— Aamun viileyttä vasta, — sanoi Cavor.
Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.
— Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, — virkkoi hän. — Ja yksi seikka se sittenkin viittaa siihen…
Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen miettivää pörinäänsä.
Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen, vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä. Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.
Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin pistäneen häntä.
Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa fuksinia.
— Katsokaas! — huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.
Mutta — Cavor oli kadonnut!
Minä tyrmistyin ensin. Astuin sitten nopean askeleen, nähdäkseni kalliolaidan yli. Mutta tuota ystäväni katoamista kummastellessani, olin taaskin unohtanut, että nyt ollaan kuussa. Tuo polkaisu tantereesen, astumaan lähtiessäni, olisi maan päällä vienyt minut metrin eteenpäin, mutta kuussa se kiidätti minut kuudetta, ainakin lähes viisi metriä kallionlaidasta. Tässä silmänräpäyksessä tuntui, kuin painajaisen ahdistaessa: on putoavinaan yhä syvemmälle. Maan päällä putoaa ensimmäisessä sekunnissa 16 jalkaa, täällä sen sijaan kaksi ja vain kuudennella osalla omasta painostaan. Minä putosin tai paremmin sanoen vaivuin 9-10 metriä. Ja siihen tuntui menevän koko pitkä aika, viisi kuusi sekuntia, minun harkintani mukaan. Siinä sitä sitten leijuin halki ilman ja putosin kuin höyhen polviani myöten lumikinokseen, vaaleanharmaan halkeaman pohjalle eräässä valkojuovaisessa kalliossa.
— Cavor! — huusin minä, ympärilleni vilkuen.
Mutta Cavoria ei näkynyt.
— Cavor! — huusin minä kovemmin, niin että kalliot kajahtivat.
Käännyin rajusti kallioihin päin ja kiipesin niitten harjalle.
— Cavor! — huutelin minä, ja ääneni kuului kuin kadonneen karitsan ääni.
Ei näkynyt palloakaan… Tuskallinen yksinäisyyden tunne valtasi minut hetkiseksi kokonaan.
Mutta jopa näin hänet. Hän viittaili naurusuin, vetääkseen minun huomiotani puoleensa. Hän seisoi parin kolmenkymmenen askeleen päässä minusta paljaalla kallionlohkareella. Hänen ääntänsä en kuullut, mutta käden huitominen se sanoi: "hypätkää!" Minua epäilytti, sillä hirmuinenhan oli välimatka. Mutta, arvelin sitten, tottahan minussa on miestä hyppäämään pitemmälle kuin Cavor.
Astuin askeleen taaksepäin, kyyristyin ja hyppäsin kaikesta voimastani. Tuntui kuin olisin ponnahtanut suoraan ylös ilmaan, tuntui kuin sille tielle jäisinkin…
Hirvitti ja miellytti samalla kertaa. Rajua se oli tuommoinen lento, niinkuin olisin ollut painajaisen kourissa. Huomasin harpanneeni liian pitkälle. Minä lensin suoraan Cavorin pään ylitse ja näin piikkisen tiheikön, joka eräästä notkosta törrötti ylös, valmiina vastaan-ottamaan minut. Minulta pääsi hätähuuto. Levitin käteni ja oikasin jalkani.
Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan, levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja hengästyneenä purskahdin nauruun.
Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.
— Kuinka? — yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi.
Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.
— Varovasti täällä liikkua pitää, — sanoi hän. — Ei tämä kuu ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä vaikka mäsäksi.
Hän auttoi minut pystyyn.
— Olettepa ponnistellut ihan liikoja, — virkkoi hän, kädellään puistellen kellervää tomua vaatteistani.
Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa minun kovaonnisesta kohtalostani.
— Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella, jahka olette päässyt hengästymisestänne.
Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.
Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi, kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa, minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita piikkejä.
— Ajatelkaa, että se on tuossa noin, — puhui Cavor, kasvoillaan tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän jalan päässä minusta.
Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa — sen myönnän — jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.
— Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, — virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.
Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi, ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa, korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti kuin maankin päällä.
Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen, joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia, vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.
Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa, mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman, jossa — siitä olen varma — oli paljoa suurempi määrä happea kuin maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä Tuntemattoman kasvojen edessä.
Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä, ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.
— Mainiota! — huusimme toisillemme. — Mainiota!
Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki, törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.
Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain "hämmästyttävistä tuntemuksista".
Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen kysymys, asian-olojen herättämä.
— Asiasta toiseen! — virkoin minä. — Missähän se meidän pallomme oikeastaan lienee?
Cavor katsahti minuun.
— Hä?
Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.
— Cavor! — huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, — missä on — pallo?
X.
Eksyneitä ihmisiä kuussa.
Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden puute.
— Eiköhän… — sanoi hän verkalleen, — eiköhän se liene… jossain… tuolla päin? — Epäröivänä hän teki tutisevalla sormellaan kaaren. — En ole varma.
Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.
— Oli miten oli, — virkkoi hän, katsoen minuun, — ei se kaukana saata olla.
Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä tihenevään rikeikköön ympärillämme.
Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä — kaikkialla levittelihe outojen muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt olimme joutuneet.
— Luulenpa sittenkin, — sanoi hän, äkkiä viitaten, — että pallo on tuolla.
— Ei, — arvelin minä. — Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas, tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä, paljoa idempänä. Tuolla noin!
— Minun mielestäni, — sanoi Cavor, — aurinko oli koko ajan oikealla.
— Ja minusta taas, — virkoin minä, — varjo kulki joka hyppäyksellä minun edessäni.
Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt läpipääsemättömiksi.
— Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!
— Pallo meidän löytää pitää, — sanoi Cavor, — se on selvä se, ja pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja… minun on nälkä.
Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan.
Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.
— Niin, — sanoin minä painavasti, — nälkä minunkin on.
Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää pallo, — lausui hän.
Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja nälkä yltyvät liian ankariksi.
— Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, — sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. — Täytyy vaan lähteä samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.
— Mikäpäs tässä muu auttaa! — vastasin minä, tuntematta kovinkaan suurta halua moiseen pyydystykseen. —
Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti riittänyt.
— Sepä se, — virkkoi Cavor. — Mutta pallo se oli kuin olikin luminietoksessa.
Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan. Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta, tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.
Bum… Bum… Bum… Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme. Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.
Bum… Bum… Bum…
Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa… ne ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti… taivas yhä pimeä ja tyhjä… vitkasteleva aurinko se paahtamistaan paahtaa… Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus varoituksena, uhkana.
Bum… Bum… Bum…
Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.
— Kelloko?
— Siltä kuuluu.
— Mikähän se on?
— Mikä lieneekään!
— Lukekaa lyönnit, — kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä kumu vaikeni samassa.
Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin kuullut mitään kumua?
Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.
— Pysytään yhdessä, — sopotti hän, — ja käydään etsimään palloa.
Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.
— Minne käsin tästä lähdetään?
Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä, vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?
Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi suuria metalliportteja heitetty kumoon!
Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina.
Cavor puikahti minun luokseni.
— En käsitä ensinkään! — kuiskasi hän ihan korvani juuressa, epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.
— Piiloon! Siltä varalta, että…
Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.
— Meidän täytyy ryömiä, — kuiskasi Cavor.
Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien, päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.
— Maan alta, — sopautti hän. — Tuolta noin.
— Sieltähän ne saattavat tulla esille.
— Meidän täytyy löytää pallo!
— Niin täytyy, — myönsin minä. — Mutta miten?
— Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.
— Mutta ellei päästä?
— Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.
— Pysytään yhdessä, — virkoin minä.
Hän mietti hetkisen.
— Minnepäin mennään?
— Lähdetään onnen kaupalla.
Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä, ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo, josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia, selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä. Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut, niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat jotain oloperäistä.
Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee esille uusia heleänvärisiä muotoja… Solut näissä kasveissa olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat muodolleen ja rakenteelleen omituisia… Omituista oli kaikki, ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi… puk… puk… puk…
Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta, kilinää ja konemaista pauketta… Ja nyt äkkiä… suurten eläinten mylvinää.
