"Anteeksi, hyvä herra", aloin peräti hämilläni; "pahaan pulaan joutuneena täytyy minun kallisarvoista kultakapinetta vastaan…"
"Tunnen tuollaista — antakaa tänne!" keskeytti minua kovasydäminen israeliitta välinpitämättömästi.
"Tässä on kultarannerengas, kaunis hohtokivi keskellä — on maksanut kolmesataa viisikymmentä markkaa."
"Mistä sen niin varmaan tiedätte, nuori herra?"
"Minä? — Tiedänhän minä sen, kun itse olen antanut sen morsiuslahjaksi vaimolleni'"
"Morsiuslahjaksi! Vai niin! No, tulkoon nyt kuka tahansa väittämään ettei nuorilla herroilla ole kuraasia!" — Tuolla Aaprahamin jälkeläisellä näkyi olevan tavattoman lysti. "No, siinä tapauksessa minun kaiketi on kunnia puhutella herra Mülleriä, koska tähän on piirretty: 'Mimmilleen Elokuun 5 p. 1873.'"
"Niin juuri! Minähän se olen!" vastasin urhoollisesti.
"Ja missä te asutte? Anteeksi, kun on kysymys kalleuksista, täytyy olla varovainen."
Kuinka kohteliaasti tuo ilkiö irvisteli!
"Hôtel Europe'ssa!" vastasin lyhyesti ja ylpeästi.
Mies teki niin syvän kumarruksen, että kookas nokka melkein kosketteli pöytää.
"No, teidän tähtenne, armollinen herra Müller, niin annan tästä rannerenkaasta — yhden markan."
"Yhden — markan! Anteeksi, herra Abrahamssohn, kuulin kai väärin."
"Ette kuulleetkaan! Minä annan aina kolmannen osan tavaran hinnasta — rehellinen ammatti, herra Müller. Tämä rannerengas, jonka te olette antaneet Mimmillenne Elokuun 5 p. 1873, on tompakkia, ja hohtokivi on lasia. Renkaan koko arvo on kolme markkaa, minä lainaan teille markan sitä vastaan."
"Tompakkia!" huudahdin hämmästyneenä. "Varmaan väitätte, että tämä kellokin on tompakkia!" Ja vapisevin käsin otin minä esiin liivini taskusta kauniin kultakelloni ja oijensin sen hymyvälle semitiläiselle.
"Ei, herra Müller, ei! Se on toista! Kaunis, oivallinen, oikea kultakello!" Hän katseli sitä kaikilta tahoilta ja avasi kuoren. Ja taasen vetäysivät hänen vanhantestamenttiset kasvonsa tuohon pirulliseen hymyyn. "Oh, kuinka kauniin kruunun herra Müller on antanut piirtää siihen ja hienon vaakunan lisäksi!"
Vaakuna ja kruunu kuoren sisäpuolella! Oi, etten ennen tullut ajatelleeksi niitä! Vanhan lurjuksen kasvojen juonteista osasin selvään lukea, mitä hän minusta ajatteli. Juopoksi ja murhaajaksi oli minua jo sanottu eilen; tänään pidettiin minua vaihdon vuoksi varkaana. Oikeinhan tästä kaikesta saattoi tulla hulluksi!
Osottaakseni ylenkatsettani panttilainaajaa kohtaan en vastannut sanaakaan enää; tempasin vaan äkkiä lemmityn kelloni hänen likaisista kynsistään ja ryntäsin suoraa tietä ulos kadulle. Ensi kadunkulmassa tulin muistaneeksi että olinkin unohtanut tuon pahanpäiväisen tompakkirannerenkaan Abrahamssohnin luo… Kuinka hyvin minä nyt käsitin, mistä syystä tunnollinen Kalle Ferdinand ei ollut tahtonut panttauttaa tuota kallista morsiuslahjaansa! Oh, vähät minä koko roskasta; antaa sen jäädä sinne, missä on, kunhan pääsen näkemästä tuota irnuvaa israeliittaa!
Käännyin ja pudistin nyrkkiä huonetta kohden, missä minua, viattominta kaikista muluksista, niin kauheasti oli loukattu. Ja silloin — se oli sattumukseksi jo liikaa — näin tuon harmaanuttuisen keski-ikäisen miehen astuvaa sisään samaan puotiin, jossa vasta olin käynyt. Olisiko mies salapoliisi? Sepä vain puuttui! Eikä koko Hampurissa ainoata tuttua sielua, joka tietäisi vakuuttaa puolestani, että olin hyvänsävyisin kaikista ihmislapsista ja säädyllisten vanhempien säädyllisin poika.
Mutta mitä — jos turvaisin isääni! Hän oli ainoa, joka saattoi auttaa minua pulasta. Hänelle tulisi minun ilman mitään verukkeita ilmoittaa kauhea tilani ja hänen täytyisi auttaa minua, vaikka kuinkakin suuressa määrässä häntä rasittaisi tuo isissä niin tavallinen kuurous, kun on kysymys raha-asioista. Minä kyselin sähkölennätinkonttooria ja sitten — miten laatisin sähkösanoman, ja riittäisikö 5 markkaa 75 penniä siihen? Sähkösanomat olivat siihen aikaan kalliimpia kuin nyt. Mietittyäni ja raapittuani korviani, sain viimeinkin kyhätyksi seuraavan sähkösanomanäytteen, jonka jätin lähetettäväksi isälleni:
"_Parooni Wallrode, Schiverin.
