Enon rahat

language: Finnish

ENON RAHAT

Huvinäytelmä 3:ssa näytöksessä

Kirj.

TH. BARRIÈRE

Suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, A. W. Lindgrenin kirjapainossa ja kustannuksella, 1878.

JÄSENET:

 PLUMET, entinen turkitsia, 49 vuoden vanha.
 PHILIP PLUMET, hänen orpanansa, 35 v. v.
 DUTOCQ, 55 v. v. |
 SARAZIN, 60 v. v. | virasta eronneita everstejä.
 ROBINEAU.
 HENRIETTE, hänen vaimonsa, Plumet'in sisaren-tytär.
 MARTEL, Plumet'in toisen sisaren poika.
 LAURA, Martel'in vaimo.
 GALOUZOU, asian-ajaja, Lauran holhoja.
 LUCIEN, Plumet'in kummi-poika.
 CLEMENCE, Sarazin'in sisaren-tytär, 27 v. v.
 PAULINE PROTAT, 19 v. v.
 PALVELIA.

Tapaus: Ensimmäisessä näytöksessä Plumet'in luona Parisissa, toisessa ja kolmannessa Meurseault'in maatilalla Bourgognessa.

Ensimmäinen näytös.

Huone Plumet’in luona. Ruokasaliin johtava ovi perällä auki; ruokasalista näkyy katettu päivällispöytä.

Ensimmäinen kohtaus.

Robineau. Philip. Henriette.

Philip ja Robineau (istuvat pöydän ääressä vasemmalla, juoden madeiraa).

Philip. Tämäpä on saakelin hyvää madeiraa Tätä pitää orpanan toimittaa kosolta kellariinsa niin kauvan kuin tätä voipi saada.

Robineau. Miksi hänen pitää sitä niin kosolta toimittaa? Eihän eno itse milloinkaan juo madeiraa.

Philip (täyttää lasinsa). Mutta minä juon.

Robineau (eriks.). Niin sen kyllä huomaan!

Philip. Orpana on paitsi sitä kauniisti paikannut kätensä, kun möi turkitsemis-toimensa, siitäkin syystä saattaa hän, totta vie, panna pöydän kauniiksi.

Henriette. Oli se muka viisas työ, tuo mainittu myöminen. Olisi oikein hauska tietääkseni, kuka häntä neuvoi siten jättämään ammattinsa. Se ihminen on joko äärettömän tuhma tai sanomattoman ilkeä.

Philip. Minä se olin.

Henriette. Tekö? — Ja mitä teidän on sekaantumista senlaisiin seikkoihin?

Philip. Hm! Minun mielestäni on orpanan aika ajatella lepoa ja voittojensa nauttimista.

Henriette. Puoti ei ollut hänelle mikään rasitus — päin vastoin huvitus. Sen huomaa siitäkin, että hän, sen myötyään, lakkaamatta kävelee ja tuskittelee itsekseen.

Robineau. Minä ajattelen aivan samoin kuin vaimonikin.

Philip. No, minne minä nyt ristin maalaan?!

Robineau. Tuo iva ei ollut ollenkaan mehukas. Min'en milloinkaan kiistele vaimoni kanssa, kun tiedän hänen olevan oikeassa.

Philip (hymyillen). Mutta minä olen varsin merkinnyt, että tuo erinomainen yksimielisyys syntyy ainoastaan silloin, kun te alatte minua kaltata.

Henriette. Mutta saanko luvan kysyä, mitä te oikeastaan tarkoitatte! — Oletteko te milloinkaan kuullut meidän moittivan enoa hänen hyvän-luontoisuudestaan ja anteliaisuudestaan teitä kohtaan?

Philip. Anteliaisuudestaan?

Henriette. Minä olen, kuten miehenikin äsken sanoi, enon todellinen sisarentytär, ja te olette ainoastaan hänen orpanansa, mutta kuitenkin on hän tehnyt paljon enemmän teidän hyväksenne, kuin hän milloinkaan on tehnyt minun hyväkseni. Kun te joku aika sitte kauniisti suutuitte sotilaan virkaan, pelasti eno teidät siitä suurilla summilla, mutta min'en vielä ole virkannut teille siitä sanaakaan — en hiiskahtanutkaan. Olenko ehkä? (Istuu vasemmalle).

Philip (puoliääneen). Siitäpä minä pyytäisinkin saada olla vapaa.

Henriette. Nyt te olette jo kaksi vuotta kävellyt kädet taskussa, toimittamatta niin pienintäkään, olette vain elänyt minun enoni kukkarolla, aivan kuin olisitte ollut hänen esikoispoikansa. Min'en ole milloinkaan tehnyt siitä muistutusta, min'en ole milloinkaan sanonut ainoatakaan nuhde-sanaa, en teille enkä enollekkaan.

Philip. Rouva Robineau, te näytte vallan unohtavan, että minä olen hyödyttänyt taloa elatukseni edestä, minä olen auttanut Plumet-orpanaa hänen toimissaan.

Henriette (ivallisella hymyllä). Vai niin — vai olette?

Robineau. Ei, täm'ei hyödytä mitään. Älkäämme nyt enää pilkatko toisiamme. — Te olitte aina enemmän kafeessa kuin puodissa.

Philip (vakaasti). Hra Robineau! Teidän vaimollenne suon minä anteeksi hänen pienet koiranpäänsä, joita hän viskeli mulle vast’naamaa, mutta — —

Henriette. Mitä tuo taas on?

Philip (totisesti). Teiltä min'en kärsi sanaakaan tässä asiassa.

Robineau (äkkiä). Rakas ystävä, te ymmärsitte sanani varsin väärin, — min'en ollenkaan tahtonut loukata teitä, en milläänmuotoa — — −

Philip (kuin edellä). Näettekös, se ei ole mikään leikin asia. Ihmiset voisivat luulla minua — —

Robineau (k. e.). No, mutta rakas, paras ystävä — kuinka semmoista voisi tulla kysymykseenkään?

Henriette (nousee, väittäen). Ei millään muotoa — sehän juuri — — —

Robineau (vaimolleen). Ole vait sinä!

Philip (todellisella tunteella). Tietäkää, minä pidän orpanastani enemmän kuin te voitte aavistaakkaan. Minun sydämeni on niin kiintynyt häneen, ett'en luule voivani elää ilman häntä. (Lucien tulee sisään; katselee ikkunasta ulos).

Henriette (ivalla). Niin vai — aivan siten minäkin luulen.

Robineau (vaimolleen). Etkö sinä voi olla vaiti!

Henriette (miehelleen). Sinä olet katala jänisjalka! Kehno pelkuri!

Robineau. Enpähän! — Vaan hän tuossa on tottunut teräskaluja käyttämään — ja se on juuri minun heikoin puoleni.

Toinen kohtaus.

Entiset. Lucien.

Lucien. Luulenpa, häpeä olkoon, että hra Protat menee matkoihinsa — Niin, Pauline menee yksin huoneesen.

Philip (huomaa Lucienin). Kas vaan! Nuori hra Lucien!

Lucien. Anteeksi — min'en ollenkaan huomannut, että täällä oli ketään. (Kumartaa läsnä-olioille).

Philip. Mitä lemmon taakkaa te kainalossanne kannatte, nuori mies?

Lucien. Siinä on otteet kaikista asiaan kuuluvista kauppa-papereista. Minä luulin tapaavani orpanan täällä.

Henriette (painolla). Tarkoitatte luultavasti kummianne.

Lucien (kainosti). Hra Plumet on tavallaan myöskin minun orpanani. Minun äitini oli nimittäin hänen serkkunsa.

Robineau (vaimolleen). Huomaatkos, mitenkä tuo käärme jo alkaa nostella päätään.

Henriette (miehelleen). Meidän täytyy tarkoin pitää häntä silmällä.

Robineau (teeskennellyllä ystävyydellä). Anteeksi, nuori ystäväni, meidän täytyy jättää teidät. Enon poissa ollessa pitää vaimoni ja minun hoitaa taloutta. Meidän täytyy mennä käskyjämme antamaan (Menevät).