XI.
Kuunvasikkain laitumilla.
Ja niin me kaksi poloista maan asukasta nyt eksyneinä hiiviskelimme näissä hurjaa vauhtia kasvavissa tiheiköissä, säikähdellen ääniä, joita korvissamme kajahteli. Kauan kesti mielestämme, ennenkuin saimme nähdä yhdenkään seleniitan (kuun asukkaan) tai kuunvasikan, vaikka viimeksi-mainittujen ammunta ja mylvinä tuli yhä lähemmäs meitä. Me ryömimme kiviröykkiöiden välitse, luminietosten poikki, sienikasvien yli, jotka ensi kosketuksesta hajosivat kuin kuplat, levittäen kosteata höyryä ympärilleen. Välisti oli tanner ihan täynnään ukontuhnioita kuni katu kivillä laskettu; vuoroin taas täytyi kontata loppumattomain pensastojen läpi. Ja yhä toivottovammin silmin me tähystelimme kadonnutta palloa. Kuunvasikkain ääni oli välisti umpeata, leveätä yminää, joka joskus yltyi kauheaksi, vihaiseksi ammunnaksi ja lauhtui sitten katkonnaiseksi mörinäksi, ikäänkuin nuo näkymättömät elukat olisivat koettaneet syödä ja ammua samalla kertaa.
Ensimmäisen kerran näimme ne vain ohimennen, vilaukselta, mutta näky oli silti epämiellyttävä, koskapa oli niin vaillinainen. Cavor ryömi silloin edellä ja huomasi ensimmäisenä niitten läheisyyden. Hän pysähtyi tyrmistyneenä ja antoi minulle merkin olla asemillani.
Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta vasten.
Minun on nyt tietysti vaikea sanoa, minkä verran minä sillä kertaa näin, koskapa silloinen vaikutelma täydentyi myöhemmistä havainnoista. Kaikista ensiksi huomasin tuon elukan olevan kooltaan suunnattoman suuren: ruumiin ympärys oli noin 80 ja pituus kukaties 200:kin jalkaa. Sen kyljet ne paisuivat ja kutistuivat raskaasta hengityksestä. Tuo jättiläismäinen, veltto ruumis loikoi maassa; ryppyinen nahka oli valkoinen, mustissa täplissä seljän puolella. Jalkoja emme erottaneet ensinkään. Luulenpa silloin nähneemme ainakin profilissa melkein aivottoman pään, rasvapoimuisen niskan, kuolaisen ja hurmivan suuren suun, pienet sieraimet ja lujaan kiinnipuristetut silmät. (Kuunvasikat ne pitävät aina silmänsä kiinni päivänpaisteessa.) Vilaukselta näimme myös laajan, punaisen kidan, kun se avasi suunsa ammumaan ja mylvimään, ja tunsimme huounnan tuosta kidasta. Ja senjälkeen tuo hirviö huojahti kuin mikä laiva, liikahti eteenpäin, koko nahan lyödessä paksuja poimuja, vierähti jälleen ja siirtyi siten ohitsemme, kallistellen puoleen ja toiseen. Se mursi jäljillensä leveän polun pensastoon ja katosi pian silmistä tuonne toisiinsa punoutuneiden kasvien taakse. Toinen tuli näkyviin hiukan kauempana ja sitten vielä yksi, jonka jälkeen vilaukselta huomasimme erään seleniitan, joka näytti kaitsevan näitä eläviä lihavarastoja. Hänet huomattuani, minä tartuin suonenvetoisesti Cavorin käsivarteen, ja niin siinä nyt kykittiin liikahtamatta, kurkistellen ja pilkistellen kauan aikaa vielä senkin jälkeen kuin hän jo kokonaan oli kadonnut meidän näköpiiristämme.
Kuunvasikkoihin verrattuna tuo seleniita näytti mitättömältä muurahaiselta vain: tuskin oli mies viittäkään jalkaa pitkä. Yllään oli hänellä puku jostain nahkamaisesta aineesta, niin ettei mitään osaa hänen ruumiinsa rungosta näkynyt. Siitä meillä niinmuodoin ei ollut aavistustakaan. Senpä vuoksi hän esiintyi tanakkana, karvaisena olentona, joka paljon muistutti monimutkaista koppakuoriaista. Hänen päänsä muoto oli kokonaan piilossa suunnattoman suuren, piikeillä varustetun kypärän alla. — Myöhemmin saimme tietää hänen käyttävän näitä piikkejä vastahakoisten kuunvasikkain kurittamiseen. — Himmeät, kovasti sivuille vedetyt silmälasit loivat noihin jonkinmoisella metallisella laitteella varustettuihin kasvoihin jotain linnun-omaista. Käsivarret eivät pistäneet näkyviin päällysverhon alta. Lyhyet jalat olivat lämpöisissä kääreissä, mutta näyttivät meidän maallisiin silmiimme suhdattoman heikoilta. Reidet olivat peräti lyhyet, sääret sangen pitkät, jalkaterät pienet.
Raskaalta näyttävästä puvustaan huolimatta, hän astui — maalliselta kannalta katsoen — sangen pitkin askelin, heilutellen käsivartta, joka joka liikaukselta antoi helähtävän äänen. Hänen astuntansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän kulki ohitsemme, osoitti hänen kiirehtivän ja olevan vihoissaan, ja heti hänen kadottuaan näkyvistä me kuulimmekin erään kuunvasikan ammunnan äkkiä muuttuvan lyhyeksi, kimakaksi vingahtelemiseksi. Sitä seurasi ryske, joka tiesi nopeampaa liikuntoa. Ammunta hiljeni vähitellen ja lakkasi viimein kokonaan. Elukat olivat arvatenkin päässeet sellaisille laitumille kuin paimen oli tahtonut.
Me kuuntelemaan. Hetkeen aikaan ei kuulunut mitään. Mutta kotvanen kului vieläkin, ennenkuin uskalsimme jälleen lähteä ryömien etsimään kadonnutta palloa.
Seuraavalla kertaa näimme näitä kuunvasikoita vähän matkan päässä meistä eräässä röyhyisessä kivikossa. Senpuoleiset rinteet olivat hiukan loivemmat ja täynnään vehreitä, täplikkäitä ja untuvapintaisia kasveja suurissa tilleissä ryhmissä. Siellä niillä mieluinen laidunmaa. Olimme juuri päässeet ruoiston laitaan ja pysähdyimme nyt siihen katselemaan niitä ja tähystelemään, näkyisikö toista seleniitaa. Elukat loikoivat rehunsa ääressä jättiläismäisinä vetelyksinä, suunnattoman suurina, lihavina möhkäleinä, purra rouskuttaen ankaran ahnaasti. Ne näyttivät hirviöiltä, joissa on pelkkää rasvaa, niin kömpelöiltä ja raskailta, että Smithfieldin härkä olisi niitten rinnalla esiintynyt oikeana notkeuden juurikuvana. Leuat liikkuivat yhtämittaa, pureskellen, maiskuttaen, silmät olivat kiinni — siinä kuva eläimellistä nautintoa, joka meidän tyhjiin vatsoihin teki merkillisesti kiihottavan vaikutuksen.
— Sikoja! — virkkoi Cavor tavattoman kiihkeästi. — Inhottavia sikoja! — toisti hän ja, luotuaan sinne vihaisen, kateellisen silmäyksen, läksi jatkamaan konttaamistansa. Minä seisoin vielä jonkun aikaa paikoillani, kunnes ennätin huomata, että nuo täplikkäät kasvit ovat kerrassaan sopimattomia ihmisen ravinnoksi ja läksin hänen peräänsä, pureskellen pientä kasvimurusta hampaissani.
