— Viljo jää tänne.
* * * * *
Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää, että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. — Olihan hän kuullut joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui täällä neljättä käydessä.
Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin kaukaa, Austraalian kohdalta.
Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.
Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät, vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela, joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin kuuntelevinaan.
Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.
— Niin kai kun toi Väinö —.
— Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana räpyttävistä silmistä.
— Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.
— Oitis!
Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi, mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut kamarissaan jollekulle vitsaakin… Ja kotona on äiti, se voi olla jo tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.
— Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?
Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona keltaisista kukista.
— Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.
Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään mitään anteeksi, tuskin koskaan kuullutkaan sellaista pyyntöä. Ainoastaan Isämeidässä pyydettiin anteeksi; eihän sellaista voinut muuten sanoa. Viljo värisi ja kasvot alkoivat väännähdellä.
Nyt näyttäytyi rouva uudestaan ovella samassa asussa kuin äskenkin. Hän näytti katseellaan tutkivan jännittynyttä tilannetta, lähestyi sitten ja sanoi:
— No mitäs sinulla on ämmälle asiaa?
Opettaja ja hänen rouvansa olivat molemmat aivan lähellä nyyhkyttävää poikaa ja näkivät hänen syvän katumuksensa.
— No mitä minä äsken sanoin Viljolle? Tee pian nyt se, niin pääset kotiin.
Rouva hattuineen ja päällystakkeineen näyttää melkein hymyilevän. Kello on kymmentä vailla neljä.
— No pyydä pian anteeksi nyt, sanoo opettaja äkäisen nopeasti. Viljo itkee ääneensä.
— Kuka olisi Viljosta voinut tuommoista uskoa. Jota ei ole tarvinnut koskaan muistuttaa läksyistä, ei koskaan rangaista. — No pian nyt, ei rouvalla ole aikaa tässä koko päivää sinua odottaa.
Hiljainen itkun ulina vain kuuluu väljässä huoneessa, joka ei ole kenenkään koti, ei noiden kahden aikuisenkaan, jotka siellä nyt ovat lapsen lähellä.
Opettaja laskee kätensä Viljon hiuksiin niinkuin tukistaisi. Se ei tee kipeätä, mutta se on opettajan kauhea käsi.
— Pyytääkö Viljo anteeksi vai eikö?
Ulina kiihtyy ja samalla alkaa sen seasta kuulua: — A-hanna… me-heille… a-hanteeksi…. meheidän… sy-hyntimme….
Sitten nyyhkytys jatkuu eikä kukaan sano enää mitään. Opettaja ja hänen rouvansa katsoivat hämmästyneinä ja kysyvästi toisiaan silmiin. Vihdoin opettaja sanoo:
— Viljo menee nyt kiltisti kotiinsa ja sanoo äidilleen, missä on ollut. — Ja kun ei lapsi näyttänyt älyävän lähteä, toisti opettaja lempeämmin: — Viljo lähtee nyt vain.
Niinkuin opettajan ja rouvan läheisyys olisi tehnyt lähtemisenkin vaikeaksi. Poika kumminkin nousi ja alkoi totunnaisesti kopeloida kirjojaan paljoakaan käsittämättä, mitä hän niistä otti. Kun Viljo oli menossa ovesta, olisi opettajan pitänyt käskeä hänen kääntyä ja kumartaa, mutta hän antoi kumminkin sen jäädä.
* * * * *
Viljo tuli ulkoilmaan, näki sumeilla silmillään tyhjän pihamaan ja kolkon tien; kaikkialla vallitsi outo ja epämääräinen olo. Hän yritti juoksahtaa, mutta silloin kaikki tärisi silmissä ja uusia kyyneleitä alkoi vuotaa itsestään. Pitsi-Eliina oli taas siinä tiellä ja katsoi häikäilemättä itkuista poikaa, hankki pysähtyä… Vielä pieni matka ilkeän avointa ja laajaa maantietä, kunnes pääsi omalle pikku tielle, jossa ei ketään tullut vastaan ja jossa sopi poikkeilla katsomaan, vieläkö mättäistä löytyi viime syksyn puolukoita. Mutta siinä tuli näkyviin kodin peräseinä odottavine akkunoineen. Niiden takana olivat äiti, Laina, Liisu ja kohta isäkin. Opettaja lupasi puhua niille kaikki ja käski jo itse sanoa… Kas tuota koivua, kuinka se on kasvanut sitten viime vuoden, ja tuota keltapuitteista vintin ikkunaa, jonka isä äskettäin teki ja maalasi. Kaikista niistä uhoo viivyttelevää lasta kohtaan kodin itsetietoinen valta ja voima.
— Tuleks' sieltä, huutaa äidin vihastunut ääni pirtin portailta.
On jo paljon helpompaa, kun tämäkin asia taas on päässyt alkamaan. Vaikeinta on mennä äidin ohi sisälle, sillä se voi siinä käydä kiinnikin. Niin ei kumminkaan tapahtunut; äiti jatkoi vain suukopuaan, joka vähitellen johteli mielen tuttuun kotoiseen tilaan. Kellon viisarit pahimmin kantelivat hänen päällensä, mutta kun oli saanut syötyä ja päässyt kiinni johonkin tuttuun askareeseen, näytti kellonaikakin pian vallan luonnolliselta.
Lopullinen leppoisa kodintuntu tuli sitten, kun äidin suuttumus alkoi kohdistua toisaalle päin. Kuultuaan mistä Viljoa oli rangaistu, alkoi hän vähitellen mosia opettajaa ja rouvaa.
— Mikä hän sitten muu luulee olevansa kuin ämmä. Kiittäköön kun pääsi siksikin, mokomakin kiertävä asistäntti.
Ei Viljo ollenkaan ajatellut sitä, mitä äiti puhui opettajasta ja rouvasta; häntä vaan ilahutti se, että äiti jätti tämän pääasian, ja ettei äiti tiennyt mitään siitä suurimmasta häpeästä, anteeksi pyynnöstä… Se hiukan pelotti, että jos opettaja vielä puhuu siitä äidille. Eikä Viljo sitäkään pelännyt itsensä, vaan opettajan ja äidin tähden, sen keskustelun tähden, joka näiden välille siitä viriäisi.
Mitä pitemmälle ilta kului sitä varmemmin Viljo kumminkin uskoi, ettei opettaja siitä enää mitään puhu.
Hän retkeili taas ulkona, kävi myllyllään, joka päivä päivältä vesien vähetessä kiersi yhä hitaammin, kävi aamullisella kukkapaikallaan, muisti "Kutinnunnun" ja koko koulupäivän kaikkinensa, taas vapain ja virkistynein mielin. Ja kun hän illalla makuulle kykertyneenä jälleen katseli kellotaulun kukkakiehkuroita, väikkyi ajatuksissa huomisaamun kouluunmeno uusine viehättävine vaiheineen.
KEMPPASEN MUKULAT
Oikeastaanhan heidän äitinsä nimi on Iita ja Pukkilaska ja lapset ovat siis Pukkilan lapsia. Mutta kun heidän suhteensa ei ole niin tarkkaa väliä, sanotaan akkaa usein myös Kemppaskaksi ja lapsia Kemppasen mukuloiksi seuraavasta melko mutkikkaasta syystä. He asuvat mökkirähjässä, jonka aikoinaan on rakentanut muuan ihmeellinen mies, joka siinä piti hiukan sekavaa elämää, kunnes meni itsekin sekaisin ja joutui täkäläiseen köyhäinhoitoon. Kolme kuntaa maan eri tahoilta riiteli hänen kotipaikkaoikeudestaan ollen kertyneen valtavan asiakirjapinkan päällimäisenä sittenkin vain välipäätös; täkäläinen kunta väsyi ja jätti miehen vaivastalolleen valmistamaan ruumisarkkuja, johon hommaan hän kuuluu olevan kätevä. Tuo mies nimitti itseään joskus humalapäissään Kemppaseksi… Kun kunta kapinan jälkeen sijoitteli leskiä ja orpoja, joutui Pukkilan Iita lapsineen Kemppasen mökkiin, joka sattui olemaan joutilaana kunnan hallinnassa. Sillä tavalla heistä tuli kemppaslaisia.
Iitalla on tykönänsä kolme lasta, Eino, Eero ja Aili. Eino on kahdentoista ja Aili viisivuotias, Eero, parooni, siitä väliltä.
Aurinko paistaa mökkiin tänä aikaisena heinäkuun aamuna, josta on virkenevä aivan tavallinen päivä emolle ja hänen pennuilleen. Aurinko on tavattoman tärkeä asia näissä oloissa. Tuon pesueen elämäntaistelu on erinomaisen asiallista laatua; siinä on vihollisen puolella kaksi kovaa tekijää, vilu ja nälkä, Iitan ja lasten puolella on talvisin kunnan köyhäinhoito, kesäisin aurinko. Aurinko on niistä verrattomasti väkevämpi. Se suorastaan herpaannuttaa koko taistelun. Ei milloinkaan talvella näe Kemppasen mökissä tuommoista huoletonta lekottelua kuin nytkin tänä aamuna. Lapsen makaavat vapaina lattialla kuin kissanpojat. Jonkinlainen loimenriekale on kai ollut olevinaan peittona, mutta sekin on potkittu yhteen mykkyrään jalkopäähän ja nukkuvien mukuloitten paljaat koivet sojottavat sinne tänne. Aili on melkein kokonaan vierinyt lattialle, pois leveän olkipatjan päältä. Pojat ovat unen päin potkineet keveämmän tieltään.