Philip. Ja minun pitää mennä katsomaan, että saamme oikeita viinejä pöydälle. — Hyvästi siksi! (Menee).

Lucien. Herralle kiitos, että menivät tiehensä! (Rientää Pauline'a vastaan).

Kolmas kohtaus

Lucien. Pauline.

Pauline. Hyvää päivää, hra Lucien!

Lucien. Minä tunsin teidän olevan rappusilla.

Pauline. Te näitte luultavasti, tuosta ikkunasta, minun tulevan?

Lucien. Niin — ja näin myöskin isänne sanovan teille jäähyväiset ja menevän pois. — Kai hän toki tulee päivälliselle?

Pauline. Tuskin. — Hän muisti yht'äkkiä, että hänen välttämättömästi oli puheltava asian-ajajansa, hra Galouzou'n kanssa, hän sanoi jäähyväiset ja jätti minut, kuten tavallista, ypö yksinäni seisomaan keskelle katua.

Lucien. Kuten tavallista? — Tapahtuuko se niin usein?

Pauline. Joka päivä. — Aina keväästä saakka on hän joka päivä noin kello 2:n aikana sanonut minulle: Pauline, pukeupas tänään vähän koreaksi, niin menemme ajelemaan Boulognen metsään. Minä olenkin joka kerta koettanut tehdä parastani toalettini suhteen — ja isä on ottanut suuren tukun karttapapereita matka-lektyyrikseen.

Lucien. No, onko hänellä vieläkin riita-asioita hoidettavana?

Pauline. Juuri tätä nykyä on hänellä seitsemäntoista. — Sitte me nousemme vaunuihin, mutta ennenkuin olemme ehtineet Champs Elysées'iin, muistaa isä joka kerta yht'äkkiä jonkun asian, josta hänen ihan välttämättömästi pitää heti paikalla puhella jonkun kanssa. — Sitten hän tavallisesti joko heti sanoo jäähyväiset, antaen minun ajaa yksinäni kotiin, tai, kuten toisinaan tapahtuu, ajamme yhdessä jonkun asian-ajajan luo, ja minä saan jäädä ulos vaunuihin ja monesti odottaa häntä kolme, neljä tuutia.

Lucien. Pikku Pauline-parka!

Pauline (hymyillen). Min'en saa koskaan nähdä Boulognen metsää. — Maltappa! Kun me tulemme aviopariksi, on minun ensimmäinen pyyntöni: Seuraa minua Boulognen metsään!

Lucien (huoaten). Niin, kun me tulemme aviopariksi! — Kylläpä sitä vielä saat odottaa.

Pauline. Miksikä niin? — Ethän vain luulekkaan, ett'emme saa toisiamme?

Lucien. Sen pahempi — minä pelkään sitä.

Pauline. Siihenpä ei pienintäkään syytä. Onhan mun isäni sen jo myöntänyt.

Lucien. Niin mutta sillä ehdolla, että minä ensin pääsen asian-ajajaksi — ja lisäksi sellaiseksi, jolla on asioita.

Pauline. No, ja siksihän sinä voit päästä milloin ikinä tahdot, Onhan sun nykyinen isäntäsi, hra Dubarle, heti valmis jättämään sinulle koko liikkeensä — tai miksi te sitä kutsutte.

Lucien. Aivan oikein, kun minä vain ensin lyön 100,000 franc'ia pöytään, tai ainakin hankin vankan takauksen siitä summasta. — Minä olen pyytänyt hra Plumet’iä, joka on ainoa rikas tuttavani, takaukseen, mutta hän kielsi.

Pauline. Hällä on siis jotain sinua vastaan?

Lucien. Ei mitään, kun hän vain saisi itse päättää, mutta hän on mokoma heikko olento, joka antaa nykäistä itseään joka nuorasta. Hän on aina samaa mieltä kuin se, jonka kanssa viimeksi puhuu. − Hän oli suuttunut äitiini, joka oli hänen serkkunsa siitä, että tämä oli mennyt miehelle, joka ei ollut varakas. Äitini kuoltua katui hän käytöstään, ja koetti parantaa sitä; hän otti minut turviinsa ja hoiti minua aivan kuin omaa lastansa. Mutta senpahempi on hänen lähimmäiset omaisensa päässeet vaikuttamaan häneen. Ne koettavat kaikin voimin saada häntä hylkäämään minut.

Pauline. Sitä olen minä jo kauvan aavistanutkin, ja olen senvuoksi keksinyt keinon, jolla saadaan eno meidän puolellemme. — Mitä luulet, jos koettaisimme naittaa hänet?

Lucien (hymyillen). Aiotko sinä naittaa hra Plumet'in?

Pauline. Minulla on eräs ystävä, joka on oikea enkeli, mitä hyvyyteen ja lempeyteen tulee; hän on kuin luotu enolle. Ensiksikin hän pitää sanomattoman paljon minusta, siis tulee hänestä varsin hyvä rouva Plumet meitä kohtaan. Toiseksi tulee hänestä hyvä avio-vaimo, sillä hän on hyvä kaikille, ja kolmanneksi on hän köyhä tyttö, jonka tulevaisuus juuri tämän naimisen kautta vakautuisi.

Lucien. No, ken on tuo kallis aarre, joka siten on sinun vallassasi?

Pauline. Clemence Dutocq, erään vanhan everstin sisarentytär. — Tiedäthän isälläni olevan pari kartanoa Bourgogne'ssa; aivan lähellä niitä asuu juuri tämä neiti Clemence soturi-enoineen, — niitä on kaksi, everstit Dutocq ja Sarazin. — Sarazin on oikea sota-karhu, hällä on noin pitkät viiksetkin, kuin minun parasollini. Elämä niiden kanssa on luonnollisesti kaikkea muuta kuin hauskaa, mutta kuitenkin pitää Clemence itseänsä onnellisena, josta huomaat, että hän aivan epäilemättä on hyvä ja tyytyväinen tyttö.

Lucien. Kuinka vanha hän on? Pauline. Seitsemän kolmatta. — Ikäänsä katsoen on hän ihan parahultanen Hra Plumet'ille.

Lucien (hymyillen). Tämä on kaikki mainiota — —

Pauline. Niin, eikö totta?! Lucien. Minulla ei ole mitään muuta tuota esitystäsi vastaan, kuin että sen toteutuminen — varovasti lausuen — on varsin epäiltävä, koska se on perustettu kahden personan naimiseen, jotka eivät toisiaan tunnekkaan ja jotka asuvat 60 penikulman päässä toisistaan. —

Pauline. Noo, eikö muuta — -? Minä olen jo puhunut vanhan eversti Dutocq'in kanssa hyvin paljon hra Plumet'istä. Minä olen kiitoksillani kohottanut hänet kymmenenteen taivaasen, ja olen kuvaillut Dutocq'ille, kuinka oivan naapurin hän hra Plumet'istä saisi. Isäni olen minä houkutellut myömään toisen kartanonsa Bourgogne'ssa. Nyt on ensimmäinen tehtävä, saada hra Plumet ostamaan sen, ja se kyllä onnistuukin, sillä eversti lupasi auttaa minua. — Kunhan Plumet vain saapi nähdä Clemencen, käypi kaikki aivan itsestään, siitä min'olen varma — Clemence suostuu, hra Plumet takaa sinulle 100,000 franc'ia, sinä pääset asian-ajajaksi, ja minä sinun vaimoksesi.

Lucien. Minä pelkään vain, että orpanani epävakaisuus kumoo koko sinun kauniit tuulen-tupasi. Mitä hän tässä silmänräpäyksessä päättää, sen hän melkein aina seuraavassa hylkää. Eilen esimerkiksi, myötyään varastonsa ja puotinsa hyödyllisillä ehdoilla, oli hän varsin ilon vallassa, — ja, minä voin varmaan vakuuttaa, tänään on hän aivan toivoton — — — (keskeyttää, huomattuaan Plumet’in tulevan)

Neljäs kohtaus.