Epäilyksessä. Istun kiinni vaimoine lapsineni. Lähetä paljon sähkörahoja Hôtel de l'Europe'hen.
Ernst_."
Tähän mestarikyhäykseen olin jotenkin tyytyväinen. Varsinkin olin ylpeä sanasta: sähkörahoja, joka oli muodostettu samaan malliin kuin "sähkövastaus." Lause: "Istun kiinni vaimoine lapsineni", olisi ehkä herra isästäni vähän arvoituksen kaltaista, mutta ainakin ilmoittaisi se hänelle, että hänen poikaparkansa oli tavattomassa pälkähässä. Kun sitten olin varma siitä, että tämä mestarillisesti kokoonpantu sanoma oli matkalla, heilahti henkeni taasen nuoruuden joustavuudella ylös uusien toiveiden maailmoihin. Miellyttävä kävelyretki ja toinen pieni ja halpa voileipä-aamiainen teki tehtävänsä. Yhdessä paransivat ne mielialani niin, että kun parin tunnin kuluttua saavuin hotelliin, olin jotenkin hyvällä tuulella.
Toisin oli Mimmi-rouvan laita. Suruisena ja alakuloisena istui hän siinä niin huolestuneen näköisenä, että minä luulin velvollisuudekseni lohduttaa häntä.
Olin juuri saanut muutamia toivon sanoja lausutuksi, kun joku taputti ovelle, ja kun jotenkin äreästi olin huudahtanut: "Astukaa sisään!" ja ovi sitten aukeni, mitä sainkaan nähdä? Siinä hän seisoi tuo omituinen, harmaassa puvussa oleva mies, joka kadulla oli seurannut minua niin uskollisesti kuin oma varjoni.
"Nyt tulee hauskaa!" ajattelin itsessäni ja istuuduin varovaisuuden vuoksi ovea likimmälle tuolille.
"Onko minulla kunnia puhutella Lontoosta tulevaa herra ja rouva
Mülleriä?" kysyi mitättömältä näyttävä mies kohteliaasti kumartuen.
Mimmi-rouva oli kohta valmis myöntymään. Minun kurkkuni oli kuin pihdissä.
"Siinä tapauksessa saan tässä jättää teille kapineen, jonka herra
Müller äsken unhotti Taneli Abrahamssohnin puotiin."
Ja mitättömältä näyttävä mies laski tätä sanoessaan onnettoman rannerenkaan pöydälle hämmästyneen omistajattarensa eteen.
"Minun rannerenkaani!" huudahti Mimmi-rouva. "Ja te olette unohtanut sen — puotiin!"
"Niin kyllä, sillä se ei ole kullasta, se on pelkkää tompakkia!" huusin minä äreästi.
"Tompakkia? Mitä se on?"
"Paljasta roskaa", sähisin minä.
Mimmi-rouva ei tietysti ymmärtänyt, mistä kysymys oli, ja silmäsi neuvotonna milloin minua milloin mitätöntä miestä.
"Aivan oikein", sanoi tämä, "paljasta roskaa, ihan arvotonta roskaa!
Teidän herra miehenne erehtyi luullessaan sitä kullaksi."
Mimmi-rouva vaipui alas tuolille ja peitti käsillään kasvonsa.
"Ja sitten olisi minulla vielä omasta puolestani vähän asiaa", sanoi pelättävä mitätön. "Nimeni on Paulson, salapoliisi Paulson. Tässä on todiste-osotus, jos herrasväki suvaitsee katsoa sitä."
"Salapoliisi…?!" änkötimme Mimmi-rouva ja minä, melkein yksin suin.
"Onko teillä mitään tuollaista todiste-osotusta, herra Müller?"
"Minulla? — Ei … mitä minä sillä tekisin?"
"Vai ei; no, siinä tapauksessa pyydän että hyväntahtoisesti seuraatte minua. Herra poliisikommissarius tulee varmaan hyvin iloiseksi, saadessansa tehdä teidän tuttavuutta, herra Müller, ja teidän rouvapuolisonne…"
"Hiiteen minun rouvapuolisoni!" huudahdin hypäten tuolilta raivostuneena. "Minulla ei ole mitään rouvapuolisoa — kaikeksi onneksi."
"Ah, ettekö olekaan nainut?" nauroi harmaapukuinen. "Siinä tapauksessa ehkä rouvakin hyväntahtoisesti tekee meille seuraa. Herra poliisikommissarius on hyvin utelias, kun on kysymys tällaisista pienistä perhesuhteista. Ne ovat hänestä niin kovin hupaisia! Minulla on vaunut odottamassa. Niitä voi herrasväki käyttää, ja rouvan sopii ottaa pienonen mukaansa."
