Alhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä, jotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he tulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia portaita ovelta laskeuduttava.

Alussa siellä ei mitään voinut erottaa.

Tukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa kuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu ennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä rautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä tätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen vielä olevan hengissä.

Erkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti kätensä ja sulki hänet syliinsä.

Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.

Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui nurin puolimädänneen ruumiin viereen.

Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä, kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.

"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan, surmaniskun.

Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.

"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.

Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä, sitten hän nousi seisoalleen.

"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja sitten isäni… Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!… Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä silmällä!"

Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty, heitti Erkki hänelle avainkimpun.

"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä, ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen kanssa yhdessä mätänemään."

Vouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne hän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan paksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa, jossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin hänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden lukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun valossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa pakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän kuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin toiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän otti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä tehtäväänsä.

Erkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut miekan kylmän terän ruumiissaan.

"Elä siekaile, vouti", sanoi Erkki, "petosta pelkään piilevän yksin vapautustyössäsikin."

"Näytä tänne soihdulla", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan, pylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että hän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää Maunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.

Mutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi, tarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään miekan iskemään valmiina.

"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua", sanoi hän, "ja sinun henkesi, vouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!"

Silmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja vouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt ja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja luopumaan yrittämästä lähetä voutia.

Hetken perästä nousi vouti seisoalleen.

Herman oli vapaa.

"Ja nyt, Herman!" sanoi Erkki, "tulee sinun ruveta päälliköksemme ja ensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle."

Kaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä vapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen korkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain kasvoille.

Herman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi kalmankalpeaan voutiin.

"Vallan toisenlainen", sanoi hän, "on kohtaamisemme, kuin olitte odottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä lupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä pois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi rehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään teidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion! Minua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti onnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin kahleet ole voineet saalistaan säilyttää … mutta ylös täältä, ylös valoon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki, ja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet Herman Bermanin takia."

Kauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja Hermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta torninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt torniin.

Kaikki katsoivat kummastuneina häneen. "Pian torninoven avaimet", huusi hän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja heitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä haudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta kierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti rynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.

Seuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas avainkimppuineen vankilan ovelle.

"He ovat särkeneet oven", sanoi hän, "nuo neljä meikäläistä ovat heidän vankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä pelastamaan."

"Entä vieras palvelija?" kysyi Erkki.

"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut, tarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään ja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne."

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin kääntyen, "on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties onnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on meidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö…"

"Ylös sitten, miehet", huusi Herman, "ja varustaukaa puolustamaan tornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä Engelbrektille!"

Ja itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat perästä.

Portaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:

"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin kiinnitetyiksi!"

"Torninovi on suljettu", vastattiin alhaalta.

Mutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän otti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi tornihuoneeseen.

Se oli tyhjä.

Ruumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet Hermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista ei näkynyt jälkeäkään.

Erkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.

Hän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin löytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.

Tämä seisoi kuin kivettyneenä.

"Pylväs!" huudahti hän.

"Pylväs?" toisti Erkki.

"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä, minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin. Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."

"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.

IX.

Borganäs palaa.

Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.

Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.

Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle, ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan kohtalo sitä vastoin — tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin — hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet. Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi levottomuuden esineen ympärille.

Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan; hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle, josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.

Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa. Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille kasvoilleen.

Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.

Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.

"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas satulasta.

Munkki nyökäytti päätänsä.

"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"

"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"

"Ja sen miehen nimi on…?"

"Belgsting!"

"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin", sanoi Engelbrekt, "mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu ystäväkseni."

"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!"

Engelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.

"Jumala häntä siitä siunatkoon! — Kenties ojennamme vielä kerran toisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin tuolla ylhäällä yhdymme!"

Munkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna metsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut talonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.

"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa siellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä", lisäsi hän laskien ratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden alle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.

"Kai muistat, Engelbrekt", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun alle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale yht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, "kai muistat, mitä vaikeuksia oli sinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit. Jösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja kirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus kohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää enkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä läksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä, minä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin, jota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti ja varmasti matkani päämäärään."

"Ja se oli Belgsting?"

