Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa syistä, sanoi ritari vihdoin:

"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista, vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"

"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa kokea!"

Kaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi pantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan vahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan neuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että Pentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti herran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi läsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen alle.

"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa", sanoi Engelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin kirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui pyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili Engelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran oli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja Engelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.

"Mutta oletteko niin terve, että voitte noudattaa neuvoston kutsua?" kysyi ritari myötätuntoisuutta osottaen.

"Luulenpa olevani", vastasi Engelbrekt.

"Niinpä neuvon teitä matkustamaan vesitse", lisäsi ritari, "ensin Hjalmarin ja sitten Mälarin poikki; silloin teidän tarvitsee vaan lyhyt matka ajaa hevosen selässä."

Engelbrekt nyökäytti ystävällisesti päätänsä ritarin hyvänsuonnille.

"Jos tahdotte huomenna tulla vieraakseni Göksholmaan, on malja hyvää viiniä ja lämmin vuode teitä odottava."

Ritari kohotti näin sanoen maljansa, mutta ei ennättänyt saada Engelbrektiltä vastausta. Engelbrektin veli, Niilo, tuli rientävin askelin sisään ja kertoi, että mielipuoli Kirsti jollakin selittämättömällä tavalla oli tullut linnaan ja istui nyt muurin vierellä tahtomatta liikkua paikaltaan.

"Olisin tuonut hänet tänne", sanoi hän, "sillä hän tarvitsee hoitoa, tyttö raukka, mutta hän lykkää minut luotaan ja kuiskaa vaan sinun nimeäsi, Engelbrekt."

Engelbrekt nousi vakavan näköisenä pöydästä. "Belgstingin tytär ei saa jäädä yön selkään Engelbrektin oven ulkopuolelle!" virkkoi hän kainalosauvansa ottaen, "minä puhuttelen itse häntä."

Hän läksi salista ja laskeutui linnanportaista; veli seurasi häntä. Alhaalla paistoi kuu pilvettömältä taivaalta ja Engelbrekt meni veljensä neuvoa seuraten linnanportin pielessä sijaitsevan pienenpuoleisen rakennuksen taakse sille paikalle, jossa Kirsti oli. Juuri veljesten erotessa kuului taas torventoitahdus ja Niilo riensi tiedustamaan, kuka nyt pyrki linnaan.

Engelbrekt löysi kohta haettavansa ja laskien kätensä hänen päähänsä sanoi lempeällä ja isällisellä äänellä: "Kirsti, lapseni, tunnetko minut?"

Tyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen katseestaan kaikonnut.

"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi", kuiskasi tyttö, "sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa saalista … katso, tuolla … tuolla!"

Kirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat yli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin esineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi häntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt mitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi luullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.

"Veli", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, "sinua tapaamaan on tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut … neuvoin häntä menemään linnansaliin…"

"Ja kuka on se vieras?"

"Belgsting!"

"Belgsting", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.

"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän nousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että tuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä."

Miehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli äsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan tuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu juoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni huusi:

"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!"

Aivan ampujan jälessä juoksi Kirsti ja juuri kun edellinen oli aivan kaatuneen luona, heittihe hän luonnottomalta näyttävällä voimalla ja notkeudella hänen päällensä ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa. Niilo Engelbrektinpoika oli heti tytön rinnalla ja sai töin tuskin hänet temmatuksi irti ampujasta. Tämä oli milt'ei hengiltä kuristunut ja hänen silmänsä tuijottivat hurjasti ympärilleen. Mutta Kirsti kiskoi auki hänen takkinsa ja kuutamossa näkyivät hopeavitjat välkkyvän ampujan kaulassa. Ennen kuin Niilo sai estetyksi, oli hän temmannut vitjat mieheltä.

Nyt oli Engelbrekt kainalosauvojensa varassa päässyt perille. Hän näki tytön olevan polvillaan ja käsillään kohottavan ylös noita välkkyviä vitjoja, ikään kuin kiittäen korkeinta siitä, että oli voittanut. Engelbrekt voi kuitenkin vaan katsahtaa häneen. Koko hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon kookkaaseen, vahvaan mieheen, joka kädellään portaiden patsaasta pidellen ja päätä rintaansa vasten nojaten istui tai puoleksi makasi hänen asuntonsa kynnyksellä. Hän kumartui katsomaan, mutta ponnahti äkkiä takaisin, kun näki miehen vasemmassa kyljessä vielä väräjävän nuolenvarren. Se oli vaskinen ja hopealla kirjailtu. Käsi otsalla hän suuntasi katseensa korkeuteen.

"Haa, Eerikki, Eerikki", hän puhkesi sanomaan, "olen siis tehnyt sinulle väärin … ja sinun täytyi hengelläsi todistaa viattomuutesi." Jättiläinen nosti päätänsä, kun kuuli Engelbrektin äänen eivätkä koskaan olleet nämä säännölliset loistaneet niin kauniina kuin nyt. Raukea hymy ilmautui hänen huulilleen ja hän ojensi kätensä.