"Herra!" huudahdin minä harmistuneena ja syrjäyttäen niin paljon kuin minun oli mahdollista kaikkea nuorellista kunnioitusta esivallan palveliaa kohtaan — "herra, heittäkää jo sopimaton ivanne, menkää kotiin ja ilmoittakaa herra poliisikommissariukselle, että minun on kunnia esiintyä hänen luonaan, niin pian kuin olen syönyt puolisen. Tulen antamaan hänelle tyydyttävät tiedot omasta itsestäni ja tästä rouvasta."
Mutta nyt olisitte nähneet tuota mitätöntä! Hän otti tuimistuakseen ja sanoi äänellä, joka ei tuntunut sallivan vastustusta:
"Teette järkevästi, herra Müller, jollette yritäkään vastustelemaan. Olisi kaiketi teille ja teidän rouvallenne hyvin vastenmielistä, jos antaisin poliisikonstaapelien saattaa teitä pitkin katuja."
"Poliisikonstaapelien!"
Mimmi-rouva purskahti itkuun tätä uhkausta kuullessaan, ja minä olin vähällä noudattaa hänen esimerkkiään. Kiiruhdin sentähden ottamaan esiin nenäliinani ja aloin innokkaasti siivoella nokkaani, siten voimattomassa vihassa salatakseni esiintunkevia kyyneleitäni. Mutta silloin tempasi pahanilkinen salapoliisi äkkiä nenäliinan kädestäni ja sanoi ilkkuen:
"Kuinka hieno nenäliina teillä on — herra Müller! Suuri, punanen vaakuna, joka penikulman päässä ilmaisee paroonin! Suvainnette, että otan sen mukaani — todistuskappaleeksi?"
"Alentaisin itseni, jos enempään sananvaihtoon rupeaisin kanssanne", vastasin ylenkatseellisesti. "Lähtekäämme!"
Ja me lähdimme todella. Nyyhkivää Mimmi-rouvaa, jonka koko ruumis vapisi, täytyi minun taluttaa alas rappusia, ja salapoliisin täytyi ottaa kantaakseen tiesi kuinka moneen vaatteeseen kääritty Fumps. Tuo pieni ihmisalku oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella ja hymyili ystävällisesti oikeudenpalveliaa vastaan.
Alaalla etehisessä tapasimme hotellin isännän.
"Minä pyydän, herra, että suoritatte laskunne, ennenkuin jätätte hotellin."
Monenmoiset onnettomuuteni olivat tylsistyttäneet minua siihen määrään, etten tästä uudesta salamaniskusta ollut juuri millänikään. Vastasin isännälle tyynesti:
"Ikävä kyllä, en nyt tällä hetkellä voi sitä tehdä; mutta päivän kuluessa toivon saavani sähköteitse rahaa. Jos poissaollessani sähkösanoma saapuisi parooni Wallrodelle, niin lähettäkää se minulle. Tämä herra tässä sanoo teille, missä minua saa tavata."
"Missäkö teitä saa tavata — sen tiedän kyllä jo itsekin, herra parooni", vastasi isäntä ivallisesti. "Vastaiseksi pidän minä takavarikossa kapineenne."
Minä en huolinut mitään vastata tuolle katalalle miehelle; lähdin ääneti ulos ja nousin kadulla odottaviin vaunuihin. —
Puolen tunnin kuluttua sain astua poliisikommissariuksen eteen. Oi, taasen — mikä kohtalon iva! Herra poliisikommissarius ei ollut kukaan muu, kuin tuo kauhea harmaapartainen profeetta, joka Argolaivassa oli ennustanut, että tulisin viinahulluksi. Tämä peto ihmishaamussa kyllä ilolla tuomitsisi minut kuolemaan, jos se vain kävisi päinsä — siitä olin vakuutettu. Peräydyin sentähden pari askelta kuoleman kalpeana ja koetin päästä ovelle, mutta siinä oli pari poliisimiestä, jotka töyttäsivät minua eteenpäin viheriän pöydän luo, jonka takana kauhea tuomarini istui.
"Tiesin sen, nuori mies, tiesin että pian taasen yhtyisimme!" alkoi hän ja hänen terävät, harmaat silmänsä tutkivat minun solakkaa olentoani oikein silminnähtävällä mielihyvällä. Sitten lisäsi hän voitonriemulla: "Näinhän minä kohta, minkä hengen lapsia te olette; näin, että juoksisitte suoraa päätä syliini. Tosin tapahtuu nyt tämä enemmän teidän huonosta onnesta kuin minun ansiosta, vaikka olinkin ihan teitä varten matkustanut Englantiin."
"Minua varten?" — Seisoin siinä liikkumattomana hämmästyksestä.
"Niin, juuri teitä varten", kertasi tuo kauhea, iloiten minun hämmästyksestäni. "Ja nyt ottakaamme katsellaksemme asiaa, jos olette niin järkevä, ettette tee mitään tyhmyyksiä. Siis pöytäkirjaan: Mikä on teidän nimenne, nuori mies?"
Minä mainitsin empimättä oikean nimeni. Kurjat sbirrit — tarkoitan poliiseja — olivat vähällä purskahtaa nauruun ja itsepä tuima kommissariuskin hymyili — jos semmoinen peto voi hymyillä.
