vannoitte Moran niityllä, silloin kuin me teidät kuninkaaksemme tunnustimme!"
"Voitko sitten syytöstäsi toteen näyttää…"
"Herra", vastasi Engelbrekt, ja hänen miehekäs äänensä värähteli mielenliikutuksesta, "tässä sanomani totuuden vakuudeksi tahdon uskaltaa henkeni. Pankaa minut torniin ja rautoihin ja kutsukaa Jösse Eerikinpoika tänne, että molemmat saamme vastata oikeuden edessä. Jos syytökseni on tosi, niin kohdatkoon silloin lain viha häntä; jos taas huomataan, että minä olen valheellisia syytöksiä kantanut herralleni ja kuninkaalleni, niin silloin periköön sama kohtalo minut!"
Kaikki katsoivat ihmetellen ja hämmästyen mieheen, joka uskalsi tuollaista puhua. Kuningas näytti tuumivan itsekseen. Vihdoin hän sanoi:
"Sinä puhut rohkeasti, kelpo mieheni!" — Ja sen jälkeen hän jatkoi: "Valtakunnan neuvosto on tutkiva asianne, tyytykää siihen. Pitäkää huolta siitä, että laaditaan neuvoskunnalle kirjelmä", sanoi hän muutamalle ritareista. Sen jälkeen hän taas kääntyi Engelbrektiin sanoen: "Iltapäivällä voit noutaa kirjeen kanslerilta."
Valo välähti Engelbrektin silmissä, ikään kuin auringonsäde olisi pilkistänyt hänen sydämeensä, mutta kuningas seisoi vaan niin kylmänä ja jäykkänä ja hänen kasvonpiirteensä olivat niin kovat, että auringonsäde taas arkana pakeni tiehensä.
Saman tien avautuivat ovet salin päästä ja muuan ritari ilmoitti lybekkiläiset lähettiläät. Kuningas ja herttua astuivat portaita myöten valtaistuimelle ja salissa ruvettiin samalla vilkkaasti liikkumaan.
Engelbrekt väistyi syrjään ja meni likemmäksi ovea nähdessään lybekkiläisten herrain tulevan sisälle.
Ovessa hän käännähti ympäri ja loi vielä silmäyksen kuninkaaseen.
Hän istui nyt valtaistuimella kruunu päässä ja valtikka kädessä ja hänen rinnallaan Bogislaus herttua.
Mutta sama kopea välinpitämättömyys asui nytkin kuninkaan jäykillä kasvoilla ja herttua istui salaperäisesti päätänsä nyökäytellen muutamalle syrjässä seisovista ritareista.
Tämä näky näytti Engelbrektiin tekevän omituisen vaikutuksen ja tuo surunvoittoinen hymy värehti taas hänen huulillaan. Hänen katseensa osotti selvästi, ett'ei valtaistuimella istuva mies hänestä ollut tosikuningas. Ja varmaa onkin, ett'eivät valtaistuin ja valtikka joka miestä kuninkaaksi tee.
Etuhuoneessa seisoivat henkivartijat kahden puolen ovea keskenänsä puhellen ja etempänä muutaman ikkunan luona joitakuita ritareja. Kaikki näyttivät olevan hyvin kiintyneinä puheluunsa ja niistä monista katseista päättäen, jotka luotiin Engelbrektiin hänen valtaistuinsalista tullessaan, oli juuri hän pääasiallisesti puhelun esineenä.
Heidän puheestaan taikka katseistaan välittämättä Engelbrekt astui kohti ovea, joka vei portaihin. Hän oli siinä määrin kiintynyt ajattelemaan tärkeätä tointansa ja sen saamaa suotuisaa alkua, ett'ei hän huomannut ollenkaan, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui. Hän ei sen tähden myöskään huomannut, että, heti kun hän oli henkivartijain ohitse astunut, näiden takaa tuli esille palvelija ja kulki hänen perässänsä ovelle, jonka hän avasi ja sulki, sitten kuin he molemmat olivat päässeet ulos.
"Cecilia!" sanoi palvelija täällä puoliääneen Engelbrektille.
Tämä nosti silmänsä, mutta palvelija ei odottanut vastausta, vaan viittasi vain kädellään ja kulki edellä portaita alas. Engelbrekt pysähtyi hetkiseksi, mutta teki sitten pikaisen päätöksen ja seurasi palvelijaa. Tie vei linnanpihan poikki linnan takapuolelle. Täällä palvelija avasi pienen peitossa olevan oven, joka vei pienehköön huoneeseen. Siinä oli vanhanpuolinen nainen, joka ikään kuin odotteli Engelbrektiä. Hänellä oli kauniit jalopiirteiset kasvot, vaikka niillä syystä tai toisesta asuikin jotakin surunvoittoista. Syvät rypyt osottivat surua ja paljoa huolta, vaikka silmän tyvenyys todistikin, että niiden aiheet eivät eilisiä olleet.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" puhkesi vanhus heltyneenä sanomaan Engelbrektin nähtyään, "sydämeni ei erehtynyt, olisin Engelbrektin tuntenut tuhansienkin joukosta!"
