YHDEKSÄS LUKU.
Boulognen leiri.
Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan, sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.
Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun, joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa olin elämäni viettänyt — mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina rakastava lähinnä omaani.
Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen, olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen, joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset, näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita, ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin hänen lapsellisia sotilaitaan.
"Niin, niin", sanoi hän, "hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä antaisimme olla tyttönaaman."
"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra luutnantti", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.
"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi."
"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa", sanoi muuan korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin, että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi, sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita, jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.
Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt — nimittäin että sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät olleet ranskalaisia.
"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat", sanoi hän, "sillä he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on, että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat valituita ja upseerimme", lisäsi hän punoen viiksiään, "ovat parhaita koko armeijassa."
Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me ratsastimme vierekkäin.
"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän hyvin vakavasti.
"Minä toivon niin", vastasin minä, "sillä minä olen tullut Englannista asettuakseni hänen palvelukseensa."
"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin. Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella."
Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli melkein Ranskan kokoinen.
"Niin", sanoi hän, "me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia, sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin."
Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.
"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?" kysyin häneltä.
"Oo, sen asian on keisari järestänyt", sanoi hän.
"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat urhoollisia miehiä ja he taistelevat."
"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli", sanoi hän ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa — ja niin hän useat kerrat aikoikin — että hän todella oli ihmissuvun yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa. Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen voima hänellä oli ihmisten mieliin.
"Oletteko ollut Englannissa?" kysyi luutnantti.
"Siellä olen elänytkin."
"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan palveluksessa?"
"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä", vastasin minä. "Vasta hänen kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani."
"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee vastarintaa?"
"Siitä olen aivan varma."
"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia."
"Naiset ovat kauniita."
Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.
"Vaan he lähtevät veneillä", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. "Kun vain saavat nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän luoksemme ja miehet meidän edellämme. Me olemme kuten te varmaan olette huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja."
Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän ankarin katsein.
"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan", sanoi hän. "Minä myöskin olen suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa — vieläpä siviilihenkilönkin kanssa —, joka tahtoo asettaa minua koetteelle."
Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon taisteluun.
"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi ei ole enään teille niin vieras", sanoi hän. "Minä voin vakuuttaa olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka jätin ylipiiskurille."
"Entä toinen — Toussac?"
"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa, vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata."
"Ja miten käy teidän vangillenne?" kysyin häneltä.
Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.
"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."
Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa, kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu liehui.
"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö. Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka, joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta keskellä olevaa telttaa.
Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin vaikuttavan näköisiä.
Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita. Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi aivan toinen.
Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.
"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset hevosenloimet, ovat kyrasseerejä", sanoi hän. "Ne ovat niin raskaasti varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he voittavat."
"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?" kysyin minä.
"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?"
"Joilla on keltaiset takinpärmeet?"
"Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit, joilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia, joka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä sai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta linjarykmentti, jota sanotaan "kauheaksi", ja tuolla on kuudes kevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi jalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä ratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan "oppaiksi"; heitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos hän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on viheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka nähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä erinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla puoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme voisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen leirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan keisarin majapaikkaan."
KYMMENES LUKU.
Vastaanottohuone.
Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000 ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla, ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä voitiin ampua Englannin laivain kannelle.
Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä. Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan, välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin. Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d'Ancole, rue Kléber, rue d'Egypte ja rue d'Artellerie Volante kadut, ennen kuin tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.
Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues, noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit, jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja katse epäilevä.
"Onko se herra de Laval?" kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.
Minä kumarsin.
"Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei tarvita enään."
"Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi määräpaikkaansa, herra kenraali."
"Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte." Hän vei meidät suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää, vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan hänen läheisyydessään.
"Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä", sanoi minun seuralaiseni.
"Teidät otetaan hyvin vastaan."
"Mistä sen tiedätte?"
"Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on sellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki, ainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari kupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka pesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja pahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä on syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä mieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani sivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin omistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja hänen sadantuhannen frangin tulonsa."
Minä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc minua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan olivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa univormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin kuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen retkikunnan päällikkönä.
"Niin, herra de Laval", sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni, "te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me halusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija, joka on houkuteltu. Vaan meidän täytyy saada hänet kiinni, ja siihen saakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin persoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava vihollinen."
Minä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun vastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen.
