VI.
Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.
Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä. Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.
Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä, säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe raskas huokaus hänen rinnastaan.
Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi omistajansa hylkiöksi — siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä selväksi.
Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.
Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui sisään.
Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä. Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.
"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen kumartavalle miehelle kätensä.
"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja silloin läksin ajajaan tänne."
"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä sinuun voin luottaa."
Vanhus hymyili kreivin puhuessa.
"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."
"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä nyökäyttäen.
"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä", jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän tietää."
"Ja mitä?"
"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä yhteydessä…"
"Vai niin … anna kuulla, Melcher … minun nimeni ja Engelbrektin, niinkö sanot?"
"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa, Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."
"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin, niin saattaa teidän käydä huonosti."
Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden ainoana syynä.
"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on vaan pilkattu, ja silloin … sano, Melcher, mille kannalle on meidän vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt lujaksi kuin kallio — kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut! Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa — siihen ei Hannu kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy sen alle alistua."
"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan ja voudinvaltansa."
"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä, ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut — ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä — niin tarvitaan vaan luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat, turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."
"Ja toinen tulee sijaan…"
"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin, jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on peitetty."
"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon rouvan opetuksista…"
"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen valtakunnistaan", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen pergamenttipalasia pöydältä, "mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa, Melcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan…"
"Aiotteko itse, rakas kreivi", huudahti vanha palvelija kummastuksissaan.
"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös, lähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet päätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille ja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni Räfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva Ebba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni, Richissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja silloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan huostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?"
Vanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja nyökäytti päätänsä.
"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi perästä, saatammehan huomenna puhella enemmän."
Molemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt valoa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.
Varhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille. Hänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman Berman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan valta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja tärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan voitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa tyytyväisyyttä toisessa.
"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi", sanoi Engelbrekt, "mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni yksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt näen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos siitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte viimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu kreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme väkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut sanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan talonpoikaismies!"
Kreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.
"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?" kysyi kreivi tutkivin katsein.
"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani…"
"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!"
Kreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti sen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta pyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja hän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.
"Herman Berman", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota kreivin omituiseen käyttäytymiseen, "vietiin eilisiltana vankina pois Vesteråsin linnasta!"
"Vankina … Herman Berman, kasvattipoikanne!" huudahti kreivi ja hänen muotonsa muuttui samalla kertaa, "mitä sanottekaan, Engelbrekt?"
"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä kaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi…"
"Jollei se onnistuisi?" toisti kreivi.
"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta herrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen on kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle."
"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena voudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon reippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi minua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen alavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken puolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää mieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja huolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin päättynyt…"
"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?" kysyi Engelbrekt.
"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä", vastasi kreivi, "hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä."
Melcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät toisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.
Vähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin aamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.
Lähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja sitten tuli Agneskin Räfvelstadista.
Muutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen satuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat valmiina lähtöön.
Kohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja hänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe ympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.
"Kun tulen takaisin, Agnes", sanoi hän, "juhannuksen tienoissa, niin ollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua suojelkoot, rakas lapsi!"
Näin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa rouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.
Kavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas portailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe vielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.
Silmäin katse, pään nyökkäys — ja sitten isä ja tytär hävisivät toistensa näkyvistä.
* * * * *
Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa. Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja päiväpaisteiseksi… Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää.
Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä… Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.
Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.
Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha Melcher.
"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen silmistään?"
"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."
"Hän suree, lapsi raukka, hm … kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa tavallisesti ilo…"
"Ei tällä kertaa!"
"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."
"Kreivi!" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen.
"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin hänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista."
Richissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää. Hän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:
"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!"
Ja sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.
Lienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina tuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia hopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.
Kaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin ompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.
"Mikä se on?" kysyi Agnes.
"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa, arvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi korvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden väliin metsään."
Agnes rikkoi sinetin ja luki:
"Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"
Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten. Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.
"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin; illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."
Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.
Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan. Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.
Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.
"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."
Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.
Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.
"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi leikin."
"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa. "Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."
"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus."
Ja hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan Jetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa lausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat pitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.
"Herman täytyy pelastaa", niin hän päätti, "älyättehän kai, Melcher ukko, hänet täytyy pelastaa…"
"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne nimenomainen käsky, mutta … mutta siinä vaan on pula, miten se on tehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta…"
"Sitä minäkin ajattelen … vouti täytyy meidän saada vangiksemme."
"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?" kysyi ukko hymyillen, "ette muista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri sen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan."
"Viekkaudella", vastasi Agnes.
"Viekkaudellako?"
"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle myöntösananikin … ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni palvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon yhtymäpaikkanamme."
Ukko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan tuleen.
"Hyvä", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, "tuumanne ei ole huono, Agnes; mutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki onnistuu?"
"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona", vastasi hän verkalleen, "sitten aion sanoa hänelle viimeiset jäähyväiseni ja…"
"Ei, ei … elkää lausuko tuota sanaa, Agnes", keskeytti ukko levottomana, "teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle kaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva sydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle Melcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette."
Agnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.
Ukko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään kuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen sielunsa silmien edessä.
Kun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat kyynelten vallassa.
VII.
Liikkuva saari.
Sekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan hovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin ärsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman voudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä kuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin oli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt entisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.
Mutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa salaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta, tyytymättömyyttä, vihaa — pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut riittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja lainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä kirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä kyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.
Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.
Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta. Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen luotuina, niin hän sanoi:
"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin, sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."
"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.
Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon. Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.
Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.
Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella ylpeydellään isäntänsä tahtoa.
"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää, saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua. Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä…"
"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä, mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu…? miksi puhetta valitsemisesta?"
"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"
Ylpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe vanha mies ympäri ja astui ovea kohti.
Erkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia poikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.
"Nyt Engelbrekt!" sanoi hän, "nytpä lienen varma asiastani!"
Engelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt", jatkoi Erkki, "olen hänet löytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta kuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen pelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa, Engelbrekt."
Sekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi perusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta kiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli hiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä vihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.
"Mikä on tehtävä", lisäsi hän, "täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä juhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä."
"Juhannusaattoko?" kysyi Engelbrekt, "oletko sitten saanut vihiä, mitä sinä päivänä tapahtuu?"
"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki kasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole tapahtunut."
Taas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin huoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan ja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä silmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet toivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista toimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin käsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille. Tämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään tuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita, joita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja panetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien avaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen tarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.
Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt. Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.
Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset. Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.
Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta, mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti hänen rumat kasvonpiirteensä.
"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki mielenliikutuksessa vapisevin äänin.
Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.
"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa piirittää linnan, mutta … tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki sillä pelastuisi!"
"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen…"
"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen sydämen kautta."
"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."
"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen luotettaviin silmiinsä.
"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet … kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa. Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan sen puolesta, jota rakastetaan."
Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."
Riemuiten poika meni ulos.
Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt virkahti:
"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."
"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä seuraisi ja olisi saapuvilla…"
"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää… Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä, sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."
* * * * *
Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.
Maarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun talonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista kauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle menemistään.
Sittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle, muutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja etunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon tuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla isot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän tavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi heitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät järveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä oli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan saattoi erottaa.
Kenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.
Rannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät lehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen he auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä. Heitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli neljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen kokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.
Muuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun työ oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja sanoi puoliääneen:
"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä perille juhannuskoivuittakin."
"Meillä on hyvää aikaa", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei ollut kukaan muu kuin Erkki, "ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu hälvenee, niin on hyvä että on suojaa."
Sillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa jälkeen.
"Aika on käsissä", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, "mutta ennen kun lähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko uskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta."
Yhteen ääneen he sanoivat tahtovansa…
"Vielä on aika kääntyä takaisin", jatkoi puhuja kokeneen miehen vakavuudella ja juhlallisuudella, "joka ei tahdo minua seurata, voipi vielä peräytyä… Hyvä, hyvä", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat haluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, "mutta pankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei aseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista varten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä, huokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin huoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin. Muistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan, niin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot apunamme!"
"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!" toistivat kaikki ja puristivat
Erkin kättä.
Muutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä oli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut. Niiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen saaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet asettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä tuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska keskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni molemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta saarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan tasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.
Suunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu Engelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen tähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli toivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin voudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta rakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana kesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta taikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt tuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.
Varovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään mitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva saari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei hisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu liian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen pistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.
Näin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli ruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin näkyi sininen taivas.
Erkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se muurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren jatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen suojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon tuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi. Tuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten aaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme kivenheittoa matkaa.
Luultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen satunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo oli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta siirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän toivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi erottaa takana olevasta metsästä.
Kenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman metsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama, olisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois suojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli liikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja sauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta, joka puhalsi järveltä päin.
Linna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän edessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin vallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin kuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa silmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon odottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja jousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä syrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö etumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö käsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti tarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.
Muurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä ilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa. Ketterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti sauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman seisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen kääntäisivät lautan oikealle tolalleen.
Tuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen viittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen, koettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille kohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.
Silloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn nostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi hänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan liikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui pitää veneet paikoillaan.
Uusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään kuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta sitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten muurille.
Vielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan ja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille. Silloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan salmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta vei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti hyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan ohjaamiseen.
Kaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti juhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden kokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat varalla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin muurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään muurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.
Nyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja kaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan yksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän muurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden solmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa muurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista saviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän edellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin harjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä asennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.
Erkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin mies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki pujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen kaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään voinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa, että vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä sitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa, laahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.
Tämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja kiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän sitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui muurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin syvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.
Vähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa muurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää puolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän kiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus, ainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin maan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa, ja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille päin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön ja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli koukut.
Hän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen pihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat makasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului portin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi takaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli synkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä vaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa puolesta.
Linnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta kiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta sen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui hevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.
VIII.
Juhannusaatto 1434.
Juhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän koittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä haittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan sydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan, ett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut mitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt olivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher Gjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut lisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi. Jösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen pitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta kieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti itselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti ruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi ennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa, että olisi pitkää aikaa voinut kestää.
Hän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher Gjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo kunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna siitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.
Pirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä iltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta kertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden katseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja onnellensa.
Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes asuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan. Täällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän niin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein oli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan tuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin selvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli käsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni oli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.
