Kun Engelbrekt myöhään illalla tuli, niin toivotti munkki hänelle onnea piirityksen hyvästi päättymiseen.
"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen", sanoi vastaten Engelbrekt, "sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä odottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle päin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen Smålantiin."
"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt", sanoi siihen munkki, "mutta ensin pitää sinun päästä selville valtakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko vapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan lainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa kuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole kieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä…"
"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille", lausui Engelbrekt. "Elkööt unhottako, että heidän itsensä on noudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat tarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi olemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan valtakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät siitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat velvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni kaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää sarkojamme ja louhia vuoriamme… Minä menen Vadstenaan, Johannes, herrainpäiville!"
"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot herrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin tulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia… Minä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä olet saava tarkat tiedot."
"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?" kysyi Engelbrekt selvästi kummastuksissaan.
"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot nuoruuden erhetykset… Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun nuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala. Minä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka useammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään."
"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun pitäisi mennä samaa tietä…"
Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.
"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt… Viime päivät ovat paljon muuttaneet mieltäni tässä asiassa."
"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos… Suru sitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat… Varmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta siihen asiaan voidaan saada."
"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan … muutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista, jotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän syntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata."
Molemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin kookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä virtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.
Vähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti munkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti ryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja täyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan valaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta kiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan mielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan ritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin. Ja ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa pitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten sävelten synnyttämiin haaveiluihin.
Albrekti kuningas ratsaille nous.
Kannukset, satulat on uudet;
Varhain kun kansa jo kirkkohon käy
Kylähän Risebergan saapui jo hän.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin
Korpea synkkää ja suurta;
Ladhärdan portille tullessa heidän
Riemuiten sydämensä löi.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
"Bernhardin omaksi Elisif ei
Konsana joutua saata;
Lupauksen lasna jo Luojalle vei
Luostarin mullassa maata."
"Syntynyt hän tähän maailmaan
Suvusta suurest' on, mahtavasta;
Bernhardin ottais' jos miehekseen,
Säätyä loukkais se meidän!"
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.
Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.
Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan metsästä pölkkyjä kaatamasta.
* * * * *
Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti. Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.
Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi. Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama mietintäaika.
Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä. Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi, Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa edustalle ja jätti suitset Uiville.
Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:
"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"
Vähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä näytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja linnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan oli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana huulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka häpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan. Engelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi hirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus lannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä, niin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli uhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.
Pakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt tyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin Vadstenasta palaamiseen asti.
Kohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä leiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa ajaksi.
V.
Vadstenassa.
Vadstena[10] oli tähän aikaan Itägötinmaan tärkeimpiä paikkakuntia. Alkujaan oli se folkungien omaisuutta, mutta kuningas Maunu Eerikinpoika ja hänen kuningattarensa lahjoittivat sen pyhän Birgitan, kuninkaan heimolaisen, äsken perustamalle luostarikunnalle, jonka sääntöjen mukaan munkkeja ja nunnia piti asuman yhdessä rukoillen ja maailmasta luopuen samain muurien sisällä. Jokaisella ajalla on tapansa ja niinpä pidettiin Ruotsissakin, kohta luostarin rakentamisen perästä, hyvään tapaan kuuluvana kaikin tavoin pitää siitä huolta ja sekä jälkisäännöksillä että lahjoilla osottaa kunnioitusta ja rakkautta tälle ruotsalaiselle pyhimykselle ja hänen laitokselleen. Suurimpana kunniana pidettiin leposijan saamista luostarin pyhitettyjen muurien sisään.
Luostarin päänunnat otettiin maan ylhäisimmistä suvuista. Ensimmäinen luostarin perustamisen jälkeen oli Ingegerd, Margareta kuningattaren kasvattisisar, joka, kuten pahat kielet kuiskailivat, oli ollut joissakin luvattomissa suhteissa Linköpingin piispaan Knuutti Bonpoikaan. Hän kuoli vähää ennen kasvattisisartansa. Margareta kuningatar oli itse ruvennyt "ulkosisareksi"[9] ja hän oli sinne asettanut Holsteinin kreivin Gerhardin tyttären, Ingeborgin, nunnaksi. Vadstena oli ollut Margareta kuningattaren mieluisimpana olinpaikkana hänen Ruotsissa oleskellessaan ja seuraava kuningatar, tuo jalo, hyvä ja lujatahtoinen Filippa, Eerikki kuninkaan puoliso, piti luostaria yhtä rakkaana kuin Margaretakin. Hänet olikin sinne haudattu ja Eerikki kuningas oli määrännyt pidettäväksi kallisarvoisia messuja hänen muistonsa kunnioittamiseksi ja hänen sielunrauhansa takia.
Kaikki tämä teki Vadstenan hyvin suosituksi paikkakunnaksi, jossa tuon tuostakin joukoittain herroja ja niiden palvelijoita oleskeli, joko, kuten nyt, kokoutuakseen neuvottelemaan valtakunnalle tärkeistä asioista, taikka viettääkseen jotakin juhlaa, tavallisesti hautajaisia. Siitä elostuikin Vadstena ja saavutti alussa 1400-lukua kaupunginoikeudet sekä voitti kohta Skeningen, joka ennen P. Birgitan aikoja yhdessä Söderköpingin kanssa oli Itägötinmaan etevin kaupunki.
Oli myöhäinen sunnuntai-ilta elokuun 15 p:nä. Joukoittain ihmisiä oli liikkeellä noilla mutkaisilla kaduilla katselemassa ja ihmettelemässä niitä monia komeita herroja, jotka asemiestensä seuraamina ratsastivat kaupunkiin toinen toisensa perästä. Monta oli jo tullut, mutta vielä odotettiin useita, erittäinkin Linköpingin piispaa. Kaunis ilta houkutteli myöskin useita ulkopuolelle kaupunkia, niin että pohjoiseen ja itään päin vievillä teillä oli vilkasta liikettä.
Kävelevistä varsinkin eräs pitkä mustamunkki herätti huomiota kookkaalla vartalollaan ja voimakkaalla käynnillään, vaikka harmahtava parta, joka aallokkaana valui ylösvedetyn päähineen alapuolelle, ilmaisi hänen jo parhaat vuotensa eläneen. Hän oli viimeisten joukossa lähtenyt kaupungista, niin että huvikävelijät tulivat häntä vastaan ja jotkut muistelivat nähneensä tämän mustamunkin Pyhän Yrjänän ammattikunnan kokoushuoneen edustalla, johon joukko jo saapuneita herroja oli kokoutunut neuvottelemaan. Varmaankin hän kuului jonkun piispan seurueeseen, sillä olihan hänen nähty hetkiseksi menevän kokoushuoneeseenkin.
Munkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista väkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja tyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle tien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle. Täällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään kuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan tietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei ollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei kuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin päin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.
Tällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa niistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi munkin eteen ja kysyi:
"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti ratsastanut tänne sisälle?"
Se oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä pitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa punainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen puhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet pystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.
Munkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua edelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle hän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta hän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän pysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle ympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia. Hänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä sisälle.
Mutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin kohta luostarin portilla.
"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?" kysyi hän, kun muutaman birgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä aukosta.
"On, veli!" vastasi munkinpää.
"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!"
Munkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät dominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että hän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.
Vähän ajan perästä kuului salpa vedettävän portista ja birgittiläismunkki avasi sen dominikaanille.
"Arvoisa isä Knuutti piispa on veljien rukoushuoneessa", sanoi edellinen, "mutta ruokasalissa voinet häntä odotella, veli!"
Dominikaanimunkki nyökäytti päätänsä ja astui munkkiluostariin päin, joka nyt oli erityisenä rakennuksena nunnaluostarista erillään, samoin kuin munkkien puutarha oli korkealla muurilla erotettu nunnien puutarhasta. Tällainen ei ollut alkuperäinen perustajan tarkoitus ollut, mutta alituisesta yhdessäolosta juurtuneen siveettömyyden takia oli Filippa kuningattaren tahdosta tällainen määräys tehty. Ne olivat isoja, komeita rakennuksia, jotka jo ulkomuodollaan ilmaisivat, että niissä asui sekä koti- että ulkomaisten ylhäissukujen jäseniä. Etenkin oli hakatusta vuolukivestä rakennettu luostarinkirkko iso ja komea. Koko luostari oli milt'ei uudelleen rakennettu Margareta kuningattaren aikana, sen jälkeen kuin suurin osa siitä vuotta ennen Albrekt kuninkaan tappiota Falköpingin luona oli palanut poroksi.
