— Mennään nukkumaan mekin, että Selmakin pääsee levolle.
Sitä hyvää kesti vielä huomispäivänkin. Illalla kuului kyökistä lasten iloista pakinaa, minä vietin takkajuhlaa pirtin pesän edessä. Poika tulee kädessään lappu, jonka ojentaa minulle. Siinä lukee: "K.K.H.F.E.S. Pyytäisin Teitä olemaan niin hyvä ja antamaan minulle kotelon ja paperia ja postimerkin, että saisin kirjoittaa siskolleni". Kyökissä oltiin hyvin hiljaa ja odotettiin tämän lähetyksen seurauksia. Nousin ja menin sinne. Tapasin hymyyn jännittyneen seuran mitä parhaassa sovussa. Toimitin pyydetyt tarpeet, mutta Saaran silmissä oli vieläkin jonkin asian kiilua. — Se tahtoisi, että sinä kirjoittaisit sen osoitteen koneella.
Sain aiheen kehuskella Selman käsialaa ja virheetöntä kirjoitusta.
Kysyin tuon siskon osoitetta, ja vaikka kaikki olivat ihan hiljaa
Selman sitä sanoessa, piti minun kumminkin kysyä sitä toistamiseen.
Kuulin kyllä joka sanan ensi kerrallakin, mutta en voinut vastustaa
tuon omituisen yninän tenhovoimaa.
* * * * *
Selma oli tällöin ollut meillä jo kolmisen viikkoa. Hänen kelkkansa, joka oli laudoista kyhätty samaan tapaan kuin lasten päreiset leikkikelkat, riippui jossain korkealla halkovajassa, niinkuin Henrik Hyyryläisen kauppapoikain kerjuupussit ennen maailmassa. Sieltä se joutui vielä samoilla lumilla matkaansa jatkamaankin.
* * * * *
Niinkuin vanhat kunnioitetut perherouvat ja muut vanhat piikain kasvattajat viritimme mekin Selmalle kasvatuksellisia ansoja. Hiljaa kenenkään tietämättä tein minä K.K.H. itse alun panemalla markan pirtin muurin otsikolle. Vakuuttelin itselleni, että tällainen teko riippuu paljon siitä, kuka sen tekee ja kuinka sen tuloksia käytetään. Markka sai olla siinä monta päivää, kunnes se lopulta siitä otettiin tosi tarpeeseen. Mutta sitä ennen oli toiseen ansaan jo tarttunut. Kyökin pöydän alla maton varjossa oli näet samallainen pyydys emännän virittämänä ja siitä oli syötti kadonnut. Minä, joka pidän kritiikkiä yhtenä ihmisyyden tärkeimmistä saavutuksista, en tosin hyväksynyt koetta, joka mielestäni ei ollut tarpeeksi suojattu sivuhäiriöiltä. Mutta tuloksen tarkistus oli sitä varmempi, sillä tytön rahapussiin oli samalla todettu ilmestyneen yhden markan. Sen tiesi jo koko perhekunta, johon paitsi ydinväkeä kuului Mummu ja nuori Samuli. Niin oli tehty sekin teko… Minä aloin taas hermostua. Voimakkaaseen tapaani huomautin, että semmoisen menettelyn kieltää laki, ja että noiden syöttien asettamisella voidaan sotia Jumalaa vastaan. Jos nimittäin tyttö on sattunut lukemaan Isämeidän.
Mutta pian katosi kyökin seinän raosta kymmenenpennin lantti. Se oli hyvin mustunut kappale ja sen vuoksi erikoisen helppo tuntea, kun sekin taas ilmestyi Selman pussiin… Istuskeltiin kyökissä ja puheltiin noidista ja tietäjistä, jotka pakottavat varkaan tuomaan varastamansa tavaran takaisin paikoilleen. Mummu väitti olevansa semmoinen tietäjä ja vakuutti, että hävinnyt kymmenpenninen kyllä pian ilmestyy. Sitä yhteistä jännitystä, joka tästä puheesta alkoi! Ja jo seuraavana päivänä se laukesi, sillä raha oli todella ilmestynyt seinänrakoon pienen peilin taakse. Asia tuotiin ilmi äänekkäästi leikkiä laskien ja varkaan menettelytapoja arvostellen, Selman mutistessa jotain, jota ei kuultu eikä enää suurin pidetty väliäkään. Oltiin hilpeällä tuulella. Selin seisova Selma näytti ikäänkuin kyyristyvän tuon surkean tukkapehkonsa suojaan.