"Milloin teit Belgstingille väärin, Engelbrekt?" sanoi hän, "minähän olen kulkenut jälkiäsi Nyköpingistä tänne saakka parantaakseni kovaa sydäntäni ja sopiakseni sinun kanssasi… Minun toivioretkeni ei ollut pitkä eikä vaikea, sillä minä olen kulkenut alla tuulen ja ilma on ollut täynnä sinun ylistystäsi … täällä oli matkani määrä eikä kuolo voinut kohdata minua onnellisemmalla hetkellä kuin täällä!… Engelbrekt … olen tehnyt sinulle väärin ja kova sydämeni oli soaistu, kunnes ilkiö itse tunnusti katalan tekonsa… Voi minua, voi minua! ystävän neuvoja halveksuin ja sen tähden olen tässä niin kurjana, niin kurjana … minulla on kaksi lasta ja kuitenkin olen lapseton."

"Ole huoleti, Eerikki", sanoi Engelbrekt ja kumartui kuolevaa lähemmäksi, "sydämissämme olemme aina olleet ystäviä ja sen tähden olemme suoneet toisillemme hyvää sittenkin kun nurjat voimat erottivat meidät. Sentään kiitän Jumalaa ja hänen pyhimyksiään siitä, että erhetys haihtui, niin että taas voimme ojentaa toisillemme käden! Mitä Kirstiä uhkaavasta kohtalosta tiesin, sen olin saanut kuulla kuolevalta enkä saanut sitä ilmaista. En voinut tehdä muuta kuin ystävyyteni nimessä pyytää sinua ajamaan pois hänen häijyn kosijansa."

"Sen tiedän, sen tiedän", änkytti ystävä, "ja miksi valitankaan kurjuutta, kun minulla on ollut sellainen ystävä kuin sinä… Kiitos, Engelbrekt … Ei, ei … elä sano mitään, elä toivo mitään, aikani on lopussa, nuoli on syvällä lähellä sydäntä! Mutta minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä tästä onnenhetkestä, juuri haudan partaalla… Kenties ennen pitkää näemme toisemme emmekä sitten koskaan enää eroa…"

Nyt Kirsti nousi pystyyn ja suuteli kiihkoisesti hopeavitjoja. Mutta hänen otsansa oli kirkas ja vapaa ja hänen katseensa säteili valoisana. Hän hiipi hiljaa isänsä luokse ja pani keveästi vitjat hänen kaulaansa.

"Nyt olemme voittaneet, isä", sanoi hän ja lankesi polvilleen hänen eteensä, "nyt olet saanut takaisin tyttäresi, Kirstin; suo anteeksi, suo anteeksi, että olen ollut niin kauvan poissa luotasi, mutta minä olen etsinyt vitjojasi ja joustasi, jotka kerran kauvan, kauvan sitten otin sinulta … nyt onni taas palaa, isä, ja sinusta tulee tuo rikas Belgsting ja miehet kunnioittavat sinua niin kuin ennen."

"Niin, niin, olet oikeassa, Kirsti", änkytti isä sekä katoavasta elinvoimasta että valtaavasta mielenliikutuksesta heikontuneella äänellä, "niin, onni on palannut Engelbrektin ja sinun kanssasi… Jumala minua armahtakoon!"

"Cecilia!" kuiskasi Kirsti hiljaa hänen korvaansa ja Engelbrekt toisti sanan.

Mies vavahti suonenvedontapaisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Hetken aikaa oli niin hiljaista, että olisi voinut luulla hänen sielunsa jo eronneen ruumiista. Mutta sitten hän taas avasi silmänsä ja kirkastunut loiste säteili hänen kasvoistaan.

"Sano Cecilialle, että olen antanut hänelle anteeksi!" sanoi hän selvällä äänellä.

Sitten hän vakavalla kädellä veti ulos nuolen ja katseli sen terävää veristä kärkeä, heitti sen sitten luotansa ja tarttui toisella kädellään Engelbrektin, toisella Kirstin käteen.

"Jumala ottakoon henkeni!" kuiskasi hän ja laski päänsä kallistumaan
Engelbrektin olkapäätä vasten.

Kaikki olivat hiljaa. Palvelijatkin, jotka olivat rientäneet esiin ja vanginneet aseettoman murhaajan, seisoivat pää kumarassa. Murhaajan silmä hehkui mielipuolisuuden kiillotonta tulta. Yht'äkkiä kuului askelia linnanportaista ja kannusten kilinää kiviä vasten. Pentti ritarin kookas vartalo ilmautui alaportaalle.

Kun ritarin katse sattui kuolevaan, hypähti hän syrjään, ikään kuin käärme olisi pistänyt. Mutta vanki päästi pilkkanaurun.

"Erehdyin, ritari", rääkyi hän, "nuoli ei ollut Engelbrektin pään varalle taottu!"

Ritari riensi pois ja vähän sen jälkeen kuultiin hänen palvelijoineen ratsastavan nostosillan poikki ja lähtevän Örebron linnasta.