"Kuka olette sitten, vanha vaimo, joka tunnette minut täällä kuninkaan talossa?" kysyi Engelbrekt.
"Te ette saata minua tuntea", vastasi vanhus, "ellette ehkä lapsuutenne ajoilta muista muuatta, joka joskus oli mukana leikeissänne. Kirstiksi minua silloin muuten sanottiin…"
"Kirsti", huudahti Engelbrekt ja tumma pilvi nousi hänen otsalleen, "muistan teidät vallan hyvin, ah … paljon, paljon on nyt toisin kuin ennen!"
"Niin, niin, Engelbrekt, ei mikään ole entisensä kaltaista, ja veli parkani… Herra näyttää tahtoneen vuodattaa vihansa maljat meidän sukumme turmioksi. Siinä ei ole yhtään, ei yhtään oikein onnellista … Ja joskin ilo joskus hymyilee, niin on keskellä tarjottua kukkaa jo mato piilemässä. Oi Jumala … rangaistuksesi on kova." Hän liitti kätensä ristiin ja tuijotti jäykistynein katsein lattiaan. Sitten hän lisäsi hiljaa: "Mutta sinä olet vanhurskas Jumala!"
"Paha ja hyvä kulkevat yhdessä", virkkoi Engelbrekt, "ne ovat elämän yö ja päivä, ja molemmat välttämättömiä… Siinä olette oikeassa, että toisilla on yö pitempi, toisilla päivä. Mutta sano minulle nyt, sinäkö, Kirsti, minut tänne kutsuit, vai…?"
"Ah, sekä minä että veljentyttäreni, Cecilia, tuo lapsi parka, josta en koskaan ole voinut luopua, en silloin kuin isän julma oikku tahtoi sulkea hänet Vadstenan luostariin, enkä sittemminkään kun hän seurasi kuningatar vainaata, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, tänne… Voittehan käsittää haluavamme kuulla jotakin sieltä kotoa. Satuin teitä vastaan eilen satamasta tullessanne; minä tulin kirkosta… Tunsin teidät heti, mutta en tahtonut uskoa silmiäni. Vasta entisiä aikoja muisteltuani pääsin oikein varmaksi. Ja kun sitten yöllä ilkeälle Otto Pogwischille sattui tuo tapahtuma ja me saimme kuulla muukalaisen olleen Brita neidin huoneessa, niin silloin heti aavistin, ett'ei siellä ollut kukaan muu kuin sinä, Engelbrekt, ja minä sanoin sen veljentyttärelleni."
"Ja veljentyttäresi pyynnöstä olen nyt tullut… Mutta kuinka taisi hän minut tuntea?"
"Etkö luule vanhan Kirstin osaavan selittää semmoista miestä kuin sinä, niin että kuka tahansa voi sinut tuntea. Varhain aamulla saimme selville asuntosi, Martti vanhuksen palvelija sen tietoomme hankki, ja veljentyttäreni oli matkalla sinua etsimään, kun hänet kohtasit ja se kauhea tapahtuma sattui…"
"Kauhea tapahtuma, mitä tarkoitatte, mitä on tapahtunut?"
"Ja ettekö sitä tiedä… Kohta sen jälkeen kuin Cecilia parkani oli teistä eronnut ratsasti Olavi Akselinpoika, Brita neidin isä, palvelijoineen hänen vaunujensa perästä, kaadatti ne kumoon ja raastoi hänet niistä maantielle sekä läimäytti häntä kolmasti miekkansa lappeella…"
"Oletteko järjiltänne, Kirsti, mitä tuollainen on?… Sitenkö uskalletaan kohdella naista milt'ei kuninkaan silmien edessä! Huononpa täytyy totta tosiaan silloin olla Eerikki kuninkaan hallituksen!"
"Oikein sanotte, Engelbrekt, ja kunnon miehenä, mutta .. mutta…"
"Mitä teillä on sitten vastaan sanomista?"
"En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa … kaikki naiset eivät ole semmoisille väkivaltaisuuksille alttiina, mutta Cecilia", vanha vaimo pyrskähti tällöin itkuun, "voi sentään, kyllä minä tiedän, miltä suru maistuu!"
"Mutta minä näin tuon ankaran ritarin paljastavan päänsä ja tervehtivän veljentytärtänne, Kirsti, enkä sen tähden voi käsittää, kuinka hän niin yht'äkkiä saattoi joutua tuolle päälle."
"Aivan suorastaan sen tähden, ett'ei Olavi herra koskaan ole tiennyt, missä väleissä Cecilia nykyään on kuninkaaseen. Hänen palvelijansa nauroivat sille, että hän niin kohteliaasti tervehti naista, jonka joka mies tiesi kuninkaan jalkavaimoksi, ja tämä sai hänet vimmoihinsa. 'Sano terveisten ohessa Eerikki kuninkaalle,' hän Cecilialle virkkoi, 'että tämä hänen rakkautensa saattaa menettää häneltä maat ja valtakunnat!' Cecilia parka, Cecilia parka, ei tiedä kukaan muu kuin minä, mitä rakkautesi on sinulle maksanut…! Totta näkyy olevan, mitä laulaa tuo pyhä runoilija:
"Synnit lemmen
Saavat koston kovan:
Hetken himot
Tuhon, turman tuovat."
