IX.

Kuninkaankirje.

Tynnelsön linnassa istui piispa Tuomas Simonpoika eräänä iltana muutamia päiviä äsken kerrottuin tapahtumain jälkeen. Päivä oli ollut lämmin ja helteinen ja etelästä kohosi musta pilvi yöksi rajuilmaa uhaten. Mutta piispa ei sitä huomannut.

Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja katseli haaveellisin silmin kaunista maisemaa, joka hänellä oli edessään. Sillä ikkuna oli auki ja laskeva aurinko kultasi omituisella loisteella puiden latvoja ja peilikirkasta Mälaria.

Vähän syrjässä piispasta istui pappispukuinen nuori mies ja luki ääneen pergamenttikirjasta.

"Silloin oli ihana aika", sanoi piispa teinin keskeytettyä lukemisensa ja luotua silmänsä häneen, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen lukea edelleen, "silloin oli ihana aika, kun Pyhä Eerikki vaelsi täällä maan päällä Henrikki piispa rinnallaan. Kuulkoon Jumala armossaan pyhän kuninkaan rukoukset Ruotsinmaan puolesta."

"Amen!" lisäsi teini hartaasti kätensä ristiin pannen.

"Ja eläköön aina voima ja miehen mieli Ruotsin miehissä!" jatkoi piispa. "Kuinka se taas kuuluu tuo runo?… Niin on Luoja Ruotsin luonut…"

Teini selaili kirjaansa, kunnes sai käsiinsä piispan viittaaman paikan.
Sitten hän luki ääneen:

    Niin on Luoja Ruotsin luonut,
    Vuoret, järvet, metsät sen,
    Ett'ei vieras turmaa tuonut,
    Mies jos luotti toisehen.
    Vaarat torjui asehilla
    Jumalansa antamilla.
    Luottain mies jos toistaan kunnioittais,
    Kansan onni toivehetkin voittaisi
    Vireys se muinoin kansan johti
    Töin ja tarmoin vihollistaan kohti,
    Maat ja vallat miehuus voitti,
    Vihamieskin kunnioitti…

"Niin, niin on", keskeytti piispa. "Ei mitään hätää eikä kurjuutta olisi kauniissa, ihanassa Ruotsissamme, jos täällä olisi oltu yhtä yksimielisiä kuin entisinä aikoina. En oikein tiedä — hän lisäsi tämän paremmin oman ajatusjuoksunsa jatkoksi kuin teiniä tarkoittaen — en oikein tiedä, mutta jotakin puuttuu, eivät ole olot niin kuin olla pitäisi, mutta mitä … mitä puuttuu? Pyhän Eerikin valtaistuimella istuu laillisesti valittu kuningas ja hänellä on ympärillään ritareita ja piispoja, niinkuin laki määrää, ja talonpoika hallitsee taloansa ja kyntää maatansa, ja käräjiä pidetään, niin kuin ennenkin. Missä puute piilee? — Onko meidän aikamme huonompi vai parempi … varmaan parempi, sillä ne muutokset, mitkä on tehty, on painavan pahan poistamiseksi tehty … ulkomaalaiset kuninkaat, ulkomaalaiset herrat, ulkomaalaiset tavat … kaikki ohitsemenevää, kaikki satunnaista. Meillä on nyt ollut lähes 40 vuoden rauha, mutta tällaista valitusta on tuskin koskaan ennen kuulunut näiltä seuduilta…"

Piispa vaikeni ja hänen katseensa harhaili taas haaveillen Mälarinselällä, jonka pinnalle nouseva ukonpilvi yhä tummempana ja tummempana kuvastui.

Joutuisia askelia kuului etuhuoneesta ja Niilo Bonpoika ilmautui työhuoneen kynnykselle.

"Kuninkaan sanantuoja", sanoi hän reippaasti ja varmasti, kuten tavallisesti.

Piispa nosti silmiänsä, mutta unelma viipyi vielä niissä ja hän katsoi kauvan aseenkantajaansa, ennen kuin näytti käsittävän, että tällä oli hänelle jotakin sanottavaa.

Niilo Bonpoika toisti sen tähden sanansa. Silloin nousi piispa paikaltaan pöydän äärestä.