Munkki jätettiin aivan itsekseen eikä kukaan ihmetellyt, että hän mieluummin valitsi varjoisan puutarhan odotellakseen piispan kirkosta palaamista kuin helteisen ruokahuoneen. Mutta kohta puitten varjoon päästyänsä kääntyi munkki luostarinkirkolle päin, jonka holvien alle hän kohta astui. Kirkko oli tällä hetkellä aivan tyhjä; joku kynttilä paloi pyhimyskuvain edessä ja noilla lukuisilla alttareilla, joita kaikkiaan oli kokonaista 62; mutta niistä leviävä valo oli kerrassaan riittämätön valaisemaan kirkon korkeita holveja ja kuutamo, joka värillisistä ikkunoista loi hämärää valoansa patsasrivien väliin, teki myöskin osaltansa hämärän tuntuvammaksi.
Vähän matkan päässä itäisen päätyseinän keskustasta oli "Veljien kuori" rauta-aidalla kirkosta erotettuna. Aivan tämän viereen asettautui dominikaanimunkki. Hän kuuli, miten kaksi miestä puheli sen sisällä.
"Sellainen on hänen ja talonpoikain menettely ollut, arvoisa herra piispa", kuului nuorehko ääni lausuvan juuri kun munkki pysähtyi, "ja varmaan teette te ja muut valtakunnan neuvoston herrat kuninkaalle, itsellenne ja valtakunnalle kelpo työn, jos lopetatte tämän vallattomuuden. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta teille alusta alkaen esittää tätä pitkää kertomusta, mutta varmaan teillä on siitä oleva hyötyä, kun nyt aiotte kokoutuneiden herrain puhetta johtaa!"
"Kiitos, Juhani Wale", sanoi nyt toinen ääni, josta munkki tunsi Knuutti piispan, "kiitos vaivoistanne; monessa kohden en tuntenut asiaa siten, kuin te nyt olette minulle selvittänyt ja kertonut. Mutta sallikaa minun nyt saada kuulla, miten Ringstaholman-matkanne päättyi."
"Sieltä ei teillä ole mitään peljättävänä, arvoisa herra! — Engelbrekt ei muuta ajatellut kuin linnan rynnäköllä valloittamista ja mikäli tiedän, mahtanee hän siinä purra hampaansa poikki, jos vaan asia niin pitkälle menee… Sillä jos tahdotte punnita niitä neuvoja, jotka uskallan teille esittää, niin varmaankin saatte niistä paljon hyötyä."
"Sallikaa minun kuulla neuvonne, Juhani Wale! Te tunnette asian ja puheenalaisen henkilön … kuuntelen teitä sen tähden mielelläni…"
"Teidän tulee sitten pitää mielessänne kapinoitsijan omat sanat laista, jota hän sanoo tahtovansa puolustaa… Valtakunnan neuvosto voi kutsua hänet eteensä ja hän on tuleva, koskapa hän ei saata rikkoa vanhaa tapaa, kuten itse sanoo… Jos hän tulee, niin hän on vallassanne…"
"Ja jollei hän tule", kuului piispa keskeyttävän.
"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän itse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä todistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te voitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee."
"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?"
"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän itsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata herraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta puhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet neuvoni…"
"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani
Wale."
Vastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu hämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi muutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat lähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa ynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät astumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona oleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin ja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.
Yht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin sisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään rauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat alttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja muodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen paikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.
Sieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa, etenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet valtaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi koskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi ymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois avaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin. Sielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin kyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon kukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen ja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.
Pitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä paikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli kirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi nähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se ensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä — Engelbrekt ja ne, jotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon jalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme kukkaisen paratiisin yrttitarhassa.
Engelbrekt rukoili — siltä hänestä tuntui — rukoili Jumalaa aamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä otsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi antaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi mustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes yht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.
Joku näkykö, vaiko vain rakastavan sydämen levottomuus se oli kiihottanut mielikuvitusta ja loihtinut näyn aivojen hermosyihin?
Munkki painoi kädellä otsaansa, joka oli märkänä kylmästä hiestä. Hän heitti päähineen alas päälaeltaan ja henkäsi syvään.
Hänen edessään kohosivat kirkonholvit korkeina ja majesteetillisina ja kuun säteet pitivät äänetöntä kisaansa lattialla, patsailla ja pyhimyskuvilla. Kaikki oli entisellään, mutta vapaudensankarin kuva oli hävinnyt.
Kuulumattomin askelin munkki astui kuoriin alttaripiiriä kohti. Toiset ajatukset valtasivat hänen mielensä täällä. Hän oli taas näkevinään näyn. Hän pysähtyi ja ojensi kätensä ja vihanliekki hehkui hänen tummissa silmissään. Mutta kohta muuttui kasvojen ilme. Leppeä hymy ilmautui huulille ja hän nousi porrasaskelmia myöten alttarin eteen.
Täällä hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta aivan seinän vieressä, missä varjo oli synkin. Päätänsä hän nojasi ylintä askelmaa vasten. Hänen rukouksensa oli harras ja sydämestä lähtevä ja kivi, johon hän päätänsä nojasi, oli kyynelistä kosteana, kun hän jonkun kerran kohotti päätänsä ja ojensi kätensä korkeutta kohti.
Tällä välin aukeni hiljaa muuan syrjäovi ja kaksi naisolentoa astui kirkkoon. Toinen oli korkea ja majesteetillinen, toinen kulki kumarassa. Jälkimmäinen nojasi edelliseen, joka melkein kantoi hänet alttarin eteen, johon hän vaipui polvilleen kädet pään yli ristissä.
Kului hetkinen, jonka ajalla myöskin nunnapukuinen nainen oli tehnyt ristinmerkin ja rukousnauhaansa nyplien kuiskannut rukouksen. Alttarin eteen polvistunut kantoi samallaista pukua kuin ylhäiset ritarinrouvat, vaan yksinkertaisempaa ja vakavampaa. Näköjään hän oli hyvin heikko ja ainoastaan nunnan avulla hän kykeni nousemaan rukousrahilta.
"Kiitos, hurskas äiti!" kuiskasi hän ja tarttui nunnan käteen, jota suuteli, "kiitos hyvyydestänne köyhää, onnetonta vaimoa kohtaan. Ah paljon, paljon ovat elämäni vaiheet vaihdelleet siitä kuin viimeksi olin täällä…"
"Herra on heikkojen ja onnettomain ystävä. Elkää surko, jalo rouva! Olette turvautunut häneen, joka yksin taitaa auttaa… Ja täällä temppelinholvien rauhallisuudessa, täällä Jumalan kasvojen edessä tahdon pitää lupaukseni ja kuunnella rippiänne."
"Monta vuotta takaperin", jatkoi ripitettävä, "silloin kuin poskeni vielä punottivat nuoruutta ja terveyttä, rakastin hehkuvin sydämin miestä, jota ylpeä isäni ei sallinut minun saada puolisokseni; mutta rakkauteni oli voimakkaampi kuin kuuliaisuuteni isäni käskyille — minä pakenin sydämeni rakastetun kanssa ja rupesin hänen morsiameksensa. Pari vuotta kului ja…"
Hän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän ponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän olisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.
"Ja sitten hävisi onni?" täytti nunna.
