"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!"
Ei kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento kuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun seisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli keskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin heikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin kuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven poskesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.
"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!" alkoi Pentti ritari.
"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin sukuun", jatkoi Kröpelin.
"Oikein … mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun onnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut."
"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!" vastasi Kröpelin. "Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa jälleen, mutta…"
"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?"
"Hänen tyttärensä!"
"Agnes neiti … en ymmärrä teitä."
"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen tyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä tyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut täyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu…"
"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?"
"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut."
"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?"
Asia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon odottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle naimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä. Kokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä hetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan nurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin että hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.
"Onko siellä ketä?" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.
Silloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.
"Armollinen herra", sanoi hän, "minä olen halpa, onneton mies, minä pyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja kun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään…"
"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?" kysyi linnanherra kiivastuen.
"Elkää kiivastuko, armollinen herra", jatkoi mies nöyrästi, "minä en uskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat…! Minä olen, se on, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse Eerikinpojalla."
Hannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä hän ennen oli samat kasvot nähnyt.
"Ja miksi olet herrastasi luopunut?" kysyi sillä välin Pentti ritari.
"Hän ei enää palvelustani tarvitse!"
"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?"
"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille", vastasi mies.
"Kuuleppa, mies", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, "sinähän viime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen Tuomas piispalle Tynnelsöhön?"
"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!"
"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta piispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin oli, varastettiin yöllä … tunnetko varasta, mies?"
"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja kaikki pahat ihmiset?… Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin tavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette voi milloinkaan toteen näyttää."
"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan enää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä pian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut tietä, joka ei ole hyvä."
Mies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt mielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti lähteä huoneesta.
Myöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että
Bernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.
Hän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja pannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen valtakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin hoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä merkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet. Kirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä siihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle seuraavaa:
"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on syntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut ympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos tahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja hänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan aivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle kaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on saanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11 päivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin ja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse päästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle, jolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän aikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut olemassa".[6]
Nämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.
II.
Göksholman herrat.
Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan kaukaa puiden latvojen välistä.
Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa, mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.
Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle, jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan. Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen pääsykirja paholaisen pitoihin.
Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.
Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli asettunut.
"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta, jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."
"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."
"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa kaksinkerroin tervetulleet!"
Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran, joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa olivat menneet.
Lagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika (Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader Ulvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti Steninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli ruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä päädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan vanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan ollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi Kaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa suvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli järjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo Ulvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka loppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu kuoli ennen isäänsä.
Suuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui kartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon puheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja asetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi. Mieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta kuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika lopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä kuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi herrain vallan kimppuun.
Sitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen valtakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies jaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen ja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin kannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle kehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis Langmansössä käynti varsin omiansa.
Kohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa, jonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.
"Teillä on", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti, saattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, "teillä on jotakin mieltänne synkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä iltana olemme isäni kanssa puhelleet!"
"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa", vastasi ritari, "niin tuskinpa se puhumisesta paranee!"
"Ehkäpä kuitenkin", virkkoi tuleva päädiakooni, "puhukaa suoraan, minä tahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa, ja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden."
"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen", vastasi Pentti ritari, "niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät tapasin ja te toitte minut tänne."
"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen asian teille…"
"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että poikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä."
"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita", virkkoi Sigge Ulvinpoika, "ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti piispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen veljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt tulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri vaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että arvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän kuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin sovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa talonpoikaispäällikölle vastapaino."
"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni olen puolestanne tekevä."
Sigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän mielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua levon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin huoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa suotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut pihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen luhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.
"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika", sanoi Pentti ritari ja seisattui poikansa eteen, "niin jää ainoaksi pelastukseksemme naimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa."
"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma", vastasi poika.
"Ja mikä, Maunu?"
"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro."
"Örebro…!"
"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!"
"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät… Mutta kuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua tavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle."
"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?"
"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?… Keneltä Göksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin kuninkaalta?"
"Engelbrektiltä!" vastasi poika ja nousi seisoalleen.
"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun kuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan kunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat tulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!"
"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!"
"Elä minulle mainitse tuota Niiloa… Ennen jätän maat ja mannut, ennen täytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun sukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta kenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"
"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin ja sitä ennen…"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä tammipöytään, "tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen talonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli milt'ei valmis… Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa… Ja kaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!"
Hiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.
"Ken siellä", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.
Tämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli nähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi kumarrellen hänen edessään.
"Elkää vihastuko, armollinen herra", alotteli pieni mies, mutta ei ennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä kohti.
"Katala mies!" huudahti hän, "pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä
Tukholman linnassa kuulit?"
"Tehkää vaan se armollinen herra", sanoi pieni mies ritarin vihaa säikähtämättä, "tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt monelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne."
Ritari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä mitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti kuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies sai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset herpoamaan.
