KOLMAS NÄYTÖS.
Vierashuone Serebrjakovin talossa. Kolme ovea: oikealla, vasemmalla ja keskellä. — Päivä.
VOINITSKI, SONJA (istuvat) ja HELENA ANDREJEVNA (kävelee näyttämöllä, jotakin miettien).
VOINITSKI. Herra professori on suvainnut kutsua meidät kaikki tänään koolle tähän vierashuoneeseen kello yksi päivällä (Katsoo kelloa). Neljännestä vailla yksi. Hän tahtoo ilmoittaa jotakin maailmalle.
HELENA ANDREJEVNA. Luultavasti jonkun tärkeän asian.
VOINITSKI. Hänellä ei ole mitään asioita. Hän kirjoittaa loruja, haukkuu muita ja on mustasukkainen, siinä kaikki.
SONJA (Nuhtelevalla äänellä). Eno!
VOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa: hän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!
HELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö se jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä, mitä minun on tehtävä.
SONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit tehdä.
HELENA ANDREJEVNA. Esimerkiksi?
SONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän? Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa kävimme itse torilla jauhoja kaupalla.
HELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita talonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?
SONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan, kyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani. (Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja toimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee vain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi juttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh kävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea oli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on jättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita, ihan varmaan.
VOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani, ihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta, ruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne myöten — ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja me kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!
HELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette sydämetön!
(Tahtoo mennä pois).
VOINITSKI (Ei laske häntä). No, no, lintuseni, suokaa anteeksi… Minun on syy. (Suutelee kättä). Sovitaan pois.
HELENA ANDREJEVNA. Ei enkelilläkään riittäisi kärsivällisyyttä, tietkää se.
VOINITSKI. Sovinnon ja rauhan merkiksi tuon teille heti vihkon ruusuja; valmistin sen jo aamulla teitä varten… Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja…
(Menee).
SONJA. Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja.
(Molemmat katsovat ikkunasta).
HELENA ANDREJEVNA. On jo syyskuu käsissä. Mitenkähän pääsemme täällä yli talven! (Paussi). Missä on tohtori?
SONJA. Kamarissa eno Vanjan luona. Kirjoittaa jotakin. Olen iloissani, kun eno Vanja meni pois, minun pitää välttämättä puhua sinun kanssasi.
HELENA ANDREJEVNA. Mistä sitten?
SONJA. Mistäkö?
(Painaa päänsä hänen rinnoilleen).
HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän… (Silittää hänen hiuksiansa). Minä ymmärrän.
SONJA. Minä olen ruma.
HELENA ANDREJEVNA. Sinulla on kauniit hiukset.
SONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei! Kun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: "teillä on erittäin kauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset"… Olen rakastanut häntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki kuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen ja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa sisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua hänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso minuun, ei ole näkevinäänkään… Se on semmoista kitumista! Minulla ei ole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle voimia… Olen rukoillut kaiken yötä… Usein menen hänen luokseen, juttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin… Minulla ei ole enää ylpeyttä eikä voimia hallita itseäni… En voinut pidättää itseäni ja eilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan… Ja kaikki palvelijat, tietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.
HELENA ANDREJEVNA. Entä hän itse?
SONJA. Hän ei tiedä. Hän ei huomaa minua!
HELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen… Tiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan… Varovasti, viittauksilla… (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy elää epätietoisuudessa… Anna minun toimia!
(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).
Mainiota. Rakastaako hän vai ei — se on helppo saada selville. Ole rauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, — minä kuulustelen häneltä asiaa varovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää, rakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla käymään täällä. Niinhän?
(Sonja nyökäyttää myöntävästi päätään).
Sinulle on helpompi, kun et näe häntä. Emme lykkää asiata tuonnemmaksi, vaan tiedustelemme häneltä nyt heti. Hän lupasi näyttää minulle joitakin piirustuksia… Mene sanomaan, että tahdon nähdä häntä.
SONJA (Hyvin levottomana). Kerrothan sitten minulle kaikki suoraan?
HELENA ANDREJEVNA. Tietysti kerron. Mielestäni ei totuus, olkoonpa millainen taliansa, ole niin hirveä kuin epätietoisuus. Luota minuun, kyyhkyseni!
SONJA. Kyllä, kyllä… Minä sanon, että sinä tahdot nähdä hänen piirustuksiaan… (Menee ja seisahtuu oven luona). Ei, epätietoisuus on parempi… On edes toivoa…
HELENA ANDREJEVNA. Mitä sinä sanot?
SONJA. En mitään.
(Menee).
HELENA ANDREJEVNA (Yksin). Ei ole mitään pahempaa, kuin se kun tietää toisen salaisuuden eikä voi auttaa (Miettien). Hän ei rakasta Sonjaa — se on selvää, mutta miksei hän ottaisi Sonjaa vaimokseen? Hän ei ole tosin mikään kaunotar, mutta hänen ikäiselleen maalaistohtorille olisi Sonja kyllin kaunis. Hän on viisas nainen, ja niin hyvä ja puhdas… Ei, ei se ole sitä, ei… (Paussi). Minä ymmärrän tuota tyttö parkaa. Keskellä epätoivoista ikävää, kun ympärillä ei liiku ihmisiä, vaan tuommoisia harmaita tahroja, kun ei kuule muuta kuin tyhmyyksiä eikä tiedä mistään muusta kuin syömisestä, juomisesta ja makaamisesta, saapuu hän joskus, aivan erilaisena kuin muut, kauniina, hauskana, viehättävänä, ikäänkuin keskellä synkkää yötä nousisi kirkas kuu… Antautua ihailemaan semmoista miestä, unohtaa itsensä… Luulenpa, että minäkin olen häneen vähän ihastunut. Minulla on ikävä ilman häntä ja hymyilen, kun nyt ajattelen häntä… Eno Vanja sanoo, että suonissani muka virtaa vedenneidon verta. "Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne"… Entäpä sitten? Kenties, niin pitäisikin… Tahtoisin lentää kuin vapaa ilmanlintu pois teidän kaikkien luota, näkemästä unisia kasvojanne, kuulemasta keskustelujanne, ja unohtaa, että teitä onkaan maailmassa… Mutta minä olen pelkurimainen ja arka… Omatunto soimaa minua ankarasti. Hän käy täällä joka päivä, minä arvaan, miksi hän niin tekee, ja tunnen jo itseni syylliseksi, valmiiksi lankeamaan Sonjan eteen polvilleni, pyytämään anteeksi, itkemään.