Pian me taaskin pysähdyimme, nähtyämme lähellä toisen seleniitan. Tällä kertaa oli meillä tilaisuus katsella häntä tarkemmin. Nyt huomasimme, että seleniitan yllä oli todellakin puku eikä mikään kuoriverho. Hän oli samallainen kuin äskenkin näkemämme, se vaan erotusta, että tämän niskasta pisti esiin jokin täytetyn vaatetukon näköinen esine. Hän seisoi kallion kielekkeellä, käännellen päätään puoleen ja toiseen, niinkuin mitä tarkastellen kraateriin päin. Me olimme aivan asemillamme, peljäten herättävämme hänen huomionsa. Hetken kuluttua hän kääntyi ympärinsä ja katosi näkyvistä.
Kohdattiin sitten toinenkin lauma kuunvasikoita: ne ammuivat erään notkon pohjalta. Senjälkeen astuttiin erään paikan poikki, johon kuului ääniä, koneen mahtavia kumauksia. Tuntui kuin tuolla jalkain alla olisi suunnaton konepaja. Ja näitten kolausten yhä kajahdellessa me saavuimme erään laajan ja aivan tasaisen aukion laidalle. Se näytti olevan noin sata metriä läpimitassa. Lukematta muutamia lehtisammalelta äärillä, oli aukio aivan paljas; kellertävä tomu näytti peittävän sen pintaa. Emme uskaltaneet astua tämän tasangon poikki, mutta koska siinä oli helpompi liikkua kuin tiheikössä, niin laskeusimme siihen ja aloimme juosta pitkin sen laitaa.
Alhaalta päin tuleva kolina taukosi hetkiseksi, ja kaikki oli jälleen hiljaa, lukuun-ottamatta yhä korkeammalle kohoavien kasvien pitämää heikkoa ääntä. Mutta sitten rupesi äkkiä kuulumaan pauhu, kovempi ja ankarampi ja lähempänä kuin mikään tähän saakka havaitsemamme melu. Se tuli ilmeisesti alhaalta. Vaistomaisesti me kyyristyimme niin alas kuin mahdollista, valmiina puikahtamaan sivulla olevaan tiheikköön. Jok'ainoa kolaus ja paukaus tuntui tärähtävän ruumiissamme. Yhä kovemmiksi kävivät nämä iskut ja kumaukset, yhä tuntuvammiksi täräykset ruumiissa, kunnes koko kuun maailma oli yhtenä hytkähtelynä ja värinänä.
— Piiloon! — kuiskasi Cavor, ja minä käännyin pensastoon päin.
Samassa kajahti pamaus, niinkuin tykki olisi lauaistu, ja sitten tapahtui jotain, mikä minua vieläkin unessa joskus ahdistaa. Olin kääntynyt Cavoriin, ja ojentanut käteni eteenpäin. Mutta se kohtasi tyhjää; se vajosi pohjattomaan aukkoon!
Rintani sattui johonkin kovaan ja poskeni huomasin painuneen jonkun mittaamattoman kuilun laitaa vasten, kuilun, joka äkkiä oli allani auennut, ja käteni tavoittelevan tyhjää. Koko tuo pyöreä, tasainen tanner ei ollut muuta kuin jättiläismäinen kansi, joka nyt liukui kattamansa aukon suulta varta vasten valmistettuun uurteesen.
Ellei Cavoria olisi ollut, olisin minä kaiketikin jäänyt olemaan pitkin pituuttani tällä laidalla, katsellen alas tuonne suunnattomaan kuiluun, kunnes uurteen laita vihdoin olisi syössyt minut syvyyksiin. Mutta Cavor ei ollut saanut sellaista sysäystä, joka minut oli huumannut. Hän oli jäänyt hiukan syrjään kannen laidasta ja, huomattuansa minua uhkaavan vaaran, siepannut minua jaloista ja vetänyt syrjään. Minä asetuin istuvilleni ja konttasin sitten nelin ryömin jonkun matkan päähän reunasta, kavahdin pystyyn ja juoksin hänen luokseen tuota tärisevää metallikantta myöten. Se näkyi aukenevan yhä kasvavalla nopeudella. Pensaat edessäni siirtyivät syrjään minun juostessani.
Enkäpä liian aikaisin joutunutkaan. Cavorin selkä katosi piikkiseen pensastoon, ja minun kiivetessäni hänen peräänsä, tuo suunnaton venttili paukahti uurteesensa. Hetken aikaa sitten seisottiin läähättäen, uskaltamatta lähestyä aukkoa.
Mutta sitten läksimme varoen ja askel askelelta sitä kohti ja kävimme sellaiseen asemaan, josta saattoi katsella alas. Pensaat meidän ympärillämme huojuivat ja taittuivat, sillä kova tuuli alkoi puhaltaa alas kaivokseen. Ensi alussa emme erottaneet muuta kuin sileät, pystysuorat seinät, jotka laskivat alas tuonne läpikuultamattomaan pimeyteen. Vähitellen alkoi sieltä näkyä koko joukko sangen heikkoja, sinne tänne liikkuvia valontuikkeita.
Ensi alussa tuo salaperäinen kuilu veti kaiken huomiomme puoleensa niin, että kokonaan unohdimme pallon. Kun sitten silmät olivat tottuneet pimeään, alkoi pohjalta noitten nuppineulanpään kaltaisten valojen välitse vilahdella pieniä, hämäräisiä olentoja… Hämmästyneinä ja silmiämmekään uskomatta me tuijotimme alas, ja niin olimme tuosta kaikesta ymmällä, ettemme osanneet sanaakaan sanoa. Emme erottaneet mitään sellaista, jonka avulla olisi päässyt selville noista liikkuvista olennoista tuolla.
— Mitähän, — kyselin minä, — mitähän tuo mahtaa olla?
— Koneisto se on!… Öiseen aikaan he kaiketi elävät näissä luolissa ja päivällä tulevat ylös.
— Cavor! — virkoin minä. — Jokohan?… Tuo tuolla… näytti ihmiseltä.
— Ei tuo mikään ihminen ollut.
— Tässä ei auta uhmailla.
— Ei auta ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
— Ei saa ryhtyä mihinkään, ennenkuin pallo löytyy.
Murahtaen myöntävästi, hän nousi ylös, lähteäksensä liikkeelle, tähysteli hetkisen ympärilleen, huokasi sitten ja viittasi minne lähteä. Me puikelsimme pensastoon. Kotvan aikaa kontattiin reippaasti, mutta sitten alkoi vauhti vähenemistään vähetä. Äkkiä rupesi himmeänpunaisia valonleimuja hulmuamaan, ja samassa kuului ympärillämme kovaa töminää ja huutoa. Me lyyhistyimme toisiimme. Äänet kuuluivat kauan aikaa puolelta ja toiselta aivan lähellä meitä. Mutta silloin emme nähneet mitään. Minä yritin kuiskaista Cavorin korvaan, että tuskin tässä enää kovinkaan kauan jaksan astua syömättä, mutta kulkkuni oli käynyt kovin kuivaksi kuiskuttelemisesta.
— Cavor, — sanoin minä, — minun täytyy saada ruokaa.
Hän loi minuun säikähtäneen katseen.
— Nyt pitää kestää, — sanoi hän.
— Mutta minun täytyy saada, — virkoin minä. — Katsokaas näitä huulia!
— Janottanut tässä on minuakin jonkun aikaa.
— Jospa olisi edes hiukan lunta jäljellä!
— Se on tiessään. Me kiidämme nyt yhden asteen nopeudella minutissa napaseuduista kuumaan ilman-alaan…
Minä pureskelin kynsiäni.
— Pallo! — lausui hän. — Siinä meille ainoa tuki ja turva.