"Isäni löysi syrjäisen kotimme ja riisti minut sieltä. Olin yksin kotona ja istuin lapseni kehdolla, kun miehet tulivat ja sitoivat minut ja panivat hevosen selkään sekä veivät minut pois, kauvas isäni linnaan Meklenburgiin, ja siellä minua pidettiin edelleen vankina. Silloin astui muutamana päivänä isäni vankilaani. 'Kaksi ehtoa', sanoi hän, 'on sinulla valittavana: kuolema tai se mies jonka olen sinulle valinnut!' Tuhannesti mieluummin tahdoin kuolla kuin pettää lapseni isän ja sen sanoinkin hänelle. Sitten kului taas vuosi ja taas astui isäni eteeni. 'Olen vaan koetellut sinua, tyttäreni', sanoi hän, 'en sinua enää pakota, saat kuulua tuolla tuntureilla eleskelevälle talonpojallesi, mutta vielä kerran tahdon panna rakkautesi koetukselle'. Voitte käsittää iloni, hurskas abbedissa äiti! Olin ilosta mielettömänä eikä mikään isäni pyyntö ollut liian vaikea täytettäväkseni, niin oli sydämeni kiitollinen ja onnellinen. 'Laita itsesi valmiiksi', sanoi hän, 'menemme Ruotsiin. Vadstenassa olen sopinut yhtyäkseni Juhanin kanssa, luostarissa toimittaa vihkimisenne valtakunnan herrain ja aatelismiesten läsnä ollessa Linköpingin piispa Knuutti'."
Seinän varjosta, vastapäätä sitä paikkaa, missä naiset seisoivat, kuului rahinaa, ikään kuin joku olisi noussut pystyyn lattialta ja silloin pyyhkäissyt seinää. Sairasta näytti pöyristyttävän, mutta abbedissan kehotuksesta hän rohkaisi mielensä ja jatkoi keskeytynyttä kertomustaan.
"Tulimme Ruotsiin, tulimme Vadstenaan, tulimme tänne alttarin eteen, mutta juuri kuin astuimme kynnyksen ylitse, heitti isäni päälleni valkoisen hunnun ja kuiskasi korvaani: 'ole huoleti … vihkimisen jälkeen!' Hunnun lävitse näin pitkän miehen ojentavan minulle kätensä alttarin edessä ja sydämeni sykki ilosta, olin tuntevinani hänet, jota silmäni halusi nähdä, ja minusta tuntui siltä kuin eivät vihkijäiset koskaan olisi ottaneet loppuakseen. Mutta sitten vaikeni piispa, huntu nostettiin päästäni … ja edessäni seisoi se, jonka isäni oli valinnut herrakseni ja isännäkseni… Päätäni pyörrytti, yhtä seikkaa vaan kykenin selvästi ajattelemaan, sitä että halusin kuolla, ja vaivuin maahan juuri tähän … juuri tähän."
Vanha rouva heltyi itkuun; kesti kauvan ennen kuin hän kykeni jatkamaan.
"Kaikessa siinä mitä nyt olette sanonut en kuitenkaan huomaa mitään tuomittavaa", virkkoi päänunna lempeällä äänellään.
"Ei, ei… Mutta sitten kuninkaan hovissa, jonne minut vietiin ja jossa minut pakotettiin hymyilemään, vaikka suru sydäntäni kalvoi — siellä näin kerran oikean puolisoni ja yöllä kaatui tuo toinen hänen miekkansa iskusta. Minä kiitin Jumalan äitiä siitä… Katso, se on rikokseni ja sitä olen tahtonut rukoilla anteeksi, juuri tässä… Minä toivoin ja iloitsin toivoessani nyt saavani palata oikeaan kotiini ja lapseni luokse; mutta toivoni minut petti … ja pitkät, pitkät vuodet olen itkenyt sydämeni julmaa iloa ja toivonut päästöä…"
"Nyt olen jälleen nähnyt hänet", jatkoi hän hetken kuluttua, "jota en koskaan ole lakannut rakastamasta, nyt olen nähnyt poikani … mutta molemmat ovat minulle vieraita ja toisen silmissä olen vaan avionrikkoja…"
Kyynelet ja huokaukset tukahduttivat hänen äänensä ja hän olisi vaipunut lattialle, jollei abbedissa olisi ottanut häntä syliinsä. Seinän varjosta kuului taas rahinaa, ikään kuin joku olisi koettanut sieltä tulla esiin, mutta olisi kaatunut takaisin muuria vasten.
"Toivoin", jatkoi syntejänsä tunnustava, "toivoin, kun seurasin sukulaistani, Ewerstenin Hannu kreiviä, tänne saavani tavata sekä miestäni että poikaani ja kertoa heille kaikki … ja minä olen tavannut heidät, mutta … kenties jo tätä toivoessani tein syntiä, kenties on Jumalan äiti tahtonut rangaista minua jo pelkistä rukouksistani… Nyt tiedätte kaikki, äiti … jos voitte antaa sydämelleni lohdutusta, niin sitä rukoilen…"
Näin sanoen hän vaipui polvilleen abbedissan eteen, joka lempeän vakavasti ojensi kätensä hänen päänsä ylitse ja juhlallisella äänellä lausui:
"Sen vallan nojalla, jonka Rooman pyhä isä on antanut minulle tämän pyhän sisar- ja veljes-yhteyden johtajana, nostan pois kaikki synnin sumut sydämeltäsi ja rukoilen sinulle Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten siunausta! Nouskaa, tyttäreni", jatkoi hän sen jälkeen ja tarttui polvistuneen käteen, "nouskaa tyttäreni, elkääkä surko. Teitä on paljon koeteltu tässä maailmassa… Jumalan äiti ja pyhä Birgitta ovat jo täällä panneet alulle tehtävänsä pestä teidät puhtaaksi tämän maailman pahuudesta: vaelluksenne kiirastulen lävitse ei tule kestämään kauvan."
Näin sanoen hän nosti polvistuneen pystyyn ja painoi suudelman hänen otsallensa, jonka jälkeen hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vei hänet hiljaa ulos kirkosta.
Mutta muutaman patsaan juurella oli munkki pitkänänsä, ikään kuin olisi kaatunut aikoessaan rientää esiin varjosta, jossa oli ollut. Hänen oikea kätensä oli kovasti painettuna sydäntä vasten ja vasen oli ojennettuna, ikään kuin hän kaatuessaan olisi tahtonut jotakuta tavottaa.
Luostarin kello ilmoitti keskiyön tulleen ja samalla astui muutamasta kirkon ovesta sisälle vähäinen joukko munkkeja, palavat vahakynttilät käsissä, toimittamaan messua jonkun vainajan haudalla.
Maanantaiaamuna elokuun 16 p:nä pidettiin Knuutti piispan asunnossa kokous, ja kun herrainkokouksen avaamisen aika oli tullut, niin nähtiin paitsi Knuutti piispaa itseänsä myöskin Skaran Sigge piispan ja Birger Trollen sekä vielä parin valtaneuvoksen kulkevan sieltä yhdessä sille talolle, jossa kokousta oli määrä pitää.
Tavallisesti pidettiin neuvoston kokoukset isossa keskusteluhuoneessa — locutorium seculare — joka oli veljien kokoushuoneustossa. Mutta tällä kertaa oli valittu talo kaupungin lounaiselta kulmalta.[11]
Piispan asunnossa pidetty neuvottelu oli tehnyt vähän viivykkiä, niin että toiset herrat olivat jo olleet koossa hetkisen, kun piispa ja hänen seuralaisensa saapuivat. Vanhimpana läsnä olevista piispoista, koskapa ei ainoatakaan arkkipiispaa ollut saapuvilla, kävi Knuutti piispa istumaan kunniaistuimelle pitkän pöydän päähän, jonka ympärille muut herrat asettuivat iän mukaan, kuitenkin siten, että Tuomas piispa istui Knuutti piispan oikealla puolella ja Sigge piispa vasemmalla. Ritarit, joita oli saapuvilla neljä, istuivat Tuomas piispan sivulla ja sitten muut kaksitoista herraa, jotka eivät vielä olleet saaneet ritarinarvoa, vaan olivat ainoastaan aseenkantajia eli asemiehiä, kuten sanottiin. Nuo neljä ritaria olivat Maunu Birgerinpoika, Niilo Erengislenpoika, Kustaa Algotinpoika (Sture) ja Bo Steninpoika (Yö ja Päivä). Asemiesten joukossa istui Kaarlo Orminpoika, jolla vaakunassaan oli oinaanpää (Gumsehufvud) ja hänen jälkeensä Birger Trolle, yksi niitä harvoja, joiden tähän aikaan huomataan käyttävän vaakunamerkkiänsä liikanimenään. Muista oli huomattavin Filip Pietarinpoika (Bonde), Kaarlo Knuutinpojan orpana.