Mutta vielä kerran kuoleva kohotti katseensa. Se haki Engelbrektiä, ja kun se löysi tämän jalot, mutta surulliset kasvonpiirteet, imeytyi se ikään kuin kiinni niihin ja raukesi suun vetäytyessä hymyyn.

* * * * *

Örebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt seisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi nuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta sekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka yhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan välkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat lekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden kalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.

Engelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita vielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen onnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni herätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää siteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.

"Tulen veneiltä", sanoi hän, "ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun hevosesi odottelee linnanovella!"

"Hyvä", vastasi Engelbrekt, "mutta kuinka on laitasi?"

"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se sattuu … mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu pilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä, niin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita katsottuani oikaisin itseni … minä tuperruin nurin vielä vanhoillani ja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän…"

"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi … minä en voi odotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii, pitää sinun tulla perästä Tukholmaan…"

"Engelbrekt", huudahti vanhus temmaten pois siteen, "mitä tästä naarmusta!"

Kohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä vanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut lattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään tarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan palvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin luostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan tunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja sulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.

Sitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä hoitoon.

"Varo Albrektia, isäntä", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt astui kynnyksen yli.

Alakuloisena Engelbrekt seisattui hevosensa eteen, jonka selkään nuo molemmat vuoritilalliset hänet varovasti nostivat. Takana odotti kaksi vanhanpuolista palvelijaa, joiden oli määrä seurata venevalkamaan ja sitten ottaa Engelbrektin hevonen mukaansa sekä ratsastaa toisten palvelijain perästä. Nämä olivat jo lähteneet linnasta ratsastaakseen Hjalmarin pohjoispuolitse sen itäisessä päässä sijaitsevaan Rosvikiin, joka kuului Engelbrektin luotettavalle ystävälle, Uplannin laamanni Niilo Kustavinpojalle. Engelbrektin vaimo istui jo myöskin hevosen selässä.

"Minä luulen Herman Bermanin tänään tulevan tänne linnaan Varbergista", sanoi Engelbrekt päästyään paikoilleen satulaan. "Sanokaa hänelle terveisiä minulta ja sanokaa, että hän tavannee minut Tukholmassa. Jos te menette kotiseuduillenne, niin kuin tehnette, ennen minun palaamistani, niin viekää minulta Vaskivuorelle terveisiä ja muistakaa, mitä eilen puhelimme. Jos Jumala tahtoo, tulen luultavasti itse kohta perästä!"

Miehet puristivat toistensa käsiä ja sitten läksi matkue liikkeelle, ajaen hiljakseen. Kun nostosilta vedettiin ylös, kääntyi Engelbrekt katselemaan linnaa. Edellinen ilta oli ollut niin monivaiheinen, että hän tunsi olevansa oudoilla mielin, tunsi sekä rikkautta että köyhyyttä, sekä iloa että tuskaa. Mutta hetkisen vaan hän salli muistojen vallita. Äänettömänä hän kuitenkin jatkoi matkaansa rannalle.

Täällä hänet taas nostettiin hevosen selästä ja kannettiin toiseen veneistä, johon hänen vaimonsa oli teettänyt pehmeän vuoteen peräkeulaan. Päästyään veneeseen hän silmäsi soutajiaan. Niitä oli kaksi kumpaakin venettä varten.

"Sinut, Albrekt", sanoi hän toiselle niistä, joiden oli määrä soutaa hänen omaa venettään, "sinut arvelin jättää linnaan."

"Kun Ulville sattui onnettomuus", vastasi mies uskaltamatta oikein katsoa Engelbrektiä silmiin, "olin minä käsillä ja veljesi käski minun lähteä Ulvin sijaan."

Engelbrekt antoi asian jäädä sikseen, mutta loi tuon tuostakin tarkastelevan katseen synkkään soutajaansa.

Matka kävi onnellisesti ja illan suussa oli ennätetty Göksholman kohdalle. Aivan lähellä sitä nientä, jolla Göksholman linna kohotti torniansa taivasta kohti, oli pieni saari, jonka kapea salmi erotti mainitusta niemestä. Engelbrekt ei uskaltanut yökylmän takia jatkaa matkaa, vaan päätti laskea tälle saarelle siellä valkean ääressä odotellakseen aamua.

Veneet laskettiin rantaan ja kohta roihusi saarella tuli, jonka ääreen Engelbrekt istuutui. Hänen vaimonsa istuutui viereen levottomasti tarkastaen hänen kasvojaan niiden ilmeistä nähdäkseen, mitä matka oli häneen vaikuttanut.

"Hyvin vaimo", sanoi Engelbrekt tarttuen hänen käteensä ja arvaten hänen ajatuksensa, "meri-ilma on tehnyt minulle hyvää; mutta ajatukseni liitelevät tuonne ylös, jonne jo niin moni ystävä on mennyt ennen minua."

Ja ylhäällä tähdet tuikkivat niin tarkoittavasti ja laineet loiskivat rantaa vasten ikään kuin kertoillen katoavaisuuden tarinaa alkuna tai vastakohtana ijankaikkiselle elämälle, jota taivaan kultaiset merkit julistivat.

Kului hetkinen äänettömyydessä.

