VIIDES LUKU.
Verikoiria.
Kaappi — sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala ja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä, palmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä oli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin leveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja aivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi täydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni.
Vanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin ennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui pitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät tahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi Lesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi kauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen jälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja pani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan näköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti taaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun koiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven auki.
"Elä laske koiraa sisälle!" huusi Lesage kuolemantuskassa.
"Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira."
"Vaan sitä on joku taluttamassa."
"Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira, niinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon."
Lesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen oveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän asti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen ryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että hänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin kuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen uljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli niin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä mitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä olin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä pidätin henkeä ja odotin.
Äkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä sen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta katseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi iskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi keinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului porskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac antoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas lattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui kumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies, muristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta, enkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan kiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies nousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella ammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla.
"Nyt!" huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta.
Lesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun Toussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa, joka oli märkä kuin olisi kastettu.
"Niin, niin", huuti hän, "meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt pakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme."
Vaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin meni ja sulki oven.
"Minusta, Lucien", sanoi hän, "on parasta, että jäämme tänne."
Lesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen hämmästykseksi.
"Vaan te, Charles, ette ymmärrä…" lausui hän.
"Kyllä minä ymmärrän", vastasi toinen.
"He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti, niinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan, sillä täällä ei ole muita asunnoita."
"Niin, he tulevat ihan varmaan tänne."
"No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä."
"Ei, me jäämme tänne."
"Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää tänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni."
Hän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta nuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut.
"Narri!" sanoi hänen toverinsa. "Te kurja raukka, miten olette antanut pettää itseänne!"
Lesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin pelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt.
"Te, Charles, te —?" änkytti hän, koristen joka sanalle.
"Niin, minä!" vastasi toinen katkeralla hymyllä.
"Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme sieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut johtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta kuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja rukoilen, antakaa minun mennä!"
Toinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään.
"Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?"
"Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te molemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle heikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan minun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne."
Lessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut unta.
"Polisikätyri", toisti hän, "Charles polisikätyri!"
"Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä."
"Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei kukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa olemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne! Ja Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri? Vaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä."
Mies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä.
"Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle", sanoi hän. "Minä tunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun syyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin ylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja vaarallisen salaliittolaisen." Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan. "Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä", lisäsi hän, "ja myöskin, miten hän rankaisee vihollisensa."
Koko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen verran, että pistolin piippu välkkyi sieltä.
"Ei siitä ole mitään hyötyä", sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen.
"Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena."
Lesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti nyyhkien.
"Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles", voihki hän. "Tehän käskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte talon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä vastaan!"
"Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville — ja oikealla hetkellä."
"Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki puolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille. Vielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä."
"Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni", sanoi toinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. "Olen ehkä mennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa merkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan parasta, että te kuolette."
Kauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä olin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja inhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään vaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka lujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa, jonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi viekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään pelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt lattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea, pieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli kädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään, että leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan liipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin kaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille, jolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni huuti: "Keisarin nimessä!" ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä työntyi ovi auki.
Vielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon ratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta kimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon loistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen, punapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi toinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan ja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja vaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen ratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen käytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi tuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja säännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen lakin kirkkaan leukanauhan.
"No", sanoi hän, "no?"
Vanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa.
"Tämä on Lucien Lesage", sanoi hän.
Husaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla.
"Onpa kelpo salaliittolainen!" sanoi hän. "Nouse ylös, sinä mateleva koira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille."
Nuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan aseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten vietiin pois ulos pimeään.
"Missä on toinen, n. s. Toussac?"
"Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt pakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet koiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen, voitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea." Hän ojensi kätensä, sanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri.
"Kuulkaa, eversti Savary?" sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. "Toussac on päässyt karkuun."
Pitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä muodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti hänessä.
"Missä hän sitte on?"
"Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan."
"Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän saa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?"
"Luultavasti maalle päin."
"Kuka tämä on?" kysyi eversti Savary osottaen minua. "Minä teidän ilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra…"
"Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita", keskeytti toinen.
"Sen kyllä ymmärrän", vastasi eversti Savary halveksivasti.
"Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä päätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte voinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte luultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän asian."
"Se on minun asiani, hyvä herra", sanoi eversti Savary. "Vaan te ette ole sanonut kuka tämä mies on."
Tuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka olisi ilmaissut sen.
"Nimeni on Louis de Laval", sanoin ylpeästi.
Minun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa liioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska ihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska asiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän olemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn vähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa.
"Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa", sanoi urkkija. "Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän pidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan."