Entiset. Plumet.

Plumet (its,, näkemättä toisia). Hm! Hm! — Se oli tuhmuus — suuri tuhmuus! — Jos olisin odottanut edes tulevaan kesään, ja sitte vasta myönyt — — (pudistaa päätään).

Lucien, (hilj. Pauline'lle). Kuulitkos!

Plumet (huomaa toiset). Tekö, neiti? — Kuinka isänne voipi?

Pauline. Kiitän! Aivan hyvin.

Plumet (Lucien’ille). No — ja mitä sinä tahdot?

Lucien. Minun piti puhella kanssanne tuosta − − −

Plumet. Niin, sinun piti puhella kanssani — mutta siitä on jo kokonainen tunti, kuin sinä tänne tulit, ja minä olen ollut tuossa viereisessä huoneessa; — miks'et tullut luokseni, kun sulla oli mulle asiaa?

Pauline. Minä pyysin häntä olemaan täällä pitämään minulle seuraa.

Plumet. Vai niin — se on toinen asia. — No, ja mitä sinä minusta tahdot sitten?

Lucien. Tässä on otteet kaikista papereista, jotka koskevat myömistä — —

Plumet (eriks.). Uh — oi! Tuota tuhmaa liikkeeni myömistä! Sepä vasta kiusoittavaa!

Lucien. Hra Dubarle tuo itse vielä tänäpäivänä koko kauppasumman.

Plumet (eriks., allapäin). Sitä ei siis ennää voi muuttaa — se on mahdotonta — tuiki mahdotonta! (Ään. Lucienille). Niin, niin — nyt sinä voit huoletta palata konttoriisi, kyllä minä pidän neidille seuraa. — Luultavasti jäisit mielemmin tänne lörpöttelemään aina päivälliseen saakka. Sen kyllä uskon, sillä minua pikkuisen aavistaa, ett'et sinä ole erinomaisempi ahkeruuden, säntillisyyden esikuva. (Istuu oikealle).

Lucien (eriks. Paulinelle). Hän kuuluu nykyään puhutelleen sukulaisiaan.

Plumet. Mutta minä huomautan sinulle yhden seikan, kummipoikani, — sinä olet varsin yksin, turvatonna maailmassa, sinun ei ole keltään odotettava pienintäkään apua. Muista tarkoin kohtalosi. Sinä kärsit äitisi vikojen tähden; niin käypi, kun totellaan ainoastaan omaa päätä, kuultelematta, mitä ymmärtäväiset ihmiset sanovat.

Lucien (vakavasti, painolla). Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein.

Plumet. Vai — niin! Minä olen siis aina vain väärässä. Minä olen arvattavasti mokoma vanha turhanpäiväinen lörppö? Niinhän!

Lucien. Mutta hyvä hra Plumet, kuinka minä — — —

Plumet (nousten). Sinä — hävytön ihminen!

Pauline. Mutta hra Plumet!

Plumet. Anteeksi, neiti. Mutta tuo — hän tuossa — — hän on niin korkeamielinen ja kiusoittava jupero, että — — hän on ihan äitinsä kuvainen!

Lucien (innostuen). Älkää aina äitiäni morkatko, sanon minä — — —

Pauline (keskeyttää Lucien'in, osoittaen häntä poistumaan).

Lucien (suutelee hänen kättään, menee oikealle).

Viides kohtaus.

Plumet. Pauline.

Plumet (huomaamatta Lucienin poistuneen). Vai niin! Minua kielletään tekemästä mitä itse tahdon − omissa huoneissani! — O'o — se on kaunista! – Tuoss on ovi, herraseni! Mene! — Matkoihis, sanon minä!

Pauline. Hyvä hra Plumet! — Johan Lucien meni — aikoja sitten.

Plumet (hämmästyen). Meni? — "Minun äitini meni miehelle, jota hän rakasti, ja siinä hän teki aivan oikein." — Onkohan koskaan kuultu mokomampaa! — Antaa hänen mennä — menköön vain tiehensä. — Minä olin oikeassa, se on varma. Mitäs te sanotte, neiti, enkös minä ollut aivan oikeassa?

Pauline. Ette.

Plumet (hämmästyen). E — — mitä — —?

Pauline. Niin, ehkä minä olen erehtynyt. Nuorella tytöllä ei olekkaan tarpeeksi kokemusta, voidakseen tuomita tuommoisessa riidassa.

Plumet. Aivan oikein.

Pauline. Mutta sen tiedän, hra Lucien tunsi itsensä hyvästi loukatuksi.

Plumet. Minä sanoin ainoastaan puhtaan totuuden.

Pauline. Hänellä oli kyynelet silmissä, mennessään ovesta.

Plumet. Oliko hällä kyynelet silmissä, — nyt, äsken? — Noo — kyllä kai hän toki tulee päivälliselle — tulee kyllä!

Pauline. Katkerata lieneekin yhä kuulla äitivainajaansa armottomuudella mainittavan.

Plumet. Niin, mutta — min'en ollutkaan armoton, — en millään muotoa. — Kenties — kenties minä olin vähän liian ankara? — Se on ehkä mahdollista.

Pauline. Niin, ankara te olitte - ankara juuri sitä miestä kohtaan, joka niin sanomattomasti pitää teistä.

Plumet. Niin, minä myöskin, minä myöskin. Minä pidän myöskin siitä poika-lurjuksesta oikein paljon, — Tarkoin ajatellen — olipa vähän ilkeätä, että minä äsken — äsken — — soisin, ett'en olisi sanonutkaan kaikkea — —

Pauline (kiekaillen). Tästälähin olette varoillanne — eikö niin?

Plumet (suutelee hänen kättään). Niin, niin, sulo-käpykkäni, minä olen varoillani, — — —

Pauline. Te olette oikein herttainen ihminen, hra Plumet, — (eriks.) ah, Herra, kuinka kauvan! (huomaa Robineaun ja Martel’in), Kas niin! Nyt onkin jo loppu!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Martel. Robineau (oikealla).

Martel ja Robineau (kumartavat Paulinelle).

Pauline (tervehdittyään). Eikö rouvanne vielä ole tulleet?

Martel. Ne ovat tuolla sisällä.

Pauline. Hyvä — minä menen tervehtimään heitä (Menee perä-ovesta)

Seitsemäs kohtaus.

Entiset paitsi Pauline.

Martel (Plumet'ille). No, hyvää päivää, enokulta! Minua suuresti ilahuttaa, nähdä sinut noin terveenä ja raittiina! — Minä luulin, toden totta, etten olisi ehtinyt tulemaankaan, kun mulla aina on aivan kädet täydet toimituksia.

Robineau (eriks). Kauniita toimituksia — sen saattaa sanoa!

Martel. Mutta, Herralle kiitos, sain toki kaikki kunnollisesti lopetetuksi — ja tässä nyt olen.

Robineau (Plumet'ille). Vaimoni ja minä olemme jo pari tuntia olleet täällä ja ikävällä odotelleet teitä.

Martel (eriks). Ja riidelleet ajan ratoksi.

Plumet. Niin, suokaa anteeksi viipymiseni, mutta minun täytyi aivan välttämättömästi puhella hänen kanssaan, joka puotini osti. — Minä tahdon, näette, tuon turhan puuhan loppuun niin pian kuin suinkin, ja siksi olenkin ollut liikkeellä aivan aamusta alkaen.

Robineau (kiihkeästi). Niin, te näytätte todellakin liian rasitetulta.

Martel. Sinä olet varsin vaalea, eno-hyvä.

Plumet. Ja kuitenkin voin vallan hyvin.

Robineau. Henriette huomasi huonon vointinne jo eilen illalla.

Martel (innolla). Niin, jo eilen aamulla varhain sanoi Laura minulle: Enolla on varmaankin joku vaiva.

Plumet. Minua ei toki vaivaa mikään — mikään erinomainen.

Martel. Niin, sinä aina sanot; mutta tiedätkö mitä, enokulta. Sinä varsin rääkkäät ruumistasi.

