Piispa joutui nyt vuorostaan aivan ihmeisiinsä ja hän tunsi, miten kaikkien silmät kääntyivät häneen.
"Mitä linnaa tarkoitatte, Engelbrekt?" änkytti hän ikään kuin aikaa voittaakseen.
"Saatuani Ringstaholman, josta äsken puhuitte, herra Niilo Erengislenpojan huostaan, on teidän hippakunnassanne jälellä Stegeborg tuolla lahdelmassa."
"Se on koko Linköpingin hippakunnan parhaimpia!" sanoi piispa kätensä pullealle vatsallensa ristiin pannen.
"Mutta teidänkin tulee päättää pian, arvoisa herra", lisäsi Engelbrekt. "Sillä helposti voinette huomata, ett'ei tämän linnan kauvan tarvinne haltijaansa hakea. Olenhan tosin vaan halpa vuoritilallinen, mutta linna on siltä yhtä komea ja monta linnaa on tämä käsi näinä päivinä luovuttanut."
Piispa oli nähtävästi pulassa. Linnaa siihen kuuluvine lääneineen hän ei millään ehdolla tahtonut päästää menemään läpi käsiensä, mutta toiselta puolen tuntui myöskin jokseenkin vaikealta joutua alakynteen, niin kuin kävisi, jos hän heti ottaisi vastaan linnan talonpoikaispäälliköltä.
"Asia on sangen tärkeä", änkytti hän, "ja sen tähden täytyy minun tuumia huomiseen."
"Ei, ei, arvoisa Knuutti piispa", myhäili Engelbrekt, "juuri tällä hetkellä teidän tulee sanoa, kumpaako tahdotte. Huomenna on jo toinen linnanherrana Stegeborgissa, jos te kieltäydytte."
Piispa tuumi hetkisen.
"No hyvä", sanoi hän, "minä olen pitävä Stegeborgin Ruotsin valtakunnan varalla."
Vähän sen jälkeen oli Engelbrekt taas yksin omiensa kanssa. Mutta hymy väreili vielä hänen huulillaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli tuo suuri kokous. Engelbrekt astui koolla olevan itägötiläisrahvaan eteen, selitti suoralla, voimakkaalla kaunopuheliaisuudellaan syyn, miksi hän ja taalainmiehet olivat lähteneet kotiseuduiltaan vapauttamaan isänmaata ulkomaalaisten mielivaltaisesta ja julmasta hallituksenpidosta ja kysyi, tahtoivatko itägötiläiset yhtyä häneen ja valtakunnan muuhun rahvaaseen.
Myrskyisä myöntymyshuuto kajahti vastaukseksi hänen kysymykseensä täällä niin kuin kaikkialla, missä hän oli kulkenut ja kysynyt samaa asiaa. Sorto oli samanlainen kautta koko valtakunnan, vaikk'ei missään muualla kuin Taalainmaassa ollut uskallusta ryhtyä vastarintaan. Ja se lisä, jonka sotajoukko nyt itägötiläisten yhtymisestä sai, teki Engelbrektille mahdolliseksi panna toimeen tuuman, jota hän jo kauvan vapautustyötä jouduttaakseen oli miettinyt. Hän jakoi näet tuon ison sotajoukon kolmeen osastoon, joista jokaisen tuli toimia itsekseen ja sitten yhtyä läntisellä rajalla.
Tästä tuumasta hän oli useissa tilaisuuksissa puhunut ja oli myöskin ylimalkaisesti viitoittanut sen tien, jota kunkin osaston tuli kulkea, mutta hän ei ollut koskaan maininnut, kutka aikoi asettaa näiden joukkojen päälliköiksi. Siitä olivat sotajoukon etevimmät miehet joskus puhelleet, ne, jotka olivat Engelbrektiä lähinnä, ja aina oli pidetty varmana, että Eerikki Puke oli tuleva toista osastoa johtamaan ja mahdollisesti Jösse Niilonpoika toista. Engelbrekt ei itse ollut koskaan tahtonut siitä mitään sanoa.