"Varmaan häntä tarvitaan", sanoi eversti Savary. "Vaan jos te tahdotte ottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet hallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan."
"Hän on keisarin käytettävänä."
"Onko täällä mitään papereita?"
"Ne poltettiin."
"Sepä ikävää."
"Vaan minulla on jäljennökset."
"Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole enään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet tavottaa."
Kumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää suojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten kalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne olivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni nuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään. Sitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän tavallisella kuivalla hymyllään.
"Niin, nuorimies", sanoi hän, "me olemme esittäneet muutamia eläviä tauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta, joka teillä on ollut."
"Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra", vastasin kiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. "En tiedä miten teitä kiittää".
Hän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään.
"Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua", sanoi hän. "Vaan koska olette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen vastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä vien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua."
KUUDES LUKU.
Salakäytävä.
Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin, niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.
Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla fleur-de-lis'llä muutetaan arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla, tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt — koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt lapsi.
Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta, kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.
Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.
"Te olette tavattoman hauska mies, herra — herra — no mikä se nyt olikaan teidän nimenne?"
"De Laval."
"Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte varsin hauskalta."
"Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa tapauksessa olette pelastanut henkeni", sanoin. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille siitä."
Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.
"Minä voin elää ilman kiitoksianne", sanoi hän kylmästi. "Te olette aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni, jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt, seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma, niin — silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä ihmistä ole olemassakaan. Niin", jatkoi hän hyvin katkerasti ja kiihkoisasti, "minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te herra … herra…"
"De Laval."
"Aivan oikein — se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä.
Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?"
"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä", sanoin. "Minä vain tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni."
En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.
"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä", sanoi seuralaiseni. "Minä luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista miestä."
Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan tavallista meidän päivinämme", sanoi hän. "Hän on muuan niitä, jotka vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä, vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta, kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi."
Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.
"Niin", sanoi hän, "minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on."
Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.
En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi, kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.
"Näettekö tulta takananne?" kysyi hän minulta.
Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle, vaan en mitään voinut huomata.
"No, se on hyvä", sanoi hän. "Menkää te ensin, minä tulen sitten jälestä."
Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme valkeassa seinässä.
"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi", sanoi hän.
Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta, äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.
"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin", sanoi seuralaiseni. "Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei ollenkaan."
"Olen vallassanne."
"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä."
Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän siellä ryömi.
"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka", sanoi hän. "Silloin tulee tilavampi ja me voimme ottaa tulta."
Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.
Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja sulkivat nyt tien.
"Kuulkaas", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, "oletteko koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?"
"En milloinkaan."
"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat."
"Minne tämä käytävä johtaa?" kysyin.
"Tänne", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.
Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät, rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa; vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä, vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.
Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.
"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä", sanoi hän.
Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi voitetuksi väsymykseni.
"Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra", sanoin. "Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla, missä olen."
"Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana.
Huomen aamulla puhelemme enemmän."
Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.
"Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?"
"Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten."
"Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain." Hän sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.
SEITSEMÄS LUKU.
Grosboisin isäntäväki.
Isäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä huoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja tyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea ajatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen niin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti paremminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä lisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka hän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja olin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi tämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan hänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni viereen.
"Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että puvustonne ei ole runsaasti varustettu", sanoi hän minulle. "Minä luulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan kaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista voitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi, saippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa toivon teidän ehtivän pukeutua."
Minä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa kuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa hyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut ja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää vasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä kantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen.
"Käyhän se laatuun, varsin hyvin!" sanoi hän ja nyökäytti päätään arvostelevasti. "Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen tai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin Inrcoyablen keikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa aistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra."
Minua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan se unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me olimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka minusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa koossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin siitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun ja niistä näkyi leikillinen väike.
"Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval", sanoi hän.
"Jumalan nimessä", sanoin, "elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä te olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?"
Hän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan, laski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut suureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu ruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen kirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä huomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät piirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi silmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti.
"Sibylle", sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni "tämä on serkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on ainoa tyttäreni, Sibylle Bernac."
"Te olette siis…"
"Olen äitisi veli, Charles Bernac."
"Te olette eno Bernac!" änkytin kuin tyhmyri. "Vaan minkä vuoksi ette sitä sanonut minulle?"
"Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan, että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi."
Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa, ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa, että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.
Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.
"Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä", sanoi hän. "Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa, niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan salakäytävästä Grosboisissa?"
Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka vuoksi sitä ei voitu käyttää.
"Aivan oikein", sanoi enoni. "Kun linna tuli minun haltuuni, oli ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi pakoa."
Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.
"Me saamme unohuttaa entiset", sanoi hän. "Ne ovat vanhojen polvien riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea."
Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani, vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.
"No, Sibylle", sanoi hänen isänsä, "sinä voit vakuuttaa Louis serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa."
"Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä", vastasi hän. "Se ei ole sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi, jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän."
Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:
"Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi", sanoi isänsä terävästi. "Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä seikasta."
"Hän ei tarvitse mitään muistutuksia", sanoi tyttö.
"Te teette minulle väärin", lausuin minä, sillä tytön viha ja halveksuminen suututti minua. "Totta on, että minä en voi unhottaa, että tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta — olisinhan aika rahjus, jos voisin sen unohtaa — vaan jos te luulette, että minä sen vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni miekallani."
"Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan", huudahti enoni. "Nyt on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?"
"Tahdon palvella maatani."
"Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu maa sekasortoon."
"Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia", sanoi serkkuni. "Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi olo Englannissa — ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa turvassa."
Kaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä tiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole koskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt vastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä paljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään yhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä.
"Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta toisesta", sanoi enoni.
"Kenestä toisesta?" kysyi tyttö.
"Se on sama", vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin hän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin olisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta.
Tyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja nousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti päätään ja nauroi epäilevästi.
"Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?" sanoi serkkuni minulle.
"En ole", vastasin hänelle.
"No, mitä arvelette hänestä nähtyänne hänet?"
Tuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein jotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi ihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut läheimpään ympäristöönsäkin.
"Vaiti-olonne on riittävä vastaus", sanoi hän, kun minä epäröin vastata. "Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui välillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä luulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän kysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti teitä tulemaan tänne, eikö niin?"
"Sain."
"Ettekö huomannut mitään kuorella?"
Minä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat minulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta.
"Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?"
"Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa."
"Vaan minkä vuoksi?"
"Kun minä en olisi halunnut teitä tänne."
"Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?"
Hän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu sanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton:
"Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa."
"Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?"
"Siitä olen varma."
"Kehoitatteko minua menemään täältä?"
"Viipymättä hetkeäkään."
"Mistäpäin minua vaara uhkaa?"
Hän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen, aivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun ja sanoi:
"Isäni puolelta."
"Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?"
"Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne."
"Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa väärin", sanoin hänelle. "Hän pelasti henkeni eilen illalla."
"Pelasti henkenne? Kenen käsistä?"
"Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan tietooni."
"Ah!" Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi.
"He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin."
"Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu. Hänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin avomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette samoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne — rakastunut?"
Kaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin kummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli kummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja minä en epäröinyt.
"Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö", sanoin. "Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen tytär."
Vastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen suuret, mustat silmänsä loistivat ilosta.
"Oletteko hyvin kiintynyt häneen?"
"En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet."
"Ettekö hänestä luovu?"
"En jumaliste!"
"Ette Grosboisin vuoksikaan?"
"En edes senkään vuoksi."
Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.
"Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni", sanoi hän. "Minä huomaan, että meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia."
Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.
KAHDEKSAS LUKU.
Serkkuni.
Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.
"Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita", sanoi hän. "Siihen minulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo katsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi saada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle vähän näyttelemässä."
Sibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän ehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan kummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin näytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin salaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli niin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen kysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme yhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä raitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että huomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi anteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana.
"Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan", sanoi hän, "sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja karkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että isäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne".
"Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne", vastasin. "Ehkä oli oma hyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin kuin nyt aijon tehdä."
"Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?"
"Niin."
"Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?"
"Olen kuullut siitä."
"Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa."
"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen luokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani."
"Niin", sanoi hän, "niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän täynnä petosta".
"Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella", vastasin hänelle, "vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen".
"Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona."
"Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa mieltä kuin teidän isänne", sanoin minä.
"Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan", puhkesi hän sanomaan. "Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin hänestä puhua tällä tavoin."
Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.
"Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias, kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin", sanoi hän.
"Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?"
"Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani, kun isä toi teidät sisälle."
"Niin teitte", vastasin minä. "Minua pelotti, että en ollut teille tervetullut."
"Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani", sanoi hän. "Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat olla vihamieliset. Omasta puolestani…"
"No, ja omasta puolestanne?" kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui hämilleen ja vaikeni.
"Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin teille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut sen mukana."
"Olkoon onneksenne!" sanoin. "Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä en ole tervetullut?"
"Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä", sanoi hän pudistaen kaunista päätään. "Vaan minä nyt voin teille puhua avomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin minullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän välillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti hallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä — istukoonpa valtaistuimella Bourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää."
Minulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut pukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen tyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja hymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä.
"Minä uskon, että te olette oikeassa", sanoin hänelle.
"Oikeassa!" sanoi hän, "tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä katselee".
Me kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin todellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun enoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti iloisesti kädellään.
"Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne — niin kuin sanotte hänen tehneen", sanoi Sibylle. "Se soveltuisi parhaiten hänen suunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän tahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on mahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino, estääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin, ettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin."
Nämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat minulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei ollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka voisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin oppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa olin tekemisissä.
"Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?" sanoin hänelle.
"Niinpä onkin", vastasi hän, "se minut teki kaikista enin levottomaksi. Minä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein enin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä."
Lucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut puhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko mahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa, jonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi? Vaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli hänen kirjansa valkealla lehdellä, "Lucienille Sibylleltä" oli siinä. Minä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen toiveistaan.
"Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen", sanoi hän. "Isäni on ollut paljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen huoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua pelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset seuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on varmat valtiolliset mielipiteet."
Minä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai kerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä epäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni kasvoistani.
"Te tiedätte jotakin hänestä", huudahti hän. "Minä luulin, että hän on matkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte."
"Onko hänen nimensä Lesage?"
"On, on… Lucien Lesage."
"Minä … minä olen hänet nähnyt", sammalsin minä.
"Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä hänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?" Hän tarttui minua kalvosesta kiinni levottomana.
Oli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti. Minä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni ruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin ja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty eilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja kasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan.
"Isä, mihin olette saattanut Lucienin?"
Minä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan ja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä.
"Siitä puhumme toisella kertaa", sanoi hän.
"Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?"
"Hyvät herrat", sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin. "Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä perhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun saatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin hyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä velvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden vielä raskaammaksi."
"Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni", sanoi nuori husaari.
Serkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa.
"Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?"
"Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani."
"Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?"
"Keisarin leiriin."
"Ja minkä vuoksi?"
"Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa. Velvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja kuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain määräykseni eversti Lasallelta."
"Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?"
"Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi", sanoi eneni tuimasti. "Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin minä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton jäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin ilmiantaa tämä murhamies."
"Te ilmiannoitte hänet!" huudahti nuori tyttö. "Minä tiedän, että sinä häneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja houkutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä katala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää sovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?"
Enoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että hurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä yritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan raivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen todistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista katkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään.
"Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut petetyksi!" huuti hän. "Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee teidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte äitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella rikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne juonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän omaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla toverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin kuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne myöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän kuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta kenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin."
"Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin sanoisi", sanoi enoni kylmästi. "Sinä et nyt kykene hillitsemään itseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet näyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä varmaan on jotakin sanottavaa?"
"Asiani koskee teitä, herra de Laval", sanoi nuori husaari. "Keisari on minun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin."
Sydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani.
"Se on varsin mieleeni", lausuin minä.
"Hevonen ja seurue odottavat portilla."
"Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä."
"Niin kiire ei kuitenkaan liene", sanoi enoni. "Te syötte kai eineen luonamme, herra luutnantti Gérard"
"Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra", sanoi husaari ankarasti. "Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän pitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa."
Enoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta serkkuni Sibylle jo oli kadonnut.
"Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette täältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn suoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja vaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte saada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille vakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan kuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan, että en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee kerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva."
"Paha kyllä", sanoin minä, "on esteitä."
"Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?"
"Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on luvattu toiselle."
"Se ei ole mikään este", hän sanoi katkerasti hymyillen. "Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä".
"Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa."
Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.
"Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette", kuiskasi hän äänellä, joka oli yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. "Te asetutte minun aikeitani vastaan, ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta."
"Minulla ei ole valinnan sijaa."
Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. "Katsokaas puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin yksi sana ja kaikki taas on teidän."
Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.
"Ihan mahdotonta!" sanoin minä.
Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.
"Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet", sanoi hän. "En olisi sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne."
"Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan", vastasin minä, "sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen kahlehtivat minun."
"Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun kanssani tekemisissä", lausui hän. "Sitä toivotte vielä enemmän, ennen kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle pääsee."
Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut, että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti minua vastaan.
"Hyvästi serkku Louis", sanoi hän ja ojensi kätensä.
"Minä ajattelin juuri teitä", sanoin hänelle. "Isällänne ja minulla on ollut selvitys ja riita."
"Jumalan kiitos", lausui hän. "Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa."
"Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?"
"Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja Jumala olkoon kanssanne!"