Molemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren miehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen askeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä, ikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.

Mutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi siellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet Richissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta sisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden kulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä tämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli sekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja painamaan käden sydämelle.

"Hän on poikasi, Richissa", sanoi miehen ääni, "Engelbrekt on kasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta jonka myöskin … on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi… Oi Richissa, Richissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon, niin sanomattomasti, … oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin entisille jälilleen … oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen osa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan välttämättömyyden alle!"

"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani", kuului lempeä ääni puoleksi kuiskaavan, "eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat olleet syynä… Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on kuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun silmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman portilla … siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi, kiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut liian paljon … jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus sydämessäni halajan vielä … halajan sulkea poikani syliini, siunaten nähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat."

Herman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän ei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut vaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku vastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.

Hän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä vuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.

Tämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin tottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta häneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen halunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan rakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin kokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa näkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta, rukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat kasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta se ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta onnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia pilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt elämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden lämpöistä rauhaa.

Niin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas laski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti sitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle otsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja laski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien karkaisema mies, itki kuin lapsi.

Mutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen ikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon takaisin tuolin pieluksia vasten.

"Äiti, äiti!" kuiskasi hän, "pitääkö meidän tavata toisemme ainoastaan … ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?"

Vanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.

"Jumala siunatkoon sinua, poika!" sanoi hän raukealla äänellä, mutta osotti toisella kädellään isää ja lisäsi: "ellös enempää kuin hänkään nurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!"

Ja näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin lempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt koko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä sivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.

Mutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän näki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta kasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli kylmä.

Hän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä ja sulki hänet syliinsä.

"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois", sanoi hän, "ja hänen henkensä liitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt Jumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala siunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut synkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias Jumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!"

Kovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.

"Elä kysy minulta mitään, poikani", lisäsi hän sen jälkeen. "Engelbrekt on kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä — minä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille."

Näin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen äitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti päätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta, joka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.

Hänen päässänsä oli tuoreista kukkasista sidottu seppele.

Kerttu oli hiljaa tullut huoneeseen ja aavistamatta, mikä todella oli syynä siellä vallitsevaan kuolonhiljaisuuteen, hiipinyt kuolleen luokse ja laskenut seppeleen hänen päähänsä, mutta huomattuaan nuoren miehen rukoilevan hänen sivullansa, yhtä hiljaa taas poistunut.

Herman näki kukkaset ja suuteli vielä kerran hänen kylmää otsaansa. Hänestä tuntui siltä kuin seppele olisi siihen pantu häntä varten, johtamaan hänen katsettansa katoovaisista elämään takaisin, jonka vertauskuvia nuo tuoreet kukkaset olivat.

Hiljaa läksi hän sen jälkeen huoneesta ja samalla hetkellä kuului kaukaa heikkoa rummunpärrytystä Engelbrektin tuloa ennustaen.

IX. Kuka oli kuningas?

Hermanin ensimmäinen ajatus oli tavata isäänsä. Mutta tämä ei ollut mistään löydettävissä ja Martti Gråbo, joka kummastuen tapasi Hermanin ja kävi kovin surulliseksi saatuaan tiedon Richissa rouvan kuolemasta, tiesi ainoastaan ilmoittaa nähneensä tuon kookkaan munkin kiireesti tulevan ulos rukoushuoneesta ja siellä tavanneen hänen pienen tyttärensä Kertun, jolla oli ollut kukkaisseppele kädessä. Munkki oli puhutellut tyttöä ja kysynyt häneltä, kuka seppeleen oli saava, jonka jälkeen hän oli suudellut tätä ja taputtanut tyttöä päähän sekä pyytänyt hänen kiiruhtamaan. Sen jälkeen hän oli lähtenyt linnasta.

Herman meni rukoushuoneeseen ja vouti riensi puuhaamaan vahakynttilöitä ja mitä muuta kuolemantapauksen tähden tarvittiin. Mutta juuri hänen näissä puuhissa ollessaan kuului torventörähdyksiä nostosillan edustalta ja Hannu kreivi ynnä Engelbrekt ratsastivat linnaan.

Kumpaankin koski tieto Richissa rouvan kuolemasta. Kreivi riensi ylös ruumishuoneeseen, mutta Engelbrekt meni rukoushuoneeseen, jossa vouti oli sanonut Hermanin olevan. Siellä oli hämärä, mutta Engelbrekt mainitsi kasvattipoikansa nimen ja tämä lepäsi kohta hänen sylissään.

"Rohkeutta, rohkeutta, poikani!" sanoi hän, "sinun koettelemuksesi on sentään vähäinen siihen verraten, mikä hänellä, hurskaalla äidilläsi on ollut; ei sitä myöskään voi verrata isäsi koettelemuksiin…"

"Niin on kuin sanotte, kasvatusisä. Kaikkivaltias Jumala olkoon heille armollinen!"

Paljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja
Herman kertoi kaikki juurta jaksain.

"Siis tiedät", sanoi vihdoin Engelbrekt, "mitä minulla nyt on oikeus sinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston sinulle jätettäväksi." Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä välähtelevä sormus.

Kunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.

"Pidä niitä", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, "pidä niitä isäsi muistona! Ole jalo ja luja kuin hän … mutta tule sinä häntä onnellisemmaksi!"

"Ja nyt", lisäsi hän, "nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua miekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme lähteä kotiin takaisin? — —"

Oppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo seuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi että Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt seurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.

Mutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut kumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia syitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin neuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta Engelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen Länsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni matkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja hyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari Aksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät mielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin asukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan, kuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka hänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista Engelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman Bermanin.

Tämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä sotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta etelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin kimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan. Falkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden talonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat taistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä, ett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse sytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä kera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli Falkenberg soraläjänä.

Nyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia vastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi alas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän lujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin, joka oli laadittu vasta päätä linnaa.

Herman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden seijastuksen hänen kasvoillaan.

"Jos saan kasvojesi ilmeestä, Engelbrekt", sanoi Herman, "arvata ajatuksiasi, niin tulemme täällä taistelemaan avonaisella kentällä?"

"Niin totta kuin Eerikki kuningas itse on tuolla", vastasi Engelbrekt ja osotti vihollisten leiriä, "niin tahdomme täällä Jumalan nimessä ryhtyä taisteluun."

"Ja mistä tiedät kuninkaan olevan siellä?"

"Jo Axevallan edustalla ollessani", vastasi Engelbrekt, "sain sanan ja kirjeen tuolta jalolta ritarilta Broder Sveninpojalta, joka ilmoitti kuninkaan kokoovan joukkoja Skåneen, ja sen tähden olen rientänyt tänne. Luulin kuitenkin kuninkaan ennemmin tulevan meitä vastaan omien rajaimme sisällä, kuin odottavan meitä täällä. Mutta tehköön kuin tahtoo! Nyt on meidän vaan löytäminen ylimenopaikka joesta, sitten koettelemme kalpoja ja sanoppa silloin, Eerikki kuningas, että söin sanani, kun vakuutin vielä kerran kohtaavamme."

Syntyi hetken äänettömyys. Sen jälkeen Engelbrekt käski Hermanin ratsastamaan pitkin joenrantaa ja etsimään sopivaa ylimenopaikkaa. Tämä kiiruhti heti käskyä täyttämään. Engelbrekt antoi sitten sotajoukon asettua leiriin aina sitä myöten kuin eri osastot saapuivat perille. Asiansa toimitettuaan palasi Herman ja toi vihollisen asemasta semmoiset tiedot, että ne saivat Engelbrektin päättämään jo seuraavana päivänä mennä yli joen ja marssia kuninkaan leiriä vastaan. Kaikki järjestettiin, sotajoukon päälliköt kokoutuivat neuvottelemaan ja määrättiin tarkoin, kuinka sotajoukon oli mentävä joen ylitse ja kuinka hyökkäys oli tehtävä. Kun Engelbrekt neuvottelun päätyttyä taas oli yksinään, käski hän satuloimaan hevosensa itse ratsastaakseen ylimenopaikkaa ja sen ympäristöä tarkastamaan.

Hän oli jo valmiina nousemaan ratsaille, kun vanha Ulvi tuli hänen luoksensa ja sanoi vieraan ritarin lähestyvän.

Pari silmänräpäystä sen jälkeen näkyikin ratsumies täyttä laukkaa rientävän leiriä kohti. Hän pysähtyi Engelbrektin eteen. Se oli Broder Sveninpoika.

"Tervetuloa, ritari!" sanoi Engelbrekt ja meni vierasta vastaan; "enpä odottanut tapaavani teitä täällä."

"Ettepä olisi tavannutkaan, Engelbrekt", vastasi ritari, "jolleivät tärkeät sanomat olisi tuoneet minua tänne."

"Mutta olettehan toki nyt vapaa vankeudestanne ja voitte kulkea sitä tietä, minkä itse valitsette?"

"Vapaa olen ja olen jo puolestani valinnut… Minä seuraan teitä, Engelbrekt, sillä tuolla pimeässä vankilassa on minulle selvinnyt, että herrainvaltaa meidän maassa on aina seurannut kuninkaanvalta, ja minusta näyttää, minkä verran olen kuullut teistä ja siitä valtatyöstä, jonka olette alottanut, ett'ei kuninkaanvaltaa täällä voida erottaa Ruotsin rahvaasta. Sen tähden tahdon olla teidän miehiänne, niin kauvan kuin käsivarteni kykenee miekkaa käyttämään."

"Tuo puhe kuuluu hyvältä korvaan, ritari… Mutta minun tieni ei ole ruusuilla kukitettu eikä mahtane sellaiseksi teidänkään tulla!"

"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan… Vastoinkäymiset eivät lannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista. Kummalliselta minusta kuitenkin tuntuu", lisäsi hän hetken vaiettuansa, "että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus."

"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen, että nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!"

"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!" sanoi
ritari. "Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä.
Kymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on
Rosenkransen-laivalla."

"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan", sanoi Engelbrekt miettiväisesti, mutta lisäsi sitten: "no hyvä, me olemme siis täällä Laga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin herrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä täällä hiukan viipyä."