Silloin kuului kaukaa aironloisketta ja muuan palvelija tuli kertomaan, että vene näkyi tulevan Göksholmasta päin.

"Siinä tulee Pentti herran lähetti", sanoi Engelbrekt ystävällisesti hymyillen, "hän tahtoo osottaa ystävyyttään ja hakea minut Göksholmaan yöksi. Sairauteni tähden en kuitenkaan voi suostua hänen pyyntöönsä. Mene kuitenkin rantaan ja näytä heille paras valkama."

Palvelija meni ja Engelbrekt autatti itsensä seisomaan sekä astui kainalosauvojensa varassa rantaa kohti. Sinne päästyään hän näki veneen jo niin lähellä, että hän selvästi saattoi erottaa Maunu Pentinpojan seisovan etukeulassa. Tästä hän yhä varmemmin päätti tulijain kutsuvan häntä Göksholmaan.

Samassa vene törmäsi rantaa vasten ja Maunu Pentinpoika juoksi Engelbrektiä kohti. Mutta hän heilautteli kirvestä kädessään ja hänen silmänsä hehkuivat.

"Saanko rauhaa sinulta valtakunnassa?" kysyi hän vimmoissaan.

"Isäsi oli eilen luonani", vastasi Engelbrekt, "ja luulenpa hänen sinulle kertoneen, että olemme tehneet rauhan keskenämme."

Tuo hurja Maunu vastasi iskien kirveellään, mutta Engelbrekt kohotti toista kainalosauvaansa, niin että isku sattui tähän; kuitenkin katkesi Engelbrektiltä kolme sormea.

Mutta koko Engelbrektin olennossa vallitsi tällä hetkellä niin juhlallinen tyyneys ja hänen silmistään ilmeni sellainen ylevyys, että murhaaja joutui hetkeksi hämilleen ja arveli, ennen kuin kohotti kirveensä toiseen iskuun.

Silloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä nähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli vaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen viimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu kohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan. Kolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.

Engelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten musersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen jälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti ritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.

Mutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo vapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua ja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.

Työn tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle. Engelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa kanssa ritarin veneeseen.

"Nyt Örebrohon", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, "ja jos sinä, Albrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän nousua."

* * * * *

Illalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä ratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti hänet yht'äkkiä muuan palvelija.

"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja", sanoi mies, "ja Niilo,
Engelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät."

Joutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan hän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän rinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista Herman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert Piccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.

"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä", sanoi Niilo, "mutta minusta tuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan."

"Ei, ei, kautta Vapahtajan ristinpuun, elä avaa, Niilo Engelbrektinpoika!" huudahti Herman vilkkaasti, "tässä piilee ilkeää petosta! Tätä Albrektiahan varomaan Ulvi vanhus kehotti kasvatusisääni ja tämänhän hän oli nähnyt tallissa hevosensa luona vähää ennen kuin hevonen oli satuloitava."

Tämän nojalla ei Albrektia päästetty linnaan ja hetken kuluttua kuultiinkin meteliä kaupungista. Maunu Pentinpoika ja hänen palvelijansa, saatiin sitten kuulla, ne siellä ryöstivät kaupungissa olevaa linnanväen omaisuutta.

Mutta Herman heittihe kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ajoi täyttä laukkaa Göksholmaan päin.

Lähestyessään sille niemekkeelle poikkeavaa, pohjoiseen päin vievää tietä, jolla Göksholman linna sijaitsi, tuli häntä vastaan joukko talonpoikia, jotka runsaita kyyneliä vuodattaen kantoivat verholla peitettyä ruumista.

Herman pysähtyi ja teki ristinmerkin päästääkseen kulkueen ohitse. Silloin muuan vanhanpuoleinen talonpoika tuli hänen luoksensa ja tervehti.

"Olettehan Herman Berman", sanoi hän, "tunnen teidät siltä ajalta, jolloin oleksimme Nyköpingin linnan edustalla ja minä tiedän, kuinka kallis hän teille oli…"

"Jumalani … mitä sanotte", huudahti Herman yhtäkkiä kauhean aavistuksen valtaamana.

"Me kannamme Engelbrektin ruumista Mellösan kirkkoon", jatkoi talonpoika pyyhkien kädenselkämällään silmiin tunkevia kyyneliä.

Herman kyseli tarkoin kaikki saattaen tuskin uskoa mitä kuuli, mutta talonpoika kertoi, kuinka hän muutaman sukulaisensa kanssa yöllä oli kulkenut Göksholman ohitse aikoen veneellä mennä poikki Hjalmarin sen pohjoisrannalle. Silloin he olivat kohdanneet Maunu herran, joka vankijoukkoa kuljettaen oli mennyt linnaan. Parista kuulemastaan sanasta he olivat aavistaneet pahaa ja soutaneet tuolle pienelle saarelle ja siellä löytäneet Engelbrektin ruumiin. He olivat silloin kiireesti lähteneet pitäjälle ja lähettäneet sanan kirkkoon, jonka kelloja alettiin soittaa, ja silloin oli rahvasta kokoutunut ja he olivat noutaneet ruumiin.

