"Niin minäkin luulen, isä Ragvald, ja niin luulemme me kaikki … mutta tulkaa nyt katsomaan, kuinka olemme seuranneet tekemäänne kaivannonviitoitusta, ja sitten tulee teidän, joka tunnette vanhain tieteen, mitata ja punnita ja oikaista ja korjata kaikki. Olkaa täällä päärakennusmestarina, isä Ragvald … ottakaa nyt koneenne mukaan … aivan niin, Ulvi, kanna sinä isä Ragvaldin laatikkoa … lähtekäämme nyt!"
Kaikki kulkivat yhdessä pitkin aiotun kaivannon eli kanavan seipäillä merkittyä linjaa ja tuo oppinut munkki koetti parhaan mukaan katsoa, että kanavan suunta oli paras mahdollinen. Engelbrekt kuunteli sangen tarkkaavaisesti kaikkia hänen lausuntojaan ja selityksiään eikä näyttänyt välittävän muusta kuin kaivamisesta ja kuokkimisesta. Tällä tavoin kului koko aamupäivä ja iltapäivääkin oli jo koko joukko kulunut, kun talutettiin esiin hevosia, joilla sitten Engelbrekt ynnä munkki ja Herman sekä pari läsnäolevaa vuoritilallista ratsastivat Täljeen. Heidän täällä päivällistä syödessä tuli lentolähetti Tukholmasta. Se oli Niilo Bonpoika, Tuomas piispan aseenkantaja. Hän oli matkalla Tynnelsöhön ilmoittamaan herralleen, joka samoin kuin Niilo Kustavinpoikakin (Stjernbåt) oli lähtenyt Tukholmasta kohta Engelbrektin lähdettyä, miten päivän tärkeä tapahtuma Tukholmassa oli päättynyt.
"Olkoon se tehty onnellisella hetkellä!" sanoi Engelbrekt sanantuojan kertomuksen kuultuaan. "Vanha herra Krister Niilonpoika on iäkäs ja kokenut mies; herra Kaarlo Knuutinpojalla on tosin vielä paljon nuoruudenhulluutta jälellä, niin kuin, puheenne mukaan, Eerikki kuningas suvaitsi sanoa, mutta vähemmin minulla ja apumiehilläni tuonoisina vuosina oli hänestä haittaa, kuin monesta noita vanhempia herroja."
"Mutta sauva, Engelbrekt, ja tuo lyhyt miekka?" kysyi munkki, "minusta näyttää siltä kuin Eerikki kuningas olisi huvikseen pitänyt valtakunnan korkeutta pilkkanaan … mitähän muinoset mahtavat herrat, semmoiset kuin Niilo Ambjörninpoika, Bo Juhonpoika, Kaarlo Ulvinpoika, Toftan haltija, olisivat sanoneet moisesta drotsin- tai marskinvirasta!"
"Vaikea on sanoa, mitä Eerikki kuningas tällä tarkoittaa", jatkoi Engelbrekt, "ja pahasti hän siinä näyttää menetelleen, sillä vanhan tavan mukaista se ei ole. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella, sitä eivät Ruotsin kuninkaat ole tapanaan pitäneet… Kai hän on toimivinaan Margareta kuningattaren viittaamaan suuntaan … valitettavasti kompastelee Eerikki kuningas vielä eikä osaa käydä … sillä sitä hän ei näytä koskaan tahtoneen oppiakkaan… Mutta oli miten oli, Ruotsin valtakunnan lakia ei Margareta kuningatar ole tehnyt mitättömäksi ja vielä vähemmin on Eerikki kuningas sitä sellaiseksi tekevä!"
"Mutta herrain avulla…?" uskalsi munkki kysyä.
"Ei, isä Ragvald", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, "ei, sitä ei ole koskaan tapahtuva!"
"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten…"
"Ei, ei … siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän kuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän? Uskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä puolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa … silmäile menneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä näetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen kilven puolesta … tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja yhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta tästälähin kuin tähänkin asti."
Vanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka kasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos hänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat molempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo Bonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan sanaakaan menisi hukkaan.
"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?" jatkoi Engelbrekt hymyillen ja kätensä nuorukaisen olalle laskien. "Varmaan te olette oleva viimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?"
"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!" vastasi nuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.
"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja sano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme keskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion käydä herrasi luona Tynnelsössä."
Näin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.
Illalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman Berman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle, josta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta, kuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien onnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti Täljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti — sen synkän varjon synkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa verhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli — koko luonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään sydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi itsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään, vahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut hänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan siihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.
"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen tonkijoista", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti sinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti tunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).
"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja ilkkuen, "onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?"
"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi tovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua."
"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne uhkarohkeudellasi ansainneesi … ajatelkaas, herra Ture Turenpoika, tuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä."
"Sehän sopii mainiosti", vastasi Ture herra, "Engelbrekt kosii Ruotsin valtakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi kreivintytärtä!"
Molemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän taaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat jääneet jälelle.
"Teidän sijassanne, Maunu", jatkoi Ture herra, "jouduttaisin häitä. Morsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on ennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi."
Hän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra oli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa Vesteråsin linnassa.
"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty…"
"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle vastaus, Maunu Pentinpoika", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa ratsastimiin.
Ritari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä syrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen ratsunsa.
"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa… Moinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin hyvitystä…"
"Tuosta saat mitä haluat", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti miekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.
Mutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen kuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen taaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin käsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden katselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen täyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.
Metsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat pysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt satulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran täyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla, jotka Herman oli temmannut hevosen päästä.
"Tuosta saatte lyönnin", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen sanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa lappeella, "tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos tahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin olkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä otan päällisiksi… Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka ette saa koskaan."
"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika", sanoi hän sitten tälle, "tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan ystävän hoitoa … mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi."
Ture herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi verissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta hän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka verenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin pudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet hevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.
Herman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään tuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli Belgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa. Tuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui suruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen hansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki hän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.
"Onneksi olkoon, Herman Berman", sanoi vanhus haaveilijan eteen seisattuen, "silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!"
"Jumal' antakoon Melcher Gjordinpoika! kulkeeko tienne näille seuduin?"