"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne", virkkoi Broder Sveninpoika, "niin halunnevat he kyllä käydä pakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia."

"Sen saamme kohta nähdä!" arveli Engelbrekt. "Tarjoamme heille mitä voimme."

Skånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin pakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat tietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin välirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas marssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit karkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä "pesänsä", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan hajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa vuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt syntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.

Arbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun lopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista sotakuria pidettiin tässä sotajoukossa — sanotaan — ett'ei yksikään talonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin erottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä mieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma tieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon koossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä sitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon aikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu Kröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.

Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa hänen puolestansa — hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä, puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa vapaudensankarin suuruutta.

Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen — saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille — mitä oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika, pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista, käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.

Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.

Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja muutamia muita ruotsalaisia herroja.

Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä vapaasyntyisenä miehenä.

Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien muiden herrain kanssa — niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin — Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas ruotsalaiset talonpojat.

"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan tehdä valtiasmatkani … ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa kättänsä kuningastansa vastaan!"

"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi
Kröpelin, "katsokaa tuonne … jollen pety, niin he nyt ovat täällä
Tukholman porteilla."

Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.

"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon saaren miehittämisellä tarkoittavat?"

"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin", vastasi Kröpelin ja oli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen ja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.

Mies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä aseellista rahvasta.

Kuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois muurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa käytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta keskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan vuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä herraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan selvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia, joita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas valitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua lautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu Tavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin. Yhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa Vesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau. Tämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.

Suuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti kohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.

Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt Engelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan päämieheksi.

"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?" kysyi sen kuullessaan Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister
Niilonpojalta.

VIIDES JAOS.

Valtionhoitaja.

I.

Albrekt herttuan nuolet.

Muutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo, jonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili jotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä kehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen vaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan. Tuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä, hartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta ja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät hyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin tyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa liikkumaan.

"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!" virkkoi mies aivan äänettömästä päästä, "no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule ylpeydenhulluksi siltä, vanha muori."

"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle", vastasi vanhus, "luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin tuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta … mutta hillitse sinä kielesi, Ulvi."

"Kuulkaapa, emäntä", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, "Märta muori on tullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan."

"Sinähän itse, Ulvi", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, "et osaa pitää kieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen pyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on meidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin suuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin takaisin tupaamme vuorelle… Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt, niin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi", lisäsi hän vähän vaiettuansa, "joskin panet liikoja, niin tiedänhän minä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa."

"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on kaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on nostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!"

Molemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen jälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan tapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi hän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut olla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä Märta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.

"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista", sanoi linnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten Halmstad avasi porttinsa, "ja olet myöskin kertonut, että olemme saaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu Eerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan — mutta et ole maininnut mitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla ja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa."

"Nuo pesät, emäntä! — niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin. Kuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas piispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat Upsalaan arkkipiispan puheille?… Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan näköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään… Paljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä Märta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja kehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta…"

"Ymmärtää ja ymmärtää", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen näyttää vihaiselta. "Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet, sitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja selittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen viisaammaksi tulematta…"

"Nyt sitä poiketaan kauvas Erkistä, muka… No, no, olkoon menneeksi, niin kauvan kuin meillä on sellaisia miehiä saatavissa raivaamaan mättäitä ruusutarhasta! — Niin, kuten sanoin, Vermlantiin ja Taalainmaahan Engelbrekt pani Pietari Ulvinpojan päälliköksi, hänet, joka oli Ornäsissä, kun Engelbrekt ensi kertaa meni kuninkaihin."

"Hänhän oli Hannu Djäknin vieraana Ornäsissä ja auttoi häntä vapauttamaan vaimo parkoja Torsångin kirkolla?" kysyi linnanemäntä.

"Hän juuri, niin, oikein aika mies, hänkin! Edsholmasta ja Angeholmasta ei löydy jälellä kiveä kiven päällä, ainoastaan Gullspång-joen nälkäkivet tulevat myöhäisiin aikoihin säilyttämään voudin julmuuden muistot. Dalaborgissa oli pelkäämätön vouti, mutta hän ärsytti talonpojat vimmoihinsa, niin ett'ei häntä mikään urhoollisuus auttanut … linna valloitettiin miekalla ja silloin olisi Palne Jönsinpoika heti paikalla tullut maahan hakatuksi, vaikka hän armoille antautuen ryntäsi ulos keskeltä liekkejä… 'Eläpäs, nyt on sydänveresi vuotava', huusivat talonpojat, eikä vouti parka silloin ollut paljon arvoinen, se täytyy sanoa!"

Molemmat naiset kuuntelivat suurimmalla mielenkiinnolla ja ukko myhäili niin makeasti sille. Hän oli ylpeä voidessaan rakkaalle emännälleen tehdä selon kaikesta, mitä viime vuonna juhannuksen ja mikkelin välisinä runsastapauksisina kuukausina oli tapahtunut, ja vaikka hän muuten oli harvapuheinen, niin hän tästä asiasta puhuessaan oli oikein kaunopuhelias, johdattaen mieleen vanhat runosepät, vaikk'ei hän käyttänytkään heidän taiteenmukaisia sananparsiansa ja kuvauksiansa. Mutta niinpä loistavatkin hänen harmaat silmänsä niin perin tyytyväisinä, kun hänen kuten nyt onnistui saada kuulijansa kauhistumaan.