ASTROV (Tulee kartogrammi kädessä). Hyvää päivää! (Puristaa kättä). Te tahdoitte nähdä maalauksiani?
HELENA ANDREJEVNA. Eilen lupasitte näyttää minulle töitänne… Onko teillä aikaa?
ASTROV. On tietysti (Levittää kartogrammin pikkupöydälle ja kiinnittää sen siihen nauloilla). Missä olette syntynyt?
HELENA ANDREJEVNA (Auttaen häntä). Pietarissa.
ASTROV. Missä oppilaitoksessa kävitte?
HELENA ANDREJEVNA. Konservatoriossa.
ASTROV. Siinä tapauksessa ei tämä teitä varmaankaan huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Miksi ei? En tosin tunne maaseutua, mutta olen lukenut paljon.
ASTROV. Tässä talossa on minulla oma pöytä… Ivan Petrovitshin kamarissa. Kun olen oikein väsynyt. melkein tylsistynyt, silloin nakkaan kaikki syrjään ja juoksen tänne ja huvittelen tämän ääressä tunnin tai pari… Ivan Petrovitsh ja Sofia Aleksandrovna laskevat tilejä helmilaudalla, minä istun heidän vieressään oman pöytäni ääressä ja maalaan — ja on niin lämmintä ja rauhallista, ja sirkka sirisee. Mutta sitä huvia en suo itselleni usein, kerran kuukaudessa… (Osoittaen kartogrammia). Katsokaa nyt tähän. Siinä on kuvattuna meidän piirikuntamme, semmoisena kuin se oli 50 vuotta sitten. Tumman- ja heleänvihreä väri osoittaa metsiä; puolet koko maa-alasta oli metsien peittämää. Missä vihreälle pohjalle on piirretty punainen verkko, siellä tavataan hirviä ja metsävuohia… Näytän teille siitä sekä kasviston että eläimistön. Tässä järvessä on elänyt joutsenia, hanhia, sorsia, ja niinkuin vanhat kertovat, siinä oli lintuja kaikenlaisia niin suunnattomat joukot, ettei voinut taivasta nähdä: niitä parveili kuin pilviä. Paitsi kirkonkyliä ja maakyliä näette siellä täällä hajallaan muutamia uudistaloryhmiä, karjakartanoita, raskolnikkojen erakkomajoja, vesimyllyjä… Sarvikarjaa ja hevosia oli runsaasti. Se näkyy vaaleansinisestä väristä. Esimerkiksi tässä kihlakunnassa oli vaaleansinistä väriä paksulta; niillä tienoin oli kokonaisia hevoslaumoja ja joka talolle kuului kolme hevosta. (Paussi). Katsokaamme sitten alemmaksi. Se näyttää, millaista oli 25 vuotta sitten. Silloin oli metsänä ainoastaan kolmasosa koko maa-alasta. Metsävuohia ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja heleänsininen väri on jo tullut vaaleammaksi. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Siirtykäämme kolmanteen osaan: se kuvaa piirikuntamme nykyistä tilaa. Viheriää väriä on vain paikka paikoin, ei yhtenä levynä, vaan täplittäin; sukupuuttoon ovat hävinneet hirvet ja joutsenet ja metsot… Entisistä syrjäkylistä, karjakartanoista, erakkomajoista ja myllyistä ei ole enää jälkeäkään. Yleensä osoittaa kuva yhtämittaista ja eittämätöntä taantumista, joka nähtävästi vielä saattaa jatkua ehkä 10-15 vuotta, ennenkuin se saavuttaa huippunsa. Te sanotte, että juuri siinä näkyy kulttuurin vaikutus, että vanhan täytyy alituisesti väistyä uuden tieltä. Niin, ymmärrän kyllä, jos näiden hävitettyjen metsien paikalla risteilisi lehtokujia ja rautateitä, jos siellä kohoaisi kouluja ja tehtaita, — kansa kenties tulisi terveemmäksi, varakkaammaksi, sivistyneemmäksi, mutta täällä ei ole merkkiäkään siitä! Piirikunnassa on samat suot, samat hyttyset, sama tiettömyys, köyhyys, kuumetauti, kurkkumätä, tulipalot… Yli voimien käyvä olemassaolon taistelu on synnyttänyt tämän taantumuksen; se on tuloksena hitaudesta, moukkamaisuudesta, täydellisestä itsetietoisuuden puutteesta, kun vilusta värisevä, nälkiintynyt, sairas ihminen pelastaakseen elämänsä rippeitä, suojellakseen lapsiaan vaistomaisesti, tietämättään käy käsiksi kaikkeen, millä vain saattaa tyydyttää nälkäänsä ja lämmittää itseänsä, hävittää kaikki ajattelematta huomista päivää… Hävitetty on jo melkein kaikki, mutta sensijaan ei ole vielä mitään rakennettu. (Kylmästi). Näen kasvoistanne, ettei tämä teitä lainkaan huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän siitä niin vähän…
ASTROV. Ei siinä olekkaan mitään ymmärtämistä, se ei yksinkertaisesti huvita.
HELENA ANDREJEVNA. Suoraan sanoen, ajatukseni olivat toisaalla. Suokaa anteeksi. Minun täytyy teitä vähän kuulustella, minua kiusoittaa, enkä tiedä, miten alkaa.
ASTROV. Kuulustella?
HELENA ANDREJEVNA. Niin, kuulustella, mutta… se on jotenkin viatonta laatua. Istukaamme! (Istuvat). Asia koskee erästä nuorta ihmistä. Puhukaamme niinkuin rehelliset ihmiset, niinkuin ystävät, ilman verukkeita. Puhelkaamme ja sitten unohtakaamme, mistä oli kysymys. Niinhän?
ASTROV. Niin.
HELENA ANDRRJEVNA. Asia koskee tytärpuoltani Sonjaa. Miellyttääkö hän teitä?
ASTROV. Kyllä, minä kunnioitan häntä.
HELENA ANDREJEVNA. Miellyttääkö hän teitä naisena?
ASTROV (Tuokion kuluttua). Ei.
HELENA ANDREJEVNA. Vielä pari kolme sanaa — ja sitten loppu. Ettekö ole huomannut mitään?