Robineau. Niin, teidän pitäisi todellakin pitää enemmän huolta itsestänne.

Martel. Ellet itsesi tähden niin toki meidän tähtemme, jotka sinusta niin sanomattomasti pidämme.

Robineau. Levähtäkäähän nyt vähän tässä nojatuolissa! (Viepi hänet siihen). Kas niin! Onko siinä hyvä istua? — Voitteko nyt paremmin?

Plumet. Kiitos, kiitos, lapsikullat! — Niin, nyt minä voin paremmin.

Robineau ja Martel (viittaavat toisilleen, ottavat tuolin kumpikin, istuvat).

Martel. Koska tämä seikka nyt kerran tuli puheeksi, et saa suuttua, me torumme sinua vähäsen, eno-hyvä.

Plumet. Mistä syystä, lapsikullat?

Robineau. Teidän jokapäiväisistä varomattomuuksistanne.

Martel. Tai oikeammin tuon rakkaan orpanasi varomattomuuksista, joihin sinä annat itsesi viekoitella.

Robineau. Muistakaahan toki, enokulta, Philip ei koskaan ole tehnyt muuta kuin syönyt, juonut ja maannut, — hänellä on todellakin varsin rautainen terveys; mutta jos te elätte hänen tavallaan, olette ennen puolen vuoden kuluttua neljän laudan suojassa.

Plumet. Mutta minä vakuutan — −

Martel. Ei mitään väitteitä, enokulta. Näinä viimeisinä aikoina olet sinä elänyt liian epäsäännöllisesti. Sinä olet aina ollut päivällis-seuroissa, huviretkillä, lyhyesti, sinä olet ottanut liian paljon osaa senlaisiin huvituksiin, jotka aivoja kuumentavat. Usko pois — sitä sin'et kauvan kestä. Anna sinä Philip'in elää niin hullusti kuin hän tahtoo, hänen terveytensä kyllä kestää, eikä häneltä rahojakaan puutu — siitä saa hän kiittää sinun hyvyyttäsi.

Plumet. Noo — en minä hänelle niin hirveän paljon anna, kuin te luulette.

Robineau. Niin, eihän se meitä liikuta. Rahat ovat teidän ja teillä on tietysti valta panna ne mihin itse tahdotte.

Martel. Niin tietystikin, luonnollistahan se, mutta terveytesi — se on vallan toista.

Robineau. Jos Philip todellakin pitäisi teistä, jos hän edes kunnioittaisi teitä, ei hän suinkaan saattaisi kuljettaa teitä kaikkialle: Ravintoloihin, yleisiin baaleihin ynnä muihin pimeyden paikkoihin. Chateau de Fleurs esim. ei ole juuri sopiva paikka teidän ollaksenne.

Plumet. Ei, aivan oikein — sinne mun ei olisi pitänyt mennä.

Martel. Philipin laita on vallan toinen, hän on juuri omiansa sellaisiin seuroihin.

Robineau. Niin. Hän etsiikin yhä ahkeraan sentapaista yleistä elämää.

Plumet. Niin, tarkoin ajatellen, liiankin ahkeraan.

Robineau. Hyvin mahdollista — vaan eihän se meitä liikuta.

Plumet. Mutta se liikuttaa minua. — Kukas senlaiset ilot maksaa — ei, häpeä olkoon, Philip ainakaan.

Martel. Sen voipi jokainen noin puolittain arvatakin.

Plumet. Hän pitää erinomaisen paljon suurellisen herran elämästä; ja kylläpä minun kukkaroni saapikin toisinaan tuntuvasti kärsiä siitä. — Eilen esim. sai hän minut houkutelluksi päivälliselle Véry'n luo ja arvatkaapa, kuinka paljon se kahden hengen ateria minulle maksoi? — 67 franc'ia 80 centimia.

Martel. Olipa se kelpo hinta!

Plumet. Se oli hävytön hinta! Nylkyrin hinta! — Sitten osti hän loge'n, kaikkein kalliimman, operaan ja — ajatelkaahan — antoi vaunujen odottaa koko illan teaterin edustalla. — Se ilta maksoi minulle 129 franc'ia 75 centimia. — Ei, se on toki liian hullua! — Ja sitten vielä — mikä on kaikkein pahin — hän pitää itse sitä semmoista mynttäämistä aivan luonnollisena ja merkillisen halpana. -Alanpa, tottamaar, uskoa, että hän pitää minua jonkinlaisena lypsy-lehmänään.

Robineau (nostellen olkapäitään). Sitä nyt ei kuitenkaan voi millään keinoin auttaa — —. Hän asuu teidän luonanne ja sitä on vaikea saada toiseksi.

Plumet. Kuinka niin? — Enhän minä, lempo soi, ole hänen kanssaan naimisissa, tiedän mä.

Martel. Ruman ilkeätä on, että juuri me olemme tulleet puhumaan tuosta seikasta. — Heittäkäämme se sen vuoksi hornan tuuttiin! Miettikäämme nyt ainoastaan sinun terveytesi varjelemista.

Plumet (nousee, toiset samoin, asema sama). Minun terveyteni varjelemista! Mitä te luulette Philip'in huolivan minun terveydestäni! Hän on ehkä, niinkuin äsken sanoittekin, syypää minun heikkouteeni, ett'ei mulla kenties enään ole pitkiä aikoja elettävänä. — Ehkä luulettelee hän saavansa periä minut. — Mutta siinäpä iskeekin poikonen kirveensä kiveen! Hän on jo saanut enemmän, kuin hänen osalleen tuleekaan, ja vaarinhan olisi, jos hän saisi menettää vielä muidenkin osan. — — Huomispäivänä sanon minä hänelle. Hakekoon itselleen toisen kortteerin, minun saa hän jättää. — Mikä pakko minun on osoittaa hyvyyttä ihmistä kohtaan, jok'ei minusta vähintäkään pidä.

Martel. Oikein ilkeätä, että juuri tämä seikka tuli puheeksi. — Ethän toki ole suutuksissa meille, kun olemme suoraan lausuneet ajatuksemme? Plumet. Mitä puhetta — —

Robineau. Me pidimme velvollisuutenamme teitä kohtaan, puhua asiat aivan suoraksi.

Plumet. Ja siitä minä teitä kiitän. Minä tiedän varmaan teidän molempain totisesti pitävän minusta.

Martel. Sehän luonnollista. Kuka sinusta pitäisi, ellen minä. Minähän olen sinun lähimmäinen sukulaisesi, todellinen sisaresi-poika.

Robineau (äkkiä). Aivan samoin sanoo aina Henriettekin, teidän todellinen sisarenne-tytär: "Kenen olisi enemmän pidettävä enosta, kuin minun", — sanoo hän aina. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon hän pitää teistä. Siksipä minä uskonkin teille erään salaisuuden, — mutta te ette millään muotoa saa olla sitä tietävinänne: Näinä viimeisinä viikkoina on hän ommellut tohveleja, joilla hän aikoo teitä ihastuttaa. Hän on oikein saanut silmänsä kipeäksi työstään.

Plumet. Oi, sitä enkeliä! Martel. Mutta mitäs sanot Laurasta, eno? Kuusi viikkoa on hän jo valvonut jok'ainoa yö kello kahteen, neuloen sinulle yö-lakkia.

Plumet. Niin. Te olette herttaisia ihmisiä? Teihin neljään voin minä huoletta luottaa; sillä te pidätte minusta vilpittömästi. Mutta te saattekin nähdä, ett'en sitä unhoita, — minulla on jo pieni lahja teitä kumpaistakin varten.

Robineau (teeskennellyllä väitökselle). No, mitäs semmoisista — — ei suinkaan?

Martel. (samoin). Ei suinkaan meidän sillä tavoin pidä osoittaa ystävyyttämme toisiamme kohtaan?

Plumet. Ei mitään pakinaa enää, lapsikullat! (Salaisesti). Minä olen pistänyt sivulle kaksikymmentä pientä 1000-franc'in arvoista lippua-, niistä te saatte kymmeneen mieheen.