Tie oli täpötäynnä talonpoikia ja Herman ratsasti hiljakseen kulkueen jälessä tuon vanhan talonpojan rinnalla.

Mellösan kirkossa laskettiin ruumis maahan. Ja täällä Herman astui esiin ja kohotti paarivaatetta ja näki nuo monet nuolenhaavat ja tuon muserretun pään.

Emme uskalla koettaakkaan kuvailla hänen tuskaansa. Epätoivosta mykkänä ja kyynelettömin silmin hän seisoi kauvan tuijottaen tuohon hengettömään ruumiiseen voimatta selvittää itselleen, untako vai todellisuutta tämä näkemänsä oli.

Silloin hän kuuli ystävällisen äänen, joka mainitsi hänen nimeänsä, ja kääntyi päin.

Tuomas piispa seisoi hänen edessään.

"Rohkeutta, nuori mies!" sanoi piispa kyynelsilmin, "semmoisen miehen ruumiin ääressä, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin maansa hyvää, semmoisen miehen ruumiin ääressä emme saa vajota toimettomaan suruun. Ylös, ylös, Herman, taisteluun. Nyt jos milloinkaan tarvitaan miehiä!"

Ja tuo hurskas piispa levitti takaisin vaatteen rakkaan vainajan päälle ja hänen kyyneleensä kimaltelivat kuin helmet tuolla mustalla vaatteella.

Piispan sanat herättivät Hermanin taas tajuihinsa. Hän polvistui ruumiin viereen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

Kun hän sitten astui ulos kirkosta, tuli Hannu kreivi vastaan ja sulki hänet syliinsä.

"Rakas, rakas poika", huudahti hän ja lisäsi hetken kuluttua koettaen väkisinkin pysyä tyynenä, "seuraa minua ja Tuomas piispaa Sigarsöhön, siellä neuvotelkaamme mitä nyt on tehtävä."

Sigarsö oli Hjalmarin rannalla sijaitseva piispankartano, vajaan peninkulman päässä Göksholmasta.

Sigarsön puutarhassa Hannu kreivi liitti tyttärensä ja Hermanin kädet yhteen ja Tuomas piispa sulki molemmat syliinsä rukoillen heille Jumalan ja pyhimyksien armoa ja siunausta.

Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Herman Mellösan talonpoikain ja naapuripitäjäin rahvaan johtajana piirittää Göksholmaa. Linna oli kuitenkin milt'ei mahdoton valloittaa ja vaati aivan toisenlaisia piiritysaseita, kuin talonpojat kiireessä voivat hankkia. He ampuivat kuitenkin palavia nuolia linnaan ja kaikki mitä siellä oli puusta syttyi palamaan.

Ja tämän rovion valossa pakeni muutamana pimeänä yönä kaksi ratsumiestä
Göksholman linnasta.

Ne olivat Pentti ritari ja hänen poikansa Maunu Pentinpoika.

VIITESELITYKSET:

[1] Arnold piispa pantiin sitten väkisin arkkipiispaksi eikä kuningas millään ehdolla tahtonut tunnustaa tuomiokapitulin valitsemaa Olavi Laurinpoikaa. Kertomus Arnoldin väkisin murtautumisesta arkkipiispan taloon on muutamassa katselmuskirjassa, jonka tuomiokapitulin herrat laadittivat lokakuun 5 p:nä 1433. (Peringsköld: Monum. Ullerakerensia, s. 157). Tässä mainitun taudin, johon hän kuolikin, sanottiin olleen iljettävän. (Reuterdahl: Sv. kyrkans hist., III, 11, s. 18.) Hän kuoli huhtikuussa 1434 ja ruumis vietiin Tanskaan.

[2] Juhani Gerkenpoika eli Johannes Gerechini, muuan Eerikki kuninkaan Upsalan tuomiokapitulille tyrkyttämiä arkkipiispoja, on jättänyt jälkeensä surullisen muiston. Sekä Ericus Olai että Johannes Magnus mainitsevat asioita, jotka täysin selittävät, miksi häntä vihattiin ja halveksittiin. Hän halveksi tuomiokapitulinsa herroja sekä neuvotteluissa että yksityisessä elämässä ja oli tuttavallisissa, vieläpä usein luvattomissakin väleissä ylhäisten naisten kanssa (Er. Olai, s. 145; Joh. Magn. Hist. Metrop., s. 90), eikä ottanut mistään varoituksista ojentuakseen. Örnhjelmin diplomatariumissa löytyy muutaman kirjeen jäljennös, joka todistaa arkkipiispan eläneen haureellisesti. Tässä muuan nainen todistaa Sigtunan pormestarille v. 1421, että hän monta vuotta takaperin oli ollut kihloissa muutaman suutarin kanssa ja että hänet sitten petoksella oli vihitty toiseen, mutta ei ollut tämänkään kanssa pitänyt yhteyttä, vaan yhä edelleen pitänyt yhdyselämää arkkipiispa Juhanin kanssa ja hänelle synnyttänyt kaksi lasta. (Kts. hänestä enemmän Ber. ur Sv. Hist., s. 59 seur.)