Se pitkä pöytä, jonka ääressä neuvosherrat istuivat, täytti huoneen keskustan, niin että toinen pää ylettyi lähelle pääseinää ja toinen ovelle, joka oli huoneen pitkällä puolella. Ulkopuolella ovea oli luhdin eteinen, josta kiertoportaat veivät alas torille. Alhaalla seisoivat ritarien palvelijat ja paljon kansaa käveli siitä ohitse edes vilahdukselta nähdäkseen ritarien viittoja taikka heidän kultaisia ritarinvitjojansa.
Niin pian kuin kaikki olivat käyneet paikoilleen, nousi Knuutti piispa seisomaan ja julisti kuninkaan nimessä ja hänen puolestansa kokouksen avatuksi. Äänettömyyden synnyttyä piispa lausui:
"Tärkeän asian on meille täällä oleville armollinen herramme kuningas määrännyt neuvoteltavaksi, sen näet, kuinka meidän on saatava autetuksi se niskoittelevaisuus, jota muutamat ilkeämieliset ovat osottaneet ryhtyessään yllyttämään valtakunnan rahvasta kapinaan oikeata herraansa ja kuningastansa vastaan. Se teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, jolla on jotakin asiasta lausuttavaa, lausukoon ajatuksensa julki!"
Piispa istuutui ja useita nousi puhumaan, toinen toisensa perästä. Useimmat vaativat valtakunnan herroja ja miehiä tarttumaan aseihin ja kehottamaan kuningasta saapumaan valtakuntaan.
"Minusta näyttää", sanoi Filip Bonde, vanhanpuolinen herra, jolla oli avomieliset ja jalot kasvonpiirteet, "Eerikki kuningas itse aiheuttavan kaiken nykyään tapahtuvan pahan, jos sen juuria kerran haetaan. Minun tietääkseni hän ei ole käynyt Ruotsin valtakunnassa sen jälkeen kuin kuningatar Filippa vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, erosi tästä elämästä. Siitä on jo kohta viisi vuotta eivätkä ne valtakunnan neuvokset, jotka silloin olivat koolla hänen luonansa täällä Vadstenassa, neuvotelleet mistään valtakunnan hoitoa koskevista toimista, vaan sielumessujen perustamisesta kuningattaren muistoksi. Tämä ei ole valtakunnan hallitsemista lakien ja vanhain hyväin tapain mukaan. Kuningatar Margareta Valdemarintyttären kuolemaa seuraavan vuoden jälkeen en tiedä valtakunnan neuvoskunnan olleen koolla kuninkaan luona valtakunnan rajojen sisällä, mutta meitä on kyllä rasitettu matkustuksilla täältä Tanskaan. Ja nyt viimeksi on kuningas lykännyt muutaman vedotun ruotsalaisen oikeusasian[12] tanskalaisen neuvoston ratkaistavaksi… Kautta ritarisvaakunani, tämäpä näyttää. minusta siltä kuin isänmaamme olisi Tanskan alainen valtio eivätkä valtakunnan herrat ja miehet toki sellaisilla ehdoilla liene valinneet Eerikki kuningasta!"
Ritari istuutui ja herrain vihaiset katseet heidän kuunnellessaan hänen lausuntoansa osottivat selvästi, että he olivat yhtä närkästyksissään kuin Filip ritarikin siitä halveksimisesta, jolla kuningas oli heitä kohdellut. Knuutti piispa, joka pelkäsi keskustelun kääntyvän aivan omituiseen suuntaan, jos useampia samanhenkisiä ääniä alkaisi kuulua, kiiruhti ohjaamaan huomiota takaisin keskustelun pääasiaan.
"Täysin oikeutetulta", sanoi hän, "minusta näyttää se valitus, jonka te Filip herra, nyt olette lausunut, ja varmaankin olemme samaa mieltä me kaikki, jotka nyt olemme täällä koolla. Minusta näyttää kuitenkin pienemmältä se vaara, joka saattaa uhata kuninkaan puolelta, koska kai vähin itse kukin muistanemme mitä tapahtui joku aika sitten, jolloin näet valtakunnan herrat ja miehet erottivat sekä kuningas Maunu Eerikinpojan että Albrekt kuninkaan, ja varsin hyvin vielä toistekin voipi tapahtua. Mitä kuninkaaseen tulee, niin hän on yhtä paljon meistä riippuva kuin me hänestä, mutta toinen on sen vaaran laita, joka nyt uhkaa ja joka on yhteinen sekä kuninkaalle että meille. Katsokaamme sen tähden ensiksi, jalot herrat ja kunnon miehet, kuinka pääsisimme erillemme tästä Engelbrektistä, sitten vasta on aika puhella kuninkaan kanssa. Monta mielipidettä on tästä asiasta lausuttu, muiden muassa sekin, että meidän on käytävä ase kädessä tuota häjyä talonpoikain yllyttäjää vastaan. Tämä neuvo on hyvä ja on lähtenyt urhokkaista sydämistä, mutta minusta rauhan miehenä se ei kuitenkaan näytä olevan paras. Talonpoikain päällikkö on jo kyllin voimakas vastustamaan kaikkia valtakunnan herroja ja sitä paitsi seuraa häntä jo, Jumala paratkoon, moni meidänkin keskuuteemme kuuluva mies. Mutta varmaa on, ett'ei hän enää saa tulla voimakkaammaksi kuin nyt on, jos mieli meidän elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"
Piispa istuutui ja taas pääsi äänettömyys vallalle salissa. Silloin nousi Birger Trolle paikaltaan ja pyysi puheenvuoroa.
"Tarkoin olen ajatellut, mitä täällä on lausuttu", sanoi hän, "ja erittäinkin viimeisiä sanojanne, arvoisa isä Knuutti piispa! Ja minä olen samaa mieltä kuin tekin, että etupäässä on talonpoikain yllyttäjä saatettava pysymään alallansa, sillä talonpoikaiskapina koskee aivan varmaan valtakunnan herroja ja miehiä yhtä paljon kuin kuninkaan vouteja, jollemme lankea Engelbrektin jalkain juureen, niin kuin, Jumala paratkoon, monet jo ovat tehneet. Minä neuvon sen tähden, että lähetämme sanan tälle miehelle ja haastamme hänet tänne eteemme. Jos hän on, niin kuin sanoo olevansa, lain ja järjestyksen voimassapitäjä, niin hän saapuu ja silloin hän on meidän käsissämme ja me annamme lain tuomita. Jollei hän tule, niin hän sillä osottaa olevansa kapinoitsija ja on isänmaansa vihollisena tuomittava."
Nämä Birger herran sanat saivat aikaan vilkkaan keskustelun, jossa monta eri mielipidettä lausuttiin. Kiivaimmin niitä vastusti Tuomas piispa, kenties ainoa mies koko joukosta, joka kykeni oikein tajuamaan, mitä suurenmoista näytelmää Engelbrekt ja valtakunnan rahvas näyttelivät.
"Niistä mielipiteistä, jotka tähän saakka on lausuttu", sanoi hän arvokkaisuudella, joka hyvin sopi hänen kauniisiin kasvoihinsa, "näyttää minusta valtakunnan neuvoksille vähimmin sopivan se, joka tahtoo hyväksensä käyttää miehen lainkuuliaisuutta ikään kuin houkutellaksensa hänet satimeen. En tahdo myöskään yhtyä niiden mielipiteeseen, jotka tahtovat tarttua miekkaan ja vuodattaa kansalaisten verta. Ainoana tehtävänä mielestäni on valtakunnan neuvostolla vaatia Eerikki kuningas viipymättä tulemaan tänne Ruotsiin itse kitkemään pois ne rikkaruohot, joiden kitkemiseen talonpoikaissotajoukko nyt on ryhtynyt."
Mutta hänen sanansa eivät miellyttäneet joukkoa ja Knuutti piispa ja Sigge piispa puhuivat laajasti ja leveästi kapinasta, ja ett'ei kansanyllyttäjää kohtaan tarvinnut olla vilpitön. Lopuksi voittikin heidän mielipiteensä ja Birger herran ehdotuksen mukaisesti päätettiinkin laatia kirjelmä Engelbrektille ja haastaa hänet 24 tunnin kuluessa saapumaan neuvoston eteen.