Robineau. Enokulta, se on liian paljon! Ei − −!

Martel. Ihmiset voisivat luulla meidän rakastavan sinua ainoastaan kehnosta oman-voitonpyynnöstä — ainoastaan sinun povi-taskuasi.

Robineau. Me emme millään muotoa voi ottaa niin suurta lahjaa.

Martel. Emme, se on ihan mahdotonta, me emme saata!

Plumet. Ettehän te vain tahtonekkaan suututtaa minua. — Minä olen päättänyt ja määrännyt, että tuon summan pitää tulla teidän omaksenne — ja niin sen pitääkin.

Martel (pyyhkivinään kyyneleen silmistään). Oi, ääretöntä jalomielisyyttä!

Robineau (syleilee Plumet’iä). Rakas, kultaeno!

Martel (tekee heti samoin). Min'en saata koko elinaikanani kylliksi osoittaa kiitollisuuttani?

Plumet (liikutettuna). Kas niin, lapseni; — nyt ei enää sanaakaan tästä asiasta.

Robineau. Minun pitää heti mennä kertomaan vaimolleni tämä ilahuttava uutinen. — Jäätkö sinä tänne, Martel?

Martel. En. (Katsottuaan kelloonsa, eriks.). NicoIine odottaa minua kello viisi. (Ään.). Minulla on vähän toimittamista ennen päivällistä, enokulta, senvuoksi suonet anteeksi, että jätän sinut puoleksi tuntia.

Plumet. Älä vain millään muotoa myöhästy minun tähteni!

Martel. Hyvästi, enokulta. (Puristaa jälleen Plumet’iä rintaansa).

Robineau. Anna minunkin kerran vielä kiittää sinua — (tekee samoin).

Plumet (kyynelissä). Mun armahat, rakkaat lapseni!

(Robineau perä-ovesta, Martel oikealle pois, salaa tarkastellen toisiaan).

Kahdeksas kohtaus.

Plumet (yksin)

Voi, kuinka suloisen hyvät nuo kaksi on! Ja kuinka sydämellisesti ne minusta pitävät! Ja lisäksi ovat ne niin merkillisen yksimieliset — oikein sopusointuiset! (Istuu vasemmalle).

Yhdeksäs kohtaus.

Plumet. Martel.

Martel (palajaa, katsoo ympärilleen; menee varpaillaan Plumen’in luo).

Plumet. No? Minä luulin sinun jo menneen?

Martel (häristää leikillisesti sormellaan). Sinä olet toki aina tuo vanha — — — aina sinä annat hyvän sydämesi houkuttaa itsesi harhateille.

Plumet. Mutta johan me olemme kylläksi puhelleet tuosta turhasta seikasta.

Martel. Milloin ikinä vain huomaat olevasi tilaisuudessa tekemään jonkun hyvän, ylevän, työn, et sinä koskaan kysy ymmärrykseltäsi, vaan ainoastaan sydämeltäsi neuvoa.

Plumet. Mitä kummia sinä nyt jälleen tarkoitat?

Martel (katselee tarkasti ympärilleen). Meidän kesken puhuen, — sin'et tee ollenkaan viisaasti, antaessasi niin suuren summan Robineaulle. — Tunnethan sinä hänen hullumaisen halunsa yhä keksiä jotakin uutta. Nuo 10,000 franc'ia ovat vähän ajan kuluttua tuhlatut, joka ropo, johonkin tuhmuuteen; toisin sanoin, ne ovat kuin veteen viskatut.

Plumet. Hm, hm, — sitäpä min'en — häpeä olkoon — ollenkaan tullut ajatelleeksi.

Martel. Niin, tällä kertaa on katumus tietysti liian myöhäistä — mutta vastaiseksi — — —

Plumet (nousee, muuttaa asemaa). Myöhäistä? Miksikä se vielä on myöhäistä?

Martel. Olethan sinä jo luvannut tuon summan hänelle.

Plumet. Mutta eivätpä rahat vielä olekkaan hänen pivossaan!

Martel. Minulle on luonnollisesti samantekevä, annatko hänelle nuo 10,000 fr. tai et, — minä olen täyttänyt velvollisuuteni, kun olen sanonut, mitenkä hän niitä epäilemättä käyttää.

Plumet. Niin, siitä minä sinua kiitän.

Martel. Älä kuitenkaan kerro Robineaulle, että minä olen mitään puhunut, sillä moiset seikat maailma aina ymmärtää väärin. Hyvästi, eno. (Menee oikealle)

Plumet. Hyvästi siksi. (Yksinään). Martel on oikeassa, — hän on ihan oikeassa. Robineau on aivan semmoinen kuin hän sanoi, — turhanpäiväinen tuumamestari eikä muuta. Hänelle annetut rahat ovat todellakin kuin veteen viskatut. Minä olin liian ajattelematon, kun lupasin hälle niin suuren summan. — — — Hm, hm, kuinka se nyt — pistää vihakseni! — Minä luulen, että mun on paras suoraan sanoa hälle — — —

Kymmenes kohtaus.

Plumet. Robineau (tulee hiipien perältä) sitten Philip.

Robineau. Onnellinen sattuma, että saan silmänräpäyksen puhua kanssanne kahden kesken.

Plumet. Aivan sitä samaa toivoin minäkin, kun — — —

Robineau. Sallikaa minun ensiksikin vielä kerran kiittää teitä ja senjälkeen vakuuttaa, että teidän jalo lahjanne tulee mitä parhaimmalla ja viisaimmalla tavalla käytetyksi. Niin, minä voin luonnollisesti sanoa ja vakuuttaa sen ainoastaan omasta osastani.

Plumet. Te voitte luonnollisesti vakuuttaa ainoastaan omastanne — niin, luonnollisesti. Mutta miksi te sanotte sen niin merkillisen painavasti? — Onko teillä kenties jotain korvan takana?

Robineau (viekkaalla salakielisyydellä). Minullako — ei — minull’ ei suinkaan ole mit'ikinä korvani takana.

Plumet. Ehkä te luulette _Martel'in käyttävän osansa huonosti.

Robineau. Minulla ei ole mitään Martel’ia vastaan. Hän on perin kunnon mies — kaikkia muita pait itseään kohtaan.

Plumet. Kuinka niin?

Robineau. Tunnettehan te hänen naurattavan turhamaisuutensa. Hän tahtoo à tout prix koettaa onneaan kaunotarten keskuudessa, ja hänen onnistuukin löytää jonkunlainen onni erään luokan naisten kanssa; vaan — — —

Plumet. No mitä se hänen raha-asioihinsa koskee?

Robineau. Martel ei, näetten, ole kaunis ja − −

Plumet. Ei, ei — mutta sehän vieläkin vähemmin koskee raha-seikkoja.

Robineau. Hänen täytyy tietysti ostaa itsensä kauniiksi ja, uskokaa, se tulee kalliiksi.

Plumet. Mitä — -? Te luulette siis todellakin — —?

Robineau. Josko minä luulen! Rakas eno, koko Parisissa ei ole ketään, paitsi te ja Martel’in oma yksinkertainen vaimo, jok'ei tunne hänen huikentelevaisuuttansa.

Plumet. No, mutta onkohan koskaan kuultu mokomampaa!

Robineau. Kysykäähän Galouzoulta, asianajajalta, joka on Lauran holhoja, — hän voipi kertoa teille monta kaunista historiaa.

Plumet. Hm, hm, hm!

Robineau. Minä voin panna veikkaa vaikka kuinka suuren summan, että ne 10,000 fr., jotka äsken hälle lupasitte, ovat neljäntoista päivän kuluessa kuitti joka ropo: Hän syöttää ne ensimmäiselle kauniille kirsikka-huulelle, jolla vain on "kaksi riviä valkoisia" suussa.

Plumet (eriks.). Ja mokoma elävä koettaa vielä maalata muita mustaksi.