"Sulje ikkuna, Laurentius", sanoi hän, "järveltä alkaa käydä viima ja näyttää siltä, kuin se tietäisi rajuilmaa… Sanantuoja … anna miehen tulla sisään."

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen astui kuninkaallinen sanantuoja sisään.

Se oli pieni, hinterä, mustapukuinen ja vilkassilmäinen mies, vaikka katse oli epävarma ja aina vaan tahtoi vaihtaa esinettä. Mies tuntui piispasta vastenmieliseltä.

"Tuletko suoraa tietä Köpenhaminasta, mies?" kysyi hän ottaen vastaan kirjeen, jonka mies antoi, ja jossa riippui kuninkaan vahaanpainettu sinetti.

"En, herra piispa", vastasi mies vienolla äänellä, — "minä tulen Tukholman linnasta, Hannu Kröpelinin luota. Hän oli saanut kuninkaan kirjeen sekä teille että arvoisille isille Skaran Sigge piispalle ja Vexiön Niilo piispalle, ja kun minun tuli ratsastaa tämän kautta, niin tarjouduin tuomaan kuninkaan kirjeen teille."

Piispa viittasi kädellään ja mies läksi huoneesta. Sen jälkeen piispa avasi kuninkaan kirjeen ja luki sen. Lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät ja hän pani malttamattomasti kirjeen pöydälle. Tällä kutsuttiin piispaa Köpenhaminaan kuninkaan luokse neuvottelemaan "erinomaisten asiain tähden."

"Erinomaisten asiain tähden", toisti piispa itsekseen kävellen edes takaisin lattialla, "pelkäänpä, Eerikki kuningas, näiden asiain käyvän erinomaisiksi toisin päin, kuin sinulle olisi suotavaa. Jos on puhe laillisesti valitusta ja paavin virkaansa vahvistamasta arkkipiispasta, niin vähän mahdat Ruotsin piispoilta voittaa, muuta kuin minkä Upsalan tuomiokapituli jo on päättänyt."

Tällä välin oli taivas mennyt pilveen. Isoja vesipisaroita alkoi putoilla ikkunanruuduille ja silloin tällöin leimahti salama.

Piispa käveli kauvan edes takaisin huoneessaan ja seisahtui aikavälistä ikkunan eteen ulkona raivoavaa majesteetillista luonnonnäytelmää ihmettelemään.

Näin kului lähes tunti ja rajuilma oli jo enimmäkseen tauonnut, kun taas aseenkantaja ilmautui kynnykselle. Huoneessa hämärsi jo kuitenkin niin paljon, että piispa tuskin olisi tulijaa nähnyt, jollei tämä olisi häntä puhutellut.

"Isä", sanoi hän äänellä, joka ilmaisi hillittyä iloa, "isä, mies, josta niin paljon olet Laurentiuksen kanssa puhellut, on täällä…"

"Kuka, sanot, on täällä…?"

"Engelbrekt Engelbrektinpoika … olen vienyt hänet linnan vierashuoneisiin. Hänen tarvitsi hoitaa itseänsä, koska oli ratsastanut ankarimmassa rajuilmassa."

"Anna tuon jalon miehen tulla, anna hänen tulla ja pidä huolta, että kaikki tehdään, mitä hänen mukavuudekseen saatamme tehdä!"

Aseenkantaja riensi kevein askelin ulos ja vähän aikaa sen jälkeen astui Engelbrekt sisälle.

"Sydämestäni sanon teidät tervetulleeksi piispa Tuomas Simonpojan majaan", sanoi piispa ja meni Engelbrektiä vastaan. "Mikä onnensattuma tuopi minulle näin mieleisen vieraan?"

"Tulen kuninkaan puheilta", vastasi Engelbrekt.

"Kuninkaan puheiltako?" kysyi piispa ja katsoi kummastuneena vieraaseensa.

"Kuninkaan puheilta", toisti tämä, "ja tuon häneltä sanaa ja kirjettä valtakunnan neuvostolle."

Hän käänsihe tämän sanottuaan ympäri. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut hänen takanansa, mutta ei kumpikaan heistä ketään nähnyt.

"Ja mitä koskee tuo kirje?" kysyi taas piispa.

"Se koskee niiden valitusten tutkimista, jotka Taalainmaan rahvas on minun välitykselläni tehnyt kuninkaalle hänen voutinsa Jösse Eerikinpojan menettelystä."