Engelbrekt otti säälien surullista vaimoa kädestä.
"Teillä on kovia koettelemuksia elämänne matkalla, Kirsti", sanoi hän, "mutta Herra kurittaa sitä, jota hän rakastaa. Luottakaamme häneen. Cecilia on nuhteenalainen ja parasta olisi, että hän heittäisi tämän rakkauden mielestään. Vielä on puhtaalla mielellä ja lujalla tahdolla aikaa kääntyä. Kuule Kirsti, minä otan teidät mukaani, sekä sinä että Cecilia saatte suojaa majassani…"
"Ei, ei", keskeytti vanhus kyynelten samentaessa hänen katsettansa, "siitä ei varmaankaan koskaan mitään tule. Cecilia rakastaa kuningasta, hän uhraa tälle kaikki, ja se häväistys, jonka hän tänään on saanut kärsiä, on häntä yhä lujemmin kiinnittävä häneen."
"Entä kuningas?"
"Hän rakastaa myöskin Ceciliaa, joka nyt kenties olisikin kuningattarena, jos olisi tahtonut neuvoani totella."
"Etpä, näen mä, syyttä sure, Kirsti… Että ihminen rikkoo, sen minä voin helposti käsittää ja annan mielelläni anteeksi, mutta ett'ei hän tahdo katua ja virhettänsä korjata, sitä en käsitä. Vaan kyllin siitä asiasta, Cecilia on pyytänyt minua tänne hakemaan terveisiä hänen isällensä. Mutta siihen toimeen en minä ole oikea mies, sillä Eerikki ja minä emme moneen vuoteen ole vaihtaneet sanaakaan keskenämme eikä hän viimeksi puhellessamme tahtonut minua kuunnella, vaan kääntyi pois, kuin pahan kummituksen nähtyään. Tahdon kuitenkin ottaa terveiset mukaani, ehkäpä sekin päivä koittaa, jona voin ne perille viedä."
"Kiitos Engelbrekt, sama kunnon mies olet kuin ennenkin, sinä et ventona vieroksu langennutta naisraukkaakaan! Mutta mitä puheita saan kuulla veljestäni ja sinusta. Kyllähän sen tiedän, ett'ei hän enää ole rikas mies, että hän sen lisäksi on henkipatto ja taitaa elää maantienrosvona siellä metsissä, mutta mikä teidät on epäsopuisiksi saattanut, siitä minä en mitään tiedä…!"
"Siinäkin on lemmentarina", vastasi Engelbrekt surunvoittoinen ja säälivä hymy huulillaan. "Hänen toinen tyttärensä, sinun kaimasi, Kirsti, oli menossa samaa kohtaloa kohti kuin Ceciliakin. Hän pelastui tosin, mutta…"
"Puhu, puhu, Engelbrekt, sydämeni vapisee kauhusta!"
"Kirsti menetti järkensä ja Engelbrekt lapsuudenystävänsä."
"Eerikki, Eerikki parka", nyyhkytti Kirsti, kauniit kasvonsa käsiinsä kätkien.
"Elä itke, Kirsti, usko minua, kerran on kaikki selviävä. Herra koettelee, mutta ei muserra."
"Herra on vanhurskas", jatkoi Kirsti, "ja tottapa mahtanee olla, että isäin pahanteot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen."
"Ja mitä sillä tarkoitat?"
"Ajattelen sitä, mitä äitini kerran sanoi. Hän kertoi appensa kirouksenalaisena muuttaneen Lybekistä Ruotsiin. Isäni olisi kernaasti uhrannut kaikki saadakseen kuorman poistetuksi ja kauheat kirosanat peruutetuiksi, mutta hän saapui loukatun taloon, juuri kuin tämä veti viimeisen hengenvedon. Kaikki kävi kuitenkin isälleni hyvin ja Jumalan päivä näytti paistavan koko hänen elämälleen, mutta hänen lapsensa ja lastensa lapset… Veljeni maksoi suuret hinnat kirkolle ja pyhälle isälle saadakseen päästön vainajan kirouksesta, mutta… Sinä ristiinnaulittu ja kaikki te pyhät marttyyrit olkaa puolustajinamme vanhurskaan Jumalan edessä, joka on meiltä aurinkonsa kätkenyt ja sallinut rangaistustuomionsa toteutua pimeytenä ja pahoina päivinä!"
"Amen!" lisäsi Engelbrekt ja painoi hartaasti kätensä ristiin. "Muuta mahtanee kuitenkin taivahan isä vaatia kuin tuommoista suurihintaista asiakirjaa, vaikkapa siinä olisi kymmenen paavin sinetit alla."
"Ja mitä, Engelbrekt?" huudahti Kirsti pyhä kauhistus kasvoillaan siitä rohkeasta paavin- ja kirkonvallan epäilemisestä, joka ilmeni Engelbrektin sanoista.