Niin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut palvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana näillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien haamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen hylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut käydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai katselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty juomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä päivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale oli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin huoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului linnantupaan.
Hälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka olivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät juomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.
"Piru merrassa", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat vallinrinnettä ylös.
"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne", sanoi toinen tulleista, "miksi huudat, haluatko torniin yöksi?"
"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä", tuumaili Palne tosissaan, "niin on täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille…"
Hän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia tanssitteli.
"Ettekö näe…"
"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka ajelee Håfranilta pahoja huuruja pois?"
"Hyvä olisi", tuumaili toinen mies, "jos joku tuulenpuuska ottaisi tuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä oluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa."
"Katsokaa pitkin tuota rantaa", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä, "ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään sellaista ei selvällä päivällä näy."
Ja miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän oluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan kiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja ett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään. Tosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin rannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia koivujakin oli jätetty paikoilleen.
"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse", tiuskasi toinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, "jää sinä tänne vähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla päästämään sinut vahdinpidosta."
Näin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen päästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja raittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.
Palne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan latelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä pidetty.
"Palne", määräsi Maunu, "sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja laulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta sanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi."
Ja tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön, mutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli lopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä Maunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen hänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi muutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä lyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva vanki, sikeässä unessa.
Torventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle. Siellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti paikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja vei hänet ylös voudin huoneeseen.
Juhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut istumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan askeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen vahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan vaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin kuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä keskellä päivääkin.
Saatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas näkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.
"Aikaisinpa tulet, mies", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.
"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa", vastasi mies ja ojensi voudille kirjeen sekä lisäsi, "Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan terveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä kreivin tytärtä Borganäsissä."
Vouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut sen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea vihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin kamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.
Kirjeen sisältö oli seuraava: "Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä kolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin välillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen, jonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla luoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja sallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus sanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär."
Sanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen: "Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että olette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole nähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa myöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi pelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne lisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani toteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta, vaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole voiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä teidän sananne siinä mitään todista."
Tämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi seisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka välähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.
"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin tyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä, miksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan neidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna heille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en toisen enkä toisen kanssa."
"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?" kysyi mies selvästi sekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.
"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi", toisti vouti ja antoi samalla kirjeen Maunulle, "ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää hänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy Husabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä toisellakin puolen jokea!"
Maunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle, jolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän huolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta pysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi narissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi sitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.
Silloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan poika, ilmautui kynnykselle.
"Ken siellä?" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.
"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne", vastasi tämä, "mutta olipa semmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan sydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa tapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin vaan madonsyömä ruumis…"
"Oletko järjiltäsi, poika?" huusi vouti. "Pääset itse isällesi seuraksi torniin…"
"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut", sanoi vastaten poika kokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen järkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla uskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta ryhdistään.
"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa", jatkoi hän vastausta odottamatta ja ikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, "Herman Berman, vouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata…"
"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa…?"
"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle ilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen…"
"Potkaise ulos tuo koira, Maunu", huusi vouti, "ja pidä huoli siitä että häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa tornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa."
"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi… Te olette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa, viimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile, jos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä katala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu … sinä saat ruveta herrasi seuralaiseksi."
Vouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei ollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta temmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena nuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi paljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli rahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki käsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin varustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka seisoivat siinä pää pään vieressä.
Maunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.
"Nyt näette", jatkoi Erkki, "mitä mahdollisuutta teillä on päästä pakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita näkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte…"
Erkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he ympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan jälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta rengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.
"Sinä olet vierasta väkeä", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen oli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä mielihyväänsä, "kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme kuin vihollisemme."
"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista", vastasi tämä, "ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa asiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi."
"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos mieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle mitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen." Erkki kääntyi näitä sanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, "sinun tulee nyt viedä meidät torniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista."
Italialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan ilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen ajatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta, kuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa käyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät olisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä luhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.
Erkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja sitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa linnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu rautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan rautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi tulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli Erkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen häntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan edessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli viritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen illan perinpohjainen kestitys sen teki.
"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä", sanoi Erkki voudille, "niin huuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!"
Ja estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se kummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei vaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia vankien liikkeitä.
Mitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen miekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin että koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman rengeistä ja sanoi hänelle:
"Porttiholvi!" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi häntä.
Nyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon tuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin jousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon vieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi sisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.
"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!" huusi Erkki. "Olette kaikki
Engelbrektin vankeja!"
Vihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen Erkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja muut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan totella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys ovea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin onnistumatta.
"Kuulkaa minua, miehet", huusi Erkki silloin oven lävitse, "jollei tornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on käskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen ettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne."
Sisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.
Erkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.
"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni revitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat, ett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin pelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa palvelijoitasi tottelemaan."
Ja hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.
Tämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä avaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille palvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja omaa kohtaloansa.
Kun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin kovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.
"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme tuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat nuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä…"
Muuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan paremmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta säteilevin silmin otti Erkki sen maasta.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi hän. "Nyt on vapauden hetki tullut ja meidän on voitto."
Riemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä jousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.
Avainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi saranoillaan.
Kamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi tulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita alas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.