"Niin oli, ja tuskin hän oli saanut kuulla, mistä oli puhe, ennen kuin oli valmis panemaan kaikki alttiiksi sinun hyväksesi ja sen asian, jolle tahdot itsesi pyhittää. Annoin hänelle Brandin; hän tarvitsi voimakkaan ja kestävän hevosen, ja minä tiedän kyllä, mistä Brand käypi. Hän saavutti Salan läheisyydessä takaa ajettavansa ja vei hänet, päivällä leväten ja yöllä matkaansa jatkaen, Tukholmaan, jossa hän pani tuon pienen kirjurin lukkojen ja telkien taakse jonkun ystävänsä taloon…"

"Ah … Gellinkin taloon. Minä näin Brandin sen edustalla samana aamuna, jona läksin purjehtimaan!"

"Tuo saksalainen kauppias oli luotettava, sillä hän piti, mitä oli Belgstingille luvannut. Kirjuri ei päässyt irti, ennen kuin varmasti tiedettiin sinun jo palanneen."

"Mutta Brand…?" kysäsi Engelbrekt.

"Brandin piti olla kauppiaan hoidossa sinun palaamiseesi asti…"

"Mutta kun minä Tuomas piispan kanssa tulin Tukholmaan, niin en Brandia tavannut siellä!"

"Se tulikin takaisin, ennen kuin olin odottanut. Belgsting oli saanut varmat tiedot ja lähetti sen tänne vuorelle takaisin, jossa sitä paremmin saatettiin tarvita… Herman ratsasti sillä sitten, kun läksi sinua pelastamaan, kuten luuli… Nyt matkallani Borganäsiin sain takaisin Brandin…"

"Ja keneltä?"

"Taaskin Belgstingiltä! Hän oli löytänyt sen laitumelta läheltä Gripsholmaa. Hänen luonansa se sitten oli ollut, kunnes hän sai kuulla minun olevan Husabyssä, jolloin lähetti sen minulle."

"Läheltä Gripsholmaa…?" toisti Engelbrekt miettiväisesti.

"Herman on luultavasti Tukholmassa jollakin tavoin saanut kuulla sinun palanneen, kenties kauppias Gellinkiltä itseltään, ja hän on sitten jatkanut matkaansa Strängnäsiin. Kuinka hän siellä on joutunut Jösse Eerikinpojan valtaan, sitä en kykene arvaamaan, mutta ehkäpä kohta saamme kuulla sen kohdan selitykset häneltä itseltään…"

"Suokoon Jumala, että niin kävisi … olen ajatellut häntä koko tämän aamua…"

"Sitä ovat tehneet muutkin kuin sinä, Engelbrekt", keskeytti munkki kiivaudella, joka vivahti suuttumukseen.

"Joku muukinko kuin sinä itse, Johannes?"

Munkki nyökäytti myöntävästi päätänsä ja synkkyyden ilme kävi vielä selvemmäksi hänen kasvoillaan.

"Kenties joku, joka ei sinua miellytä?"

"Varhain tänä aamuna lähetti Melcher Gjordinpoika, joka nyt oleskelee Husabyssä, sanan Borganäsiin, että Ewerstenin kreivin tytär haluaa puhutella Juhani Walea."

"Ja tätäkö paheksut, Johannes?"

"Kreivintytär rakastaa Hermania…"

"Agnes!"

Engelbrektin kasvonpiirteet kävivät synkiksi, niin kuin munkinkin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen.

"Oletko puhutellut häntä?" kysyi edellinen.

"Olen!" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.
Hänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.

"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!" sanoi Engelbrekt ja otti munkkia kädestä.

Munkki teki taas myöntävän liikkeen.

"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes … raskaat surut ovat hänen mieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta lempeät kasvonsa. Kenties … kenties…"

"Mitä, Engelbrekt!" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin olkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, "sinä luulet … sinä voit luulla viattoman veren käsiäni tahraavan?"

"Malta mielesi, Johannes… Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia. Kenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa valossa…"

Viluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi Engelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä tuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät kesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.

Niin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.

Mutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni laulavan:

    Raukan mun möi, perintöni vei;
    Luoja vain huoleni tuntee:
    Hautaan mulla siis halua miks'ei!
    Ei oo, kelle surujani valitella voin.

    Syypää itse ollut jos oisin,
    Luoja vain huoleni tuntee!
    Tuskin itkien näin vaikeroisin!
    Ei oo, kelle surujani valitella voin!

Nämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta "Pikku Hillan valitus", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin, vaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona hiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja haihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain juuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.

Hänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia taisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu vaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen maisemaan.

"Kenties!…" kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.

Äänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät kartanolle.

Täällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät kohta muihin asioihin.

Hevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin ja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko ihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki pysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä olevista miehistä.

"Tunnin perästä, Iivari", sanoi hän, "tulee teillä olla kaikki järjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja teidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin pian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin rahvasta…"

"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule", virkkoi munkki.