Sen jälkeen Engelbrekt kertoi matkansa ja kuinka kaikki oli käynyt hänen mieltänsä myöten.

"Nousin maihin Söderköpingissä", sanoi hän, "kosk'ei Köpenhaminassa ollut yhtään Tukholmaan menevää laivaa. Tapasin siellä voutinne ostohevosineen, joista yhdellä olen tullut tänne Strängnäsiin. Sen takia näette minut täällä."

Nuo molemmat miehet puhelivat kauvan keskenänsä ja jo oli myöhä, kun
Niilo Bonpoika saattoi Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Mutta kun ei enää hivahdustakaan linnassa kuulunut muuta kuin tuuliviirin kitinä torninhuipusta, silloin tumma haamu hiipi pitkin sitä pitkää käytävää, joka vei Engelbrektin makuuhuoneeseen.

Ovi avautui äänettömästi. Huone oli verrattain valoisa, sillä kuu paistoi tältä puolen linnaa. Haamu solahti huoneeseen, hiljaa ja varovasti, valmiina joka askeleelta peräytymään.

Isolla tammisella pöydällä ikkunan edessä oli iso kirje sinetteineen.

Haamu hiipi pöydän luokse ja hävisi sitten kuin musta pilvi ovesta.

Mutta pöydältä oli kuninkaankirje kadonnut.

VIITESELITYKSET:

[1] Borganäs. Tämän linnan aseman määräämisessä olemme seuranneet tarua ja sekä vanhempien että nuorempien kirjailijain (Hülpher ja Brunius) yhteistä mielipidettä. Kuitenkin löytyy ylempänä joen rannalla Tunan pitäjässä, Hushagen'in vanhan kuninkaankartanon läheisyydessä, jätteitä linnasta, jonka kenties suuremmalla syyllä voidaan otaksua olleen Borganäs. Vastapäätä Domnare-koskea. on täällä kannas, jolla tavataan kolminkertaiset kaivannot ja muurien jätteitä. Muutamassa v. 1413 tehdyssä Eerikki kuninkaan verokirjan otteessa mainitaan Borganäs kahdesti Tunan pitäjässä sijaitsevana (Styffe: Bidr. tili Skand. Hist. osa II s. C, muist, ja Skandinavien under unionstiden s. 244).

[2] Juhani Wale. Tämän herran luullaan oikeastaan olleen nimeltä Johan Franco ja olleen italialaisen, jonka tähden häntä on mainittu nimellä "Valen", jolla nimellä keskiajalla tarkoitettiin italialaista. Johan Francon nimi mainitaan jo muutamassa Pentti Königsmarkin v. 1426 antamassa huomenlahjakirjassa. (Styffe: Skandinavien, s. 199, muist. l; vrt. muutoin tekijän Berättelser ur sv. historien, II, s. 736, 37).

[3] Hannu kreivi, Ewerstenin ja Nowgartenin haltija oli nainut Ermegård Bylow'in, drotsi Bo Juhonpojan (Grip) v. 1406 kuolleen Knuutti pojan lesken (kts. Ber. ur Sv. hist., II, s. 29). Edellisestä avioliitostaan oli Ermegård rouvalla tytär Katarina, joka oli naimisissa Niilo Erengislenpojan (Yö ja Päivä), Södermanlannin laamannin kanssa, ja synnytti tässä avioliitossa pojat Bo ja Erengisle, joista edellinen otti äitinsä vaakunamerkin: kotkanpään.

Ermegård rouva eli kreivitär Ermegård, kuten häntä nimitettiin, kuoli yht'äkkiä 1421 ja haudattiin Vadstenaan samana vuonna (Scr. Rer. Svecicarum I, 1. 142 samalta vuodelta, Diarium Vads.)