"Hannu kreivi!" sanoi hän.
Ritarin muoto kehotti häntä jatkamaan.
"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän saavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin kanssa…"
"Mistä puhut mies?" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja äänessä.
"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte — poikanne ja tuon rikkaan kreivin tyttären naimisesta…! En tahdo salata kuulleeni teidän ja Hannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin sovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti hylkäsi."
"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua palvella?"
"Nimeni on Martti", vastasi mies, "ja olen ollut kirjurina Jösse
Eerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin
tarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita.
Teillä, ritari, on vaikea tehtävä…"
"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan", huusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.
"Kyllä minulla on!"
Molemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme hävisi Pentti ritarin kasvoista.
"Sano pian", kiirehti Maunu, "missä hän on?"
"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa", alkoi mies aivan tyynesti. "Viime vuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein ollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani, Jösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin voudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin vankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin hänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän käski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher Gjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän osan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha voutinsa kertoi kummallisia asioita…"
Göksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan miehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan olisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta arvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli kuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia ottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin. Viekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa kertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen vallassaan.
"Kuulitko kummallisia asioita?" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.
"Kuulin!"
"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele, mies!" karjasi taas Maunu.
Pieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin puhuen:
"Kreivin tytär rakastaa toista…"
"Rakastaako toista?"
"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja rikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka on valinnut…"
"Valehtelet!" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan, aivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo pelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.
Pieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan iskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen huulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää hänelle kuin edentäneen häntä siitä.
"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?" kysyi hän ja oli lähtevinään pois.
"Kenen on arvoisa neiti valinnut?" kysyi Pentti ritari verkalleen.
"Herman Bermanin!" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.
"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen kasvattipoikansa!"
"Entä kreivi…?"
"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut, mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."
"Ja minne…?"
"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"
"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin linnan Engelbrektille."
"Olisiko se sitten…?"
"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin kuin minuun, jalo herra."
Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä kiivaimman suuttumuksen vallassa.
"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat Engelbrektin ympärillä ja…"
"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin haltuun", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua kättänsä pöytään, "niin lupaan sinulle suojaa ja apua…"
"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!" keskeytti vuorostaan pieni mies.
Ritari katsoi häneen silmät suurina.
"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra…!"
"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse
Eerikinpojallakin."
"Vieläkin liian vähän, armollinen herra… Joku talojanne tulee teidän siitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne, poikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus…"
"Paljon pyydät, mies", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin mitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi huomattavasti miekankahvassa, "mutta kyllä saat mitä pyydät…"
"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen käsiini."
"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat…!"
"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra… Minä seuraan teitä Göksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät veljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja saattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä…"
Ritari tuumaili hetkisen.
"Juuri nyt", lisäsi Kirjuri-Martti, "on sopivin aika päästä Kolmårdenin lävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat ennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota Nyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin olen nyt metsien kautta päässyt tänne."
"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?" kysyi ritari.
"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin suvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä vien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle Ringstaholmaan."
"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan…?"
"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari, ja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään apua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa häntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain vastustamiseksi."
Ritari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja siihen päättyi illan keskustelu.
Seuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että asiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan; kun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.
Myöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja Kirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli kuljettava jalkaisin.
III.
Katajapensas.
Kesti kauvemmin kuin oli arveltu, ennen kuin Kirjuri-Martti läksi Göksholmasta. Monta kirjelmää oli laadittava ja Pentti ritari tahtoi välttämättömästi odotella veljeänsä, Niilo Steninpoikaa, joka oli luvannut olla häntä vastassa ja jota odotettiin tulevaksi joka hetki. Niin kului neljä päivää ja neljännen päivän iltana tuli sana Niilo herralta, että hän oli Södertäljessä ja aikoi vesitietä matkustaa lankonsa Kaarlo Knuutinpojan luokse Fågelvikiin ja sieltä yhdessä hänen ja veljensä, herra Bo Steninpojan kanssa mennä Vadstenan kokoukseen. Vielä yhden päivän hän aikoi viipyä siellä ja odotella Penttiä, mutta sen jälkeen lähteä matkalle.
"Tärkeitä asioita mahtaa veljelläni olla, koska hän niin jouduttaa matkaansa", virkkoi silloin Pentti herra, mutta nousi varhain seuraavana päivänä ratsaille ja läksi niin joutuisasti kuin suinkin Kirjuri-Martin ynnä yhden palvelijan seuraamana ajamaan Göksholmasta.
Illan tullessa olivat he ennättäneet noin Strängnäsin paikoille ja kannustivat hevosiansa saadakseen matkansa loppumaan. Siinä tuli heitä vastaan nuori herrasmies, joka ratsasti tulisella päistäriköllä.
Nuori ratsastaja oli tuskin huomannut Pentti herran, ennen kuin ajaa karautti häntä vastaan.