Iita itse makaa sängyssä suu auki ammollaan kärpästen pitäessä mieluista vähtäystä tuon salaperäisen hossaavan aukon reunalla.
Tavaton hyvinvointi, sopu, rauha ja tyytyväisyys kukoistavat mökissä. Vihollisen kaikki voimat ovat kuulumattomissa. Ei ole olemassakaan vilua eikä nälkää eikä mitään niiden välillisiäkään seurauksia. Tähän aikaan vuodesta ehtii aurinkokin tuntikausia katsella tuota täydellistä autuuden tilaa. Se paistelee nukkuvien lasten paljaisiin pakaroihin ja lämmittää akkunan tienoilla hyörivien kärpästen selkää ja vatsaa.
Kärpästen maailmassa sitten ensimäinen järkytys tapahtuukin: Iita herää. Hän massuttaa suutaan ja sivelee pehmeätä akannaamaansa, vilkaisee sitten vanhaan herätyskelloon ja yrittää laskeskella, paljonko oikea kello on, koska tämä on niin ja niin paljon edellä. Mutta päättyvästä autuuden tilasta on hänen mielessään vielä vahva kajo, kun hän pistäytyy pihalle ja kyykistyy nurkan varjoon. Hänen on siitä ihana katsella kapeata vesistöä, taloja ja huvilaa, joka siinä aivan lähellä törröttää, niinkuin suuri kalsea röykkiö. Hän viivyttelee hiukan…
Sisälle palatessa tulee kyllä mieleen, että kun eläisi miesvainaa, niin ei nytkään muuta tarvitsisi kuin keitellä sille aamukahvit ja sitten oikaista uudelleen sen lähdettyä työhön. Nyt hän ei sitä keitä, vaan yrittää ehtiä taloon niin paljon aikaisemmin, että joutuu emännän aamupannulle. Ja onhan hauska muutenkin mennä taloon heinään. Siellä on iloista puheen lätinää koko päivän, kun on enemmän väkeä. Siellä kuulee kaikenlaista.
— Eino, nouse ylös — nouse pian nyt, ettet tällä vähällä enää kastele — että kerkiämme aamukahveelle. Noh —
Eino, jonka lapsenkasvoilla jo on äidin ilmeet: pienet silmät, voimaton nenä, raolleen pyrkivä pieni suu ja niissä laimea vakavuus — hän nousee ja kiskoittelee, ponnahtaa sitten pystyyn ja on parissa hetkessä pistellyt ulottimensa housuihin ja takkiin. Sitten on saatava vielä Eero hereille vetämään ovet lukkuun Iitan ja Einon lähdettyä.
— Tulkaa Ailin kanssa hakeen Jutilasta joppia sitte kun näette kuskin palanneen meijeristä.
Ne olivat ensimäiset aamuliikunnot. Porstuan ovi sulkeutui; Iita ja Eino jäivät ulkonaiseen valkeuteen, Eero sisäiseen pimeyteen, josta hän haparoi takaisin pirttiin sijallensa maata. Päivän kirkkautta outoillen poika koetti asettua suullensa ja kääntää päätään nurkkaan päin. Tilaa oli; saattoi koukistaa toisen koipensa ylös rintaa vasten ja oikaista toisen taakse päin sojolleen. Siinä uni tuli takaisin vielä tunnin ajaksi.
Tai ei se ihan oikeata untakaan ollut, vaan sellaista ajatuksetonta kultaisen aamun tajuamista. Luuli kuulevansa auringon säteilyn samaan tapaan kuin kärpästen asiallisen hyrähtelyn, tunsi pelkän olemisensa eroittamatta jäseniä… Ensimäiset maitorattaat jyrisivät jo ohi tuttua kylätietä pitkin. Ne menivät kylän perälle päin vasta noutamaan maitoa. Piakkoin ne vierivät siitä takaisin meijerille päin; ehti juuri parahiksi sillä välin unohtaa… Mutta pian ne sitten palasivat. — Ei, se olikin Kierikkalan kuski… Nyt vasta meidän kuski meni.
Eero heräsi täydellisesti, kääntyi selälleen ja jäi siihen nautiskelemaan. Oli viehättävää tietää, että porstuan ovi oli lukossa ja ettei tänne kukaan tule. Sai olla, katsella ja pölläillä miten vain tahtoi. Edessä oli vapaa suvinen päivä, ei ollut muuta pitelijää kuin tuo Aili, joka tuossa nukkui paita kainaloihin kääriytyneenä ja pienillä kasvoilla sama pahankurinen ilme kuin valveillakin.
Pojan aistit ovat valloillaan ja tekevät hillittömiä havaintojaan onnellisessa häiriintymättömässä kotiolossa. Polvet koukussa lattiasijallaan istuen hän katselee oman ruumiinsa paikkoja. Ne ovat pieniä ja hiukan hävettäviä — ison miehen paikat ovat hirvittävästi toisen näköisiä. — Vakerin isäntä kiusotteli minua, kun se kerran näki minut paitasillani; lähestyi ja haparoi puukkoa tupestaan uhaten tehdä saman, minkä Pirjolan vaari sianporsaille.
Mutta nyt ovat ovet lukossa ja Eero saa rauhassa paitasillaankin mietiskellä kaikkia asioita… Hän katselee myös nukkuvan Ailin ilki alastonta ruumista.
Niinkuin tuon tarkastelun koskettamana Aili alkaa vääntelehtiä. Ja samassa Eero huomaa, että sija on kastunut.
— Nouse pian ylös — ääh, kun taas kastelit — nouse pian nyt, paitas' on vielä kuiva.
Siitä täysi päiväelämä alkoi.
Kun Eero raastoi Ailin kastunutta säkkipatjaa pinon päälle kuivamaan, meni huvilan piika jo meijerille maidon hakuun ja nakkasi pojalle veikeän kysymyksen.
— Ailin se on, vastasi Eero lauhkeasti.
— Ei o' kun sinun, huuteli piika mennessään.
— Minun te on, huusi Aili, joka paitasillaan ja hiukan porata jonkotellen oli tullut Eeron perässä pihalle.
Huvila oli uusi ja maalaamaton, tonttimaa järveen viettävää entistä peltoa, joka nyt oli kesantona, valkoisenaan harakankukkaa. Alue oli aitaamaton, sinne oli viehättävää ulottaa retkensä, milloin siellä tapahtui jotain semmoista, jota saattoi luontevasti patsastella läheltä katselemaan. Nyt siellä oli semmoista, oli jo kolmatta viikkoa. Siellä kaivettiin salaojia, valtavan syviä ja suoria, ja niissä oli ihana juoksennella. Ei pääkään näkynyt ylös maan pinnalle. Se vain oli hullumpaa, ettei sieltä sinne kerran joutunut päässyt ylös muualta kuin kaivajan kohdalta, missä kaivos askelittain kohosi ylös päin. Ja kaivaja, Virtasen Oskari, oli aina hiukan äreä, kun häntä siinä ahtaudessa häirittiin; joskus se heitti Ailin sieltä penkerelle niin lujaa, että Aili rupesi poraamaan ja tanttu tuli kovasti saveen… Tänään Eero muutenkin lähestyi Oskaria hiukan arkaillen; koetti jo etäältä arvata, oliko Oskari huomannut…
Ei — ei se ollut mitään huomannut. Eero ja Aili tulivat siihen partaalle, niinkuin olivat tulleet jo monen monina päivinä tätä ennen. Oskari kaivoi kiivaasti — se sai siitä yhdeksän markkaa metriltä — heitteli valtavia lapiollisia ylös pientarelle eikä ollut lapsia huomaavinaan. Sen takki oli siinä nytkin, mutta se oli kovin lähellä sitä itseä…. Eväsvehkeet olivat siinä myös; laukusta pisti esiin pullon kaula, joka sekin tulppaa myöten oli täynnä hyvää tuoretta maitoa. Aili pyrki sitä pitelemään, jolloin Eero terhakkana riensi taitamatonta siitä estämään, toruen Ailia siihen tapaan, että Oskarinkin sopi kuulla, mitä hän sanoi. Mutta Oskari ei näyttänyt kuulevan; väkevä selkä vain oli sitkeässä liikkeessä kun lapiopistot nouseskelivat ylös pientarelle. Kuinkahan sittenkin oli? Ei tuntunut oikein hyvältä tämä päivä. Eero yritti kysäistä jotain Oskarilta. Tämä ei näyttänyt ensin kuulleen, mutta virkahti sitten vähän päästä äkkinäisesti:
— Moron-moron. Etkös sinä huomenta sanonut?
— Ei Eelo huomenta tanonu, sanoi Aili ominaisella itkuäänellään.
— No mitä te titte tano, matki Oskari tiukalla äänellä. — Mutta minä tanon nyt hyvätti — ja tarttui savikokkareeseen uhaten heittää. Milloin milläkin tavalla hän karkoitteli mukuloita pois tieltänsä. Aili lähtikin vihaisesti kapuamaan ylös päin, mutta Eero viivytteli.