"Nytpä olen taas ajanut sydämen kurkkuun", irvisteli hän ja katsoi
Märta muoriin, joka aina sai olla pilkkana, sillä vaikka hän olikin
suorasukainen ja julkipuheinen, niin hän kuitenkin jonkun verran kaihti
Engelbrektin vaimoa.

"Joutaisit istua nälkäkivellä Gullspång-joessa, niin julma olet,
Ulvi!… Kuinka kävi voudin?"

"Niin nähkääs, Pietari Ulvinpoika juoksi talonpoikain joukkoon ja kantoi pois Palne Jönsinpojan liekkien keskeltä, aivan niin kuin Herman Rumlaborgin voudin, sillä nähkääs, miesten miehiä he ovat molemmat."

"Onko suu taas käynnissä, vanha jääkarhu?" kuului ystävällinen ääni ritarisalin ovelta ja Engelbrekt tuli naistenhuoneeseen.

"Jumala varjelkoon sinua, Engelbrekt", vastasi Ulvi, "mutta aika on tuleva, jolloin jokainen sanani maksettaisiin kullalla, jos se silloin kävisi päinsä."

"Hyvä toki, että lörpöttelet naisille … mutta elkää uskoko puoliakaan siitä, mitä hän teille kertoo!"

"Hm! sanotpa jotakin, Engelbrekt … niin, eipä löytyne sitä ihmistä, joka voi syyttää minun omiani lasketelleen, mutta varmaa on, että on itse täytynyt olla mukana voidakseen uskoa todeksi, mitä me talonpojat olemme sinun kanssasi toimittaneet."

"Kas niin, pidä nyt suusi kiinni, jääkarhu", murahti Engelbrekt puoleksi hymyillen. "Nyt saat muuta tekemistä kuin satujen syöttämistä naisille… Me ratsastamme kohta Tukholmaan päin, hoida sen tähden hyvästi hevosia."

Ukko suoriutui heti lähtemään ulos, mutta katsoi levottomana
Engelbrektiin, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen jäädä kotiin. Ja
Engelbrekt arvasi ukon ajatukset ja lisäsi:

"Elä unhota omaa ratsuasi … me kaksi emme kuitenkaan voine erota toisistamme!… Sinäkin, Märta muori", jatkoi hän kääntyen vanhukseen ja vaimoonsa, "sinäkin saat tekemistä tänään. Arvoisa herra Tuomas piispa tulee vieraaksemme tänä iltana ja viipyy kai täällä pari päivää. Elä säästä mesijuomaa, rakas vaimo, ja tuo esiin parasta oluttasi!"

Märta muori nousi näiden isännän sanain johdosta ja Engelbrekt jäi kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän meni vaimonsa viereen istumaan, hänen otsansa oli kirkas ja sisäisen tyytyväisyyden ilme loisti hänen kasvoiltaan.

"Hauskoja tietoja olet varmaan saanut tänään", sanoi emäntä, "enpä tiedä pitkään aikaan nähneeni kasvojasi niin huolettomina, kuin nyt…"

"En ole saanut hauskoja tietoja, vaimo … mutta näetkös, minä toivon kohta saavamme hyvään päätökseen sen työn, jonka olemme alulle panneet. Kuningas kuuluu nyt sen pakkosopimuksen mukaan, jonka valtuutettumme viime toukokuussa tekivät tanskalaisten kanssa Halmstadissa, kohta tulevan Tukholmaan ja siellä kai saamme kaiken tämän päättymään."

"Jumalan äiti suokoon, että niin kävisi!" lisäsi emäntä keveästi huoaten. "Sinä siis luulet, että asia on päättyvä hyvästi, niin että kuningas saa takaisin valtakuntansa ja että hän sitten on sitä hallitseva lain mukaan?"

"Niin luulen… Lieneehän Eerikki kuningas nyt nähnyt, ett'eivät Ruotsin miehet salli lakia ja oikeutta jalkain alle poljettavan. Hänellä ei sitä paitsi ole ollut mitään moittimista Halmstadin pakkosopimuksen johdosta, ja kun se lisätään, mitä me nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa päätimme, niin toivon tästälähin saavamme laillisen kuningasvallan. Omassa vallassaan on Eerikki kuninkaalla hyväksyä tai hyljätä — kummassakin tapauksessa toivon Ruotsin valtakunnan tulevan olemaan turvatun!"

"Vanha herra Krister Niilonpoika ei kuitenkaan ollut siellä joukossanne, mikäli olet minulle sanonut. Ja luuletko sitä paitsi noihin herroihin olevan luottamista? He ovat niin kauvan rauhassa kartanoissaan eläen sallineet kaiken tämän kurjuuden rehottaa kättä tai jalkaa liikuttamatta … nyt he tahtovat suostua kaikkeen ja päätökseksi saattaisi tulla, että …"

"Sano suoraan, vaimo, mitä tarkoitat…?"