ASTROV. En.
HELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen sen silmistänne… Hän kärsii… Ymmärtäkää se ja… lakatkaa käymästä täällä.
ASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt… Ei ole aikaa… (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan… (Levottomana).
HELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin kuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan kiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan puhelleet, ja… ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies, ymmärrättehän… (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.
ASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin kenties ajatellut asiaa, mutta nyt… (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän kärsii, niin tietysti… Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä kuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te — viekas!
HELENA ANDREJEVNA. Mitä tämä merkitsee?
ASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen mielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä puhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan hämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä… Miksi ja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto, älkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen…
HELENA ANDREJEVNA (Ymmärtämättä). Peto? En ymmärrä mitään.
ASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri… Mielenne tekee uhreja! En ole kokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen, teitä olen kiihkeästi etsinyt — ja se huvittaa teitä kauheasti… No, entäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee käsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!
HELENA ANDREJEVNA. Oletteko menettänyt järkenne.
ASTROV (Nauraa hampaittensa läpi). Te olette arka…
HELENA ANDREJEVNA. Oo, en ole niin alhainen ja kehno, kuin te luulette!
Vannon sen teille.
(Tahtoo mennä).
ASTROV (Sulkien häneltä tien). Tänään lähden, enkä enää koskaan palaa, mutta… (Ottaa häntä kädestä, katsoo ympärilleen) missä tapaamme toisemme? Sanokaa pian: missä? Tänne voi tulla joku, sanokaa heti… (Intohimoisesti). Miten ihmeellinen, huumaava… Yksi suutelo… Tahdon suudella vain tuoksuvia hiuksianne…
HELENA ANDREJEVNA. Vakuutan teille…
ASTROV (Estäen häntä puhumasta). Miksi vannoa? Ei tarvitse vannoa. Ei tarvita turhia sanoja… Oo, kuinka kaunis! Millaiset kädet!
(Suutelee käsiä).
HELENA ANDREJEVNA. Jo riittää, vihdoinkin… menkää matkaanne…
(Tempaa pois kätensä). Olette pois suunniltanne.
ASTROV. Sanokaahan, sanokaa, missä tapaamme huomenna? (Ottaa häntä vyötäisistä). Näethän, se on välttämätöntä, meidän täytyy tavata toisemme.
(Suutelee häntä; sill'aikaa astuu sisään Voinitski ruusuvihko
kädessä ja seisahtuu oven poskeen).
HELENA ANDREJEVNA (Näkemättä Voinitskia). Armahtakaa… päästäkää minut…
(Painaa Astrovin pään rinnoillensa). Ei! (Tahtoo mennä).
ASTROV (Pitäen häntä kiinni vyötäisistä). Tule huomenna metsänhoitajan asunnolle… noin kello kaksi… Niinhän? Tuletko?
HELENA ANDREJEVNA (Nähdessään Voinitskin). Päästäkää! (Menee kovasti levottomana ikkunan luokse). Tämä on kauheata!
VOINITSKI (Laskee kukkavihkon tuolille; pyyhkii suuresti hämillään nenäliinalla kasvojansa ja niskaansa). Ei mitään… Niin… Ei mitään…
ASTROV (Äreästi). Tänään ei ole mikään huono ilma, kunnioitettava Ivan Petrovitsh. Aamulla oli pilvessä, aivan niinkuin sateen edellä, mutta nyt paistaa päivä. Vilpittömästi sanoen, syksy on ollut ihana… eikä vuodentulossa ole mitään moittimista. (Käärii kartogrammin rullalle). Sääli vain, että päivät ovat lyhentyneet…
(Menee pois).
HELENA ANDREJEVNA (Menee kiivaasti Voinitskin luokse). Teidän pitää ponnistaa voimanne ja käyttää kaikki vaikutusvaltanne, jotta minä pääsisin mieheni kanssa lähtemään jo tänään täältä! Kuuletteko? Jo tänään!
VOINITSKI (Pyyhkien kasvojansa). Mitä? No niin… hyvä. Minä näin kaikki, Helene, kaikki…
HELENA ANDREJEVNA (Hermostuneesti). Kuuletteko? Minun täytyy jo tänään matkustaa täältä pois!
(Serebrjakov, Sonja, Telegin ja Marina tulevat).
TELEGIN. Minäkään en ole ihan terve, teidän ylhäisyytenne. Jo pari päivää olen sairastellut. Päätä kivistelee…
SEREBRJAKOV. Missä ovat muut? Minä en pidä tästä talosta. Se on kuin mikähän labyrintti. Kaksikymmentä kuusi, äärettömän suurta huonetta, kaikki ihmiset hajaantuvat eri tahoille, niin ettei koskaan saa ketään käsiinsä. (Soittaa). Kutsukaa tänne Maria Vasiljevna ja Helena Andrejevna!
HELENA ANDREJEYNA. Tässä minä olen.
SEREBRJAKOV. Tehkää hyvin, herrat, istukaa.
SONJA (Mennen Helena Andrejevnan luokse, kärsimättömästi). Mitä hän sanoi?
HELENA ANDREJEVNA. Sitten myöhemmin.
SONJA. Sinä vapiset? Sinä olet kiihoittunut? (Uteliaasti tarkastelee hänen kasvojansa). Minä ymmärrän… Hän lupasi olla tästä lähtien koskaan täällä käymättä… niinkö? (Paussi). Sano: niinkö?
(Helena Andrejevna nyökäyttää päätään myöntävästi).
SEREBRJAKOV (Teleginille). Pahoinvoinnin saattaa vielä tyynesti kestää, olkootpa asiat kuinka tahansa, mutta tätä maalaiselämän järjestystä, sitä en voi sietää. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin pudonnut maasta johonkin vieraaseen taivaankappaleeseen. Istukaa, hyvät herrat, tehkää hyvin. Sonja! (Sonja ei kuule häntä, vaan seisoo, pää surullisesti painuksissa). Sonja! (Paussi). Hän ei kuule. (Marinalle). Ja sinä Marina, istu. (Marina istuu ja neuloo sukkaa). Hyvät herrat. Teroittakaa, niin sanoakseni, korvanne pelkäksi tarkkaavaisuudeksi. (Nauraa).
VOINITSKI (Ynseästi). Minua kenties ei tarvita? Saanko poistua?
SEREBRJAKOV. Et, juuri sinua täällä enimmin tarvitaan.
