XIV.
Keskustelu-kokeita.
Kun syöminen vihdoinkin oli päättynyt, he sitoivat meidän kätemme jälleen tiukasti yhteen, irroittivat sitten kahleet jaloista ja kiinnittivät ne höllemmälle, niin että pääsimme edes jonkun verran liikkumaan. Sitten he ottivat kahleet irti vyötäisiltämme. Tätä tehdäkseen heidän täytyi liikkua jos missä asennoissa, ja jo siinä monastikin heidän kummalliset päänsä sattuivat aivan lähelle minun kasvojani, tai nuo tuntosarven tapaiset kädet koskettivat päätäni tai niskaani. En muista heidän läheisyytensä kertaakaan tuntuneen kammottavalta tai ilkeältä. Auttamaton antropomorfismi meissä se kaiketikin sai meidät kuvittelemaan, että heillä on ihmisen pää tuon naamarin alla. Heidän ihonsa, joka tässä valaistuksessa näytti sinertävältä, niinkuin kaikki muutkin esineet, oli kova ja kiiltävä kuin kovakuoriaisen siipi, ei pehmeä, eikä kostea, eikä haivenissa, kuten selkäpiillisten eläinten on laita. Päälakea pitkin kulki niskalta otsan puolelle matala harjanne vaaleita törröttäviä karvoja; toinen, paljoa suurempi, kiersi kummallekin puolelle silmäin päälle. Se seleniita, joka minun kahleitani päästi, käytti suutaan käsiensä apuna.
— He näkyvät ilmeisestikin alkavan ymmärtää meitä, — virkkoi Cavor. — Muistakaa, että nyt ollaan kuussa; älkää tehkö mitään äkkinäistä liikettä.
— Aiotteko te yrittää, sitä geometriaa?
— Jos tilaisuutta sattuu. Mutta he tietystikin yrittävät ensin.
Me pysyimme passivisina, ja seleniitat, suoritettuaan tehtävänsä, astuivat kauemmas ja näkyivät katselevan meitä. Näkyivät, sanon, sillä koska heillä silmät oli sivuilla eikä edessä, niin oli heidän katsomisensa suuntaa yhtä vaikea arvata kuin, esimerkiksi, sanoa, minne päin kana tai kala milloinkin katselee. Heidän keskinäinen puhelunsa oli tuommoista uikutusta tai piipitystä, jota meidän olisi minun mielestäni ollut mahdoton tarkemmin määritellä tai jäljitellä. Ovi takapuolella aukeni selkoseljälleen. Katsahdettuani olkani yli, minä näin avaran tilan sen takana, jossa seisoi hyvin pieni ryhmä seleniitoja. Merkillisen sekavalta joukolta tuo näytti.
— Tahtoneeko nuo meitä matkimaan heidän piipitystään? — kysäsin minä Cavorilta.
— En luule.
— Minusta näyttää, niinkuin koettaisivat saada meille jotain selväksi.
— En minä heidän viittauksistaan sen viisaammaksi tule. Huomaatteko tuota, joka vääntelee päätään, niinkuin se, jolla on epämukava kaulus?
— Nyökäytetäänpäs päätä hänelle.
Me teimme niin, mutta huomattuamme, ettei se vaikuta yhtään mitään, koetimme saada tehdyksi jotain heidän liikettänsä. Se näkyi kiinnittävän heidän huomiotaan puoleensa. Ainakin he tekivät saman liikkeen itsekukin. Mutta kun ei siitä sen enempää lähtenyt, niin lakattiin vihdoin puolelta ja toiselta. Heidän kesken alkoi vilkas piipitys, jonka jälkeen yksi joukosta, lyhyempi ja paljoa paksumpi muita, suu peräti suuri, asettui kykkysilleen Cavorin viereen, pani kätensä ja jalkansa samallaiseen asentoon kuin ne olivat Cavorillakin ja kavahti sitten notkeasti pystyyn.
— Cavor! — huusin minä. — Ne tahtovat meitä nousemaan ylös.
Hän tuijotti minuun suu auki.
— Niin kai, — virkkoi hän.
Ja monen vierinän ja kierinän ja ähkinän perästä — kädet kun olivat kovasti toisissaan kiinni — meidän onnistui vihdoinkin päästä pystyyn. Seleniitat ne väistyivät syrjään meidän norsumaisten ponnistustemme tieltä ja näkyivät haastelevan keskenään entistä vilkkaammin. Heti kuin olimme nousseet seisomaan, äskeinen pyylevä seleniita tuli luoksemme, kosketti yläraajoillaan meidän kumpaisenkin kasvoja ja läksi astumaan avonaista ovea kohti. Tuo nyt oli sangen selvää puhetta, ja me läksimme hänen jälkeensä. Siellä seisoi neljä seleniitaa, paljoa kookkaammat muita, puettuina kukin samaan tapaan kuin kraaterissa äsken näkemämme, nimittäin päässä pyöreä, piikkipäinen kypärä ja yllään lieriömäinen verho. Kullakin oli kädessä piikillä ja kädensuojalla varustettu keihäs eli tutkain samasta tummannäköisestä metallista kuin vaditkin. Nämä neljä asettuivat sivuillemme, kaksi kummankin, ja niin lähdettiin huoneesta ulos siihen rotkoon, josta valo tuli.