Nyt oli Eerikki Puke toisella taholla ja sen vuoksi aljettiin päälliköksi arvailla nuorta, reipasta Herman Bermania, joka oli koko sotajoukon lemmikki. Mutta moni piti häntä liian nuorena niin tärkeään tehtävään. Itse hän tuskin sitä ajatteli, vaikka hänen sydämensä paisui uljaista urotöiden ja kunnian unelmista, joka kerta kuin päällikkyys tuli puheeksi. Kenties oli hänellä myöskin näiden unelmien rinnalla mielessä joku, joka lupaili suloisempaa palkintoa — palkintoa, jonka voittamiseen urotyöt raivaisivat hänelle tien. Toivo on nuoruuden paras omaisuus ja missä hyvänsä sitä vähänkin pilvien raosta pilkottaa, siellä se jo sille häikäisevänä aurinkona paistaa.
Kenties se juuri tällainen tila saattoi Hermanin kalpeat posket punottamaan hänen kainosti asettuessaan Engelbrektin selän taakse niiden vakavien miesten piiriin, jotka olivat kokoontuneet asiasta neuvottelemaan, taikka pikemmin kuulemaan Engelbrektin päätöstä. Ei näet ollut ketään koko suuressa sotajoukossa, joka ei luottanut Engelbrektiin kuin johonkin yli-inhimilliseen olentoon. Ja sen tähden oli hänen tahtonsa kaikille lakina, sen tähden olivat neuvottelut tuskin muuta kuin hänen ehdotustensa vahvistamista. Mutta ne olivat kuitenkin välttämättömät, koska ne olivat luonteenmukaisia tälle kapinalle, jonka ehtona ja päämääränä oli joka miehen vapauden ja päätösvallan säilyttäminen.
"Nyt on sotajoukko jaettu", sanoi Engelbrekt muutamista asioista selon tehtyään, "ja mikäli minusta näyttää, tulee yhden osaston kulkea pitkin järvenrantaa. Tjustiin ja Stäkeholmaan. Toisen joukon tulee mielestäni suunnata kulkunsa Smålantiin ja alkaa tehtävänsä Rumlaborgin voutia ahdistamalla ja päättää se Hallannin rajan puolella. Siellä aion, jos Jumala meitä auttaa ja kaikki hyvin käy, olla vastassa kolmansine osastoineni. Tämän vien täältä pohjoista kohti Örebrohon, jossa, kuten tiedätte, Matti Kettilberg meitä odottaa. Kun kerran se linna on hallussamme, niin saatamme lähteä länsigötien luokse. Sellaiset ovat aikeeni, jos ne hyväksytte!"
"Viisaasti olet puhunut, Engelbrekt", sanoi muuan vanha vuoritilallinen, "ja kolmella haravalla joutuu työ paremmin kuin yhdellä, vaikka se olisikin iso. Jospa Jumala ja Pyhä Eerikki meitä auttaisivat, että voisimme kääntyä kotiin päin jo Mikkelin aikoihin."
"Sitten on vielä asetettava päälliköt sotajoukolle", jatkoi Engelbrekt, "mitä arvelette…?"
"Sen asian voinet sinä, Engelbrekt, ratkaista, niin kuin hyväksi näet, arvelen ma!" virkkoi muuan läsnäolijoista, rotevakasvuinen, iso- ja harmaapartainen talonpoika.
Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät häneen. Engelbrekt arveli hetkisen, ennen kuin uudelleen ryhtyi puhumaan, ja loi ikään kuin tarkastelevia katseita koollaoleviin.
"Jos olette samaa mieltä kuin minä", sanoi hän, "niin asetamme Jösse Niilonpojan, jonka kaikki tunnemme rehelliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, toisen joukon päälliköksi. Hänen tulee mielestäni kulkea tästä järvenrantaa etelään päin. Sille joukolle taas, jonka on marssiminen halki Smålannin, ehdottelen pantavaksi Herman Bermanin…!"
Herman säpsähti nämä sanat kuullessaan. Veri syöksähti hänen poskiinsa ja niistä taas sydämeen. Tuntui siltä kuin tenholaulu olisi hivellyt hänen korviansa.
Kasvatusisän sanat antoivat semmoisen tunnustuksen hänen arvolleen, ett'ei hän moista ollut voinut uneksiakkaan, ja se synnytti voiman, joka sai synkkyyden hänen otsaltaan poistumaan ja sytytti rohkeutta ja toivoa hänen säteileviin silmiinsä. Nuo vakavat uroot näkivät ihmeekseen, minkä vaikutuksen tämä näin myönnetty merkitys teki nuoren miehen mieleen ja hyväksyvä hymy näkyi heidän kasvoiltaan. Miehuullisen ryhdikkäästi hän astui Engelbrektin eteen.