Tämä päätös pantiin heti täytäntöön, kirjelmä laadittiin ja allekirjoitettiin ja kutsuttiin sisälle palvelija, jonka piti viedä se Engelbrektille Ringstaholmaan. Sillä oli nyt neuvottelu täksi päiväksi päätetty ja äänettömyys pääsi vähäksi aikaa vallalle salissa, ikään kuin jokainen olisi odottanut, että Knuutti piispa lopettaisi kokouksen. Silloin kuului yht'äkkiä satojen hevoskavioiden kopinaa, jotka joka taholta lähenivät toria ja sitä taloa, jossa herrat olivat. Birger Trolle, joka istui lähellä muuatta torille antavaa ikkunaa, nousi katsomaan ikkunasta. Toisten katseet seurasivat häntä ja näkivät hänen kalpenevan.
"Mikä nyt, Birger herra?" kysyi Knuutti piispa.
"Tori tulee täyteen aseellisia", vastasi ritari, "jolleivät silmäni petä, ovat ne kaikki talonpoikia!"
Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja kuulivat samassa kiivaiden askelien luhdinsalin kautta lähestyvän ovea. Ennen kuin he olivat ennättäneet hämmästyksestään tointua, avautui ovi ja Engelbrekt astui huoneeseen.
Voimme helpommin mielessämme kuvitella kuin kertoa, mitä hänen esiintymisensä vaikutti pöydän ympärillä istuviin herroihin. Enimmin hämmensi heitä ja esti toimimasta se seikka, ett'ei noista levollisista ja vakavista silmistä, jotka niin pelkäämättä katsoivat heihin, ollenkaan näkynyt röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Päinvastoin ilmeni kasvoista surumielisyyttä, kun mies astui pöydän eteen ja tervehti valtakunnan neuvoksia.
"Tuskinpa lienette odottaneet",[13] alkoi hän sen jälkeen, "näkevänne minun tulevan tänne joukkoonne, mutta Jumalan ja kaikkien valtakunnan suojeluspyhäin nimessä toivon tulevani ystävänä ystävien pariin, vaikka tosin moni teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, ei ennalta tunne minua, muuten kuin kulkupuheista."
Voimakkain ja arvokkain sanoin, mutta samalla elävän vakuutuksen koko lämmöllä hän sen jälkeen teki selkoa omastansa ja rahvaan hankkeesta.
"Aina siitä saakka kuin Maunu Eerikinpoika erosi valtakunnasta", niin hän lopetti, "ei täällä ole hallinnut kuninkaita, vaan tyranneja, jotka eivät ole pyytäneet muuta kuin valtakunnan vahinkoa ja turmiota. He ovat olleet herroina omaksi edukseen, mutta eivät suinkaan maan ja rahvaan parhaaksi, niin kuin kuninkaan virka vaatii ja niin kuin ovat vannoneet. Valtakunnan linnoissa ja varustuksissa on hoitajina muukalaisia, jotka vuosikausia ovat kiusanneet rahvasta ja köyhdyttäneet sen laittomilla toimenpiteillä ja kohtuuttomilla rasituksilla. Ja minä pyydän nyt sen tähden teitä, valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet, kääntämään mielenne ja neuvottelunne siihen suuntaan, että Ruotsin valtakunta saisi jälleen entisen vapautensa ja pääsisi siitä sietämättömästä orjuudesta, jossa se nyt huokailee, niin että jokainen voisi elää turvallisena lain suojassa!"
Erilaisia mielenilmauksia vivahteli neuvosherrain kasvoilla Engelbrektin puhuessa. Moni painoi kovasti kättänsä tammista pöytää vasten, moni tapaili myöskin miekkaansa, mutta merkillisimmät olivat piispat nähdä, Knuutti piispa ja Tuomas piispa. Jälkimmäisessä sytytti jokainen sana ikään kuin liekin palamaan, mutta hyväksymyksen ja innostuksen liekin, kun taas edellisen kasvoista näkyi vaan kylmyyttä ja kovuutta, ikään kuin ei hänen povessaan olisi ollenkaan ollut sydäntä sykkimässä.
Knuutti piispa nousi puhumaan ja vastasi neuvoston nimessä.
"Kaksi eri asiaa", sanoi hän, "olette tässä esittänyt, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Ensiksi olette esittänyt mikä teidän mielestänne on oikeuttanut valtakunnan rahvaan tarttumaan aseisiin valtakunnan oikeata herraa ja kuningasta vastaan, ja juuri siitä asiasta ovat nyt valtakunnan neuvokset koolla neuvottelemassa. Mutta se mitä sitten olette puhunut kuuluu minun korvistani käskyltä ja semmoista emme olleet odottaneet teidän suustanne kuulevamme. Ja tietäkää, eteemme me saata luopua herrastamme ja kuninkaastamme, jolle olemme uskollisuutta vannoneet; me tahdomme pitää valamme!"
Herrat rohkaisivat näiden piispan sanain johdosta mielensä ja uhkaavia silmäyksiä heitettiin Engelbrektiin. Mutta häneen eivät sanat eivätkä katseet ollenkaan tehonneet; ainoastaan pian ohitse menevä kulmain rypistys näkyi ilmaisevan hänen muuta vastausta tuskin odottaneenkaan.
"Merkilliset ovat sananne, Knuutti piispa", sanoi hän, "ja tuskinpa niissä todenteolla aikonette pysyäkkään. Sillä jos asianlaita olisi sellainen, kuin nyt sanotte, niin voisi kuningas saattaa valtakunnan perikatoon yhdenkään käden voimatta kohota sitä pelastamaan. Ei, pyhän kolmiyhteyden nimessä, sellainen ei ole asianlaita! Kuningas on vannonut monta valaa eikä ole yhtään pitänyt; sen tähden ette te ole velvolliset täyttämään hänelle, mitä olette vannoneet. Valtakunta, isäimme maa ennen kaikkea muuta, sen puolesta tulee kuninkaan niin kuin jokaisen muunkin miehen uhrata henkensä ja verensä, vaikk'ei mitään valaa olisi vannottukaan. Nyt on kuningas rikkonut valtakuntaa vastaan ja rikkonut valansa ja tästä teidän valanne riippuvat. Kun hän ei pidä valaansa, niin ovat teidänkin valanne mitättömät!"
Kenties pettyi Knuutti piispa sen mielenliikutuksen laadusta, jota Engelbrektin puheesta ilmeni. Ehkä hän luuli sen ilmaisevan, että Engelbrekt pelkäsi sitä valtaa, jonka edessä hän nyt ensi kertaa esiytyi. Sillä eihän niitä herrajoukkoja, jotka tuon pienen vuoritilallisen kutsumina olivat kokoontuneet sekä Vesteråsiin että Upsalaan, käynyt asettaminen näiden herrain rinnalle, jotka hän täällä kohtasi itse kuninkaan kuuluttamassa kokouksessa. Tällaisen kokouksen piti muka tehota häneen, niin kuin herrasmies ylimalkaan vieläkin tehosi jokaiseen yksityiseen talonpoikaan, vaikka heidän välinsä jo olivatkin aivan toisellaiset, kuin muinoin olivat olleet, ja vaikka talonpoika yhä enemmän alkoi älytä, että herra oli hänen vihollisensa, jos kohta hän vielä lauloikin hänestä ja ylisteli häntä samoin kuin siihen aikaan, jolloin ritari kuului rahvaaseen ja oli tämän kaunistuksena ja kukkana. Siltä kannalta tahtoi vanha piispa arvostella Engelbrektin esiytymistä pitäen hänen lausuntoansa, niin jyrkkä kuin se olikin, sisällisen arkuuden todisteena, jota rohkeain sanain oli määrä peittää. Voimakas sana vaan, joka ilmaisisi todellista valtaa, ja jota seuraisi vetoaminen miehen oikeudentuntoon, niin olisi hänen asiansa kohta ja hän itsekin neuvoston tuomion alaisena ja samalla tuo jo tehty päätös voimassaan. Voittamisen kiihkossa piispa kokonaan unhotti ulkopuolella seisovan aseellisen joukon, joka olisi rynnäköllä valloittanut rakennuksen, jos ainoatakaan hiuskarvaa sankarin päästä olisi kosketettu. Kenties hän myöskin luuli tuon joukon antavan mielin määrin kohdella itseänsä, niin pian kuin pää oli poissa.