"Olen tärkeillä asioilla herrani, Hannu kreivin ja hänen tyttärensä puolesta ja tulen nyt Täljen linnasta hakemasta Maunu herraa, joka läksi Tukholmasta aikaiseen aamupäivällä heti kuninkaan pitämän kokouksen päätyttyä. Hän ei liene kulkenut suorinta tietä, sillä kun tulin linnaan, ei hän vielä ollut saapunut. Minä ratsastin silloin häntä vastaan ja tapasinkin…"
"Oletteko myöskin saanut asianne toimitetuksi?"
"En … te olette sen toimittanut minun puolestani!"
"Minä…!"
"Se koski arvoisan neidin hansikasta, jonka Maunu herra epäritarillisella tavalla oli anastanut… Minä kuulin ja näin kaikki, mitä teidän välillänne tapahtui … nyt teidän kuitenkin pitää olla tarkoin varoillanne, Herman Berman, sillä Maunu herran kanssa ei ole leikkimistä eikä hän aina kulje suoria teitä … mutta nämähän asiat eivät koske minua … minä kysyn nyt vaan teiltä, tahdotteko antaa minulle arvoisan neidin hansikkaan?"
Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän nopeasti ja päättäväisesti ojensi hänelle hansikkaan.
"Tosin olin aikonut jättää sen Hannu kreivin omiin käsiin", sanoi hän, "mutta näin on parempi, ylpeä kreivi ei mahtaisi kernaasti ottaa sitä minulta."
Lempeästi hymyillen ukko otti hansikkaan ja kääri sen huolellisesti liinaan, jonka otti nuttunsa alta.
"Väärin arvostelette häntä, jonka hengen olette pelastanut, Herman … kiitos kuitenkin tämäniltaisesta teostanne!"
Ukko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.
Muutamia päiviä tämän jälkeen — marraskuun 2 p:nä — tuli herra Pentti Steninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti linnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä oli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä synkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen poikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää aikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.
"Entä vanki?" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.
"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin mukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä linnassa."
"Tuokaa tänne vanki", huusi Pentti herra kiivaasti, "palvelijaa, joka toi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!"
Linnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen palvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran palvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä näyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa edessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän oli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen selon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli palvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä tyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan ja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että Stegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja vihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut hänet Pentti herran luokse.
Palvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui sisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi ritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen jaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain luullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun vangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin hän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari puhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi saavuttaa luottamusta.
"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden", sanoi hän, "ja minä olen rientänyt antamaan teille sen takaisin … meillä on, arvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme tehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen vihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa tavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy valittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä kanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan…"
Vanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda silmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä puhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut ahmaista seuraavan sanan.
"Engelbrektiä vastaan", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista vankinsa henkevien kasvojen ilmettä.
Muuta vastausta kuin minkä saattoi lukea vangin kasvojenilmeestä ritari ei kuitenkaan saanut, sillä ovi avautui ja muuan palvelija astui sisään hyvin hätäisesti ilmoittaen, että eräs vieras ritari halusi puhutella linnanherraa. Asia koski Nyköpingin linnan läänitystä, jonne kuningas Tukholmasta aikoi mennä. Palvelijan ilmoitus näytti Pentti herran mielestä olevan sangen tärkeä ja vetävän vertoja esillä olevalle asialle. Hän käski palvelijan kiiruusti viemään vieraan ritarin linnansaliin, huomautti viittauksella Maunua pitämään vankia silmällä ja riensi ulos.
Maunu jäi siten kahden kesken Belgstingin kanssa. Hetken aikaan ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, mutta jälkimmäinen katseli tarkastaen palvelijaa.
"Harvoin olen sinua nähnyt, Maunu, sen illan jälkeen, jona käskin sinut pois talostani", kalvava tuli syttyi tätä muistellessa hänen katseeseensa, mutta pian hillitsi hän sen, "ja kunnottomia teitä olen nähnyt sinun kulkevan."
"Ha — ha", irvisteli palvelija. "Teidän olisi nyt pitänyt unhottaa olleenne kerran rikas Belgsting … tuolla äänellä ei vangitun miehen sovi puhua."
"Puheesi, Maunu, näyttää vahvistavan luuloani, että olet häpeällisillä teillä."
"Mitä sitten … en ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta olette luullut!" vastasi palvelija julkeudella, joka kovemmin kuin kahleet näytti kiusaavan vankia.
Molemmat olivat kauvan aikaa vaiti ja Belgstingin läpitunkeva katse näytti sill'aikaa tarkastelevan jokaista palvelijan sielussa löytyvää sopukkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, jollei ehkä se hätäilevä puhe, jolla hän koetti helpottaa tarkastajan työtä, osottanut, että joku salainen kieli tunteitten soittimessa oli joutunut väräjämään. Mutta sitä mukaa kuin mies puhui vaihtui Belgstingin uljaiden, säännöllisten kasvonpiirteiden ilme nopeasti mitä tuskallisimmasta kauhistuvaksi, karvasmieliseksi ja epätoivoiseksi.
"Miksi puhut niin suurellisesti menneistä ja enää palajamattomista asioista", kuuluivat palvelijan sanat, "ethän liene koskaan todella luullut aikoneeni naida hullua tytärtäsi … enhän toki, korkeammalle pyrin ja parempia tavottelin, ja tyttäresipä, Kirstihän minulle tämän neuvoi, hänhän minulle kertoi, mikä sinulle ja suvullesi onnea tuotti … ja hänpä se minulle antoi jousen ja vaskinuolesi, ja kun hän itse tahtoi pitää vitjat … ha — ha — ha", hän nauroi ikään kuin mielipuolisesti houraillen, "silloin otin ne … sinä yönä, jonka edellisenä iltana ajoit minut pois."
Tuo voimakas mies vapisi ja väänteli suonenvedontapaisesti käsiään, niin että kahleet kalisivat.