Voimia ponnistaen lähdettiin jälleen konttaamaan. Minun mieleni se myötäänsä askaroitsi vain syötävissä aineissa ja vilvoittavain kesäjuomain kihisevissä kuohuissa. Olutta varsinkin teki mieli. Muistossani väikkyi se kuudentoista gallonin nassakka, joka niin pulleana oli prameillut kellarissani siellä Lympnessä. Muistelin kellarin viereistä ruokasäiliötä ja siinä semminkin paistia ja munuaispasteijaa, murakkaa paistia ja täyteläisiä pasteijia ja rasvaista kastiketta. — Nälkä pani tuon tuostakin haukottelemaan. Väliin osuttiin tasaisille paikoille, missä viljalti kasvoi mehuisata, punaista maanhedelmää, suunnattoman suurissa koralliriuttain kaltaisissa ryhmissä, niihin törmätessämme ne särkyivät naksahdellen. Murtumakohdat vetivät huomioni puoleensa. Tuo peiakkaan aine näytti rakenteeltaan semmoiselta, että teki mieli iskeä siihen hampain kiinni. Ja hyvältäpä ne tuntuivat lemahtelevankin.
Minä sieppasin palasen ja haistelin sitä.
— Cavor! — kuiskasin minä käheällä äänellä.
Hän katsahti minuun silmät pyöreinä päässä.
— Älkää koskeko!
Minä pudotin sen maahan, ja niin kontattiin kotvanen edelleen näitten vietteleväin lihakasojen kautta.
— Cavor! — kysäisin minä. — Miksei?
— Myrkkyä, — kuulin hänen sanovan, mutta taakseen hän ei katsonut.
Ryömittyämme taas muutaman askelen, minä tein ratkaisevan päätöksen.
— Minäpäs koetan, — sanoin minä.
Hän teki epäävän liikkeen, mutta liian myöhään. Minulla oli jo suu täynnä. Hän käpertyi kokoon, katsellessaan minua, kasvot vääntyneinä outoon ilmeesen.
— Hyvältä tää maistaa, — virkoin minä.
— Voi taivas! — huudahti hän.
Hän katseli minun suuni liikkeitä. Hänen kasvojensa rypistys ilmaisi vuoroin halua, vuoroin hylkimistä, mutta pianpa ruokahalu hänessäkin pääsi voitolle, ja mies rupesi ahmimaan suun täydeltä. Hetken aikaa emme muuta tehneet kuin söimme.
Tämä kasvi muistutti paljon maallisia sieniä; olihan vain löyhempää ja kuumensi kulkkua nieltäessä. Ensi alussa tuntui hyvältä pelkkä syömisen mekanillinen toiminta; sittemmin alkoi veri virrata kuumempana suonissa, huulia ja sormenpäitä rupesi pistelemään, eikä aikaakaan, niin alkoi mielessä heräillä uusia, keveitä, hajanaisia ajatuksia.
— Hyvältä maistuu, — virkoin minä. — Peiakkaan hyvältä. Täällä sitä kelpais meidän liikaväestön olla ja elää! Tuon poloisen liikaväestön! — ja taas pistin suuhuni aimo palan.
Minusta tuntui niin merkillisen hauskalta, ajatellessani, että kuussa on näin hyvää ravintoa. Sitä mukaa kuin nälkä katosi, sitä mukaa mieleni täyttyi hassunkurisella hilpeydellä. Tähän-astinen pelko ja tuskallinen olo oli kokonaan kadonnut. Minusta ei kuu enää ollutkaan planetta, josta kaikin mokomin pitäisi päästä pois, vaan turvapaikka inhimilliseltä puutteelta. Luulenpa, että minulta unohtuivat seleniitat vasikoineen, kansineen, pauhuineen päivineen heti kuin olin syönyt sientä.
Kolmanteen huomautukseeni "liikaväestöstä" Cavor vastasi kehaisemalla hänkin kuuta. Tunsin kyllä päätäni viepottavan, mutta pidin sitä ravinnon kiihotuksena pitkällisen paastoamisen jälkeen.
— Erinomen… nomenomaista tää teidän tekemä… nemänne keksintö, Cavor, — puhelin minä. — Peru… pota… peraatien jälkeen pararas kaikesta.
— Kuhu… huhuinka? Kuunko keks… seksintö paras potanoitten jälkeen?
Minä vilkasin häneen ja säikähdin miehen käheätä ääntä ja sekavaa puhetta. Silmänräpäyksessä sävähti mielessäni, että hän on juovuksissa, kenties juuri sienistä. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että mies on ihan erehtynyt, luullessaan keksineensä kuun. Eihän hän sitä keksinyt, saapui vaan sinne. Minä laskin käteni hänen käsivarrelleen ja koetin selittää hänelle tätä asiaa, mutta se oli liian hienoa hänen käsittää. Ja odottamattoman vaikeata minunkin oli saada se lausutuksi. Tuokion ajan näytti siltä kuin hän ymmärtäisi minua — muistan silloin aatelleeni, lieneeköhän ne sienet tehneet minun silmäni yhtä talmaisiksi kuin hänenkin — ja rupesi tekemään omasta puolestaankin huomautuksia.
— Me ollaan — julisti hän kesken juhlallisia nikotuksia, — me ollaan luonnon tulo-loksia siitä, mitä me syömme ja juomme.
Hän sanoi sen vielä toistamiseen, ja minä kun satuin olemaan kerrankin taas oikein viisastelevalla tuulella, päätin ruveta vastustamaan häntä. Poikkesin siinä kaiketi syrjään pääasiasta, mutta Cavor ei sitä varmaankaan huomannut. Hän nousi seisaalleen niin hyvin kuin osasi, nojaten kädellään minun päätäni vasten — sangen epäkohteliaasti kyllä — ja tuijotti ympärilleen, hituistakaan enää pelkäämättä kuun olentoja.
Minä koetin saada hänelle selväksi, että hänen mielipiteensä on vaarallinen — jostain syystä, jota en oikein itsekään ymmärtänyt — mutta tuo "vaarallinen" pyrki, kumma kyllä, takertumaan sanaan "varomaton" ja lopulti siitä tuli "vahingollinen" tai jotain sinne päin. Yritettyäni purkaa noita sanoja jälleen irti toisistaan, minä palasin alkuperäiseen väitteeseni, pääasiallisesti kiintyen noihin omituisiin, mutta samalla huomiota herättäviin korallikasveihin tuossa kummallakin puolen. Minä tunsin, että nyt sitä pitää tehdä tarkka erotus kuun ja perunain välillä, ettei niitä sekoitettaisi toisiinsa, mutta häkellyin pitkän pitkään välilauseesen, jossa koetin mieleen painaa, kuinka tärkeätä määritelmän tarkkuus todistelussa on. Ponnistin kaikki voimani, ollakseni väliä pitämättä siitä, että ruumiissani alkoi jo tuntua hiukan ilkeältä.
Jollain tavoin — en enää muista, miten, — jouduin jälleen entisiin mietelmiini siirtokuntain perustamisesta.
— Meidän pitää anekteerata tämä kuu, — puhuin minä. — Pois kaikki vitkastelu ja vetelyys. Se on yksi osa "valkoisen miehen taakkaa". Cavor!… Me ollaan — nik! — Me ollaan sart… se tahtoo sanoa satraapeja. Mointa vantakultaa Caesarkaan ei ikinä unissaankaan nähnyt. Kaikki salomanehdet siitä puhuu. Cavoresia. Bedfordesia. Bedfordesia — nik! — Osakesumman takauksia vastaan… se tahtoo sanoa rajattomalla takauksella. Käytännöllisesti…
Minä olin ilmeisesti juovuksissa.
Ryhdyin sitten selvittämään, kuinka äärettömän paljon siunausta meidän tänne-tulomme on kuulle tuottava, ja sitä tehdessäni takerruin todistelemaan, että Kolumbon maahantulosta, kokonaan katsottuna, oli ollut paljon siunausta Amerikalle. Mutta alkuperäinen ajatus oli minulta jo unohtunut, niin etten osannut muuta kuin hokea: "aivan kuin Kombumbo."