"Puhdasta sydäntä, Kirsti!" vastasi hän. Mutta ikään kuin pian päästäkseen tästä puheenaineesta hän heti sen perästä jatkoi: "Ainoastaan siten tulee tehty teko peruutetuksi, ja sen tähden toistan vielä neuvoni. Seuratkaa minua kotiin, sinä ja Cecilia, jättäkää tämä kuninkaanlinna luvattomine rakkauksineen, jossa hetken nautinto kasvattaa vain katkeruutta koko elämään. Tule, Kirsti, tule … rakennelkaamme yhdessä sopua minun ja Eerikin välille, ja Cecilia on saava kaksinkertaiset voimat oman itsensä voittamisesta."
Kirsti näytti epäröivän. Hänen silmänsä kirkastuivat, niin kuin pilven väistyessä päivänvalo pääsee lankeamaan peitossa olevalle kukalle, mutta sitä kesti vaan hetkinen ja sitten palasi taas surullisuus takaisin.
"Minä en voi erota Ceciliasta", sanoi hän mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, "eikä Cecilia koskaan, kuuletteko, ei koskaan ole jättävä Eerikki kuningasta. Isältään ja isoisältään hän sai perinnöksi järkähtämättömän tahdon ja usein hän alennustilassaankin näyttää minun mielestäni kuninkaalliselta. Jumala ja pyhä neitsyt antakoot hänelle anteeksi hänen rakkautensa tähden. Mutta aika rientää", jatkoi hän, "ja hetket ovat kalliita, tahdotteko kerran joutuessanne veljeni puheille viedä hänelle tervehdyksen minulta ja Cecilialta…?"
"Kyllä, kyllä, kyllä minä tahdon, mutta luuletteko sen tervehdyksen tuottavan hänelle mitään iloa. Hänen silmissään on sentään Cecilia aina oleva kaksin kerroin rikollinen, hän on jättänyt luostarin isänsä suostumuksetta ja vastoin hänen tahtoansa…"
"Mutta häntä ei ollut koskaan luostariin vihitty, mikään lupaus ei häntä sitonut!"
"Hyvä kyllä, Kirsti, mutta Eerikki ei ole koskaan unhottava, että hänen tahtoansa on pilkkana pidetty."
Viereisen huoneen ovi, joka koko ajan oli ollut raollaan ja jota milloin oli avattu vähän enemmän, milloin taas vedetty kiinnemmäksi, aivan kuin joku olisi siellä ollut, vaikkeivät haastelevat, ainakaan ei Engelbrekt, joka oli seissut seljin tähän oveen, olleet huomanneet sitä — tämä ovi avautui nyt kokonaan ja sisälle syöksähti ihmeen ihana nainen ja heittäytyi Engelbrektin jalkain juureen.
Se oli Cecilia. Hän oli heti alussa tahtonut rientää sen miehen luokse, joka oli hänen isänsä lapsuudenystävä, mutta selittämätön tuska oli häntä pidättänyt ja niin hän oli jäänyt ääneti kuuntelemaan, mitä huoneessa haasteltiin. Hänen mielentilansa oli hyvin kuohuissaan. Aamulla kärsimänsä häväistys ja nyt taas ne sanat, jotka hän täällä kuuli, olivat kuohuttanet kovasti hänen mieltänsä.
Engelbrekt tahtoi nostaa hänet ylös, mutta hän esteli ja kyynelistä sortuneella äänellä Engelbrektin polvia syleillen hän sanoi:
"Ei ole Cecilia mahdollinen seisomaan Engelbrektin rinnalla, ei, ei. Tässä jalkaisi juuressa, tässä tahdon sinua, joka kerran olit isäni ystävä, pyytää, jos voit, hankkimaan minulle sovinnollisen sanan isältäni."
"Nouse ylös, tyttö", keskeytti Engelbrekt ankarasti, "ainoastaan Jumalan eteen polvistuu vapaasyntyinen nainen. Jumala on tuomarisi, en minä, ja mitä voin, sen tahdon vilpittömästä sydämestä tehdä."
Näin sanoen hän nosti ylös polvillaanolijan, joka heltyi itkuun.
"Ankaruutesi lempeys, Engelbrekt", jatkoi hän, "se minut musertaa. Olen kuullut kaikki, mitä olette puhunut, ja minä tunnustan itseni rikolliseksi, mutta asian laita on niin, kuin kuulitte isäni sisaren sanovan: minä en voi jättää kuningasta. Tosin en voi periä kuningatar vainajan sijaa, mutta kuitenkin voin, niin kuin hänkin, kuiskata rauhaa ja lempeyttä hänen korvaansa. Se on elämäni päämäärä ja orvokkia, jonka isä heitti hiljaiseen luostarinkammioon haudattavaksi, ovat tuhannet siunaavat. Isäni ei itse tiedä, että hänen on minua kiittäminen siitä kuninkaankirjeestä, joka hänet henkipattoisuudesta päästi."