VOINITSKI. Mitä te minusta tahdotte?
SEREBRJAKOV. Te… Miksi olet suutuksissa? (Paussi). Jos olen jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan, niin anna se minulle anteeksi.
VOINITSKI. Jätä tuo sävy. Käykäämme asiaan… Mitä tahdot?
(Maria Vasiljevna tulee).
SEREBRJAKOV. Siinäpä on äitikin. Minä olen, hyvät herrat. (Paussi). Olen kutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille, että revisori on meille tulossa. Mutta leikki sikseen. Asia on vakavaa laatua. Kutsuin teidät koolle, hyvät herrat, pyytääkseni teiltä apua ja neuvoa, ja, tuntien teidän ainaisen hyväntahtoisuutenne, toivon ne saavani. Minä olen oppinut kirjamies, ja olen aina ollut vieras käytännölliselle elämälle. En voi tulla toimeen ilman ymmärtävien ihmisten neuvoja ja pyydän sinua, Ivan Petrovitsh, ja teitä, Ilja Iljitsh, ja teitä äiti… Asia on sitä laatua, että manet omnes una nox, se on: että me kaikki olemme kuolevaisia; minä olen vanha, sairas ja katson senvuoksi jo ajan tulleen järjestää varallisuussuhteeni, mikäli ne koskevat perhettäni. Elämäni on jo lopussa, en ajattele itseäni, vaan minulla on nuori vaimo ja alaikäinen tytär. (Paussi). Maalla eläminen on käynyt minulle mahdottomaksi. Me emme ole syntyneet maalaiselämään. Mutta niillä varoilla, jotka saamme tästä tilasta, on mahdoton elää kaupungissa. Jos esimerkiksi myymme metsää, niin se on poikkeuskeino, jota ei saa käyttää hyväkseen joka vuosi. Pitää keksiä semmoisia keinoja, jotka takaavat meille vakinaisen, jotenkin varman määrän tuloja. Olen ajatellut erästä semmoista keinoa ja saan kunnian esittää sen harkittavaksenne. Syrjäyttäen yksityiskohdat, selitän sen pääpiirteissään. Tilamme ei tuota keskimäärin enemmän kuin kaksi prosenttia. Esitän, että se myytäisiin. Jos muutamme siitä saadut rahat arvopapereiksi, niin saamme neljä tai viisi prosenttia, ja luulenpa, että saisimme jonkun tuhannen ylijäämää, joka tekee meille mahdolliseksi ostaa Suomesta pienen huvilan.
VOINITSKI. Seis… Kuuloni taitaa pettää. Kerro uudestaan, mitä sanoit…
SEREBRJAKOV. Että vaihtaisimme rahat korkoa tuottaviin arvopapereihin ja ostaisimme sillä summalla, mikä meille jää ylitse, itsellemme huvilan Suomesta.
VOINITSKI. Vähät minä Suomesta… Mutta sinä sanoit vielä jotakin muuta.
SEREBRJAKOV. Ehdotan, että möisimme tilan.
VOINITSKI. Sepä se juuri. Tahdot myydä tilan, erinomaista, mainio ajatus… Mutta mihin käsket minun muuttamaan äitivanhukseni ja tuon Sonjan kanssa?
SEREBRJAKOV. Kaiken sen järjestämme aikanaan. Ei kaikkea yhdellä kertaa.
VOINITSKI. Odotappas. Nähtävästi ei minulla tähän saakka ole ollut pisaraakaan tervettä järkeä. Tähän päivään asti olen tyhmyydessäni luullut, että tämä tila on Sonjan omaisuutta. Isävainajani osti tämän tilan sisarelleni myötäjäisiksi. Tähän saakka olen ollut lapsellinen, en ole ymmärtänyt lakipykäliä turkkilaiseen tapaan, ja olen luullut että tila menisi sisareltani Sonjalle perinnöksi.
SEREBRJAKOV. Niin, tila on Sonjan. Ei kukaan sitä kiellä. Enkä minä ole aikonutkaan myydä sitä ilman Sonjan suostumusta, lisäksi aion tehdä sen juuri Sonjan hyväksi.
VOINITSKI. Tämä on käsittämätöntä, käsittämätöntä! Tahi sitten olen minä tullut hulluksi, tahi… tahi…
MARIA VASILJEVNA. Jean, älä puhu Aleksanderia vastaan. Usko pois, että hän ymmärtää paremmin kuin me, mikä on hyvä ja mikä paha.
VOINITSKI. Ei, antakaa minulle vettä. (Juo vettä). Puhukaa mitä tahansa, niinkuin teitä haluttaa.
SEREBRJAKOV. En ymmärrä, miksi sinä kiivastut. Enhän minä sano, että ehdotukseni on paras mitä voi olla. Jos kaikki katsovat sen kelvottomaksi, niin en minä pidä siitä järkähtämättömästi kiinni.
(Paussi).
TELEGIN (Levottomasti). Minä, teidän ylhäisyytenne, tunnen tiedettä kohtaan ei ainoastaan harrasta kunnioitusta, vaan sukulaisuustunteitakin. Veljeni Gregori Iljitshin vaimon veli, Konstantin Trofimovitsh Lakedemonov, jos kenties suvaitsette tuntea, oli maisteri…
VOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta… Odota, sitten perästä päin… (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila ostettiin hänen sedältään.
SEREBRJAKOV. Ah, miksi minun pitäisi kysyä? Minkä tähden?
VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta. Kuulkaa nyt… Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan…
SEREBRJAKOV. Valitan, että tästä ensinkään ryhdyttiin keskustelemaan.
VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi, tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!
SEREBRJAKOV. En ymmärrä, mihin sinä tähtäät.
VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta sanonut. Koko aikana — niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin — olen saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa — eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään ruplalla!
SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.
VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi keppikerjäläinen!
MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Jean!
TELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi… minä vapisen… Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.
VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin myyrät neljän seinän sisällä… Kaikki ajatuksemme ja tunteemme kohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun töistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt kulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi inhoan!
TELEGIN. Älä viitsi, Vanja, älä viitsi… En voi…
SEREBRJAKOV (Vihaisesti). En ymmärrä, mihin sinä pyrit.
VOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi osasimme aivan ulkoa… Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki! Sinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki tuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan! Olet pettänyt meidät!