Tuon mitättömän tyttölapsen olo alkoi yhä enemmän painostaa koko taloa. Hänestähän olisi voitu päästä millä hetkellä tahansa, mutta häntä ei vain lähetetty pois, ei tänään eikä huomenna. Oli niinkuin jokin tiedoton vietti olisi johtanut meitä jatkamaan tuota kiusallista tilaa, niinkuin Selman tielle lähettäminen olisi merkinnyt jonkinlaista peräänantoa. Joka askeleella hänet otettiin kiinni hänen perusvioistaan, vuorotellen, aamusta iltaan. Hän mutisi, ei osannut mitään, ei tehnyt niinkuin käskettiin ja kielsi itsepintaisesti kaikki vikansa. Hänen tallukkaansa tekivät epätoivoisia ponnistuksia askarten jouduttamiseksi, mutta samalla hän laski tyhjän pannun kuumalle hellalle tehden isohkon vahingon ja saaden emäntänsä harmista itkemään. Itsekin hän itki. Hänessä ei enää ollut muita piirteitä kuin vastenmielisiä. Ainakin kerran tunnissa hän juoksahti ulkohuoneeseen. Joku oli kuullut hänen siellä äänekkäästi laulelevan.
Minussa itsessäni oli pahin halu pitkittää tätä surkeutta. Pidin yhä esitelmiäni siitä, kuinka opetuksen pitää olla järjestelmällistä ja yksityiskohtiin menevää. Ennen kaikkea pitää välttää turhaa suukopua, antaa vain käskyt selvinä ja täsmällisinä. — Minä en pidä itseäni erikoisen lahjattomana — näin puhelin — mutta olen kuitenkin kerran omassa lapsuudessani saanut syvästi kärsiä opastuksen puutteesta. Kun minut metsämökistä vietiin etäiseen kansakouluun, jouduin asumaan opettajattaren luokse. Hän oli tarmokas ja tiuskea nainen, minä erikoisen arka ja ujo lapsi. Minun käskettiin aamuisin peseytyä kyökissä. Jo tuo sanamuoto oli minulle puolittain arvoitus ja sen toteuttaminen sula mahdottomuus. Missä-mä siellä pesin? Silloin aniharvoin kun kotona pestiin saunan ulkopuolella, tapahtui se siten, että äiti toi kiululla vettä, komensi minut siihen viereen ja toimitti itse pesun melko kovakouraisesti. Täällä ei ollut kiulua… Toinen poika, joka myös asui koululla, sai pestä kamarissa, mutta minulle ei neuvottu mitään. Onnettomana seisoin kyökissä, kunnes kello soi ja pelasti minut tunnille. Lopulta minua tietysti alettiin ahdistaa, sitten pilkata ja vihdoin uhkailla. Minä itkin, mutta en tiennyt mitä tehdä. Miksei opettaja ensimäisenä aamuna tullut kyökkiin, ottanut vatia naulasta, kaatanut siihen vettä, nostanut saippuaa ja pyyhettä esiin, näyttänyt kuinka pestään, kuivataan ja sen jälkeen vedet pois kaadetaan. Vakuutan, ettei sitä olisi tarvinnut kahdesti tehdä. Samaa opastuksen pintapuolisuutta olen kärsinyt vielä yliopistossa… Kun ihmiselle opetetaan uppo-outoa asiaa, ei saa edellyttää muuta kuin hyvää halua ja hyviä lahjoja. Niihin edellytyksiin suostun kaikissa suhteissa mielihyvin…
— Ei sitten maailmassa mitään aikaan saataisi, jos jokaista aina pitäisi nenästä vetää.
— En tiedä, mutta kyllä minä olen paljon kärsinyt siitä, ettei ole vedetty. Lienenkö sitten niin nolo luonnostani.
Vihdoin tuli lopullisesti päätetyksi, että Selma huomenna lähtee. Tämän päätöksen kuulin hiukan liian myöhään. Olisi ehkä jäänyt muuan ruma kohtaus meiltä näyttelemättä.
— No mikä nyt taas on? kysyin minä tullessani kyökkiin.