[4] Nuo viisi savuun ripustettua miestä mainitsevat Ericus Olai, Iso Riimikronika ja Eerikki kuninkaalle Klaaran luostarissa syksyllä 1435 jätetty valituskirja. Tämä viimeksi mainittu asiakirja, jonka Hvitfeld sivulla 781 mainitsee, on luultavasti saatu jostakin Tanskan valtioarkistossa löytyvästä perustuskirjasta. Siinä ei kuitenkaan mainita mitään varmaa lukua, vaan ainoastaan että voudit "olivat ripustaneet miehiä savuun"; samat sanat ovat myöskin riimikronikassa, Scriptores R. Sv. I, 11. 66, vaikka muutamassa vanhassa riimikronikan käsikirjoituksessa on luku mainittu viideksi, jota Ericus Olai, joka eli Engelbrektin vapautussodan jälkeisinä aikoina — "magister Ericus Olai" mainitaan muutamassa vuoden 1459 tuomiokapitulinkirjeessä — näkyy käsikirjoituksessaan seuranneen, koska hän sanoo "viros quinque in fumo suspenderat".

[5] Siv. 38. Englantilaista kangasta samoin kuin Lybekistä ja alamaalaisista kaupungeista, etenkin Amsterdamista, tuotua mainitaan usein näinä aikoina. Englantilainen kangas oli kalliinta, lybekkiläinen huokeinta. Lybekkiläinen kangas arvataan Kaarlo kuninkaan vuoden 1450 satamasäännössä 1 äyriin kyynärältä ja hyvä sarka 0,5 äyriin (kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist., II, s. 730, 31.)

[6] Talo tuomittiin 6 p;nä lokakuuta 1399 Engelbrektin pesästä kruunulle.

[7] Kun nuori ja kevytmielinen Albrekt Meklenburgilainen tuli Ruotsin kuninkaaksi, johti oikeastaan hänen isänsä, joka myöskin oli nimeltään Albrekt ja oli Meklenburgin herttua, poikansa asioita. Poikansa rinnalle oli herttua asettanut vanhan ja kokeneen ritarin, Rafn von Barnekow'in. Tämä toimi paljon kuninkaansa hyväksi — siitä kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist., I, ss. 736-39, 741, 43, 66, 67 sekä C.G. Styffe, Bidrag till Skand. Hist., I, s. 49, 62-118 — ja sai läänitykseksi Nyköpingin läänineen v. 1365 ja Taalainmaan v. 1366.

[8] Nimi Belgsting kuuluu kokonaan kansantaruun. Tekijä on saanut häntä koskevat tietonsa Hülpherin Taalainmaata koskevasta kertomuksesta, s. 601, muist. (r.) Hän kuuluu asuneen läntisen Silfvuoren kartanossa. Taru mainitsee hänen suuret rikkautensa, kuinka hän oli kengityttänyt hevosensa hopeakengillä ja kuinka rankkasade tai tulvavesi oli hävittänyt hänen talonsa ja syössyt Plogen-järveen. Vielä 1757 kuuluu nähdyn tämän tulvan jälkiä, ja maa viettää järveen päin siitä paikasta, jossa talo muka on ollut. Taru kertoo myöskin näiltä seuduin löydetyn useita hopeaisia hevosenkenkiä. Kuten tavallista, ei tarussa mainita mitään varmaa aikaa, milloin mies oli elänyt, eikä siinä myöskään puhuta mitään hänen suvustaan.

[9] 3:mas paastosunnuntai sattui sinä vuonna maaliskuun 10 p:lle ja kuninkaan kirje on kirjoitettu 11 p:nä.

[10] Ruotsin valtakunnan ylimmät. Nämä sanat tavataan Hadorphin julkaisemassa Taalainmaan laissa. Rauhavalanrikoksesta puhuttaessa sanotaan 1 §:ssä: "thessum maal ärä kunungs edsöre; thöm han take skal oc aldra högsta herrana i Svea rike", j.n.e.

[11] Engelbrekt menetti reduktsioonissa. Tässä mainittu reduktsiooni eli kruunun tilain valtiollepalauttaminen tarkoittaa Margareta kuningattaren reduktsioonia, joka päätettiin Nyköpingin herrainpäivillä 1396 (kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist. II, ss. 7-12.) Vesteråsin tutkimiskäräjäin tuomion mukaan tuomittiin lokak. 6 p:nä 1399 Engelbrektin pesästä puolet Upsalan talon metsämaasta Sienden kihlakunnassa (Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. 77), lokakuun 7 p:nä samasta Myran kylässä asuvan Folken perillisille 4 aurtuamaata Tomtasta (s. 80) ja lokakuun 9 p:nä tuomittiin samoin Engelbrektin pesästä Norrbon kihlakunnassa ja Fernbon pitäjässä olevaa maata (s. 89); edelleen lokakuun 20 p:nä tuomittiin Engelbrektin pesästä 7,5 penninkimaata Farmansbosta Snäfringen kihlakuntaa ja Antero Suutarin perillisille 3,5 aurtuaa ja 1,5 kyynärää Farmansbosta ja 4 aurtuaa Norrabystä.