"Kalistele vaan kahleitasi, Belgsting", jatkoi mies, "saat olla hyvilläsi siitä, että ne tulevat ruostumaan ruumiisi ympärille, sillä ei Pentti ritari ole päästävä sinua vapaaksi eikä Martti enkä minäkään. Niin Martti, Hovin-Svenin poika, hänkin tiesi onnesi ja rikkautesi salaisen perustuksen. Minä kosin tytärtäsi, niin, sen minä tein … ja sinä kielsit…"
Mies ei ennättänyt pitemmälle. Vanki oli syöksynyt hänen päällensä ja paiskasi nyt raskaista kahleistaan huolimatta hänet maahan sekä painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Mies, joka myöskin oli notkea ja voimakas, vaikk'ei voinutkaan Belgstingille vertoja vetää, oli tuossa tuokiossa vetäissyt esiin tikarin, mutta sen tempasi Belgsting heti hänen kädestään. Mitä tuskaisimmin katsein hän käänsi tikarin voitetun rintaa kohti.
"Viimeinen hetkesi on käsissä, halpamielinen rosvo … rukoile, jos voit, sielu parkasi puolesta…"
Tuo ilkkuva mies muuttui yht'äkkiä. Nämä kasvot, joilla tuskin koskaan lienee näkynyt pelon ilmettä, paitsi silloin kuin hän luuli näkevänsä aaveen tuon ison kiven luona, voudin talon ja Vaskivuorella olevan Engelbrektin talon välisen tien varrella, olivat nyt kalpeat kuin hengenlähdössä, ja nuo äsken niin julkeat silmät näyttivät olevan pullistumaisillaan ulos kuopistaan.
"Mutta sano minulle, ennen kuin astut rankaisevan Jumalan tuomiopöydän eteen, sano minulle, mitä aioit tehdä tyttärelläni, koskapa et aikonut häntä naida…"
"Minut oli lähettänyt arkkipiispa Johannes Gerkenpoika",[29] ähkyi mies.
"Arkkipiispa Johannes", änkytti Belgsting, hänkin ikään kuin kuolemantuskan valtaamana.
"Arkkipiispa", jatkoi mies, joka sai pelastuksentoivoa Belgstingin mielenliikutuksesta, "oli kerran Nafno piispan luona käydessään Vesteråsissa nähnyt hänet ja himoitsi häntä omakseen. Minun oli määrä naida hänet vaan näön vuoksi…"
Miehen kuolontuskissa ähkymät sanat tekivät Belgstingiin merkillisen vaikutuksen. Tikaria pitävä käsi herposi, hän nousi seisoalleen ja painoi kätensä otsaansa vasten selvästi mitä haikeimmissa tunnonvaivoissa.
"Engelbrekt, Engelbrekt!" huudahti hän kerran toisensa perään pitämättä vaaria miehestä, joka nuolen nopeudella hypähti pystyyn ja sieppasi lattialle pudonneen tikarin.
"Tuon olisit voinut saada tietää henkeäni uhkaamattakin, Belgsting", sanoi mies taas täydelleen toinnuttuaan, "tyttäresi ei ollut ensimmäinen, jota arkkipiispa Johannes itselleen himosi … voinhan kernaasti kertoa sinulle kaikki, sillä minulle on nyt asia yhdentekevä ja minä pääsen kuitenkin rikkautesi omistajaksi … elä liikahda, Belgsting, nyt et enää arvaamatta kimppuuni pääse… Kun tyttäresi, näes, oli kertonut minulle jousesta ja vitjoista ja antanut minulle edellisen, ja sitten kuin sinä olit hyljännyt kosintani, tuli hän kaivoksellesi minua tapaamaan … siellä otin vitjat hänen kaulastaan ja silloin hän luiskahti kaivokseen ja silloin … sinä olit itse kulkenut ohitsemme muutamien satojen askelten päässä ja minä kuulin Martin etäältä antavan sovitun merkin … silloin alkoi vesi nousta ja Hillen[30] kuohutti laineensa torninkorkuisiksi ja taivaasta lankesi rankkasade ja kuului ryske, ikään kuin maa olisi haljennut … sinun talosi se vajosi Hillenin syvyyteen … sinä ja minä, me pelastuimme, sinä Martin avulla ja minä … taikka pikemmin tyttäresi minun avullani, sillä hän pelastui alhaalla kaivoksen pohjalla."
Miehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin jonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä päämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki … rikkauteen ja kunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä oli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin päivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla hetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan oli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen luonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat kehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat mainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, — kaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei koskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui hänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.
Mutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli tärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin myrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka suoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, — hän seisoi kalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen uljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta sivuutti tuon kurjan orjan.
Samassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän näköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan linnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.
Ja hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli ahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät vierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari olisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta monen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai kyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.
VI.
Valtiomarski.
Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.
Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta, vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi isolle kartanolle.
"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.
"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa hän viipyi jonkun aikaa.
Renki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti reen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras ynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:
"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?"
"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin päättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta herraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he tulivat."
"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka", sanoi kauppias ja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin askelin läksi kartanolta.
He eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi näyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.
"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla", sanoi hän, "ja tuo pitkä mies hänen rinnallaan on Herman Berman."
"Hyvä, hyvä, jo näen … kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin neuvoin … hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse sitten palattuani hoitelen paremmin…"
Näin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta, joka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire ja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..
Sillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman olivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.
"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin pitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin Tukholmassa?"
"Saatte kohta kuulla", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään, "Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän … entä muut herrat?"
"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja allekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on päätetty."
"Tulen siis aivan liian myöhään … mitä he ovat kuninkaalle kirjoittaneet?"
"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn sopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja kauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden että hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja naistenraiskaajille…"
"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani Flemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies; suuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä syyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]
"'kuin koira vailla kunniaa, hän pettää vain ja uskottaa!'
"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän väkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten savuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on ryöstänyt paljaaksi… Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja mitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja sen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa aika lailla nenästä … vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut Suomeen…"
"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan huolimatta…"
"Niinkö arvelette, Herman…"
"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää päästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen kuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin suhteen…"
"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt Engelbrektinpoika!"
"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä. Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."
"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"
"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."
Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä. Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.
Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat. He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä. Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa, tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.
"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti, "he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan. Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja allekirjoituksillaan vahvistaneet.
"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32] sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."
"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt, "mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut, niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan. Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."
Tuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin Engelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo Steninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli mitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä. Mutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta "pikku miehestä." Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama kaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan Engelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti lähteä Tukholmaan.
Toisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja palvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta. Saavuttuaan "Asöna"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin, he näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan. He kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt, Kaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika (Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän merkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa johdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä pormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät valtakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat "kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta."
On tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä nostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä lokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä, jotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo neljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin mielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.
"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu."
"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos, puhummekin heille toisenlaista kieltä."
Tämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat sanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä keskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa. Engelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse, jotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen takapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi muutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin marskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa pitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti saksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä oli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa pormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen äänellä huudahtaen:
"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?"
"Niin", vastasi pormestari kumartaen, "kuningas ei ole käskenyt…"
"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa", huudahti marski ratsastaen tuon hämmästyneen saksalaisen eteen, "niin on valtakunta minua käskenyt tekemään näin!" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden hänet mukaansa mäkeä ylös.
Toinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli alhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni, juuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman Engelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille näistä.
Käännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika näkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset sotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia porvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin luona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän auringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi paljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle pohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika, linnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat, pahaa ennustavat katseensa näkyivät.
"Koska asiat ovat tällä kannalla", sanoi marski silloin Engelbrektille, "täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat maamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä."
"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi Engelbrekt.
Kova jyrinä kuului portin sisäpuolelta, mutta oli epätietoista, syntyikö se kahakasta ruotsalaisten porvarien kanssa, jotka aikoivat sitä avata, vai koettivatko he ehkä estää Eerikki herraa nostattamasta siltaa ylös. Sekä Engelbrekt että marski älysivät nyt, ett'ei silmänräpäystäkään joutanut hukkaan, jos mieli saada silta valtaan. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppo tehtävä, sillä porttitorni oli täynnä aseellisia ja varma kuolema oli tarjona sille, joka uskalsi lähestyä. Joukko marskin palvelijoita oli ratsastanut esiin kohta Herman Bermanin jälessä ja he olivat aivan herrain takana. Marski käski joukon johtajan hyökätä esiin eikä tämä tosin estellytkään, mutta hän näytti olevan turhan tarkka järjestämään pikkuasioita ja siinä kului aika. Marski kalpeni vihasta ja malttamattomuudesta ja Engelbrekt aikoi juuri huutaa miehilleen, kun Herman Bermanin yht'äkkiä kuultiin komentavan heitä alas hevosen selästä. Uhkarohkeudella, joka silminnähtävästi saattoi marskin ihastuksiinsa, hän miestensä etunenässä syöksyi nostosillalle. Sateena tuli nuolia ja kiviä heitä vastaan, mutta ne eivät saaneet heitä pysähtymään. Kohta he olivat sillan toisessa päässä ja kaupunginportilla.
Tällä välin jyry kasvoi kasvamistaan portin sisäpuolella ja selvään kumahtelivat voimakkaat kirveeniskut noita paksuja portteja vastaan, joista lukot kuuluivat murtuvan. Samassa ratsastivat marskinkin miehet mäkeä alas ja heidän takanaan näkyi vähän matkan päässä muukin palvelijajoukko. Kovasti ryskyen lensivät nyt portit auki ja Herman Berman valloitti Engelbrektin miesten kanssa tornin. Tämän tehtyään Herman riensi Engelbrektin luokse.
"Nyt on tämä torni hallussamme", sanoi hän, "mutta vielä ovat toiset osaksi saksalaisten porvarien osaksi linnasta tuodun varustusväen miehittäminä. Jos annat minun miehinesi puhdistaa ne, niin enpä luule sen työn kauvan kestävän."
"Kiitos, vilpitön kiitos", kiiruhti Kaarlo Knuutinpoika sanomaan, ennen kuin Engelbrekt ennätti vastata. "Olette toiminut kunnon miehen tavoin, Herman Berman… Jos tahdotte minun miehieni kanssa rientää toisille torneille, niin olettepa tänään tehnyt minulle ja valtakunnalle kelpo työn. Nouskaa rohkeasti ratsaille ja antakaa mennä, Herman, raatihuoneella sitten tavataan."
Sanoista ilmeni vilpitön hyväntahtoisuus ja Hermanin kauniista kasvoista heijastui tyytyväisyyden hohde, kun taas Engelbrektin huulet vetäytyivät sydämelliseen hymyyn.
"Ratsastakaamme me toisten herrain kanssa sitten verkalleen perästä", sanoi sen jälkeen marski Engelbrektiin kääntyen. Kaikkien neuvosherrain kokoonnuttua lähdettiinkin liikkeelle.
Marskin liehuva lippu edellä ratsastivat valtakunnan neuvokset kaupunkiin, ja missä hyvänsä he kulkivat, tervehtivät heitä ruotsalaiset porvarit myrskyisellä riemulla. Joukko pysähtyi Ohrasatamatorille ja marski kehotti jokaista, joka tahtoi olla Ruotsin valtakunnan puolella, rientämään lipun ympärille; sen turviin tulijalle ei tapahtuisi mitään pahaa. Sen jälkeen herrat ratsastivat päätorille, jossa he laskeutuivat hevostensa selästä ja menivät raatihuoneeseen.
Tämän torille antavalla pitkällä puolella oli lisärakennus, josta oli tapana puhua rahvasjoukolle. Tästä marski nyt uudelleen puhui rahvaalle ja kysyi, tahtoivatko Tukholman porvarit pitää yhtä valtakunnan kanssa. Rahvas vastasi myrskyisellä myöntymyshuudolla. Pauhaava, joltakin kaukaiselta tornilta kuuluva sotahuuto kuulutti samalla, että kaupungin vapauttamistyötä jatkettiin herkeämättä.
Joutuisasti laadittiin sen jälkeen kirje herra Eerikki Niilonpojalle. Muutaman palvelijan lähdettyä sitä viemään ja vastausta odotellessa neuvottelivat herrat keskenään tuon tuostakin saaden Herman Bermanilta tietoja. Kirjeenviejä viipyi kauvan. Tunti oli melkein kulunut, ennen kuin palvelija palasi, tuoden Eerikki herralta vastauksen. Siinä hän sanoi pitävänsä heidän kaupunkiintuloansa rauhanrikkomisena ja lähettävänsä heille sen tähden sodanjulistuksen: hän oli koettava vahingoittaa heitä, missä ja milloin vaan voi.
Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut olikin tällainen vastaus odotettavissa. Selvän selvää oli, että tuo äkillinen kaupunkiintulo sotki linnanherran aikeet, mikä seikka taas oli omiaan häntä katkeroittamaan.
"Niin saakoon Eerikki herra tahtonsa täytetyksi", sanoi marski rauhallisesti, "ja alkakoon sota!"
Samassa astui Herman Berman sisään ja ilmoitti, että kaupungin muurien tornit oli valloitettu ja miehitetty marskin miehillä.
Todellisen hyväntahtoisuuden ilme loisti marskin silmistä, kun hän näki tuon komean miehen voimakkaat ja vakavat vaikka vähän kalpeat kasvot. Hän astui ovelle ja tarttui Hermanin käteen.
"Jollei hän olisi teille niin rakas, Engelbrekt, kuin tiedän hänen olevan", sanoi hän, "niin en päästäisi häntä enkä teitä rauhaan, ennen kuin olisin saanut hänet väkeni päälliköksi. Mutta tänään osottamaanne reippautta, Herman Berman, en ole unhottava. Ottakaa tämä sen ja Kaarlo Knuutinpojan muistoksi!"
Näin sanoen hän otti kaulastaan kallisarvoiset vitjat ja pani ne
Hermanin kaulaan.
Seuraavana päivänä herrat pitivät neuvottelun Själagårdinkadun varrella sijaitsevassa "Neitsyt Maarian ammattitalossa" ja olivat sitä mieltä, että Arbogassa tehty päätös oli pantava täytäntöön, siten että marski jäisi Tukholmaan, mutta Engelbrekt lähtisi maan eteläosiin valloittamaan takaisin linnoja kuninkaalta. Engelbrekt läksikin heti Tukholmasta ja marssi Nyköpingiä vastaan. Marski taas alkoi todenteolla piirittää Tukholman linnaa kaikilta puolin. Sillä välin saapui yhä useampia herroja Tukholmaan lisäväkeä tuoden, kuten veljekset Niilo ja Pentti Jönsinpojat (Oxenstjerna), Eerikki Puke y.m.m. Upsalasta tuli arkkipiispa Olavilta 300 kiiltäviin haarniskoihin puettua miestä.
Piiritysjoukko järjestettiin nyt siten, että Oxenstjerna veljekset asettivat leirinsä Pyhänhengensaarelle, linnan pohjoispuolelle, marski itse asetti väkensä läntisen linnanportin eteen Norrströmiltä Kylänkirkolle asti Kirkkotarhaan ja sen läheisyydessä sijaitseviin lihamyymälöihin asettuivat Tukholman porvarit ja linnan eteläiselle puolelle, kirkkotarhasta rantaan asti, sijoittui Eerikki Puke joukkoineen. Marski, joka ulkomailla oleskellessaan oli hankkinut tietoja uusista keksinnöistä piiritystaidon alalla ja jota myöskin mainittiin varsin eteväksi sota-asioissa, osotti heti ansaitsevansa tuon maineen rakennuttamalla vahvan varustuksen. Se salvettiin valmiiksi syrjässä, pantiin muutamana pimeänä yönä paikoilleen ja täytettiin joutuisasti mullalla ja kivillä. Siihen oli tehty ampumareikiä ja syvennyksiä, niin että miehet saattoivat olla aivan turvassa vihollisen ammunnalta ja nuolilta. Tanskalaiset ällistyivät aamulla, kun varustus oli valmis, ja koettivat ankaralla ryntäyksellä hävittää sitä, mutta heidän täytyi peräytyä.
Porvarit eivät olleet yhtä varovaisia. Kun tanskalaiset kynttilänpäivän aattona, tammikuun 31 p:nä, hyökkäsivät ulos linnasta, yllättivät he nämä aterioimasta ja surmasivat heistä suuren osan. Lihamyymälät he sytyttivät tuleen ja ankara pohjoismyrsky painoi liekkejä keskikaupungille päin, niin että vaara oli tulemassa sangen suureksi. Yht'äkkiä tuuli silloin kääntyi, joten kävi mahdolliseksi sammuttaa liekit, vaikka tanskalaiset panivat parastansa estääkseen sammutustyötä.
Sen jälkeen porvarit tulivat valppaammiksi, mutta pian tuli yhä yleisemmäksi puheenaineeksi, että pitäisi olla valtakunnan päämies kaikkia toimia johtamassa, sillä kun, kuten nyt, jokainen ainoastaan hoiti omia asioitaan, ei ollut suurta toivoa varovaisen Eerikki herran ja linnan miehistön voittamisesta. Tämä mielipide levisi leviämistään ja mihin vaan tuli, kuuli sekä herran että porvarin olevan samaa mieltä. Marskikin sai kuulla siitä, vieläpä saapui muutamia porvareita hänen luoksensakin asiasta keskustelemaan. Hän vastaan otti heidät ystävällisesti kuten tavallista ja sanoi itsekin älyävänsä yhteisen päämiehen tarpeellisuuden.
"Niin monta valtakunnan herraa ja miestä onkin täällä koolla, että kyllä voimme valita; lähetän vielä tänä päivänä sanan arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville! Asianhaarat estävät kuitenkin kokoonkutsumasta yleistä valtakunnan kokousta."
Tämä oli porvarien mielestä oikeata puhetta ja he iloitsivat jo edeltäkäsin kokouksen päätöksestä, sillä heille oli päivän selvää, kuka valittaisiin. Engelbrekt oli tietysti valittava ja siitä puhuttiin koko se päivä ja vielä seuraavakin. Ainoastaan yksi oli yleisen ilon vallitessa nurpeissaan. Se oli Henrikki Seppä. Hän aavisti salahankkeita, kun marski niin ystävällisesti ja kernaasti noudatti kaikkien mieltä. Kun hän vielä muisti, kuinka asia Arbogassa juuri marskin toimesta oli lykätty, selvisi hänelle, ett'eivät herrat ainakaan Engelbrektiä aikoneet valita.