Robineau. Tietysti te käsitätte, eno-hyvä, ett'en minä sano tätä, jauhoittaakseni omaa kakkuani, eihän mulle siitä mitään hyötyä olisi. Mutta minä pidin velvollisuutenani, ilmoittaa teille Martel'in heikkouden, au'aista silmänne, jotta vasta voitte vartioita hyvää sydäntänne.

Plumet. Hän on siis oikea heittiö? Vallan pohjaton hupahauta?

Robineau. Vaikka hän perisi vuodessa kymmenen kertaa miljonan, olisi hän mies menettämään jok'ainoan rovon, sitä myöten kuin ne käsiinsä saa.

Plumet. Jumala armahtakoon semmoista "papin-säkkiä!"

Robineau. No, mutta, hyvä rakas eno, eihän sitä muuta saata odottaakkaan ihmiseltä, jolla ei milloinkaan ole pienintäkään tointa, ei ainoatakaan totista halua eikä taipumusta?

Plumet. Mutta minäpä en annakkaan rahojeni Martellin kautta mennä aivan kuin lahtarille, joka myöpi keitettyä soppa-lihaa, — tai muita epärehellisiä teitä - — — en; minä vedän massini suun tarkoin umpeen. Hällä ei ole nuo 10,000 fr. kourassa vielä!

Robineau. Mutta olettehan te jo luvannut ne hänelle; vaan vast’edes varmaankin kysytte minulta neuvoa, ennenkuin jälleen antautte jalomielisyytenne orjaksi.

Philip (tulee sisään, jää perälle).

Plumet. Niin teen! — Te olette ainakin totinen ja ahkera mies.

Robineau. Enokulta, minä olen yhä viettänyt yksinkertaista elämää. Minä olen tottunut tulemaan toimeen vähällä; mutta minä ymmärränkin kartuttaa tuota vähääni parhaimmalla tavalla. Olisittepa saanut nähdä, minkä ilon olisitte saanut rahoistanne, jos minä olisin saanut Martelinkin osan; saisittepa nähdä mitä minä tekisin, jos mulla vain olisi 20,000 — tai edes 15,000 fr.!

Philip (perällä its.). Hei, hei!

Plumet. Tarvitseisitteko ihan paikalla tuon summan?

Robineau. Tarvitseisin — minulla on suuri affääri tarjona, joka — —

Plumet. No, hyvä — te saatte 15,000 fr.

Robineau. Kiitoksia! Tuhansia, tuhansia kiitoksia, hyvä, rakas enokulta! (Syleilee häntä). Mutt'ei niin sanaakaan tästä Martel'ille — eikö niin?

Plumet. Ole sinä vain huoletta.

Robineau. Eikä Philip'illekään.

Plumet. Philip — hän menköön matkoihinsa, heti paikalla. Kiitos teille ja Martel’ille: Nyt "minä tunnen väkeni, ne ovat — — —"

Philip (on, tämän kuultuaan, hiipinyt ulos oikealle; tulee takaisin, antaa itsensä ilmi).

Robineau. (Plumet'ille). Tuossa hän onkin! Älkää nyt vain olko vaha-palanen!

Philip. Vaimonne tahtoi puhutella teitä, hra Robineau; hän on tuolla sisällä.

Robineau. Kiitos! (Plumet’ille). Älkää nyt vain olko mämmi, kuten tavallista. (Menee).

Plumet. (Suuttuu). Mämmi! — Nytpä minä kerrankin näytän, ett'en ole mämmi.

Yhdestoista kohtaus. Philip. Plumet.

Philip (lyhyesti ja vakaasti). Kuuleppas, orpana, mulla on sulle asiaa.

Plumet. Sepä sattumus — samoin on minullakin sinulle.

Philip. Mutta minä puhun ensiksi. — Minä tahdoin vain sanoa: Minä matkustan pois.

Plumet (hämmästyy). Matkustat pois? — Kuinka niin?

Philip. Kuinka, minä kokoan kapineeni sanon jäähyväiseni? — ja menen matkoihini, sehän luonnollisinta.

Plumet. Mutta Philip — — —

Philip. Ei mitäkään loruja! — Se on jo kauvan maannut mielessäni, mutta nyt minä sen panen toimeen. Sinä olet perinpohjin hyvä mies, orpana, ja tuleepa vihdoin sekin päivä, jona sinä myönnät, että täälläkin, liivin alla (lyöpi rintaansa) tykytteli hyvänlainen kapine.

Plumet. Herran päivät, miksi sinä rintaasi tuoten rääkkäät?

Philip. Minä tiedän kyllä, että minullakin on pienet vikani. (Ään.; kuni kumoten jonkin väitettä). On, minulla on vikani, jos niitä vioiksi voipi sanoa. Minä olen laiska, minä pelaan korttia, juon ja pidän lemmon paljon kauniista naisista, mutta kuitenkin on mulla sydän paikan paikassa. Ymmärrätkös, mun sydämeni on paikan paikassa!

Plumet. Mutta enhän minä ole sitä koskaan epäillytkään.

Philip. Et sinä, vaan nuo kaksi Laban'ia, israelilaista, nuo — — — no niin! Minä kyllä tiedän, ketä tarkoitan, ja siit'ei sanaakaan enää.

Plumet (tyytyväisnä). Ei, siinä olet oikeassa, jätetään se seikka sikseen. (Eriks.). — Hän menee tiehensä, ihan itsestään — minun ei tarvitse sanoa sanaakaan — sepä hyvä!

Philip (kuin olisi hänellä jotain kysytty). Minnekkö matkustan?

Plumet. Sit’en ole kukaan kysynyt. En minä ainakaan.

Philip (kuin ei.). Mistäkö elän?

Plumet. Enhän minä sitäkään kysynyt — —

Philip. Se ei ketään liikuta! — Minä menen Algier'iin. Otsani hiessä koen ansaita elatukseni ynseällä, vieraalla maalla.

Plumet. Ei, anteeksi, ystäväni, Algier kuuluu olevan erinomaisen hedelmällistä maanlaatua.

Philip (ivalla). Oo — vai niin — todellakin? Siellä varmaankin lentää paistettuja varpusia kurkkuni täyteen, kun vain suuni aukasen, niinhän?!

Plumet. Sitä min'en juuri tarkoittanut, vaan − − −

Philip (yhä ivalla). Tiettyä se, Afrikahan on suloinen paradisi, Eldorado, kaivattu maa, johon minä toivon ikävällä matkustan: elämä on siellä nautintoa vain. — — — Vai niin, sinä luulet siis, että minä ainoastaan huvikseni matkustan oudoille aloille, kuollakseni siellä puutteessa ja kurjuudessa kaukana syntymä-maastani, — ihanasta, armaasta syntymämaastani!

Plumet (kuivasti). No, mutta, saateri olkoon, enhän minä ole sua pakoittanut Afrikaan menemään —

Philip. Enhän minä sitä sanokaan. Mutta kun minä turhamaisen arkatuntoisuuteni tähden tykkänään uhraan itseni, syöksen itseni kurjuuteen, ei sinun toki pitäisi sanoman, että minä teen sen ainoastaan huvikseni.

Plumet. Mutta, herran-enkeli, mies!

Philip. Mikäkö se arkatuntoisuus on? — Niin, sen olisin kernaammin pitänyt salassa — —

Plumet. Voithan sen vieläkin tehdä — min'en ole ollenkaan utelias — —

Philip. Mutta koska sinä sen niin välttämättömästi tahdot tietää, niin Herran nimeen sitten. Minä jätän sinun talosi, kun kunniani ja sydämeni ei salli minun nähdä, mitenkä tuo hävytön Robineau ja tuo ilettävä Martel surkuteltavan häpeällisesti tanssittavat sinua pillinsä mukaan.

Plumet. Mutta Philip — -!

Philip. Sinä olet sokea, ystäväiseni, umpisokea! — Sin'et — surkeata kyllä — ollenkaan näy huomaavan, että se teeskennelty rakkaus, jota he niin kukkurapäisesti sinua kohtaan osoittavat, yksinomaisesti tarkoittaa sinun rahojasi.