"Ei!" huudahti hän terävin äänin ja nuhtelevin katsein, "ei, me tahdomme pitää valamme. Ei ole heti luvallista nousta herraansa ja kuningastansa vastaan sen tähden että hän joissakin määrin on hairahtunut. Niin ollen ei pysyväistä vallasväkeä tulisi löytymään. Ei joka miehestä ole kuninkaan tuomariksi eikä joka mies kykene päättämään, milloin kuningas on erotettava, milloin ei! Eivät mitkään ihmiset — jatkoi hän sen jälkeen lempeämmin — voi pitää keskuutta muuten kuin että toisen täytyy kärsiä ja suvaita toista. Jos nyt vertaiseltaan täytyy paljon kärsiä, niin paljoa enemmän täytyy suvaita ja kärsiä herraltansa ja kuninkaaltansa, jos ollenkaan haluaa pysyväistä hallitusta. Joskus täytyy totella yhtä tyrannia välttääkseen useampia. Missä ei mitään vallasväkeä ole, siellä tekee jokainen oman mielensä mukaan ja siten on olemassa monta tyrannia. Sen tähden on parempi kärsiä ja sietää oikeata herraansa ja kuningastansa kuin joutua monen vallan alle."
Mutta piispan pitkä puhe ei ollenkaan pystynyt talonpoikaispäällikköön. Hän ei luonut silmiänsä maahan, hän näytti tahtovan tarkastaa sydämen jokaisen sopen siltä mieheltä, joka hänelle saattoi puhua näin. Mitään sanoilla kumoamista ei piispan lausunto ansainnut; se ei ollut minkään arvoinen sen miehen mielestä, joka omin silmin oli nähnyt, kuinka nöyrä talonpoika oli ollut kärsimään ja sietämään herraansa ja kuningastansa — sen mielestä, joka itse kuninkaan edessä oli tarjonnut henkensä saadakseen kurjuutta parannetuksi. Katkeruutta vaan ei pelkoa ilmeni hänen jaloista miehekkäistä kasvonpiirteistään.
"Ja minulle saatatte puhua nuo sanat, arvoisa herra, Knuutti piispa! Surukseni huomaan, ett'ette tahdo vetää yhtä köyttä minun ja rahvaan kanssa, jota sentään kokoukseenne tullessani toivoin. Mutta elkää luulko, te valtakunnan neuvoston herrat, että minä ja apumieheni olemme lähteneet rauhallisista majoistamme ja jättäneet rauhaisat askareemme nähdäksemme alullepantua työtämme turmelemassa ruotsalaisia miehiä, joita omat edut enemmän johtavat kuin rakkaus isänmaahan. Ja sen tähden, hyvät herrat, jollette tahdo yhdistää etujanne valtakunnan etuihin, jollette tahdo antaa apuanne sen pelastamiseen, vaan mieluummin tahdotte pitää valapattoisen kuninkaan kuin isänmaan puolta, niin on henkenne ja omaisuutenne mennyttä!"
Viha leimahti näitä sanoja lausuessa hänen silmistään ja varmoin askelin hän astui kunniaistuimen eteen, jossa Knuutti piispa istui katsellen ihmeissään rohkeamielistä miestä. Mutta kummastus muuttui hätääntymiseksi, kun mies tarttui hänen piispankaapunsa kaulukseen ja veti hänet ikkunan eteen.
"Te tahdotte uhata sanoilla, herra piispa", sanoi hän, "mutta tuolla voitte nähdä ne miehet, jotka vähemmin kuin minä sietävät semmoista leikkiä. Ne, jotka sanomattomissa tuskissa ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ne, jotka ovat nähneet vaimojensa ja lastensa kärsivän mitä julminta hätää, ne eivät ymmärrä sellaista puhetta kuin teidän, että on toteltava kuningasta, joka itse on hyljännyt heidän valituksensa. Käteni viittaus vain ja te olette näiden miesten käsissä. Eivät he siekaile, uskokaa minua, tuomitessaan sitä, joka on yhtä mieltä valtakunnan vihollisten kanssa."
Vanha piispa vapisi kuin haavanlehti ja uskalsi tuskin katsoa ulos ikkunasta. Engelbrekt päästi hänet irti ja tarttui Sigge piispaa käteen — sekä vei hänet ikkunan eteen.
"Joutuin, jalot herrat", sanoi hän sen jälkeen kääntyen herroihin, jotka vielä istuivat pöydän ääressä, "sanokaa joutuin mitä tahdotte! Ei yksikään teistä pääse täältä ulos, ennen kuin on ratkaistu, oletteko valtakunnan ystäviä vai vihollisia?"
Syntyi hälinää herrain kesken. Kaikki nousivat paikoiltaan. Useat ritareista paljastivat puoleksi miekkansa, ikään kuin olisivat tahtoneet syöksyä tuon uskaliaan miehen päälle, joka seisoi siinä niin tyynenä ja kuitenkin niin majesteetillisena kaikessa vilpittömyydessään. Vihdoin Tuomas piispa nousi puhumaan.
"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet", sanoi hän, "ei kukaan tuntene paremmin sydäntenne ajatuksia kuin minä … pistäkää miekkanne tuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa mielenne! Mitä tahdotte?… Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia miehiä?… Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?… Eikö hän ole kansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä isiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten tehtäväksi musertaa päänsä kallioon… Jos miehen sanoissa on totuutta, niin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän mieheen ja Ruotsin rahvaaseen!"
Piispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo myrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi huomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän koetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge piispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas piispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta, tahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.
"Tahdomme", vastasivat he melkein äänettömästi.
"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä kuninkaalle!" käski Engelbrekt.
Ja niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain nimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää huolen sen lähettämisestä kuninkaalle.
Vähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan kirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia kirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.
Hän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja sanoi:
"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin,
Engelbrekt!"
"Anna hänen tulla, Ulvi", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen aukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.
Piispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot mielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.
Hän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, jalo mies", sanoi hän, "sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen asti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt, ja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa se tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte luottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan kuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle asialle, jolle olette itsenne pyhittänyt."
"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut", vastasi Engelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, "ja minä olen sydämessäni teitä siitä kiittänyt… Nyt olen iloinen voidessani sanoa sen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja muutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala paratkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen syntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin heidän herruudellaan!"
"Niin, niin, Jumala paratkoon!" lisäsi piispa, "ja minun nykyinen asiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne, Engelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana…"
"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne", sanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, "mutta kauvas ei kanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin kuin se on johtanut isiämme."
"Amen!" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä
Engelbrektiä kohti.
Hetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus oli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa kysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.
"Tiedätte hyvin", sanoi hän, "että näiden seutujen köyhällä kansalla on noiden monien suurten tyrannien joukossa monta pientäkin. Täällä pitkin järven rantaa on linna toisensa vieressä ja muutamassa suurimmista on eräs vanhimpia vihollisianne…"
"Juhani Wale, Stegeborgissa!" keskeytti Engelbrekt. "Se mies on karannut käsistäni Borganäsistä ja Köpingistä aina näille seuduille asti, mutta haluttaapa minua nähdä, emmekö lopulla saa häntä kierretyksi. Marssin Ringstaholmasta pitkin järven rantaa ja aion silloin, jos Jumala tahtoo, käydä myöskin Stegeborgissa, ennen kuin tapaan itägötiläiset, jotka olen kutsunut tulemaan vastaani Söderköpinkiin."
"Sitä miestä ei ole helppo saada kiinni ja hänellä on paljon ja mahtavia ystäviä", huomautti piispa. "Hänet on myöskin nähty täällä näinä päivinä, niin on minulle sanottu."
Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu ja hetken kuluttua poistui piispa.
Engelbrekt läksi varhain seuraavana aamuna liikkeelle ja palasi
Ringstaholmaan.
VI.
Kiusaaja.
Joitakuita päiviä äsken kertomamme Vadstenassa pidetyn kokouksen jälkeen seisoi Juhani Wale muutamassa Stegeborgin linnantornin ikkunassa. Hänen edessänsä oli ihana lahti metsien ja niittyjen reunustamana elokuunauringon täydessä paisteessa. Mutta kuitenkin oli hänen silmänsä synkeänä ja hänen otsansa, jota hän ikkunanlaudoitukseen nojasi, oli syvissä kureissa. Äsken avattu kirje oli hänen edessään leveällä ikkunanlaudalla ja hänen vasen kätensä sen päällä.