"En tiedä", sanoi hän, "annatko minulle suurempaa arvoa, kuin voin ansaita, Engelbrekt! Sen vaan tiedän, että mieluummin panen henkeni alttiiksi kuin petän sinun ja miesten luottamuksen. Olen kuitenkin vielä nuori ja tuskin moiseen toimeen pystyvä, varsinkin kun tupa on täynnä vanhoja, kokeneita miehiä. Minä sanon suoraan, sydämeni halajaa kiihkeästi ratsastaa sotajoukon etunenässä, mutta en siihen pyri, jos joku muu sitä paikkaa haluaa. Täällä ovat koolla koko sotajoukon etevimmät miehet… Jos tahdotte vahvistaa Engelbrektin ehdotuksen, niin silloin olen haluten ja iloiten ryhtyvä toimeen!"
Hän pyörähti viimeisiä sanoja sanoessaan ympäri piirissä, mutta joka taholta näki hän lempeitä, hyvänsuopia kasvoja.
"Tosin olet nuori, Herman!" virkkoi se vanha vuoritilallinen, joka äsken oli puhunut, "ja kyllä saattaa tehtäväksesi pantu toimi näyttää vaikealta, mutta sinä olet kasvanut mieheksi Engelbrektin silmäin alla. Vapaasti ja pakotta vahvistan hänen vaalinsa. Jumala olkoon kanssasi, nuori mies!"
Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät näihin sanoihin ja voimakkailla kädenlyönneillä vahvistettiin nimitys.
"Ja jo tänään lähdemme liikkeelle", lisäsi Engelbrekt, "jokainen tahollensa."
Miehet poistuivat sitten vähitellen. Herman Bermanilla ja Jösse Niilonpojalla oli paljon puuhaa matkaanlähdön järjestämisestä. Myöhemmin iltapäivällä oli sentään Herman Berman valmiina ja muutamat osastot hänen sotajoukkoansa olivat jo matkalla. Kohta sen jälkeen nähtiin myöskin Jösse Niilonpojan osaston alkavan lähteä liikkeelle. Molemmat päälliköt itse tulivat Engelbrektin luokse sanomaan jäähyväisiä ennen lähtöänsä.
Erkki piteli Brandia, sill'aikaa kuin Herman meni majataloon.
Engelbrekt oli yksin.
"Kiitos, kasvatusisä!" sanoi Herman ja tarttui Engelbrektiä käteen.
Engelbrekt piti kauvan hänen kättänsä omassaan ja katseli hänen avomielisiä, rehellisiä kasvojansa, joille ilo ja toivo olivat valaneet hetkellistä valoansa.
"Usein olet minulta kysynyt, Herman", sanoi hän, "enkä minä ole vastannut. Mutta lähde rohkein mielin matkaan… Kenties olet työsi toimitettuasi saava vastauksen minulta tai … joltakin toiselta."
Näin sanoen Engelbrekt lempeän pakottavasti työnsi kasvattipoikansa käden irti omastaan. Herman viipyi vielä ja kysymys pyrki esiin hänen huuliltansa. Mutta Engelbrekt viittasi kädellään.
"Nouse ratsaille ja ratsasta joutuun Rumlaborgiin, Herman!
Länsigötinmaassa näemme toisemme jälleen."
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen vei Brand huimasti nelistäen isäntänsä ulos kaupungista.
Engelbrekt itse viipyi viimeiseksi. Vielä sen jälkeen kuin hänen oma joukkonsa oli lähtenyt matkaan valmistelihe hän jalkaisin lähtemään majatalosta ja siis vielä jonkun aikaa viipymään tuossa kaupungissa.
"Nyt lyö kello seitsemää Pyhässä Aegidiuksessa!" sanoi Ulvi puoliavonaisesta ovesta ja Engelbrekt meni ulos kartanolle.
Hän näytti vakavalta ja juhlalliselta.
"Kaikkien sielujen kappelissako?" virkkoi hän kysyen Uiville.
Tämä nyökäytti päätänsä, mutta hänkin oli tavallistansa vakavampi ja äreämpi.
"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka sattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!"
Engelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe tuo epäselvä, hämärää ennustava valo.
Kaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota sanottiin "kaikkien sielujen kappeliksi." Äänettömyys vallitsi ylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.
Engelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama äänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä. Pitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään, lisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui hiljakseen kuoria kohti.
Siellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten kaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater Johannes.