— Lähde vain sinäkin parooni — kattos nyt kun joppi menee jo Jutilaan päin niin että vaahto päässä.
Siellä tosiaan maitokuski jo palasi. Lasten oli lähdettävä saadakseen perillä kannunsa täyteen kuorittua maitoa. Ojamiehen maailma pikku jännityksineen jäi toistaiseksi tänne; mentiin taloon, jossa varmaankin viivyttiin yli päivällisen, nyt kun äiti ja Einokin olivat siellä heinässä. Kemppasen mukulat ovat tottuneet hiukan harkitsemaan; he osaavat sovittautua sinne, missä kulloinkin hyvää keitetään.
Ojamies tulkitsi tämän asian huvilan isännälle, joka oli myös tullut hänen työtänsä katselemaan:
— Paroonikin siellä menee neitinsä kanssa Jutilaan päivälliselle — on hyvä mennä nyt kun vanha patrunessakin on siellä heinässä.
Mutta tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun sama pari jo näkyi palaavan kannuineen. — Nyt ei olekaan herrasväkeä pidetty hyvänä, ajatteli ojamies itsekseen aukoessaan eväitään.
Päivällispäivät olivat käsillä. Eero ja Aili olivat jo päässeet sisälle mökkiin. Ojamies katseli mökkiä suun käydessä tasaista käyntiään; hänellä oli mielet mielessään. Nieltyään viimeiset palat hän kopeloi esille paperossin, sovitti sen imukkeeseen ja jäi sitten paperossi toisessa ja tulitikut toisessa kädessä odottamaan ryökäystä, joka oli tuleva. Vasta sitten hän hiljakseen sytytti. Siinä poltellessaan hän katseli mökkiä ja ikäänkuin läpi seinän myös siellä olevaa poikaa.
Paperossin loputtua hän sytytti vielä toisen, laski sitten tarkoin jälelle jääneet, saattoi takkinsa hiukan alemmaksi ja asetteli paperossilaatikon taskuun niin, että sen kulma hyvin näkyi.
Vaikka mökissä nyt oli yhtä paljon aurinkoa kuin aamullakin, oli se kumminkin Eeron ja Ailin mielestä tällä hetkellä tyly ja ikävä. Oli ruvettava syömään — sitä mitä oli: joppia ja kuivaa leipää. Päätään kallistaen lapset järstivät kumpikin neljännestään ja ryyppäsivät läkkilitrasta tuota valkoista nestettä, joka tänä aamuna jo oli ehtinyt olla monessa kieputuksessa: ensin lehmän nunnussa (minkä lehmän ja missä talossa, siitä ei ihminen nykyisellä tiedon-asteellaan olisi voinut saada selkoa), sitten lypsäjän kiulussa, kuskin rattailla aika tärinässä, meijerin pastöörikoneessa, separaattorissa, välillä pumpuissa ja putkissa, sitten taas uuden kuskin rattailla, sitten Kemppasen Eeron kannussa nokkospehkossa siihen asti, kunnes isäntä karkoitti Eeron ja Ailin talosta, huomattuaan omilla pojillaan paperosseja, joita piti yhdessä ruvettaman polttelemaan. Nyt tuo monivaiheinen liemi vihdoin oli tuossa lasten pöydällä himmeässä läkkiastiassa, joka vielä antoi sen maulle oman pienen lisävivahduksensa. Siitä se solahteli melkein suoraan lasten vatsaan; suussa sitä ei saanut pysymään. Mutta jos tuo sinne tänne riepoitettu neste pitikin liikaa kiirettä, niin oli leipä sitä hitaampaa laskeutumaan pienistä kurkuista. Ailille se melkein toi vedet silmiin — elleivät ne nyt olleet niiden vesien jätteitä, jotka olivat herahtaneet esiin jo silloin kun isäntä heitä torui.
Vaisu tyydytyksen tunne kumminkin seurasi syöntiä; oli hiukan hauskempi taas olla täällä omassa kopissa, jonne ei kukaan tullut torumaan. Aili löysi vanhan tyttinsä, jonka huvilan lapset olivat hänelle luovuttaneet, kiipesi sen kanssa äidin sänkyyn ja nukahti tuota pikaa. Tämä seikka puolestaan lisäsi Eeron tyydytystä: oli tullut hänen ainoa vapautensa hetki. Hän kuunteli Ailin hengitystä, katseli hänen nuhraantuneita kasvojaan; hiipi sitten kyökin puolelle, avasi kaapin oven ja pisti taskuunsa vielä toisen leivän kappaleen. Sitten yhtä hiljaa ulos, telki oven päälle ja nopeasti akkunan alle kuuntelemaan, olisiko Aili herännyt. Hiljaista oli. Hän näki kärpästen vatsapuolet, kun ne kävelivät ruudulla, ja eroitti hiukan hyrinääkin niiden lentäessä pois. Aili nukkui varmasti. Ympärillä sihisi pouta. Kun Oskari tuolla alempana heitteli ojamultia, niin kopsahdus tuskin kuului.
Eero laskeutui ensin omaa puolta järven rantaan ja istahti sinne. Tupakan savun väkevä esimaku tuntui tajussa. Tähän kuuluivat myös multaheittojen kopsahdukset; Oskari kaivoi juuri ahkerimmillaan. Eero nousee ja on ottavinaan jotakin maasta; Oskari on tuskin nähnyt häntä. Nyt Kemppasen parooni kävellä tönöttelee huvilan saunalle päin; ojamies kaivaa melkeinpä entistä kiivaammin, katsomatta vähääkään sinne päin, missä hänen takkinsa on ja takin taskun suulla selvästi näkyvissä paperossilaatikon kulma. — Jo tulee, jo tulee, — Istus nyt p—le siinä vähän aikaa, ajattelee Virtasen Oskari ja heittelee ankaria pistoja. Eero istuu jo takin vieressä. Nyt — nyt sormi hypistää, nyt on laatikko jo auki, nyt ovat ensimäiset kourassa jo.
— Annas olla saatana, karjaisee Virtasen Oskari, hyppää ylös kaivoksestaan ja on muutamalla harppa-askeleella saanut kiinni Eeron ja tämän kourasta pois paperossit, joista osa rytäkässä särkyy. Ojankaivajan vasen koura on lujasti kiinni pojan henturaisessa käsivarressa, oikea haparoi maasta laikkiaista ja — iskut putoilevat väistyileville pakaroille.
Tämä inhimillinen elämänkohtaus kesti lyhyen ajan ja sattui niin onnellisesti, ettei yksikään sivullinen joutunut sitä havaitsemaan; ei ollut huvilan väkeäkään ketään ulkona. Tosin Jutilan heinämaalle kuultiin jotain ääntä, mutta luultiin sen olevan lasten keskinäistä kirkinää, kun se niin pian lakkasi. Sitä paitsi siellä juuri samalla hetkellä oli huomio kiintynyt toisaalle.
Iitan vanhempi poika Eino oli kaikin puolin heikkorakenteisempi kuin nuorempi Eero, tuo pystyvatsainen tuikeasilmäinen "parooni". Eino oli kyllä mitaltaan kohtalainen, mutta hänessä oli kauttaaltaan jotakin hentoa ja huonoa, kasvoillakin oli huonosti hoidetun pikkulapsen ilme. Hän oli paljon siivompi ja taipuvaisempi kuin nuo nuoremmat ja teki kotona lauhkeasti ja nurkumatta äidillensä apua. Kun isäntämiehet emäntineen puhelivat näistä kyläpiirin ainoista autettavista, sanoivat he Eerosta: "Se poika ei tarvitse muuta kuin keppiä ja ruokaa", mutta Einosta: "Siitä ei taida tulla pitkäikäistä." Eino on kumminkin jo elänyt niin pitkälle, että hänen kotoinen jouten olonsa on ruvennut herättämään kiusallista huomiota. Kunnanmiehet, joiden velvollisuutena on tarkkailla tämänkaltaisten lasten oloja laajemmin näköaloin, ovat jo alkaneet Iitalle tiukkailla, että hänen on pantava ne poikakloppinsa työhön — Einoa ne tietysti lähinnä tarkoittavat. Naapurien isännätkin ovat pienten antiensa vastineeksi alkaneet vaatia Einoa työhön. "Periaatteen vuoksi", niinkuin Suojasten isäntä nimenomaan on sanonut.
Eino parka on kyllä itsekin yrittänyt. Hän on jo monta kertaa saanut äänetönnä hävetä, kun isännät ovat voivotelleet hänen saamattomuuttaan raskimatta oikein suuttuakaan. Täytyisi isäntienkin yrittää tällaisilla pikkumiehilläkin töitänsä teettää, kun mahdottomat verot hankkivat viedä heidät maantielle — sen on Eino kuullut ja ymmärtänytkin. Tänäkin aamuna siis Eino meni Iitan mukana heinään. Että saataisiin vähän särvintä… kun Eero ja Aili ovat vielä taitamattomia ja isä kuoli.