"Jumalan rauhaa, setä", huusi hän jo kaukaa.
"Sinähän ajat, kuin tahtoisit hevosesi pakahduttaa, veljenpoika", vastasi ritari, "mihinkä semmoinen kiire?"
"Tuomas piispa oli Tynnelsöstä lähtiessään unhottanut muutaman kirjansa ja minä menen sitä hakemaan. Mutta minne teidän matkanne pitää, setä, tekään ette näy hevostanne säälivän!"
"Täljeen, Niilo, veljeäni tapaamaan…"
"Sitten tulette liian myöhään, setä, sillä Niilo Steninpoika meni tuskin tuntia sitten piispan kanssa laivaan, joka näin hyvässä tuulessa läksi aimo vauhtia."
"Liian myöhään!" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.
"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle … toivon muutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon Fågelvikissä!"
"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni, tottapahan toiste veljeni tapaan…"
Näin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi paikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen ritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.
"Ota sitten sinä kirjeet, mies", sanoi hän, "ja hanki tarvittavat nimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta tietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin lupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat tehdyksi, sitä paremman palkan olet saava."
Pieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle, kehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari ajoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi etelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä hänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän itse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä, vaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.
Muutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta korkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän kierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos hän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas ei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle ennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi, poikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti odotella iltaa.
Silloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta aleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa koetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut. Aamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan rajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille, erittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta puoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja ääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko se siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.
Siellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara näytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu kohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin hän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa tasankoa.
Se oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla puolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja taivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.
Kirjuri-Martin mieli ei kuitenkaan tänäkään iltana enempää kuin Vadsbron kappelinkaan luona viettynyt luonnon ihailemiseen. Hänen silmänsä tarkastelivat maantietä, joka pujahtelihe esiin metsästä vasemmalta puolen ja kulki jonkun verran sen mäen alapuolitse, jolla hän oli. Tiellä näkyi vilkasta liikettä; joukko toisensa perästä aseellista rahvasta kulki sitä pitkin. Martti oli laskeutunut hevosensa selästä ja sitonut sen puuhun; itse hän meni niin pitkälle kuin taisi, voidakseen oikein hyvin nähdä marssivan talonpoikaisjoukon. Muutamia tuhansia talonpoikia oli mahtanut kulkea sivuitse, kun liike tieltä yht'äkkiä taukosi ja ainoastaan yhä etenevien askelien töminä oli enää illan hiljaisuutta häiritsemässä.
Mutta liikkeen lakattua tieltä alkoi metsästä kuulua rapsetta ja hän kuuli selvästi jonkun lähenevän. Hän pistäytyi varovasti muutaman puunrungon taakse, joka hätätilassa saattoi hänet piiloittaa ja auttaa häntä pakenemaan, jos todellista vaaraa ilmautuisi. Mutta tuon metsissä liikkujan ei olisi sentään pitänyt olla hänen vihollisiansakaan ja tämä ajatus, joka näkyi häntä rauhoittavan, muuttui varmuudeksi, kun hän pilviäpitävän kuusen varjosta näki pitkän rotevavartaloisen miehen astuvan esiin.
Hän ei kuitenkaan heti ilmaissut itseänsä. Mies oli keveissä aseissa, paitsi miekkaa oli hänellä vaan jousi. Hän näytti täällä tahtovan hetkisen levähtää, asetti jousensa puuta vasten ja meni sille paikalle, josta parhaiten saattoi nähdä tien, sekä tarkasteli siitä jokaista pensasta, jokaista kiveä erikseen. Se vuorenpenger, jolla he olivat, oli tässä kohden aivan äkkijyrkkä ja hiekkamaata. Sillä kasvoi hirrenkorkuista metsää, mutta yksi paikka oli puuton ja siitä saattoi selvästi nähdä maantien. Juuri äyräällä kasvoi tuuhea katajapensas ja sitä näytti mies erityisellä mielihyvällä katselevan.
Silloin astui Kirjuri-Martti esiin.
"Maunu!" huudahti hän puoliääneen.
Mies kääntyi ja astui muutamia askelia takaisin pientä kirjuria kohti.
"Hyvä ystävä!" jatkoi pieni mies, "ethän liene minua unhottanut, Maunu, vaikka olen koko kauvan ollut poissa."
"Ennen luulin saavani aaveen nähdä kuin sinut, kirjuri", vastasi mies, "ja mitä sinä täällä asioit?"
"Aivan samaa saattaisin sinulta kysyä … minä olen matkalla
Stegeborgiin…!"
"Voudinko luokse?"
"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta kysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies … Näyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa…"
"Oikein arvasit! — minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa."
"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella varustettuna… Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi vai muiden täällä hoitelet?"
"Omiani!" vastasi Maunu verkalleen. "Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna saalistansa varten."