"Niin kuin on sovittu", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän lisäsi: "Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon, miksi näin aikaisin lähdemme."

Renki läksi kartanolle päin eikä kestänyt monta silmänräpäystä, ennen kuin viisi aseellista miestä ratsasti ulos Engelbrektin portista kukin suunnilleen.

"Borganäs?" kysyi munkki merkitseväisesti.

"Niin", vastasi Engelbrekt. "Minusta näyttää paremmalta olla linnaa paria penikulmaa lähempänä; lieneepä reippaan nuorukaisemme yritys onnistunut tai ei, niin kiirettä täytynee jo kuitenkin pitää, ja yllätys menee meiltä vaan puolittain hukkaan. Muutamille sadoille ratsumiehille ei Juhani Wale mahtane lujaa rosvonpesäänsä avata — talonpoikaisjoukon tehtäväksi jää hänen rohkeutensa lannistaminen."

Molemmat miehet menivät sen jälkeen isoon tupaan, jossa he tapasivat Björn vanhuksen seisomassa emännän edessä tarkoin kuunnellen, mitä tällä oli sanottavaa.

"Taidat uskoa minut hänen huostaansa, arvelen ma, vaimo!" sanoi Engelbrekt leikkiä laskien, vaimonsa luo astuen ja ottaen häntä kädestä.

"Paljon se unhottaa, jonka hartioilla kaikkien menestys on", vastasi hurskas emäntä. "Mieluummin itse, jos voisin, mukaasi tulisin."

"Emmepä toki vihollismaahan mene, vaimo!"

"Ettepä paljoa parempaankaan!" vaikeroi vaimo. "Elä synkisty, Engelbrekt, näethän, että olen nyt vahvempi, kuin viimeksi matkalle lähtiessäsi, vaikk'ei vaara nyt luultavasti ole ollenkaan pienempi. Mutta Engelbrektin vaimo ei saa ajatella itseänsä nyt, kun melkein joka vaimo näissä seuduin olisi valmis verta itkemään."

"Mielellänipä sinun kuulen näin puhuvan, vaimo! Tuonelan ovesta kuljetaan yksitellen ja siihen ajatukseen tulee jokaisen miehen ja vaimon perehtyä. Yksi seikka vielä olkoon lohdutuksenasi, tapasimmepa sitten vielä toisemme tässä maailmassa tai emme — ei ainoakaan epäpuhdas teko ole tahraava Engelbrektin muistoa… Ja nyt Jumalan haltuun, vaimo!"

Hän käänsihe pois, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Vanha Björn nyyhki liedennurkassa seisoen ja koettaen mieltänsä malttaa, kykenemättä kuitenkaan hillitsemään esiin tunkeilevia tunteitaan, joita vielä jokainen huoneessa oleva esine hellytteli. Puolen ihmisiän muistot olivat hänellä mielessä ja ikään kuin yhteen paikkaan koottuina juuri tällä hetkellä. Hän oli kasvanut Engelbrektin kodissa ja kaikki mikä isäntää koski, oli kasvettunut kiinni hänen sieluunsa ja käynyt hänelle todelliseksi elämäksi. Hänen rakkautensa, hänen surunsa ja ilonsa — ne kohdistuivat kaikki tuohon pieneen mieheen, jota hänen nyt oli määrä seurata ja josta huolta pitää. Eipä ihme sen tähden, että hänestä oli katkeraa tuntea, kuinka tällä hetkellä vanhat, rakkaat siteet katkaistiin.

Ikään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin kiiruhti ulos huoneesta.

Mutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla ja kuopivan maata kavioillaan.

"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?" kysyi vaimo, joka ei muuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.

"Herman", vastasi Engelbrekt. "Herman vetää minut pois muutamia tunteja ennen, kuin olin aikonut."

Ja hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen kohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.

"Kohta saat tietoja minusta, vaimo … ja jos en tule kotiin talveksi, niin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee…"

Muuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä
Engelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.

"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!"

Hän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos kartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.

Vaskivuoren vuoritilalliset yhtyivät sitten vähitellen ja sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, tuli yhä useampia joukkoja lähiseuduista, niin että heitä keskipäivän tienoilla, jolloin Hedemoran kylässä levähtivät, oli noin kolmesataa miestä.

Engelbrekt ja vuoritilallisista mahtavimmat istuivat päivällispöydässä kirkkoherran tykönä, joka samalla oli kaniikkina Vesteråsissa, kun muuan Vesteråsin voudin palvelija tuotiin sisälle.