"Ja missä ja milloin olette syntynyt — anteeksi, minun tulee kai sanoa: jalosukuinen herra?"
Mainitsin paikan ja vuosiluvun.
"Mitä olette?"
"Parooni, olenhan sen jo sanonut."
"Niin kai, parooni — tietysti te olette parooni. Mutta minä haluaisin tietää, mitä te teette, mikä virka teillä on?"
"Virka? Minä tavoittelen tohtorin arvoa — harjoittelen opintoja."
Nyt purskahtivat poliisit takalistossa nauruun ja heidän arvoisa kommissariuksensa sanoi ivallisesti:
"Olettekin niitä harjoitelleet oivallisesti kansainvälisillä petkutusmatkoillanne. Meidän tulee nyt pitää huolta siitä, että pääsette pitemmäksi aikaa rauhaan viisaustieteellisiä tutkimuksianne hyväksenne käyttämään."
Sitten kirjoitettiin pöytäkirjaan, mitä herra Paulson'illa oli ilmoitettavaa; ja tämän mitättömän salapoliisin suussa tuntui minusta itsestänikin kaikki, mitä tänäpänä olin tehnyt ja toiminut, hyvin epäluulon alaiselta. Sitten kääntyi kauhea herra jälleen minuun ja sanoi:
"Voitteko antaa minulle luotettavia tietoja niistä suhteista, jotka sitovat teidät nuoreen rouvaan, joka asui teidän kanssanne huoneessa N:o 47?"
Eihän minulla ollut mitään salattavaa, ja sentähden kerroinkin totuuden mukaan asian. Epäilemättä olisin tehnyt sen, vaikkakin sillä olisin saattanut epä-edulliseen valoon holhottini, sillä vihani viatonta rouvaa kohtaan, jota pidin syypäänä kaikkiin onnettomuuksiini, oli kerrassaan tukehuttanut viimeisetkin hellimmät tunteet, vieläpä kaiken ritarillisuudenkin. Luonnollista oli, ettei uskottu sanaakaan koko kertomuksestani. Kun olin lopettanut, sanoi poliisikommissarius:
"No, saanemme kuulla totuuden naiselta, jollette edeltäpäin ole istuttaneet juttujanne tuohon onnettomaan viekoiteltuun olentoon. Minusta ainakin näyttävät jo laivassa saamani epäluulot teitä kohtaan toteutuvan teidän ihmeellisen rohkeutenne ja kekseliäisyytenne takia. Tahdon sentähden auttaa teidän muistianne hieman, nuori mies, koska se näyttää kärsineen teidän viinaanmeneväisyydestänne."
Ja hän otti esiin paperin ja luki siitä tunnusmerkit, jotka valokuvan tarkkuudella kuvasivat minun ulkoihmistäni: "pituus keskulainen, kasvot pyörevät, tukka valkoinen, partaa ei, silmät siniset, nenä tavallinen, suu tavallinen; erityisiä tuntomerkkejä puuttuu."
Joka ei tästä luettelosta tuntenut — minua, oli, jollei umpisokea, ainakin värisokea.
Kun arvoisa kommissarius oli ehtinyt luettavansa loppuun, kohotti hän äänensä ja huusi voimallisesti:
"Te olette kyypäri Max Emanuel Kipfel, tunnettu nimellä Wurm; te olette syntynyt Hammelburgissa, likellä Schweinfurtia; te olette, nuoruudestanne huolimatta, vaarallinen pettäjä; te olette milloin milläkin nimellä tehneet tyynesti tuumailtuja varkauksia. Jonkunmoinen sievistely käytöksessä ja tavaton röyhkeys ovat olleet paraat puoltajanne. Mutta minun tuiki tarkkaa silmää ette ole voineet viedä väärään. Minä tunsin teissä paikalla kyypärin."
Nyt en voinut kestää kauemmin. Saadakseni pidätetyksi mieliharmini pusertamia kyyneleitä, purskahdin pilalliseen nauruun. Tästä suuttui tietysti erehtymätön tuomarini silmittömästi. Hän antoi paikalla viedä minut vankilaan.
Surullisen naurettava oli asemani, mutta sittenkin tunsin nälkää, ja sentähden kysyin vanginvartialta, mihin aikaan päivällistä syödään.
"Jos tahdotte maksaa", vastasi hän, "niin saatte paikalla, mitä haluatte."
Kun minulla vain oli kolme Englannin pensiä taskussani, en voinut ajatellakaan mitään — päivällistä. Nälkäisenä näin päivän kuluvan, auringon laskeuvan rautakiskoilla varustetun akkunani takana ja yön vihdoinkin pimeydellään peittävän tämän päivän sanomattomat häpeät. Oi, mikä yö! Mitä tovereita! Ja sitten vielä lisäksi kauhea nälkäni!
Seuraava aamu toi vihdoinkin minulle vapautuksen kaikista kärsimyksistäni — rakkaan isäni muodossa. Semmoisella ihastuksella kuin vankilassa en ollut syntymäpäivästäni saakka kertaakaan rientänyt hänen luokseen. Millä riemulla minä syleilin häntä! Ja siinä hänen rintaansa vastaan itkin minä — häpeämättä.
