Näin sanoen — sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta — loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.
Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna voutiin.
"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.
Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin, hetkinen vielä ja…
"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö, tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"
Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.
III.
Kohtaaminen.
Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse. Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta, nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan. Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa. Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.
Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat, ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin maakuntiin.
Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat melkoisella kummastuksella kuuntelivat.
Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä. Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.
"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään, sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole sellainen, rakas Kaarlo lanko…?"
Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.
"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi, "herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, — kuulin hänen usein sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."
"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä voi tapahtua."
"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen. Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa linnaa ruotsalaisen miehen käsissä…"
"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta…"
"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra kummastuen.
"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä, kuin haluaisimmekaan."
"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät. Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"
"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.
"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä olevani oikeassa, Maunu lanko!"
"Sepä olisi kumma?"
"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"
"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"
"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture lanko!"
"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"
Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat peittivät hänen jalkansa.
"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat, seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä helposti päinsä."
"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä Maunu Pentinpoika.
Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä, jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin ja hävinnyt kuin nuoli.
Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin — sillä hän se todellakin oli — mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.
Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.
Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:
"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta ystäväänne tapaamaan."
"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.
"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä. Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin, elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."
"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne teidän tähtenne."
"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille… Tahdon tässä rauhassa odottaa heidän tuloansa."
"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka, kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."
Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.
"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut väkivallan tekoon… Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole kiivauttanne muisteleva, mutta … ettekö kuule kavioiden kopinaa tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin, ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan paljastettu miekka kädessä… Eihän kukaan usko, että valtakunnan herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita kuulustelemaan ja tutkimaan."
Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat, joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.
Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä, joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui niitylle tien viereen.
"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään, "lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."
Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella, miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.
Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen kysyi tuimasti:
"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin, Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä oikeudella näin kuljette?"
"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt, "tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa henkeänsä puolustamaan."
"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."
"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois. Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten…"
Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille. Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa antaa.
"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."
Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.
"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa, jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä… Ja tietäkää, vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."
"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei, moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten, tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."
"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan, "että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista rahvasta hillitsemään."
"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"
Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.
"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää, että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan. Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon tulevan … sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan…"
Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä, ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen lausuntoon.
"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta. Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme kumminkin vähimmin puhuneet."
"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.
"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse pahan juuren poistamiseksi."
Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä ja Vaskivuorella oli antanut.
Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista sanoista.
"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei saanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, "olette sanonut sanan, josta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet sydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla ylhäällä tähtien tuolla puolen."
"Hyvät herrat ja ankarat ritarit", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä, "olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja rauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan maanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin ainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja levitetään yltäyli koko valtakunnan."
"Se ei kuulu meidän tehtäviimme", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti, "sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan tehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!"
"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas piispa", sanoi vastaten Engelbrekt, "neuvostolla täytyy olla valta toimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla… Ainahan kuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee saapuville…"
Nyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä lähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo metsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne toivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies äsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja tämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.
Kaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli sanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin liikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä — ja näitä kookkaita miehiä kannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin perehtynyt — siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille kohteliaasti kumartaen sanoi:
"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin tulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja kokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide oikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja miehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan voudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen on poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata kuin sallisin moisen menestyvän…"
"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika", kysyi Krister herra empien, "kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi Jösse Eerikinpojan sijaan?"
"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata", huomautti Kaarlo.
"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!" kehotti Krister herra.
"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu kreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen."
Herrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.
"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?" kysyi vihdoin Krister herra.
"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes kuningas on tahtonsa ilmaissut."
"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä ristiin. "Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin; siellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän kesken on sovittu ja päätetty."
Sillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin ehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän maille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla tuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.
Engelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä tulivat vuoritilallisten tummat rivit.
Engelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.
IV.
Lupaus.
Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan. Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle, hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.
Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt, vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä, niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.
Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.
"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."
Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he eivät vielä kylliksi tunteneet.
Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.
"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa", lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen… Ei, kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei merkitse mitään, nimi kaikki … sen on ystäväni, keittiönisäntä, minulle ulkoa opettanut."
Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei. Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan — tätä houkutusta hänen oli mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.
Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä tuskin myöskään kuulivat.
Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat palvelijat, että siellä päin jotakin oli.
He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän heitti pois hunnun. Se oli Agnes.
Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen olennostaan.
Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä, jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta milloin arkuutta.
"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin ovea!"
Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka talossa täytyy elää talon tavalla."
Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt haamujen liikkuvan edes takaisin.
"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.
Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian syvä voidakseen pysyä salassa.
"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin; mutta en koskaan, en koskaan luullut…"
"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa, joihin isänne on minut pannut… Kyllä muistan sen illan, josta puhutte, ja mitä teiltä kysyin … haa, minä mieletön kansan lapsi, kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni lemmenkuiskeita. Mutta … mutta, arvoisa neiti … vähemmin julmasti olisitte voinut vastata."