"Terve, Engelbrekt!" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin valtavasti vaikutti.
"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen", jatkoi hän antamatta
Engelbrektille sanan sijaa. "Saat tietää kaikki."
Pateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.
"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!" sanoi Engelbrekt lämpimästi ystävänsä kättä puristaen.
"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa", jatkoi pateri, "ja sitten…"
"Sitten?" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.
"Sitten käy tieni pyhälle maalle … siellä tahdon etsiä sitä rauhaa, jota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen kuin tuolla pyhässä maassa … tuolla ylhäällä, tarkoitan."
"Entä Herman?" kysyi Engelbrekt.
"Hänestä juuri nyt aionkin puhua."
Hän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat. Niissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä kuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.
"Tämä sinun tulee antaa Hermanille", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi, "ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi pidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin puhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt… Tuon suuren kuninkaan tykönä tapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin valtakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat rukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa… Kiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut synnintekijän ystävänä… Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen siunauksensa seuratkoon sinua!…"
Yön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli huojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja sinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.
VII.
Toivioretkeläinen.
Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin mielenlaadun mukaan; — kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin heikon.
Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa, taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä kertovan — ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa. Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.
Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi, oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa — näitä hänen sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.
Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei abbedissa ollut voinut antaa.
Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.
Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa, jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa, jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin hänen.
Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa. Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.
Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti, mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti. Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset, joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei Jönköpinkiin.
Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää, hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan, niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.
"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?" kysyi ukko.
"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee, että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla on yhteyttä tämän hevosen kanssa … tiedätkö jotakin siitä, ukko?"
"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla. En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."
Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa … ja hän, tyttäreni, kuoli kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa… Mutta kaukana ovat jo ne ajat, vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet vanhat eloon…"
"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"
"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden, että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta…"
"Ja mitä kirkkoherrasta?… Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? — Minullehan kerrottiin, että…"
"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt… Joku aika sitten tuli muuan jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin juuri nyt tapahtumassa."
"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi teidän… Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"
"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte, vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"
"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen… Tuossa näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."
Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.
"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"
"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä miekka kädessään…"
"Hän tuli… Hän tuli … ukko … ja tuo vanha vaimo… Sano pian, sano pian, kuinka arpa lankesi!"
"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua kunnialla… Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa… Minä luulin hänen heittävän henkensä…"
"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta. Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.
"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle … mutta päällikön puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä. Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin. Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."
"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa kiitollisuuttani…'"
"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen kyyneleensä valuivat virtanaan."
"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."
"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni. Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani … ja nyt olen yksinäni…'"
"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni, vuodatin runsaita kyyneliä."
"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko. Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."
"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"
"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"
"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt, mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä kiilsivät kyyneleet ja minä … niin, niin … te itkette, tekin, ja häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"
Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi, niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa pitkin.
Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta ajoilta.
"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän petojen raadeltavaksi."
Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä vauhdissa.
"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.
"Kyllä … kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä Oppenstenin linnassa."
"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia tuomiolle… Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"
He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään melkein voittivat liekkien räiskinän.
"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa alttiiksi… Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."
Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat vankeja välissänsä.
Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi joukko miehiä ajamaan häntä takaa.
He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä vertansa.
Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa näytelmää.
Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan ratsumiehen.
"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.
"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on langetettu."
Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta vieri taas kukkulalta alas.
Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.
Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta, tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista, joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.
Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.
Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin Trolleborgista.
Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä. Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon helmassa.
Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä hänelle oli tullut.
"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on täällä vaara tarjona!"
"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää…"
"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan panna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän tuosta tien poikitse."
"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale oleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene…"
"Hiljaa", keskeytti Erkki, "ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?"
He kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa lähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten käynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän lukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä laukkaa kiitänyt pitkin tietä.
"Tuossa ne ovat!" huudahti Erkki.
"Kaksi toivioretkeläistä!" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei saanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy tuli ilmi.
Molemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien mutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki täyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja miehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat sangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi antautua.
Nähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään kuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään ja kohta he olivat hänen rinnallaan.
"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!" huusi hän heille.
Ja toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton matkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti niiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin rotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa olivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä ilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän eteen, joita hän nyt piti saaliinaan.
"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'" huusi hän käskevällä äänellä.
"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen", vastasi Herman Berman, "olette
Totteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika,
Varbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te
käskette täällä ruotsalaisella maaperällä?"
"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel
Pietarinpoika käskee?"
"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan minä jakelen käskyjä."
Ritari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä puhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän parin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.
"Urheata on puheesi, nuori mies", sanoi hän, "ja sen tähden tahdon sanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan vankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas päähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon ritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut teitä takaa."
Puhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot kasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat sentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen silmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän odotti, mitä kreivi oli sanova.
"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari", virkkoi tämä, "se mies, jota ajatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole Eerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani ja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi."
Ratsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan mies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut kuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.
"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu kreivi…"
"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta", virkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa kahvaan.
"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!" vastasi ritari. "Näinä aikoina täytyy olla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen minun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan ja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt puuttuu."
"Ei, Aksel ritari!" huusi nyt Herman, "niin ei ole koskaan käyvä! Täällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu kreivin."
"Missä ne ovat?" kysyi ritari kylmästi.
"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän mieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään kuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!"
Roteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa, niin että sen kaikki kuulivat:
"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies, kapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia vihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin Hannu kreivin puolesta."
Sanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen. Hän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin noita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa silmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.
"Minä sanon teille, Aksel ritari", huudahti Herman, "elkää alkako tätä leikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan."
Ylt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan, ikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki laskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut itselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin herransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen palvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan ennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja kiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.
Sillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä ryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti ja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet peräytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä vasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät uuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli laitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa tuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen ja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui voimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen miekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka kreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei Hermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut palvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi äkillisellä ponnistuksella hellittämään.
Mutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja muutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.
"Säästäkää kreivin henki!" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain takaa. "Toisista ei ole väliä."
Oudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa tuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.
Silloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja tumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia vastaan.
"Lakatkaa, Aksel ritari", huusi silloin Herman, "taikka tästä tulee suuri mieshukka!"
Ritari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella niin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen miehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.
"Nyt, Aksel ritari!" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, "jos teitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin monta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin tavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin tahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto teidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti paikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä palvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä."
Ritari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen silmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.
"Kuka lienetkin, Herman Berman", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä, "maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin tavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi kunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata kuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi tahdon täyttää, Herman. — Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun luulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten kääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni. Missä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne pari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte kuin nainen, kun osat vaihtuivat…?"
Ritari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan palvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa ratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.
"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan", virkkoi silloin Aksel ritari, "ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu kreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole kieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte."
"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon todistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!" huudahti Hannu kreivi ja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.
Sen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.
Heidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen käteensä.
"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme Gripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin valtakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman."
"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille joksikin hyödyksi, Hannu kreivi."
"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan", sanoi kreivi ystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa päätänsä vasten.
Herman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin ammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman tahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.
"Ei, ei", sanoi hän, "ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun linnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut Oppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse Eerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään vihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä aikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes vielä toisemme!"
Kreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että Hermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee toiveittensa olevan toteutumaisillaan.
Kreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät matkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin täynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti salaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi takaisin.
Silloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.
"Minä tapasin hänet Axevallassa", sanoi kirjeentuoja, "ja siellä hän kirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita kirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin."
Herman avasi kirjeen ja luki:
"Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi."
Tuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla, kuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle, kaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher Gjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.
Kun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin kirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan joutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin palaamista.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä pitkin Oppensteniin päin.
VIII.
Oppenstenissa.
Oppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun 14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut puuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa pää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen talonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan, mutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä miehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin ollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi ajatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä oli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella ihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen kasvoistaan.
"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni", sanoi vouti ja nosti päätänsä, "kuinka on tuon jalon rouvan laita?"
"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka selvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin kernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi."
"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä mielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla vanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta siinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän toivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin tahdon tehdä kaikki voitavani… Minun on joissakin määrin häntä kiittäminen voudintoimestani tässä linnassa."
"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään pyytänyt… Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut kuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia kauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava häntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja päiväpaistetta kukkasilleni!…"
"Tee se, lapseni!" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa tyttöstä.
"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi, isä … tuo pitkä munkki!"
"Pitkä munkki … mitä sanot, lapseni!"
"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin erityistä lupaa… Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen… Mutta iloinen hän ei ole … sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla tekemistä täällä linnassa?…"
"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta, niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee pyhä Jumalan mies."
"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä…"
"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"
Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.
Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle. Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut sijaan.
Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.
"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.
"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman lahjan."
"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"
Tyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa, mutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi palvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja hetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa uskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi ja läksi huoneesta.
"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!" sanoi kreivi ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä munkille. "En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin tulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa nähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana iltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata."
"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi…"
"Sitäkö ennen?"
"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?"
"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani…!"
"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen tyttärensä…"
"Juhani … Juhani…"
Munkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen sankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään hänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty halkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet tummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; — sellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin hän olisi ollut täydellinen herrasmies.
Kreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta, milt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan ikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi, ett'ei nähnyt unta.
"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että muistatte minua."
"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von Barnekow menetellyt."
"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä, koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta elämäni ilo… Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi … ehkäpä kohta tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!… Nyt olen tullut vaimoani etsimään… Hän on täällä linnassa, hän on tullut teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen sydäntänsä… Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen puhuttelevan minua … sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä maailmassa."
"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani … ja kova onni on ankarasti kolhinut sinua…"
"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen… Kenties murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."
"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii papille kuin minulle … mutta tahdon kuitenkin ottaa sen toimittaakseni…"
Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun päällensä ja seurasi.
Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella, niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.
Huoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha rouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon, että kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla hillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla, mutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen maailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin mielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta kohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen olento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja haihtua.
Kreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä hymy väreili hänen huulillaan.
"Tervetuloa, lanko!" sanoi hän raukealla äänellä. "Onko teillä vielä mitä minulta kysyttävää?"
"Anteeksi, jalo käly", alotti kreivi ja astui esiin laskien kätensä hänen päällensä, "minulla on vielä muuan seikka, josta tahtoisin teille puhua… Kunpa vaan kestäisitte!"
"Puhukaa, puhukaa, Hannu kreivi… Tunnun paremmalta, kuin olen ollut pitkään aikaan… Jos asianne koskee Agnesta, tytärtänne, niin enpä tiedä toki mitään unhottaneeni…"
"Niin … mainitsette tytärtäni, rakasta Agnestani, Richissa… Minä kuvittelen, tiedättekös, mielessäni, että jos tyttäreni olisi vihastuttanut minut itseensä, josta Jumala varjelkoon, ja siten riistänyt minulta ilon nähdä häntä moneen pitkään vuoteen…"
"Kavahtakaa, lanko!" keskeytti hänet Richissan lempeä ääni, "sellaista voi tapahtua ainoastaan, jos itse annatte siihen aihetta … ja silloin olette itse hankkinut rangaistuksenne… Teillä ei ole niin kovaa sydäntä, kuin monella muulla, että jaksaisitte semmoista surua kestää…"
"Kaikkivaltias torjukoon minusta semmoisen onnettomuuden, Richissa … mutta jos niin kävisi ja minä olisin sairaana ja heikkona, niin kuin te nyt olette, ja tultaisiin minulle sanomaan: tyttäresi on tullut ja haluaa sovintoa… Mitä minun pitäisi tehdä?…"
Surunvoittoinen hymy ilmautui Richissa rouvan kasvoille, vaikka silmät olivat totiset. Näytti siltä kuin hän olisi käsittänyt lankoansa sanojen mukaan, mutta ennen kuin hän ennätti vastata, kysyi kreivi taas:
"Mitä te tekisitte sellaisessa tapauksessa, kälyni?"
"Mitäkö tekisin…? Saman mitä sydämeni sanoo, että teidänkin pitäisi tehdä, Hannu kreivi, oi … unhottaa ja antaa anteeksi!"
"Mutta jos vaimoni olisi näin menetellyt?"
"Unhottaa ja antaa anteeksi!" toisti lempeä ääni, mutta katse ei enää ollut niin kirkas ja vieno vavistus näytti värisyttävän häntä. Hän lisäsi: "Te johdatte minut sillä omaan elämänjuoksuuni, lankoni … minäkin olen halunnut ja huokaillen hakenut sovitusta, mutta oi … se ilo on kauvaksi kaikonnut… Teillä on kenties oikeus johdattaa minun mieleeni tämä asia, mutta olkaa huoleti, lankoni …. se on yöt päivät mielessäni…!"
"Ja jos hän, jota olette ikävöinyt … jos hän nyt tulisi…"
Kreivi ei ennättänyt puhua loppuun. Leimaus välähti Richissan silmissä ja hän vaipui tuolia vasten, ikään kuin juuri nyt olisi lausuttu ne sanat, joilla oli voima irroittaa hänen henkensä ruumiista.
Hänen edessään oli Juhani polvistuneena ja painoi kiihkeästi hänen hameenhelmaansa kasvojansa vasten.
Mutta niin kuin talviyönä revontulien liekit näyttävät vaalenevan ja kuolevan ja häviävän ja sitten uusin voimin palaavat ja hämmästyttävät ihmettelevää katselijaa turmeltumattomalla loisteellaan, niin virkosi taas noiden sammuvain silmäin katse ja hymyili niin eloisana, niin rikkaana ja lempeä henkivänä.
Hän ojensi molemmat kätensä, tarttui kumartuneeseen päähän ja nosti sen hiljaa ylös, niin että hän voi katsoa noihin silmiin, joiden säteet siihen saakka niin monta vuotta olivat seuranneet häntä rankaisevan kostajan leimauksenkatseena, mutta jotka nyt kosteudesta loistavina saattoivat hänen sydämensä takaisin temppelinrauhaan myrskyä pakoon.
Hannu kreivi ei voinut pidättää kyyneltä herahtamasta, mutta hän läksi samalla pois huoneesta. Hän oli kovin heltynyt. Kenties oli hänen edessään oleva näytelmä sellainen, että se johdatti hänen ajatuksensa oloihin, joita saattoi ilmaantua ja jotka saattoivat koskea häneen paljoa lähemmin kuin nämä. Pää kumarassa hän meni huoneeseensa ja käydessään akkunalaudalle istumaan hän kuiskasi tyttärensä nimen.
Yht'äkkiä hänet keskeytti vanha Melcher Gjordinpoika, joka muutaman palvelijan seuraamana syöksyi sisälle.
"Engelbrekt marssii Oppenstenia vastaan, kreivi!" huudahti vouti.
"Engelbrektkö?" kysyi kreivi tuskin kyeten käsittämään sen sanoman merkitystä, jonka Melcher oli tuonut.
"Engelbrekt itse", toisti tämä, "tämä mies on puhutellut häntä…"
Kreivi silmäsi palvelijaa ja antoi hänelle viittauksella käskyn puhua.
"Engelbrekt pysähtyi Sembin tienoilla", kertoi mies, "ja kun minä ratsastin siitä, vietiin minut hänen luoksensa. Hän kysyi minulta, mistä olin ja minne olin menossa. Minä sanoin hänelle sen ja silloin hän pyysi minun kiiruhtamaan tänne linnaan sanomaan, että hän kohta aikoi tulla perästä. Minä sanoin hänelle teidän itsenne, Hannu kreivi, olevan täällä linnassa, mutta silloin hän sanoi: sitä parempi, silloin tulee asia helposti sovituksi!"
Kreivi näytti tarkoin miettivän miehen sanoja, mutta käski sitten kutsua Martti Gråbon luoksensa. Palvelija meni ja kohta sen jälkeen tuli vouti.
"Tahtoisin kernaasti uskoa", sanoi kreivi tälle, "että käskyjäni on tarkoin noudatettu täällä linnassa ja linnanläänissä?"
"Parhaan ymmärryksen ja kyvyn mukaan!" vastasi vouti kumartaen, mutta rehellisesti katsoen isäntäänsä silmiin.
"Teillä ei siis ole omallatunnollanne, Martti, mitään, josta teitä voitaisiin syyttää…?"
"Ei ole!"
"No hyvä!" jatkoi kreivi vakavalla äänellä, "käske satuloimaan hevoseni ja muutamain palvelijain nousemaan ratsaille."
Hetken kuluttua kreivi ratsasti ulos linnasta ja ajoi pohjoista kohti
Sembiin päin.
Vähän enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut kreivin lähdöstä, kun vahtitornista kuului torventörähdys ja muuan palvelija riensi voudille ilmoittamaan Herman Bermania, joka pyysi päästä linnaan. Vouti näytti epäröivän, mutta Melcher Gjordinpoika, joka oli saapuvilla, poisti kaikki arvelut ja nostosilta laskettiin ja Herman ja Erkki ratsastivat Oppenstenin linnaan.
"Onko teillä ollut tietoja pohjoisesta päin, vouti?" kysyi Herman laskeuduttuaan hevosensa selästä ja jätettyään sen Erkin huostaan.