"He saattaisivat yhtyä kuninkaaseen ja hänen ystäviinsä ja vapautua sinusta, ja sitten … sitten saattaisivat entiset ajat palata takaisin ja kaikki, mitä on tehty, raueta mitättömiin."

"Niinhän voisi käydä ja onhan kai valtakunnan herrain joukossa minulle vihamielisiä … mutta luulenpa heidänkin nyt tarkoin huomanneen, ett'ei yksikään talonpoika ole tahtonut loukata heidän laillisia oikeuksiaan, ja että vaara uhkaa heitä itseään yhtä paljon kuin rahvasta. Vanha Krister herra ei ollut mukana Upsalassa, mutta hänen poikansa, Kaarlo herra, oli siellä, samoin kuin herra Kaarlo Orminpoika ja Krister herran vävy, Pentti Jönsinpoika sekä tämän veli, Niilo herra. Eerikki kuninkaaseen yhtyminen minua ja Ruotsin rahvasta vastaan…"

Engelbrekt keskeytti puheensa ja hiveli kädellään otsaansa.

"Se olisi samaa", jatkoi hän, "kuin kuninkaan erottaminen Ruotsin valtakunnasta ainaiseksi, ja onpa lupa kysyä, kuinka sitten voisi käydä heidän itsensä."

"Mutta ajattele niitä juonia, joita salassa sommitellaan…"

"Ei, ei, vaimo … niitä emme tahdo ajatella. Ruotsin herrat voivat olla minulle vihamielisiä, ne voivat nousukasta vihatakkin, mutta petos on heille vieras!"

Ritarisalin ovi oli avautunut Engelbrektin näitä sanoja lausuessa ja
Tuomas piispa ilmautui kynnykselle sekä aivan hänen taaksensa Herman
Berman. Piispa loi ihailevan ja palavan katseen tuohon suoraan ja
teeskentelemättömään mieheen ja säveään linnanrouvaan.

"Terve teille, Engelbrekt, ja säveälle vaimollenne!" sanoi hän huoneeseen astuen. "Minä tulen milt'en itseäni ilmoittamatta, mutta ette saa pitää siitä niin suurta lukua näin ystäväin kesken!"

"Kiitos, arvoisa piispa!" sanoi Engelbrekt piispan tervehdykseen vastaten. "Me noudatamme vanhoja tapoja eikä meillä ole koskaan ystävän tarvinnut tuloansa ilmoittaa."

"Saattaisihan vihamieskin astua ovesta ystävän haamussa! Muistatteko mitä vanha laulaja sanoo:

    "Niin käv' hänen,[17]
    Sorlen jalon,
    Vigolfin kun
    Valtaan joutui.
    Murhamieheen
    Veljen luotti;
    Mut pettur' oli se."

"Ja ketä tahdotte tääll' sanoa velisurmaajaksi?" kysyi Engelbrekt.

"Velisurmaajaksi sanon sitä, joka pettää isänmaansa, ja itse tiedätte, Engelbrekt, ett'eivät kaikki nämä herrat, joiden kanssa nyt valtakunnan päämiehenä olette ollut tekemisissä, ole teitä vapaaehtoisesti seuranneet…"

"Tosin eivät vapaaehtoisesti … mutta sentään vilpittä."

"Onhan kateus ensimmäinen askel sinne päin… Minä neuvon teitä ystävänä isänmaamme nimessä olemaan varoillanne. Tosin en tahdo sanoa Ruotsin miehen voivan olla kavalan, mutta intohimo saattaa sokaista. Muistakaa, että nämä herrat tulevat aina pitämään valtaanne pakkona, jonka alta he ennen kaikkea tahtovat päästä."

"Puheenne on veljen puhetta, piispa, ja ottakaa vastaan sydämeni kiitos siitä rakkaudesta, jota olette minulle osottanut sekä nyt että ennen — mutta sen sanon … sitä vihollista vastaan, joka salassa toimii, minulla ei ole mitään aseita. Ja siitä hetkestä saakka, jona tähän vapautustyöhön ryhdyin, on joka tilaisuudessa se ajatus ollut minulle selvänä, että olen suorastansa Jumalan silmäin alla toiminut. Jos olen mitä hyvää kyennyt toimittamaan, niin se on ollut hänen tekoansa, ja kun minua ei enää tarvita, niin kernaasti suljen silmäni umpeen, vaikkapa salaisten juonien uhrina… Mutta ketään en tahdo epäillä… Missä hyvänsä kaatunenkin, niin voitakoon minusta laulaa niin kuin vanhassa laulussa sanotaan:

    "Herra katsoi
    Taivahastaan.
    Ilohonsa
    Sielun mennä
    Käski Luoja!"

Syntyi hetkisen äänettömyys näiden Engelbrektin sanain jälkeen. Mutta kaikkien läsnäolijain mieleen ne koskivat kovasti. Hurskas emäntä pani hartaasti kätensä ristiin ja piispa astui esiin ja nosti siunaten kätensä Engelbrektin pään päälle.