Aamuruokavälin Eino työskentelikin moitteettomasti yhtenä perien vetäjänä seipäälle panijain jäljessä. Väsytti kylläkin, ja hiukan kuvotutti, mutta olihan tiedossa hyvä ateria, kenties perunakeittoa ja siinä tukevia sianlihan palasia. Voita kumminkin ja parempaa maitoa. Ja niin siinä sitten kävikin, että Eino parka söi — ei paljoa, sen sanoivat kaikki, mutta kumminkin niin, ettei enää ehtooruokavälillä työstä tullut mitään. Kyllä hän yritti, mutta lopulta täytyi oikaista kärvään juureen kiemurtelemaan. Se tapahtui juuri samoilla hetkillä kuin Eero kiljui Oskarin käsissä näpistelynsä tähden.
Iita, jota itseäänkin syytellään hiukan laiskaksi vetkaleeksi, heitti haravansa ja meni poikaa katsomaan. Hän hankki häiritä koko heinäväen, mutta isäntä huomautti heti, että poika on syönyt liiaksi — kun vähän aikaa huokaa, niin kyllä sitten jaksaa — eikä itse keskeyttänyt työntekoaan ollenkaan. Einoa kumminkin hienokseen poltteli aina vain. Iita sanoi lopulta varmasti, niinkuin äidin sopi, ettei lasta kiusata, vaikkei ikänä heiniä tulisi yhtä peippaa, ja käski Einon mennä kotiin. Poika lähtikin hiljalleen hoippuroimaan ja asian johdosta virinnyt jälkikeskustelu jatkui. Iita hoiteli sitä omasta puolestaan yksin, sillä hänen kuulonsa ei näin työn touhussa ollut oikein tarkka. Hän ei kuullut, mitä isäntä hienokseen pakinoi, samalla huomattavasti kiristäen omaa työtehoaan. — Se on semmoista, kun ei niitä panna pienestä työhön — kyllä minun ainakin on tarvinnut heilua siitä ruveten, kun-ma kynnyksen yli pääsin — en minä ole leipääni ilman hikeä saanut koskaan. Mutta kun ne isoon klootiin tuolla lailla horjuttelevat, niin sitten ne ei jaksa edes syödä, saatikka työtä tehdä — Jos niillä on ruokaa vähän ja huonoa, niin ne kitisevät, jos niillä on paljon ja hyvää, niin ne kitisevät myös — ollaan yhteiskunnan elätettävänä — kyllä verokuiteissa tuntuu…
Iita kuuli jotain syömisestä ja alkoi puolestaan hän, että: — Niin kyllä se totta on, isäntä kulta, että parempi olis' rikkaan ruoka jäämään kuin köyhän vatta repeemään — eikä se sitä keittoa nyt niin kovin paljon syönytkään —
— Ei syönyt, tokaisi siihen toinen ämmä. Keskusteluun pyrki väkisinkin hieno vivahdus tuota luokkahenkeä…
Tällöin oli Eino jo päässyt mökille ja ihmetteli hiukan sitä, että ovet olivat auki ja lapset siis molemmat sisällä, keskellä päivää. Eero istui mykkänä ja alakuloisena kyökissä, niinkuin olisi jotain ikävöinyt; Aili kuului yhä nukkuvan. Olipa tämä ikävä lauantai. Jää särpimetkin taas vähempään, kun täytyi toisen kesken aikojaan pois tulla. Jos minä yrittäisin huomenna laivalla mennä mummun tykö — mutta mistä-mä saan sen rahan…
Ennenkuin Eino vielä oli ehtinyt lattiasijalleen oikaista, oli Eero jo livahtanut ulos jättäen Ailin heräämisen hänen huollettavakseen. Mikähän sen oli, kun se niin totinen oli ja täällä istuskeli. Olikoos huvilan rouva sitä taas torunut.
Kun Aili sitten nyreänä heräsi ja kyseli: "Mittä Eelo on?" saatteli Eino sen rantapenkerelle arvaten Eeron siellä jossakin olevan. Siellä se olikin, mutta varsin kaukana ylhäällä joella päin joittenkin toisten poikain kanssa. Eino koetti tuskastunein äänin huutaa sille, että olisi tullut tyttöä ottamaan, mutta ei poika ollut kuulevinaan. Hän nosti vihdoin Ailin aidan yli, käski mennä tuonne noin Eeron tykö päin ja palasi sitten niin nopeasti kuin jaksoi takaisin sisälle makuulle. Aili meni paapersi poikia kohden, lankesi ja itki kiukkuisesti, jolloin Eeron oli lähdettävä sitä vastaan. Varsinkin kun huvilan isäntä myös oli uhkaavan näköisenä ilmestynyt näköpiiriin.
Pitkällään ollessa vaimenivat Einon vaivat vähitellen. Hän pääsi unen alkuun ja nukkui koko iltapuolen ja siitä edelleen yöunta. Silloin tällöin hiukan havahtuen hän kumminkin sai hämärän aavistuksen lauantai-illan pikku tapauksista. Työstä päästyä äiti käväisi kotona ja lähti sitten takaisin Eeron ja Ailin kanssa saunaan — hän, Eino, ei jaksanut mennä. Sitten ne taas palasivat sieltä ja Eeron ja äidin välillä oli solkkinaa, kun Eero tahtoi vielä mennä ongelle. Se menikin vain. Sitten hän taas paljon myöhemmin ja pimeässä kuuli, kuinka Eero kolusi kyökissä ja äiti torui sitä sängystään peiton alta. Se söi siellä sen maitoleipien lopun, mitä ehtoollisesta oli jäänyt, eikä aamulla taas ollut mitään. Eino ei ollut nähnytkään koko maitoleipiä. Sitten kaikki vaikeni. Oli lopullisesti mennyt kemppaslaisiltakin, Iitalta ja mukuloilta, tämäkin päivä.
— Olipa huominen sunnuntai — hoh-hoi.
* * * * *
Ja suvinen sunnuntai on Kemppasellakin jyrkästi toisenlainen kuin arkipäivät. Kenties se juuri noissa oloissa parhaiten saavuttaakin tarkoituksensa.
Iita nousee, keittää kahvia ja jaarittelee siinä heräilevien lastensa kanssa. Eino ja Aili heräävät ensin. Eino on parantunut; hiukan heikolta tuntuu, mutta vaiva on poissa. Erinomaisen leppoisasti hän juttelee äitinsä kanssa, joka puolestaan silloin tällöin sanoo häntä lapsikullaksi. "Ei ole laivarahaa, lapsikulta; milläs sinne menet?" — kun Eino on puhunut mummun tykö menostaan. Eino on kumminkin sitä mieltä, että kai sen jostakin saa… Aili pyrkii halailemaan äitiänsä, lapsiraiska, näin sunnuntaiaamuna. "No onko se vauva nyt niin hyvänäpidon kipee", pakisee äiti, ruma ja rypistynyt akka.
Eero vekkuli nukkuu vain. "Juoksi siellä taas Jutilan poikien kanssa myöhäiseen — missä asti mahtoivat käydäkään — kello kävi kymmenettä, kun tuli. — Jopa herää — ääh — nouse ylös, että-mä saan siivota."
Eero herää ja huomattuaan ympärillään sunnuntain nauttii siitä, ettei Oskari tänään ole ojaa kaivamassa. Sen tietää katsomattakin, mutta kumminkin hän menee akkunan ääreen. — Ei ole, multajonot lepäävät siellä sunnuntaivalaistuksessa.
Eino auttaa Ailia pukemisessa, tutusti toruskellen ja välillä hymyillen vaisua hymyä. Kaikki saavat kahvia. On sunnuntai, pyhäaamu. Hetket luontuvat niin mukavasti siihen, että Iita pääsee veisaamaan tavanmukaista sunnuntaiaamun virttänsä. Hän ei lyö sitä koskaan laimin; se on niinkuin jonkinlainen sunnuntaionnen aamutaika… Värsy alkaa, jatkuu ja päättyy, toinen alkaa, hiljaisena jonottavana sävelenä, joka kumminkin kuuluu ulos kedolle. Lapset ovat menneet sinne. Äidin veisuu vaikuttaa heidän mielialaansa, niin että he liikkuvat ja oleilevat siivommin. Siellä näkyy myös huvilan isäntä lapsineen olevan niitten pakeilla. Se on aina pieni tapaus ja sen vuoksi Iitakin kiiruhtaa värsyänsä loppuun ehtiäkseen sen puheille.
Jos lauantai vielä oli täynnä kaikenlaista tukaluutta, niin on sunnuntai sitä auliimpi. Herra saa siinä kuulla Einon kivun ja että se menisi mielellään mummun tykö. Ennen pitkää on laivaraha Einon kourassa ja Eino ääntää kumartaen: "Kiitoksia oikein hyvin paljon". — "Mutta", sanoo herra ja on salaperäisen näköinen, "milläs sinä sieltä takaisin tulet?" — "Kai minä jollakin lailla —" ja Eino arvaa jo asian ja hymyilee hänkin. Hän saa myös paluumaksun herralta.