Siitä ruveten en enää tarkoin muista, mitä kaikkea tuo ilkeä sieni vaikutekaan. Himmeästi häämöittää mielessäni vain, kuinka me julistimme, ettei tässä suinkaan aiota sietää kaikkien peiakkaan hyönteisten ja sen semmoisten turilaitten tyhmyyksiä, ja ettei miehisten miesten mitenkään sovi noin häpeällisellä tavalla lymyillä tällä planetalla, joka ei ole kuin meidän maan ympäri pyörivä kiertolainen. Ja sitten me keräsimme kokonaiset kantamukset sieniä — heittoaseiksiko vai miksi, en tiedä, — ja niin lähdettiin eteenpäin selkeässä päivänvalossa, rahtuakaan välittämättä okapensaitten pistoksista.
Heti senjälkeen me kaiketikin lienemme kohdanneet seleniitoja. Kuusi henkeä heitä oli, ja astuivat peräkkäin erään kalliopaltan poikki, pitäen peräti merkillistä ulinaa ja piipitystä. He näkyivät huomanneen meidät yht'aikaa joka mies, pysähtyivät vaieten ja seisoivat siinä nyt kuin mitkä elukat, kasvot meihin päin.
Minä selvisin silmänräpäykseksi.
— Turilaat, — jupisi Cavor, — senkin turilaat! Ja nuoko luulevat, että mies tässä vatsallaan ryömii, selkäpiillinen mies vatsallaan!
— Vatsallaan, — toisti hän, ikäänkuin yhä vieläkin märehtien mointa ihmis-arvon alennusta.
Ja sitten hän äkkiä, raivoisasti kiljaisten, astui kolme pitkää askelta ja hyppäsi heitä kohti. Mutta huonostipa tuon hyppäyksen kävi: mies keikahti ilmassa pari kertaa, heilahti heidän ylitsensä ja putosi ankaralla läiskäyksellä keskelle pulleita kaktuksia. Millaiselta tämä hämmästyttävä ja minun mielestäni sangen arvoton hyökkäys toisesta planetasta lienee näyttänyt seleniitain silmissä, sitä en osaa suunnilleenkaan sanoa. Muistelen heidän kääntäneen meille selkänsä ja juosseen tiehensä, mutta en ole siitä ihan varma. Kaikki nämä viimeiset tapahtumat, ennenkuin kokonaan menetin tajuntani, ovat säilyneet epämääräisinä ja himmeinä muistossani. Sen vaan tiedän, että astuin askeleen Cavoria kohti, liukastuin ja putosin päistikkaa kallioitten väliin. Siitäkin olen varma, että äkkiä rupesin voimaan hyvin pahoin. Mielessäni häämöittää, että kova ottelu siinä kävi, kunnes tunsin käteni kammitun metallisiin pitimiin.
Ensimmäinen selvä muistoni on se, että olimme vankeina, itsekään tietämättä, kuinka syvällä kuun uumenissa oltanee. Pimeys vallitsi ympärillämme, ja kummallisia, huumaavia ääniä kuului. Ruumis oli meillä kummallakin täynnään naarmuja ja vammoja, ja päätä pakotti ankarasti.
XII.
Seleniitan ulkomuoto.
Huomasin istuvani lyyhistyneenä pimeässä, ympärilläni pauhua ja melua. En kyennyt pitkään aikaan käsittämään, missä olen, enkä sitäkään, kuinka tähän pälkääsen oli jouduttu. Mieleeni johtui se komero, johon minut välisti lapsena pistettiin, ja sitten pimeä ja rauhaton sänkykamari, jossa olin kerran maannut sairaana. Mutta tällaisia ääniä, kuin nyt tässä ympärilläni, en ollut koskaan kuullut, ja sitä paitsi leyhähti ilmassa välisti hiukan tallilta. Sitten minusta tuntui kuin oltaisiin parhaillaan pallon rakentamisen puuhissa ja minä niissä hommissa pistäynyt Cavorin kellariin. Senjälkeen tulin ajatelleeksi, että kaiketi sitä ollaan pallossa ja leijaillaan halki avaruutten.
— Cavor, — virkoin minä, — eiköhän saisi hiukan valoa?
Ei kuulunut vastausta.
— Cavor! — toistin minä.
Vastaukseksi kuului voivotusta.
— Voi päätäni! — kuulin hänen sanovan. — Voi päätäni!
Minä yritin painaa kädelläni omaa otsaa, jota myöskin kivisti, mutta säikähdin, huomattuani niitten olevan kytkettyinä toisiinsa. Nostin ne suulleni, ja tunsin metallin kylmän, sileän pinnan. Kädet oli siis kahleissa. Koetin levittää jalkojani, mutta havaitsin niittenkin olevan kammitsassa ja vihdoin sain selville, että olen vyötäisistä kiinnitetty maahan vielä paksummilla kahleilla.
Minä peljästyin enemmän kuin koskaan muulloin meidän kummallisten seikkailujemme aikana. Tuokion verran en osannut muuta kuin ääneti riuhtoa kahleitani.
— Cavor! — huusin minä kovaa. — Miksikä minä olen kahleissa? Mistä syystä te olette kahlinnut minut käsistä ja jaloista?
— En minä ole teitä kahlinnut, — vastasi hän. — Seleniitat sen tekivät.
Seleniitat! Siihen minun ajatukseni hetkeksi pysähtyivät, ja sitten alkoivat tapahtumat herätä henkiin muistissani: luminen erämaa, jähmettyneen ilman sulaminen, kasvien itäminen, Cavorin ja minun kummalliset hypyt ja ryöminnät kallioitten välissä ja kraaterin kasvullisuus… Minut valtasi sama tuska kuin äskenkin, hurjasti haeskellessamme palloa… Ja sitten tuo suuren kannen aukeneminen kuilun päältä!
Koettaessani johdattaa mieleeni viimeisiä vaiheitamme hamaan tähän olotilaan asti, rupesi armottomasti kivistämään päätä. Minä jouduin ymmälle; eteeni nousi ylipääsemätön aita.
— Cavor!
— Ja-ha.
— Missä ollaan?
— Mistäs minä tiedän?
— Ollaanko hengissä enää?
— Mitä hullutuksia?
— Me olemme siis heidän vallassaan.
Hän ei vastannut; murahti vaan. Myrkyn jätteet näkyivät vielä vaikuttavan hänessä ärtymystä.
— Mitäs te aiotte tehdä?
— Mistäs minä tiedän, mitä tässä tehdä?
— Vai niin vainen? — virkoin minä ja vaikenin. Silloin minä heräsin huumaustilastani.
— Hyväinen aika! — huudahdin minä. — Heittäkää jo tuo pörinä!
Ääneti sitten olimme kumpikin, kuulahdellen kumeita ääniä, jotka muistuttivat kadun umpeata kumua tai tehtaan kolinaa. Minen sitä käsittänyt ensinkään, Hengessäni seurasin ensin yhtä poljentaa, sitten toista, mutta selville en päässyt kumpaisestakaan. Pitkän ajan perästä kuului muuan uusi, räikeämpi ääni, joka ei sekaantunut muihin, vaan ikäänkuin heiastui erilleen tuosta himmeästä äänen takalikosta. Se oli sarjallinen verraten varsin vähäisiä tarkkoja ääniä, kopsetta ja rapinaa, niinkuin olisi muratin-oksalla lyönyt ruutua vasten tahi niinkuin lintu hyppinyt lippaan kannella. Me kuuntelimme ja tähystelimme joka puolelle, mutta niin oli pimeä kuin olisi samettiverho vedetty eteen. Hetken kuluttua seurasi muuan ääni, joka muistutti liukkaasti liikkuvaa sisusvärkkiä hyvin voidellussa lukossa. Ja vihdoin olin näkevinäni hienon valojuovan, joka ikäänkuin riippui keskellä tuota mittaamatonta pimeyttä.
— Näettekö? — kuiskasin minä hyvin hiljaa Cavorille.
— Mitäs se on?
— En tiedä.
Rupesimme tarkastelemaan.
Tuo pieni valojuova leveni ja kalpeni, näyttäen valkoiseksi kalkittuun seinään paistavalta sinertävältä valolta. Sen ääriviivat lakkasivat olemasta yhdensuuntaisia, muodostaen alaspäin hammasmaisen laidan. Käännyttyäni Cavoriin päin, huomauttaakseni hänelle tuota seikkaa, hämmästyin kovin, nähdessäni hänen toisen korvansa olevan kirkkaassa valossa, — muu osa ruumista oli yhä edelleen varjossa. Minä käännyin, mikäli kahleet myöten-antoivat.
— Cavor, — sanoin minä, — se tulee takaapäin.
Korva katosi, ja sen sijaan tuli silmä.
Aukko, josta valo oli päässyt, laajeni äkkiä ja ilmeni oven aukkona. Sen sisäpuolelta loisti sinervä valo, ja kynnyksellä näkyi karkeapiirteinen olento.
Me koetimme kaikin voimin päästä kääntymään sitä kohti, mutta kun yritykset eivät onnistuneet, niin istuimme asemillamme, katsellen olan yli aukkoon päin minkä suinkin saatoimme. Ensi hätään olin näkevinäni jonkun kömpelömuotoisen nelijalkaisen, joka seisoo pää nuokallaan. Sitten huomasin, että siinä kuvastuukin seleniitan laiha ja lyyhistynyt ruumis, sääret pienet ja tavattoman hoikat, väärät, pää painuneena hartiain väliin. Hänellä ei ollut kypärää päässä eikä sitä ruumiinverhoa yllä, jota he ulkopuolella liikkuessaan kantavat.
Meidän silmissämme hän esiintyi pelkkänä tyhjänä, mustana haamuna, mutta mielikuvituksemme meissä se vaistomaisestikin liitti tuohon varsin ihmismäiseen muotoon kasvotkin. Minä ainakin otaksuin heti paikalla, että hän oli kyttyräselkäinen, otsa korkea ja kasvot pitkullaiset.
Hän astui kolme askelta eteenpäin ja pysähtyi. Hänen liikuntansa näytti olleen aivan äänetöntä. Sitten hän kulki taas eteenpäin, linnun tapaan: toinen jalka suorana toisen eteen. Hän siirtyi aukosta tulevan valojuovan ulkopuolelle ja katosi kokonaan varjoon.
Tuokion aikaa silmäni hakivat häntä väärästä paikasta, kunnes näin hänen seisovan täydessä valossa edessämme. Mutta noita inhimillisiä piirteitä, joita olin kuvitellut, ei ollut ensinkään!
Ja olisihan minun pitänyt arvata tuo jo ennaltakin. Ensi hetkeen minä hätkähdin sanomattomasti. Näytti siltä kuin ei tuossa edessäni olisikaan kasvoja, vaan naamari, peljätin, muodoton kummitus, joka nyt oli paljastettava, oikeaan asuunsa avattava. Nenää ei ollut; tympeät, pulleat silmät olivat sivuilla — äsken olin luullut niitä korviksi. Korvia ei ollut… Olen koettanut piirustaa paperille tuommoista päätä, mutta en ole osannut. Suu oli vetäynyt alaspäin, niinkuin ihmisellä, joka oudostellen katsoa tuijottelee…
Kaula oli kolmiosainen, melkein niinkuin kravun jalka. Raajain niveliä en voinut nähdä, ne kun oli kiedottu kääreisin, — siinä sen ainoa puku.
Sennäköinen olento se nyt katseli meitä tuossa!
Minun ajatukseni askaroitsi tällä haavaa yksinomaa tässä kysymyksessä: kuinka moinen luoma on lainkaan mahdollinen? Hän oli kaiketi peljästynyt hänkin, kenties vielä suuremmasta syystä kuin me. Mutta eihän se sen syötävä näyttänyt sitä. Me ainakin tiesimme, millä tavoin tämä yhtymys näin kokonaan erillaisten olentojen välillä oli syntynyt. Aatelkaahan, miltä tuntuisi kunnon lontoolaisesta, esimerkiksi, jos hän Hyde Parkissa äkkiä näkisi lampaitten joukossa hyppimässä pari elävää, ihmisen kokoista olentoa, aivan toisenlaista kuin kaikki muut eläimet maan päällä! Siltä lienee tuostakin tuntunut.
Entäs me! Kammitsassa kädet ja jalat, väsyneinä, likaisina, parransänki kahta tuumaa pitkä, kasvot mustelmissa ja verinaarmuissa. Kuvailkaa mielessänne Cavor: poloisella polvihousut jalassa, useammasta kohden pensaan piikeissä repeyneet, yllään Jaeger-paita ja päässä vanha krikettilakki, karkea tukka pörrössä, takkulat kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Tässä sinervässä valossa hänen kasvonsa eivät näyttäneet punakoilta, vaan peräti tummilta ja huulet, niinkuin hyytynyt veri minun käsissänikin, mustilta. Minä olin, jos mahdollista, vielä surkeamman näköinen kuin hän, minä kun olin pudota jysähtänyt keskelle keltaisia sammalia. Nutut oli meillä päästetty napeista auki, kengät riisuttu ja pantu jalkojemme juureen. Ja niin me siinä istuimme seljin tuohon omituiseen sinertävään valoon, tähystellen: milloinka vain ilmestyneekään sieltä joku hirviö, jommoisen Dürer olisi ollut omiansa tässä keksimään.
Cavor katkaisi äänettömyyden. Hän koetti puhua, tunsi äänensä käheäksi ja karisti kulkkuansa. Ulkoa kuului samassa hirmuinen mölinä, niinkuin kuunvasikan hätähuuto. Se päättyi kovaan parahdukseen, ja sitten oli kaikki taas hiljaa.
Seleniita pyörähti äkkiä ja puikahti varjoon. Tuokion aikaa hän seisoi ovessa, seljin valoon, ja veti sitten oven kiinni. Ja nyt sitä taas oltiin samassa humuavassa pimeydessä, jossa olimme heränneetkin.
XIII.
Mr. Cavorin arveluita.
Hetken aikaa olimme ääneti kumpikin. Koota yhteen kaikki, mitä olimme saaneet kokea, — se tuntui käyvän yli minun henkisten voimieni.
— Nyt ollaan heidän vallassaan, — virkoin minä vihdoin.
— Sen ne sienet teki.
— Niin, mutta ellen minä olisi niitä maistanut, niin nälkäänhän sitä olisi kuoltu.
— Pallo olisi löydetty.
Tuommoinen itsepäinen jankutus vei minulta maltin kerrassaan; minä kirosin itsekseni. Jonkun aikaa me vihasimme toisiamme kaikessa hiljaisuudessa. Minä rummuttelin sormillani lattiaa polvieni välissä ja kalistelin kahleitani. Äkkiä minun tuli taas pakko puhua.
— Oli miten oli… Mitäs te kaikesta tästä luulette? — kysäisin minä säveästi.
— Järkeviä olentoja ne ovat… Ne pystyvät tekemään yhtä ja toista.
Nuo valotkin, jotka näimme…
Hän pysähtyi. Ei näkynyt olevan sen selvemmällä hänkään. Ja sen huomasi, kun hän taas rupesi puhumaan.
— Enemmän ihmismäisiä ne ovat kuin olimme oikeutetut luulemaankaan.
Arvelenpa…
— Arvelenpa joka tapauksessa, että järjellisillä olennoilla kaikissa planetoissa, missä niitä löytyy, on päälaki ylöspäin, ja kädet niillä on, ja pystyssä ne astuvat…
Äkkiä hän käänsi puheen toisaalle.
— Nyt ollaan kappale matkaa kuun uumenissa, — sanoi hän. — Pari tuhatta jalkaa alempana, kenties enemmänkin.
— Mistä sen päätätte?
— Tääll' on vilpoisempi. Äänetkin kuuluvat kovemmilta. Tuo hataruus… sitä ei ole enää. Ja toiseltahan nyt tuntuu korvissakin ja kulkussa.
Sitä en ollut tähän saakka huomannutkaan, mutta huomasin nyt.