"Keisari tahtoo heti teitä tavata", sanoi Savary. "Hänellä on paljo työtä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette puheille." Hän hymyili ja meni edelleen.
"Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa", kuiskasi Gérard. "Täällä olisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla tavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän hyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de Talleyrand luoksemme."
Kummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja leveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän kulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa samanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien loistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka hänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan oli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki teltan läpi.
"Herra Louis de Laval?" sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja kylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän.
Minä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa vastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa valtiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja elähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa.
"Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin", sanoi hän. "Me olimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin niin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali Montmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni. Minä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen."
"Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa."
"Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut. Minulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja molemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt missä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä innokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra Bernac?"
"Grosboisin linnassa,"
"Tunnetteko hänet lähemmin?"
"En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran."
"Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan … vaan…" hän kallisti päänsä minun korvani, "teille uskotaan mieluisampi toimi, herra de Laval." Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi edelleen.
"Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään", sanoi husaariluutnantti: "Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja kumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä tuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua aavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin valtakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah, sotaneuvottelu on loppunut!"
Hänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva sisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta, kultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä. Kaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä armeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he olisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja vallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen virkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli onnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja muodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten miekkoihinsa.
"Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?" kysyi husaari minulta.
"Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency."
"Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria muutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan arvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi tynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet Muratin, Massénan, Neyn ja Lannesin."
Vaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut sellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä osottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita.
"Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta", sanoi hän. "Muuten", lisäsi hän punoen viiksiään, "on täällä nuorempia upseereja, jotka varmaan kohoavat korkeammalle kuin he. — Tuolla on Ney oikealla."
Minä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot, leveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa.
"Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi", sanoi seuralaiseni. "Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa, vaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut muut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava johtaja."
"Ja tuo kenraali hänen vieressään?" kysyin. "Minkä vuoksi hän pitää päätään noin vinossa?"
"Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun hän S. Jean d'Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on Gascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille vettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni ovat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?"
"En, te erehdytte."
"Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin, että te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin riidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä kaikista ranskalaisista — jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis taistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo mies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau."
Minä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut joukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan kerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni mies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin rauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän pitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha, riitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi, ja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen kaartin korpraali.
"Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen", sanoi Gérard vastaukseksi minun huomautuksiini. "Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt sanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin armeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja kalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa Tuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea muoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu. Hän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut hänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut kysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan — tokayeria!"
"Ja tämä on Murat, luullakseni?"
"Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset huulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on nähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi toivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian krenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi keisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet pienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies ja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa ratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään kuin Murata."
"Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?"
"Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa hän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies on Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte."
Minä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä, joka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin sauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että hän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa paremminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli hänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen, niin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen kohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka ympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään kunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten.
Ja niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin — jotka, niin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua — niin kuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa oli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon valtasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja odottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse. Jos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät olisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli. Hänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka veti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin puettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut.
Siinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa oli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan oli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli kilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen hienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen hattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen kuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska. Hän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä, suletun näköinen kuin itse kohtalo.
"Amirali Bruix!"
En tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En ollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta ennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä harhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku.
"Tässä olen, sire!" Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen univormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme askelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan pureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti ympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua.
"Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix", puhkesi keisari samalla uhkaavalla äänellä, "että te ette totellut minun määräyksiäni eilen illalla?"
"Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että" — hän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli — "että jos laivat lähtisivät tällä laitatuulella…"
"Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra", huusi keisari uhkaavalla vihan äänellä. "Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne on minun vertaiseni?"
"Meriasioissa, sire."
"Ei minkäänlaisissa kysymyksissä."
"Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?"
"Mitä? uskallatte vielä kiistellä?"
"Kun minulla on oikeus puolellani…"
Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui amiraalia lähemmäs.
"Te häpeämätön roisto," pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa coglione, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.
Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.
"Huomatkaa, sire", sanoi hän.
Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.
"Vara-amiraali Magon", huusi hän, "te tästä lähtien otatte vastaan kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?"
Seuralaiseni nosti käden päähineeseen.
"Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin."
"Hän on täällä, sire."
"Hyvä. Te voitte mennä."
Luutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja kannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä olin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi, vaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin ajatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen silmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä.
"Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?"
"Niin, sire."
"Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää."
"Minä en ole ollut oma herrani, sire."
"Teidän isänne oli ylimys?"
"Oli, sire."
"Ja Bourbonein suosija?"
"Niin, sire."
"Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä jakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme maamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?"
"01en hänen nähnyt kerran, sire."
"Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?"
"Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta."
Silmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä silmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta.
"Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi", sanoi hän. "No niin Louis Bourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla julistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani tapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös miekkani terällä."
"Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire", sanoi Talleyrand, joka seisoi hänen vieressään.
Napoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani epäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen.
"Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval", sanoi hän. "Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen tarkastanut tykistön."
YHDESTOISTA LUKU.
Sihteeri.
Keisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja jättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen, mustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli itsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa yksityissihteeriksi.
"Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval", sanoi hän. "Kun on jotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa silloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään ja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille, että minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta."
Herra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin olevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä kursailematta:
"Mutta miten tekee keisari?"
"Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen hänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että hän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää koko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan kestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana kunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa tapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista illalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja päätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti kuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. 'Kas niin Meneval', sanoo hän yhtäkkiä, 'nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin koko yön.' Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: 'Ja me jatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.' Sellaista on 'nukkua koko yön'."
"Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?" kysyin seuratessani onnetonta sihteeriä teltasta.
"Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin huomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt katsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja sitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole saanut päivällistä. 'Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!' huutaa hän silloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on saatavissa."
"Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!" sanoin minä.
Sihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko hillitä tunteensa.
"Tässä on keisarillinen keittiö", sanoi hän ja osotti muuatta suurta telttaa heti päämajan edessä. "Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella. Kuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?"
"Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää", puhkesi kokki sanomaan.
"Katsokaa näitä!"
Hän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän kulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti.
"Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että hänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai täytyy panna tulelle yhdeksäs."
"Sellaista se on", sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. "Minä muistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin hän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello yksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän ei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai kananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on varomatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen melkein aina ennen lintua. — Eikö tuo ole omituista?"
Minä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki ratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua pitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas kainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja hyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan.
"Mitä tuo merkitsee?" kysyin.
"Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta. Sitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan juuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja viimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole oikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa ratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen. Näettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?"
"Näen."
"Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?"
"Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta."
"Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa. Se on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin keisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin ne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on uudet saappaat tälläkin hetkellä. — Ah herra de Caulaincourt, ettekö tahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?"
Kookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti meitä.
"Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei ole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on enemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin keisari tulee takaisin?"
"Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme, milloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii sinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa anteeksi."
Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla, vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa hallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä hämmästyttävän vapaasti.
"Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?" kysyi hän.
"Ei juuri mitään hyvää."
"Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin raivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen vakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee ratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa vangita toimittajat."
"Ja toiseksi?"
"Toiseksi", sanoi hän nauraen, "hän lähettää pitkän julistuksen, osottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään englantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten keisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi haluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia, joissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta."
"Nyt te olette paha", sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja peläten ystävänsä rohkeutta. "Keisarin täytyy tietysti valtiollisista syistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi jumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon moskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea."
"Hän ajattelee liiaksi", sanoi Caulaincourt vakavasti. "Hän ajattelee niin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta. Te tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä paljo kuin minäkin."
"Niin, niin", vastasi sihteeri. "Hän ei todella elvytä ympäristöään itsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän pitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille, joilla on kunnia palvella häntä."
"Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman mielipiteitä", sanoi Caulaincourt vähän katkerasti.
"Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta", huomautin minä.
"Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun. Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta. Hän on — aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden, Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden, Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää hyväkseen."
"Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!" huudahdin minä.
"Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa", sanoi de Meneval.
"Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara itselleenkin."
"Hän on sopiva mies Ranskalle", sanoi Caulaincourt. "Hän on itse järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan toisenlainen kun nyt — kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento. 'Tuossa on mies', sanoin kun näin hänet, 'joka joutuu joko valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.' Ja nyt te näette!"
"Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta", lausuin minä.
"Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen. Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut."
Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.
"Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut, joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali, jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy huonosti."
Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.
"Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi."
"Asia on nähkääs niin", sanoi de Caulaincourt, "että keisari tietää niin kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka meitä estää." Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.
Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin nähnyt edellisenä iltana — laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla. Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä tulee.
KAHDESTOISTA LUKU.
Keisari.
De Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin päämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari tullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan kaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että Napoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat valkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin sai sanaa suustansa.
"Minun olisi pitänyt olla siellä!" änkytti hän. "Oo, sellainen onnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on hattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole silmänräpäystäkään aikaa tuhlata."
De Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali Bruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen ympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla, ja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin, heitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan yli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä tavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu.
"On ehkä parasta, että minä jään tänne", sanoin minä, tultuamme odotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä.
"Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä toivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että en ole häntä nähnyt?"
Pelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki Rustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja aloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli viheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella puolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari viheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei niistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän vuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja pudisti päätään kylmästi de Menevalille.
"Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval", sanoi hän. "Minä en muista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni, de Bourienne vainajaa. Sillä hyvä — ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä ilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se puhtaaksi."
De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää vähän eteenpäin kumarassa.
Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.
"No", sanoi hän nyt, "joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin tehtävää."
Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä suurempi tuska kuin ennen.
"Anteeksi, sire…" sammalsi hän.
"No mikä nyt?"
"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette kirjoittanut."
"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys."
"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta."
Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen ilme.
"Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin ilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni oli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että teillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole mitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali Villeneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän vallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen teille."
Hän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista hänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja viskasi pöydän alle.
"Minä lausun sen teille", sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin pitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka otsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi ajatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän tarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan kuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että minäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä, vaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti, niin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista, korveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja Brestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin hänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa päissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston upseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli ainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista, joita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin ymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt huomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin tarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi minuun ja sanoi:
"Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan meri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan periaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos noilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät vieläkään olisi Englannin sumussa."
"Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä", sanoin minä.
"Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta", sanoi hän. "Minulla on aivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin sulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä muistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja kasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on, kuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia sotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan satamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun sotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin muistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden muutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan rykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?"
Muuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja pureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen.
"Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka miehenkin rivissä."
"Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä sotakarhuistani", sanoi hän. "Ja sitten, herra de Laval, on minulla toisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille sisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia, siirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän päivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo, että hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan hirviä Fontaineblaun metsissä."
Minä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka luona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska järistystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman miehen.
"Ettekö usko, herra de Laval?" kysyi keisari. Hän oli seisahtunut nuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa halkoa.
"Te olette saanut järkevän vakaumuksen", sanoi hän kun olin vastannut hänen kysymykseensä myöntävästi. "Vaan teillä onkin aina ollut tämä mielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun eräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa ravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?"
Minä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut keisarin korville.
"Minkä vuoksi niin teitte?"
"Minä tein sen vaistomaisesti, sire."
"Vaistomaisesti!" lausui hän halveksivasti. "Minä en ymmärrä mitä ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti. Charentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät järkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi, puolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään toivottavana minulta?"
"Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire."
Keskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa käsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan, sillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä suurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren hyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä huomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se varisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle. Vastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja nipisti aika kovasti.
"Te olette aivan oikeassa, ystäväni", sanoi hän. "Minä harrastan Ranskan parasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä teen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman hallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he tulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa…" Hänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. "Jumalan nimessä, ketä varten minä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?" kuulin hänen mutisevan, ja hän painoi käden otsalleen.
"Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?" kysyi hän äkkiä. "Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli kanavan?"
Minun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän ei tule kanavan poikki.
"Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian", sanoin.
"Vaan heillä on hyvin pieni armeija."
"Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire".
"Pöh, värvätyitä!" lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin olisi pyyhkäissyt ne edestään. "Minä nousen maalle sadalla tuhannella miehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja voitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen Lontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet, sanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen. Minä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni puolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille perustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia mahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi siitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa. Sillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi vuodeksi."
Tästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta sittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren suunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka suunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä oli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla silmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia, muonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui kysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan vihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja käytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle.
Minä luulen, että hänellä oli tarkoituksena — sillä hän ei koskaan tehnyt mitään ilman tarkoitusta — antaa minulle tuntuva todistus kyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani kertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa tapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui koko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian suurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi määräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän keskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten olisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla.
"Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti kylässä", sanoi hän. "Minä puolestani huomasin, että kun olin luutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla, eikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä ylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän laskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri maksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta kupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta. Tallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi koettaa tulla toimeen 7—8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa, jossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta Tuillerioissa."
Sillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein kysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja valtakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen vilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin kaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään merkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja muistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria aatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin minä.