— Kun ei tunnusta ottaneensa sitä kymmentäpenniä, ei vaikka taittaisi — vaikka minä olen omin silmin sen sinun pussissasi nähnyt — ja sitä paitsi sen markan, jonka sinä otit tuosta noin, maton syrjän alta. Kiellätkös senkin?
— Ei suinkaan Selma semmoisia kiellä, sanoin minä teeskennellen hyväntahtoista oikeamielistä kasvattajaa. Ethän sinä kiellä? Vastaa.
Vastaus oli lusikkain kalistelua ja itkua. Antauduin toden teolla painiskeluun tuon lapsen kieron luonteen kanssa. Sanoin lujemmalla äänellä:
— Otitko sinä sen kymmenen penniä vai etkö? Sano.
Sama asia, itku vain kiihtyi. Minä tartuin häntä molempiin käsivarsiin ja käänsin päin itseäni, jolloin hän kiersi kaulaansa sivulle päin niin pitkälle kuin sai. Minun oli toisella kädellä tartuttava hänen leukaansa saadakseni kasvot päin itseäni. Siinä minä yhä tiukemmalla äänellä huusin, että hänen nyt oli vastattava yhdellä sanalla, joko: olen tai: en. Minä huusin yhä uhkaavammin:
— Olen tai en — kuuletko sinä ihminen?
Lapsi ei voinut edes pyyhkiä silmiään, kun minä yhä pitelin käsivarsista. Hän piti ne suljettuina, kyyneleet tihkuivat luomien raosta punaisille poskille. Nenän pielet painuivat ylähuulta kohden, sieraimet nyyhkyttivät. Tuo poloinen punanauha puolipitkän hiuspehkon ympärillä herätti äitelää myötätuntoa ja sääliä. Se ikäänkuin pyysi sanoa, että tämä onneton oli sentään tiennyt punaisen sopivan tuohon tukkavähäiseen.
Hän mutisi jo jotain, josta olin kuulevinani tunnustuksen tapaista.
"Kun-ma sen jo monta kertaa olen sanonut…"
— Vai olet sanonut, kuului takaamme lukuisten läsnäolijain huomautus.
— Yksi sana — olen tai en, ärjyin minä.
Hänen oli tietysti aivan mahdotonta vastata pelkällä yhdellä sanalla. Luulen, että häneltä olisi saanut kaulan katkaista, ennenkuin se olisi tapahtunut. Korkein saavutus oli:
— No olen minä sitten.
Siihen minä jätin tuon typerän yrityksen. Jatkoin sitten vielä tuommoista mahtipontista vanhanherran puhetta:
— Kyllä sinulla, lapsi parka, kamala luonto on. Ennen kuin sinä olet kahdenkymmenen vuotias, perii sinut linna tai lasaretti, muista minun sanoneen. Sinulla olisi nyt vielä aikaa koettaa päästä irti kirouksestasi, niin kauan kuin olet lapsi, mutta tuolla tavalla se ei käy.
Yleensä on minulla tuosta kohtauksesta nyt jälkeenpäin sellainen muisto, kuin olisin kiusannut jotain pienempää eläintä, joka on joutunut ahtaaseen loukkoon. Minun pitäisi se sinne tappaa, mutta en oikein saa. Näen sen siellä kiemurtelevan, näen pienten nisien paljastuvan hennossa vatsanahkassa, mutta en saa siitä henkeä kunnollisesti…
Sen päivän sai Selma oleskella melkein niinkuin hän tahtoi; hänelle ei puhuttu juuri hyvää eikä pahaa. Hän hääri häärimistään — ja juoksi ulkohuoneessa. Iltapuolella hän puita noutaessaan näkyi ottaneen lautakelkkansa esiin. Minä, joka tuon löylytyksen jälkeen olin jättänyt hänet niinkuin lääkäri toivottoman potilaan, näin kelkan, ja pieni haikeuden leyhkä käväisi mielessäni.
* * * * *
Seuraavana aamuna kun noustiin oli tee valmiina niinkuin ennenkin. Myös olivat Selman tavarat valmiina. Juotiin teetä, oleiltiin rauhallisesti ja vähin puhein. Syötiin sitten aamiaista, jonka jälkeen viimeinen näytös pääsi alkamaan.
— Niin niin, kyllä minä sen tavarat aion katsoa. Saa itse purkaa kaikkien nähden.