"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee", virkkoi kirjuri, "kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta olevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin kullalla…"
"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi…"
"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee… Hänen aikansa samoin kuin toistenkin voutien on kohta mennyttä."
"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?"
"Valtakunnan herrat!" kuiskasi kirjuri, "samaa otusta, jota sinä ajat, ajavat myöskin he… Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen sitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei vielä ole käsissä…"
"Ei, ei!" vastasi mies hyvin päättävästi, "se kulta, jota odotan, ei saa olla edeltäpäin punnittua… Sellainen on laukaukseni voima, että palkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu."
"Ah! — Belgstingin jousi ja nuolet … mutta ole varoillasi, Maunu, se aika ei vielä ole käsissä!"
Hiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen juurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi pitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet siihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan huomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia napsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen. Pitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän ei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi omituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen olennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi kirjuriinkin.
"Minä tunnen noiden esineiden tarinan", jatkoi kirjuri, "ne sekä hankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin Maunu?"
Mies nyökäytti päätänsä.
"Ja vitjat … ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?"
Mies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin tullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan hänen kaulansa ympärillä.
"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen tyttäriänsä", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen, huomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin tyttäret.
Sekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle, joka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi ratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja heidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.
"Toinen oli Herman Berman", kuiskasi kirjuri, "mutta kuka oli toinen?"
"Eerikki Puke!"
"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!"
Mies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren voimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.
"Ratsastaako hän aina näin yksinään?" kysyi kirjuri.
"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä … olen seurannut häntä
Örebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle."
Nyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät katajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta kuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät huomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää näytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan puunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta painosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin jättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan kuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo säkenöivät silmät mitään melua tehneet.
Nyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän teräsjousensa tähtäysasentoon.
Engelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset riippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat ristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi tahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea taivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa tulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.
Mäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen sykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen varmemmin osata maaliinsa.
Nyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.
Mutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven iskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja jättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.
Kirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä oli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin huomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.
Jättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa. Hän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja kädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui kääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja äsken oli seisonut jousella tähtäämässä.
Maunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän ruumiilta.
Mutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei maa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että vastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan reunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään kuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut ja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja siihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja, jotka olivat kiinni penkeressä.
Yht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin katajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri jyrkänteestä alas.
Laukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä hevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa puuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki äänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava iso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä ja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän tempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin tarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli kaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.
Surunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta tarkasteli.
Katajapensaan kahiseminen ja sortuvan maakaistaleen rapina sai hänet nostamaan päätänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Korkeat puut seisoivat siinä ikimuistoisten aikain suurten sankarien näköisinä eikä mikään häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. Muuan säikähtynyt pöllö vaan lensi raskaasti tien poikki.
Matkan päästä kuului kavionkopinaa ja hetkisen kuluttua ilmaantui joukko ratsumiehiä kauvaksi tielle. He kannustivat hevosiansa Engelbrektin nähtyään ja olivat kohta hänen rinnallaan.
"Tarkastakaa metsä, ystävät!" sanoi hän heille ja kätki huolellisesti nuolen, "täällä läheisyydessä täytyy olla miehiä, jotka eivät ole meille hyviä!"
Miehet laskeutuivat hevosiltaan ja kohta saattoi kuulla heidän pyrkivän eteenpäin tiheässä metsässä.
Mutta Engelbrekt nousi taas hevosensa selkään ja jatkoi verkalleen matkaansa. Pitkälle ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt, ennen kuin hänen hevosensa vavahti ja oikealta puolen tietä tuli isovartaloinen mies esiin metsästä.
Engelbrekt seisatti hevosensa ja varjosti kädellään silmiänsä tarkemmin nähdäkseen. Ja kuta selvemmin hän näki, sitä synkemmiksi kävivät hänen kasvonsa, ja käsi otsalla vapisi, ikään kuin metsänkulkijan näkeminen olisi häneen varsin omituisesti vaikuttanut.
Jättiläinenkin seisoi liikkumatta ja ikään kuin kivettyneenä.
Hetkinen kului eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan.
"Kyllähän minä tiesin, Eerikki", sanoi vihdoin Engelbrekt äänellä, josta ilmeni mitä syvin mielenliikutus, "olevasi vihamieheni, mutta en koskaan luullut tapaavani sinua sellaisilla teillä, joita tänä yönä olet kulkenut."
Jättiläinen seisoi liikkumatta, mutta hän ei karttanut Engelbrektin katsetta, niin kuin edellisellä kerralla, kun he tapasivat toisensa Skedvin kirkossa. Hän ojensi tosin kätensä, mutta ei muuta varten kuin ikään kuin torjuakseen ne synkät sanat, jotka Engelbrekt lausui.