Ja ennenkuin Iita on saanut herraa tuskastuttavan mielistelynsä kunnon alkuun, huudetaan jo mökin edestä: "Pukkilaska, tulkaa pian tänne." Siellä on Jutilan palvelustyttö tuomassa emännän antimia, on lihaa ja kaunis tuore juusto. Voiko olla ihanampaa päivää. Tuoja, nuori iloinen tyttö, istuu ja puhelee asioitaan Iitan kanssa kahvia juoden; Iita on nuorten palvelustyttöjen uskottu. Huvilan herra lapsinensa viipyy mökin lasten seurassa…
— Tule Eino syömään, jos sinä laivalle menet.
Tuntuu melkein siltä kuin Eino olisi eilisellä kivullansa ansainnut tämän hyvyyden. Nyt se pääsee mummun tykö ja saisi olla siellä vaikka viikon, mutta kun tulee kotiin ikävä melkein oitis…
Olisipa tuolla Eerollakin semmoinen luonto.
Mutta Eerolla on omat tietonsa. Eilen ehtoolla hän oli Jutilan poikien kanssa Pajalahdessa ongella ja siellä puhuttiin yhtä ja toista. Oli paperossejakin. Vieläkin tuntuu mielessä sauhun ja rohkeitten puheitten suloinen hekuma. Kun Eino on mennyt ja äiti taas rupeaa veisaamaan, silloin….
Se onnistuu hyvin. Äiti on vikitellyt Ailin sängylle kuuntelemaan veisuuta, jonka onnelliseen väreilyyn tyttö pian nukahtaa. Eero menee jo tiellä vinhaan kävellen ja välillä taakseen vilkaisten. Kun on päässyt näkymättömiin, tietää hän samalla varmasti, että koko iltapäivä on hänen. Röykönpohjassa on palokunnan huvit, pojat kertoivat. Se on melkein liian kaukana, mutta kyllä sieltä kotiin osaa. Jutilan Kustaa ainakin menee, jolleivät pojat pääsisikään.
Riihten tykönä vähdätään — Kustaa, renkipoika on mukana. Isäntä on pirtin sängyssä pitkällään sanomalehti kourassa, välillä sikeässä unessa hoornaten, välillä taas lukien; ei se pyhäsin pidä väliä missä lapset ja rengit juoksevat. Ja mitäs se Kustaalle voisikaan, kuukausikaupalla olevalle miehelle. — Ei — ei Eero kanssa rupea ikänä muuten kuin kuukausikaupalla, sen hän on päättänyt. Tai kyllä urakat oikeastaan parhaita ovat, kun hyvin luonaa. — Ajatusten päälle pikku viheltely.
— Mitäs parooni Pukkila tietää, kysyy Kustaa. Onko selkä kipeä?
Se on tavannut Oskarin! Varmaan Oskari menee kanssa palokunnan juhliin ja on siellä juovuksissa — uskaltaakohan sinne sittenkään mennä. Mutta Kustaa vetää paperossin esiin ja sanoo:
— No ota nyt tuosta sauhu tropikses'. Puhutaan keitä menee iltamiin.
Menee Kustaa ja ehkä Urho. — Niin ja Olka, sanoo kuusivuotias Tauno.
— Meneekö sekin? — Menee kyllä, sanoo kymmenvuotias Urho. — Vaikka
on paksuna, ihmettelee Kustaa.
— Kukaas sen isä on? lausahtaa kuusivuotias vilpittömällä lapsen äänellään.
— En tiedä, ehkä sinä olet, sanoo Kustaa. Niin kuluu sunnuntain päiväsydän riihen luona.
Kun tulee päivällisaika mennään taloon, Kustaa ja omat pojat varmasti, Eero arkaillen. Saa — saa Eerokin syömistä; emäntä käskee hänet pöytään sitten kun toiset ovat päässeet ja kyselee siinä hyvänlaisella äänellä, mitä kotona tänään oli suurukseksi. Eero vastailee melkein äitinsä nuotilla, että oli sitä lihaa ja juustoa, kun te lähetitte. Sitten hän kiittää hyvin nöyrästi ja kiiruhtaa pihalle toisten joukkoon.
Pukkilan Iita ei vielä sillä hetkellä osannut lähteä Eeron perässä häntä kotiin palauttamaan. Iita nautiskeli myös sunnuntailevostaan; mökissä oli täysi hiljaisuus nyt, kun Aili oli nukahtanut tavanmukaiseen päiväuneensa, Eino oli mummulanmatkallaan ja Eero luultavasti Jutilassa. Iitaa rupesi itseäänkin raukaisemaan, ja niin hän huomaamattaan oikeni Ailin viereen. Kuinka kauan lienee nukkunutkaan, kun taas muuan piika saapui sunnuntaikyläilylleen ja herätti hänet.
Eikä hän tullut oudoksuneeksi Eeron poissaoloa vielä sittenkään. Piialla oli ollut omasta puolestaan jotain salaista pikku tuotavaa; sen lumoissa juotiin kahvia ja kaikki asiat olivat hyvin. Vasta piian lähdettyä Iita huomasi kaivata Eeroa.
Hän lähti Jutilaan — siellä ei poikaa ollut. Eikä kukaan tiennytkään Eerosta, ennen kuin pikku Tauno osasi sanoa, että se meni Röykönpohjaan Kustaan ja Olkan kanssa. Olisi Urhokin mennyt, mutta isä sai sen kiinni ja palautti. — Ja Kustaa sanoi minua Olkan isäksi, lisäsi Tauno vielä päästyään kerran kanteluvireeseen — ja lohdutukseksi itselleen, sillä isäntä oli myös hänet palauttanut takaisin varsin vahvoista iltamiinmenon aikeista.
Ankara suukopu vallitsi Jutilan kyökissä; Kustaa ja varsinkin Olka — nykyisen tilansa johdosta — saivat kuulla kunniansa. Ankarasti uhaten Eeroa selkäsaunalla Iita palasi mökillensä.
Mutta kun Jutilan isäntä ja emäntä siinä raukean tyytyväisinä nautiskelivat iltapuolis-kahviaan, päättelivät he keskenään, "etteivät ne sillä lailla mene, jos ne joskuskin selkäänsä saisivat." Ja siitä edelleen sen tapaisista ihmisistä samansuuntaisia keskusteluja, joissa ei erimielisyyttä ilmennyt.
KÄVÄISY
Minä, Mielikuvitus, lähden tarkastelemaan julkisia ja salaisia maailmoita ja niiden asioita. Minulle julkisuuden ja salaisuuden raja-aidat ovat vähäpätöiset, tuskin huomattavat, koska olen nähnyt salaisuuden sumun tihkuvan aina julkisuuden pintaan asti. Nuorempi veljeni Tieto epäröi, vaikka se on ottanut kaikki vähänkin mainittavat askeleensa minun ja Vaiston taluttamana; olemme suorastaan kiskoneet sitä perässämme. Ja vaikka se on todennut salaisuuden siellä missä minäkin ja kiltisti omaksunut, uskonut, paljon sellaista, mitä se ei ole ikinä aistinut.
En lähdekään kauas. Tyydyn rajoittumaan Maahan, tuohon avaruuden palleroon, jonka senkään alku ja loppu eivät mahdu aikaan, niin tärkeäksi kuin se on tekeytynytkin Maan pinnalla. Totean ensiksi täkäläisen olon valtavimmat tekijät, valon ja lämmön, jotka — kuvaavaa kylläkin — saapuvat nekin tänne ulkoa päin. Sitten totean niiden ulkonaiset aikaansaannokset, joiden lopputuloksena on elämäksi nimitetty ilmiö, joka taas on tunnettu muun muassa siitä, etteivät eläjät itse ole sen kokonaisolemuksesta selvillä. Elävät vain kovasti…
Ihminen on täällä ylin eläjä, vaikkakaan ei tiettävästi vanhin. Hän on todennäköisesti ainoa eläjä, joka on tehnyt elämästä arvoituksen asettamalla siihen nähden kysymykset: mitä? mistä? mihin? miten? miksi? Kolme ensimmäistä kysymystä on jokseenkin yhtä avoimina kuin sinä päivänä, jona ne asetettiin. Neljänteen on olemassa jonkinlaista varman vastauksen tapaista ja viidenteen on vastauksia vallan suhdaton määrä, mutta on niillä kaikilla se yhteinen vika, että ne aiheuttavat uuden: miksi?
Ei silti, että ihmispoloiset olisivat vielä likimainkaan selvillä edes siitäkään, miten. En edes minä, häikäilemätön Mielikuvitus. Lävitseni soinnahtaa erinomaisen kevyesti tuo tuttu läksy, jonka minä ja Vaisto olemme ensin aavistaneet ja Tieto sitten todennut: että Maa on ensin ollut sulassa ja kuumassa tilassa, sitten jäähtynyt, sitten on elämä alkanut — ensin kovin vähäpätöisin muodoin, joista se sitten on vuosimiljoonien kuluessa hiljalleen kehittynyt, taantunut ja kehittynyt nykyiselleen. Minä tunnen raivokasta sääliä tuota Toivakan Miinaa ja arkkipiispa Petterssonia kohtaan sen vuoksi, että heille luullakseni ei kelpaa edes tämä vähäinen saalis. Myöntäisivät pois vain tuon lausejakson — heille jäisi joka tapauksessa pitempi korsi. Tuossa lauselmassa kun on se paha ajatusviiva: elämä on alkanut — kai-mar, mutta mistä ja miten? Heidän oma valmis vastauksensa jää yhtä hyväksi kuin minun ja toisten avuttomat arvelut.