SEREBRJAKOV. Hyvät herrat! Sallikaa. Minä lähden matkaan!
HELENA ANDREJEVNA. Ivan Petrovitsh, vaadin teitä vaikenemaan!
Kuulitteko?
VOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole vielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun hyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet! Sinä olet pahin viholliseni!
TELEGIN. En jaksa… en jaksa… Pois lähden…
(Menee suuresti kiihtyneenä).
SEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en sitä kaipaa!
HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä.
(Huutaa). En voi enää kestää!
VOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea…
Jos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut
tulla Schopenhauer, Dostojesvki… Olen lasketellut pelkkiä loruja!
Minä tulen hulluksi… Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!
MARIA VASILJEVNA (Ankarasti). Tottele Aleksanderia!
SONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä vastaan). Marina! Marina kulta!
VOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää puhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä vielä muistat minua!
(Menee keskimäisestä ovesta).
(Maria Vasiljevna menee hänen perästään).
SEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa minut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla! Hän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun vieressäni… Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan minä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon…
HELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä!
Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.
SEREBRJAKOV. Mokoma heittiö!
SONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti, kyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin onnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun olit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja, kopioivat sinun papereitasi… kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno Vanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme kopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki… Me emme syöneet turhaan leipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi muistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!
HELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia
Herran nimessä, Aleksander… Rukoilen sinua.
SEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit… En syytä häntä siitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä oli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.
(Menee keskimäisestä ovesta).
HELENA ADNREJEVNA. Ole häntä kohtaan lempeämpi, rauhoita häntä…
(Menee hänen perästään).
SONJA (Puristautuen lujasti hoitajattareen kiinni). Marina! Marina kulta!
MARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa — ja lakkaavat… Kaakottavat — ja lakkaavat…
SONJA. Marina kulta!
MARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no, orpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai vatuista, niin se menee ohi… Älä ole niin palavissasi, orposeni… (Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat vimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.
(Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto;
Sonja hätkähtää).
MARINA. Vieköön sinut se ja se…!
SEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!
(Helena Andrejevna ja Voinitski taistelevat ovessa).
HELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa tänne! Hellittäkää, sanon minä!
VOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee sisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla! (Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan vimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele…
(Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille; Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu seinään, häntä huimaa).
HELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta… en voi jäädä tänne, en voi!
VOINITSKI (Epätoivoissaan). Oo, mitä minä teen! Mitä minä teen!
SONJA (Hiljaa). Marina kulta! Marina kulta!
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ivan Petrovitshin huone; se on samalla hänen makuukamarinsa sekä talon konttorihuone. Ikkunan ääressä suuri pöytä, sillä tilikirjoja ja kaikenlaisia papereita; pulpetti, kaappeja ja vaaka. Pienempi pöytä Astrovia varten; sillä piirustustarpeita ja värejä; vieressä pahvikotelo. Häkissä kottarainen. Seinällä Afrikan kartta, jota ei täällä nähtävästi kukaan tarvitse. Hyvin suuri, vahakankaalla päällystetty leposohva. Vasemmalla ovi, joka vie kamariin; oikealla ovi etukamariin; oikeanpuolisen oven edessä matto, jott'eivät talonpojat likaisi lattiata. — Syysilta. — Hiljaista.
(Telegin ja Marina istuvat vastakkain ja kerivät sukkalankaa).
TELEGIN. Kerikää nopeammin, Marina Timofejevna, tuossa paikassa tullaan meitä kutsumaan jäähyväisille. Ne jo käskivät valjastamaan hevosia.
MARINA (Koettaa keriä kiireemmin). Vielä on vähän jälellä.
TELEGIN. Ne matkustavat Harkoviin. Aikovat asettua sinne.
MARINA. Se onkin parempi.
TELEGIN. Säikähtivät… Helena Andrejevna sanoo, ettei hän tahdo viipyä enää tuntiakaan täällä, ja hän kiirehtii miestänsä "lähtekäämme, lähtekäämme… muuttakaamme Harkoviin, hankkikaamme siellä asunto ja palatkaamme sitten hakemaan tavaroita täältä…" He vievät vain vähän tavaroita mukanaan. Nähkääs, Marina Timofejevna, kohtalo ei sallinut heidän elää täällä. Ei sallinut… Niin oli ennakolta määrätty.
MARINA. Niin onkin parempi. Eilen nostivat semmoisen melun ja tappelun — kerrassaan häpeä!
TELEGIN. Niin, se oli aihe, joka olisi ansainnut Aivasovskin siveltimen.
MARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme elää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello kahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella — istumme syömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla maailmassa… kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan, kun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.
TELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin makaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja… Tänä aamuna, Marina Timofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle jälestä: "Hoi, sinä, armoleivän syöjä!" Ja se koski minuun niin katkerasti!
MARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme
Jumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan
Petrovitsh — ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa!
Kaikki, kaikki… Mutta missä on Sonja?
TELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan Petrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä mitään pahaa.
MARINA. Missä on hänen pistolettinsa?
TELEGIN (Kuiskaten). Minä kätkin sen kellariin!
MARINA (Hymähtäen). Kaikkeakin!
(Pihalta saapuvat Voinitski ja Astrov).
VOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä, jättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!
TELEGIN. Heti paikalla, Vanja.
(Poistuu varpaisillaan).
MARINA. Hanhi taas kaakattaa!
(Kerää langat ja menee).
VOINITSKI. Jätä minut!
ASTROV. Suurimmalla mielihyvällä, minun olisi jo aikaa sitten pitänyt lähteä täältä, mutta, sanon sen vielä kerran, minä en matkusta, ennenkuin sinä annat takaisin sen, mitä olet minulta ottanut…
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta mitään.
ASTROV. Puhun vakavasti — älä viivyttele. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten.
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.
(Molemmat istuvat.)
ASTROV. Niinkö? No odota vielä hetkinen, mutta anna sitten anteeksi, jos täytyy käyttää väkivaltaa. Me sidomme sinut köysiin ja panemme tarkastuksen toimeen. Sanon tämän aivan vakavasti.
VOINITSKI. Kuten haluttaa. (Paussi). Näytellä semmoista pöllön osaa: ampua kaksi kertaa eikä saada kertaakaan sattumaan! Sitä en anna koskaan itselleni anteeksi!