Hän ilmaisi epäilyksensä muutamille vanhemmille, luotettaville porvareille, jotka heti oivalsivatkin, jos kohta eivät samaa mitä Henrikki, niin ainakin sen, että oli tekeillä jotakin, joka tahdottiin saada toimeen Engelbrektin poissa ollessa. He päättivät sen tähden, että oli lähetettävä noutamaan Engelbrektiä. Mutta tämä oli tehtävä mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Jos joku syrjäinen — kaikki näet olivat varmaan tietävinään, että Engelbrekt tulisi valituksi — jos joku syrjäinen olisi saanut vihiä heidän epäilyksistään, olisi se varmaan herättänyt sellaisen melun, että se olisi kuulunut herrainkin korviin, ja silloin olisi siitä saattanut paljon pahaa seurata. Sen tähden Henrikki Seppä itse päätti jo samana yönä lähteä Nyköpingiin Engelbrektin puheille.
Niin tapahtuikin. Mutta samaan aikaan kun tuo kunnon porvari ratsasti ulos eteläportista, saapui joukko ratsumiehiä pohjoisportille ja ajoi kaupunkiin. Siinä tuli arkkipiispa Olavi seurueineen.
VII.
Valtionhoitajanvaali.
Varhain seuraavana aamuna riensi muuan palvelijapoika keskikaupungilta sitä Norrströmin läheisyydessä sijaitsevaa taloa kohti, jossa marski asui. Hänet vietiin heti marskin puheille, joka hetkisen kuluttua pojan seuraamana poistui kaupungille päin. He pysähtyivät Mustamunkkikadulla dominikaaniluostarin edustalle, soittivat porttikelloa ja pääsivät sisälle. Palvelija johti marskin edelleen monia käytäviä ja portaita pitkin pieneen huoneeseen, jossa arkkipiispa Olavi kaupungissa ollessaan tavallisesti majaili.
Marskin astuessa huoneeseen istui arkkipiispa takkavalkean ääressä nahoilla sisustettuun viittaan käärittynä. Joutuisasti hän oli ratsastanut Upsalasta ja se oli tehnyt hänet pahoinvointiseksi. Marski tervehti kunnioittavasti ja arkkipiispa pyysi kohteliaalla kädenviittauksella häntä istumaan.
"Luuletteko siis", sanoi arkkipiispa, sitten kuin ensimmäiset kohteliaisuudenosotukset oli molemmin puolin toimitettu, "luuletteko siis, että asia saadaan toimeen yksimielisyyttä ja sopua rikkomatta?"
"Niin luulen, ja jollette pane ehdotustani vastaan, niin saatanee turhat viivykit vältetyksi", vastasi marski ja lisäsi, kun arkkipiispa näytti aikovan kysyä marskin ehdotusta, "vaali voitanee mielestäni toimittaa samaan tapaan kuin drotsin ja marskin ehdokkaita asetettaessa. Mutta pääasia on, että valitsijain lukumäärää vähennetään, ja se käy mielestäni päinsä siten, että me täällä läsnäolevat piispat, ritarit ja miehet valitsemme kolmekymmentä miestä, jotka sitten vuorostaan valitsevat valtionhoitajan."
"Ehdotuksenne tuntuu hyvältä!" sanoi siihen arkkipiispa älykkäillä silmillään marskin leppyisiä kasvonpiirteitä tarkastellen. "Siten käy kaikki hyvin ja onpa syytä uskoa, että valtakunnan herrat ja miehet siihen suostuvat yhtä kernaasti kuin minäkin. Yksi seikka minua kuitenkin vähän huolettaa, se näet, ett'ei drotsi ole täällä eikä Engelbrektkään…"
"Mitä rakkaaseen sukulaiseeni, vanhaan Krister herraan tulee", vastasi marski, katseellaan selvästi ilmaisten, että hän enemmäksi kuin puoleksi puhui ulkopuolelta hampaittensa, "olen minäkin samaa mieltä, hänen neuvonsa ja kokemuksensa olisivat tässä tilaisuudessa suurenarvoiset… Samaa sanon Engelbrektistäkin, mutta on kuitenkin epätietoista, tokko valitsijamiehet toimivat yhtä vapaasti hänen läsnä ollessaan kuin hänen poissa ollessaan… Nykyiset olosuhteet eivät kuitenkaan siedä viivyttelemistä. Kauppakaupunkilaiset vaatimalla vaativat valtionhoitajaa, ja jolleivät he saa tahtoansa täytetyksi, on, ennen kuin arvaammekaan, Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen niskassamme."
"Olen samaa mieltä, herra marski…" lisäsi arkkipiispa vielä marskia tarkastaen, "ja mitä viimemainittuun tulee, voikin olla yhdentekevää, onko hän läsnä tai ei, sillä ketään muuta kuin häntä tuskin voitanee valita!"
"Aivan niin, arvoisa isä arkkipiispa", virkahti marski vilkkaasti, "samaa mieltä olen minäkin. Kuitenkin…"
"Kuitenkin!… Mitä tarkoitatte?"
"Valtionhoitaja tulee olemaan sekä drotsia että marskia ylhäisempi … no niin, minä siitä en välitä, mutta sukulaiseni, vanha Krister herra, voisi panna pahakseen, jos hänet sivuutetaan…"
"Ei kai enempää kuin viimekään vuonna?"
"Silloin hän ei ollut drotsi."
Arkkipiispa ei vastannut mitään tähän väliväitteeseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sitten puhunut mitään.
"Varjelkoot Jumala ja pyhä Eerikki Ruotsinmaata", keskeytti sen jälkeen arkkipiispa yht'äkkiä äänettömyyden, "kuka hyvänsä valittaneekin valtakuntaa hoitamaan!"
"Siihen rukoukseen minäkin yhdyn, arvoisa isä arkkipiispa! Mutta ennen kaikkea tulee kuitenkin toimia joutuun!"
"Tänään ei kuitenkaan voitane mitään toimittaa, herra marski, minun sairauteni takia, ja tuskin huomennakaan."
Marski ällistyi ja huomautti vielä kerran joutuisuuden tärkeyttä, samalla kuin hän kohteliaasti hymyillen sanoi toivovansa arkkipiispan pian paranevan.
"Valmistuspuuhat", lisäsi hän, "voidaan sitä paitsi toimittaa tänään ja täällä mustamunkkien luostarinsalissa. Jollette huomenna kykene vaalia johtamaan, niin lykättäköön se sitten."