"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa, että minä, että Ewerstenin kreivin tytär … ei, ei, peräytä sanasi, katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"
Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti ylös itkevän tytön.
"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että… Ah, elkää katsoko minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut pettyä… Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni… Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa, kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki — talonpoikaispojan onni ei kasva herrasmiehen maalla."
Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.
Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.
"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan … ah, olin niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne…"
"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on ollut aikaa sitä ajatella… Totta on, että teitä rakastan, mutta rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne, sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava…"
"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.
"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä, mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi: 'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut, erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät tummaverisellä Jetturnilla. Silloin…"
Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan, ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin, kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa myrskyä säestäen.
"Silloin … silloin?" kysyi Agnes.
"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög…"
"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"
"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin vanki!"
"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole mahdollista!"
"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti, "ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni … ah, voi minua, kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta… Isänne…"
"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä olette vapaa ja sitten…"
"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä kiroomaan! Ja minä uskon teitä … niin, minä uskon teitä, Agneksen isä ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan, se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on lupauksensa pitävä."
"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."
Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.
He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.
"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään, arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa Herman Berman — se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne…"
Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.
"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"
Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä.
"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole pelastettavissakaan… Sen vannon, niin totta kuin olen voutina Borganäsin linnassa."
"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"
Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.
"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki", vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä, no niin … minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä… Elä tuskittele Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan, ja vihallasi et mitään mahda … elä pakota minua syrjäisten nähden täyttämään mitä tarkoitan!… Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes … lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää tarkoitukseni saavuttamiseksi … ette kuitenkaan koskaan voi päästä omakseni joutumasta!"
Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.
Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin, että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat, jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän kukkuralleen hän vielä lisäsi:
"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa kuin taivaan lintu!"
Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.
"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."
"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti, olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"
Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet ulos.
Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita renkaat ranteiden ympärille.
Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.
"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."
Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.
Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.
Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.
"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe
Juhani Waleen.
"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä, ankara ritari!"
"Hyvä … ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia, raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"
Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.
"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"
V.
Tuomio.
Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta. Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.
Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia. Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei olisi kehotusta kuullutkaan.
Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.
"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin on liian myöhäistä!"
"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.
"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte, niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos herrat tulevat tänne linnaan — silloin emme saata, ymmärrättehän, paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan muukaan valtaanne voimassa pitää."
Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin ritarin sanoja aprikoiden.
Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan, niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.
"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia satoja talonpoikia Selannista … niin, niin… Se on vanha mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen. Engelbrekt, haa … väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut tielleni?… Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut… Ja nyt hän on täällä tuo vuoritilallinen, täällä linnan edustalla… Jösse Eerikinpojan täytyy kerran vielä häntä väistyä… Ei", karjasi hän, niin että iso sali kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"
Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.
"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin, joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen liikkeitään.
"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle eduksi, eikä hänelle!"
Muuan palvelija syöksähti sisään.
"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"
"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.
"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."
"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna sopimustamme voimaan!"
Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha Krister herra poissa.
Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi, päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon rohkeudella.
"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?" kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"
"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on ennättänyt tutkia asian…"
"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön tahansa…! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa, petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan neuvostoa kohtaan."
Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä. Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen avomieliselle otsallensa.
"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.
"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan kädestä."
Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.
"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän, "niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti, olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä. Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika — panin sen pöydälle ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä, joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin käteen Tukholman linnassa."
Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.
Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle korvaan:
"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"
Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.
Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen. Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille sijaa.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli, samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille ristiin ja vaipui rukoukseen.
Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.
"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"
"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi surumielisesti hymyillen puhujaan.
"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.
"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"
"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."
"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."
"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."
"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"
"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin, jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä. Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva seitsemästi minua pahempi… Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies epäilemättä puhui totta."
"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata, kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu. Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin kuninkaallisista voudeista."
"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!… Ja jos meitä pakotetaan vielä pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten … minä olen valmis ja kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle, Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"
"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.
Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.
Se oli Erkki.
"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt", sanoi hän hyvin kiihkoissaan, "niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!"
"Mikä sinun on, Erkki?" kysyi Engelbrekt hymyillen. "Meillähän on aselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä väkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme."
"Herman!" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.
"Herman, poika … mitä tietoja sinulla on hänestä?"
"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein", vastasi Erkki, "niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja ainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa."
"Hermanko ja Juhani Wale?"
"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he ajoivat kiiruusti pois."
"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.
"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat. Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun. Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan. 'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."
"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse nousta ratsaille!"
Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja hillitsi häntä.
"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni. Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä yötä…"
"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes… Mutta elkää säälikö hevosia ja Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan arvoiset."
Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa etenevää kavionkopinaa.
Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa vaipuneena.
Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä siintyvällä hiiloksella.
"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"