"Tänään saimme", vastasi Martti Gråbo, "Engelbrekt marssii linnaa vastaan, hän on varmaankin täällä ennen puoliyötä, jollei…"
"Jollei…?"
"Hannu kreivi on ratsastanut hänen puheilleen ja minä toivon hänen kykenevän torjumaan sen vaaran, joka uhkaa Oppenstenia…"
"Oppenstenin linnasta voi kuitenkin tulla talonpoikain kiusa, niin kuin noista muistakin linnoista, jotka sijaitsevat näin sisämaassa, eikä lempeä Hannu kreivi aina ole oleva linnanherrana. Sen tähden minusta näyttää siltä kuin kreivi olisi turhaan lähtenyt sille matkalle."
"Arveletteko sitten, että Oppenstenin linna jaotetaan maan tasalle, niin kuin on käynyt Smålannin linnain…?"
"Niin arvelen!"
"Mutta onhan kreivi aina ollut Engelbrektin ystävä ja on tämän ystävyyden takia saanut olla vankeudessakin…!"
"Mutta yksi seikka on asetettava miesten ystävyyttä korkeammalle … se on isänmaamme, ja Engelbrektin ystävän täytyy olla Ruotsinkin ystävän eikä hän silloin ole itkevä Oppenstenin raunioiksi murskattuja muureja."
"Ja jos niin käy kuin sanotte, jos Engelbrektin tuomio on sama kuin teidänkin ja herrani, kreivi, luovuttaa Oppenstenin linnan Engelbrektille … niin kuinka kauvan odotatte, ennen kuin alatte hävitystyönne?"
"Kummallinen kysymys, vouti… Mikäli tiedän on se heti alkava!"
Vouti löi kätensä yhteen ja hämmästystä ja surua kuvautui hänen kasvoilleen.
"Eerikki kuninkaan", jatkoi Herman, "sanotaan kulkevan Skånessa suuren sotajoukon kanssa ja minä luulen Engelbrektin aikovan mennä häntä vastaan. Sen tähden täytyy selän olla vapaana ja ennen kaikkea täytyy kiirehtiä."
"Richissa rouva parka!" huokasi hyväsydäminen Martti Gråbo.
Melcher Gjordinpoika, joka tähän saakka oli ollut vaiti, lisäsi:
"Tietäkää, Herman, että Richissa rouva sairastaa kuolintautiansa täällä linnassa. Tuskin häntä voidaan täältä siirtää eikä tietääkseni Engelbrekt ole niin julma mies, että hän linnan takia ottaisi tuon hurskaan rouvan kuoleman omaksi syyksensä."
"Richissa rouva on minulle rakas", sanoi Herman, "ja mitä Engelbrektistä sanotte, Melcher Gjordinpoika, on totta, mutta sekin on totta, että valtakunta on vaarassa ja aika kiirehtii. Yksityisen miehen täytyy väistyä valtakunnan tarpeen edestä. Ei isä eikä äiti … ei mikään saa estää miestä velvollisuuttansa täyttämästä…"
"Te ette kuitenkaan vielä ole sitä kokenut, Herman", sanoi Melcher Gjordinpoika vakavasti. "Jos oma isänne tai äitinne sairastaisi kuolintautiansa täällä linnassa, niin tahtoisinpa nähdä, ettekö viivyttelisi, ennen kuin käskisitte suuntaamaan muurinsärkijän sen huoneen seinää kohti, jossa kuolema parhaillaan olisi työssä… Hyvin vaikeata on sentään ruveta isän tai äidin pyöveliksi ja nähdä rakkaiden kasvojen riutunein silmin katselevan muurin halkeamista nuhtelevina ja syyttävinä…"
Vanhan miehen sanat näyttivät kovin koskevan Hermaniin. Ehdottomasti tulivat hänen mieleensä halu ja kaipuu, millä hän nuoruudessaan oli ajatellut isää ja äitiä, ja voimatta ajatuksiansa hillitä tai edes uskomatta niiden kuvauksien todellisuutta, jotka voudin sanat saivat hänen sydämensä pohjassa kangastamaan, hän kuitenkin joutui itseltään kysymään: "jos täältä löytäisit, jota niin kauvan ja niin kiihkeästi olet etsinyt, mitä silloin tekisit?"
"En tahdo liioitella", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, "mutta mielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi täällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin velvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon kuitenkin", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tahdon puhutella Richissa rouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta … ja sen on kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä."