II.
Harmajamunkit.
Seuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa tuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.
"Heureeka!"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta. "Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis, ihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto syysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle… Te olette auttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee teidän ensiksi lukea se."
Näin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:
"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin koskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut… Lukekaa, lukekaa, Engelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä vanha piispa on kirjoittanut."
Engelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle. Hänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä merkitys. Se oli tuo tunnettu laulu "vapaudesta." Kun Engelbrekt luki viimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.
Valkama voiton on vapaus;
Nimessä sen jo on takaus,
Kelle vaan tämä kallis on.
Valkama myrskyssä turvan tarjoo,
Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo;
Siksipä kallis on vapaus.
Monta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona aamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen ajatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta hädästä ja niin suuresta kurjuudesta.
Vajaan tunnin kuluttua siitä ratsasti Herraan Berman Erkin seuraamana ulos Örebron linnasta ja kohta sen jälkeen läksi myöskin Hannu kreivi miehineen. Hän ratsasti samalle suunnalle kuin Hermankin, mutta kulki hitaammin ja aikoi suoraa päätä Tukholmaan.
Herman ja Erkki ratsastivat verkalleen. Juuri päästessään kaupungista ja joutuessaan maantielle kiintyi heidän huomionsa muutamaan mieheen, jonka pitkä ja kookas vartalo heti pisti silmään. Hän oli rihkamasaksan puvussa ja kantoi vaatekääryä olallaan. Herman katsahti häneen vaan sivumennen, mutta Erkki piti tarkkaan silmällä kaikkia hänen liikkeitään ja jäi sitä tehdessään vähän matkaa isännästään jälelle. Mies ei näyttänyt huomaavan, että häntä tarkastettiin, vaan jatkoi tyynesti kulkuansa jotakin laulunpätkää hyräillen ja hävisi muutamaan kaupungin ulkoreunassa sijaitsevaan pieneen taloon.
Erkki kannusti samalla hevostansa ja oli kohta Hermanin rinnalla. Aamu oli kaunis ja vilvoittava tuuli puhalsi hiljakseen metsän lävitse ja pitkin suurta tasankoa. Erkki oli erinomaisen hyvällä tuulella ja kysäsi vähän väliä jos jotakin, mutta sai lyhyitä vastauksia tai ei saanut ollenkaan. Siitä hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan millänsäkään. Hänen leveä suunsa vetäytyi veitikkamaiseen hymyyn ja hän alkoi laulaa lempilauluansa Elisifistä, jonka Bernhard pitkä ryösti Risebergan luostarista.
Kun ei tämäkään näyttänyt herättävän hänen isäntäänsä, niistä unelmista, joiden vallassa hän oli, alkoi Erkki, joka nyt näkyi saaneen päähänsä huvittaa isäntäänsä, tahtoipa tämä tai oli tahtomatta, puhella itsekseen.
"Se nyt on varma", sanoi hän ja näpsähytti hevostansa notkealla pajunoksalla, jonka oli tiepuolesta siepannut, "se nyt on varma, että jossakin tässä maailmassa tytön täytyy olla, ja jospa vaan tietäisin missä, niin kylläpä sitten näyttäisimme, että hänet saisimme … nii-in, tuo ankara Bernhard herra oli kyllä samaa maata kuin kaikki nuo ulkomaalaiset, mutta hän sai kuitenkin tahtonsa perille ja perille se täytyy minunkin saada, niin totta kuin nimesi on Lakka!" jolloin hän taas näpsähytti vitsallaan.
Herman katsoi kummastellen nuorukaiseen ja tämä hymyili hänelle niin veitikkamaisesti.
"Nii-in, sen sanon minä, niin totta kuin nimeni on Erkki Laurinpoika!"
"Kenestä ja mistä puhut, Erkki?"
"Hm … sepä kysymys. Ritarismiehestä, joka rakastaa erästä arvoisaa neitiä", sanoi hän, "ja joka on hänet saava, vaikka kuinkakin pimeältä näyttäisi."
"Niinpä luvannet tällä kertaa enemmän kuin kykenet täyttämään, Erkki!"
"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja ritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt olisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä, kreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi käsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille kaikille suureksi mielihyväksi."
"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet", vastasi Herman puolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta kansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti Sverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.
"Sanoi Sune Folkesson
Knuutti veljellensä!
Vapaaks' Vretan luostarista
Elin hankkikaamme!
Nyt kumpujen kätköss' on urhot."
"Elina neiti", lisäsi hän, "oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi hyvin… Agnes neiti on vaan kreivintytär — ja haluttaisipa minua nähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi peruuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto siitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin antaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen minä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan itseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla, kuin sallia moisen käyvän päinsä."
"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni käydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa neiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon sinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen lupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin hänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen tähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja arvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä."
He olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki näytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä hänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka täyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän, kaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin satulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa odotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin huomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle Ringkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja lähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman oli menossa.
Samoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein oli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan syrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta ei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä kavionkopina kuului hänen korviinsa.
Illalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle, ratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki Norrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan arkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka tiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä hänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta Maununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa nykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen kohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu. Näiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat pohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä oli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin puolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai kartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka aatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet vuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille laillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska luostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä ympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen paljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.
P. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen luostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin Fransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin Dominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista maalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille ja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli Fransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä Riddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin Fransiskaaneja tavallisesti "harmajaveljiksi" eli "harmajamunkeiksi", josta nimestä vielä tänäkin päivänä "Harmajaveljesten katu" on muistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu Latolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta rikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien piirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä puhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa niin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille vertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä, nuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa alentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin talonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja sijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana tyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen verran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt uudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä viehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen kauneutta.
Silloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti tulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille päin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla, koska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa kanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää ajatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden harmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin, jonne äskenmainittukin.
Hän käänsi nyt hevosensa ja läksi ratsastamaan mäkeä alas, mutta huomasi silloin vieläkin yhden harmajaveljen, joka tuli mutkittelevaa polkua pohjoisesta päin pitkin suon reunaa ja lähestyi luostarin vieressä olevaa metsikköä. Tämä munkkien kokoontuminen synnytti hänessä epäluuloa ja hän päätti, mikäli hänen vallassansa oli, vakoilla heitä, kiittäen samalla onneansa, että arkkipiispa Olavi juuri nyt oli luostarissa. Ja ett'ei tämä ole kutsunut munkkeja sinne, siitä hän oli vallan varma, koska tiedettiin arkkipiispan vastahakoisesti sietävän näitä ulkokullatulta veljeskunnan jäseniä.
Näitä ajatellessaan ja mitenkä hän viisaimmin järjestäisi toimenpiteensä hän kuuli takaa päin nimeänsä mainittavan. Hän käänsihe ympäri ja näki hämmästyksekseen Erkin tulevan juoksujalkaa. Hän oli jo ruveta nuhtelemaan, mutta Erkki pani kätensä suulleen ja osotti muutaman korkean puurakennuksen takana olevaan tiheään metsikköön päin. Kainalossa hänellä oli mytty, joka näytti kääröllepannulta puvulta, ja mitään vastausta Hermanilta odottamatta hän astui mainitulle rakennukselle päin. Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän laskeutui hevosensa selästä ja sitoi sen muutaman tuuhean puun juurelle sekä läksi Erkin perästä.
Tämä oli pysähtynyt vähän matkan päähän rakennuksesta, muutamalle paikalle, jossa tuuheat kuuset hänet kokonaan peittivät kaikkien syrjäisten näkyvistä. Nähdessään Hermanin hän viittoi kiihkeästi kädellään.
"Täällä on tärkeitä tekeillä", kuiskasi hän, "ja aika on kallista. Asia koskee Engelbrektiä ja Ruotsin valtakuntaa ja sinua itseäsi ja lemmittyäsi, Herman. Kaikki riippuu siitä, voittaako vai menettää kuningas nyt kokouksessa. Saat tietää kaikki tuolla luostarissa. Minulla on muassani kaapu ja tunnussana… Ei, ei, elä kysy mitään, jollet sinä tahdo mennä, niin minä menen … verkot täytyy tuntea perinpohjin voidakseen perin pohjin ne ratkoa. Sitten kerron sinulle kaikki. Rihkamakauppias ei ollut kukaan muu kuin pitkä Maunu. Kirjuri-Martti on täällä… Luostariin kokoutuvat nyt valtakunnan herrat … tunnussana on: Fransiskus ja pyhä Klaara! — Minä otan Brandin ja vien sen Henrikki Kalusepälle."
Puhuessaan oli Erkki purkanut myttynsä ja heittänyt Hermanin hartioille harmajamunkin viitan. Herman oli hetkisen epätietoinen siitä, mitä hänen tässä oli tekeminen. Tuntui vastenmieliseltä valepuvussa ikään kuin salaa luikahtaa vieraaseen taloon, mutta olihan kysymyksessä vihollisia, Engelbrekt ja isänmaa, ja tämä sai hänet suostumaan.
Pienen kierroksen tehtyään hän pääsi suolle ja kulki sieltä polkua myöten luostarille, johon hänet vastustelematta laskettiin. Hänen onnekseen oli muuan harmajaveli laskettu sisälle juuri hänen edellänsä ja hän meni samanne päin kuin tämä; muuten hän luultavasti olisi ilmaissut itsensä sillä, ett'ei tiennyt tämän munkkikokouksen kokouspaikkaa.
Munkki hävisi muutamaan eteläpuolella olevaan rakennukseen. Herman pääsi myöskin helposti sisälle, mutta täällä oli hänen oppaansa päässyt liian paljon edelle. Herman riensi pitkin pitkää käytävää, josta toisia holvikäytäviä läksi sekä oikeaan että vasempaan, mutta munkkia ei näkynyt eikä kuulunut. Kaikki ulospääsyt olivat myöskin suljetut eikä yhtään ääntä kuulunut koko isossa rakennuksessa, niin että vieraaseen apuun turvautumisen toivo näytti turhalta, vaikkapa hätä olisikin pakottanut käyttämään apua ja kysymään tietä. Äänettömyys, epätietoisuus ja levottomuus saivat vihdoin Hermanin uskaltamaan mitä tahansa. Hän meni muutamaan syrjäkäytävään ja päätti kysyä.
Jo nosti hän kätensä kolkuttaakseen pientä ovea, kun hän kuuli toisen oven takanansa avautuvan ja sulkeutuvan, mutta niin hiljaa, että se tuntui pikemmin vastaukselta hänen hartaimpaan toivomukseensa kuin todellisuudelta, koskapa ihmisen aistimet useinkin näyttävät valekuvia siitä, mikä täyttää mielen. Herman käännähti ympäri.
Häntä kohti liikkui keveästi kuin haamu naisolento. Tämän vartalo oli verhottu pitkällä harmaalla viitalla, mutta kasvot olivat paljaina. Hermanin, tuon voimakkaan miehen, täytyi nojautua muuria vasten, — niin valtaavan vaikutuksen teki näiden kasvojen näkeminen häneen. Hän tahtoi juosta esiin, hän tahtoi puhua, mutta sekä jalka että kieli olivat ikään kuin noidutut. Silmä vaan näki ja ikään kuin huumaantui noiden hienojen mutta kalpeiden ja surullisten kasvojen kauniista piirteistä.
Munkinviitta ja hyvin alas vedetty päähine estivät häntä itseä tulemasta tunnetuksi. Tuo ihana ilmiö hävisi äkkiä kuin unelma. Se nosti viittaan kiinnitetyn päähineen päähänsä ja pyörähti kulmasta suureen käytävään, joka kulki halki koko rakennuksen. Melkein kykenemättömänä enää hillitsemään itseänsä syöksähti Herman esiin, mutta haamu katosi eräästä luostarin puutarhaan vievästä ovesta.
"Agnes!" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa äsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.
Kannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani käsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi juolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.
"Tänne päin, veli", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä sanottavan, "kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie mitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän löydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä."
Näin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle ovelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja seisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä kiviportaita myöten alas puutarhaan.
Eteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat aina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja nykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö rakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin harvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki harmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin kuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle rakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen jälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen. Herman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan puutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä nunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas tuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää käden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä oli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei voinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja hän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.
Mutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta sen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli oli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi vuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja kuiskasi:
"Fransiskus!"
"Pyhä Klaara!" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.
Tuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti isommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi muurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä harmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin vaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja synkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen sydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään muotoisena.
Herman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään pylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin muuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan läsnäolijat.
"Meitä on neljätoista", sanoi hän sen jälkeen ja ääni tiesi vanhanpuoleista miestä, "kaksi on poissa, mutta me voimme kuitenkin luottaa heihin. Alkakaamme siis, veljet ja Ruotsin miehet. Ei, ei, veli", lisäsi hän kiihkeästi kääntyen erääseen munkkiin, joka oli nostanut päähineensä ja paljastanut Ture Turenpojan (Bjelke) kasvot, "ei, ei … me läsnäolijat tunnemme kaikki toisemme ja meidän täytyy olla hyvin varovaisia; ikkunoilla ja seinillä saattaa olla sekä silmät että korvat … pysykäämme sen tähden peitettyinä!"
"Kaikki tiedätte, mikä meidät on saanut koolle", jatkoi hän sen jälkeen hiljaa, melkein kuiskaten, "kuninkaan tulo näet ja pakko hakea itsellemme suojaa sitä vihollista vastaan, joka uhkaa meitä yhtä paljon kuin armollista kuningasta. Sopimuksemme mukaan kehotan teitä lausumaan, mitä kukin tarkoin harkittuansa pitää meille parhaana ja hyödyllisimpänä."
Vanhus, jonka Herman käynnistä ja liikkeistä oli tuntevinaan siksi, joka oli kulkenut tien poikki hänen ohitsensa P. Yrjänän hospitaalista, peräytyi mukavaan nojatuoliin, joka oli vähän keskempänä lattiaa vastapäätä ovea.
Hilliten ääntänsä, mutta noudattamatta yhtä suurta varovaisuutta kuin nojatuolissa istuva mies, alkoi silloin toinen harmajaveli nousten penkiltään, astuen keskemmälle ja nojautuen muutamaan pylvääseen.
"Paljon olen", sanoi hän, "arvoisain herrain palattua Halmstadista ja vielä enemmän nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa pidetyn kokouksen jälkeen miettinyt nykyisiä olojamme ja minusta on selvää, että jos kohta valtakunnan herrat ovat saaneetkin kärsiä paljon pahaa Eerikki kuninkaalta, niin on meillä enemmän odotettavissa Ruotsin talonpojilta ja heidän päälliköltään, Engelbrekt Engelbrektinpojalta, joka nyt samalla istuu rinnallamme neuvostossa ja jo vuoden päivät on pitänyt Ruotsinmaan hallitusohjia käsissään. Parempi mielestäni on kärsiä ja sietää pahaa herramme ja kuninkaamme vallan alaisina, kuin talonpoikaishallituksen alaisina, joka ei anna mitään arvoa valtakunnan herroille. Sen tähden olen sitä mieltä, että meidän on ennen kaikkea koetettava pelastaa kuningas ja sitten toimitettava Engelbrekt tieltä pois."
"Kaksi seikkaa tuossa mainitset, veli Pentti", virkkoi toinen, "joista kumpikin on vaikea ja vaatii suurta älyä ja yksimielisyyttä. Jälkimmäinen näyttää minusta kuitenkin vaikeammalta kuin edellinen. Kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen voinee jo edeltäpäin arvata, jos kohta joitakuita myönnytyksiä täytyneekin tehdä, joihin minä kehotan, juuri sen tähden että me itse nyt, Jumala paratkoon, tarvitsemme voimakasta kuninkaanvaltaa Engelbrektiä vastaan. Että taas tuo mies on toimitettava tieltä pois, siitä olemme yhtä mieltä. Mutta tämä on tehtävä niin, ett'ei hänellä enää vast'edes ole halua esiintyä valtakunnan herrain joukossa. Minusta ei näytä uskomattomalta, että saamme tuon kunnon vuoritilallisen valtakunnan marskiksi, ja silloin on viimeinen hämmennys yhtä paha kuin ensimmäinenkin!"
Suuttumuksen hälinää kuului istuvain harmajaveljien penkiltä näiden sanain johdosta ja useat hypähtivät pystyyn harmiansa sanoin ilmaistakseen, mutta nojatuolissa istuva vanhus viittasi kädellään ja he istuutuivat jälleen.
"Te vahvistatte sanani tosiksi", jatkoi puhuja ja katsoi ympärilleen, "sillä mielestäni osotatte koettavanne kaikin voimin estää moista tapahtumasta. Kyllin kauvan on valtakunnan etevimpiin sukuihin kuuluvien herrain täytynyt nöyrtyä tuon pöyhkeän vuoritilallisen edessä. Tosin en luule kuninkaan omaan nojaansa jätettynä valitsevan tätä miestä drotsin- tai marskinvirkaan, mutta saattaisi kyllä käydä niin, että hän sallii olojen ja tuon miehen monien ystäväin vaikuttaa itseensä, taikka myöskin, että hän valitsee jonkun näistä, joka seikka olisi yhtä paha. Minusta näyttää sen tähden olevan asiallemme sangen tärkeätä, että jo nyt sovimme siitä, ketkä näihin virkoihin haluamme."
"Se on minunkin mielipiteeni", sanoi nyt nuorekas ääni, josta Herman tunsi Ture Turenpojan, "ja tuskinpa lienemme erimielisiä niistä miehistä, joiden tulee joutua näihin virkoihin. Minä arvelen ette te, Krister Niilonpoika vanhus, olette itseoikeutettu drotsinvirkaan ja marskiksi tahdon…"
"Göksholman herran, Pentti Steninpojan", virkahti pari ääntä yhdellä kertaa.
"Niin kyllä, Pentti Steninpojan", jatkoi Ture herra, "hän on vakava mies ja kannattaa aatelistoa sydämensä pohjasta. Mikäli tiedän, on hänellä myöskin yksityistä syytä olla tyytymätön nousukkaaseen … tarkoitan Örebron linnan menettämistä ja sen lisäksi vielä sitä, että Engelbrekt on vangituttanut muutaman hänen palvelijansa tämän ollessa Pentti herran asioilla. Jos nyt olen lausunut yleisen mielipiteen, niin ovat molemmat nämä herrat saapuvilla ja voivat ilmituoda ajatuksensa tästä asiasta."
Ritarin sanat synnyttivät yleisen äänettömyyden, joka todisti, että läsnäolijat tosiaankin pitivät molempia mainittuja puheenalaisiin virkoihin sopivina, ja nojatuolissa istuva vanhus ja se, joka oli puhunut heti hänen jälkeensä, nousivat ja astuivat keskelle huonetta.
Edellinen nyökäytteli päätänsä joka taholle ja kuiskaili tuskin kuultavasti:
"Kiitos, ystävät, voitte luottaa minuun!"
Mutta toinen, herra Pentti Steninpoika, katseli ylpeästi ympärillensä ja näytti kernaasti sallivan, että päähine sitä tehdessä vähäsen laskeutui taaksepäin.
"Minuunkin saatte luottaa, hyvät herrat! Mutta jos mieli saada tämä päätöksemme toteutumaan — ja vasta silloin, siitä voitte olla varmat, voidaan todenteolla nostaa oikeudenkäynti kansankiihottajaa vastaan ja hänet langettaa — jos mieli saada päätöksemme toteutumaan, niin tuumikaamme myöskin, miten sen panemme toimeen. Ensiksikin, kuka puhuttelee kuningasta … minä en tietysti voi eikä myöskään sukulaiseni, Krister herra!"
Ritari silmäili ympärilleen. Muuan horjuva haamu nousi toisesta nojatuolista, vähän sen tuolin takapuolelta, jossa Krister Niilonpoika istui.
"Jalot herrat", kuului heikko, vapiseva ääni sanovan. "Minä luulen voivani vaikuttaa jotakin tässä asiassa, minä ja veljeni, Linköpingin Knuutti piispa. Tosin kyllä hänen armonsa, Eerikki kuningas, ehkä mieluimmin tahtoisi olla kuulematta minun sanojani, sen jälkeen kuin hän pakottamalla pakotti minun ja virkaveljeni kirjoittamaan kirjeen paaville perintövaltakunnasta[21] ja arvoisasta isästä, arkkipiispa Olavista, jonka kirjeen, jos muistatte, me Köpenhaminasta palattuamme kumosimme uudella kirjeellä. Mutta kun nyt kuningas yhtä vähän saattanee luottaa arvoisaan isään, herra arkkipiispaan, kuin veljeeni Tuomas piispaankin, niin luulisinpa hänen sentään kuuntelevan Knuutti piispan ja minun neuvojani."
"Kiitos, hurskas isä, Sigge piispa", sanoi Pentti Steninpoika ja kumarsi vanhalle, ruumiiltaan heikolle piispalle. "En ollenkaan epäile teidän ja setäni, Knuutti piispan, voivan vaikuttaa kuninkaaseen."
"Mutta tepä unhotatte", virkahti ritari Ture Turenpoika, "että myöskin arvoisa isä, Linköpingin Knuutti piispa, on ottanut vastaan linnan ja läänin talonpoikaispäälliköltä."
"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään", kuului piispan vieno ääni vastaavan. "Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin jättäytyä sen revittäväksi."
Nyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä lyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen sananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin kookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.
"Ei ole viisasta minun", sanoi hän, "joka nyt olen hyljännyt maailman ja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin, mutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan empimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten rangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni."
Herman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen pistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa voidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui, näytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista herroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen synnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena, vaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä kovin suurta hermoarkuutta.
"En ollenkaan epäile", jatkoi munkki, "arvoisain piispain ja toisten korkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen herraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka lähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin minusta näyttää tärkeältä otaksua … ainoastaan otaksua, että tuumanne voi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä. Engelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin miesten joukossa… Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan pääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa täällä Tukholman linnassa taikka myöskin — mikä ehkä olisi paljoa parempi — lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi, jalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi kaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee… Ei, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa Engelbrekt säilyyn … tehkää uskalias teko ja teillä on valta! Sellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla maailmassa!"
Munkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä kuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon uskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen läsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen lausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen saavuttamisesta toista tietä.
Tämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan sisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna. Tämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että Hermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta hän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen levottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut. Kohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki nosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen luukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka sytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot lattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna sulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli kovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei monikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut Engelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän semmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki oli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi katkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia salahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä olisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain tallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja mietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen suunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes takaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.
Iltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä kävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä, muutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo ja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja Ruotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän nousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta pienestä rakennuksesta ja koko luostarista.
Silloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi taaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän rupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo alkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi erottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut piilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.
Munkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen puutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman nurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten patsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen suonissaan jähmettymään.
Se oli ruusupensaan luona haaveilija, se oli Agnes.
"Kas tässä, arvoisa neiti", sanoi munkki sammaltavalla äänellä, "kas tässä se tie, joka viepi rakkauteen. Ylistetty olkoon pyhä Fransiskus, joka on teitä johdattanut luottamaan minuun … saatte nähdä, millä ilolla olen rientänyt toteuttamaan toiveitanne."
"Kirje … kirje!" huudahti Agnes malttamattomasti ja hänen marmorivalkeat poskensa kävivät heleän punaisiksi.
"Tässä on", vastasi munkki ottaen viittansa alta sinetillä suljetun kirjeen, "hän odottaa Kedjeskärissä…"
Agnes avasi kirjeen ja luki sen. Sekä hän että munkki seisoivat selin oveen, jonka tähden ei kumpikaan huomannut mustaa haamua, joka oli lähestynyt rakennusta ja jo seisoi toinen jalka kynnyksellä. Mies, joka oli kuullut heidän puhelunsa, tahtoi kuitenkin jostakin syystä yhä edelleenkin jäädä huomaamatta. Hän peräytyi sukkelasti ovelta.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Agnes luettuansa kirjeen ja painettuansa sen sydämelleen, "neuvo minua, sano minulle, anna minulle merkki taivaastasi… Sydämeni on hänen aina ja iäti, mutta salateitäkö hänen on minut omaksensa saatava… Onko se tie, joka vie hänen luoksensa, sellainen, että sinä sen hyväksyt…! Taistelu ei saata poskiani kalpenemaan, mutta pimeät salatiet pelottavat sydäntäni…"
"Elkää viivytelkö, arvoisa neiti", kiirehti munkki, "aika rientää ja matkanne on pitkä. Jos tahdotte, ett'ei teitä huomata, niin teidän täytyy lähteä, ennen kuin se aika on kulunut, jonka maanalainen käytävä on minun hallussani. Muistakaa kuitenkin, että minä ennen epään kuin kehotan, ja Jumala ja pyhä Fransiskus suokoot minulle anteeksi, jos hyvä sydämeni on minut vietellyt liian auliisti suostumaan nuorukaisen pyyntöön… Mutta jos te olisitte nähnyt hänen ilonsa kuullessaan teidän olevan elossa ja hänen surunsa, kun sitten kerroin päättäneenne pukeutua huntuun ja ruveta nunnaksi jäädäksenne ainaiseksi tähän nunnaluostariin, niin ette olisi raskinut hetkeäkään viivyttää häneltä ettekä itseltänne jälleen-näkemisen iloa."
Munkin puhuessa Agnes oli polvistunut neitsyt Maarian kuvan eteen. Hän rukoili lyhyen rukouksen, ja kun hän nousi, leimahteli päättäväisyyden liekki hänen suurista säkenöivistä silmistään.
"Herman, Herman", sanoi hän ja liitti kätensä ristiin vielä Maariankuvan edessä seisoen, "elköön koskaan rakkautesi minuun kylmetkö siitä, että nyt noudatan sydämesi rukousta…"
Kuului rasahdus semmoinen kuin miekkaa tupesta temmattaessa, ja kun Agnes nosti päätänsä, näki hän Hermanin kookkaan vartalon rientämässä munkkia kohti.
"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!" huudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.
Tämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan tyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui parahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai siten väistetyksi tuon surmaavan iskun.
"Armoa, armoa, jalo Herman Berman", ähkyi munkki patsaan takana, "minä olen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi kirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi minuun…"
"Niin totta kuin elän", vastasi Herman, "et täältä hengissä pääse, vaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan."
Aseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi patsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua lähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja älyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän, koko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin pakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan houkutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella pyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman ketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta luukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri tämän soluessa alas aukkoon.
Herman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun joku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut mielensä.
"Herman, Herman", huudahti hän, "jätä tuo kurja Jumalan tai lain tuomittavaksi … sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään…"
"Sano minulle", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä käsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan pääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, "sano minulle, onko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta, vai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi… Onpa tosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua suojelemaan!"
"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen", keskeytti Herman, "olkoon ikuinen kiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon… Kaikkein vähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole kulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia taistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä… Mutta minä puhun sopimattomia … minä…"
"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi käskee puhumaan… Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti voi nähdä ja kuulla." Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle ja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. "Sinä aioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi … näetkö, minä arvaan ajatuksesi…"
Herman pusersi hänen kättänsä.
"Niin, niin", sanoi hän, "totta puhut, Agnes, mistäpä muusta puhuisin kuin rakkaudestani, mutta ei koskaan … ei koskaan, Agnes, tahdo Herman Berman ottaa morsiantaan varkain… Miekka kädessä, väkivallalla, jos niin vaaditaan, voisin sen tehdä, mutta isällesi antamani lupaus sitoo sekä käteni että kieleni… Katso sen tähden, Agnes … sen tähden meidän täytyy yhtyä vaan erotaksemme… Minä toistan mitä sanoin, kun viimeksi näimme toisemme Vesteråsin linnan ritarisalissa … te olette minulle oleva pyhä unelma, suloinen tunne siitä mitä hyvä Jumala on antanut miehelle onnellisuudeksi ja mielenrauhaksi … mutta ette mitään sen enempää. Kuitenkaan ei mies aina voi tunteitaan hallita… Meidän täytyy sen tähden erota, Agnes! Rukoile Hermanin puolesta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä … tuolla ylhäällä taivaan valtakunnassa, jossa ei mitään kreivinkruunuja ole loistamassa, siellä on varmaan ankara isäsi liittävä kätemme yhteen."
Agnes nojasi päänsä Hermanin rintaa vasten, ikään kuin olisi tahtonut kuunnella hänen sydämensä tykkimistä tai hakea voimaa tyynnyttämään oman sydämensä kalvavaa levottomuutta. Kuumeentapaisella kiireellä hän sen jälkeen tarttui Hermanin käteen ja katsoi häntä silmiin.
"Jos niin on käyvä, Herman", virkahti hän kiihkeästi, "niin kuule,
Jumalan äiti, valani … sinut tahdon puhtaana ja vapaana kohdata
Jumalan äidin asunnossa, vaikkapa tuhannesti kuolisin!"
"Agnes, Agnes", keskeytti Herman, "voitko toistaa nuo sanasi isäsi kuullen?"
"Isäni … kyllä, kyllä, koko maailman kuullen tahdon ne toistaa."
"Isäsi oli minun isäni ja äitini ystävä", jatkoi Herman juhlallisesti, "en elämässäni tahdo tuottaa surua isäni ja äitini hyväntekijälle, ja he saivat ainoastaan … maistaa maailman katkeruutta…"
"Kuitenkin pysyn sanassani … en olisi isäni tytär, jos uskollisuuteni horjuisi, vaikkapa ei ihmiskorva ole kuullutkaan valaani."
"Mutta isäsihän on luvannut sinut nuorelle Maunu Pentinpojalle…
Hänenkin täytyy pitää lupauksensa!"
"Luostarin pyhää rauhaa hän ei kuitenkaan ole rikkova!"
"Agnes!"
"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun rinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta luostarinkirkon hautaan."
Omituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven edustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä rohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He seisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä pyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.
"Agnes … Agnes", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.
Molemmat nuoret heräsivät unelmastaan.
"Sinua huudetaan, Agnes!"
"Se on Kaarlo Orminpojan tytär…"
Hän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti
Hermania silmiin.
"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua", kuiskasi hän, "joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä maailmassa!"
Agnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.
"Kuulkoon Jumala rukouksesi!" kuiskasi hän.
Mutta taas huudettiin arvoisan neidin nimeä ja herra Kaarlo Orminpojan tyttären joutuisat askelet lähenivät.
Agnes säpsähti ja riensi ulos. Vielä kynnyksellä hän kääntyi ja loi pitkän, paljon sisältävän katseen Hermaniin.
Sen jälkeen hän katosi.
Herman lankesi polvilleen pyhän neitsyen kuvan eteen ja rukoili kauvan ja hartaasti. Sitten hänkin läksi tuosta pienestä rakennuksesta ja astui vakavin askelin luostariin päin.
Mutta tuuheiden lehmuksien varjosta astui Hannu kreivi esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja katse oli sameana kyynelistä. Hän kohotti ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti ja rukoili, vuoroonsa hänkin.
IIT.
Drotsi ja Marski.
Engelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa. Tämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella ilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän häviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä kanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli herrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen avonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar turhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei uskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa päämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren herrain luokse, niin kuin on kerrottu.
Muuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa Pietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei kuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin herroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman ja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.
Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan, niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt olivat koolla.
Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä, varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle. Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa, että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan omista yksityisistä eduistaan.
Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä. Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin puolueista riippumaton.
Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan nojautumaan Ruotsin kansaan.
Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva valtikka oli toisissa käsissä.
Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla. Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.
Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun 7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan "hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin petturin ainakin."
Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä vahvistamaan.
Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka kohosivat häntä petoksesta syyttämään.
Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa. Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi. Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa, mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä isästä että tyttärestä.
Sitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran käsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen virkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että tyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen puoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä. He luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään loukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti voivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja täytettäessä.
Senpä tähden syntyikin salainen ilo, jota monenkin oli vaikea täydellisesti peittää, kun syyskuun loppupäivinä Tukholmaan tuli tieto kuninkaallisen laivaston lähenemisestä ja kun nähtiin Engelbrektin ynnä muiden herrain ratsastavan Jungfruhamniin, jossa varustauduttiin ottamaan vastaan kuningasta.
Täällä kului vieläkin muutamia päiviä, joiden aikana monta hallitusasiaa ratkaistiin ja monta kirjettä laadittiin ja lähetettiin Engelbrektin johdolla ja ollessa valtakunnan päämiehenä.[23] Yksi näitä kirjeitä on päivätty lokakuun 7 p. 1435.
Valtakunnan neuvokset olivat pitäneet kokouksensa taivasalla lähellä rantaa ja suuri joukko ihmisiä sekä Tukholmasta että lähiseuduista oli tulvannut sinne. Sillä kohta oli levinnyt huhu, että kuningas saapuisi näinä päivinä.
Oli ihana päivä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta vuoriin ja metsään ja neuvotteleviin herroihin ja väkijoukkoon, kun taas järvellä puhalteli navakka itäinen vihuri ja täytti kaupunkiin aikovain veneiden purjeet.
Aurinko oli jo kohonnut keskitaivaalle, kun syntyi liikettä herrain joukossa heidän noustessaan seisomaan ja keräytyessään valtakunnan päämiehen ympärille, joka kädenviittauksella oli ilmoittanut, että hänellä vielä oli jotakin heille sanomista. Väkikin tunkeutui niin lähelle, kuin ylhäisten herrain kunnioittaminen suinkin salli, mutta ne, jotka eivät tyytyneet pelkkään kuulemiseen, kiipesivät lähimpiin puihin taikka herrainkokouksen takana olevan kallion penkerille.
Tämän kallion kukkulalla seisoi pilviäpitävän kuusen vieressä jättiläismäinen haamu. Edessä kasvavain puiden latvat estivät hänet näkymästä alhaalle, mutta idän puolelta hän oli kokonaan näkyvissä, koska tämä puoli kallioa oli aivan puuton. Hän seisoi paljastetuin päin, mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat, ikään kuin mies olisi ollut graniittipaadesta hakattu kuvapatsas. Ainoastaan silmä, joka herkeämättä tuijotti alhaalla olevaan herrainkokoukseen, ilmaisi tuon tuostakin räväyksellään, että jättiläinen otti innokkaasti osaa siihen, mitä hänen edessään tapahtui.
"Jalot herrat ja Ruotsin miehet", kuului silloin Engelbrektin syvä ja heleä ääni, "hetki on tullut, jolloin Ruotsin valtakunta ottaa vastaan kuninkaansa. Hyvät ajat palaavat toivoaksemme hänen kanssansa, koskapa hänellä nyt lienee mielessä vilpittömästi pitää vannomansa valat ja antamansa lupaukset. Minä johdatan myöskin pyhän kolminaisuuden nimessä teidän mieleenne omat valanne ja lupauksenne, te valtakunnan neuvoston herrat ja te muut valtakunnan herrat ja miehet! Kuninkaan olemme itsellemme ottaneet lakia voimassa pitämään ja rauhaa säilyttämään emmekä lakia ja rauhaa rikkomaan, sen lienemme nyt osottaneet Eerikki kuninkaalle, minä, Engelbrekt ja kaikki apumieheni. Sillä lieneekin tehtäväni täytetty ja ihmisjärjellä päättäen voinen nyt teidän käsiinne, arvoisat isät ja hyvät herrat, heittää sen vallan, jonka minulle annoitte Arbogan kokouksessa viime tammikuussa."
Kummastuksen hälinää kuului tarkkaavasti kuuntelevien herrain joukosta ja samalla ilmaisivat muutamain kasvot, kuten Niilo Kustavinpojan, Ewerstenin kreivin ja Tuomas piispan, vilpitöntä ihailua.
"Olisin tosin sanonut nämä sanat Eerikki kuninkaalle itselleen", jatkoi Engelbrekt, "mutta minun mielestäni on sovinnon tie tasoitettava niin tasaiseksi kuin mahdollista eikä Eerikki kuningas nyt tulekkaan luoksemme vihollisena, vaan korjaamaan kaikki entiselleen. Kenties häiritsisi minun läsnäoloni keskusteluja, koskapa kuninkaiden tapa on sellainen, ett'eivät he kernaasti kuuntele sen puhetta, jonka tahdon alle heidän on täytynyt taipua; ja minä ynnä apulaiseni luotamme valtakunnan herroihin ja miehiin ollen vakuutettuina siitä, että he etupäässä ajattelevat valtakunnan vapautta ja lakikirjaa. Sen tähden aion vetäytyä takaisin Örebrohoni, jonka pitänen hallussani rahvaan tähden. Sitten kuin kaikki on Eerikki kuninkaan ja Ruotsin valtakunnan kesken sovittu, silloin saapunen minäkin hänen puheilleen ja saanen jättää hänen haltuunsa Örebron linnan ja läänin sekä lähteä takaisin vuorelleni ja vaskisulatolleni Taalainmaahan. Suokoot Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset minulle aivan kohta sen ilon, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas rukoukseni kuulkoot!"
Niistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä puhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies vapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä maailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana — sitä heidän oli yhtä mahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa seikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut esteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas Krister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä — Oxenstjernat — heti luulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen tuuman.
Useimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat Engelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin nähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko, Tukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, — he käsittivät Engelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä mitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi myöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka ripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että taistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat loppuneet — sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.
Sadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja heidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi Ruotsinmaalle.
Puhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi Engelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse, joka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika ja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja ratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja väkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja hiljaiseksi.
Mutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja kuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen, joka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen jalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut päänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun Engelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen noussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän ja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden välitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen uskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja jättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle, niin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös, olisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo katajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.
"Hän oli tuolla", oli nainen sanonut, "nuoli oli jo jousella… Mutta hän pakeni … hetki ei ole vielä tullut … odota, odota … se tulee kerran vielä…"
Ja näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli asettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään niityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä, missä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä olevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo vivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan purjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli. Se oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista punaisten juovainsa puolesta.
Se läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä keulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin rantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen laivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti silmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella oli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat viitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista näki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja kun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea vaaleanpunainen puku.
Nuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun kallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi kädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään ja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa miestä.
Samassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen sydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia miehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni, hinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä. Miehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen jäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän ponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen rinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän oli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän, peittoon kallion toiselle puolen.
Jahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään joutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään, kuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti. Tuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan, kun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi maalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni väkivallantekijät.
Nämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen, että miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa pakoon.
"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne vangittu on viety!" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä ympärillä oleviin miehiin.
Nämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies esiin.
"Minä tahdon koettaa", sanoi hän, "mutta antakaa minulle rahaa, sillä ainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet."
"Kas tässä, Rasmus!" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle rahakukkaron. "Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi."
* * * * *
Seuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki kuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta tämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia tanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister herraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta menestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa kokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.
Täällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa samannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto kuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan kirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja kaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin talonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa tässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä selvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa, joka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät sitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta Engelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen tekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan ystävien vaikutusvalta — sillä ystäviä hänellä kyllä oli — siksi rajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa mielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa sitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle miehelle, eikä vaan ylimyksille.
Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki kuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa laadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa linnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai hän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat yksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa Hallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat, jätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua 12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän Skaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister Niilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.
On helppo arvata mitä voimia lähinnä seuraavina päivinä muutamalta taholta pantiin liikkeelle vaikuttamaan näihin 12 herraan. Herrainpuolueella oli siinä kaksi omaa miestänsä, Sigge piispa ja Krister herra. Turun piispaa siis pääasiallisesti ja herra Hannu Kröpeliniä tarvitsi taivutella, ja koska viimemainittuunkin, niin luultiin, saattoi luottaa, tämä kun oli kuninkaan uskollisin virkamies, niin voitiin heidän mielestään jo edeltäkäsin olla jokseenkin varmat asian päättymisestä. Niinpä herra Pentti Steninpoika osottikin mitä vilpittömintä ihastusta, kun nämä miehet oli valittu. Hän ei olisi voinut valita paremmin, vaikka olisi yksinään saanut ratkaista asian. Hän piti jo itseään Örebron linnan haltijana ja hän odotti ikävällä sitä päivää, jona noiden kahdentoista oli määrä panna päätöksensä paperille.