[3] Piispa Knuutti Bonpojan ja Ingegerd abbedissan välejä koskeva kertomus on saatu muutamasta jälkimmäistä vastaan laaditusta vastalauseesta, joka on päivätty jouluk. 18 p:lle 1402. (Lagerbring, IV, s. 341, 42.)

[4] Niilo Kustavinpojan (Stjernbåt) arvellaan tavallisesti olleen Pukeja, sanotaan myöskin (Uggla: Svea Rikes råds längd, s. 44, muist. m) olleen nuorempia Pukeja, joitten vaakunassa oli punainen vene kultapohjalla kahden tähden välissä. Tämän pojaksi sanotaan Eerikki Pukea (s. 50). C.G. Styffen teoksesta: Skandinavien under medeltiden, s. 165, muist. 3 näkyy kuitenkin jälkimmäisen isä olleen nimeltään Pietari.

[5] Bernard Osenbrüggeu kirje kummallisine jälkilisäyksineen löytyy teoksessa: C.G. Styffe, Handl. till Skand. hist. under medeltiden, 11, s. 259.

[6] Kirje on vielä tallella Danzigin arkistossa ja on merkillinen sen puolesta, että se sisältää ensimmäiset samanaikaiset tiedot Engelbrektistä ja siitä valtatyöstä, jonka hän silloin oli alkanut.

[7] Herra Pentti Steninpojan rahapula. Yö ja Päivä-suku oli ennen niitä aikoja, jolloin Engelbrekt taalalaisineen esiytyi, Ruotsin maista ja taloista rikkaimpia. Että meidän kuitenkin on ollut oikeus otaksua Pentti herran ja hänen poikansa olleen huonoissa varoissa, näkyy sekä siitä, että useat tämänaikuiset kirjeet osottavat sellaisen olleen hyvinkin tavallista Ruotsin herroissa ylimalkaan, että myöskin siitä, että nimenomaan tiedetään tämän Yö ja Päivä-suvun haaran olleen sangen kovassa puutteessa. Sekä Niilo että Sten Bonpoikain sanotaan paljon turvautuneen setänsä, Linköpingin piispa Knuutti Bonpojan, apuun, ja hänen sanotaankin (Benzelius, riimikronikka, s. 126, 127) niin runsaasti auttaneen heitä, että sekä hän itse että hänen kirkkonsa sen kautta olivat joutuneet pulaan (vrt. Reuterdahl, Sv. kyrkans hist., III, 11, 77).

[8] Torni (alkup.) Barfrid. Tämä sana tulee muinaissaksalaisesta bercvrit (lue: berk-frit), jonka edellinen osa on sukua ruotsalaiselle "att bärga" (pelastaa) ja toinen — ruots. "fred" (rauha). Frankit käyttivät muotoja berfroit, beffroit, belfroit. Se oli torni, jolla frankkilainen linnanherra piti valloittamaansa ympäristöä aisoissa. Tämän johdosta sorretut ympäristöläisetkin vähitellen rakensivat samannimisen tornin, jonka jälkeen tätä nimeä vähitellen ruvettiin käyttämään yksinomaan tästä vapaudenhaluisten kaupunkilaisten hätäkellolla varustetusta tornista. Ja sitten tuli tavaksi, että jonkun kaupungin päästyä vapaaksi linnanherrasta rakennettiin sellainen beffroit, jonka johdosta sitten saattoi syntyä pitkällisiä sotia. Gentin kaupunki alkoi beffroinsa rakentamista v. 1183, mutta Flanderin kreivejä vastaan käytävät veriset sodat viivyttivät sen valmistumista vuoteen 1324. Silloin ripustettiin siihen tuo kuuluisa kello Roland, johon oli kirjoitettu:

    Roland, Roland, paukkeen tietää tulenvaaraa,
    Sointin sotaa Flanderille ennustaa.

Vasta v. 1380 tuli tämä vapaudentorni täysin valmiiksi. Se on vielä jälellä ja on lähes 400 jalkaa korkea. Sellaisia torneja löytyy sekä Italiassa että Englannissa. Italiassa niillä on nimenä "battifredo" ja Englannissa "belfry". Jälkimmäisessä maassa merkitsi nimi paitsi vahtitornia kelloineen myöskin laivan etukeulassa olevaa pientä suojusta, jossa laivankello riippui. Tämä tapa levisi myöskin Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan, joissa käytettiin nimeä "barfred", "barfrø." (Barfridin on Ellert Sundt selittänyt norjalaisessa aikakauskirjassa "Folkvennen", 10 vuosik., s. 217 ja seur. löytyvässä oivallisessa norjalaisen "Bygde-Skikke'n" tutkimuksessaan.)

[9] Ad extra.

[10] Vadstenan luostari. Tätä koskevat tiedot on otettu osaksi Diarium Vadstenensestä, osaksi C.G. Bruniuksen teoksesta "Anteckningar under en konstresa år 1849."