Plumet (alkaa epäillä). Luuletko todellakin — —?

Philip. He toivovat saavansa periä sinut, ja pitävät nyt jo sinun omaisuuttasi omanaan. Siksi heidän mieltänsä kirveleekin nähdessään sinun huvittelevan, välin panevan molemmat koipesi liikkeelle, kun luulettelevat että se käypi heidän kukkarolleen — sillä mitä sin'et eläissäsi kuluta, se jääpi muka heille.

Plumet. Min'en voi uskoa sanojasi.

Philip. Koetapas tuhlata rikkautesi, tai − mikä varmaankin on enemmän mielesi mukaista − panepas omaisuutesi aivan nipusta nappuun johonkin elatuskorko-laitokseen, niin saatpa nähdä, miten koko perheen rakkaus sinua kohtaan haihtuu, kuin nukkuvan huokaus.

Plumet. Niin, hyvin mahdollista, että olet oikeassa. — Kun et toki juuri sinä olisi herättänyt epäilystäni! —

Philip. Se oli velvollisuuteni; nyt saatan huoletta matkustaa. (Vähän perälle).

Plumet. Ai'otko todellakin jättää minut?

Philip. Se on välttämätöntä, muuten et sinä saa lepoa etkä rauhaa omassa kodissasi. — Minä tiedän varsin hyvin, kuinka monta mielikarvautta sinä olet saanut niellä minun tähteni, sillä "sisaresi-pojat" — — —

Plumet. Luuletko sinä minun kysyvän sisareni-pojalta lupaa, saada pitää luonani hyvää ystävää. Luuletko niin?

Philip. Ja ystävää, joka päälliseksi on oma orpanasi?

Plumet. Niin, ja mun todellinen orpanani.

Philip. Me olemmekin nykyään ainoat Plumet'it koko maan pinnalla, me olemme ainoat jäännökset koko suuresta suvustamme. — Varmaan tiedän minä, että vanhat, edesmenneet Plumet’it tälläkin hetkellä tirkistelevät hautojensa pohjasta meihin, — niin, orpana, niin ne tekevät!

Plumet. Ja meitä tahdotaan eroittaa toisistamme, — ei maar', ystävä-kultani! Te pidätte minusta ainoastaan rahojeni tähden; mutta, saattepa nähdä, nenänne venyy, sillä te ette saa niin ropoakaan, ette nyt ettekä kuolemanikaan jälkeen.

Philip. Sinä pyydät minun siis jäämään entiselleni?

Plumet. Pyydän, ja se on minun tahtoni.

Philip. Mutta näinköhän voinet pitää tuota lähtöäsi viittäkään minuuttia?

Plumet. Kuuleppas, orpana, min'en ole mikään nahkiainen. Minä tiedän, mitä minä tahdon, sen minä teen. — Me emme eroa toisistamme milloinkaan, Se olkoon päätetty; — sillä minä pidän sinusta oikein paljon. — Tuossa! Ota nuo! (Tarjoo Philip'ille moniaita setelejä, jotka otti povitaskustaan).

Philip (kieltäen). Kiitoksia, orpana, minulla on vielä joitakuita jälellä niistä, jotka viimeksi annoit.

Plumet. Ota nuo, sanon ma. — Minä tahdon näyttää, ett'en pelkää noita toisia (huomaa Robineaun ja toiset, jotka tulevat perältä; hiljaa Philip’ille). Pistä ne taskuusi ja mene huoneesesi. Parasta on, ett'ei kukaan niitä näe.

Philip (itseks. mennessään, tarkoittaen tulioita). Kas niin, ystäväiseni, minä voin kuitenkin vetää teitä nenästä! (Menee vasemmalle).

Kahdestoista kohtaus.

Robineau. Henriette. Martel. Laura (tulivat viimeisten lauseiden ajalla). Plumet.

Martel. Kas tässä minä olen jälleen, enokulta!

Plumet (kylmästi). Niin, minä näen sen.

Robineau. No, enokulta, kuinkas asiat kävi Philip'in kanssa?

Plumet (tyynesti). Philip jää minun luokseni, — mitenkäs muuten!

(Martel, Robineau ja Henriette katsovat toisiinsa hämmästyneinä ja pettyneinä).

Martel (eriks. toisille). Jälleen tupa toisessa ikkunassa! (Keskenään).

Robineau. Mitä tämä? (Keskenään).

Henriette. Antakaa minun vain vallita, niin — — —!(Keskenään).

Martel (Lauralle). Sanohan sinäkin jotain enollesi.

Laura (Plumet'ile). Enokulta, min'en ole vielä kiittänyt sinua äärettömästä lahjastasi — — —

Plumet (kylmästi). Älähän ollenkaan hätäile kiitoksinesi.

Henriette. No, Herrantähden, pitäähän meidän toki kiittää sua. Mutta, enokulta, minulle on sinun terveytesi kaikkein tärkein. Robineau kertoi sinun voivan huonosti. Sinulla on jokin vaiva?

Plumet. Ei nimeksikään — —

Henriette. Sin'et vain tahdo myöntää sitä. — Sinä olet liian ankara itseäsi kohtaan, kun et henno saattaa meille surua myöntämällä olevasi sairas.

Martel. Eno ei ole terve, — sanokoon hän itse, mitä tahansa — hän ei ole terve, voihan sen nähdä puolellakin silmällä.

Robineau. Niin, kuinka eno voikaan olla terve, kun Philip vetää häntä jokapaikkaan, samaan hurjaan elämään, jota itsekkin viettää.

Henriette. Loruja, ystäväiseni! — Sinä et oikein voi pitää Philipistä, — siksi syytät sinä häntä kaikesta.

Plumet. Aivan oikein!

Henriette. Philip on varsin hyvä ihminen, ja hän pitää erinomaisen paljon enosta.

Martel (eriks. Henriette'lle). Oletko sä hullu?

Henriette. Ja onnellisin sattuma on ollut, että hän on asunut sinun luonasi, — ja minua suuresti huolettaisi, jos sinä aikoisit tehdä jotakin muutosta siinä suhteessa; sillä sinä kaipaat tuon tuostakin jotain rattoisata ajanviettoa, ja Philip, joka aina on iloinen ja tyytyväinen, onkin juuri soveliain toveriksesi.

Plumet (hurmaantuneena). Niin, eikö totta! Juuri niin minäkin ajattelen. - Mutta sinun hra puolisosi neuvoo minua päinvastoin ajamaan Philipin tiehensä.

Henriette. Niin, sen kyllä uskon, sillä minun hra puolisoni on Philip'in ankarin kilpailia. Niin, älä kieltelekkään, Robineau. Sinä pelkäät enon pitävän Philipistä enemmän, kuin sinusta.

Robineau (tajuaa nyt Henrietten menetyksen). Niinpä vain, tottavie, taidan ollakin.

Henriette. Ja jos ei terveytesi, enokulta, olekaan niin hyvä, kuin me toivoisimme, tulee se ainoastaan siitä, että kaksikymmentä vuotta olet elellyt kaikenlaisten nahkojen ja turkkien joukossa. Se ei suinkaan ole terveellistä.

Robineau. Ei, se ei suinkaan ole terveellistä − −

Martel. Ei, se on epäilemättä vahingollista terveydelle.

Henriette. Mutta tästälähinhän ei sulla enään olekaan muuta tehtävää, kuin vain hoidella terveyttäsi. Ja sallitko minun antaa sinulle hyvän neuvon.

Plumet. Mielelläni, ystäväni, mielelläni.

Robineau (Plumet’ille). Voi, kuinka tuo Henriette toki pitää teistä, eno, — eikö totta?

Henriette. Sinä olit äsken luvannut Martel’ille ja minun miehelleni 10,000 franc'ia kummallekin. — Sinun ei pidä antaa heille niin mitään. (Plumet hämmästyy). Matkustapas niillä rahoilla Italiaan. Kun vain oleskelet edes puolen vuotta Florens'issa, niin saatpa nähdä, kuinka terveenä ja raittiina sieltä palajat.

Martel. Niin, se on oivallinen aate! (Yht’aikaa).

Robineau. Se sinun hyvää tekee! (Yht’aikaa).

Laura. Sinne sinun pitää mennä, eno. (Yht’aikaa).

Plumet (Robineaulle ja Martel'ille). Mutta sanoittehan te äsken välttämättömästi tarvitsevanne rahoja?

Robineau. Älkäämme nyt ajatelko meidän etuamme.

Martel. Kaikkein tärkein on meille sinun terveytesi, enokulta. (Puristaa hänen oikeaa kättään).

Robineau. Se on sydämemme tärkein aate. (Puristaa hänen vasempaa kättään).

Plumet (liikuteltuna). Teiltä, lapsikullat, teiltä ei pidä koskaan mitään puuttuman. (Eriks.). Ja noita herttaisia olentoja voipi Philip niin rumasti panetella!

Henriette. Ja sitte — tiedätkö mitä, enokulta: Ett'ei niin pitkä aika vieraalla maalla rupea ikävystyttämään, pitää sinun ottaa Philip mukaasi.

Plumet. Philip? — Ei, kiitoksia paljon! (Eriks.). Nyt minä jo tunnen senkin veitikan.

Robineau (eriks. Martell’ille). Bravo! Hyvin käypi!

Martel (viittaa ymmärtävänsä).

Henriette. Mutta jos satut siellä sairastumaan, kukas sinua hoitaa?

Pauline (tulee oikealta).

Plumet. Ei ainakaan Philip. — Jos minä päätän matkustaa Italiaan, matkustan minä yksinäni.

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Pauline.

Pauline. Aiotteko te matkustaa Italiaan, hra Plumet?

Plumet. Niin, neitiseni. Minä kaipaan raitista ilmaa, tullakseni oikein entiselleni jälleen.

Pauline. Mutta miksikä te matkustatte niin äärettömän kauvas? Bourgogne'ssa on ilma ihan yhtä raitis, kuin Italiassakin. Siellä elävät ihmiset enemmän, kuin sadan vuoden vanhoiksi.

Plumet. Mitä sanotte?

Pauline. Ja hupaisempi olisi kai sukulaisillennekin, jotka teistä niin sanomattomasti pitävät, että välin saattaisivat käydä teitä tervehtimässä ja voisivat itse hoitaa teitä, jos sattuisitte sairastumaankin. — Rautatietä ei sinne ole kuin muutaman tunnin matka.

Robineau Tuo pikkuinen on oikeassa! (Keskenään).

Martel. Se on helpoin keino eroittaa hänet Philipistä, jok'ei surmikseen ole maaseudulla. (Keskenään).

Robineau. Ja Lucien jääpi samalla myöskin erikseen hänestä. (Keskenään).

Henriette. Ja ajatelkaas, kuinka paljon rahoja häitä siten säästyy — siit'on suuri hyöty. (Keskenään).

Kaikki neljä. Hän pitää saataman maalle! (Keskenään).

Plumet (on puhellut Pauline'n kanssa). Onkohan maalla todellakin niin hupaista — — —

Pauline. Tuolta tulee eversti Dutocq — kysykääpä häneltä!

Neljästoista kohtaus.

Entiset. Dutocq (vasemmalla).

Dutocq. Hyvää päivää hyvät herrat! (Tervehtien). Hyvät naiset! (Plumet’ille). No, mitenkäs voitte?

Plumet. En oikein — en oikein hyvin.

Dutocq. Mutta te näytätte ainakin oikein kukoistavalta. Ettehän vain lienekään todellisesti sairas, — ehkä joku ilkeä liika-varvas — — —

Plumet. Minun sukulaiseni tahtovat minun muuttamaan maalle.

Dutocq. Se on oikein. Ei mikään ole niin terveellistä, kuin raitis maan ilma.

Pauline. Ja varsinkin ilma Meursault'in tienoilla, eikö niin, hra eversti?

Dutocq. Se on verratonta!

Martel (Dutocq'ille). Onko sen lähi-tienootkin oikein kauniit?

Dutocq. Ihanat! — Ja päälliseksi on sen läheinen metsä aivan sakea otuksista.

Robineau. No, mitäs siitä sanotte, eno? Olettehan te metsästäjä kiireestä kantapäähän.

Plumet. Niin, kyllä minä otukseni korjaan.

Martel. Ja niin terveellistä kuin metsästys onkin! Se on sinulle parahin lääke.

Henriette (Dutocq'ille) Luuletteko enon siellä saavan sopivan asunnon ja erityisen puutarhan?

Dutocq. Ystäväni Protat myöpi erään tiluksistaan. Minun ymmärrykseni mukaan paikka on aivan kuin teitä varten, hra Plumet.

Pauline. Siinä on verrattoman suuri puutarha, jossa me olemme kasvattaneet kaikenlaatuisia kyökkikasvia.

Robineau. Se on verratonta!

Martel. Ilse kasvattaa kyökkikasvinsa, sepä vasta hupaista! (Eriks. Lauralle). No, sanohan sinäkin jotain!

Laura. Luonnollisesti, ne maistuvat aina makeammalta, kun on ne itse kasvattanut.

Plumet. Sehän on tyhjää luulettelua vain; mutta totta se on: Kaikki, mitä itse — toimittaa itselleen, näyttää paremmalta, kuin ostettu.

Robineau. Muistatteko vielä kaalia, jota kerran istutitte tuonne takapihan nurkkaan?

Plumet (tyytyväisenä). Oliko se hyvää?

Robineau. Parasta, mitä ikinäni olen maistanut.

Plumet. Sanokaapa, eversti, onko siinä kauniita näky-aloja läheisyydessä, — se on minun mielestäni mitä tärkein ehto.

Pauline. Kauniin näky-ala, kuin voitte toivoa, on eräältä kukkulalta aivan asuinrakennuksen vieressä.

Plumet. Sepä oivallista! — Siellä minä istun joka ilta ihailemassa auringon laskua.

Henriette. Mutta, enokulta, älä vain ole liian kauan ulkona iltasin, — ilta-ilma ei ole terveellinen.

Plumet. No kaikkia! Eihän aurinkoa yöllä nähdäkkään.

Robineau. Minä luulen, toden totta, että Henriette näkee aaveita keskellä päivää, kun vain on kysymys enon terveydestä.

Henriette. Niin, naurakaa te vain. Kun eno vainen sairastuu, on varovaisuus myöhäistä.

Plumet (taputtelee häntä ystävällisesti poskelle). Te lellittelette minua, lapsikullat — te lellittelette minua!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Philip (vasemmalta. Sitte) Lucien.

Philip. Orpana hoi! Oletko sinä kipeä? Oletko tallannut jalkasi — johonkin?

Plumet (totisesti). En, hra orpana!

Philip (eriks.). Täytyykö mun alkaa alusta jälleen?

Plumet. Minä jätän Parisin. — Muutan maalle asumaan.

Philip. Mutta kuitenkin aivan lähelle Parisia, — eikö niin?

Henriette. Päin vastoin. Kuudenkymmenen penikulman päähän Parisista.

Philip. Hyi, saakeli, kaikkiin tauteihin!

Pauline. Hra Plumet ostaa ehkä isäni maatilan Meursault'in lähellä.

Philip. Meursault'in! — Aivan keskellä Bourgogne'a! Siellä on suloisia viinejä! — Noo, — sitte kyllä, tullaan toimeen, orpana-hyvä.

Robineau. Siellä ette ainakaan te viihdy, hra Philip.

Philip. Mitä sanottekaan; — Viininkorjuu-aika on huikean hupainen; - kekkeri toisensa jälkeen — välin kaksi, kolme yht'aikaa.

Martel. Mutta muu vuoden-aika varmaankin tulee teille tuiki tukalaksi ja ikäväksi.

Philip. No, on kai siellä ravintola läheisyydessä?

Robineau. Ei ainoatakaan!