"Eksytetty lapsi parka, sinä mairittelet sydäntäsi luulotelluilla hyveillä… Isäsi on vielä sama henkipattoinen mies, joka hän on ollut aina siitä asti kuin…"
"Isäni … mitä sanotte, eikö häntä ole vapautettu tuomiosta? Entä kuninkaan kirje, eikö se sitten mitään merkitse…"
"Mitään sitä asiaa koskevaa kuninkaankirjettä ei kukaan Taalainmaassa tiedä olevan."
"Oi Jumala … hän on siis pettänyt minut! Ja hän lupasi kuitenkin niin pyhästi jättävänsä kirjeen isäni käsiin…"
"Se oli pieni hinterä mies", selitti Kirsti, "hän puhui niin lempeästi ja ystävällisesti ja oli niin tyytyväinen täällä kuninkaissakäyntiinsä. Hän oli Vesteråsin voudin, Jösse Eerikinpojan kirjuri."
"Ah, Kirjuri-Martti!"
"Se oli hänen nimensä", virkkoi Cecilia, "ja eikö hän sitten olisikaan vienyt perille kuninkaan kirjettä?"
"Jos minä tunnen oikein tuon pienen kirjurin, niin mahtanette saada odottaa kirjeen perilleviemistä ja luuletko sitä paitsi, Cecilia, että ylpeä isäsi on armosta ottava vastaan sitä, minkä hän tahtoo saada täydellä oikeudella?"
"En minä, vaan kuningas antoi hänelle kunnian takaisin…"
"Kunnia ei ole, lapseni, kenenkään ihmisen annettavissa, sen hankkii mies itse, ja jos se on kerran menetetty, niin laki yksin voi sen antaa takaisin, ei kuningas. Ja nyt, Cecilia, saat itse vastata minulle, tahdotko seurata minua takaisin isäsi ja sisaresi luokse. Usko minua, se on ainoa sovituksen ja anteeksiantamisen tie."
"Lupaattehan kuitenkin puhua isälleni minusta?"
"Sen olen luvannut…! Mutta ethän vastaa kysymykseeni?"
"Olethan nähnyt näkinkengät, jotka koristavat pyhissäkävijäin takkeja heidän palatessaan pyhältä maalta? Minä olen tuollainen pieni pyhissäkävijänkoriste Eerikki kuninkaan manttelissa. En tosin tiedä, onko minussa milloinkaan ollut vähääkään semmoista jaloa helmeä, jota pyhissäkävijän näkinkenkä on ympäröinyt, mutta minä pyydän yötä päivää Jumalan äidiltä sitä. Maailma näkee vaan tyhjän kuoren, mutta minä lienen sentään nykyään ainoa kykeneväinen johtamaan Eerikki kuninkaan mieltä siihen suuntaan, johon … johon kuningatar vainaja tahtoi. Kas siinä vastaukseni, Engelbrekt! Ei muu kuin kuolema voi ratkaista näkinkenkää kuninkaan manttelista."
Hän painoi näin sanoen päänsä Kirstin povelle ja itkeä nyyhkytti vavahdellen. Sitten hän äkkiä poistui huoneesta.
Kirstikään ei tahtonut saada kyyneleitään pidätetyiksi nähdessään sen surun, joka kuvautui Engelbrektin miehekkäille kasvoille ja ojentaessaan hänelle kätensä jäähyväisiksi.
* * * * *
Engelbrektin sanat olivat kuitenkin kovasti koskeneet Cecilian mieleen. Hän oli vaiti ja ajatuksissaan seuraavat päivät ja eräänä iltana, kun he seisoivat muutamassa linnanikkunassa ja katselivat salmelle, jossa joukko purjelaivoja näkyi, hän vielä sanoikin Kirstille:
"Ehkäpä sentään, äiti, hän oli oikeassa, tuo isäni ystävä … minä petyn, nekin keinot, joita hyvää tehdessäni koetan käyttää, pettävät minua…"
"Siltä minustakin näyttää, lapseni", sanoi silloin vastaten Kirsti, "ja nyt minä enemmän kuin koskaan ennen ikävöin sinne ylämaahan takaisin. Saattaisihan olla mahdollista, että sinä ja minä voisimme oikaista entiselleen sen, mikä Engelbrektin ja isäsi väleissä on joutunut viistoon…"
Cecilia pusersi hetkisen mietteissään vanhuksen kättä. Sen jälkeen hän sanoi loistavin katsein:
"Minun täytyy vielä kerta puhella Engelbrektin kanssa!"
Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Mitä lieneekään Cecilian sydämen pohjalla liikkunut, mikä lieneekään saattanut hänet päätöksessään horjumaan, Engelbrektin puheille hän ei enää joutunut.
Muuan niistä laivoista, joiden purjeet välkkyivät päivänlaskussa, kuljetti Engelbrektiä pois. Palvelija palasi ilmoittaen hänen samana päivänä lähteneen paluumatkalle.
VI.
Mustamunkki.