Se oli Melcher Gjordinpojan palvelija, joka aamulla varhain oli ollut
Borganäsissä ja nyt tuli kertomaan, mitä siellä oli tapahtunut.

Yleinen ihmettely kuvastui miesten parrakkaille kasvoille heidän kuullessaan, miten uskaliaasti ja reippaasti rengit olivat toimineet, mutta kun sitten saivat tietää voudin palvelijain murtautuneen ulos linnantuvasta ja rynnänneen tornia vastaan, niin jopa he kavahtivat pystyyn ja tapailivat miekkojansa.

Kaikki olivat sitä mieltä, että heti paikalla oli noustava ratsaille ja täyttä karkua ajettava Borganäsiin.

Engelbrektkin oli kavahtanut pystyyn ja selvästi näkyi, kuinka kovin miehen kertomus oli häneen koskenut. Mutta hän ei virkkanut mitään, ennen kuin yleinen hälinä oli tauonnut, jonka kestäessä hän myöskin oli saanut aikaa sydämessään riehuvan myrskyn hillitsemiseen.

"Kahta seikkaa", sanoi hän sitten, "on meidän tässä silmällä pidettävä: miestemme pelastaminen on toinen, linnan valtoihimme saaminen toinen, mutta näistä on jälkimmäinen edellistä tärkeämpi. Saattaahan käydä niin, että meikäläisten onnistuu pysytteleidä tornissa, kunnes talonpoikien sotajoukko on koossa, ja silloin he ovat pelastetut ja linna meidän. Jolleivät he sitä voi, niin armahtakoon heitä Herra Jumala, mutta me, jotka nyt olemme täällä koolla, tuskin voimme valloittaa Borganäsiä väkirynnäköllä. Sen tähden minusta näyttää siltä, ett'ei meillä, kummassakin onnistuaksemme, ole muuta neuvoa kuin viisaan pakkosopimuksen hierominen. Se meistä, jolla on nopein hevonen, lähteköön sen tähden matkalle ja koettakoon päästä Borganäsin voudinsotamiesten puheille."

Kilvan halusivat kaikki nousta ratsaille ja ajaa linnalle. Engelbrekt valitsi muutaman nuorimpia ja kohta hänen kuultiinkin ratsastavan matkaan tielle päin.

"Mutta nouskaamme mekin", sanoi Engelbrekt sen jälkeen, "heti paikalla ratsaille ja lähtekäämme matkaan, jott'en minä ettekä tekään mitään laiminlöisi, jos meillä pakkosopimuksella on mitään voitettavissa."

Kaikki olivat kohta hevosen selässä ja vajaan tunnin kuluttua he pysähtyivät Borganäsin läheisyyteen, mutta metsän taakse, niin ett'ei heitä linnasta voitu nähdä. Pater Johannes, joka yhä edelleenkin oli ollut mukana, mutta oli pysytellyt jonkun verran toisten jälessä, tuli nyt käyden Engelbrektin luokse.

"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä", sanoi hän, "kuin vouti olisi meikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he mahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen antaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin minun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi Borganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa hengähtääkseen…"

Munkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet toiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin nähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta hieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan munkin sanoja.

"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes", vastasi hän, "sillä varomaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää voudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä sitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni."

"Mutta jos heillä on vouti vallassaan…"

"Sitähän emme tiedä…"

Engelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti käänsihe ympäri.

"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme", sanoi hän, "mutta tietääkseni ei ketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin vuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat sanasi saaneet oikeaan aikaan."

Hänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien hevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät toiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään olisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin korviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien silmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien mutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.

Munkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.

"Se on Juhani Wale!" huudahti hän.

"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!" huudahti Engelbrektkin.

Engelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät kahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin vilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa, jossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.

Nämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon ontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin onnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania. Täältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa etelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt voudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin vielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman Bermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se katkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan pelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin ei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.

"Me eroamme, Maunu", kuiskasi hän, "ja jos pakomme onnistuu, niin yhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle päin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!"

Tämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo kaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta ratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli nähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei saattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja kohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.

"Jos kettu kulkee maita metsiä", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen hiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, "niin mahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä kuitenkin lähettiäni."

Jonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut
Borganäsiin.

"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan", sanoi hän. "Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut porttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin näin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat tiehensä kuin raivot."

Miehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti itse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä metsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä. Kuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin käskettiin.

Muutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt tuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin nostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli sama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.