Tähän oli arkkipiispan mielestään pakko suostua ja sitten marski läksi hänen luotansa.
Henrikki Seppä jatkoi matkaansa niin joutuisasti kuin hänen voimansa ja tottumattomuutensa ratsastamiseen sallivat. Mutta jo Täljen paikoille jouduttuansa hän alkoi vakavasti tuumia reen hankkimista. Keli oli hyvä ja hyvällä hevosellaan hän arveli joutuvansa määräpaikkaan jo varhain seuraavan päivän aamupuolella. Näitä ajatellen hän ratsasti Täljen linnan ohitse kaupunkiin. Täällä olivat kaikki levolla ja hän koetti muistutella jotakin hyvää ystävää, jonka ovea voisi kolkuttaa saadakseen halunsa täytetyksi. Mutta muisti petti, ja kun hän ei tahtonut kääntyä tuntemattomiin kaikkien sikeimmillään nukkuessa, rohkaisi hän mielensä ja ratsasti ulos kaupungista päättäen olla matkan vaivoista ja vastuksista välittämättä.
Silloin hän mielikseen yht'äkkiä kuuli reen jalasten äänen. Se tuli kaupungista ja läheni häntä nopeasti.
"Hoi, mies", huusi hän juuri reen kohdalla, "minne sellainen kiire keskellä yötä?"
"Nyköpingiin!" vastasi lempeä ja vieno ääni.
"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta irrallaan … minäkin olen sinne menossa!"
"Kukas olette?"
Kysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei ollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä, mutta hän vastasi tyynesti:
"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä."
"Kernaasti", vastasi silloin ajaja, "kernaasti saatte istua vieressäni, ei se matkaa viivytä."
Ja Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen viereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan porvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin, joilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada selville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää, että asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin Tukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi varsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan Engelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut, kuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki ohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies kääntyi katsomaan taaksensa.
"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä", huudahti hän varsin hämmästyneenä, "hevosenne on kiskaltautunut irti!"
Metsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti. Henrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka taholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi ohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.
Siinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa Nyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti joutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä Engelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan levottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen irroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja älytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei tarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran, alkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla puolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen mökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.
Syvä lumi teki matkan mökille kuitenkin vaivaloisemmaksi kuin hän oli saattanut aavistaakkaan, ja juuri kuin hän luuli pääsevänsä mökin edessä olevalle aukealle, tuli esteeksi iso kaatunut puu, jota hänen täytyi kiertää. Silloin hän kuuli askelia mökin ovelta ja näki kaksi miestä tulevan ulos.
"Eipäs se onnistunutkaan sinulle, Eelovi!" kuuli hän toisen, pitkän rotevan miehen, sanovan, "sen olisin voinut jo edeltäkäsin sanoa. Sen saaliin pyytämiseen eivät sinun neuvosi riitä…"
"Eivät riitä, niin", vastasi toinen, "niin, kuten sanot, Maunu, neuvoni eivät riittäneet."
"Voinpa sanoa sinulle, koska mielelläni tahdon pysyä hyvissä väleissä kanssasi", jatkoi edellinen, "että tuskinpa Pentti herra muuta odottikaan sinut tälle retkelle lähettäessään, hän tahtoi vaan koetella sinua."
"Hm…", kuului Eelovi vastaavan, "ja sen tähden hän lähetti sinut minua vakoilemaan … ethän voine puhua minusta muuta kuin hyvää tuolle ankaralle ritarille?"
"Luota minuun … ja kun kerran saan maat ja mannut, pääset sinä voudikseni, Eelovi!"
"Varma tunnut olevan asiastasi, Maunu, koskapa ja'at karhunnahkan, ennen kuin olet kaatanut karhun."
"Sen kaadan kohta…"
"Eivätpä ne sinunkaan sormesi taida Engelbrektiin ulettua."
"Jääköön se minun asiakseni … mutta nyt koittaa aamu ja Martti odottelee meitä rekineen herra Jöns Finkenoghin luona Närlundassa."
Näitä haastellen miehet kulkivat pitkin kapeaa polkua kaatuneen hongan sivuitse ja poistuivat metsään. Vanha seppä oli hiljaa, kunnes heidän askeliansa ei enää kuulunut. Silloin hän astui esiin tuon ison puunjuuren takaa, missä oli ollut piilossa, ja meni tupaan.
Täällä hän sai kuulla olevansa kappaleen matkaa Nyköpingiin vievästä tiestä syrjässä. Tuvassa asui lampuoti, Närlungan kartanon alustalaisia, joka on Gåsingen pitäjässä, Isojärven toisella puolella. Hevosen hän voi saada muutamien tuntien kuluttua ja Nyköpingiin hän saattoi päästä iltasella — sanoi lieden edessä istuva nuori reipas talonpoika. Tuo nuori mies meni heti hevosta hankkimaan, mutta vasta puolipäivän tienoissa istui Henrikki Seppä taas reessä Nyköpingiin menossa.
Illan suussa hän saapui kaupungin edustalla olevaan leiriin ja tapasi Engelbrektin rakentamassa varustusta linnan edustalle. Engelbrekt tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, mutta kummasteli sitä, että hän oli niin kaukana sieltä, missä tiesi häntä kyllä tarvittavan. Henrikki mestari teki selon kaikesta, mitä Tukholmassa oli tapahtunut, linnan piirityksestä, porvarien pahoista päivistä, heidän vaatimuksistaan, että valtion päämies oli valittava. Hän sanoi heidän toivovan, että Engelbrekt siksi valittaisiin, mutta monen vanhemman miehen pelkäävän, että herrat käyttävät hyväksensä Engelbrektin poissaoloa ja valitsevat jonkun, joka voi vehkeillä valtakunnan Eerikki kuninkaan käsiin taikka itse tulla viittä vertaa häntä pahemmaksi herraksi.
Kertomus vaikutti valtavasti Engelbrektin mieleen ja hän pysyi vaiti ja harvapuheisena koko illan. Mutta kun he olivat syöneet illallisensa tuvassa, jossa Engelbrekt asui, ja Henrikki Seppä lähtöä tehden pysähtyi ovelle ikään kuin odottamaan mitä Engelbrekt päätti, sanoi tämä:
"Tärkeitä ovat tuomasi tiedot, vaikk'eivät ne minulle olekkaan mitään uutisia, sillä sitä, mikä huomenna tai ylihuomenna on tapahtuva, olen jo kauvan odottanut… Kuitenkin tahdon rahvaan tähden olla mukana sitä tehdessä … ja sen tähden nousemme varhain huomisaamuna ratsaille ja riennämme Tukholmaan."