"Mutta kuinka saatoit lähettää minulle niin järjettömän sähkösanoman, poikani? Luulin, että olit salaisesti nainut Englannissa."
"Nainut — minä! En, isä, minä en nai koskaan; olkaa varma siitä."
Isäni ei sanonut mitään, josta olisin voinut päättää, pitikö hän tuon vakuutukseni aivan varmana, mutta sen sijaan otti hän minut mukaansa lähinnä olevaan ruokaravintolaan.
Mimmi-rouvaa en ole sen koommin nähnyt. Tuskinpa olisin voinut enää kärsiäkään hänen näköään. Jos ja miten hän pääsi Belgardiin, sitä en tiedä; mutta luulen että isäni auttoi hänet sinne.
Oikeudentuntoni vaatii minun kumminkin tunnustamaan, että ystäväni Kalle Ferdinand Müller muutamien kuukausien kuluttua maksoi minulle ja isälleni, mitä me olimme kuluttaneet hänen vaimonsa tähden. Kun hän uskoi huoleeni kauniin Mimminsä ja äänekkään Fumpsin, oli miesraukka todellakin ollut kovin ahtaalla, ja hänelle on sentähden anteeksi-annettava sukkela keksintönsä. Myöhemmin sai hän hyvän konserttimestaripaikan ja tuli siten hyvin toimeen Mimminsä ja Fumpsinsa kanssa.
SOTAKARKURI.
Kirj.
LEOPOLD v. SACHER-MASOCH.
Wienin kongressi vv. 1814-1815 oli hyvin lystikäs kongressi. Keskustelut sujuivat hyvin vitkallisesti, sillä enemmän kuin ikävistä valtioasioista oli koko maailma huvitettu Wienin hovin usein omituisista, aina loistavista juhlapidoista ja kaunottarista, joita kaikista maan ääristä oli kokoontunut Tonavan varrella sijaitsevaan keisarikaupunkiin.
Viidelle naiselle, joita pidettiin kauneimpina kauneimmista, oli annettu luonteisiaan lisänimiä; kreivitär Karoliina Secchenyi oli "virnakka", kreivitär Sohvia Zichy "jokapäiväinen"; kreivitär Saurma "la beauté du diable" (paholaiskaunotar) ja kreivitär Rossiina Esterhazy "hämmästystä herättävä."
Kaunein kaikista oli kumminkin — ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä — kreivitär Julia Zichy, jota sanottiin "taivaalliseksi kaunottareksi." Hän oli hurskailla silmillään lumonnut itse Preussin kuninkaan Friedrich Wilhelm III:nnenkin, joka hiljaisella, toggenburgilaisella tavallaan häntä jumaloitsi.
Kun ilma oli kaunis, nähtiin usein koko kongressiseurue jaloittelemassa vallinsarvella: hallitsiat, valtiomiehet, kenraalit ja naiset. Siinä nähtiin jalo-aatteinen Venäjän Aleksanteri, hurmaava Katariina Oldenburgilainen Würtembergin rakastuneen perintöprinssin vieressä, jonka puolisoksi hän sittemmin tuli, Eugéne Beauharnais, Gentz, Talleyrand, Humboldt, Jahn, Rahel Levin, rouvat Geymüller ja Arnstein — sanalla sanoen kaikki, joilla oli jonkinlaista tehtävää maailmanäyttämöllä; yksi vain puuttui, vanha marsalkka "Vorwärts." Näilläkin kävelyretkillään lähestyi Friedrich Wilhelm mielellään "taivaallista", kunnioittaen häntä silloin tällöin kukkaiskimpulla, joka tähän aikaan, varsinkin talvella, oli jotakin aivan tavatonta. Puhelu heidän kesken alkoi aina yhtäläisillä tyhjänperäisillä lauseilla, lakoonisilla kuninkaan puolelta, jolle muuan kongressin irvihammas oli antanut nimen "kuningas Infinitivus", sulavilla taasen Julia kaunottaren puolelta.
"Kuinka nukkunut, kreivitär?"
"Hyvin, teidän majesteettinne, Jumalan kiitos."
"Kaunis ilma tänään."
"On, teidän majesteettinne; taivas on armollisempi meitä kohtaan kuin ansaitsemme."
Äänettömyyttä.
"Würtembergin prinssi näkyy olevan ihastunut suuriruhtinatar
Katariinaan."
"Minusta näyttää kuin Kaikkirakastava siunaisi tätä liittoa, sillä suuriruhtinatarkin tuntuu olevan hyvin mieltynyt prinssiin."
Pitkää äänettömyyttä.
"Kaikki eivät voi samaa sanoa."
Julia luo silmänsä taivasta kohden ja huokaa.
Tavattoman pitkää äänettömyyttä.