Harkitsin parhaaksi, että toimitan itse tarkastuksen. Tulin kyökkiin niinkuin tulee se, jolla on talossa valta sitoa ja päästää. Puhuin Selmalle tyynesti ja asiallisesti, että kun hän nyt kerran oli joutunut kiinni pikku näpistelystä, niin oli hänen itsensäkin vuoksi parempi, että hänen tavaransa tarkastettiin. Ettei häntä sitten syytettäisi, jos talosta jotain olisi poissa. Nostetaan tähän pöydälle kaikki ja katsotaan. Mitäs semmoista itket, kai sen ymmärrät, ettei sinulta mitään omaasi oteta.
Tavarat olivat semmoisessa suuressa pahvikotelossa, joissa tupakkatehtaat nykyään lähettävät savukkeitaan. Aloin lapata sieltä esiin vaatekappaleita hellävaroin ja hyväntahtoisin ilmein. Ne olivat maailmalta saatuja, käytettyjä ja vähäpätöisiä, mutta varsin siistejä. Niitten piteleminen ei sinänsä ollut vastenmielistä, oli kuin olisi hellästi hipaissut mierolaiskohtalon hentoa runollisuutta. Lapseni katselivat sanattomina siinä vieressä, ja minä ehdin ajatella ikäänkuin pienen rukouksen, ettei heidän pikku aartehistojaan vain koskaan vieras käsi näin joutuisi kääntelemään.
Muidenkin läsnäolijain tunnelma oli varmaan hellänlainen. Sillä kun kuluneen pienen silkkiliinan sisältä — jota Selma joskus oli pitänyt kaulassaan — tuli esiin meidän pienimmän lapsen sukat, niin oli katselijain äänessä lauhkeata, säälinsekaista ihmettelyä. "Mitä sinä, lapsi parka, näillä olet aikonut tehdä? Olisitko sinä vienyt ne sille sisaresi lapselle? Kyllä sinä nämä olisit kovin saanut, kun olisit pyytänyt, ja saat nytkin. Ota, ota, hyvä ihminen."
Vielä saimme kuulla tuota kummallista puhelua, jonka jonottavaa, katkonaista nuottia niin usein olimme ihmetelleet. Hän ei ollut noita sukkia ottanut, ne olivat jollakin tavoin sinne liinan sisään joutuneet. — Voi voi…
Vihdoin tuli esiin ruskea paperikäärö, jonka havaittiin sisältävän neljä silliä. Samanlainen säälin sekainen huudahdus seurasi tätäkin löytöä. "Kyllä minä sinulle, lapsikulta, olisin evästä laittanut, ei sinun niitä olisi tarvinnut salaa ottaa." Sillit oli Selma puolestaan — taas tuota samaa joninaa — saanut edellisestä paikasta lähtiessään eikä ollut muistanut ottaa niitä pois. "Älä ole noin lapsellinen. Kuinka neljä silliä voisi kuukauden ajan paperikäärössä pysyä noin tuoreina?" Minä puolestani tutkin niiden käärepaperia ja havaitsin, että se ei ollut samaa kuin se, jossa meille vastikään oli noita arvon kaloja tuotu. Pudistelin kriitillisesti päätäni: en pitänyt tätä kohtaa täysin varmana.
Niin oli kumminkin sitten se kohta ohi. Mutta minulla oli vielä omat kohtani varattuina. Käväisin poissa ja palasin takaisin kädessäni sata markkaa, jotka annoin tytölle — tai laskin pöydälle, kun hän yhä itkuissaan viivyskeli pesupöydän vaiheilla. "Sinä saat nyt tämän sata markkaa, vaikka sinä olet varastellut markkoja ja kymmenpennisiä ja tehnyt aikanasi enemmän vahinkoa kuin työlläsi olet ansainnut. Mutta sinä saat nähdä, ettei sinun raukan kustannuksella kukaan hyötyä tahdo."
Sitten minä menin taas pois ja palasin takaisin mukanani kuitti, johon hänen piti kirjoittaa nimensä. "Se on sitä varten, ettet sinä saa sanoa, ettet ole meiltä mitään saanut." Ja hän kirjoittikin vakavasti ja estelemättä. Sitten siinä vieläkin puhuttiin joukolla viisauksia ja minä menin taas pois ja palasin mukanani todistus, jossa sanottiin, että Selma Kujala oli tuon sata markkaa minulta saanut, "kahtena viidenkymmenen markan kappaleena, mikä täten epäilysten välttämiseksi todistetaan". Nimi ja arvo. Kaikki kirjoitettuna sillä samalla koneella, jolla hän kerran pyysi minua sisarensa osoitetta kirjoittamaan. — Oi Herra, kuinka syvälle sallit sinä typeryyden ja narrimaisuuden pirun ihmistäsi painaa.