Seppä sanoi iloitsevansa näistä sanoista, ja kun Engelbrekt päätöksen tehtyään ja sen lausuttuaan näytti rauhoittuneen ja vakaantuneen entiselleen, arveli Henrikki mestari olevan sopivan ajan ilmaista, mitä hän yöllisellä matkallaan niin arvaamatta oli saanut kuulla, nimittäin nuo Engelbrektiä väijyvät salaiset vaarat. Ja hän kertoi suoraan, kuinka hänen oli käynyt matkalla sekä mitä hän oli kuullut Närlundan herran, Jöns Finkenoghin, lampuodin mökillä.
Mutta kummastuksekseen Seppä huomasi rakkaan ystävänsä pitävän tätä tietoa vähäarvoisena tai kokonaan arvottomana. Engelbrektin suu vetihe vaan surunvoittoiseen hymyyn ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat hetkisen kertojaan, mutta mitään levottomuuden tai vihan merkkiä hänessä ei näkynyt.
"Kiitos, Henrikki ystävä, hyvänsuonnistasi", sanoi hän ainoastaan, "kun kasvi on täysikasvuinen, kuihtuu se ja kuolee, se on elämän laki, se on Jumalan tahto ja siihen saamme tyytyä … leikkasipa sen säädetyssä järjestyksessä puutarhurin veitsi tai kaatoi tuuli, jonka tulo- ja menopaikkaa ei kukaan tiedä, samapa se. Herran tuulihan se kuitenkin on … se on minun mielipiteeni, ja tärkeämpää on, että osaa oikein tehtävänsä tehdä, kuin että huolehtii sellaista, jolle ei mitään taida."
Näin sanoen hän ojensi Henrikki Sepälle kätensä ja meni Ulvi vanhuksen seuraamana sisähuoneeseen.
Seppä läksi mietiskellen pois. Jonkun matkan päässä tuvasta, jossa Engelbrekt asui, hän tapasi taas lampuodin ja sopi hänen kanssansa, että tämä kyyditsisi hänet takaisin, johon mies mielellään suostuikin, kun vaan hevonen sai pari tuntia levätä. Lepoa tarvitsi Henrikki Seppä itsekin ja painautui heinäsäkille rekeen. Vähää ennen keskiyötä herätti talonpoika hänet ja sitten hän läksi leiristä. Onni oli paluumatkalla suotuisampi. Vårdingen kirkolta hän löysi hevosensa, jonka kirkkoherran renki oli ottanut kiinni tieltä. Tässä hän sen tähden erosi lampuodista ja nousi hevosen selkään sekä ratsasti verkalleen edelleen toivoen Engelbrektin kohta saavuttavan hänet.
Tämä tapahtuikin Täljen läheisyydessä, jonne Engelbrekt tuli Broder Sveninpojan ja muutamien palvelijain seuraamana. Herman Bermanin hän oli jättänyt päälliköksi Nyköpingin edustalle. Yhdessä he nyt ratsastivat Tukholmaan. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä he ratsastivat eteläportista kaupunkiin.
* * * * *
Tukholmassa oli sill'aikaa kaikki käynyt marskin tahdon mukaisesti. Vaalin julkiset valmistukset oli tehty edellisenä päivänä. Kolmekymmentä herraa oli valittu, nämä olivat tänään aamupäivällä mustamunkkiluostarissa pitäneet kokouksen ja siinä arkkipiispa Olavin johdolla toimittaneet vaalin. Kaarlo Knuutinpoika oli saanut 25 ääntä, Engelbrekt 3 ja Eerikki Puke 2. Pää pystyssä, komeana ja sopivasti käyttäytyen, kuten aina, tuo äsken valittu oli ottanut vastaan kuuliaisuudenlupauksen läsnäolleilta papeilta ja ritareilta ja ystävällisesti joka taholle tervehtien kulkenut mustamunkkiluostarista neitsyt Maarian ammattitalolle, jossa oli pitänyt kokouksen muutamain neuvostonjäsenten kanssa.
Nämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden väsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman porvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat pettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta valittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat kajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta eivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin käyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu. Tämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään virkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain onnentoivotukset.
Ammattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti Steninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille. Tämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä kertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli voittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä edelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen suonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä jälellä — hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto. Tämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä myönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla toivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo Knuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne Hannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.
Näitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä ystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran päällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin ärryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää noutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa tullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin peljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes takaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan paljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin esiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden kansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta, joka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli valittu.
Ennen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului kaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka hetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat kiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista, kadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos ovesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä haavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että toimitettu vaali oli laiton.
"Heidän keskellään", sanoi hän, "näin herra Eerikki Puken … nyt puuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme hukassa."
Herra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe kuitenkin toisia rauhoittavasti.
"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä", sanoi hän, "kysykäämme heiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen."
"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa syytöstä vasten omia kasvojanne", sanoi herra Niilo Jönsinpoika (Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka nähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien toimittamisesta oli kysymys.
"Minä otan sen tehdäkseni, lanko", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten kuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.
Samassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder Sveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle. Ulkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta sisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt. Engelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa heittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui Engelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja kiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus helähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.
Engelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja kohti.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa", sanoi hän Kaarlo Knuutinpoikaan kääntyen, "sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja tavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei minulle mitään sanaa ole ennättänyt."
"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet", vastasi marski valtijaan äänin ja viittein, "ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan … mitä teillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt lähettää teiltä kysymään lupaa…?"
"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan kysymykseenne myöntämällä, herra marski!"
"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet enää aio teidän röyhkeyttänne sietää", vastasi marski kiivaasti, sitä kiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.
Toiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen kalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.
"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut", vastasi Engelbrekt, "sen tulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette jännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen on valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita herroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas. Kuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne pitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden myöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään arvoinen."
"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita…"