"Meidän välimme ratkaiskoon taivaan Jumala!" jatkoi Engelbrekt. "Minä en voi kohottaa kättäni lapsuudenystävääni vastaan, ja jos minun on sinun kätesi iskemänä kaatuminen, niin lienee kaikkivaltias Jumala sallinut minun toimittaa, mitä hän on osalleni tahtonut panna, ja aikani lienee silloin lopussa…"
Ääni ei tahtonut tehdä tehtäväänsä. Hän kannusti hevostansa ja oli kohta hävinnyt jättiläisen näkyvistä.
Tämä seisoi kädet ristissä katsoa tuijottaen maahan ja puoleksi pidätettyjä huokauksia tunkihe tuon tuostakin hänen yhteen puristettujen huuliensa välistä. Valtava taistelu riehui epäilemättä hänen sydämessään.
Vihdoin läksi hänkin verkkaisin askelin astumaan tietä pitkin.
IV.
Vanki.
Synkempänä kuin häntä oli totuttu näkemään lähestyi Engelbrekt talonpoikain leiriä ja ratsasti ketään puhuttelematta pitkien rivien lävitse Ringstaholmaa kohti.
Vähän matkan päässä pohjoispuolella linnaa oli siihen kuuluva Ringstadin kartano. Vouti oli polttanut talon, mutta pieni tupa oli vielä jälellä ja siihen meni Engelbrekt muutamiksi tunneiksi lepäämään.
Herman Berman ja Eerikki Puke seisoivat sen edustalla hänen laskeutuessaan hevosen selästä; mutta hän tervehti vaan ystävällisesti ritaria ja taputti Hermania olkapäälle. Sen jälkeen hän hävisi kenenkään kuulematta hänen sanaakaan sanovan. Ainoastaan vanha Ulvi meni hänen luoksensa tupaan.
Yön kuluessa tuli joukko toisensa perästä aseellista rahvasta ja myöskin joukoittain ratsumiehiä saapui. Puoliyön aikaan oli koko sotajoukko koolla ja lepäsi päivän vaivoista. Ainoastaan vartijam keihäänkärjet välkkyivät siellä täällä kuutamossa ja virran kohina kuului jonkun matkan päästä.
Mutta varhain aamulla alkoi elämä ja liike talonpoikain leirissä, aseet kirkastettiin ja hevoset vietiin virralle ja Glan-järvelle juotettaviksi. Siellä täällä viritettiin valkea sotaevään valmistelemista varten.
Kohta tuli myöskin Engelbrekt näkösälle ja Herman Bermanin ja Eerikki Puken ja muutamien vuoritilallisten seurassa, joiden joukossa oli Piispanvuoren Kettil, käveli hän eri joukkojen luona puhellen ja kysellen, niin kuin veli puhelee veljiensä kanssa ja kyselee veljiltään. Ja minne hän vaan meni ja minne silmänsä loi, siellä häntä katseltiin vilpittömin, rehellisin ja iloisin silmin, siellä häntä tervehdittiin järein mutta hyvänsuovin äänin.
Hetkisen kuluttua hän nousi ratsaille ja ratsasti parinsadan ratsumiehen kanssa linnaa kohti, ensin käskettyään muun sotajoukon marssia perästä.
Ringstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan puolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten. Sekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja torniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy ihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin hän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen lunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.
Päästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran penkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden oli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin linnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän tuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja Engelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä olivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten tummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi talonpoikaissotajoukon lähenemistä.
Henrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli sellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja pienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin jäykän käytöksen lisänä — kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja kopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen, kävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi katsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa kävelivät muurilla edes takaisin.
"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke", sanoi Engelbrekt, "miten
Nyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.
Minä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko
sovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?"
Vouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin, niin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti hymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö, vaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän, joka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä, suoraan ilmaan.
"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä", sanoi hän, "joka muutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata ja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan, mutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi, että hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua Ringstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin helposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole koskaan tätä linnaa valloittava!"
Tällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin oli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta näin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä Engelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti kannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää tuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului ratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin silmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata", virkkoi Engelbrekt, "mutta Jumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä vetänyt ulos tukasta."
Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa talonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.
Vouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin ennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen kuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua "ryntäyskattoa." Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai kokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.
Tähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli saapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton rakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka istui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.
"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme…"
Miehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.
"Olen kuullut mainittavan", sanoi Engelbrekt, "että tuolla Itämeren tuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet vallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana suojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8] vastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän."
Kaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi oikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen ja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.
"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen siirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me rakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine rintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan, vanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä sitä mukaa kuin torni kohoo."
"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa vastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi."
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti menemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista rannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin rakentamista varten.
Engelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli jälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän saapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:
"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt."
Tämä laskeutui hevosensa selästä ja riensi tupaan, mutta ovessa tuli pater Johannes vastaan.
Jos mies olikin mieluinen vieras, niin olivat hänen kasvonsa kuitenkin synkät ja onnettomuutta ennustavat. He menivät tupaan ja heidän käytyänsä istumaan alkoi munkki tehdä selkoa puuhistaan, siitä lähtien kuin he erosivat Borganäsin luona.