Toverikseen suuren suurelle rekiretkelle valitsi hiljainen kuningas "taivaallisen kaunottaren." Hallitsioilla näet oli oikeus valita, muut saivat tyytyä sattumuksen määräykseen. Itävallan keisari otti ollaksensa Venäjän ihastuttavan keisarinnan ritarina. Keisarinna oli tässä tilaisuudessa puettu viheriäsilkkiseen kärpännahkaiseen turkkiin ja venäläiskuosiseen päähineeseen, joka oli reunustettu sätenöivillä hohtokivillä. Tsaarilla oli rekitoverinaan purppurasamettiseen suopeliturkkiin puettu Auersbergin prinsessa, ja Friedrich Wilhelmillä kreivitär Julia Zichy, jonka sinisenketun nahkainen, amaranttivärinen silkkikaappu somasti liittyi "taivaallisen" solakkaan vartaloon. Preussin prinssi Wilhelm oli saanut osalleen lumoovan ja ihanan Fuchsin kreivittären.
Loistava rekiretki kulki kaupungin suurimpia katuja pitkin Schönbrunnin huvilinnaan, jonka suuren lammen jäällä toinen osa seurueesta näytteli taitoansa.
"Miten voidaan tänään, kreivitär?" alkoi kuningas; "vähän hymyilyä, pyydän."
"Olen aivan hämilläni vielä loukkauksesta, joka on minua kohdannut, teidän majesteettinne", vastasi "taivaallinen" Julia ja hänen yliluonnolliset silmänsä sätenöivät, niinkuin pikku paholaisen.
Kuningas rypisti otsaansa. "Kuka on uskaltanut loukata puhdasta sieluanne?"
"Poliisi, teidän majesteettinne."
"En ymmärrä."
"Muuan poliisikommissarius tuli tänään palatsiini vangitakseen sotakarkurin."
"Liiallista virka-intoa kaiketi, chère comtesse, mutta — karkuri … vakava asia."
"Käskin kommissariuksen välttää kaikkea julkisuutta ja jättää asian haltuuni; karkulainen lienee sitä paitsi yksi palvelioistani."
"Oikein tehty, chère comtesse."
"Onneton ihminen kuulunee Venäjän keisarin Aleksanterin rykmenttiin ja on siis unkarilainen", jatkoi "taivaallinen"; "mutta kun kaikki palveliani ovat unkarilaisia, miten saan niistä esiin syyllisen?"
"Vaikea asia. Kaikkiko palvelianne sotilaita?"
"Ei ainoakaan minun tietääkseni."
"Hm! Saa nähdä — huomenna luonanne; mies paljastettava."
"Kuinka onnellinen olen teidän majesteettinne korkeasta avusta. Taivas lähettää minulle enkelin teidän majesteettinne persoonassa."
"Ei toki! Älkää saattako häpeämään. — Päätetty, chère comtesse."
* * * * *
Seuraavana aamuna meni kuningas kreivittären luo, joka juuri oli ehtinyt pukeutua aamupukuunsa ja hymyili hänelle pitsipilvien sisästä.
"Nukkunut hyvin", alkoi kuningas, "kirkkaat silmät, hauskaa!"
"Olen nähnyt kaunista unta", vastasi "taivaallinen" ja katsoi taivasta kohden tavalla, joka oli saanut Gentzin sanomaan, että hän leinakoitsi taivaan edessä.
"Nähnyt unta, mistä?"
"Kuninkaasta."
"Hm!"
"Kuninkaasta, joka ratsasti valkosiipisellä hevosella ja nosti minut satulaansa."
"Hm, hm!"
"Ympärilläni oli loistetta, joka huikaisi silmiäni; kohousin tähtien luo."
"Unelmanne, divine comtesse, ovat kuin ajatuksenne. Jalot luonteet pyrkivät aina ylöspäin; eivät matele maassa."
Kreivitär huokasi ja vaikeni. Kuningaskin oli ääneti, kunnes hänen silmänsä sattuivat erääseen tauluun, joka kuvasi kohtauksen Leipzigin tappelusta — Itävaltalaisten raivoisaa taistelua Delitzin linnan luona Poniatovskin johtamia puolalaisia vastaan.
"Entäs karkulaisemme?" kysyi Friedrich Wilhelm, heräten ajatuksistaan.
"Ah, olin unhottanut häntä", vastasi kreivitär. "Kuinka aikoo teidän majesteettinne tutkia asiaa?"
"Kutsukaa kokoon talonväkenne, kreivitär", sanoi kuningas.
Julia soitti pientä kelloa ja antoi sisäänastuvalle kamarirouvalleen tarpeelliset käskyt.
Kun miespuoliset palveliat olivat kokoontuneet ruokasaliin, tulivat sinne kuningas ja kreivitär. Siinä tutki Friedrich Wilhelm terävillä sotilassilmillään jokaista erikseen, meni sitten kreivittären luo ja mumisi:
"Kummallista, ei kenessäkään mitään sotilaantapaista. Saa sittenkin koettaa."
Ja kuningas käski kaikkien asettua rivitysten salin pituusseinää vasten, kasvot seinään päin. Kun käskyä oli toteltu, meni kuningas rivin taakse ja huusi täyttä kurkkua komentosanan: "Oikeaan päin!"
Kaikki jäivät seisomaan liikkumatta; yksi vain, eräs tallirenki, teki käännöksen.