Linnanpihalta saattoi selvästi kuulla ikään kuin taistelevien ääniä ja huutoja, ja miehet, jotka istuivat ratsailla Engelbrektin ympärillä, katsoivat kysyväisinä häneen.

Hän ei tuumaillut kauvan.

"Ajakaa takaisin", sanoi hän, "ja hankkikaa tänne metsästä muutamia puunrunkoja, meidän täytyy saada nostosilta lasketuksi!"

Muuan ratsumies kiisi kuin tuuliaispää tietä ylöspäin ja kohta kuuluikin kirveeniskuja metsästä. Engelbrekt antoi sillä välin taas puhaltaa torveen, mutta turhaan. Huudot vain tuntuivat sisällä yltyvän. Tässä kului aika ja alkoi jo olla ilta käsissä. Taivas oli aivan selkeä, mutta kova tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.

Kun puunrungot oli tuotu, nostatti Engelbrekt ne pystyyn nostosiltaa vasten ja kirveet käsissä kiipesi muutamia miehiä ylös niitä myöten ja alkoi hakkaamalla särkeä isoja rautarenkaita, joihin nostosillan ketjut oli kiinnitetty. Kun tämä työ oli likipitäen valmiina, hyppäsivät miehet alas toiselle puolelle. Ainoastaan kaksi tarttui ketjuihin antaakseen niille viimeiset iskut.

Kirveet putosivat koholta ja ankaralla ryskeellä laskeutui nostosilta Engelbrektin ynnä muiden esteettömästi ylimennä. Ne kaksi miestä, jotka olivat riippuneet ketjuissa kiinni, hyppäsivät alas.

"Nytpä saadaan nähdä, päästäänkö tässä lähemmäksi toisiamme!" huudahti
Engelbrekt lähettäen koko ratsumiesjoukolle käskyn rientää paikalle.

Rannalla tuli kaikkien, niin käski Engelbrekt, astua ratsuiltaan.

"Meidän täytyy valloittaa linna väkirynnäköllä!" sanoi hän. "Laittakaa sen tähden itsenne valmiiksi!"

Portti oli suljettu, ja sill'aikaa kuin tuotuja puunrunkoja nostettiin muuria vasten pystyyn kahden puolen porttitornia tikapuina käytettäviksi, saivat muutamat käskyn koettaa hakata rikki linnanportin. Muureilla ei näkynyt ketään, niin että työ näytti käyvän erittäin helpoksi.

Silloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se kiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä kierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.

"Linna palaa! — He ovat sytyttäneet linnan tuleen!" kuului vuoritilallisten taajoista riveistä.

Ja mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli noussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana. Luultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä varten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän kilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin vieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat nähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen kiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti, sill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia, ikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat päässeet irralleen.

Samassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia tuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka työskentelivät portin edustalla.

Mutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului Engelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin voimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo terävät kirveet pirstoivat tammiportteja. "Liian myöhään!" kuului ääni huutavan muurilta, "te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos kaikista tornin aukoista!"

Äänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut linnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.

"Eteenpäin, eteenpäin ystävät", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista sisälle.

Ja mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet hävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.

Mutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja mustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä taivaanlaelta.

Yksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän oli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta, rajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne kohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski jotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja sitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät, kävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen silmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.

Ja hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla avaruudessa.

Likimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran hetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä kauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin, ilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa etelään päin.

Juhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen toistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat ylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka toivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne toivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin hänen esiinloihtimiansa — ne olivat havaittavina olevia henkisiä sotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.

Säteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.

Heikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien jalkain kumeaa ääntä.

Jo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta, jokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.

Talonpoikain sotajoukko se oli tulossa.

Itäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli kirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin olisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa ja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli ihastuksesta.

Nämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan aamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle aamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä vastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja mielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia mieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta, joka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon — tuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta vastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.

Mutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen vajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden valtaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina hänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.

"Johannes!" kuului silloin ääni huutavan mäen juurelta.

Hän käänsihe sinne päin ja kas — siellä tuli joukko mustia haamuja tuosta palavasta pesästä ja etumaisena näkyi pieni mies, joka toisten edellä näytti rientävän häntä vastaan. Aivan pikku miehen rinnalla kuvautui mäen rinteellä kesätaivasta vasten pitkä ja hoikka vartalo.

"Engelbrekt … Herman!" huudahti munkki ja riensi tulijoita vastaan, tuskin voiden hillitä sydämessään kuohuilevaa iloa.