Silmä näkee ja korva kuulee ja molemmat johtelevat minua ja Tietoa satoihin seikkoihin lähellä ja kauempana. Sitten on aivan lähellä asioita, joihin mikään aisti ei koskaan ole päässyt perehtymään, mutta joihin Tieto uskoo. Ne ovat minun maitani…
* * * * *
On elokuun loppupuoli, lämmin kuutamoinen yö. Alkuaan on ollut sunnuntai-ilta, mutta nyt tämä jo on pikemminkin maanantaiaamua. Kuun valkoinen valo on ovelan äänetöntä; se ei ole kuollutta, kaukana siitä. Eikä ole hyvä mennä antautumaan sen runollisuudelle, kun se tuolla kalvealla valollaan kirkastaa kuhilasrivien vakaat perspektiivit. Kuhilasriveihin sisältyy hikeä ja sakeita sutkauksia…
Hanuri laulaa etäämpänä mutkikkaan liveriästä säveltä, jonka joistakin jaksoista ei tahdo koskaan tulla loppua. Siellä on tanssit; tuo on jo sellaista aamuyön polkkaa, luulee melkein kuulevansa, kuinka koskettimien lahvit intohimoisesti naputtavat reikiensä päällä. Tunnelma on vahva, mutta ikäänkuin hiukan salakavala. Mitähän aikaa tämä onkaan? Suuret sodat on juuri äsken sodittu. — E-hei niinkään, aikoja sitten — on kahdeksan vuotta siitä kun alettiin. — Hanttuli-tinttii-pilivili-pumppuu, visertää hanuri — ei nyt ollakaan rukiinleikkuussa. Kuhilaat ovat yksin kuutamossa.
— Älkää ny' jumalauta minuaka' jättäkö.
Se kuului jo taivasalta. Hanurin lurina vaikeni äsken. Himmeistä ruuduista kajostava valo on ikäänkuin toimessaan. Se laskee lapsiaan menemään pitkin tietä joka taholle, hiljaa edeten tai ohi loikkien, äänettöminä tai meluten. Humina jatkuu, valo pysyy. Vanha kämäleuka akka sen vasta sammuttaa sitten kun tanssiväki jo on matkojen päässä. Se on akan asia…
Minunpa on hauska olla. Tämä on nyt sitä maailmaa ja elämää, joista ei selkoa saada. Ei puutu minulta mentäviä tälläkään pienellä lakeudella. Intohimoisesti, häikäilemättä minä sinkoilen jokaiseen paikkaan, mihin pari on poikennut. Runollisuus on tämmöistä tähän aikaan. Kuu paisteineen on niinkuin vielä tuore, hävyttömän ekspressionistinen maalaus, joka ei aiokaan kuivua. Nyt ei vallitse ajattomuus, niinkuin minun entisissä kuutamoissani. Tämä on aikaa, vaikkei se näin aamuyöstä paljoa piittaa, millaista…
Kyllä minä tätäkin osaan. Lihaa ja verta meni salavihkaa seitsemään paikkaan, kaksi elävää solukistoa kuhunkin. Kohta tunti sitten. — Ähä pojat — paista kuu, kyllä tunnen juonesi. Tämä on Suomen maata tämä, paista pois vain.
En suinkaan minä häikäile. Olen vanhanaikainen, mutta tiedän sittenkin tieni. Vedän kynnelläni näkymättömän viivan almanakkaan tämän yön kohdalle ja hulahdan sitten omille teilleni, välttyen näkemästä naisen nuhraantunutta puseroa ja miehen hiestyneitä kaulusvehkeitä. Kuutamo jääköön tänne paistamaan. Minä luon itse itselleni valon siellä, missä kuljen, samoin kuin laajennan mitat tarvitsemaani kokoon.
Kuljen pitkät matkat lämpöisessä solukistossa ja näen mitä erilaisimpia soluja ja niiden luomia kudoksia. Astun lopulta sisälle soluun, joka on siinä yksin ja ainoana laadultaan. Valaisen sen kirkkaasti voidakseni paremmin ihailla tätä maailman avaruuden pienoiskuvaa. Tämä on niinkuin suuri pallomainen sali joka on täynnä erinomaisia aartehistoja. Kas seinävaippaa — sen monista huokosista tuikuttaa sisälle ulkopuolisen solumaailman ulokkeita, jotka tuovat tänne ravintoa. Itse tämä heleä solulima on jo täynnä niiden tuomaa, lukemattomiksi hienoiksi jyväsiksi kokoontunutta.
Etenen etenemistäni. Tuossa nyt on tuma, solun keskeinen olemus. Se ei kyllä ole tämän solusalin keskellä, se on itsetietoisesti asettunut hiukan syrjään, niinkuin Aurinko Maan radassa. Mutta se, tuo pieni rakkula, tuma, jyväsineen, kätkee itseensä tiivistä salaisuutta enemmän kuin minäkään voin edes aavistaa. Siitä lähtee katkeamaton elämänjakso taakse päin aina tuon tietymättömän alkusynnyn päiviin. Kuluneiden vuosimiljoonien aikana tuo elämä, joka tuossa solutumassa nyt jännittyy, ei vielä milloinkaan ole kuollut. Se on aina ollut noin lämmin ja tuore, kaikkina aikoina, vallitsipa sota tai rutto, nälkä tai muu vaiva. Tässä pyöreässä solusalissa on ihana olla Mielikuvituksen, tämän näköaloissa on jotakin samanlaista, kuin lapsena kuvittelin olevan taivaassa, jonne pienen sisaren sielu joutui kuoltuaan. Täällä ei ole taloja eikä tehtaita eikä niiden omistajia, täällä on vain elämänihmettä.
Mutta nyt näyttää siltä, että olen joutunut aivan erikoisen juhlatapauksen todistajaksi.
Koko tuma alkaa siirtyä solupallon seinämää kohden. Nyt se on jo pallon laidassa — ja samalla on tuman ympäriltä hävinnyt sen oma hento seinämä. Huomaamattani on muodostunut pitkiä komeita lankoja, jotka lähtevät tumasta niinkuin ilmapallosta korin kannatusrihmat, keskittyen yhteen kohtaan solun sisällä. Samallainen rihmasto lähtee tuman vastakkaiselta puolelta keskittyen solun pintaan, niin että tuma jää ikäänkuin sukkulan keskukseksi. Tuman sisällä havaitsin äsken epämääräisiä rihmasykkyröitä. Nyt ne ovat muodostuneet täsmällisiksi sauvoiksi ja asettuneet tuon tumasukkulan keskukseen pyöreään riviin niinkuin piirin tanssijat. Nyt jokainen niistä halkeaa keskeltä kahtia, ikäänkuin nuo rihmasäteiköt kiskoisivat niitä kumpikin päähänsä päin. Ilmeisesti on tämä solu nyt jakautumassa. Toiset puoliskot vaeltavat uuteen soluun, toiset jäävät tänne, ja niin on kumpikin saanut tälle olennolle pyhitetyn määränsä noita sauvasia.
Mutta — tuo uusi solu jäikin vain pieneksi rakkulaksi vanhan solun pinnalle eikä näy kiiruhtavan edelleen jakautumaan. Ei, ei tässä ole tavallinen jakautuminen kysymyksessä. Näyttää siltä kuin tämä suuri komea solu vain vihoissaan olisi työntänyt pois itsestään nuo tumasauvojen puoliskot… Eikä se tyydy edes siihen. Se jakaa tänne jääneet tumasauvojen puoliskot tasan kahteen joukkoon ja lähettää niistä toisen joukon samaa tietä, ulos seinästä.
Suuri järkytys on tapahtunut tässä solussa. Tumasauvojen pyhitetty lukumäärä, joka kaikilla tämän olennon soluilla ikuisesti polvesta polveen on sama ja pysyvä, se on nyt tässä vähentynyt puoleen määrään. Mitä on tapahtuva? Koko solu tuntuu irtautuneen paikoiltaan, se varisee jonnekin toisten solukudosten välitse. Tuleeko tuho tälle komealle solulle?
Vielä ei siitä tiedä. Solu pysähtyy. Mitä tämä on?