Taalainmaassa odoteltiin kiihkeästi Engelbrektin palaamista. Tyytymättömyys kiihtyi kiihtymistään, mutta kasvoipa ulkomaalaisten julmuuskin. Ylpeän tyytyväisinä mahtavuuteensa hymyilivät voudit ja luulivat olevansa aivan varmoja asemassaan. Ja kuitenkaan ei tarvinnut muuta kuin vähäinen ponnistus sorrettujen puolelta katkomaan noita häpeällisiä kahleita ja sorrosta loppua tekemään. Jalopeura lepäsi levollisena luolassaan ja suvaitsi kärsivällisenä kahleitaan. Mutta sortaja erehtyi suvaitsevaisuuden syytä arvaillessaan. Hän piti valtansa vaikuttamana pelkona sitä, mikä todella oli vaan lain pyhyyden lannistumatonta tunnetta.
Vihaa näkyi kuitenkin jokaisesta katseesta, haastoa taisteluun elämän ja kuoleman uhalla — jos tämä viimeinen oikeudenhankkimis-yritys menisi hukkaan, jos Engelbrekt palajaisi kotiin tarkoituksensa perille pääsemättä — taikka myöskin, jos hän sille tielle jäisi. Tätä viimeistä peljättiin, pitivätpä muutamat sitä varmanakin, ja senpä tähden käsi niin sukkelasti tapaili puukkoa tupesta, joka kerta kuin vouti tai joku hänen sotamiehiään tuli näkyviin, sen tähden säihkyi vihaa ja kostoa silmistä. Niin vaihtelee Siljan-järven tummansininen silmä helteisen päivän perästä. Ja vaikka pinta onkin vielä tyyni, niin saattaa rannan vaahdosta nähdä, kuinka se ikään kuin ärjyy valmistuessaan taisteluun, jonka kohoava ukkoispilvi kohta on nostava riehumaan. Sellainen oli mielentila kaikilla taalainmiehillä.
Mutta hurskaita rukouksia kohosi aamuin illoin sorrettujen sydämistä Jumalalle ja Pyhälle Eerikille ja kaikille pyhimyksille Engelbrektin puolesta.
Voimakkaimpana liekehti kuitenkin hänen tähtensä levottomuus niissä, jotka hänet lähemmältä tunsivat, ja kuten luonnollista, hänen omassa kodissaan. Hänen hurskas vaimonsa hoiti totuttuun tapaansa taloa ja kotia, mutta haaveileva katse ja kalpeat kasvot ja harvasanaisuus ilmaisivat kyllin selvästi, mitä huolta ja pelkoa hänen sydämessään piili ja tätä lisäsi vielä ero-illan tapahtuma ammattikunnan huoneuston pihalla.
Sen jälkeisen päivän illalla oli isä Johannes tullut kotiin. Tämä oli ottanut häntä kädestä ja katsonut häntä niin rehellisesti ja vakavasti silmiin sanoen:
"Ole huoleti, vaimo, Jumalan ja pyhän Eerikin avulla ei voudin käsi tällä kertaa ulotu tuhoa tuomaan."
Ja vaimo oli kertonut Engelbrektin terveiset ja isä Johannes oli ne kuullessaan surunvoittoisesti nyökäyttänyt hänelle päätänsä. Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin hän ei olisi voinut luottaa isä Johannekseen yhtä varmasti kuin ennen, vaikk'ei hän hennonut sitä näyttää. Se kiire, jolla munkki tuona onnettomuudeniltana oli tullut taloon, sen jälkeen kuin Engelbrekt ja Herman olivat lähteneet ammattikunnantalolle, se salaperäisyys, jota hän oli käyttänyt saadakseen hevosen tallista — kaikki tämä oli sellaista, joka hänen silmissään teki miehen epäiltäväksi. Se ei soveltunut siihen avosydämisyyteen ja suoruuteen, jota hän oli tottunut hänessä näkemään, ja jota aina ja kaikessa oli Engelbrektin talossa noudatettava.
Sitä mukaa kuin päiviä kului, haihtuivat kuitenkin nämä epäilykset, kun hän huomasi, millä voimalla ja miten toden perästä munkki koetti täyttää hänen poissaolevan miehensä tahtoa ja hoitaa hänen työtänsä, ja erittäinkin kun hän näki, miten hellästi hän hoiti haavoitettua kasvattipoikaa.
Pater Johannes oli monitaitoinen mies, mutta etenkin hän oli taitava haavanparantaja ja näyttikin tätä taitoansa Hermania hoitaessaan. Kun munkki kerran muutamia päiviä myöhemmin tuli arkitupaan, jossa emäntä rukkinsa ääressä istui, ajatukset niin kuin tavallisesti pitkäin matkain päässä, tempautui emännän mieli paikalla aatosaloiltaan näkyväisen todellisuuden piiriin ja läsnäolevaisiin, — niin säteilevin silmin isä Johannes katsoi häneen.
"Riemuitse emäntä", sanoi hän, "poika on jäävä eloon. Oli se koko heittiö, tuo lybekkiläinen, iskemään syvään, mutta käsi vapisi — siitä kiitos Susipihan Björnille — ja terä sattui vähän päämäärästään syrjään. Kohta on Hermanista tuleva jälleen mies, luota minuun, emäntä."