"Kaukana, kaukana", sanoi hän heltynein äänin, "pitäköön kolmiyhteinen Jumala sitä hetkeä Ruotsinmaasta, jona hän on kutsuva sinut täältä … ja ennen kaikkea, elköön Ruotsin mies joutuko syypääksi kuolemaasi!"

"Amen! hurskas isä!" jatkoi Engelbrekt ja puristi piispan kättä. "Jättäkäämme ainaiseksi tuo ajatus syrjään. Onhan meillä luullakseni kyllin ajattelemista siinä, minkä täytyy tapahtua joka miehen silmien edessä, ollaksemme tuhlaamatta aikaa ja ajatuksia siihen, minkä täytyy riippua yksistään Jumalasta!"

Engelbrekt vei sen jälkeen vieraansa ritarisaliin, mutta piispan annettua Engelbrektin ymmärtää, että hänellä oli tärkeistä asioista puhumista hänen kanssansa, menivät molemmat miehet siihen huoneeseen, joka oli Engelbrektin yksityinen ja jota sanottiin linnan salahuoneeksi. Täällä piispa toimitti asiansa, joka koski useampien allekirjoittajien hankkimista sille päätökselle, joka oli tehty Upsalassa helluntain aikana, ja selitti myöskin syyt siihen.

Mainittu kokous johtui siitä Halmstadissa pidetystä kokouksesta, joka Hannu Kröpelinin puuhaamana oli saatu aikaan. Tämä oli jo sen vuoden tammikuussa, jona Arbogan valtiokokous oli ja Engelbrekt valittiin valtakunnan päämieheksi, pyytänyt kokoutuneilta herroilta kokousta, jossa piti ottaa neuvoteltavaksi joutuisampi ratkaisu, kuin mitä edellisenä syksynä oli Tukholmassa päätetty. Tähän suostuttiin ja Engelbrekt läksi yhdessä useiden valtaneuvoksien kanssa Hannu herraa vastaan Sigtunaan, jonne tämä saapuikin seurassaan saksalaisen ritariston jäsen, Henrik Rowerdere, jonka ritariston suurimestari kuninkaan pyynnöstä oli lähettänyt Ruotsiin ja joka siellä oli viettänyt talven yhdessä Kröpelinin kanssa koettaakseen toimia kuninkaan hyväksi. Kröpelin tahtoi nyt lähteä kuninkaan puheille koettamaan saada häntä sopimaan asiasta hyvällä, vetämättä sitä oikeuden eteen. Ei kukaan toivonut sellaista suoritusta hartaammin kuin Engelbrekt itse. Hannu herra tarjoutui itse saksalaisen ritaristonjäsenen kanssa yhdessä ratsastamaan kuninkaan puheille.

Niin kävikin, mutta heidän ahkeroitsemisensa eivät ottaneet menestyäkseen ja se viivytti heidän oleskeluaan Köpenhaminassa. Lopuksi onnistui heidän kuitenkin, vielä yhden Preussista sinne suoraan tulleen ritaristonjäsenen avustamina saada kuningas suostumaan kokouksen pitämiseen Halmstadissa. Tämä pidettiin toukokuussa ja siellä oli suostuttu muutamiin pääehtoihin sovinnon saamiseksi kuninkaan kanssa, mutta niistä piti lähemmin sovittaman uudessa kokouksessa Tukholmassa heinäkuun 29 p:nä, jolloin myöskin Eerikki kuninkaan itsensä oli määrä olla saapuvilla. Samaisessa Halmstadin kokouksessa tehtiin sekin päätös, että Engelbrektille oli annettava lääniksi Örebron linna lääneineen. Samalla päätettiin täällä, että oli asetettava drotsi ja marski.

Halmstadissa läsnä olleet ruotsalaiset herrat eivät kuitenkaan olleet pitäneet huolta valtakunnan edusta siinä määrin, kuin Engelbrekt ja hänen ystävänsä pitivät välttämättömänä, ja sen tähden oli heidän kotiin tultuansa pidetty Upsalassa kokous, jossa arkkipiispa Olavin ja Engelbrektin johdolla oli tehty se päätös, että Halmstadin pakkosopimus oli pidettävä ainoastaan sillä ehdolla, että kuningas neuvoston neuvon mukaan läänitti kaikki linnat syntyperäisille ruotsalaisille ja lupasi vaatia alamaisiaan pitämään lakia ja oikeutta pyhänä. Siellä oli kuitenkin vaan 22 herraa ollut läsnä ja allekirjoitusten joukosta puuttui monta mahtavata nimeä, kuten Krister Niilonpojan, ja sitä paitsi oli Tuomas piispa sitä mieltä, että piti saada itse Halmstadin valtuutetut ja heidän todistajansa yhtymään Upsalassa liittoutuneihin. Se oli sitä tärkeämpää — arveli piispa — koska ei ollut luottamista muutamiin jälkimmäisistä.

Engelbrekt katsoi tuimasti piispaan, kun kuuli nämä sanat.

"Ja ketä", sanoi hän, "tahtoisitte sanoa epäluotettavaksi tässä herrainkokouksessa olleista, arvoisa isä piispa?"