— Ilma on täällä sakeampaa. Nyt ollaan kenties kokonaista mailia syvemmällä.
— Emme tulleet ajatelleeksikaan, että kuun sisässä on oma maailma.
— Emme.
— Mahdotonta se olisi ollutkin.
— Olisi pitänyt sitäkin ajatella… mutta ihminen piityy niin kokonaan totuttuun ajatustapaansa.
Hän mietiskeli hetkisen.
— Nyt, — sanoi hän, — nyt tuo näyttää niin päivänselvältä.
— Tietysti. Kuussa täytyy olla suunnattomia onteloita, ilmaa täynnään, ja ontelojen keskuksessa on järvi.
— Tiedettiinhän jo ennenkin, että kuun ominaispaino on pienempi kuin maan; tiedettiin, että sen pinnalla on vähän ilmaa tai vettä; sekin tiedettiin, että kuu on maan sisar-planetta, ja että siis on mahdoton ajatella sen olevan rakenteeltaan toisenlaisen. Ja se päätös, että sen täytyy olla ontto, oli käteen tuntuva. Ja kumminkaan sitä ei ole koskaan tosiasiana nähty. Kepler tosin…
Hänen äänessään ilmeni syvä asianharrastus, niinkuin konsanaankin miehessä, joka on päässyt selvien johtopäätöksien jäljille.
— Niin, — jatkoi hän. — Kepler noine sub-volcan'eineen oli sittenkin oikeassa.
— Olisi ollut suotava, että te olisitte ottanut vaivaksenne saada selville kaiken tuon, ennenkuin tänne tultiin, — virkoin minä.
Hän ei vastannut mitään, pörisihän vaan, ajatuksiansa ajellessaan.
Minen malttanut enää.
— Kuinkas teidän mielestänne meidän pallon on käynyt? — kysäisin minä.
— Mennyttä kalua, — tokasi hän, niinkuin ainakin se, joka vastaa epämieluisaan kysymykseen.
— Kasveihinko hukkunut, vai?
— Elleiväthän ne sitä löydä.
— Entäs jos?
— Mistäs minä tiedän?
— Cavor, — lausuin minä jonkinlaisella hysterillisellä katkeruudella, — kovin näyttävät olevan loistavalla kannalla ne minun yhtiö-aatteeni.
Hän oli ääneti.
— Hyväinen aika! — huudahdin minä. — Kun aattelee, mitä kaikkea vaivaa on saatu nähdä, ennenkuin on tähän kuiluun kupsahdettu!… Mitä varten me tänne oikeastaan tulimme? Mitä hakemaan? Mitä kuulla oli tekemistä meidän kanssamme tai meillä kuun? Me tavoittelimme liikoja. Me yritimme liikoja. Meidän olisi pitänyt pysyä pienemmissä asioissa ensin. Tehän te tätä kuuta esititte! Cavoriiti-uutimet muka! Ihan varmaan niitä olisi sopinut käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Ihan varmaan! Käsitittekö te oikeastaan minun ehdotustani? Teräslieriö…
— Höröntöröä! — virkkoi Cavor.
Keskustelu katkesi.
Kotvasen koetti sitten Cavor yksinään pitää ääntä, saamatta kovinkaan paljon säestystä minun puoleltani.
— Jos ne sen pallon löytävät, — alkoi hän, — jos ne sen löytävät… niin mitä ne sillä? Sepä se. Ja siinä se ydinkohta lieneekin. Ei ne sitä ymmärrä. Jos ne sellaista ymmärtäisivät, niin jo ne aikaa sitten olisivat tulleet maahan. Eikö? Miksei? Ei ne olisi jättäneet hyväkseen käyttämättä sellaista tilaisuutta. Ei maar! Nyt he rupeavat tutkimaan sitä. Älykästä ja tiedonhaluista väkeähän ne ovat. Ne tutkivat ja tarkastelevat… menevät sisään… naprivat nappuloita. Sinne meni! Ja se merkitsee, että kuuhun sitä jäätiin koko iäksemme. Kummallista väkeä, kummastuttavia tietoja…
— Mitä niihin kummastuttaviin tietoihin tulee… — yritin minä, mutta sanomatta multa jäi.
— Kuulkaas nyt, Bedford, — virkkoi Cavor, — vapaasta tahdostannehan te läksitte tälle retkelle?
— Senhän piti olla tiedusteluretki.
— Kaikissa tiedusteluissa on vaaroja tarjona.
— Varsinkin kun ne tehdään ilman varustuksia, harkitsematta kaikkia mahdollisuuksia.
— Pallohan se veti minulta kaiken huomion puoleensa. Tapaus yllätti meidät ja vei mukanaan.
— Yllätti minut, sanokaa niin.
— Yhtä paljon minutkin. Mistäs minä tiesin, että, ruvetessani tutkimaan molekulaarifysikkaa, minut viskaisi tänne ja juuri tänne?
— Lemmon tiedettä tuo tuommoinen! — huudahdin minä. — Hiidestä heitettyä! Keskiajan papit ja vainoojat ne olivat oikeassa, nää nykyaikuiset väärässä joka mies. Ihminen ryhtyy tuon tieteen kanssa kauppoihin, ja se tarjoaa hänelle ties mitä hyvää. Ja juuri kuin hän tarttuu niihin, niin jo se lyö hänet mäsäksi jollain odottamattomalla tavalla. Vanhat intohimot ja uudet aseet… milloin se tekee lopun hänen uskonnostaan, milloin kumoaa hänen sosialiset aatteensa, milloin lennättää hänet erämaahan, kurjuutta näkemään!
— Oli miten oli; tarpeetonta teidän on riidellä minun kanssani nyt. Nuo luomat — nuo seleniitat, vai miksi heitä sanommekaan — ovat nyt kytkeneet meidät kahleisin käsistä sekä jaloista. Kestäkää tämä millä mielellä tahdotte, kestettävä se vaan on… Me saamme kokea yhtä ja toista, ja se kysyy kyllä kylmäverisyyttä meiltä.
Hän pysähtyi, ikäänkuin odotellen minun myöntymystäni. Mutta minä istuin äreänä.
— Palttua minä teidän tieteellenne! — murahdin minä.
— Nyt, — sanoi Cavor, — nyt on kysymys, mitenkä keskustella heidän kanssaan. Viittaukset, pelkään minä, ovat heillä ihan toisenlaiset kuin meillä. Merkkikieltäkö? Merkkejä eivät käytä mitkään muut luontokappaleet kuin ihmiset ja apinat.
Tuo väite oli minun mielestäni kerrassaan nurinpäinen.
Melkein jokikinen eläin, — huudahdin minä, — antaa merkkejä silmillään tai kuonollaan.
Cavor miettimään.
— Niin, — virkkoi hän viimein. — Kyllä niinkin. Se on niin erillaista… niin erillaista! Saattaisihan… mitenkä mä nyt oikein sanoisin?… Kielihän on heilläkin. Heidän puheensa on tuommoista uikuttamista ja piipittämistä. En ymmärrä, kuinka se meiltä sujuisi. Ja lieneekö tuo tuollainen heidän puhettansa, vai mitä se on? Heillä on kukaties aistitkin toisenlaiset ja ajatusten lausuminenkin toisenlaista. Henkiolentoja he kuitenkin ovat, ja henkiolentoja olemme me: tottahan sitten meillä lienee jotain yhteistä. Ties minkä verran käsittäisivätkään meitä!
— Ei ne ole samaa laatua lainkaan, — sanoin minä. — Ne eroavat meistä enemmän kuin erillaisimmat eläimet maan päällä toisistaan. Toista sorttia ne ovat kokonaan. Mitä te sitten turhia?
— Ei maar! — sanoi Cavor hetken mietittyänsä. — Missä henkiä on, siellä on jotain yhtäläisyyttäkin niitten välillä, vaikkapa olisivatkin eri planetoilla kehittyneet. Tietysti, jos asia koskisi vaistoja vain… jos he olisivat pelkkiä eläimiä…
— Mitäs ne muutakaan ovat? Takaraajojensa puolesta ne ovat enemmän muurahaisten kuin ihmisten näköisiä, ja onko ikimaailmassa kukaan saanut selvää muurahaisen puheesta?