Sen ympärillä kiehuu ja kuhisee suunnaton määrä ennen tuntematonta pienikokoista väkeä, irtonaisia soluja nähtävästi nekin, mutta kaikin puolin ihmeellisiä. Ne liikkuvat, voimakkaasti ja intohimoisesti sinne tänne! Se on uutta tälle solulle, joka ei ole koskaan omakohtaista liikuntoa kokenut. Se on uutta, mutta se on ihanaa. Kas niiden päätä — se on ilmetty tuma ja se onkin tuma — sen takana keskiosa ja lopuksi kiihkeästi liikkuva häntä. Miljoonia niitä siinä on niinkuin suurvalta-armeijassa ja kaikki pyrkivät kiihkeästi tätä suurta pyöreätä solua kohden, joka vain on ja odottaa…
Nyt! Yhden pää pääsi sisään, siinä on jo keskiosakin, häntä on hävinnyt. Suunnaton jännitys täyttää solun. Kiireesti tiet tukkoon. Ei muita, ei muita. Siinä se nyt on; uusi ihana, tiedottomasti odotettu tulokas on solun alkulimassa, varmassa turvassa, eikä toisia enää pääse häiriötä tuottamaan. — Tuma, tuma siinä on sen päässä, ja tumassa sama puoli-määrä tumasauvoja, mikä äsken jäi tämänkin solun tumaan. Tulokkaan ohessa on siinä pieni apulainen, hieno jyvänen, joka heti alkaa järjestellä tulokkaan ja tämän kotona olevan emäntätuman välisiä asioita. Nämä kiiruhtavat salin keskelle tapaamaan toisiaan, ovat ennen pitkää yhtäläiset, ennen pitkää yksi tuma, jossa nyt on se määrä tumasauvoja, joka tälle olennolle pyhitetysti kuuluu. Kaksi puolimäärää tekee yhteensä koko määrän. Sikiäminen on tapahtunut. Ihmisyyden taistelu jatkuu, uusi yksilö on olemassa. Siihen sisältyy kasvavaa riemua ja odottavaa murhetta: se mitä näin on tapahtunut, ei voi palata muuten kuin kuoleman kautta.
Yksilön kehitys alkaa, lyhyt kiihkeä kertaus koko siitä kehityksen tiestä, jota myöten alkusynnystä miljoonien aikojen kuluessa on ihmiseen päästy. Kaikilla niillä kehitysasteilla on käytävä tämänkin äskensiinneen. Kauan ei olla yksisoluisena. Sama jakautuminen, minkä munasolu äsken ennen siitosta suoritti, toistuu taas, mutta tällä kertaa solun keskellä, eikä toista puoliskoa enää hyljätä. Ei olekaan mitään "toista" puoliskoa, ne ovat saman veroiset, sillä kumpaisessakin on sama määrä tumasauvojen puoliskoja kummastakin emosolusta.
Etenen taas pois noilta mailta. Tulen sinne missä näkö ja kuulo minua palvelevat. On jo valkea aamu siinä maailmassa, kuhilasrivit ovat kalsean näköisiä, aurinko on kohta nouseva. Minä asetun yhden ihmisen tajuun, katselen hänen silmillään, kuuntelen hänen korvillaan. Hän on muuan yksilö siitä yöllisestä tanssijoukosta; tulee pitkin avonaista vainiotietä taloon, joka on hänen palveluspaikkansa. Siinä hänet voi nähdä ken tahansa, joka sattuu katselemaan, ja todeta hänen siivottoman paluuaikansa.
Talon emäntä hänen tulonsa kaikkein julkeimmin näkee. Emäntä on äskettäin herännyt, havainnut piian sängyn tyhjäksi, katsonut kelloa ja sitten akkunasta ulos. Nähdessään tytön tulla laappivan pitkin vainiotietä on hän kiireesti pukeutunut ja menee nyt mieltään osoittaen navetalle juuri tytön editse. Ei ole suoraan katsovinaan, mutta näkee kumminkin toisella silmällään, miltä ihminen näyttää semmoisen jälkeen. Emännän mielikuvitus on siellä päin, missä minäkin äsken liikuin, vaikkei se kykenekään minun matkojani kertailemaan. Se jää sangen etäälle suurista keskuksista.
Piika on uhittelevalla tuulella, kun hän hetkistä myöhemmin tulee navettaan, jossa pian tiukat maitosuihkut tahdikkaasti sihisevät nisistä läkkiastioihin. Vaikea on päästä haukkumisen alkuun, vasta toisilla lehmillä singahtelevat vuorosanat.
* * * * *
— No en minä sinun nurkissas' ainakaan ole loikonut. Kyllä sinä minun puolestani Vihtoris' pitää saat, en minä tule ikänä niin miehen puutteeseen —
— No ei se sinun perääs' poraa. Tästä on pyhäinpäivään siksi lyhyt aika — ei kaikki saa niitä yhtä äkkiä kuin sinä viime kerralla.
Vihan vimmassakin on piian ja emännän siinä suoritettava entuudelta tietyt tehtävänsä. Lypsyn loputtua he yhdessä nostavat maitoastian kylmään vesipaljuun jäähtymään. Sitten piika lähtee saattamaan lehmiä perävainiolle. Niitä on siellä aamusta ensin paimennettava, etteivät pääse kasteiseen heinän orelvaan mahojaan paisuttamaan.
Siellä ladon seinustalla on piian mieli ainakin yksinään, olipahan sitten kaunis tai ruma; toinen ei sitä siellä ole kiihoittamassa. Suuret asiat tapahtuvat aivan lähellä — jos tapahtuvat. Tyttö, lämmin kaunis solukokoelma, ei tunne omia kätköjään, vaikka hänellä tunto on; aavistuksissakin tuntuu siltä kuin asia tapahtuisi kautta koko olemuksen. Hän ei ollut ensi kertaa viime yön tapaisella retkellä, mutta sittenkin on tässä aamussa olevinaan jotain erikoista, jota ei ole muulloin tuntenut. Mikä tämän kerran nyt näin juhlalliseksi tekee? Emännän käytöskö? Ei se sitä ole. On niinkuin avartuisi kaikki. Kun aavistus on keskittynyt täsmälliseksi epäilyksi, niin ei se olekaan ruma eikä suututtava. Ei tule mieleenkään verrata epäiltyä tilaansa moniin niihin tapauksiin, joita ämmät yksiin tullessaan pohtivat. Tulee mieleen mies — ja elämä on tästä eteenpäin paisuvinaan ja kohoovinaan. Jos niin on — jos tämä aamu sitä tietää — niin sittenhän on myös niin — ja niin —
* * * * *
Viikot kuluvat. Talossa ollaan selvillä siitä, ettei tämä piika enää ole täällä eteenpäin toista vuotta. Ei sitä pidettäisikään. Se juoksee nyt jo arkiöinäkin ja aamulla on aina rähinää emännän kanssa. Marraskuun ensimäisenä päivänä se muuttaa, ei tiedetä minne. Sanoo ensin ainakin menevänsä kotiinsa, syvälle korpimaihin. Lähtijän on hiukan ikävä lehmiä, häntä itseään ei kenenkään.
* * * * *
Siellä korpitöllin pakarissa hän sitten runtuviikkoöitään makailee, joskus vaisusti odotellen sitä, jonka tietää tulemattomaksi. Äiti on kysymättäkin saanut selvän tyttärensä asioista ja sanoo suoraan ilman esipuheita, ettei tähän käy jääminen. Makailkoon nyt kumminkin runtuviikon.
Ei ole siis kiirettä, nyt on levon aika. Ei ole enää epäilystäkään — varma tosi on. Tottumattomat aivot harkitsevat, veren käynti kuiskuttaa. Veri kiertää vilkkaasti nuoressa ruumiissa; sillä on nyt kuljettavanaan uusia ja varsin mutkikkaita teitä, joita ei pääse näkemään kukaan eikä vielä arvaamaankaan muut kuin äiti. Kaksi kuukautta…
Tässä lämpöisen pakarin sopessa on kumminkin viehkeätä unelmoida, kuvitelmat ovat helppoja. Ulkonainen valaistus on himmeä, mutta minä voin mieleni mukaan loihtia valon pimeyteenkin… Mitä onkaan tapahtunut näinä yhdeksänä viikkona. Ei osaisi noista hiukan vajavaisista ulko-oloista sitä arvata. Siinä paikassa, missä silloin kerran oli juhlallinen pyöreä solusali tumineen, rihmoineen, sauvoineen, ja missä tapahtui tuo suuri ja ihmeellinen soluyhtymä, siinä on nyt kokonainen ihminen, toista sataa kertaa sen taannoisen solun suuruinen. Siinä se on monien kalvojen ja siteitten sitomana, lämmin verenkierto kohisee sen ympärillä ja siinä itsessä. Täällä ei ole mitään vajavaista, ei osaa kuvitella tähän köyhyyttä tai rikkautta, ei siveyttä eikä riettautta. Ihminen siinä vain istuu syvässä hartaudessa niinkuin rukoilisi, pää käsiä kohden kumartuneena. Ja verenkierto se käy käymistään…
Mahtavat perspektiivit aukenevat minulle tästä taakse päin ja eteen päin. Nuo neljä raajaa, jotka vieläkin ovat jokseenkin saman kokoiset ja näköiset, olivat joku viikko sitten pieniä vartalon syrjäpullistumia. Tuo sydän, joka nyt värisee tämän salaisen olennon sisällä, oli vielä äskettäin — ja muutamia vuosimiljoonia sitten — tuossa kurkun kohdalla kahtena perättäisenä lokerona, niinkuin se vieläkin kaloilla on. Sen kaukaisen tapauksen muistoksi, jolloin elämä alkoi pyrkiä vesistä kuivalle, horjuen molempien välillä, kuten sammakot tänä päivänä, sen muistoksi on tämäkin ihmisen alku jo tähän ikäänsä käväissyt noilla voitetuilla asteilla: sydän oli välillä kolmilokeroinenkin… Tuo sievä korva oli vielä kuukausi sitten yhtenä niistä kidusrakojen uurteista, jotka miljoonaisten ajanjaksojen takana johtivat tästä leukojen takaa nieluun. Toiset uurteet ovat hävinneet, mutta tässä on väylä selvä nieluun asti. Se ei kuljeta enää hengitysvettä; sen kautta on tuolla ulkona kerran määrä saapua haltijansa tajuun paljon kaunista ja rumaa. Kas kuinka häntäkin on jo käynyt lyhyeksi. Mutta karva ei ole vielä alullakaan.