[12] Vuorirälssi mainitaan vanhoissa vuorikuntain etuoikeuksia koskevissa kuninkaankirjeissä. Kuningas Eerikki Pommerilaisen Taalainmaassa sijaitsevan Vaskivuoren vuorikunnille v. 1413 antamassa erioikeuskirjassa sanotaan: "Me Eerikki j.n.e. tervehdimme j.n.e. … ja julistamme teille, että erityisestä armosta ja suosiosta olemme erityiseen suojaamme ja turvaamme ottanut vuorimestarin ja kaikki vuoritilalliset sekä rakkaan rahvaamme, jotka vuorioikeutta ja vuorirälssiä tahtovat nauttia Taalainmaan Vaskivuorella… Ja vahvistamme me heidän kaikkien erioikeudet, vapauden ja verovapauden, niin kuin Maunu kuningas on heille suonut ja antanut j.n.e." (Kts. Kongl. Stadgar, privilegier etc. angående Justitien etc. vid bergverken, s. 14.) Vanhassa kuningas Kustaa Adolfin 1621 aateloiman vuoritilallisen, Kristofer Olavinpojan aateliskirjassa mainitaan vuoriaatelin muinaiset erioikeudet (Hülpher, Resa i Dalarne, s. 337); "havaitaan, että ennen muinoin ja vanhastaan — sanotaan — on ollut olemassa erityinen vuoriaateli, joka on syntynyt siten, että valtakunnan herrat, hallitsijat ja kuninkaat ovat etevimmille vuoritilallisille j.n.e. … lahjoittaneet julkisia ja kunniallisia vaakunamerkkejä ynnä erityisiä erioikeuksia armosta antaneet." — Tämä vuorirälssi eli tämä vuoriaateli ei kuitenkaan valtansa, rikkautensa ja vaikutusvaltansa puolesta suinkaan ollut muun aatelin vertainen, samoin kuin taas Taalainmaan väestöstä puhuttaessa on tehtävä tarkka ero etelä-Taalainmaan eli vuorikuntain ja varsinaisen eli "Siljanin-Taalainmaan" asujainten välillä. Edellisiä ei tämänaikuisissa asiakirjoissa koskaan sanota taalalaisiksi, vaan vuoritilallisiksi, kun taas taalalaisilla tarkoitetaan pohjoisten, Siljanin ympäristöllä sijaitsevain taalalaispitäjäin rahvasta.

[13] Unioonin perustuskirjat ja todistus Eerikki kuninkaan kruunauksesta. Näistä molemmista perustuskirjoista, jotka tavataan Hadorphilla (Till Rimkrönikan, s. 55 ja 58), on luonnollisesti unioonin perustuskirja tärkeämpi ja Hadorph on saanut sen Arild Hvitfeldin kronikasta. Tämä Hvitfeld, joka eli 1500-luvun lopulla (hän kuoli 1608) on, kummallista kyllä, ainoa, joka on esittänyt tämän perustuskirjan Tanskan sala-arkistossa löytyvän alkukirjan mukaan (kts. Hvitfeld, foliopainos I, 611.) Ennen tätä aikaa ja siis koko n.s. uniooniajalla ei kukaan historioitsija esitä vuoden 1397 kalmarinpäätöksen sanamuotoa. Isossa Riimikronikassa (Script. R. Sv., I, 11. 60) viitataan Margareta kuningattaren aikomukseen yhdistää nuo kolme valtakuntaa seuraavin sanoin, jotka hän pannaan lausumaan silloin kuin hän oli kutsunut kokoon "sitt råd från sina try riken alla":

    "Far idar en Konung medan vi lifva.
    Tha maa Rijken samman blifva!"