"Jumalalle ja pyhälle neitsyelle olkoon kiitos!" puhkesi emäntä sanomaan ja hänen silmänsä vuodattivat toivon ja ilon kyyneliä, jotka vaikuttivat edullisesti hänen mielentilaansa.
Suuressa määrin oli edistänyt tätä onnellista päättymistä ja pikaista parantumista Belgstingin tytär, onneton Kirsti. Hän oli luhtihuoneestaan nähnyt saaton, kun kuolettavasti haavoitettua nuorukaista kannettiin kotiin ja kauvempaa oli hän myöskin nähnyt tuon sinipukuisen neitosen. Mielipuolen jokseenkin tavallinen älykkyys pani hänet lähtemään huoneesta ja etäältä seuraamaan tuota pimeässä kulkevaa naista. Hän oli nähnyt hänen häviävän voudintaloon.
Seuraavana päivänä tuli Erkki vuorelle ja toi Belgstingiltä semmoiset terveiset, että Kirsti sai olla missä oli, kunnes isä toisin määräisi. Mutta sanoma ei vaikuttanut mitään Kirstiin. Muut seikat ne kokonaan täyttivät hänen sielunsa ja Erkistä, jonka suru Hermanin onnettomuuden johdosta yltyi melkein epätoivoksi, sai hän tervetulleen apumiehen niitä tuumia toteuttaessaan, jotka, milt'ei tietämättä, syntyivät hänen mielessään. Erkin avulla hän sai tietää, ketä voudintalossa asui, ja sillä kertaa hän näki, mitä ei kukaan muu nähnyt, että Ewerstenin kreivin tytär rakasti Engelbrektin kasvattipoikaa.
Näytti siltä kuin vähäisen valoa olisi palannut hänen jäykkään katseeseensa, kun hän sai tämän tiedon. Hän pani kätensä ristiin ja hänen huuliltaan varastihe huokaus, ne kuiskasivat Maunun nimen. Mutta sitten sammui taas valo tuosta raukeasta katseesta ja hän alkoi laulaa, mutta niin hiljaa, niin väräjämällä, ikään kuin mielipuolisuuden henki vaan kaukaa olisi lähestynyt häntä:
Ja keijukas sarven esille toi,
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Laulu yhä laimeni ja sanat kävivät yhä sekavammiksi, lopulta kuului vaan kuiskauksia.
Vähä sen jälkeen hän astui siihen huoneeseen, jossa sairas Herman lepäsi. Siellä hän kävi vuoteen päänpohjiin istumaan, ja koska hänen hourupäisyytensä ylimalkaan oli hiljaista laatua, paitsi silloin kuin joku seikka kovin paljon kiihoitti hänen mieltänsä, niin ei kukaan käskenyt häntä pois siltä sijalta, johon hän oli istuutunut.
Ja siihen hän jäi istumaan ja hänen suuret silmänsä seurasivat tarkkaavasti, voisipa melkein sanoa osanotolla, jokaista sairaan liikettä. Ja kun pater Johannes illan tullen astui huoneeseen ja antoi uusia määräyksiä, niin vaihtui hänen kasvoilleen ilme, jota olisi voinut pitää ilona, jollei joka mies olisi häntä tiennyt Belgstingin mielipuoleksi Kirstiksi.
Pater Johannes silitteli joskus hänen tuuheita kutrejansa, jotka aina valuivat vapaina pään ympärillä, ja taputteli hiljaa hänen kalpeita laihtuneita poskiaan, ja silloin Kirsti suuteli paterin kättä osottaen sormellaan sairasta ja sitten painaen käden kovasti sydäntänsä vasten. Munkin silmä synkistyi silloin, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.
Kun Herman oli parantunut sen verran, että hän saattoi selvästi tajuta mitä oli tapahtunut, vaikka hänellä vielä oli kova käsky olla puhumatta, silloin Kirsti hiljaa hiipi hänen vuoteensa ääreen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Minä sanon, kuka henkesi pelasti, Herman!" Herman katsoi syrjään ja loi kysyvän katseen Kirstiin, joka hymyillen katsoi häntä silmiin.
"Sinä olet maininnut nimen, Herman", jatkoi hän, "sekä minä että pater olemme kuulleet sen. Kas niin, elä punehdu, Herman, Kirsti tietää enemmän kuin sinä ja kukaan luulettekaan… Agnes on pelastanut henkesi, sillä hän rakastaa sinua."
Niin kiihkeästi, että siitä syystä ehkä olisi Kirstiä kielletty enää käymästä sairaan luona, jos kuka sen olisi nähnyt, tarttui Herman Kirstin käteen ja tämä hymyili niin lempeästi silloin, kuin olisi tiennyt avanneensa hänelle taivaan oven.