"Voinet kai, Engelbrekt", niin päätti hän puheensa, "yhtä hyvin itse huomata kuin minä voin sanoa, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet mahtane olla sinulle suosiollisia. Jotakin heillä lienee tekeillä, jonka tähden he eivät vielä ole esiytyneet sinun ja valtakunnan rahvaan vihollisina … mutta nyt lienee se aika jo käsissä, jolleivät saamani tiedot pahoin petä."
"Ovatko nuo hyvät herrat sitten koonneet väkeä ja aikovatko he marssia minua vastaan…?"
"Eivät, sitä he tuskin kyennevät tekemään, siihen on heidän voimansa liian vähäinen ja kuningas liian kaukana. Ei, nyt muutamien päivien perästä pidetään Vadstenassa herrainpäivät. Kuningas on itse heidän kehotuksestaan kuuluttanut kokouksen. Elokuun 16 pnä, niin on minulle sanottu, pidetään kokous."
"Herrainpäivät!… Ja siellä aikovat nuo jalot herrat päättää minusta ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Niin kuin sanoit… He aikovat haastaa sinut tuomioistuimensa eteen ja tuomita sinut kapinoitsijana, sellaisena, joka on tarttunut aseihin isänmaata vastaan."
"Toisin sanoen, he pitävät Engelbrektiä valtakunnankavaltajana."
"Niin pitävät."
Engelbrektin otsa painui syviin kureisiin ja hän laski päänsä kättensä nojaan. Niin kului hetkinen, mutta yht'äkkiä hän kavahti pystyyn ja hänen otsansa oli kirkas ja katseensa säteili.
Munkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli nähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta pulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.
Silloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään pienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo pieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt samoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia oli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät harhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että hän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen olisi pitänyt häntä pystyssä.
"Tämän löysimme metsästä", sanoi vuoritilallinen, "mutta aivan pensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt seisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta pensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen, kun kummaksemme vedimme esiin tämän … Kirjuri-Martin arvellakseni, jollen pety. Ja tämä", lisäsi hän, "tämä hänellä oli kätkettynä takkinsa alle."
Vuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.
"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit", voihki pikku kirjuri.
Miehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.
"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?" kysyi hän. "Isäni vihamies on minunkin vihamieheni!"
"Isäsi…?"
"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt…? Hän ei pidä minua rakkaampana kuin isäänikään!"
"Ja kuinka yhdyit häneen?" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää tätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.
Pieni kirjuri näytti näin lopen kurjanakin arvaavan hänen ajatuksensa ja vastasi:
"Muistat kai mitä maantiellä viime yönä tapahtui… Belgsting ei halunnut näkijöitä. Sen tähden hän sitoi minut ja heitti vuorelta alas! Mistä hän tuli, sitä en tiedä, mutta hänet nähdessäni minä pysähdyin ja, uskoppa tai elä, mutta henkesi ei olisi ollut paljon arvoinen, jollen…"
"Mistä sitten tulit itse, Martti?"
"Olen Göksholman herran Pentti Steninpojan palveluksessa ja matkustan hänen asioissaan."
"Oletko sinä Pentti ritarin palveluksessa?" huudahti Engelbrekt ja hänen äänensä ilmaisi sekä kummastusta että harmia. "Ja minne matkasi pitää, koskapa ajoit sellaisia teitä, että yhdyit Belgstingiin?"
"Jösse Eerikinpojan palvelijan täytyy kulkea salateitä … mutta muutoin olin matkalla ritari Bo Steninpojan luokse, joka nyt kyläilee herra Kaarlo Knuutinpojalla Fågelvikissä, ja hänen luotansa minun piti ajaa Knuutti piispan luokse Linköpinkiin, niin kuin voit laukussa olevista kirjeistä nähdä."
Engelbrekt otti ulos kirjeet ja silmäili päällekirjoituksia, jotka osottivat kirjurin sanat tosiksi. Muiden joukossa oli myöskin muuan, joka ei ollut lukittu, mutta oli varustettu Pentti ritarin ja hänen poikansa allekirjoituksilla ja sineteillä.
"Tuo avonainen kirje", sanoi silloin vanki, "on osotettu minulle ja todistaa, että olen Göksholman ritarin uskollinen palvelija. Se sisältää palkanlupauksen minulle niistä palveluksista, jotka olen hänelle tehnyt, ja niistä, jotka vast'edes vielä olen tekevä…"
"Tärkeitä toimia ne mahtavat olla, joissa jalo ritari käyttää sinua sananviejänä, Martti… Minä ja ystäväni tuskin uskoisimme mitään sinun käsiisi."