Tämän kokouksen edellisinä päivinä pidettiin toinen herrainkokous noiden kahden tärkeän viran, drotsin- ja marskinviran, täyttämistä varten. Kuningas jätti ruotsalaisten herrain tehtäväksi panna kolme miestä ehdolle. Arkkipiispa Olavi johti tämän kokouksen keskusteluja ja ehdotti, että jokainen salaisesti sanoisi hänelle, ketä tahtoi äänestää, ja hän sitten ilmoittaisi kuninkaalle, kutka olivat saaneet useimmat äänet. Herroista oli tämä menettelytapa hyvä ja he hyväksyivät täydellisesti tuon viekkaan papin tarkoituksen, "että siten päästäisiin riidatta asiasta." Tämänkään asian päättymisestä ei Pentti herra eikä myöskään koko se puolue, johon hän kuului, ollut erittäin levoton.
Lokakuun 18 p:nä kokoutuivat nuo kaksitoista. Samana päivänä iltapäivällä oli herra Pentti Steninpoika juuri lähtemässä linnaan kuninkaan puheille, kun ovi aukeni ja Kirjuri-Martti astui sisään. Tuo hinterä mies oli hyvin kiireissään ja hänellä näytti olevan jotakin sangen tärkeätä kerrottavaa.
"Kiittäkää onneanne, Pentti herra", alkoi hän, "nyt olette sitä lähempänä kuin koskaan!"
"Tunnetko siis, miten vaali on päättynyt … tai ovatko herrat jo päättäneet istuntonsa, tai oletko minulle voittanut linnan kauppias Gellingkin talon sijasta?" kysyi ritari tarkastaen Marttia kiireestä kantapäähän.
"En mitään näistä!" vastasi tämä, "mutta jotakin yhtä hyvää, ehkä parempaakin… Cecilia neiti haluaa puhua kanssanne, Pentti herra … hänellä on teiltä jotakin pyydettävää ja te voitte vaatia minkä palkan tahdotte … hänen lähettinsä on käynyt täällä kahdesti ja koettanut sekoittaa minua kysymyksillään, mutta petettävä petti pettäjänsä … hän meni yhtä viisaana takaisin, mutta minä olen saanut tietooni yhtä ja toista…"
"Mutta sinä et tiedä, mitä arvoisa neiti minusta tahtoo?"
"Hän on jollakin tavoin saanut tietoa vangistanne…!"
"Minun vangistani…"
"Suokaa anteeksi, jalo herra… Tiedättehän varsin hyvin ketä tarkoitan ja ettehän voi kieltää, että hänen vapaanaolemisestaan on yhtä paljon teille vahinkoa kuin minulle kiusaa."
"Sinun asioihisi ei Göksholman Pentti Steninpoika puutu", pauhasi ritari synkän näköisenä.
"No niin … sitten saa mies vapautensa takaisin muutaman hetkisen kuluttua, minun kostoni on oppinut malttamaan, minä voin odottaa … luulinpa sentään teidän tunnustavan vaivani ja toimellisuuteni palveluksessanne…"
"Kas niin, kas niin, Martti … sinä olet taas oikeassa. Mies täytyy tehdä vahingottomaksi … ja tästäkö Cecilia neiti aikoo minulta kysellä?"
"Niin … ja voitte kernaasti luvata kaikki mitä hän pyytää … te voitte auttaa häntä pakenemaan … sitten voimme laittaa niin, ett'ei hän pääse pitemmälle kuin toisesta vankilasta toiseen… Jos nyt noudatatte neuvoani, niin suostutte hetkisen puhelemaan arvoisan neidin kanssa, ennen kuin menette kuninkaan puheille."
"Ja missä hän on tavattavissa?"
"Ludbert Roggen talossa … tiedättehän missä se on?"
Ritari nyökäytti päätänsä ja Martti auttoi lyhyen, runsaasti kirjaillun levätin hänen hartioilleen. Pentti herra asui tämän pitkällisen kokouksen aikana niin kuin useimmat muutkin herrat, sekä kotimaiset että ulkomaiset, ulkopuolella varsinaista kaupunkia ja oli majoittunut muutamaan rakennukseen aivan lähelle Klaaran luostaria.
Reippain askelin ja pää pystyssä astui hän Norrbrolle ja halki kaupungin sekä saapui tuskin puoli tuntia äsken kerrotun keskustelun jälkeen Ludbert Roggen talon edustalle. Portailla seisoi tuo tummaverinen herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna).
"Te aiotte kuninkaan puheille?" kysyi Pentti ritari.
"Niin kuin tekin", vastasi pappi. "Vaikka tämä tie ei liene teille suorin!"
"Minä haen Ludbert Roggea!"
Herra Jöns Pentinpoika nyökäytti päätänsä ja astui alas portailta, joille Pentti ritari nousi. Tämä ei ollut kulkenut montakaan askelta tammiselta ovelta sisään päin, ennen kuin hän kohtasi nuoren palvelustytön. Tämä vei hänet isoon saliin, jossa hän joutui silmäkkäin Cecilia neidin kanssa.
"Te olette halunnut puhella kanssani, arvoisa neiti", alkoi ritari, mutta hänet keskeytti Cecilia, joka surullisesti hymyillen pyysi häntä istumaan.
"Te olette kunniallinen ja uskollinen ritari, Pentti herra", sanoi hän, "sen tähden tahdon puhua suoraan ja verukkeitta kanssanne. Te voitte hankkia minulle suuren onnen … kenties voinen minäkin olla teille joksikin hyödyksi … tahdotteko antaa lahjan lahjasta, ritari?"