Näytäntö oli täten lopussa ja me pysyttelimme paremmin niinkuin sivulla päin varsinaisen lähdön hetkellä. Kyökin ovelta hän huusi hyvästit.
Siellä se sitten meni tyttönen Selma Kujala pipolakkeineen, kelkkoineen, tumppuineen, myttyineen, niinkuin lasten kuvakirjasta leikattu kultainen lyllerö. Emme me sitä menoa niin erikoisesti katselleet, mutta satuimme kumminkin itse kukin näkemään, kuinka hän hiljakseen eteni, sulia paikkoja vältellen, tuonne päin, tultuaan täsmälleen saman näköisenä kuukausi sitten tuolta päin. Kun lähtötunnelma oli meidän mielistämme haihtunut, tuntui siltä kuin olisi talon ilma jollakin tavoin puhdistunut, jokin nuhrainen nietos loppuun sulanut. Ja me elvyimme lopullisesti, kun parin päivän päästä joku ämmä tiesi Selman kirkolla mennessään puhelleen, "ettei hän viitsinyt siellä olla, kun ei annettu vaatettakaan muuta kuin pahanpäiväinen esiliinan rippunen, vaikka jo kuukauden työssä olin." Olimme sittenkin voittaneet tuon häijyn mustahiuksisen mutisijan.
LUMITUISKU
Kuuden vuoden ikäinen ihmistyttö, joka nyt sattumalta istuu yksin pesässään, isänsä pirtissä, tuntee tällä Jumalan ilmalla olevansa jonkun häntä itseänsä verrattomasti väkevämmän asian keskellä, lopulta sen puristuksessa. Hän istuu siinä kuin koulussa saamassa mestarilta oppia koko elämänsä iäksi.
Luonto on valinnut soveliaan hetken näyttäytyäkseen auliille oppilapselle semmoisena kuin on — suuri taivaan kokoinen, hiukan vähämielinen ja kuuro olento, joka ei osaa puhua, vaan jylisee ja huohottaa, ryskää ja raivoaa, on välillä vaiti ja joskus hymyilee. Silmä ei sitä näe katsoen, mutta mieli näkee sen katsomatta, kaikkialla pään päällä ja takana. Vaikka se ei puhu, on sillä omat mielihauteensa niinkuin kuuromykällä, ne tulevat ilmi arvaamattomina tekoina. Ei tiedä, mistä ja koska se on suuttunut ja hirmustunut, mutta siltä tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha, eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa — saman virsikirjan, josta luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin viemään kirkon hautaan…
Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa, kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään, mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä. Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein loppuun asti herätä.
Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla, siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.
Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä. Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta, joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää, se on tätä tämmöistä… Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain… Mutta isän oli myrsky silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne —. Ainu tiesi sen kaiken ja lähti, tuota tietä…
Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta — ne kuuluivat johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän — vaan siitä, kuinka kauan hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen pirttiin ei uskalla katsoa — sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita, joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen, jonka tietää toivottomaksi.
Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn väivähdyksen — ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.
Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.
Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään. Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.
Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri, tuttu, lämmin ja kotoinen.
* * * * *
Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta, vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa. Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole parempiakaan puhekumppaneita.
Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä. Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi, leikkilumipalloiksi.
Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä… Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.
LAPSEN SURU
Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.
Eilisilta — se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne, missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa, silmuineen, lintuineen, lämpöineen… Veren kulku vahvenee, muutamalla sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.
Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä… Silmät painuvat lopulta harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.
Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin jokin soma hepene.
Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.
Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa. Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan, kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat? Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti, tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia. Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin…
Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile, vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana, ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa katsella hopeakuvaa.
Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.
Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:
— Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä hakemaan isää talosta.
Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.
— Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. — Ole hiljaa nyt, ettei äiti kuole, supisee Riika. — Täti käy kiiruusti hakemassa isän kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.
Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa, joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.
Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi: "Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa ovelle päin tarttuen jo ripaan. — Ai-ai-ai — valittaa sairas. Kello käy, päivä sädehtii.
Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta, vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt. Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä. Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään. Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen epätietoisuus on korkeimmillaan.
Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno, kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse "vastustamista".
"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."
* * * * *
Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin, johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse ja supatti sille:
— Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti, kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.
Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä, jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään. Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.
Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua, jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian? sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin. Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.
* * * * *
Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. — Ei ole enää äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.
Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan. Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.
Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään. Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?
Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään — kyllä se sieltä pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.
— Missä äiti on?
— Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.
— Miksei äitiä enää auteta?
— Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.
Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen tilaansa.
Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä. Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.
Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan navetalle kompastellen ja itkien.
— Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.
Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin, kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin: hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy taaskin läpi isän sydämen.
Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.
TYHJÄ KOTI
Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä paikkakunnalla — tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen. He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva, omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi, kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen kysyttäessä vastaamaan: — Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.
— Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. — Mikä virka sillä teidän herralla on?
— Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi, enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.
— Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?
— Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa sanoilla ja äänellä.
— Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii.
Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.
* * * * *
Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut. Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan — ja monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin, kulta?
Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.
Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan äitiyttä koskevissa asioissa.
— Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.
— Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o' liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.
* * * * *
Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan, että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.
Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun; hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.
— Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva syvissä mietteissään.
Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään, kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.
Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden…
Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys. Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun, hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava. Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta — niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen… Mitähän lahjoja sillä on, kun se tulee suureksi… ylioppilaaksi… nuori herra Ilmari Lehtinen. Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita… Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä? Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän ominaisuuksiamme.
Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina… Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi; niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella silkillä verhottu korikin…
* * * * *
Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen valistuneempi… Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.
Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan… Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.
Hilja asui poikineen vanhempiensa luona — minnekkäpä hän muuallekaan olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain, lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.
Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan — äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei kykene siihen, mihin tuo nuori Hilja.
Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin, mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.
Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät vähin kaikki kolme naista — vaari ei ollut kotosalla — eikä mikään huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. — Tai kyllä äiti sittenkin on syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin mandolinistaan.
Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. — Sitä sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.
Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava, täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.
Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä, jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi — se "Lehtisen herrasväen palvelustyttö" — joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana, nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti, ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.
Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut mikään harvinaisuus. — Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin palvelija saa? Se saa kaksisataa ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.
Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja uhkasi jättää "mokoman herrasväen".
Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen. Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.
Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti nimittivät) — hän itki ja katui.
* * * * *
Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut. Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.
Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria. (Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin; hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen vanhempiensa luokse.
Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä. Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.
Vaari asteli Lehtisen rouvan luo — ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.
Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä viemään Ilmarin vaatteita — hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla, vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi, että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin oivallinen ja hyvää ennustava.
Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä, vaikkei siellä lasta ollutkaan.
Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta. Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.
Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.
KOULU
Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua. Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa. Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala siunatkoon pientä Lainaa."
Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara ja totinen tuntiviisari on jo melkein VII:n päällä. Sellainen on kellon ilme tänä aamuna.
Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia; Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.
Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole." Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi: "Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"
Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen. Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.
Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi, ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän pesäänsä — Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen. Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei, etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla myllyn laita?
Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan kiertään" — "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt. Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun" (Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan häntä silloin kuunnellut.
Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä. Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä. Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka vaan lienevät Antilan Mantan asiat….
Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan, jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä… Nyt hän muistaa, nuo ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy…
* * * * *
Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä mökiltä äidin tiukka huuto: — Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo aamulla ja myöhästyt.
Viljo nousi — tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.
* * * * *
"— SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs pääset lähteen."
Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon yli tavallisen lähtöajan.
Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia. Viisari yhä menee.
Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.
* * * * *
Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea. Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.
Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan. Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia. Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.
Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.
— Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.
— Ei o' kun leskenlehtiä.
— Ei o' kun kutinnunnuja.
— Kysytääs' opettajalta.
Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun. Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.
Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa. Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä — toiset laihoja ja laimeita, toiset pyöreitä pölvästejä — ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen, loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin. Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.
Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä ei kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui, että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.
Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja — niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja. "Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla", sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.
Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa. Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet — Viljo kertoo". Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille: "Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi oli kutinnunnu, koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten kirjoittanut muistikirjaansa.
"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".
Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden. Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.
Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:
— Ämmä tulee!
Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.
Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden — "Kutinnunnu" ja muutkin tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.
Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen katsonut kertaakaan eikä kysynyt.
Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon syyllisempiä kuin Viljo.
Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan? Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa, jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään. Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.
Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten myrteet.
Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä, muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo. Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.