Oli selvää, että Engelbrekt halveksi vangin tiedonantoja, joita hän tuskin ollenkaan uskoi. Ainoastaan yhteen hän kiinnitti huomionsa, se kun oli vakuutuksena sille mitä yö oli hänelle todistanut, että näet hänen lapsuudenystävänsä salaisesti väijyi hänen henkeänsä. Ja siitä tuli tuo hänen kulmillaan näkyvä synkkä ilme, tuo syvä surumielisyys, jonka hänen seuralaisensa olivat huomanneet jo kohta Ringstaholmaan saavuttua. Vangin näkeminen ja tämän tuomat tiedot, vaikkakin ne antoivat ainoastaan aavistuksen siitä, että vehkeiden paja oli käynnissä, jonka seikan aina ensiksi täytyi tulla mieleen, kun kuuli Jösse Eerikinpojan entisen kirjurin olevan asioissa valtakunnan herrain kanssa; vangin näkeminen herätti nuo synkät ajatukset taas uuteen eloon.
Vanki taas puolestaan älysi sangen hyvin, että hänellä oli varsin vähän pelastumisen toivoa. Ainoastaan aikaa voittamalla saattoi hän jotakin toivoa, ja joka tapauksessa ainoastaan sillä ehdolla, että tavalla tai toisella sai hätänsä uusien herrainsa tietoon. Mutta saadakseen heidät oikein ponteviin toimiin hänen hyväksensä oli hänen myöskin voitava antaa heille joitakin tietoja heidän tärkeimmästä asiastaan, kreivintyttärestä. Itse hän oli täysin vakuutettu arvoisan neidin paenneen Engelbrektin turviin. Koko asia riippui nyt siitä, saattoiko hän jollakin tavoin käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada jonkinlaista johtoa tiedusteluilleen, mihin turvapaikkaan Engelbrekt oli hänet kätkenyt. Kaiken tämän hän sai silmänräpäyksen ajalla ajatelleeksi, vaikka näköjään olikin niin uupunut ja voimaton, että vuoritilallisen pari kertaa täytyi oikein pontevasti huomauttaa, että hänen välttämättömästi oli pidettävä lihaksensa jännitettyinä.
"Kummalliselta minusta tuntuu", arveli munkki, "että nuo jalot herrat lähettävät sinut sanoja ja kirjeitä tuomaan tänne Itägötinmaalle, vaikka he itse kai saapunevat Vadstenan kokoukseen."
"Metsän pohjoispuolen herroista mahtanee harvoja tulla tänne alas", vastasi vanki typeränsekaista säveyttä oivallisesti teeskennellen, "koskapa talonpoikaissotajoukko sulkee heiltä tien."
"Näytät olevan sangen hyvin perehtynyt herrain tuumiin, Martti", jatkoi munkki, mutta hänet keskeytti Engelbrekt, joka nämä viimeiset sanat kuultuaan heräsi ajatuksistaan.
"Tietänet kai, Martti", sanoi hän, "henkesi olevan vaarassa, mutta laki sinut kuitenkin tuomitkoon. Mutta tuumi nyt, voitko minulle ja valtakunnalle tehdä hyviä palveluksia, — silloin voitaneen ehkä tuomiotasi lieventää!"
"Säästä minua, mies parkaa", rukoili vanki, "tahdon tehdä kaikki mitä pyydät, Engelbrekt."
"Lakia seuraamatta en voi enkä tahdo mitään tehdä hyväksesi, mutta jos voit antaa minulle sellaisia tietoja, jotka ovat valtakunnalle hyödyksi, niin olen puhuva puolestasi."
Ilonilme välähti kirjurin viekkailla kasvoilla, kun hän kuuli nämä sanat, mutta niin nopeasti, niin pian ohi mennen, ett'ei kukaan sitä huomannut.
"Kysele minulta, Engelbrekt, ja kaikki mitä tiedän, tahdon sinulle sanoa!"
"Olet oleskellut Göksholmassa, Martti", jatkoi Engelbrekt, "ja sinä ajelet Pentti herran asioilla, niin kuin itse sanot ja niin kuin hallussasi olevat kirjeet osottavat, mutta jos nämä ovat tärkeitä, niin miks'ei ritari itse matkusta tänne alas, erittäinkin kun hän samalla voisi saapua kuninkaan kokoonkutsumille herrainpäiville Vadstenaan! Sano minulle mitä siitä tiedät!"
"Minkä tiedän, sen olen sanova, koska pyydät, mutta varmaankaan et asian kuultuasi minua hyvin silmin katsele. Siitä kuitenkin saat nähdä, että minulla on aikomus palvella sinua ja isäini valtakuntaa. Herrat ovat kovin vihoissaan sinulle ja ne, jotka eivät ole lupautuneet uskolliseen yhteistoimintaan kanssasi, ovat kiukkuisempia vihamiehiäsi kuin Eerikki kuningas itse. Nämä eivät uskalla tulla tänne alas sotajoukkosi keskitse, mutta ne, jotka ennestään ovat täällä, aikovat nyt Vadstenan herrainpäivillä haastaa sinut valtakunnan neuvoston eteen ja tuomita sinut valtakunnan kavaltajana…"
"Ja näissäkö asioissa ratsastat Pentti ritarin puolesta
Itägötinmaalle?"