"Teillä on niin paljon puuhaa valtakunnan hoitamisesta, Engelbrekt", virkkoi piispa, "ett'ette katso taaksenne."

"Mikäli ihmisvoima riittää, arvoisa herra, arvelen pitäneeni ja pitäväni silmäni auki joka taholle…"

"Oletteko myöskin ajatellut sitä paikkaa, jossa nyt olemme?"

"Örebron linnaa, piispa … mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka minua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka minulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä myöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?"

"Hyvin sen muistan", vastasi piispa hymyillen, "ja vielä tällä hetkellä antaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että linnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa kansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä."

"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että niin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon jättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja vaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat."

"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä", sanoi piispa heltyneenä, "jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän linnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä he arvostelevat teitä itsensä mukaan… Siitä syystä, katsokaas, tulee teidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei itsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron linnan ja läänin … herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!"

"Pentti Steninpoika", toisti Engelbrekt miettiväisenä, "olihan Pentti herra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien alle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra … miksi minä sitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi valtakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa herraa tämän linnan haltijaksi."

"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin … minä tunnen heidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He tulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen vahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!"

"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät he ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta ovathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia tekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden mukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee vahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme suosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla kaikki valmiina kuninkaan tuloa varten."

"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini", jatkoi piispa, "ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja lähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta kun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa vanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia sanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat minut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille ja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän, jonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen sen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin lähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan herrainkokouksen ajaksi."

"Kirjeestä olen pitävä huolen", vastasi Engelbrekt, "minä tuumin panna Herman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen, ja silloinpa se tullee varmasti perille."

Keskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen nuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä. Ne olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin ne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut juuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt piispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt hän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.

Ovi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että piispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja Engelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.

Vasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien tarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli tapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri. Silloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja kummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän kuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi käsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.

"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?" kysyi Engelbrekt.

"Tunnen!" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista, joihin päivä paistoi omituisella loisteella.

"Ne ovat omituiset laatujaan", virkkoi Tuomas piispa, "ja jollen pety, niin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina pyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä, jotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa kultarahoissa."

"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa", alkoi nyt Hannu kreivi, "ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja ovat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin kuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli nähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä joutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge…"

"Rosenbrygge!" keskeytti Engelbrekt. "Senhän niminen oli tuo häijy murhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!"

"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika", jatkoi kreivi. "Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä Pommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa siellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo kallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka ei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka niillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa Albrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa sekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta tuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin herttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat."

"Ja mitä ne lupaavat?" kysyi Tuomas piispa.

"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen, että nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin sisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona on puhdas sydän."

"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa", huomautti piispa. "Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä nuolet niin monen vuoden perästä…"

"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota en koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli menettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä palasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli myöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte…"

"Hän oli jäykkä ja julma mies", sanoi Tuomas piispa, "ja muistaakseni oli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli huhu kertoi … minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin tuomiokapitulissa."

"Oikein muistatte", jatkoi kreivi, "se oli kälyni Richissa von Barnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä rinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä olisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan, mutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn matkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin Richissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän arvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen linnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona, mutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen onnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja pyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä minusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen pelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli."

Piispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin ja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä, kuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.

"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin huveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla kaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin linnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa uskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului muutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa. Hänen nimensä oli Eerikki Bildstein…"

"Eerikki Bildstein!" keskeytti Engelbrekt. "Niin … tunnetteko hänet?"
"Hän oli nuoruudenystäväni…"

"Ja nyt … onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?"

"Ei … ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä toinen nimi."

"Mikä sitten?"

"Belgsting!… Mutta jatkakaa kertomustanne, kreivi … minä tiedän, että mies niihin aikoihin oleskeli siellä ulkomailla, mutta en tiennyt hänen olleen missään tekemisissä teidän kanssanne taikka…"

"Juhanin kanssa tahdotte sanoa… Hänen kanssansa hänellä ei ollutkaan mitään tekemistä. No niin, kaikki kävi sopimuksen mukaan ja me ratsastimme minkä vaan hevoset jaksoivat juosta pois Schwerinin linnasta. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kauvas, ennen kuin huomasimme, että meitä ajettiin takaa, ja minä tunsin selvästi vanhan Rafnin ja hänen vävynsä Balzar ritarin. Pelastumista toivomaan sai minut enää vaan synkkä metsä, jota lähenimme; siellä, arvelin minä, pitäisi meidän voida eksyttää vainoojamme. Mutta täällä kohtasi uusi vaara. Metsään oli kätkeytynyt joukko aseellisia miehiä, jotka meidän tullessamme karkasivat esiin. Kuutamon valossa tunsinkin Lydeke Rosenbryggen ja hänen poikansa Lydertin. Mutta he eivät yrittäneetkään meitä pidättämään, vanhus viittasi päinvastoin kädellään ja me ajoimme metsään. Me poikkesimme heti syrjätielle mitä pikemmin päästäksemme lävitse, mutta kohta kuulimme miekkain kalskahtelevan vastakkain ja huutojen kaikuvan. Minä olin aluksi kahden vaiheella, kääntyäkkö takaisin vai jatkaa matkaa, mutta ennen kaikkea tahdoin, ett'ei mikään arvaamaton tapahtuma kohtaisi sukulaistani, ja vihdoin en enää malttanut olla rientämättä takaisin häntä auttamaan. Minä olin näet vakuutettu siitä, että hänen päällensä oli hyökätty ja sen takia taisteltiin."