[11] Olemme tässä samoin kuin muissakin paikoin, mihin ei löydy varmoja historiallisia muistiinpanoja, seuranneet tarinaa. Puheenaolevan talon sanotaan sijainneen nykyisen raastuvantorin varrella ja olevan saman kulmatalon, jossa noin 30 vuotta takaperin oli reivastehdas.

[12] Vedottu ruotsalainen oikeusjuttu. Upsalan kirjastossa löytyy alkuperäisenä Helsingborgissa lokakuun 31 p:nä 1433 tehty kirjallinen tuomio. Se koskee muutamaa kuninkaan tutkittavaksi vedottua ruotsalaista oikeusjuttua, jota ratkaisemaan kuningas oli valinnut 10 tanskalaista neuvosherraa ynnä 2 ruotsalaista piispaa. Kts. Styffe: Bidr. tili Skand. hist., II, s. XCVII ja muist.

[13] Engelbrektin esiytyminen Vadstenassa on kerrottu Ison Riimikronikan ja Olaus Petrin mukaan. Olaus Petri kertoo sekä Engelbrektin että Knuutti piispan lausunnot pääasiallisesti samoin sanoin, kuin me ne olemme esittäneet.

[14] Skurun katu on kummallinen luonnonmuodostuma vajaan peninkulman päässä Eksjön kaupungista ja on rajana Hultin pitäjässä sijaitsevan Paslemålentilan tiluksien ja Ekesjön pitäjään kuuluvan Bjässarpin kylän välillä. Kaduksi sanotaan tavatonta vuorenhalkeamaa, joka on kuin pitkä ja leveä tie. Se on 64 kyynärää syvä ja 10 kyynärää leveä. Kadun päällä riippuu iso kivilohkare, jota sanotaan "Skurun hatuksi", ja vieressä on iso "Sakaristoksi" sanottu aukko, jossa pakanain muinoin sanotaan uhranneen. Skurun katu on kuvattuna Dahlbergin teoksessa: "Svecia Antiqua et Hodierna."

[15] Oppenstenin linna oli kalliolla, jonka nimi nykyään on "Husberget" Asarpin pitäjässä. Se oli C.G. Styffen mukaan (Skand. under medelt., s. 104, 105) nuorenpuolinen linna ja luultavasti rakennettu vuosien 1362 ja 1367 välillä. Muutamalla linnan alustaan kuuluneella talolla on vielä nimenä "Ladugården." Voudin nimi oli Marten Grabow, josta Riimikronikka on tehnyt "Martti Gråbon."

[16] Riddarholman.

[17] Säkeet: "Niin käv' hänen j.n.e." on otettu runosta Solsången (kts. tekijän Ber. ur Sv. Hist., I, s. 288 ja seur.); samoin kirjan lopulla olevat.

[18] Olen keksinyt.

[19] Norrmalmin ja Klaaran luostarin kuvaus on otettu G. Nordbergin teoksesta "S:t Clarae minne."

[20] Sen oli, samoin kuin molemmat mainitut luostaritkin, perustanut kuningas Maunu Latolukko, kartanomaalle, jonka hän oli vaihtamalla hankkinut arkkipiispa Maunulta ja Upsalan tuomiokirkolta 1286. Se sijaitsi melkein nykyisen Johanneksen kirkon paikalla.

[21] Perintövaltakuntaa koskeva kirje. Eerikki kuninkaan tyytymättömyyttä arkkipiispa Olaviin lisäsi vielä tämän paaville tekemä väite, ett'ei muka Eerikki kuningas ollut perintökuningas, vaan ainoastaan vaalikuningas Ruotsissa. Sekä tämän että tuon riidanalaisen arkkipiispan vaalin johdosta se kuningas Lundin arkkipiispalla ynnä muutamalla tanskalaisella ja norjalaisella piispalla yhdessä Vexiön Niilo piispan, Skaran Sigge piispan ja Strängnäsin Tuomas piispan kanssa laaditti ja allekirjoitutti kirjeen, jossa nämä todistivat, että hänet sekä syntymä- että perimäoikeuden nojalla oli valittu noiden kolmen valtakunnan kuninkaaksi. Köpenhaminasta palattuaan nuo ruotsalaiset piispat laativat elokuun 4 p:nä 1433 kirjelmän, jossa he selittivät kuninkaan pakottamina — propter graves minas ejusdem regis nobis illatas, vi et metu ducti — kirjoittaneensa yllämainitun kirjeen. (Hadorph, Rimkrönikan, s. 71; tekijän Ber. ur Sv. Hist., II, s. 77 ja 109). Tällä kirjelmällä oli sellainen vaikutus Roomassa, että se tekee käännekohdan tuon pitkän, kuninkaan ja arkkipiispa Olavin välisen, riidan historiassa.

[22] Monessa vanhassa luostarissa ja linnassa löytyy taruja maanalaisista käytävistä ja Tukholmassa kerrotaan maanalaisen käytävän kulkeneen Fransiskaani-nunnien luostarista Norrmalmilta Fransiskaani-munkkien luostariin Riddarholmaan Mälarin alitse. Samate kertoo taru maanalaisen käytävän kulkeneen Strängnäsin tuomiokirkosta tai piispantalosta Mälarissa olevaan Tynnelsöhön.