"En, minun asiani oli toinen … mutta monta salaista sanaa on metsäin kautta kulkenut tänne sinun ja sotajoukon ohitse, Engelbrekt!"
"Ja mikä sitten oli sinun asianasi?"
"Minun asiani on toinen eikä se ole sinulle eikä valtakunnalle minkään arvoinen", vastasi vanki siekaillen, mutta yhtä nöyrän ja sävyisän näköisenä, kuin oli ollut koko ajan.
Ja viekas kirjuri alkoi sitä paremmin kyetä hallitsemaan ajatuksiansa ja sanojansa, kuta enemmän huomasi salaisten toiveittensa rupeavan toteutumaan. Se minkä hän oli sanonut ei oikeastaan ollut mitään muuta, kuin mitä Engelbrektin piti jo ennestään tietää, ja vaikka se olikin tosiolojen mukaista, niin ei se kuitenkaan voinut Göksholman herrain silmissä häntä pahentaa, mutta täällä se sitä vastoin saattoi hankkia hänelle luotettavaisuutta, joka oli omiansa hyödyttämään sitä asiaa, jota hän nyt pyrki yhä lähemmäksi.
"Olipa asiasi arvokas tai arvoton", vastasi Engelbrekt, "niin tahdon sen kuitenkin tietää. Minkä palveluksen olet Pentti ritarille ottanut tehdäksesi, jonka hän tahtoo palkita niin runsaasti, että siitä lahjoittaa sinulle yhden kartanoistansa?"
"Suokoot Jumala ja kaikki pyhimykset minulle anteeksi, että ilmaisen ritarin salaisuuden, koskapa et minua usko, kun sanon, ett'ei toimeni ole valtakunnalle minkään arvoinen … minä ajelen rakkaudenasioissa!"
"Rakkaudenasioissa ritarin…?"
"Pentti ritarin pojan puolesta", täydensi vanki, "herra Maunu
Pentinpojan puolesta."
"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä luvatusta palkinnosta päättäen." Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä kysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, "sepä asia ei minuun kuulu."
"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt", jatkoi vanki. "Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta, koskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti matkani sinun luoksesi."
"Minunko luokseni?" huudahti Engelbrekt, "olitko kosintaretkellä minun luokseni…?"
"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää, mistä olin Maunu herran morsiamen löytävä."
Engelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut. Kirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi hiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän ajatuksen mahdottomana ja jatkoi:
"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja tietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa…"
Keneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman Bermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa näytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki, jonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin hellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen sanoistaan välittämättä…
"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan herra Niilo Kustavinpojalle", sanoi hän vuorimieheen kääntyen… "Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle rauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli tiedän", sanoi hän vankiin kääntyen, "olet herrainpäivistä puhunut totta…"
"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt", huokaili vanki polvilleen langeten.
"Nouse ylös, nouse ylös", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, "siitä on pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva."
Sen jälkeen hän antoi kädellään merkin ja vuoritilallinen vei ulos kirjurin.
Alullepantu piiritys ja kaikki mikä siihen kuului, niin kuin sotajoukon järjestäminen osastoihin sekä suojakattoa varten linnansillan edustalle että muita tekeillä olevia piiritystarpeita varten ja etupäässä tuon ison lautan rakentamista ja sille pystytettävää tornia varten — kaikki tämä piti sekä Engelbrektiä että Hermania päivän ajalla täydessä toimessa. Ja näyttipä vielä siltä, kuin edellinen tahallaan olisi valinnut vaikeimman työn jälkimmäiselle, vaikka hän aina leppeästi hymyillen katseli, millä innolla ja reippaudella nuorukainen täytti jokaisen saamansa käskyn.
Pater Johannes jäi itsekseen ja vanhan Uivin seuraan, joka tällä kertaa näki olevansa velvollinen luopumaan vanhoista tavoistaan; hän näet teki paterille kokonaista kolme kysymystä: 1:ksi kuinka hänen emäntänsä jaksoi, 2:ksi oliko halla pannut rukiin isännän vainioilta, ja 3:ksi vieläkö Belgstingin tytär lauleli laulujansa luhtihuoneessa. Viimeksi mainittu näkyi olevan ukolla erityisenä huolena. Pateri teki selon kaikesta ja niin kului aika. Iltapäivällä munkki käveli piiritysjoukkoa katselemassa ja tarkasteli alullepantuja toimenpiteitä sekä nyökäytteli tuon tuostakin hyväksyen päätänsä. Erittäinkin hän tarkkasi hirsilautan ja tornin rakennustöitä ja iltasilla kun hän palasi Ringstadiin, ilmaisivat hänen kasvonsa pelkkää tyytyväisyyttä.