* * * * *
Se nuori nainen, joka lepäilee töllin pakarin sopessa, ei ajattele näitä asioita. Hänen ajatuksiaan riepoittavat ulkona maailmassa vallitsevat tilapäiset seikat ja tekijät. Hän aprikoi omaa tulevaisuuttaan: piiaksi on taas päästävä, mieluimmin jonnekin kauemmaksi. Nuorekas ajatus kieltäytyy ennakolta syventymästä niihin vaivoihin, jotka voivat olla edessä: eiväthän ne vielä tule, tiesi tulevatko ollenkaan. — Kenties — tai jos — Ei-ei. — Hän käännähti äkisti vuoteellaan. — Muuten vain on mukavampi siellä, missä ei kukaan tiedä eikä tunne…
Semmoista on nyt tuon korpitöllin katon alla näkyvissä ja näkymättömissä. Eräänä päivänä sitten sinne ajaa hevosella outo mies ja saatuaan kirstun ja tytön rattailleen palaa samaa tietä. Uuteen etäiseen palveluspaikkaan… Kuukaudet lähtevät vierimään.
* * * * *
Pienehkössä talossa, jossa uutterasti yritetään ansaita rahaa etupäässä karjanhoidolla, vallitsee kevään ihanimpina päivinä melkoinen jännitys. Talossa on seitsemän nautaa ynnä pientä karjaa ja emännän apuna ainoastaan tämä yksi viimeisillään oleva piika. Emännällä on neljä lasta, vanhin tyttö kynttilänpäivästä seitsemännellä. Sen pitäisi hoidella nuorinta puolivuotista sillaikaa kun emäntä on piian kanssa navetta-askareilla. Ja mitäpä siinä isolle tytölle erinomaista onkaan: liikuttaa tuutua, välillä kanniskella sylissään ja antaa pulloa.
Tuskallista on kumminkin sen piian kanssa, kun ei se ehtoopuolella tahdo jaksaa juuri mitään; jalat ovat ajetuksissa niinkuin tukit ja pyrkii kompastelemaan, vaikkei tiellä olisi olkea isompaa. Emäntä on monesti sanonut, että erinomainen ihminen olet, kun et siihen taakkaasi totukaan — aina olet silmälläsi. Piika paarustaa hullunkurisen hartaana, joskus taitaa itkeskellä kodan pesän edessä ja välistä laulahtaa haikean sävelen. Ei ole helppoa talon asuminen, ei suuren eikä pienen, ei piialle eikä emännälle. Kun on emäntä askareistaan selinnyt, tulee yö, joka ei suo lepoa sekään. Pienin on parkunut jo viikkokausia öisin; ei helpota rinnasta eikä mistään. Kaksi keskimäistä kastelee vielä; pienessä kamarissa on läkähtymäisillään lämpöiseen höyryyn. Hedelmätön kiukku poreilee yön hetkinä emännän unentahmeassa tajussa. Joskus hän nakkaa puolivuotiaan parkujan luotansa melkein liian rajusti; muistaa samassa, että vanhin tyttö sen jo kerran pudotti — ajatus seisahtaa silloin tylsästi ja silmä koettaa varastaa edes pienen unen rippeen lapsen parkuessakin.
Vain nämä ihmiset voivat ymmärtää, mitä merkitsee keväinen karjan laitumelle laskeminen.
Tässä on nyt kumminkin muuan jännittävä kysymys: pysyykö tuo tyttö tuollansa siihen asti? Ajatus ei jaksa kuvitella loppuun sitä mahdollisuutta, että tyttö ehkä joutuu pahnoihinsa ennen karjan ulos pääsyä. Mikä emäntää sitten ollenkaan auttaa? Ei saa tähän mistään ihmistä, joka johonkin pystyy, edes niinkään kuin tuo onneton. Kun ei se edes tiedä ajastaan.
Niin emäntä ja piika ruokkivat lehmiä ja odottavat kesää.
On sitten vihdoinkin se aamu. Piika on vielä ehyenä, se juosta relluttaa emännän kanssa tanhualla villiintynyttä karjaa hakaa kohden opastaen. "Älä hyvä ihminen sillä lailla huhdo, kyllä nämä tästä saadaan", varoittaa emäntä, mutta jo samassa: "Nyt toi Kyytö tappaa ton Kailasen — juokse pian!"
Piika jää paimeneksi, emäntä palaa kotiaskareihin. Hän ei osaa oikein uskoa, että karja nyt todella on laitumella, ettei enää ole sonnan luomista, rehun kantamista, sakan tekoa. On niinkuin ei vielä pitäisi tästä nauttia. Yksi häiriö nyt kumminkin vielä on edessä, milloin hän sitten tulleekin.
Edessähän se oli eikä kaukana ollutkaan. Sillä kun vanhin tyttö äsken oli mennyt hakaan saattamaan paimenelle päivällistä, palasi hän sieltä niin nopeasti, että emäntä jo ovissa ehätti kysymään, mikä oli. — Se vain, että siellä se voivottelee maassa, repii mätästä ja ähkii ja kun minä kysyin, että mikä sun on, niin se sanoi, ettei mikään, ja sitten se olikin hiljaa oikein kauan ja käski vihaisesti minun vain mennä pois, mutta kun minä lähdin, niin se taas… "Jesus siunakkoon, meinaako se sen tappaa", huusi emäntä, lykkäsi kauhan tytön käteen ja lähti ulos. Siellä kuului huutavan isäntää taikka Taavea taikka ketä hyvänsä. — Menkää pian hakeen Karoliinaa, se on Koskisella hieromassa, Olkan asiat ovat hullusti, minä menen sitä hakeen, se on haassa karjan kanssa, tule sinne sitten, ei karjaakaan voi jättää, ne puskevat toisensa kuoliaaksi, voi voi sentään…
Puolen tunnin kuluessa on voivottelu siirtynyt metsän mättäältä emännän tunkkaiseen kamariin. Siellä on jo Karoliinakin, hän on jättänyt Koskiskan hieromapuoliin ja rientänyt tänne. Siinä nyt on tytön voivatus yhtäällä ja emännän ja Karoliinan kokenut viisaus toisaalla. Koko muu maailma on äkkiä saanut uuden värin ja ilmeen. Pieniähän ne sittenkin ovat karjan laskemiset tämän rinnalla. Tämäkö se päivä nyt sitten oli?
* * * * *
Tämä se nyt oli, jona tuosta piikatytöstä tuli äiti. Tuskien äkisti lakattua hän huohottaa puolihorroksissa, näkee Karoliinan koppuraiset kädet ja vahvat kynnet, joiden alla on vankat mustuaiset. Sakset kitisevät. Ne ovat ne isot ja tylsät. Mutta kyllä Karoliina niillä saa — ja saakoon tai ei. Vai poika siellä on — lapsi, semmoinen, uusi ihminen, joka vaatii minulta — noin se huutaa, ehkä se kuolee jo tänään, kun se niin äkkiä tuli.
Äidin turtuneessa mielessä asuu lievä vastenmielisyys tuota olentoa kohtaan, jonka hän äsken synnytti; hänen nykyhetkisessä tajussaan käväisee ällöttävänä sen etäisen isän kuva, hän on nukkumaisillaan… Kunnes uudet poltot alkavat.
* * * * *
Ja siinä nyt on se solu, joka silloin kerran lähti jakautumaan ja jota seitsemän kuukautta sitten viimeksi katselin. Se on nyt tuossa ihmislapsena, taannoinen karvapeite on kadonnut, takaraajat ovat jo muodostuneet sieviksi inhimillisiksi jalan käppyröiksi, joiden pohjat kyllä vieläkin pyrkivät kääntymään sisään päin vastatusten ja peukalovarpaalla on kaikki peukalosormen oireet. Se on nyt kumminkin terve ja riski ihmispoika. Akat katselevat sitä kaikesta huolimatta ihastellen. Jo seuraavana aamuna on äidinkin penseys sulanut, kun on päässyt imettämisen alkuun. Hän jo haaveilee sen kunnollista elättämistä… Kun tässä nyt ensin jotenkin saisi sille tarpeelliset rääsyt.
Mutta miksei se oikein ime? Imihän se yöllä. Ja se on muutenkin niin kummallisen näköinen. Emäntä, tulkaa katsomaan.
Emäntä sekoittaa vellipataa eikä voi siitä lähteä; puhelee vain sieltä, että kai-mar se vähän kummallisen näköinen on sinun silmissäs, kun et ennen ole katsellut.
Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.
— Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän äänellään. — Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka hyvä on kun lapsi pääsee…
Karoliina tekee lähtöä poispäin — ei hän pyri kastetta toimittamaan, mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden joutuu pimeyteen. — Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian, huutaa äiti.
Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat silmät. Isää ei ole…
* * * * *
— Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos. Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.
Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa, kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä maidossa. — Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto…
Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään, kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.
* * * * *
Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?