Muuan palvelija seisoi jokseenkin huolimattomassa asennossa huoneen toisen ikkunan ääressä ja hänkin katseli silmiänsä pois kääntämättä maisemaa taikka oikeammin mitä sen kauniin näkyalan kehyksien sisällä tapahtui, joka aukeni linnantornista katselijan silmien eteen.
Tuolla alhaalla Vikbomaan rannalla tulvi esiin metsästä ja poikki niityn summaton määrä aseellista väkeä, parvittain, joukoittain, ja auringon säteet heijastuivat takaisin tuhansista kiiltävistä keihäänkärjistä, niin että kamalia salamoita välähteli tummaa honkametsää vasten.
"Tuo koskee silmiin", sanoi palvelija ja käänsihe pois ikkunasta voutiin päin. "Tuo näyttää siltä kuin kummituksia lähtisi joka puusta. Mitä aiotte nyt tehdä, vouti?"
Vouti kääntyi ympäri ja tuijotti palvelijaan.
"Linna on hukassa", sanoi hän sen jälkeen aivan tyynesti.
"Ja Juhani Wale myöskin", jatkoi palvelija pirullisesti hymyillen. "Olette viipynyt liian kauvan, vouti! Katsokaa … katsokaa", palvelija riensi sen ikkunan eteen, jonka luona vouti seisoi, ja osotti oikeanpuolista rantaa, jolla näkyi jono ratsumiehiä ja etunenässä tuo helposti tunnettava Engelbrekt sekä hänen rinnallaan Herman Bermanin pitkä, hoikka vartalo, "katsokaa … tuollahan ratsastaa nyt nuorukainen, jonka sydänveren te kerran halusitte juoda. Ha-ha-ha, vouti … osat ovat vaihtuneet. Näyttääpä siltä kuin viimeinen hetkenne nyt olisi tullut."
"Ei, kautta pyhän Tapanin, suojeluspyhäni!" huudahti Juhani Wale ja koetti näyttää lannistumattoman rohkealta, vaikka hänen poskensa olivat kalpeat ja koko ruumista värisytti, "ei vielä, ei vielä, Maunu."
"Aiotte ehkä puolustaa linnaa ja kuolla miekka kädessä, niin kuin ritarin tulee ja sopii! Ja sitten on arvoisa neiti sureva kuolemaanne ojentamalla voitonseppeleen tuolle nuorukaiselle, joka…"
"Ei ikinä, Maunu!" puhkesi vouti sanomaan. "Näetkö tätä kirjettä… Ei ole vielä lautapelimme viimeistä nappulaa siirretty. Sinä autat minua, Maunu, ja sitten jaamme tasan… Näetkös, kreivi on palannut ja kohtaa tyttärensä, luultavasti Vadstenassa… Sinne aion itse mennä, mutta sinun tulee saada kreivi käsiisi. Hän on karannut vankilastaan Köpenhaminasta, hän tulee pyhiinvaeltajana tänne valtakuntaan … sinun tulee mennä Smålantiin ja suurta vaivaa ei tuota sinulle tuon vanhan miehen valtaasi saaminen. Vapautensa ja henkensä lunnaiksi on hän antava arvoisan neidin ja sitten…"
Kova räikähdys pani tornin ikkunanruudut rämisemään. Se ääni tuli torvista, joilla linnan puolustajia herätettiin toimimaan.
"Te puhutte, ikään kuin vielä olisimme vapaat toimimaan", virkkoi
Maunu.
"Se jää minun asiakseni… Kun myrsky riehuu, niin taipuu kaisla ja nousee jälleen tammen taittuessa. Nyt seuraa menestys tuota miestä tuolla alhaalla, mutta hänen päivänsä ovat luetut… Me emme häntä unhota!"
Taas kuului räikähdys linnanportin edustalta.
"Ymmärrämmekö toisemme?" kysyi vouti.
Palvelija nyökäytti päätänsä kamalan totisena.
Tuossa tuokiossa avattiin linnanportti ja Juhani Wale astui nöyrän näköisenä sillan ylitse rannalle, johon Engelbrekt oli hevosensa seisattanut.
"Sinun pitää heti antaa minulle linna!" sanoi Engelbrekt hänelle.
"Linnaa jättämään olenkin tullut tänne!" vastasi vouti.
Engelbrekt katsoi kummastellen häneen.
"Ja linnasta, jonka viivyttelemättä ja ilman hyökkäystä jätän käsiinne, minä vaadin vapaan lähdön."
"Paljoapa vaadittekin, Juhani Wale!"
"Mutta en enempää kuin te olette antava, Engelbrekt! Arvelenpa, että aika on teille kallista, ja neljätoista päivää voin pitää linnaa kuninkaan varalla koko sitä isoa sotajoukkoa vastaan, joka teitä seuraa. Sillä ajalla saattaa paljon tapahtua ja te saatatte paljon menettää… Olette nyt tullut eteläpuolelle metsää, Engelbrekt, ja tiedätte paremmin kuin voin sanoakkaan, minkämielisiä herrat täällä ovat."
"Sen vaan tiedän", keskeytti Engelbrekt, "ett'ei hävyttömämpää konnaa kuin te, Juhani Wale, ole koskaan ollut tämän maan päällä, ja jollette vilpittömyyteeni luottaen olisi tullut tänne, niin pitäisin nyt teidät vankinani ja maksattaisin paikalla kaiken sen pahan, mitä kotiseudulleni olette tehnyt ja viimeksi Borganäsissä minulle itselleni. Mitäpä sanoisitte, vouti, jos jättäisin teidät tuon miehen käsiin?"
Engelbrekt osotti Herman Bermania, joka synkkänä ja umpimielisenä istui hänen rinnallansa.
"Sitäpä ette toki tee… Engelbrekt ei voi tahrata nimeänsä sellaisella teolla!"
"Palaja takaisin linnaan, Juhani Wale, ja sulje portti … tahdon ottaa sekä linnan että sinut asevoimalla…!"
Herman Berman ratsasti esiin kuullessaan nämä vihaisella äänellä ja säihkyvin silmin lausutut sanat. Hän laski kätensä kasvatusisän käsivarrelle ja sanoi:
"Minusta näytät tällä kertaa ajattelevan enemmän minua, kasvatusisä, kuin valtakuntaa, joka kuitenkin tähän saakka on ollut etusijassa… Ota linna tämän miehen kädestä ja anna hänen mennä matkoihinsa — sen neuvon annan sinulle. Sillä isiemme laissa ei ole yhtään tämän miehen rikokseen sovitettavaa riviä eikä rangaistustakaan. Rehellinen mies ei tahdo vaihtaa sanoja hänen kanssansa… Pane hänet venheeseen ja salli hänen ottaa mukaansa, mitä omaisuudestaan saa siihen mahtumaan… Jumala ja Pyhä Eerikki tuomitkoot hänet."
Engelbrekt istui kauvan ja punnitsi Hermanin sanoja.
"Jääköön siihen, mitä olet sanonut, Herman…" sanoi hän viimein. "Lähtekää täältä, vouti, mutta pankaa merkille sanani … sillä hetkellä, jolloin tämän päivän jälkeen astutte jalkanne ruotsalaiselle alueelle ja joudutte minun käsiini, ette ole enää näkevä päivän valoa."
Vouti tahtoi yhä vielä puhua asiansa hyväksi, mutta Engelbrekt antoi merkin kädellään ja Herman Berman ynnä joukko ratsumiehiä ottivat voudin keskeensä ja ratsastivat sillan ylitse.
Vähän sen jälkeen oli linna Engelbrektin hallussa. Juhani Wale nousi parin miehen kanssa linnansillan luona veneeseen ja heidän nähtiin kohta häviävän saarien taakse itään päin.
* * * * *
Myöhemmin illalla tuli Engelbrekt ratsain Söderköpinkiin. Hänellä oli ainoastaan Herman Berman ja muutamia vuoritilallisia mukanansa. Joukko kansaa oli jo kokoutunut kaupunkiin ja monta herraakin nähtiin ratsastavan sen kaduilla. Seuraavana päivänä oli näet määrä pitää tuo kuulutettu kokous itägötiläisrahvaan kanssa.