[23] Kaksi näitä on vielä tallella: verovapauskirja "Gulstadin Lassille" ja kirje Tjällmon ja Kristbergin pitäjille Itägötinmaassa. Viimemainitusta katso tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta, osa V, sivut 133 ja 184 sekä heti sisällysluettelon jälkeen seuraavaa oikaisua sivuun 133.

[24] Kts. tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta. Osa V, sivv. 184— 186.

[25] Kahdentoista herran sovitustuomio löytyy Hadorphin teoksessa: Till Rimkrönikan, s. 99.

[26] Lokakuun 9. p.

[27] Täljen linna, Taelghia hus, perustettiin uniooniajan alussa samanimisen kaupungin suojaksi ja oli Engelbrektin aikoina läänityksenä Pentti Steninpojalla (Yö ja Päivä). Styffe: Skand., s. 217.

[28] Engelbrektin kanavatyö on kaikille tuttu asia.

[29] Arkkipiispa Johannes. Tämän haureellisesta elämästä olemme edellä muistutuksessa [1] esittäneet päteviä todistuksia. Vieläkin voisimme esittää muutaman valtioarkistossa löytyvän notaarion-asiakirjan mukaan, jota Reuterdahl on käyttänyt teoksessaan: Sv. kyrkans hist., III, 11, s. 358, muist. 7. Muuan avioerojuttu oli alistettu piispan ratkaistavaksi, mutta tuomitsemisen sijasta hän itse valtasi vaimon ja taivutti sitten muutaman vallanalaisensa naimaan hänet. Vaimon entinen kihlattu veti asian Eerikki kuninkaan ja neuvoston eteen, ja arkkipiispa tuomittiin syylliseksi.

[30] Hillen-järvi. Tämä järvi eli ne kaksi järveä, joita sanotaan "ylä"- ja "ala-Hilleniksi" ovat Norrbärken pitäjässä. Näistä toisen järven rannalla, "mutta piilotettuna", on kaivos, jonka nimi on "Norrgrufvan" ja jota Belgstingiä koskeva tarina pitää hänelle kuuluvana (kts. Hülpher: Resa i Dalarne, s. 614). Siitä on jouduttu sekottamaan Hillen ja Plogen. Me olemme seuranneet tarua, että Belgsting oli asunut läntisessä Silfbergin kartanossa ja että siis Plogen-järvi tämän hukutti, jonka tähden Hillen tässä on vaihdettava Plogeniin.

[31] Pilkkalaulu Juhani Flemingistä. Molemmat säkeet on otettu Isosta Riimikronikasta, Script. R. Sv. I, 11, s. 77.

[32] Helmikuun 5 päivään.

[33] Tukholman linnan piiritys. Kertomus on otettu osaksi Isosta Riimikronikasta (ed. paik. s. 79), osaksi Olaus Petriltä (ed. p. s. 291). Marskin piirityksestä sanotaan Riimikronikassa:

    Starck Bolvärcka lot han ther göra
    Ok om nattetijdh them uthföra:
    The Danske thet ey trodde,
    För än Bolvärken reda stode.
    Sva snart thet mörckte vordo the framsatt,
    The Hoffmän fyllte them med jord fullbratt,
    The haffde ther skytte hool uppa.
    Nedan under kulor, som män i staa etc.

[34] Katso tekijän Kertomuksia Ruotsin hist.

[35] Niilo Engelbrektinpoika. Tästä ei paljoa tiedetä. Lokakuun 15 p:nä 1436 tehty kirjallinen tuomio osottaa hänen silloin olleen tuomarina Norrbon kihlakunnassa. Että hän veljensä eläessä piti tämän puolesta hallussaan Örebron linnaa, näkyy muutamasta Engelbrektin syysk. 9 p. 1434 Tuomas piispalle kirjoittamasta kirjeestä (Handl. tili Skand. hist. VIII, 3, jossa kirjeellä kuitenkaan ei ole päivämäärää. C.G. Styffe lukee sen vuoteen 1435; Reuterdahl vuoteen 1434. Linköpingin kimnaasinkirjastossa säilytetään erästä jäljennöstä, jossa on vuosiluku 1434. Tätä jäljennöstä olemme seuranneet teoksessamme: Ber. ur Sv. Hist., II, s. 103, 4). Edelliseltä ajalta on helmikuun 15 p:nä 1426 päivätty kirje, jossa Niilo Engelbrektinpoika Engelbrekt veljensä neuvosta myöpi maata Stenkvistan pitäjästä Eskilstunan luostarille (Dipl. Dalec., I, 263). Engelbrektin vaakunakilvessä oli 3 liljanpuolikasta kolmion ympärillä ja se oli erilainen kuin sekä isän että veljen. Edellisen on jaettu kahtia ja sen toisella pohjalla on heraldinen liljanpuolikas, toisella riippuva siipi.

[36] Molemmat läsnäolleet vuoritilalliset, jotka allekirjoittivat sovintokirjan, mainitaan Isossa Riimikronikassa.