"Se oli joku hansalaisten tekemä äkkikarkaus", huomautti piispa, "mutta minua ihmetyttää, että te saitte kulkea hätyyttämättä, kreivi."

"Kaikki oli Lydeken vehkeitä. Oliko hän saanut minun hankkeistani mitään tietoa, sitä en tiedä, mutta että hän oli lähettänyt Rafn von Barnekowille sellaisen viestin ainoastaan vietelläkseen hänet satimeen, sen sain sitten tietää."

"Te siis jätitte kälynne ja menitte taistelupaikalle?"

"Minä pyysin Eerikki Bildsteinin ratsastamaan edeltäpäin muutamaan läheiseen luostariin ja siellä odottamaan minua. Sitten riensin taistelupaikalle. Siellä näin ensin kälyni oikean puolison ja se oli näky, jota kerran nähtyään ei unhota. Tuo kookas mies seisoi siellä molempien ritarien välissä ja heilautteli leveätä miekkaansa, niin että kauppiaan joukosta kaatui mies toisensa perästä. Juuri kun tulin, näin hänen voimakkaalla käsivarrellaan raivaavan leveän tien lehdon lävitse ja kuulin huutavan ritareille, että he ryntäisivät lävitse. Nämä noudattivat neuvoa, mutta Lydeke heittihe tuossa tuokiossa hevosen selkään ajaakseen saalistansa takaa. Silloin tarttui tuo väkevä urho kauppiaan selässä olevaan jouseen ja olisi epäilemättä temmannut hänet alas hevosen selästä, jollei jousta pitävä nauha olisi irronnut ja hän siten päässyt irti."

"Entä nuoli?" kysyi Tuomas piispa.

"Vanhan Rafn ritarin, joka oli saanut monta vuotavaa haavaa, kauppias kohta saavutti… Ritari melkein putosi hevosen selästä minun luokseni saapuessaan ja minä pitelin häntä sylissäni, kun hurja kauppias tuli. Jo kohotti tämä miekkaansa ja jo olisi ritari Rafn von Barnekow ollut mennyttä miestä, ennen kuin minä olisin ennättänyt heittää hänet sylistäni ja saada miekkani tupesta, jollei…"

"Häneen sattui nuoli, vai kuinka?"

"Häneen sattui varmasti tähdätty nuoli, niin että nuolenkärki, joka oli tunkenut sisään selkäpuolelta, tuli näkyviin sydämen alapuolelta. Se nuoli oli aivan tämän näköinen"; kreivi kohotti nuolia ja käänteli niitä auringonpaisteessa.

"Entä Juhani?"

"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka aluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat Juhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän henkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet vankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies kalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että surkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut teiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari, olitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta nyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' — Balzar ritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli kuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton Richissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän hävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut väijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin Schwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin kuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin surkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä."

"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin osotitte onnettomalle ystävälleni", sanoi Engelbrekt, "monta kertaa hän on siitä minulle puhunut!"

"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi", virkkoi
Tuomas piispa.

"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista", vastasi kreivi. "Eerikki Bildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän tunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka Balzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan vieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat kuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta, joka petoksella oli ne pidättänyt itselleen."

"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting … hän piti ne myöskin ominaan?" kysyi taas piispa.

"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt kuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään."

"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?" sanoi piispa tähän kääntyen.

"Niin … niin, Belgstingiltä", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen pysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi käynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.

Tämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen menivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta muorille oli kunniaa.

Aterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa otti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa arkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.

"Hän on vakava herra", sanoi piispa, "ja paljon elämän koulua käynyt, etenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on samalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana samoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on Engelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän joissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan siitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin. Hän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin mekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä suuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas."

"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra", sanoi Herman. "Minun ei pidä arkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä … hän on samanluontoinen kuin Engelbrekt…"

"Aivan niin… Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että epäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä… Vehkeitä", lisäsi piispa ikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi häneen kauran — "tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika … sinä ja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!"

Herman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika … ja niihin ne suuret laivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka korkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on tuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit … ne ovat valtakunnan herrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika, minun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan haltuun!"

Herman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen, mitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään tuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen huomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten jatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan eteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.

Linnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa vesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri piispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan. Piispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan ja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista pitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä välähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä ollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden oksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun tuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.

Vihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään ja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan selvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku näkyi tästä.

Ilmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän illalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että nämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja viinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos ikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.

Suorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen ihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin yksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä pilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet Piispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen eksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä taikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli Ruotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi hän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja lujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja mahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki pitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen muotoisiksi … piispa oli tuntevinaan monta niistä … mutta joka miehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen näky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat epäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi. Kultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.