Jonkun matkan päässä näkyi Erkki, mustana ja verisenä, mutta autuaallisen ihastuksen ilme kasvoillaan.

Mutta Otavan pyrstö osotti silloin vuoden 1434 juhannuspäivän alkaneen.

NELJÄS JAOS.

Vapauttaja.

I.

Herrat Tukholman linnassa.

"Olen odottanut sinua, Bernard!" sanoi vanha herra Hannu Kröpelin lykäten ison selkätuolinsa takaperin työpöytänsä äärestä ja nousten seisomaan, "olen odottanut sinua jo kauvan enkä kuitenkaan ennätä puhella kanssasi kuin lyhykäisen hetken vain. Olen tässä laatinut kertomuksen kuninkaalle viime tapahtumista ja pakkosopimuksestani Engelbrektin kanssa … ja minä odotan joka hetki lankoani Pentti ritaria ja hänen appeansa, herra Krister Niilonpoika vanhusta."

"Kestäkööt voimanne elköönkä kärsivällisyytenne väsykö näinä levottomuuden ja sekasorron aikoina, armollinen herra… Minua kummastuttaa, että vielä voitte muistaa niinkin vähäpätöistä miestä kuin minua."

Puhuja, jonka nimi oli Bernard Osenbrügge, oli Hannu Kröpelinin miehiä ja tämän uskottu sekä osasi kirjoittaa, mikä taito näinä aikoina oli jokseenkin harvinainen. Sen tähden käyttikin Kröpelin häntä laatimaan kirjeitä ja kirjelmiä. Ritari nyökäytti miehelle ystävällisesti päätänsä ja kysyi äänellä, joka ilmaisi pelkkää hyväntahtoisuutta:

"Ja ovatko puuhasi onnistuneet?"

"Eivät ole, armollinen herra … tiedusteluni ovat olleet turhat. Ei kukaan voi antaa hänestä mitään tietoa. Husabystä hän läksi vanhan Melcher Gjordinpojan kanssa juhannusaattona. Olen voinut seurata hänen jälkiänsä Borganäsiin ja seudun väestö näytti minulle palaneen linnan läheisyydessä olevaa kukkulaa, josta ihmeen ihana neitonen oli kauheaa tulipaloa katsellut. Hän kuuluu silloin väännelleen käsiänsä ja kaikin tavoin osottaneen valtavaa surua."

"Eikä kukaan tiedä, minne hän sitten on mennyt?"

"Ei, kaikki hänen jälkensä tuolta mainitulta kukkulalta alkaen ovat ikään kuin siivellä pyyhityt. Hän oli Melcher vanhuksen kanssa ratsastanut sieltä pois, juuri kuin rummunpärrytystä alkoi kuulua ja talonpoikaisjoukko läheni."

"Entä vanha Melcher?"

"Melcher Gjordinpoikaa ei ole kukaan nähnyt sen jälkeen kuin hän jätti Vesteråsin linnan Engelbrektin käsiin. Luultavasti hän tietää kaikki ja on mennyt kreivin luokse Köpenhaminaan, niin…"

"Niin, niin, Hannu kreivi parka!" jatkoi ritari huoaten. "Kernaasti olisin sinulle tehnyt sen ystäväntyön, jota minulta pyysit, mutta mitä nyt on tehtävä…?"

Ritarin otsa laskeutui syville rypyille. "Emme kuitenkaan saa jättää asiaa käsistämme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "vaikkapa tällä kertaa johtolangat ovat menneetkin poikki. Nyt minulla on sinulle muuta tekemistä, Bernard. Sinun tulee minulle kirjoittaa valmiiksi tämä kuninkaalle laadittu kertomus. Aika rientää, käy sen tähden kirjoittamaan, eläkä anna vieraitteni häiritä sinua, jos vähän aikaa puhelisimmekin täällä."

"Sallikaa minun sitä ennen kysyä", sanoi Bernard nöyrällä äänellä, "oletteko ollenkaan muistanut minun asioitani Danzigissa?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä neuvotte minua tekemään?"

"Sinun tulee myydä talo-osuutesi, Bernard! — Saatuasi valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän sinun tulee kirjoittaa kirje Danzigin pormestarille ja neuvostolle ja valtuuttaa Everd Schilling myymään talo-osuutesi. Sitä paitsi sinun tulee taata neuvostolle meidän molempien avuliaisuutemme kaupunkia ja ritarikunnan herroja kohtaan!"