— Entäs nuo koneet ja vaatetus? Ei maar, minä olen toista mieltä kuin te. Juopa on suuri…
— Ylipääsemätön.
— Mutta yhtäläisyys muodostaa sillan sen yli. Muistan lukeneeni kerran erään kirjoituksen professori Galton vainajalta: keskustelun mahdollisuudesta muitten planettain kanssa. — Siihen aikaan minä valitettavasti luulin, ettei siitä olisi minulle niitäkään hyötyä, mutta nytpä pelkään kiinnittäneeni siihen liian vähän huomiota… nykyiseen asiain tilaan nähden. Mutta… älkääs huoliko…
— Niin, — jatkoi hän. — Hänen aatteensa mukaan pitäisi aloittaa sellaisilla laajaperäisillä totuuksilla, joitten täytyy olla ylt'yleisiä kaikille mahdollisille henkisille olennoille, ja panna ne yrityksen pohjaksi. Ensi alussa, esimerkiksi, geometrilliset totuudet. Hänen ehdotuksensa mukaan olisi otettava joku Euklideen pääväitteistä, rakennettava se suureen muotoon ja sen kautta annettava tietää, että se ja se totuus on meille tuttu. Niinpä esimerkiksi olisi todistettava, että tasakylkisen kolmion asemakulmat ovat yhtäsuuret, ja että, jos kyljet pitennetään, ulkokulmatkin ovat yhtäsuuret; tahi että suorakulmaisen kolmion hypotenusalle rakettu neliö on yhtäsuuri kuin toisille sivuille raketut neliöt yhteensä. Tällaisten asiain todistamisella me todistaisimme olevamme järjellisiä olentoja… Aatelkaas nyt, että… että minä piirrän geometrillisen kuvion märällä sormella johonkin pintaan tahi ilmaan vain…
Hän vaikeni. Hänen sanansa panivat minut miettimään. Ensi alussa minut lumosi tuo hänen hapuileva toivonsa päästä keskustelemaan näitten aavemaisten olentojen kanssa. Mutta ennen pitkää valtasi minut jälleen äreä epätoivo, seurauksena mieleni masennuksesta ja ruumiillisesta kurjuudesta. Äkkiä minä taas, entistä elävämmin, tunsin, kuinka peräti päättömästi minä olin tähän saakka menetellyt.
— Aasi! — huudahdin minä itselleni. — Senkin aasi, auttamaton aasi!… Minun kohtaloni näkyy olevan tehdä kaikki nurinpäin… Miksikä me pallosta lainkaan lähdimme?… Hyppiä heilata ympäri kuun kraatereita, etsimässä muka patentteja ja osakeyhtiöihin aiheita!… Jospa edes olisi meissä ollut sen verran älyä, että olisimme sitoneet nenäliinan riuun nenään pallon kohdalle!…
Minä lyyhistyin, vihasta puhkien.
— Selvää on, — puheli Cavor, — että ne ovat järjellisiä olentoja. Sen huomaa kaikesta. Ne eivät tappaneet meitä heti paikalla; se tietää siis, että ne osaavat armahtaa… armahtaa tai ainakin pidättäytyä… kenties keskustelukin. Tulevat kukaties tänne meitä katsomaan. Aatelkaas tätä huonetta, ja minkä vaikutuksen vartija meihin teki! Entäs nämä kahleet? Todistuksia korkealle kehittyneestä älystä nekin…
— Nurinkurista! — intin minä. — Ojasta allikkoon. Hullun yritys ensin ja toinen perään. Sitä se luottamus teihin teki! Miksen vainenkaan pysynyt näytelmäni ääressä? Siihen olisin kyllä pystynyt. Siinä minun maailmani, siinä elämä, jota varten minä olin luotu. Minä olisin saanut näytelmäni kirjoitetuksi. Niin… ja hyvä siitä olisi tullutkin. Suunnittelu oli jo melkein ihan valmis. Mutta sitten… aatelkaas… lähteä loikkaamaan kuuhun! Minun elämäni on, käytännöllisesti puhuen, mennyt sitä sipoista tietään! Tuolla vanhalla muijalla Canterburyn ravintolassa oli enemmän älyä päässä…
Minä nostin silmäni ja pysähdyin kesken puhettani. Sinervä valo oli jälleen hulvahtanut pimeyteen. Ovi oli auki, ja useampia seleniitoja näkyi astuvan kuulumattomin askelin huoneesen. Sanaakaan sanomatta minä katselin heidän kummallisia kasvojaan.
Äkkiäpä tämä epähauskalta tuntuva oudostelu muuttui hartaaksi mielenkiinnoksi. Huomasin kahden ensimmäisen kantavan vateja. Olihan olemassa ainakin yksi yhteinen tarve, joka oli käsitettävissä niin heille kuin meillekin. Vadit oli tehty jostakin metallista, joka, niinkuin meidän kahleemmekin, näytti tässä sinervässä valossa tummalta. Kummassakin vadissa oli vaaleahkoja palasia. Kaikki se tuima tuska ja kova kurjuus, mikä minua tähän saakka oli painanut, katosi kokonaan, ilmeten nyt nälkänä. Ahnain silmin kuin susi minä katselin noita vateja, sillä erää lainkaan välittämättä siitä — vaikka unta siitä yhä vieläkin näen — että ensimmäisen seleniitan minua kohti ojennetuista yläraajoista puuttui kädet; niissä ei ollut kuin lipuke ja peukalo, niinkuin norsun kärsän päässä.
Palaset vadissa olivat löyhää ainetta, vaaleanruskeata väriltään, melkein kuin kylmän omeletin palasia. Niitten haju muistutti sieniä. Siitä teurastetusta ja puoleksi avatusta kuunvasikasta päättäen, minkä ennen pitkää saimme nähdä, luulen noitten palasien olleen kuunvasikan lihaa.
Käteni olivat niin tiukasti kiinni toisissaan, että tuskin ulotin vatiin. Nähtyään minun ponnistukseni, kaksi seleniitaa läheni minua ja irroittivat sangen sukkelasti yhden kierteen ranteistani. Heidän tuntosarven tapaiset kätensä tuntuivat pehmeiltä ja kylmiltä. Minä ahmasin heti kohta ruokaa suun täydeltä. Se oli haurasta ainetta, niinkuin kaikki muukin organinen rakenne kuussa näkyy olevan. Se oli kuin voffelia tai kosteata meringi-leivosta eikä maistunut millään muotoa pahalta. Otin jälleen kaksi suuntäyttä.
— Syödä pitää, — virkoin minä, siepaten vielä suuren palasen.
Hetken aikaa me söimme vain, mistään muusta väliä pitämättä. Me söimme ja sitten joimme kuin mitkä kulkurit kunnankeittiössä. Ei ole minulla koskaan ennen eikä sittemminkään ollut niin hurjaa nälkää, ja, ellen itse olisi kokenut, en olisi ikinä uskonut voivani niin kerrassaan unohtaa koko ympäristöäni ja kiintyä yksinomaa syömiseen neljännesmiljonan peninkulman päässä meidän maasta, kesken sanomatonta mielenmasennusta ja noitten kummallisten olentojen katsellessa ja kosketellessa meitä, olentojen, jotka olivat oudomman ja epäinhimillisemmän näköisiä kuin pahinkin painajainen. He seisoivat ympärillämme, tuijotellen meihin ja silloin tällöin sihauttaen toisilleen. Se oli luullakseni heidän puhettansa. Ei minua kammottanut heidän kosketuksensakaan. Ja kun minä, ensimmäisen nälänpuuskan ohimentyä, vilkasin Cavoriin, huomasin hänenkin syöneen yhtä hävyttömän ahnaasti kuin minäkin.