Se mitä Olaus Petri, uskonpuhdistaja, siitä kertoo kronikassaan (Script. R. Sv., I, 11. 280) perustuu selvästi niihin päätöksiin, jotka n.k. uniooninajan kuluessa tehtiin, jotta tuon mahtavan kuningattaren suunnittelema noiden kolmen valtakunnan ikuisiksi ajoiksi yhdistäminen kävisi mahdolliseksi. Ja yhtä vähän kuin nämä historioitsijat ja kronikankirjoittajat tästä tärkeästä päätöksestä tietävät, yhtä vähän tiesi siitä kansakin. Margaretan elinaikana ei koskaan kuule vuoden 1397 kalmarinpäätökseen viitattavan; tämä mainittiin vasta kun tarvittiin oikeudellista lähtökohtaa noiden kolmen valtakunnan pysyttämiseksi yhden kuninkaan alaisina. Näyttää siltä kuin silloin olisi pitänyt tuoda esiin alkukirja, jonka, päätöksen sanamuodon mukaan, kahtena pergamentille kirjoitettuna kappaleena piti löytyä kussakin noista kolmesta valtakunnasta; mutta sitä ei näytetty ja syy on helposti selitettävissä, sillä sitä ei ollenkaan löytynyt näytettävässä kunnossa. Jo v. 1425, siis lähes kymmenen vuotta Engelbrektin vapautussotaa ennen, tarvitsi Eerikki kuningas itse jäljennöstä alkukirjasta ja kutsui muutaman Opslon kaniikin notaarion ja todistajain kanssa Roskildin piispan luokse tätä tarkoitusta varten. Silloin huomattiin — sanotaan tämän jäljennöksen alkulauseessa — tyystin tarkastettaessa, että kirjelmä oli painettu sinettejä täyteen, mutta näistä mainitaan ainoastaan kolme olleen eheinä, "muut olivat kokonaan ajan hampaan rikkomia ja hävittämiä." Tämä julkisen notaarion nimellä varustettu jäljennös on vielä tallella Tanskan salaisessa arkistossa ja viittaa selvästi siihen paperille kirjoitettuun alkukirjaan, joka tehtiin Kalmarissa 1397 ja johon siellä tuli hätähätää kaikkiaan 17 allekirjoitusta, mutta vaan 10 huolimattomasti, osaksi toistensa päälle painettua sinettiä.

Meidän tätä asiaa koskeva esityksemme perustuu niihin uudempiin mielipiteisiin, jotka ovat päässeet vallalle C.P. Paludan-Müllerin Margaretan unioonista tekemäin arvostelevain tutkimusten johdosta. Viittaamme teokseemme Ber. ur Sv. Hist., II, s. 17-19. Koko tämän luvun puheenvaihtoa olemme pitäneet oikeutettuna, koska on välttämätöntä antaa lukijalle yleiskatsaus tämän ajan yleiseen valtiolliseen asemaan. — Mitä kruunauskirjeeseen tulee, kts. Ber. ur Sv. Hist. II, s. 14, 15.

[14] Kesäkuun 11 p.

[15] Borenkartano. Sitä osaa nykyisestä Falunin kaupungista, jossa tämä kartano sijaitsi, sanotaan vielä "vanhaksi herraskartanoksi." Vielä 1757, jolloin Abr. Hülpher matkusteli Taalainmaassa, oli muuan Boren eli Borvindin sulatto käynnissä (kts. Hülpher, Resa, s. 428.)

[16] Susipihan Björn. Muutaman vanhan, erään 1600-luvulla eläneen Jakob Ingelssonin yhdistelemän kertomuksen mukaan tämä Björn eli "250 vuotta takaperin" ja voi siis olla Engelbrektin aikalainen. Kertomus tuosta kesystä karhusta perustuu samaan lähteeseen, vaikka eläin ei ollut Björnin itsensä, vaan tämän pojantyttärenpojan, Olavi Pietarinpojan, joka oli Vaskivuoren voutina, omisti Susipihan ja asui Boren sulattokartanossa. Hän eli lopulla 1500-lukua. Niille, jotka voivat epäillä karhun kesyttämisen mahdollisuutta sellaiseksi, että se koiran tavoin seuraa omistajaansa, tahdomme huomauttaa paljon lähempiaikaista kertomusta Kaarlo XI:nen kesystä karhusta. (Afzelius, Sagohäfder, X, 1, 33 ed.)