"Rakkaus on auttava pateria parantamaan sinut", sanoi hän, "kas, sen vuoksi saatankin sinulle sanoa, että näin kreivin tyttären loitompana seuraavan niitä, jotka kantoivat sinua kotiin Eerikinjuhlan yönä … hän se oli, sillä minä seurasin häntä sitten vähän matkan päässä, kun hän hiipi voudintaloon, ja siellähän kreivi ja hänen tyttärensä nyt asuvat. Sen jälkeen hän on itkenyt ja surrut sinua, senkin tiedän; mutta katso hänen kyyneleensä ovat kuin keväinen sade, ne tulevat kasvattamaan kukkia, ah … ah, muita kyyneliä vuotaa, jotka myrsky pusertaa värisevästä kukkasesta ja yökylmä jäähdyttää jääksi, huu…"
Tuota kaunista naista pudistutti kovasti, mutta joku sisäinen voima näytti häntä pitävän pystyssä. Hän hymyili niin lempeästi ja hänen silmänsä olivat täynnänsä kyyneliä.
"Agnes!" kuiskasi Herman tuskin kuultavasti.
"Vaiti, vaiti, onnellinen Herman … yö lähenee ja nyt sinä olet nukkuva makeasti ja uneksiva suloisia unelmia päivänpaisteesta, joka liekkuu kesäisillä niityillä… Vaiti, vaiti ja kuule, rastas laulaa metsässä, hän on vapaa, hän on onnellinen. Tuuli kantaa hänen laulunsa niittyjen poikki ja kaikki pienet kukkaset kumartavat kupunsa ja hengittävät rauhaa ja hekkumaa. Siellä vannotaan ikuisen uskollisuuden valoja, siellä liitetään käsiä käsiin … mutta rastas laulaa ja aurinko hymyilee, se on elämän laulua, nuori mies…"
Niin hän puhui kauvan ja hänen äänensä oli suloinen ja lempeä ja hiveli niin oudosti sairastavan korvia. Vähänhän tämä saattoi luottaa mielipuolen puheisiin, mutta hänestä tuntui sentään hyvältä kuulla niitä ja hän oli tuosta onnettomasta yöstä muistavinansa vaaleansinisen naishaamun, jota hän mielellään tunnusteli Agnekseksi. Ja jos niin oli, niin olivat Kirstin sanat tosia, ja siihen hänen ajatuksenjuoksunsa pysähtyi.
Vähän väliä ilmautui muita kuvia hänen silmiinsä. Hän näki Engelbrektin ja hän soimasi itseänsä siitä, että saattoi sydämessään suoda sijaa sellaisille tunteille, jotka häntä vieroittivat kunnioitetusta kasvatusisästä, mutta sitten hiipivät taas Kirstin lumoavat sanat hänen korviinsa ja loivat sieluun suloisen kuvan hänestä, jonka hän kerran oli pelastanut, hänestä, joka oli pelastanut hänet itsensä. Silloin himmeni kaikki muu. Näytti siltä kuin kohtalo itse olisi määrännyt hänet Belgstingin tyttären tuojaksi kasvatusisän taloon, jotta tämä sitten loihtisi hänen sydämensä sisimmästä sopukasta esille kuvan, jota hän itse tuskin oli uskaltanut ajatuksillaan kosketella, ja jonka hän sentään olisi repinyt irti sydämestään, vaikkapa se teko olisikin maksanut hengen, jos olisi huomannut voimansa sen kautta hervonneen taikka tahtonsa tylsistyneen seuratakseen Engelbrektiä sillä uralla, joka hänellä oli kuljettavanansa.
Mutta nyt hän loikoi toimettomuuteen tuomittuna, nyt hänellä oli riittävästi aikaa tarkastella sydämensä sisimpiä sokkeloita. Tuntui siltä kuin siellä olisi leimunnut kaksi uhriliekkiä, jotka hiljaa yhdistyivät yhdeksi ainoaksi ja hän tunsi ikään kuin saavansa voimaa siitä. Yhdistyneen voiman tunne virtasi hänen suoniinsa ja hän ummisti silmänsä huulien mainitessa nimet: Engelbrekt ja Agnes.
Tämän jälkeisenä päivänä se isä Johannes oli niin hyvillään hänen terveydentilastaan.
"Rohkeutta, Herman", sanoi hän, "paraneminen edistyy nopeasti."
Oli kaunis kesäkuunpäivä, puolitoista viikkoa tämän jälkeen.
Herman istui jo vaate päällä vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, mutta voimat palasivat päivä päivältä ja kohta koitti sekin aika, jolloin hän taas pääsi liikkeelle. Sen oli pater Johannes luvannut. Ja tämä lupaus oli parasta lääkettä Hermanille; hän hymyili vuoteellaan istuen ajatellessaan, että taas sai nousta rakkaan Brandinsa selkään ja kiitää kasvatusisäänsä vastaan.
Silloin avautui ovi ja Erkki tuli juosten sisälle. Hän näytti panneen voimansa liikkeelle pian joutuakseen.
"Tärkeitä uutisia mahtanet tuoda, Erkki", sanoi Herman silloin ja katsoi hymysuin hengästyneeseen poikaan.
"Vouti tulee", vastasi Erkki.
"Vouti … kumpiko?"
"Borganäsin vouti, Juhani Wale; hänellä on ainakin parikymmentä palvelijaa muassansa ja hän ratsasti niin, että tomu pilvenä tuprusi hänen ympärillänsä."