ASTROV. Jos tulee halu ampua, niin voithan paukauttaa omaan otsaasi.
VOINITSKI (Kohauttaen olkapäitään). Kummallista. Olen tehnyt murhayrityksen, mutta minua ei vangita eikä vedetä oikeuteen. Nähtävästi pidetään minua mielipuolena. (Nauraen ilkeästi). Minä — mielipuoli, mutta mielipuolia eivät ole ne, jotka eivät kätke lahjattomuuttaan, tyhmyyttään, taivaaseen huutavaa sydämettömyyttään professorin, tuon oppineen velhon naamarin taakse. Eivätkä ole mielipuolia nekään, jotka menevät naimisiin vanhojen ukkorahjusten kanssa ja sitten pettävät heitä kaikkien nähden. Minä näin omin silmin, kuinka sinä syleilit Helenaa.
ASTROV. Niinpä kyllä, syleilinpä niinkin, ja tuossa on sinulle.
(Näyttää pitkää nenää).
VOINITSKI (Vilkaisten ovelle). Ei, mielipuoli on se maa, joka vielä kantaa teitä pinnallansa.
ASTROV. Hm, tyhmyyksiä.
VOINITSKI. Entä sitten, minä olen mielipuoli, syyntakeeton, ja minulla on lupa lasketella tyhmyyksiä.
ASTROV. Vanha juttu. Sinä et ole mielipuoli, vaan yksinkertaisesti narri. Linnunpelätti. Ennen aikaan pidin jokaista narria sairaana, epänormaalisena, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaalinen tila on — olla narri. Sinä olet täysin normaalinen.
VOINITSKI (Kätkee kasvot käsiinsä). Hyi! Jospa tietäisit, kuinka minua
iljettää! Tätä häpeäntuntoa ei voi verrata mihinkään tuskaan.
(Inhoten). Sietämätöntä! (Painuu pöytää vasten). Mitä minun on tehtävä?
Mitä minun on tehtävä?
ASTROV. Ei mitään.
VOINITSKI. Anna minulle jotakin! Oi Jumalani… Minulla on ikää 47 vuotta; jos otaksuisin eläväni 60 vuotiseksi, niin minulla on vielä edessä kolmetoista vuotta. Pitkä aika! Miten elän nuo kolmetoista vuotta? Mitä teen, miten saan ne kulumaan? Oo, käsitäthän… (Pusertaa suonenvedon tapaisesti Astrovin kättä) käsitäthän, jospa voisi elää elämänsä loppuajan uuteen tapaan. Jospa voisi nukkua kirkkaaseen, hiljaiseen aamuun asti ja tuntea, että elämä alkaa uudestaan, että kaikki entisyys on unohdettu ja haihtunut niinkuin savu (Itkee). Alkaa uutta elämää… Kuiskaa minulle, miten alkaa… mistä alkaa…
ASTROV (Inhoten). No, ole nyt! Mitä uutta elämää tässä vielä! Meidän asemamme, sinun ja minun, on toivoton.
VOINITSKI. Niinkö?
ASTROV. Olen siitä vakuutettu.
VOINITSKI. Anna minulle jotakin… (Osoittaa sydäntään). Täällä polttaa.
ASTROV (Huutaa vihaisesti). Lakkaa jo! (Leppyen). Ne, jotka elävät sata, pari sataa vuotta meidän jälkeemme ja jotka halveksivat meitä siitä syystä, että olemme kuluttaneet elämämme niin tyhmästi ja järjettömästi, — ne kenties keksivät keinon, miten voidaan olla onnellisia, mutta me… Meillä, sinulla ja minulla, on yksi ainoa toivo. Se toivo, että kun me lepäämme haudassamme, niin meitä katsomaan tulevat haamut, kenties ystävällisetkin. (Huoaten). Niin, veljeni. Koko piirikunnassa oli ainoastaan kaksi kunnollista, intelligenttiä ihmistä: minä ja sinä. Mutta kymmenkunnassa vuodessa tämä poroporvarillinen, inhoittava elämä on vienyt meidät alaspäin; se on mädänneillä höyryillään myrkyttänyt veremme, ja me olemme muuttuneet samanlaisiksi tolvanoiksi kuin kaikki muutkin. (Vilkkaasti). Mutta sinä älä ärsytä minua kuitenkaan. Anna pois, mitä olet ottanut minulta.
VOINITSKI. En ole ottanut sinulta niin mitään.
ASTROV. Sinä olet ottanut matka-apteekistani morfiinipullon. (Paussi). Kuule, jos mielesi tekee kaikin mokomin päättää päiväsi, niin mene metsään ja ammu siellä luoti otsaasi. Mutta anna pois morfiini, muuten ruvetaan puhumaan ja arvelemaan, että minä olen antanut sen sinulle… Minulle on kyllin siinäkin, että minua tullaan hakemaan sinun ruumistasi avaamaan… Luuletko sen olevan hauskaa?
(Sonja tulee).
VOINITSKI. Jätä minut.
ASTROV (Sonjalle). Sofia Aleksandrovna, enonne on ottanut apteekistani morfiinipullon eikä anna sitä takaisin. Sanokaa hänelle, että se on… tyhmää, mieletöntä. Niin, eikä minulla ole aikaa. Täytyy lähteä.
SONJA. Eno Vanja, oletko ottanut morfiinia?
(Paussi).
ASTROV. Hän on ottanut. Olen siitä vakuutettu.
SONJA. Anna pois. Miksi peloittelet meitä? (Hellästi). Anna pois, eno Vanja! Minä olen kenties yhtä onneton kuin sinä, kuitenkaan en heittäydy epätoivoon. Minä kestän ja kestän edelleenkin, kunnes päiväni itsestään päättyvät… Kestä sinäkin. (Paussi). Anna pois! (Suutelee hänen käsiänsä). Rakas kunnon eno kulta, anna takaisin! (Itkee). Sinä olet hyvä, säälit meitä ja annat takaisin. Koeta kestää, eno! Koetathan!
VOINITSKI (Ottaa pöytälaatikosta pienen pullon ja ojentaa sen Astroville). He tuoss' on! (Sonjalle). Mutta täytyy pian päästä työhön, pian tehdä jotakin, muuten en voi… en voi…
SONJA. Niin, niin, työhön. Kun vain olemme saattaneet omaisemme matkalle, niin istumme heti työhön… (Hermostuneesti selailee papereita pöydältä). Meillä on kaikki laiminlyöty.