Engelbrekt meni erääseen vaatimattomaan majataloon, jossa hän aikoi levähtää muutamia tunteja Vadstenan kokouksen jälkeisten vaivaloisten päiväin perästä. Hän oli sen jälkeen kuin Ringstaholma oli jätetty hänen käsiinsä tehnyt kiertomatkan pitkin rannikkoa ja valloittanut kaikki ne pienet linnat, joita sinne oli rakennettu ja joista Rönö oli tärkein. Useimmat oli hajotettu maahan. Ainoastaan sellaiset linnat jätettiin hajottamatta, jotka saattoivat kelvata maan puolustukseen. Sen tähden sai myöskin Stegeborg jäädä paikoilleen korkeine torneineen ja vankkoine muureineen, jäädä Itägötinmaan saariston jättiläisvartijaksi.
Mutta se tavaton menestys, joka aina näihin asti oli seurannut vapaudensankaria, siitti kateutta monen mieleen ja se valta, joka hänellä oli, ei minkäänlaisista anastuksista saatuna vaan seurauksena itse hänen asemastaan, hän kun oli koko kansan pyhimpäin toiveiden ja harrastusten elävänä ilmauksena — tämä valta peljästytti kaikkia niitä, jotka olivat unhottaneet, että oli olemassa rahvas, jolla oli oikeudet yhtä vanhat kuin Ruotsin laki.
Useimmat niistä herroista, joiden äsken Vadstenassa täytyi taivuttaa kopeat päänsä tämän rahvaantahdon ja sen edustajan edessä, olivat mieleltään tällaisia. Suuttumus ja kateus, viha ja pelko ja vielä lisäksi kostonhimo, — siinä ne tunteet, jotka heidän sydämissään riehuivat soentaen heidät niin kokonaan, että he eivät toivoneet mitään muuta kuin tuon uskaliaan talonpoikaispäällikön kukistamista. Huolenpitoa valtakunnasta, Ruotsista, yhteisenä isänmaana, jonka hyväksi jokaisen piti uhrata kaikki, — mitään sellaista ei heidän aivoihinsa mahtunut.
Heidän oma valtansa, heidän omat rikkautensa, heidän oma persoonansa — tämä oli heillä isänmaana. Kaksi vihollista oli heillä ja heidän harrastuksillaan, toinen oli kuninkaanvalta, toinen kansanvalta. Edellinen oli jo voitettu, jälkimmäinen nousi juuri nyt toimimaan ikään kuin vuosisataisesta unesta heräten.
Kauvan kesti, ennen kuin valtakunnan herrat ja mahtimiehet kykenivät käsittämään mitä oli tekeillä, ja että rahvas todellakin oli yhteiskunnallinen valta, jolla oli voimansa itsessään. He halusivat niin kauvan kuin suinkin pitää kaikkea tätä kapinana, erhetyksenä, jonka alkuunpanija oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hänen kukistuessaan oli kaikki taas palaava entiselleen, niin kuin kevättulva katoaa peittämiltään kedoilta, sitten kuin lumi on tunturin huipulta sulanut pois.
Erittäinkin olivat ne, jotka olivat jousensa kireimmälle jännittäneet ja sen tähden kireimmin saaneet tuntea Engelbrektin esiintymisen pakottavaa voimaa, taipuisat toimimaan tähän suuntaan. Knuutti piispa ja herra Birger Trolle olivat uutterasti neuvotelleet keskenään aina siitä saakka kuin läksivät Vadstenasta, ja se neuvo, jonka piispa Juhani Walelta luostarinkirkossa sai, pistihe näissä neuvotteluissa tuon tuostakin esiin siinä juonien vyyhdessä, jonka lopputarkoituksena oli Engelbrektin kukistaminen. Kannattihan ainakin koettaa.
Siinä tarkoituksessa oli piispa tänään saapunut Söderköpinkiin ja hänen seurassaan olivat Birger Trolle ja veljenpoika Bo Steninpoika.
Myöhään illalla he läksivät siitä komeasta rakennuksesta — nykyään sitä sanotaan Bonkartanoksi — joka kuului rikkaalle Kaarlo Knuutinpojalle (Bonde) ja jossa he majailivat. Kun he olivat saapuneet sille vaatimattomalle talolle, jossa Engelbrekt asui, vietiin heidät heti huoneeseen. Engelbrektin luona oli Herman Berman ja muuan toinen komea mies, nimeltä Jösse Niilonpoika. He olivat parhaillaan neuvottelemassa huomispäivän kokouksesta, kun nuo kolme herraa saatettiin tupaan.
"Oudoksutte varmaankin tuloamme", alkoi piispa, "mutta kun olemme saaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme olevan eduksenne."
"Niin luulen minäkin", vastasi Engelbrekt, "sillä tuskinpa muu kuin valtakunnan etu lienee syynä tuloonne!"
"Niinkö luulette?" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.
"Mikäpä muukaan?"
"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin — teidän etuanne."
"Minunko etuani…?"
"Niin … epäilettekö sitä?"
"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti piispa… Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla minulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi myöskin valtakunnalle."
"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä sanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja olemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan hyväksi ottanut huoleksenne… Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko teille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme palkinnon…?"
Engelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.
"Yhdessä suhteessa ilahdutatte minua suuresti näillä sanoillanne, arvoisa herra", sanoi hän, "siinä nimittäin, että niillä osotatte täyttä totta harrastavanne minun ja rahvaan asiaa, ja jo siinä on minulle palkintoa kyllin."
"Toisenlaista olemme kuitenkin ajatelleet", jatkoi siitä huolimatta piispa hymyillen.
"Olettepa sitten paljon minua muistaneet näinä päivinä!"
"Teistä mahtanevat kai nyt kaikki puhua ja teitä kaikki ajatella
Ruotsin valtakunnassa!"
"Mutta tuskinpa lienee kukaan ajatellut palkintoa tai puhunut sellaisesta, kun työ on tuskin vielä puolitiehen tehty!"
"Puoleksi tehty työ on päätöstänsä lähellä", sanoi piispa, "sitä voi arvostella. Ja sen tähden … mitä sanoisitte, jos valtakunnan neuvokset tarjoaisivat teille jonkun niistä linnoista, jotka nyt olette ottanut noiden julmien voutien käsistä?"
"Linna… Minä, Engelbrekt … mitä sanotte, arvoisa herra?"
Huomattava hymy värähteli piispan suupielissä ja hän hieroi nähtävän tyytyväisenä käsiänsä vastakkain.
"Voitte itse valita, Engelbrekt", lisäsi hän, "valtakunnan neuvokset näkisivät mielellään jonkun parhaimmista teidän käsissänne!"
Engelbrektin silmät tuijottivat hetkisen elottomina, mutta sitten niihin taas ilmautui eloa ja tulta ja hän katsoi tuimasti piispaan.
"Kummallista on puheenne, arvoisa herra", sanoi hän, "ja tuskinpa voin ymmärtää tarkoitustanne…"
"Ymmärtäkää se sanojeni mukaisesti! Elkää arvelko kauvan … Nyköping,
Ringstaholma … lausukaa suoraan toivomuksenne!"
"No niin, arvoisa herra, tahdon lausua julki sydämeni ajatuksen enkä siihen tarvitse pitkää arvelunaikaa. Ainoastaan yksi seikka voi saada minut vastaan ottamaan linnan ja se on…"
"Olkaa huoleti, Engelbrekt, kaikki ehdot täytetään!"
"Sitä ehtoa te tuskin kykenette täyttämään", virkkoi Engelbrekt hymyillen, "se ehto on vaan Ruotsin rahvaan täytettävissä, herra piispa. Ainoastaan jos rahvaan etu sitä vaatii … silloin en tahdo arvella. Mutta vielä, arvoisa Knuutti piispa, vielä ei se aika ole tullut. Sydämen kiitos hyvästä tarkoituksestanne!"
"Te siis kieltäydytte… Te siis toden totta hylkäätte tarjoukseni?"
"Niin, minä kieltäydyn toden teolla!… Mutta", lisäsi hän heti sen jälkeen, "täällä läheisyydessä on yksi linna hoitajatta ja se tarvitsee linnanherran, joka kykenee pitämään sitä Ruotsin valtakunnan varalla. Mitäpä sanoisitte te, Knuutti piispa, jos minä Ruotsin rahvaan puolesta pyytäisin teitä ottamaan sen haltuunne…"