[17] Pyhän Yrjänän ammattikunta. Tämän ammattikunnan esityksen perustuksena ovat "Statuta convivii a S. Georgio dicti ad Magnum Cuprimontem Dalecarlias", jotka on yliopistollisena väitöskirjana filosoofillista arvoastetta varten julaissut C.W. Bottiger 1833, ynnä "Statuta confraternitatis a S. Georgio dictae svethice", P. Axenborgin 1836 filos, arvoastetta varten tekemä yliopistollinen väitöskirja.

[18] Vuonna 1741 1,583 talaria 16 äyriä kuparirahaa, ja 1753 20 talaria hopearahaa Thorsångin pitäjän kruunun-päivätöistä.

[19] Egyptiläiset päivät. Ruotsin papiston Arbogassa 1412 pitämästä kokouksesta kerromme seuraavan, mikä on omiansa valaisemaan ajan tapoja (kts. Lagerbring, IV, s. 293): "Arvanheitolla tulevaisten asiain tiedusteleminen, noituus, tietäjäkeinot, unien selittäminen, kirjaimet ja muut merkit sekä tuntemattomat sanat, joita ei löydy kirjoituksessa ja joita käytetään tulen sammuttamiseen, miekan noitumiseen, tautien parantamiseen ja kuoleman estämiseen, ja kaikenlaiset lyijyyn ja seinille kirjoittelemiset hammastaudin ja vilutautien parantamista varten, kaikki varastetun tavaran takaisin saamista varten käytetyt keinot, kaikki egyptiläiset päivät tai sellaiset, joita pidetään kovaonnisina taikka onnekkaina johonkin ryhdyttäessä, kirottiin kerrassaan; kuka sellaisesta tavattiin, oli rangaistava kuin kuolemansynnistä ja sellaisen taikauskon puolustaja oli erotettava kirkosta, hänen oli käytävä julkinen rippi ja hän oli vetävä sakkoa kolme markkaa."

[20] Arkkipiispa ja kuningas. Engelbrektin ja Tuomas piispan keskustelu, joka on omiansa luomaan yleiskatsauksen kirkollisiin oloihin, perustuu, niin kuin helposti voi käsittää, historiallisiin tosiasioihin. Lähempiä tietoja haluavalle huomautamme teostamme Ber. ur Sv. Hist., II; vrt. C.G. Styffe: Bidr. tili Skand. Hist., II, s. XCVII ja muist.

[21] Oxenstjerna-suvun vaakuna.

[22] Kort Rogge, sittemmin kuuluisa Strängnäsin piispa. Hänen ja arkkipiispa Jöns Pentinpojan (Oxenstjerna) ystävälliset välit, jotka olivat huomattavissa jo Kortin nuorena ollessa ja joihin olemme viitanneet Henrikki Sepän sanoilla, on Tuomas piispa itse maininnut muutamassa puheessa, jonka hän kirjoitti erääseen vieläkin Strängnäsin kimnaasinkirjastossa löytyvään kirjaan. Vrt. Ber. ur Sv. Hist., II, s. 453, 54. Hänen sukulaisuussuhteistaan Gellinkien kanssa kts. Reuterdahl, Sv. Kyrkans hist., III, 11, 128.

[23] Bornholman taistelu on saatu Jahnin teoksesta: Danmarks historia under unionskongerne, s. 106, ja Styffen: Bidr. tili Skand. Hist., II, LXXXIX. Näinä aikoina oli varsin tavallista, että sotavanki vapautettiin, kun hän kunniasanallaan sitoutui palajamaan vankeuteensa, jollei hän voinut hankkia vaadittuja lunnaita. Että kuninkaan on aatelismies vankeudesta lunastettava, sanotaan Maunu Eerikinpojan maanlain kuninkaankaaren 18 luvussa. Myöskin aatelismiesten sodassa menettämät hevoset ja aseet oli kuninkaan korvattava.

[24] Tammikuun 6 p. 1430.

[25] Vaskivuoren oluttuvat. Kts. Ber. ur Sv. Hist., I, s. 661-63. Oluttupia ja kapakoitsijoita mainitaan olleen muuallakin. Vrt. ed. teoksen II, s. 43.