ASTROV (Panee pullon apteekkilaukkuunsa ja vetää nahkahihnat kiinni).
Nyt matkaan.
HELENA ANDREJEVNA (Tulee). Ivan Petrovitsh, tekö täällä? Me matkustamme tuossa tuokiossa. Menkää Aleksanderin luokse, hän haluaa puhua teille jotakin.
SONJA. Mene, eno Vanja. (Ottaa Voinitskia käsivarresta) Menkäämme.
Sinun täytyy tehdä sovinto isän kanssa. Se on välttämätöntä.
(Sonja ja Voinitski menevät).
HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden. (Ojentaa kätensä Astroville). Hyvästi.
ASTROV. Joko nyt?
HELENA ANDREJEVNA. Hevoset ovat jo valjaissa.
ASTROV. Hyvästi.
HELENA ANDREJEVNA. Tänään te lupasitte minulle lähtevänne täältä pois.
ASTROV. Kyllä muistan. Heti lähden. (Paussi). Pelästyittekö? (Ottaa häntä kädestä). Olikohan se todella niin hirveätä?
HELENA ANDREJEVNA. Oli.
ASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin metsänvartijan talossa…
HELENA ANDREJEVNA. Ei… Se oli jo ennen päätetty… Ja senvuoksi minä katson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty… Yhtä seikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että kunnioittaisitte minua.
ASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa, teillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole minkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte huomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan, että se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi Harkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa…. Se olisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis… Täällä on kruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin…
HELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette… Minä olen teihin suutuksissani, mutta kuitenkin… muistelen teitä mielihyvällä. Te olette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja senvuoksi — miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No, puristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää muistelko minua vihaten.
ASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa… (Mietteissään). Tuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän olemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne kanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä hääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää työnsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä. Molemmat te — hän ja te — tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne. Minä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan aikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat talonpojat karjojansa… Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa kaikkialle, mihin vain tulette… Minä tietysti lasken vain leikkiä, mutta kaikki on… kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te jäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin mennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut… terveellistä. Matkustakaa siis. Finita la comedia!
HELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen sukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.
ASTROV. Miten kummallista… Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi… emme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno… Mutta nyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut ruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun… suudella teitä… Näkemiin asti… Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin… hyvä on.
HELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen ympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä! (Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen toisistaan). Täytyy lähteä.
ASTROV. Lähtekää pian. Jos hevoset ovat valjaissa, niin matkustakaa pois.
HELENA ANDREJEVNA. Tänne tulee ihmisiä, luulen.
(Molemmat kuulustavat).
ASTROV. Finita!
(Serebrjakov, Voinitski, Maria Vasiljevna kirja kädessä,
Telegin ja Sonja tulevat).
SEREBRJAKOV (Voinitskille). Ken vanhoja esiin kaivaa, siltä silmä puhki. Sen jälkeen mitä on tapahtunut näinä muutamina hetkinä, olen minä elänyt sielussani niin paljon ja miettinyt niin paljon, että luulisin voivani kirjoittaa jälkeentuleville opiksi kokonaisen tutkimuksen siitä, miten on elettävä. Mielelläni suostun anteeksipyyntöösi ja pyydän itsekkin anteeksi. Jää hyvästi!
(Hän ja Voinitski suutelevat toisiansa kolme kertaa).
VOINITSKI. Saat tästä lähtien täsmälleen saman, minkä sait aikaisemmin.
Kaikki jää entiselleen.
(Helena Andrejevna syleilee Sonjaa).
SEREBRJAKOV (Suutelee Maria Vasiljevnan kättä). Marinan…
MARIA VASILJEVNA (Suudellen häntä). Aleksander, otattakaa taas ja lähettäkää minulle valokuvanne. Tiedättehän, miten paljon teistä pidän…
TELEGIN. Jääkää hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Älkää unohtako meitä!
SEREBRJAKOV (Suudellen tytärtään). Hyvästi… Hyvästi kaikki (Ojentaen kätensä Astroville). Kiitän teitä hyvästä seurasta… Kunnioitan teidän ajatustapaanne, teidän viehättäviä ominaisuuksianne ja innostustanne, mutta sallikaa vanhuksen jäähyväishetkellään tehdä teille yksi ainoa huomautus: hyvät herrat, pitää todella tehdä jotakin! Pitää tehdä jotakin! (Yleinen kumarrus). Voikaa hyvin! (Lähtee; hänen perästänsä menevät Maria Vasiljevna ja Sonja).
VOINITSKI (Suutelee voimakkaasti Helena Andrejevnan kättä). Hyvästi…
Antakaa anteeksi… Emme näe enää koskaan toisiamme.
HELENA ANDREJEVNA (Liikutettuna). Hyvästi, rakkaani. (Suutelee häntä päähän ja menee).
ASTROV (Teleginille). Mene sanomaan, että minullekin valjastettaisiin hevoset heti yksin tein.
TELEGIN. Kyllä, hyvä ystävä.
(Menee).
(Jäävät ainoastaan Astrov ja Voinitski).
ASTROV (Kerää pöydältä värit ja pistää ne matkalaukkuunsa). Miksi et mene saattamaan?
VOINITSKI. Menkööt menojansa, vaan minä… minä en voi. Minusta on raskasta. Pitää heti ryhtyä johonkin… Työhön, työhön! (Penkoo papereita pöydällä).
(Paussi; kuuluu kellojen helinää).
ASTROV. Nyt ne läksivät. Professori on kai iloissaan. Häntä ei saisi enää houkutelluksi tänne makealla leivälläkään.
MARINA (Tulee). Nyt ne läksivät.
(Istun nojatuoliin ja neuloo sukkaa).
SONJA (Tulee). Ne läksivät. (Pyyhkii silmiään). Suokoon Jumala onnellista matkaa. (Enolle). No, eno Vanja, ryhdytäänpä nyt johonkin.
VOINITSKI. Työhön, työhön…
SONJA. Siitä on jo kauan, kauan, kun viimeksi istuimme yhdessä tämän pöydän ääressä. (Sytyttää lampun pöydällä). Muste näyttää loppuneen… (Ottaa mustepullon, menee kaapin luokse ja kaataa mustetta). Minulla on ikävä, kun he läksivät.
MARIA VASILJEVNA (Tulee hitaasti sisään). Nyt ne menivät!