Bernard kumarsi ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hetken ajan oli kaikki hiljaa, ainoastaan kynä kuului rapisevan paperia vasten, mutta sitten avasi palvelija oven ja ilmoitti ritarit Krister Niilonpajan ja Pentti Jönsinpojan sekä tämän pojan, Jöns Pentinpojan.

"Tuoreita terveisiä Krister pojaltani ja tyttäreltäni, Märta rouvalta!" sanoi Pentti ritari ystävällisesti tervehtiessään Tukholman linnan isäntää.

Molemminpuolisesti tervehdittyä alkoi herra Krister Niilonpoika:

"Jos valtakunnan asiat olisivat niin hyvällä kannalla kuin sukumme, niin ilomielinpä saattaisimme huomispäivää odottaa. Mutta täällähän tapahtuu aivan silmäimme edessä seikkoja, joita ei kukaan ole saattanut aavistaakkaan. Täällä nousee rahvas kapinaan ja tarttuu aseisiin miehen johdolla, josta ei kukaan ole kuullut puhuttavankaan, ja linnoja valloitetaan ja hajotetaan ja kaupungit ja kunnat lankeavat hänen jalkainsa juureen, ikään kuin hän olisi kruunattu kuningas. Kuka hän on, tuo Engelbrekt, joka tuolla tavoin ratsastaa halki Ruotsinmaan?"

Vanha ritari oikein kiivastui puhuessaan ja löi voimakkaasti kättänsä miekankahvaan.

"Ja ritaristo ja aateli näyttävät esimerkkiä!" jatkoi Pentti ritari. "Kautta vaakunakilvessäni olevan häränotsan, minä olin valmis käymään tuota mahtavaa vuoritilallista vastaan miekka kädessä, kun hänen kirjeensä saapui minulle Upsalasta. Mutta silloin minulle kerrottiin itse Upsalan laamannin, herra Niilo Kustavinpojan[4] (Stjernbåt) yhdistyneen kapinoitsijaan ja häneltä saaneen Vesteråsin linnan läänitykseksi. Kautta Kristuksen ristin, toisin minä toki luulin!"

"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän sijastansa", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika hymyillen. "Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria miestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?"

"Ahvenanmaaltako?" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat toistivat kysymyksen.

"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla läksimme", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari tomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.

"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä."

"Entä Kastelholma … sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on kertomista!" hoputti kiivas Pentti ritari. "Kastelholma on rahvaan käsissä…!"

"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu", virkkoi Hannu Kröpelin,
"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?"

"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin armollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain, tuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren ritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase kädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän kaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen."

"Jollen ole saanut vääriä tietoja", virkahti Hannu herra hymyillen, "niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa ja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen Skåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa muistomarja ennätti parantua."

"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut", sanoi Jöns herra, "mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa hokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen miehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet näkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa ympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen henkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa."

"Ja kuka oli päällikkö?"

"Hänen nimensä oli Juhani Folkenpoika ja hän on herra Eerikki Puken miehiä."

"Nuori Eerikki Puke on urhoollinen ritari ja vetää aina miekkansa ilolla", lisäsi Hannu herra, ikään kuin herrojen mieliä lauhduttaakseen.

"Mutta hän on yhdistynyt talonpoikain päällikköön!" huudahti Krister herra.

"Samanhan olemme kaikki tehneet", sanoi vastaten Kröpelin. "Minunkin täytyi tehdä välirauha tuon mahtavan miehen kanssa. Nyt hän oleksii Örebron linnan edustalla ja on, kuten minulle on kerrottu, väkirynnäköllä valloittanut etuvarustukset. En pane kummakseni, jos voudin täytyy seurata minun esimerkkiäni!"

"Te puhutte, jalo herra Hannu Kröpelin", keskeytti Krister Niilonpoika, "te puhutte, kuin pitäisitte tuon roskajoukon puolta!"

"Hiljaa, Krister herra", vastasi Tukholman linnanherra arvokkaasti, "minä tahdon pysyä kuninkaalleni uskollisena, niin kauvan kuin sydän povessani tykkii. Mutta mikä on olemassa, se on olemassa ja minä tunnustan sen. Tuo pieni mies, jota halveksitte, on tällä hetkellä kaikkia meitä mahtavampi, ja jos näin jatkuu, on hän ennen vuoden loppua Ruotsin valtakunnan mahtavin mies."

"Jumala paratkoon, Hannu herra, kai valtakunnan neuvoksetkin jotakin merkitsevät!" huudahti Pentti ritari.

"Kyllä", vastasi linnanherra, "jos neuvosto vetää samaa köyttä hänen kanssaan, on se oleva kaikki kaikessa, jos se on häntä vastaan, ei sillä ole mitään merkitystä!"

"Entä kuningas?" kysyi Jöns herra pisteliäästi myhähtäen.

"Kuningas", vastasi Hannu, "sama on kuninkaankin laita. Se valta, joka näinä päivinä on pulpahtanut esiin Ruotsinmaassa, ja joka esitteleikse tänä Engelbrektinä … se on kuningas, jalot herrat!"

Herrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.

"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat", jatkoi ritari, "taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole kylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä. Se on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty salvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin majesteetillisesti pauhaten … valitettavasti, minun täytyy se tunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan kahleensa … ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen…"

"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!" virkahti Pentti herra kiukkuisesti.

"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa ovat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja — siinä on pato, josta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat sen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa sen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi, niin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa — ja minä toivoisin, että hän sen tekisi — muuten … niin, minun henkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki kuninkaan kruunua."

Herrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja äänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus toisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä hänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat selvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä pettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa kuulla.

Eikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä. Kaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen apumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle kotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja sekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä hän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin, paloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher Gjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen hän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet oli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli marssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen kanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli Örebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä vastarintaa ja puolustaa linnaansa.

Kaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen taalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja jousi kädessä. "Te kysytte, mitä me tahdomme" — oli hän sanonut aatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa ollessaan — "te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni! Me tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna henkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on miekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta vastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena kohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä surmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka meidän kanssamme — se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa. Valitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!"

Sellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin Vestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa ja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä tunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika sanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta sitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui suuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei tahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi tosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat rahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja ihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja mahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla todellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden loisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema Uplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja sotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin piispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt itse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi myrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat, jäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat ainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja ihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta puolustamaan.

Mutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja rikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista, aluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko pakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä vastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten muistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja rikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään perineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille, jotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi. Vaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut — kaikki nämä olivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat, jotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat lapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän omaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista kuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi peljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli uusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti ollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin varmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle. Tosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa olivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen aran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä kotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.

Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin. Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se, niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät, tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan (Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli Engelbrekt Engelbrektinpoika.

Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin. Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla (Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin muutoin olisi puhunut.

"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet… Minusta näyttää asia vähän toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt…"

"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti Jöns Pentinpoika.

"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua, tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä valittaa … mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta hakeaksemme… Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen…"

"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle asialle jonkunlainen loppu."

"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain käytös. He nurkuvat verojansa … no niin, tahtovatko he päästä verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään veroja ja rasituksia ollut … ja siitä varjele meitä laupias Herra Jumala!"

"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla…"

"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"

"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.

"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.

"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän tienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua…"

"Tapahtukoonpa mitä tahansa", huudahti Pentti ritari tulipunaisena, "mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä kuninkaan kuuluttamaan kokoukseen."

Vanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta kääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.

"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte kai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla herrallemme kuninkaalle apuna…"

"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne", sanoi vastaten Kröpelin, "ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta…"

"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa", jatkoi Krister herra, "ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi voitolle."

Katkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja ett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli pidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu Kröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun rauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin, kunnes odotetut herrat saapuivat.

"Uutisia Örebrosta", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen tervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita kuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten kaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen", sanoi Maunu lyhyesti.

Tieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!" huudahtivat kaikki yhteen ääneen.

"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon", lisäsi Maunu, "niin hän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen ehdot."

"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!" huudahti Pentti ritari.

"Hän on verrattoman uskalias", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) "ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt otti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin suostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin."

"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?" kysyi Krister herra pilkallisesti.

"Hän on mennyt Södermanlantiin", vastasi Pentti Steninpoika, "ja että tietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet, jotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse Strängnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan kirkosta."

"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti", sanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). "Useimmissa tilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen jälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon pienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he jo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta."

"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee välttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä niin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa pois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!"

"Ja sen tähden, Pentti ritari", sanoi Krister herra merkitsevästi silmää iskien, "sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika yhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa, etenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa…"

"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on luultavaa", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, "niin mahtanee käydä meille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin eteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo Knuutinpojan tykönä Fågelvikissä."

"Puhutteko tekin sillä suulla?" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna) kalveten, mutta lisäsi ääneen, "mitä sitten tapahtuneekin, niin lienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää puro olevan tukkia kuin virta."

Palvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka jälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin keskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.

Herrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan ritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.

"Pari sanaa, jalo Hannu herra", sanoi hän.