"Ilmitullut!" huudahti kuningas, "karkuri Aleksanterin rykmentistä."
Onneton kalpeni ja heittäysi kuninkaan jalkoihin.
Siihen aikaan rangaistiin kaikki sotakarkurit Itävallassa kujanjuoksulla, joka oli melkein samaa kuin kuolema.
"Nouse", ärjäsi kuningas vihoissaan. Mutta tuskin oli karkuri noudattanut käskyä, kun Friedrich Wilhelm purskahti kaikuvaan nauruun.
"Mikä nenä!" huudahti hän, ja "taivaallisenkin" huulet vetäysivät hymyyn.
Nenä oli todellakin ihmeellinen pituutensa takia.
"Armoa, teidän majesteettinne, armoa! Olen viaton, nenäni syyllinen."
"Miksi ruveta sotilaaksi, kun ei ole halua ammattiin?"
"Nenäni takia, teidän majesteettinne."
"Selvemmin."
"En voi, olen unkarilainen, teidän majesteettinne."
"Mikä nimi?"
"Szarnovary Istvan."
"Nenä?"
"Talonpojan pojan Czomban kylästä Ödenburgin kreivikunnassa. Olen kauan pitänyt silmällä Madelia, kaunista tyttöä, ennen Irma niminen. Hivukset hällä niin mustat kuin yö, silmät niin siniset kuin taivas, suu kirsimarja. Kohtasin Irman eräänä pyhänä Czardassa.
"En ymmärrä."
"Czarda on kapakka, teidän majesteettinne", tulkitsi kreivitär.
"Olen mustalaisena, tanssin czardaa Czardassa", jatkoi karkulainen.
"En ymmärrä."
"Czarda on unkarilainen tanssi, teidän majesteettinne", selitti "taivaallinen" Julia.
"Tahdon tanssia czardaa Irman kanssa, joka oli vienyt sydämeni; menen Irman luo, vääntelen viiksiä, teen hyppyjä, kannukset helisevät, mutta mitä tekee Irma? Irma nauraa, teidän majesteettinne!"
"Olisin tehnyt samoin", sanoi kuningas.
"Jos on minulle kunniaksi, että teidän majesteettinne nauraa minulle, niin häpeä, kun Irma sen tekee; minä suoraa päätä Ödenburgiin, otan pestin, rupean sotamieheksi."
"No, miksi karata?"
"Nenän tähden, teidän majesteettinne."
"Kuinka, nenä taasen?"
"Taasen, armollinen majesteetti. Mutta ei minun syyni; jalosukuinen kapteeni…"
"En ymmärrä; selvemmin."
"Jalosukuinen herra kapteeni tulee kasarmiin juuri kun herra korpraali harjoittelee meitä, rekryytejä. 'Tuo mies ei seiso rivissä', sanoo, viittaa minuun. Mutta, teidän majesteettinne, se onkin vain nenäni, joka ulkonee rivistä. Kun herra korpraali oikoo meidät kiväärillä, näkee jalosukuinen kapteeni, että kaikki on hyvin. Riivattu nenäni vain ei tahdo pysyä rivissä."
Kuningas ja kreivitär purskahtivat taasen nauruun.
Istvan jatkaa: "Jalosukuinen herra kapteeni sanoo: 'Bassama Teremtete, leikkautan pois liiat Istvan Szarnovaryn tottelemattomasta nenästä.' Se ei leikkiä se, teidän majesteettinne. Pelästyn kauheasti, itken koko yön, juoksen ulos akkunasta, pillit pussiin ja — karkaan. Jalosukuisen herra kapteenin syy; mielii leikata pois nenäni liiat."
"Tottako tämä?"
"Totta, niin totta kuin Jumala on taivaassa, teidän majesteettinne."
"No, saa nähdä, mitä voi tehdä hyväksenne. Armoa korkealta keisari
Aleksanterilta."
"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne ja korkeastisamaisen rakkaita lapsia!" huusi karkulainen iloissaan.
"Vastaiseksi pysyt huoneessani, Istvan", sanoi kreivitär; "onneton, jos karkaat, silloin armotta kujanjuoksuun."
"En karkaa, en, armollisin rouva kreivitär", vakuutti Istvan, "en ole kiittämätön."
"Oh, tämä nenä!" huudahti kuningas vielä kerran. "Miehestä ministeri, ja koko ikävä kongressi saa toisen muodon. Nenä on saatettava molempain keisarien tietoon."
Istvanin nenä oli todellakin ainoa laatuaan. Hänen reippaista, kauniista ja järkevistä kasvoistaan tuuppasi esiin pitkän, terävähuippuisen keihään kaltaisena — "Byron ja Pamela, ihanne ja harvinaisuus", Göthen mukaan puhuen.
Seuraavina päivinä ei puhuttu koko kongressilla muusta kuin Istvanin
nenästä; se veti puoleensa suurempaa huomiota kuin Puolan kysymys ja
Ruotsin valtakunnan perintöoikeus. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä
Istvanin nenää.
Siten tuli tästä, joka oli saattanut Istvan-paralle niin paljon harmia, hänen pelastava enkelinsä. Mahdotontahan oli tuomita kujanjuoksuun miestä, jota oli vähää ennen naurettu vasten silmiä. Keisari Aleksanteri, Istvanin korkea suojelia, oli ensimäinen, joka meni katsomaan karkulaista ja vakuutti sittemmin, ettei hän koskaan hullunkurisimmalle ilvehtiällekään teaatterissa ollut nauranut niin sydämen pohjasta kuin — Istvanin nenälle. Keisari Frans tuli uhkaavana kuin Jupiter, mutta — hänen ankaruutensa suli kyyneliin; ensin koetti hän vastustaa naurunhaluaan, mutta tämä sai lopulta voiton siihen määrään että keisari oli vähällä nauruun pakahtua. Metternich, lordi Castlereagh, ruhtinas Schwarzenberg, parooni Bianchi ja suuri joukko muita, vieläpä useat kongressin kaunottaristakin kokoontuivat "taivaallisen kaunottaren" luo vartavasten Istvanin nenän takia, ja muuan taidemaalari kuvasi vihdoin miehen ja hänen nenänsä jälkimaailmalle.
Keisari Fraasin käskystä tutkittiin asia ja silloin tuli ilmi, että kapteeni leikillä oli uhannut lyhentää Istvanin nenää. Istvan vietiin vankilaan, tuomittiin kyllä kujanjuoksuun, mutta pääsi kolmen kuukauden kuritushuonerangaistuksella.
Kun lopullinen tuomio hänelle julaistiin, ei hän siitä ollut suurestikaan hyvillänsä, ja kun kuningas kerran "taivaallisen" seurassa kävi vankilassa katsomassa karkulaista, huudahti tämä itkien: "Teidän armollisin preussilainen majesteettinne, mieluummin hirsipuussa! Mitä on elämäni ilman Irmaa?"
Kuningas ei osannut siihen mitään vastata.
"Ja mitä hapankaali ilman makkaraa?" lisäsi Istvan.
"Saakoon Irmansa", sanoi Friedrich Wilhelm III.
"Oi, teidän majesteettinne, Irma ei huoli minusta — nenäni kanssa."
"Mitä, jos kultaisimme hänen nenänsä?" ehdotti kreivitär. "Irma silloin ehkä taipuisi."
Nenän kultaaminen oli silminnähtävästi onnettomalle karkulaiselle paljoa enemmän mieleen kuin poisleikkaaminen, ja hänen kiitollisuutensa "kreivitär enkeliä" ja "preussilaista majesteettia" kohtaan ei rajoja tiennyt. Hymyen erosivat siunatut korkeudet Istvanista.
Seuraavana päivänä oli kreivitär Zichyn luona paljon vieraita. Äkkiä katosi emäntä, mutta palasi kohta, suuri runsaudensarvi kädessään, tällä kertaa todellakin taivaallinen seesteisessä kauneudessaan ja hyvyydessään.
Hänen esityksestään alkoi nyt Istvanin nenän kultaaminen. Pian oli runsaudensarveen kasaantunut melkoinen summa — todellakin kultasade köyhälle, lapselliselle unkarilaistalonpojalle. —
Kun Istvanin kolme kuukautta kestänyt rangaistusaika oli loppunut, vei kreivitär itse rahat hänelle, ilmoittaen samalla, että Istvan keisari Fransin käskystä sai palata kotiin.
"Ei ikinä oikeaa sotilasta", oli Preussin kuningas sanonut. —
Sitten tulivat Napoleonin "sadat päivät." Uutinen maailmanvalloittajan karkaamisesta Elban saarelta iski pommina wieniläisjuhliin. Iloinen kongressijoukko hajosi; jokainen sotilas kiiruhti lippunsa luo.
Lignyn ja Waterloon tappelujen jälkeen ei Euroopalla tietysti ollut aikaa ajatella Istvan Szarnovaryn kohtaloa. Hän, entinen sotilas keisari Aleksanterin jalkarykmentissä, onneton ja samalla onnellinen karkulainen, oli kokonaan unohdettu.
Mutta ei ainaiseksi.
Kongressin muinaisista jäsenistä yhtyivät muutamat v. 1818 Aachenissa.
Siellä tapasi "taivaallinen" hiljaisen, toggenburgilaisen ihailiansa.
Teaatterissa näytettiin huvinäytelmä, jossa unkarilainen tietäjä esiintyi. Friedrich Wilhelm III, joka juuri silloin istui taivaallisen Julian loosissa, säpsähti ja näytti muistuttelevan jotakin.
"Missä, missä? Tuttu kielimurre!"
"Kreivitär Secchenyin luona?"
"Ei, ei, Secchenyi puhuu wieniläistä. Ah, tiedän! Karkulainen, isonenäinen… Mitä on hänestä tullut?"
"Istvan on nyt toimeentuleva mies", vastasi Julia; "hän kävi viime kesänä Irmansa kanssa Pestissä minua tervehtimässä."
"Irma — taipui? otti?"
"Tietysti — ynnä myös kullatun nenän."
End of Project Gutenberg's Ensimäinen seikkailuni, by Ernst von Wolzogen