(Istuu ja syventyy lukemaan).
SONJA (Istuu pöydän ääreen ja selailee konttorikirjaa). Ensin kirjoitamme tilit, eno Vanja. Meillä on hirveästi laiminlyötyä. Tänään taas lähettivät hakemaan laskua. Kirjoita. Kirjoita sinä toinen, minä kirjoitan toisen…
VOINITSKI (Kirjoittaa). "Lasku… herra …lle."
(Molemmat kirjoittavat ääneti).
MARINA (Haukottelee). Rupeaa jo nukuttamaan…
ASTROV. On niin hiljaista. Kynät rapisevat, sirkka laulaa. Lämmintä, kodikasta… Ei tekisi mieleni lähteä täältä. (Kuuluu tiukujen kilinää). Hevosia valjastetaan… Ei siis auta muu kuin jättää jäähyväiset teille, ystäväni, ja jättää jäähyväiset omalle pöydälleni ja — sitten matkaan!
(Sovittaa kartogrammin pahvikoteloon).
MARINA. Ja miksi kävitte hyörimään ja pyörimään? Istukaahan.
ASTROV. En voi.
VOINITSKI (Kirjoittaa). "Ja vanhaa velkaa jälellä kaksi ja seitsemänkymmentä viisi…"
(Työmies tulee).
TYÖMIES. Mihail Lvovitsh, hevoset ovat valjaissa.
ASTROV. Odota. (Antaa hänelle apteekin, matkalaukun ja pahvikotelon).
Kas tuossa, ota nuo. Mutta katso, ettet riko pahvikoteloa.
TYÖMIES. Kyllä.
(Menee).
ASTROV. No-oh… (Menee jättämään jäähyväisiä).
SONJA. Milloinka me tapaamme toisiamme?
ASTROV. Luultavasti emme ennen kesää. Talvella tuskin… Tietysti, jos jotakin tapahtuu, niin lähettäkää minulle sana — tulen silloin (Puristaa molempia käsiä). Kiitos vieraanvaraisuudesta, hyvyydestä, ystävyydestä… sanalla sanoen, kaikesta. (Menee Marinan luokse ja suutelee häntä päähän). Hyvästi, vanhus.
MARINA. Niinkö sinä lähdet ilman teetä?
ASTROV. Kiitos, en halua.
MARINA. Kenties ottaisit ryypyn?
ASTROV (Epäröiden). No, olkoon menneeksi…
(Marina menee).
ASTROV (Paussin jälkeen). Sivuhevoseni on alkanut vähän ontua. Eilen vasta sen huomasin, kun Petrushka toi sitä juomaan.
VOINITSKI. Pitää kengittää uudestaan.
ASTROV. Täytyy poiketa Roshdjestvennon kylään sepän luokse. Ei auta muu (Menee Afrikan kartan eteen ja katselee sitä). Kylläpä tuolla Afrikassa mahtaa nyt olla kuumuutta — hirveästi!
VOINITSKI. Kyllä luultavasti.
MARINA (Palaa, kantaen tarjotinta, jossa on ryyppy viinaa ja palanen leipää). Ota siitä.
(Astrov juo viinaa).
MARINA. Terveydeksesi! (Kumartaa syvään). Ottaisit leipäpalan päälle.
ASTROV. Ei, hyvä näinkin… Ja nyt, voikaa hyvin. (Marinalle). Älä tule minua saattamaan, Marina. Ei tarvitse.
(Hän lähtee; Sonja menee perästä saattamaan häntä
kynttilä kädessä; Marina istuutuu nojatuoliinsa).
VOINITSKI (Kirjoittaa). "2 p:nä helmikuuta ruokaöljyä 20 naulaa… 16 p:nä helmikuuta taas ruokaöljyä 20 naulaa… Tattariryynejä…"
(Paussi).
(Kuuluu tiukujen kilinää).
MARINA. Nyt hän läksi.
(Paussi).
SONJA (Tulee takaisin, panee kynttilän pöydälle). Hän läksi.
VOINITSKI (Laskee helmilaudalla ja kirjoittaa muistiin). Sum… viisitoista… kaksikymmentä viisi…
(Sonja istuu ja kirjoittaa).
MARINA (Haukottelee). Ah, syntejämme…
(Telegin tulee varpaillaan, istuutuu oven pieleen
ja näppäilee hiljaan kitaraa).
VOINITSKI (Sonjalle, silittäen kädellään hänen hiuksiaan). Lapseni, kuinka raskas on elämäni! Oo, jospa tietäisit, miten minun on vaikea!
SONJA. Mitä tehdä, täytyy elää! (Paussi). Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon, eno, uskon palavasti, intohimoisesti… (Laskeutuu polvilleen hänen eteensä ja painaa päänsä hänen käsiinsä; väsyneellä äänellä). Me levähdämme!
(Telegin soittaa hiljaa kitarata).
SONJA. Me levähdämme! Me kuulemme enkelien laulua, näemme koko taivaan timanteissa, näemme, kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme hukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on tyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niinkuin hyväily. Minä uskon, uskon… (Kuivaa nenäliinallaan kyyneleitä enonsa silmistä). Rakas, rakas eno raukka, sinä itket… (Läpi kyynelten). Sinä et saanut elämässäsi tuntea iloa, vaan odota, eno Vanja, odota… Me levähdämme… (Syleilee häntä). Me levähdämme!
(Vartija kolkuttaa).
(Telegin soittelee hiljaa; Maria Vasiljevna kirjoittelee broshyyrin reunoihin; Marina neuloo sukkaa).
SONJA. Me levähdämme!
Esirippu hitaasti alas.
* * * * *
Ruhtinas Peter Krapotkin lausuu Venäjän kirjallisuutta käsittelevissä esitelmissään Anton Tshehovista m.m.:
"Ei kukaan (venäl. kirjailijoista) ole pystynyt niinkuin Tshehov kuvaamaan nykyisessä sivistyselämässämme ilmeneviä inhimillisiä puutteellisuuksia ja varsinkin sivistyneiden turmeltuneisuutta, haaksirikkoisuutta —"
"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa parempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi — — —"
"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin hiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden 'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin täydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala, jonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä aikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen pyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen egoisti. Mutta draaman loppu on toista. — — — Siinä helähtää Sonjan ja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä särkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon palavasti, intohimoisesti… Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre, joka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä — — —".