XIV
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös, taitoin itselleni kepin ja lähdin tullin taakse kävelemään. Koetin siten haihduttaa huoleni.
Oli ihana päivä, valoisa, eikä liian lämmin. Vieno, raikas tuuli humisi ilmassa, pannen kaiken hiljaa huojumaan. Minä kuljeskelin kauan metsissä ja kallioilla. En tuntenut itseäni onnelliseksi, olin lähtenyt kotoa antautuakseni alakuloisuuteni valtaan, — mutta nuoruus, kaunis, raikas ilma ja se nautinto, minkä reipas kävely ja vuoroin lojuminen pehmeällä nurmikolla tuottavat, saivat voiton; unohtumattomien sanojen ja suutelojen muisto heräsi taas sielussani. Minusta oli mieluista ajatella, ettei Sinaida voinut olla antamatta tunnustusta minun päättäväisyydelleni ja rohkeudelleni... »Pitäköön hän vain muita minua parempana», — ajattelin. »Mutta he sanovat vain, mitä he tahtoisivat tehdä hänen edestään, kun minä sitävastoin jo tein! Ja mitä minä vielä voisinkaan tehdä hänen edestään!»
Mielikuvitukseni alkoi leikitellä. — Aloin kuvitella, kuinka minä tulen pelastamaan hänet hänen vihamiestensä käsistä, kuinka minä, ylt'yleensä veren tahraamana, olen pelastava hänet vankilasta, ja kuinka sitten kuolen hänen jalkojensa juuressa. Johtui mieleeni kuva, joka riippui vierashuoneemme seinällä — Malek-Adel kuljettaen pois Mathildaa — ja samassa innostuin katselemaan suurta, kirjavaa tikkaa, joka touhuissaan nousi ylös kapeata koivunrunkoa myöten ja levottomasti katseli vuoroin oikealle ja vasemmalle, kuten soittaja kontrabassonsa kaulan takaa.
Sitten aloin laulaa »Ei valkeat lumet», siirtyen senjälkeen siihen aikaan yleisesti tunnettuun romanssiin: »Sua odotan, kun länsituuli huminoi»; sitten aloin ääneen lausua Jermakin puhetta tähdille Homjakovih murhenäytelmästä; koetinpa itsekin kyhätä kokoon jonkin tunteellisen runon, vieläpä ajattelin valmiiksi säkeen, johon koko runon piti loppua: »Oh, Sinaida, Sinaida!» Mutta siitä ei tullut mitään. Sillävälin alkoi lähestyä päivällisaika. Laskeuduin alas laaksoon, jonka läpi kapea hiekkatie johti kaupunkiin. Lähdin kulkemaan sitä pitkin.
Takaapäin alkoi kuulua hevosten kavioiden hiljaista kapsetta. Minä käännähdin, pysähdyin tahtomattani ja otin hatun päästäni: näin isäni ja Sinaidan. He ratsastivat rinnan. Isä puhui hänelle jotakin kumartuen koko vartalollaan hänen puoleensa ja nojaten kädellään hevosen kaulaan. Hän hymyili. Sinaida kuunteli häntä ääneti, katse alas luotuna ja huulet yhteen puristettuina. Aluksi näin heidät kahden. Mutta muutaman hetken perästä tuli tienkäänteestä esiin Belooserov husaaripuvussa, tulisen, mustan ratsun selässä. Mainio hevonen, pudisteli päätään, pärskytteli ja hyppeli; ratsastaja tyynnytteli ja kannusti sitä. Minä väistyin syrjään. Isäni kokosi suitset ja ojentausi satulassaan. Sinaida kohotti hitaasti katseensa häntä kohti — ja molemmat lähtivät ajamaan laukkaa. Bjelooserov kiiruhti heidän perästään, helistellen sapeliaan.
Isä on punainen kuin krapu, — ajattelin itsekseni, — ja Sinaida... Miksi on hän niin kalpea? Hän on ratsastanut koko aamun — ja on kalpea?
Minä lisäsin vauhtiani ja jouduin kotiin juuri ennen päivällistä. Isäni istui siellä jo pukuaan muuttaneena ja peseytyneenä äidin tuolin vieressä ja luki hänelle tasaisella ja soinnukkaalla äänellään Journal des Debatin nurkkanovellia; mutta äiti kuunteli häntä hajamielisenä ja nähtyään minut kysyi hän missä olin ollut koko päivän ja lisäsi, ettei hän pitänyt siitä, että kuljeskellaan päivät pitkät ties missä ja Luoja ties kenen kanssa. Mutta minäpä olenkin kävellyt yksinäni, ajattelin vastata hänelle, mutta katsahdin isääni ja vaikenin tietämättä itsekään oikein minkätähden.