Kokonaisvaikutelmaa tästä luolasta emme saaneet heti ensi alussa. Meidän huomiomme oli kiintynyt edessämme olevain seleniitain liikkeisin ja asentoihin. Sitä paitsi meidän täytyi pitää huolta omasta liikunnostamme, jott'emme jollain kovin pitkällä harppauksella säikäyttäisi ja hälyttäisi sekä heitä että itseämme. Etunenässä kulki tuo samainen pyylevä olento, joka oli ratkaissut pystyyn-nousemisen probleman. Siinä hän astui, tehden käsillään liikkeitä, meidän ymmärtääksemme jok'ainoalla kehoittaen meitä seuraamaan perässä. Hänen kannunnokan näköiset kasvonsa kääntelivät tavattoman vilkkaasti puoleen ja toiseen, ilmaisten selvästi kyselemistä. Nämä seikat ne, kuten jo sanoin, vetivät ensi alussa kokonaan meidän huomiomme puoleensa.
Vihdoin sentään koko se luolakin, jonka peräseinää kohti oltiin astumassa, astui oikeuksiinsa. Nyt kävi selväksi, että syynä ainakin suurimpaan osaan sitä kolinaa, joka oli korvissamme kajahdellut hamasta siitä saakka kuin olimme sienten vaikuttamasta huumaustilasta heränneet, oli ankaran suuri, parhaillaan käynnissä oleva kone. Sen heiluvat ja pyörivät osat näkyivät epäselvästi meidän ympärillämme astuvain seleniitain välitse ja päitten yli. Mutta muutakin läksi tästä koneesta kuin pelkkä humu, joka kaiken ilman täytti. Se oli myöskin ahjona sille omituiselle valolle, jota säteili kaikkialle. Olimme jo ennenkin pitäneet aivan luonnollisena asiana, että maan-alaisissa uumenissa täytyy olla keinotekoinen valo, mutta en nytkään, vaikka tosiasia oli ilmeisenä silmieni edessä, vielä täydellisesti käsittänyt sen tärkeyttä, ennenkuin kohdakkoin taas oltiin pimeässä. Tuon nyt näkemämme jättiläismäisen koneen tarkoitusta ja rakennetta en osaa selittää, sillä ei kumpikaan meistä saanut tietää, mitä se tekee ja mitenkä toimii. Myötäänsä lensi sen keskustasta ylös metallikankia, kulkien, mikäli minä ymmärrän, parabolan muotoisessa käyrässä ja, korkeimmilleen tultuansa, lykäten jonkunlaisen heiluvan haarukan sekä vihdoin pudoten pystysuoran lieriön sisään, jonka se samassa painoi alas. Niitten ääressä liikehti hennompia pikku olentoja, koko lailla toisenlaisia kuin nämä tässä ympärillämme. Joka kerta kuin nuo haarukat putosivat alas, kuului helinää ja sitten pauhua, jolloin lieriöitten päistä hulvahti ulos tuo hehkuva, kaikkialle ulottuva valo, lähtien vuotamaan pitkin laitoja, niinkuin maito kiehahtaa yli kattilasta, ja tippuen vihdoin alapuolella oleviin valosäiliöihin. Se oli kylmää, sinistä valoa, jonkinlaista fosforioivaa hehkua, mutta paljoa kirkkaampaa. Säiliöistä se sitten virtasi kouruja myöten eri haaroille luolaa.
Puh, puh, puh panivat nuo tämän käsittämättömän koneen heiluvat haarukat, ja valoaine se juosta kihisi ja pihisi. Ensi alussa kone näytti kohtalaisen suurelta ja lähellä olevalta, mutta huomattuani, kuinka peräti pieniltä seleniitat sen ääressä näyttävät, minä käsitin koko tuon luolan ja koneen äärettömän suuruuden. Kun sitten tästä jättiläismäisestä rakennuksesta käänsin silmäni seleniitoihin, niin jo vainenkin katselin heitä suuremmalla kunnioituksella. Minä pysähdyin. Cavor pysähtyi hänkin tuijottelemaan tuota suuremmoista konetta.
— Tämähän on hämmästyttävää! — virkoin minä. — Mikähän sillä virkana?
Cavorin sinisillä kasvoilla asui syvämietteinen kunnioitus.
— Eihän tämä vain liene unta! Nuo olennot tuossa… Ei ihmiset maan päällä pystyisi tekemään tällaista kuin he! Katsokaas noita haarukoita… vivuillakohan ne käyvät?
Pyylevä seleniita oli huomaamattansa joutunut muutamia askeleita meistä edelle. Hän palasi ja asettui meidän ja suuren koneen eteen. Minä koetin olla katsomatta häneen, arvaten hänen taas viittailevan meitä lähtemään liikkeelle. Hän astui sinne päin, minne meitäkin tahtoi, kääntyi takaisin ja näpsäytti meitä kasvoihin, herättääkseen meidän huomiotamme.
Cavor ja minä katsahdimme toisiimme.
— Emmeköhän saisi heitä käsittämään, että tämä kone herättää meissä mielenkiintoa?
— Jaha, — vastasi Cavor. — Koetetaanpas.
Hän kääntyi oppaan puoleen ja myhähti, viittasi sitten konetta ja myhähti taas, osoitti sormellaan päätänsä ja jälleen konetta kohti. Mutta sitten hän hullaantui luulemaan, että jos mongertaisi heille jotain rengonkieltä, niin he paremmin käsittäisivät hänen viittauksensa.
— Minä katsoma se, — puheli hän; — minä tykkä se hyvin paljo.
Juu-u!
Tämä sai aikaan sen, että seleniitat lakkasivat hetkiseksi pakottamasta meitä astumaan eteenpäin. He katselivat toisiansa, nuo omituiset päät alkoivat taas liikkua, ja piipitys kävi entistä vilkkaammaksi. Sitten astui joukosta esiin muuan laiha, pitkä olento, yllään jonkunlainen viitta tavallisen puvun päällä, kietoi norsunkärsän kaltaisen kätensä Cavorin vyötäisille ja työnsi häntä hellävaroin opasta kohti, joka jälleen läksi astumaan etunenässä.
Cavor pani vastaan.
— Samahan se, — arveli hän, — vaikka nytkin jo alkais puuttua pakinoille heidän kanssaan. Muutoin saattaisivat pitää meitä uudensorttisina eläiminä, uutena lajina kuunvasikoita kenties. Tuiki tärkeätä siis on, että jo alun pitäin näytämme heille olevamme järjellisiä olentoja, jotka yhtä ja toista ymmärtävät.
Hän rupesi kovasti puistelemaan päätänsä.
— Ei, ei! — intti hän. — Minä ei liikahtama vielä yks minutti…
Minä katselema…
— Mitähän jos näyttäisi heille jonkun geometrillisen kuvion, joka sopisi tähän tilaisuuteen? — ehdotin minä, huomatessani seleniitain rupeavan jälleen neuvottelemaan.
— Kenties parabolan… — yritti hän.
Mutta samassa hän parkasi ja hyppäsi kuusi jalkaa korkealle, jopa enemmänkin.
Muuan noista neljästä aseellisesta miehestä oli pistänyt häntä keihäällään.
Minä käännyin keihäsmieheen takanani ja tein nopean, uhkaavan kädenhuitauksen. Hän peräytyi. Tämä ja Cavorin äkkinäinen parkaus ja hyppäys hämmästytti nähtävästi kaikki seleniitat. He väistyivät kauemmas, kasvot meihin päin. Ja nyt tuli yksi niitä silmänräpäyksiä, jotka näkyvät kestävän iät kaiket. Siinä me seisoimme tuimina ja uhkaavina, edessämme seleniitat, hajaantuneina puoliympyrään.
— Hän pisti minua! — sanoi Cavor katkonnaisella äänellä.
— Minä näin sen, — vastasin minä. — Peiakas!— huusin sitten seleniitoille. — Tätä me emme siedä! Mitä kummia luulette meidän olevankaan?
Minä vilkaisin oikealle ja vasemmalle. Tuolta suunnattoman luolan sinervästä kaukaisuudesta näkyi koko joukko muita seleniitoja juoksevan meitä kohti, kookkaita ja notkeita olentoja, yksi toistaan paksumpipäisiä. Luola kävi laajemmaksi ja matalammaksi, pimeten joka puolelta. Katto näkyi pullistuvan sisäänpäin, ikäänkuin noitten jättiläismäisten kallioröykkiöitten painosta, jotka piirittivät meitä joka taholta. Ei pääsyä minnekään päin… ei ainoatakaan. Yläpuolella, alapuolella, kaikilla haaroin outoa, tuntematonta, ja sitten nuo epä-inhimilliset olennot keihäineen ja viittauksineen… ja kaiken tämän keskellä kaksi turvatonta ihmistä.
XV.
Huimaava silta.
Tätä tuskallista tilaa kesti parahiksi yhden silmänräpäyksen. Nopeasti kaiketikin lienevät ajatukset juosseet niin meillä kuin seleniitoillakin. Selvin tunnelma minussa oli se, ettei minulla ole mitään selkänojaa, ja että he hyökkäävät päällemme ja tappavat meidät. Me täällä — tuohan oli kauheata mielettömyyttä, ja siksipä minut valtasi synkkä, suunnaton äkeys. Mitenkähän minä olin hullaantunutkaan lähtemään tälle järjettömälle, epäinhimilliselle retkelle?
Cavor astui minun viereeni ja laski kätensä minun olalleni. Hänen kalpeat ja säikähtäneet kasvonsa näyttivät aavemaisilta tässä sinisessä valossa.
— Me emme voi tehdä mitään, — sanoi hän. — Se oli erehdystä. Ei ne meitä ymmärrä. Meidän täytyy mennä, mennä, minne vaan tahtovat.
Minä katsahdin häneen ja sitten seleniitoihin, joita yhä tuli avuksi tovereilleen.
— Jospa minulla olisi kädet vapaina…
— Turhaa kaikki, — ähki hän.
— Niinpä lienee.
— Lähdetään menemään.
Hän kääntyi kulkemaan meille määrättyä suuntaa.
Minä seurasin, koettaen näyttää niin alistuneelta kuin suinkin, tuon tuostakin kopeloiden kahleita ranteissani. Vereni kuohui. En enää huomannut mitään koko luolasta, vaikka melkoinen aika tuntui kuluneenkin, ennenkuin oli päästy sen toiseen päähän, tahi, jos jotain huomasinkin, unohdin sen samassa. Ajatukseni askaroivat luullakseni koko ajan kahleissani ja seleniitoissa ja varsinkin noissa kypäräpäisissä keihäsniekoissa. Ensi alussa he astuivat rinnan meidän kanssa, varsin kunnioitettavan matkan päässä kumminkin, mutta pian heihin liittyi kolme muuta, ja silloin he tulivat lähemmäs, kunnes olivat käsivarren päässä meistä. Minä hätkähtelin kuin hevonen ruoskan läimäyksistä, heidän lähestyessään. Lyhyt, pyylevä seleniita kulki ensin meidän vieressämme, mutta asettui ennen pitkää taas etunenään.
Kuinka syvälle on painunutkaan mieleeni tuo kuva: juuri edessäni Cavorin kumartuneen pään takaraivo, lyyhistyneet hartiat ja oppaan tuijottelevat kasvot, jotka myötäänsä kääntyivät taakse, ja keihäsmiehet kahden puolen, vilkuilevaiset, suurisuiset — sanalla sanoen sininen monokroma. Muistan — paitsi mieskohtaisia seikkoja, — senkin, että ennen pitkää ilmaantui jonkunlainen kouru, joka kulki poikki luolan lattian, haarautuen sitten pitkin sitä kallioseinää, jonka vieritse me astuimme. Kourussa virtasi laitoja myöten samaa sinistä valoainetta, jonka olimme nähneet lähtevän suuresta koneesta. Minä kuljin aivan sen lähitse ja voin todistaa, ettei siitä säteillyt ensinkään lämpöä. Se loisti kirkkaasti, olematta kumminkaan lämpimämpää tai kylmempää kuin ilma luolassa yleensä.
Kalkis, kolkis, kalkis, kolkis… tuossa toinenkin jättiläismäinen kone, ja aivan sen pauhaavain vipujen alitse nyt astuttiin, kunnes vihdoin saavuttiin erääsen avaraan tunneliin, jossa paljain jalkaimme astuntakin selvään kuului, ja jossa oli aivan pimeä, lukuun-ottamatta solisevaa sinistä valojuovaa oikealla puolen. Meidän ja seleniitain varjot loivat jättiläismäisiä irvikuvia tunnelin röyhyisille seinille ja kattoon. Tuon tuostakin välkähteli tunnelin seinissä kiteitä, loistaen kuin jalokivet, ja tuon tuostakin tunneli laajeni tippukivi-luolaksi tai lähetteli puoleen ja toiseen haaroja, jotka katosivat pimeyteen.
Matka tunnelissa näkyi kauan aikaa suuntautuvan alaspäin. Hiljalleen solisi virtaava valo, ja säännötöntä tassutusta piti meidän astuntamme kaikuineen. Minun mieleni oli kiintynyt yksinomaa kahleisini. Jospa saisi yhdenkin kierteen auki ensin… ja sitten vääntäisi ne irti…
Jos vähitellen koettaisi saada tuota aikaan, niin jokohan ne huomaisivat käteni kirpoavan löyhemmästä kierteestä? Ja jos huomaavat, mitähän ne tekevät?
— Bedford, — virkkoi Cavor, — nyt sitä kuljetaan, alaspäin, yhtämittaa alaspäin.
Hänen huomautuksensa herätti minut synkistä mietteistäni.
— Jos heillä olisi aikomus tappaa meidät, — jatkoi hän, hidastuttaen kulkuansa, päästäkseen minun rinnalleni, — niin en ymmärrä, miksikä ne ei olisi sitä jo tehneet.
— Se on totta se, — myönsin minä.
— Ei ne meitä ymmärrä, — puhui Cavor. — Ne pitävät meitä vain kummallisina elukoina, kukaties jonkunmoisena kesyttömänä lajina kuunvasikoita. Vasta silloin kuin huomaavat meissä parempia puolia, vasta silloin he rupeavat käsittämään meitä järjellisiksi olennoiksi…
— Silloin kuin piirrätte heille niitä geometrillisia problemoja, vai?
— Esimerkiksi silloin.
Astua taaputeltiin taas jonkun matkaa.
— Nämä, — virkkoi Cavor — ovat kaiketikin alemman luokan seleniitoja.
— Senkin pöllöjä, — sanoin minä pisteliäästi, katsellen heidän harmittavia naamojaan.
— Jos kestämme sen, mitä nämä meille tekevät…
— Kestää täytynee.
— Kukaties täällä on vähemminkin typerää kansaa. Nämä seudut ovat vain heidän maailmansa äärimmäisiä laitoja. Matka pitää tästä yhä alemmas ja alemmas, tulee luolia ja käytäviä ja tunneleita, kunnes saavutaan meren rannalle, satoja maileja syvällä kuun uumenissa.
Hänen puheensa pani minut ajattelemaan, että meidän yläpuolellamme on nytkin jo mailin verran kallioita ja tunnelia. Tuntui kuin raskas paino olisi sälytetty hartioilleni.
— Kaukana auringon valosta ja ilmasta, — virkoin minä.
— Kaivoksessa, joka on puolikin mailia syvällä, alkaa ilma olla raskasta.
— Eipä täällä sentään niinkään. Täällä on arvatenkin ilmanveto. Ilmaa tulee kaiketikin kuun pimeältä puolelta auringon valaisemalle puolelle; sinne virtaa kaikki hiilihappo ja ravitsee ne kasvit siellä. Tässä tunnelissa, esimerkiksi, kulkee ilmavirta ylöspäin. Ja millainen lieneekään maailma siellä alhaalla, kun täälläkin jo on tällainen kaivos ja koneita?…
— Ja keihäitä, — pistin minä väliin. — Älkää unohtako keihäitä.
Hän astui jonkun matkaa minun edelläni.
— Yksin keihäätkin… — virkkoi hän.
— Mitä niin?
— Minä olin liian kiivas. Mutta… parasta oli sittenkin, että läksimme eteenpäin. Heillä on toisellainen iho, ja toisellaiset heillä lienee hermotkin. He eivät käsitä, miksikä me pyristelemme vastaan… Tokkopa, esimerkiksi, Marsin asukas, maan päälle tultuaan, oikein ymmärtäisi, mitä meillä kylkeen sysääminen merkitsee.
— Parasta olisi, että nää täällä tarkoin miettisivät, ennenkuin minua kylkeen sysäävät.
— Ja sitten tuo geometriakin… Heidän menettelynsä tarkoittaa lopulti ymmärtämistä sekin, vaikka ryhtyvätkin ensi alussa elämisen aikeisin eikä ajattelemisen. Ravitseminen. Pakko. Kipu. He tavoittelevat niitä kaikkein alkuperäisimpiä käsitteitä.
— Selvää se, jos mikään, — virkoin minä.
Hän rupesi puhumaan siitä äärettömästä ja ihmeellisestä maailmasta muka, johon nyt ollaan menossa. Hänen äänensä painosta päättäen, hän ei vieläkään ollut epätoivoissaan siitä, että meidän täytyy joutua yhä syvemmäs näihin epä-inhimillisiin uumeniin. Hänen mielensä pyöri vain koneissa ja keksinnöissä, lainkaan kiintymättä niihin tuhansiin hämäriin asioihin, jotka minua painoivat. Ei hänen tarkoituksensa ensinkään ollut saada kaikesta tästä mitään hyötyä, hän tahtoi vain päästä näkemään.
— Tämähän, — lausui hän taas, — tämähän on suuremmoinen tilaisuus. Kaksi maailmaa nyt kohtaa toisensa. Mitä kaikkea saammekaan vielä nähdä! Aatelkaa, mitä kaikkea tuolla allamme on!
— Ellei tässä valaistus parane, niin ei siellä kovinkaan paljoa nähdä, — huomautin minä.
— Tämä on ulommaista kuorta vain. Mutta tuolla alhaalla… Jos
edistyminen käy yhä samassa mitassa, niin siell' on vaikka mitä.
Huomaatteko, kuinka erillaisilta nuo näyttävät, toisiinsa verraten.
Kyllä me vielä saamme korvauksen äskeisestä sattumasta.
— Tuolla tavoin, — vastasin minä, — tuolla tavoinhan joku harvinainen metsän-eläin saattaisi lohdutella itseänsä, eläintieteelliseen puutarhaan vietäessä… Ei ole ensinkään sanottu, että meille kaikki nuo hyvät näytetään.
— Huomattuansa meidän olevan järjellisiä olentoja, — sanoi Cavor, — he tahtovat saada tietää, mitenkä maan päällä ollaan ja eletään. Ja vaikkei heissä olisikaan mitään ylevämielisyyttä, niin he tahtovat opettaa meitä, oppiaksensa itsekin… Ja mitä kaikkea he tiennevätkään! Kaikki täällä on jotain niin aavistamatonta!
Ja näin hän yhä edelleen haasteli siitä, kuinka muka täällä on luultavasti olemassa sellaista, mitä hän maan päällä ei osannut ikinä toivoakaan näkevänsä. Ja tätä kaikkea mies haasteli, avoin keihään haava nahassaan! Paljon olen jo unohtanut siitä, mitä hän puheli, minun huomioni kun oli kiintynyt siihen seikkaan, että tunneli oli ruvennut laajenemistaan laajenemaan. Ilman vedosta päättäen, oltiin nyt lähenemässä jotain suuren suurta aukiota. Sen suuruutta ei kumminkaan osannut täydelleen arvata, koskapa se ei ollut valaistu. Tähän-astinen pieni valojuova heikkeni heikkenemistään ja katosi vihdoin kokonaan tuolla kaukana edessäpäin. Nyt oli kallioseinätkin toiselta puolen kadonneet. Ei näkynyt muuta kuin polku edessä ja kiivaasti soliseva puro sinistä fosforesensiä. Cavor ja oppaana toimiva seleniita kulkivat minun edelläni; heidän päänsä ja jalkainsa puron puoliset piirteet näkyivät selvinä ja kirkkaan sinisinä, mutta toinen puoli, jota ei enää heiastus seinistä valaissut, suli täydellisesti pimeyteen.
Ennen pitkää huomasin lähestyttävän jotakin putousta, koska pieni valojuova katosi näkyvistä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme nähtävästi joutuneet putouksen partaalle. Loistava puro teki epäröivän polven ja syöksi sitten laidan yli. Se putosi niin syvälle, ettei sen solinaa enää pohjalta lainkaan kuulunut. Äärettömän kaukana tuolla putouksen syvyydessä kuulsi sinervä, usmainen hohto. Mutta äyräällä vallitsi synkkä pimeys. Ei näkynyt muuta kuin joku lankun tapainen, joka kallion reunalta ulottui eteenpäin, himmeni ja katosi näkyvistä. Putouksesta huohti lämmintä ilmaa ylös.
Tuokion verran me Cavorin kanssa seisoimme niin lähellä äyrästä kuin suinkin uskalsimme, kunnes opas tarttui minua käsivarteen.
Sitten hän jätti minut, meni lankkua kohti, astui sen päälle ja katsahti taaksensa. Huomattuansa meidän yhä vain tuijottavan häneen, hän kääntyi ja rupesi astumaan lankkua myöten yhtä varmasti kuin olisi kävellyt lujalla maalla. Hetken aikaa erotti vielä hänen olentonsa, sittemmin se tummeni sinerväksi haamuksi ja häipyi vihdoin silmistä.
Pieni pysäys.
— Totta tosiaan…! — virkkoi Cavor.
Toinen seleniita astui muutamia askeleita pitkin lankkua, kääntyi ympärinsä ja katseli meitä huolettomasti. Muut seleniitat olivat valmiina seuraamaan meitä. Oppaan haahmo tuli jälleen näkyviin. Hän oli tullut katsomaan, miksikä me muka emme olleet lähteneet liikkeelle.
— Mitähän tuolla takana lienee? — kysyin minä.
— Enpä voi nähdä, — vastasi Cavor.
— Emme me tästä yli pääse millään ehdoin, — sanoin minä.
— Minen voisi astua siinä kolmeakaan askelta, — arveli Cavor, — vaikka olisivat kädetkin vapaina.
Neuvottomina siinä katselimme toisiamme.
— Ne ei mahda tietää, mitä se on, kun päätä huimaa, — virkkoi Cavor.
— Meidän on ratki mahdoton astua tuota lankkua myöten.
— Minä luulen, ett'eivät ne näe samalla tapaa kuin me. Olen tarkastellut heitä. Tokkohan ne käsittävät, että tuo on pilkko pimeätä meille. Mitenkähän sen saisi heille selväksi?
— Tavalla tai toisella se pitää saada.
Näitä puhuessamme meissä kaiketikin oli jonkun verran toivoa, että seleniitat ymmärtävät meitä. Minä olin aivan varma siitä, että nyt on selitys tarpeen, nyt, jos koskaan. Mutta katsahdettuani heidän naamoihinsa, minä ymmärsin, että mahdottomia ovat mitkään selitykset. Tässäpä juuri se yhtäläisyys ei muodostanutkaan siltaa erillaisuuksien välille, niinkuin Cavor taanoin oli sanonut. No niin, minen lähde astumaan lankkua myöten, en vaikka. Minä nykäsin ranteeni irti jo hankautuneesta paulasta ja rupesin vääntämään rannetta päinvastaiseen suuntaan. Tätä tehdessäni minä seisoin lähinnä porraslankkua, mutta silloin tuli kaksi seleniitaa luokseni ja alkoivat hiljalleen työntää minua sitä kohti.
Minä puistelin kiivaasti päätäni.
— Ei menemä, — sanoin minä. — Ei tulema tolkku. Ettekö te nyt ymmärrä?
Kolmaskin seleniita rupesi auttamaan kumppalejansa. Minut pakotettiin astumaan eteenpäin.
— Nyt on minulla keino! — huusi Cavor.
Kyllä minä ne hänen keinonsa tunsin.
— Kuulkaas nyt! — kiljaisin minä seleniitoille. — Varokaa!
Kyllähän teidän kelpaa…
Minä pyörähdin ympäri ja rupesin kiroilemaan, sillä yksi noista aseellisista seleniitoista oli pistänyt minua keihäällään. Minä riuhtasin käteni irti noista tuntosarven tapaisista kourista, jotka minua pitelivät, ja käännyin keihäsniekan puoleen.
— Peiakas! — huusin minä. — Johan minä varotin sinua. Mitä tontun ainetta sinä luulet minun olevankaan, kun tuolla lailla pistelet? Jos kerrankaan vielä yrität…
Vastauksen asemesta hän tokaisi minua uudestaan.
Minä kuulin Cavorin hälytys- ja hätähuudon. Yhä silloinkin hän nähtävästi vielä luuli pääsevänsä pakinoille noitten luontokappalten kanssa.
— Kuulkaa, Bedford! — huusi hän. — Nyt minä tiedän, mitä tehdä!
Mutta tuo toinen pistos näkyi päästäneen valloilleen jonkun verran minun tympeynyttä tarmoani. Samassa katkesi yksi nivel kahleistani, ja samassa katkesi myös se harkintakin, joka tähän asti oli saanut meidät pysymään alallamme näitten täkäläisten luomain käsissä. Tässä silmänräpäyksessä ainakin viha ja vimmastus minussa kuohahti, ja minä iskin tuota keihäsniekkaa suoraan vasten kasvoja, kahleet nyrkin ympärillä…
Ja nyt tapahtui taas yksi noista inhottavista yllätyksistä, joita kuun maailma on täynnään.
Panssaroitu kourani näkyi menevän koko hänen ruumiinsa läpi. Hän särkyi… särkyi kuin mikä likörillä täytetty pehmoinen namu ikään! Hän hajosi yhdeksi läjäksi, tärskähti ja pirskahti siihen paikkaan. Näytti kuin olisin potkaissut lahoa sientä. Hänen hatara ruumiinsa se heilahti pitkän matkan päähän ja pudota mäsähti maahan. Minä hämmästyin. En olisi ikinä luullut elävää olentoa noin hataraksi. Ensi hetkessä tuntui kuin koko tapaus olisi ollut unta.
Pianpa huomasin, että tässä on täysi tosi edessä ja varsin vakavaa laatua. Niin Cavor kuin seleniitatkin näkyivät olleen aivan toimettomina siitä silmänräpäyksestä, kuin minä olin kääntynyt, siihen asti kuin seleniita makasi maassa. Kaikki olivat peräytyneet odottavaan asemaan. Tätä pysäystä kesti vielä sekunnin verran seleniitan kaaduttuakin. Jokainen tarvitsi nähtävästikin aikaa, perehtyäksensä tähän uuteen asiain tilaan. Minä puolestani, mikäli muistan, seisoin, käsi puoleksi ojennettuna, perehtymässä asiain tilaan minäkin.
— Entäs nyt? — pauhasi aivoissani — entäs nyt?
Ja sitten syntyi yleinen liikehtiminen!
Minä huomasin, että meidän täytyy päästä irti kahleistamme, mutta sitä ennen on seleniitat lyötävä pakosalle. Ja niin astuin uhmaavasti kolmea keihäsmiestä kohti. Samassa yksi heistä heitti keihäänsä minua kohti. Se singahti pääni ylitse ja putosi takanani arvatenkin syvyyteen.
Silloin minä ryntäsin kaikin voimini häntä vastaan. Hän kääntyi pakoon, mutta minä paiskasin hänet nurin, astuin hänen päällensä, luiskahdin ja kaaduin maahan. Hän näkyi kiemurtelevan minun allani.
Minä jäin istuvilleni. Kaikilla haaroin näkyi seleniitain sinertäviä selkiä: he pakenivat pimeyttä kohti. Pantuani kaikki voimani liikkeelle, minä katkasin kahleistani yhden nivelen ja sen tehtyäni väänsin irti kahleet nilkoistani. Nousin sitten pystyyn, kahleet kädessä. Toinenkin keihäs vingahti ohitseni, ja silloin hyökkäsin pimeyttä kohti sinnepäin, mistä se oli tullut. Käännyin sitten takaisin Cavoria kohti, joka seisoi kourun valossa lähellä kuilua, suonenvetoisesti askaroiden kahleittensa kimpussa ja samalla puhua paasuten jonkin joutavia hänen tehokkaasta muka keinostaan.
— Tulkaa pois! — huusin minä.
— Entäs kädet! — vastasi hän.
Huomattuaan sitten, etten minä uskalla hypätä hänen luokseen, koskapa huonosti harkittu hyppäys saattaisi lennättää minut laidan yli, hän läksi astua huojumaan minua kohti, kädet sojossa.
Minä ryhdyin heti kirvoittamaan häntä kahleista.
— Missä ne on? — ähki hän.
— Tiessään. Mutta kyllä ne palajavat ja rupeavat heittelemään keihäillään meitä, kanaljat. Minnekä päin sitä nyt mennään?
— Kourun vieritse. Tunneliin. Vai?
— Niinpä niinkin, — vastasin minä.
Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Minä laskeusin polvilleni ja rupesin irroittamaan kahleita hänen jaloistaan. Räiskis! kuului äkkiä — en tiedä, mistä se tuli — ja tuosta sinervästä valovuosta räiskähti säkeniä ympärillemme. Kaukaa oikealta alkoi kuulua piipitystä ja vihellyksiä.
Minä nykäsin kahleet hänen jaloistaan ja annoin ne hänelle käteen.
— Lyökää näillä! — sanoin minä ja, vastausta odottamatta läksin rientämään pitkin harppauksin samaa polkua myöten, jota oli tultukin. Minussa oli ilkeä tunto siitä, että nuo hirtehiset karkaavat takaapäin minun kimppuuni. Cavor kuului hyppiä tupsahtelevan perässä.
Me juoksimme pitkin askelin. Mutta — ymmärrättehän sen — tämä juoksu, oli aivan toisellaista kuin maan päällä. Täällä maan päällä juostaessa, jalka joka harppauksen perästä koskettaa tannerta, mutta kuussa, jossa painovoima on heikompi, juoksija leijaa jonkun aikaa ilmassa, ennenkuin taas laskeutuu maahan. Kiivasta oli vauhti kyllä, mutta sittenkin saattoi joka loikkauksen aikana lukea seitsemään, mitäpä kahdeksaankin. "Nyt!" ja silloin sitä mentiin! Ja jo siinä yksikin kysymys ennätti mielessä sävähtää. "Missähän ne seleniitat nyt lienevät? Ja mitähän aikonevat? Päästäänköhän tunneliin milloinkaan? Onkohan se Cavor perässä? Vai katkaisevatko häneltä tien?" Tupsis! Nyt ollaan maassa, ja sitten uusi harppaus taas.
Minä huomasin erään seleniitan juoksevan edelläni. Hänen jalkansa liikkuivat aivan samalla tapaa kuin maan päällä juoksevan ihmisen. Minä näin hänen katsahtavan taakseen ja kuulin hänen vinkaisevan, ponnahtaessaan tieltäni pois pimeyteen. Hän näytti äskeiseltä oppaalta, mutta ihan varma en siitä ole. Seuraavan harppauksen jälkeen alkoivat toisella puolen kallioseinät astua näkyviin. Kaksi hyppäystä vielä, niin jo olin tunnelissa, jossa täytyi hyppyjä hieman hillitä, jott'ei pää kolahtaisi tunnelin matalaan lakeen. Jatkoin matkaa vielä ensimmäiseen tienkäänteesen, pysähdyin ja katsahdin taakseni. Tupin, tapin… Jo tulee Cavorkin näkyviin, loiskahdellen joka hyppäykseltä siniseen valokouruun, yhä suureten ja tulla tuhuttaen minua kohti. Siinä nyt seisoimme, toisistamme pidellen. Hetkeksi ainakin olimme päässeet vihollisistamme ja olimme nyt yksin.
Hengästyneitä olimme kumpainenkin ja puhuimme läähättäen, katkonnaisissa lauseissa.
— Te olette tärvellyt koko asian! — ähki hän.
— Joutavia! — huudahdin minä. — Tappaneethan ne olisi meidät!
— Mitäs nyt tehdään?
— Piiloon!
— Mitenkäs se olisi mahdollista?
— Tääll' on tarpeeksi pimeä.
— Mutta minne?
— Ylös jostakin noista sivuluolista.
— Entäs sitten?
— Tuumitaan.
— No niin… matkaan!
Lähdettiin liikkeelle ja tultiin ennen pitkää pimeään luolaan, joka antoi syrjään päätunnelista. Cavor kulki edellä. Epäröityään hetkisen, hän valitsi erään komeron, joka näytti turvalliselta tyyssijalta. Hän pistäysi sinne, mutta tuli heti takaisin.
— Siell' on niin pimeä, — virkkoi hän.
— Teidän sääristänne ja jaloistanne lähtee kyllä valoa. Tehän olette ihan märkä tuosta loistavasta aineesta.
— Mutta…
Äkkiä alkoi päätunnelista kuulua äänten kumua, varsinkin omituista, ikäänkuin vaskivadin räminää. Se tuntui kamalalta; olihan se kuin rajua takaa-ajoa. Me puikahdimme luolan valottomalle puolelle. Cavorin sääret valaisivat meille tietä sinne.
— Onni sentään, — läähätin minä, — että riisuivat meiltä kengät; muutoin meidät kapse kyllä pettäisi.
Me riensimme eteenpäin, varoen kolahtelemasta luolan lakeen. Jonkun ajan perästä näytti siltä, että olimme päässeet pakoon. Humu hiljeni hiljenemistään ja hälveni vihdoin kokonaan.
Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan perässä. Sitten hänkin pysähtyi.
— Bedford! — kuiskasi hän. — Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain valoa.
Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata, epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.
— Bedford — sopotti hän vapisevalla äänellä. — Tuo valo… se kenties…
Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti. Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.
XVI.
Näkökohtia.
Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja hytkähtelemään.
— Cavor! — sanoin minä. — Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se tulee ylhäältäpäin.
Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.
Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.
Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän halkeamasta. Minä katsahdin ylös… tip! Vesipisara putosi kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.
— Cavor! — virkoin minä. — Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa, niin nostettu pääsee tuohon rakoon.
— Minä nostan, — sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle, niinkuin minkä vauvan.
Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.
— Kyllä tänne pääsee — sanoin minä Cavorille. — Voitteko hypätä kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?
Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni, keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.
— Helkkuna! — arvelin minä. — Täällä sitä kelpais vuorimieheksi ken hyvänsä!
Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan, valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta…
Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin, ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.
— Se on tuota fosforesensiä taaskin, — lausuin minä. Niin, mikäpäs hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.
Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.
— Luulin päivänvaloksi, — virkkoi hän.
— Vai päivänvaloksi! — huudahdin minä. — Aamunkoitot, auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät… tokko semmoista enää milloinkaan saamme nähdä?
Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä italialaisissa maisemissa.
Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita lännen puolella!
Hän ei puhunut mitään.
— Täällä — jatkoin minä — täällä sitä nyt saa penkoa, tässä kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan… mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja… he ovat sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.
— Se oli teidän syynne, — sanoi Cavor.
— Minunko? — huudahdin minä. — Hyväinen aika!
— Minulla oli keino.
— Minä annan palttua teidän keinoillenne.
— Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta…
— Vaikka keihäilläkin sohittiin?
— Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.
— Lankkuako myöten?
— Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.
— Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.
— Hyvät ihmiset!
Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.
— Cavor! — lausuin minä. — Nämä kahleethan ovat kultaa!
Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärille.
— Niin onkin, — virkkoi hän; — niin onkin.
Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut, mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka meillä on täällä tekemistä. Kultaa…
Cavor katkasi äänettömyyden.
— Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, — lausui hän.
— Antaas kuulla.
— Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos — vaikkapa taistellenkin, jos tarvis vaatii, — ja käymme etsimään palloa, kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:…
Hän pysähtyi.
No niin? — kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.
— Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain tavoin ymmärtämään meitä.
— Minä puolestani kannatan ensimmäistä.
— Minua se epäilyttää.
— Minua ei.
— Katsokaas, — puheli Cavor. — Minun mielestäni me emme saa tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet. Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita. Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; — tuo vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu… kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti kestäisimme…
— Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei kestäisi meistä kumpikaan.
— Ei maar, mutta sitten…
— Siitä ei tule mitään.
Hän keksi nyt uusia mahdollisuuksia.
— No niin, — puhui hän, — otaksutaanpa, että me löydämme jonkun komeron, jossa voimme puolustautua noita renkejä ja päiväläisiä vastaan. Jos, esimerkiksi, kestäisimme sillä tapaa viikon päivät, silloin on varsin todennäköistä, että sanoma meistä on ennättänyt alas älykkäämpäin osastojen asustamiin, väkirikkaampiin seutuihin…
— Jos niitä on.
— Täytyy olla, sillä mistäs nämä jättiläismäiset koneet olisivat peräisin?
— Saattaa olla niinkin, mutta tämä teidän nyt esittämänne mahdollisuus on pahin kaikista.
— Meidän sopisi tehdä merkkejä kallioseiniin.
— Mistäpäs sen tietää, näkisivätkö heidän silmänsä noita merkkejä?
— Jos hakkais ne kallioon…
— Se käy kyllä laatuun.
Ajatukseni saivat uuden suunnan.
— Ettehän — virkoin minä — ettehän te toki luule, että seleniitat ovat aivan äärettömän monta kertaa viisaammat ihmisiä?
— Arvatenkin ne tietävät koko joukon enemmän kuin ihmiset, ainakin koko joukon toisellaisia asioita.
— Niin, mutta… — epäröin minä, — mutta myöntäkää, Cavor, että te olette jotensakin omituinen mies.
— Kuinka niin?
— Niinpä vain… te olette tuommoinen yksinäinen olento, ja sellainen olette aina ollutkin. Te ette ole ollut naimisissa.
— Enkä tahdo ollakaan. Mutta miksikäs…
— Ja eihän teistä ole tullut sen rikkaampaa miestä kuin olette toivonutkaan?
— En ole toivonutkaan.
— Tietoja vain olette tonkinut?
— No niin, onhan joku määrä tiedonhalua varsin luonnollista…
— Teidän mielestänne. Siinäpä se on. Te luulette, että jokaisen tekee mieli tietoja. Muistan kysyneeni teiltä kerran, miksikä te niin paljon vaivaa ja puuhaa noissa tutkimuksissanne näette. Silloin te vastasitte tahtovanne saada nimenne perään tuon F. R. S. ja toivovanne, että sen teidän aineenne nimeksi tulisi cavoriiti, ja sen semmoista. Tiesittehän te vallan hyvin, ettei se teidän päämääränne ollut, mutta minun kysymykseni tuli teille niin odottamatta, että te tahdoitte välttämättömästi ilmaista edes jonkun vaikuttimen. Itse asiassa te teitte tutkimuksia siitä syystä, että teidän täytyi niin tehdä. Siinä koko juttu.
— Kenties…
— Sellaista ei tapaa yhdessä edes miljonastakaan. Useimmat ihmiset halajavat… no niin, kaikenlaista, mutta harvapa se tietoja pelkän tiedon vuoksi halajaa. Minä en ainakaan, se on varma. Kyllähän nuo seleniitat näkyvät olevan puuhaavaa ja toimekasta väkeä, mutta mistä te tiedätte, että älykkäimmätkään heistä välittäisivät meistä tai meidän maailmastamme? En usko heidän edes tietävänkään, että meilläkin on oma maailma. Yön aikana he eivät milloinkaan tule ulos, sillä he paleltuisivat kuolijaiksi. Tuskin he ovat milloinkaan nähneet muuta taivaankappaletta kuin polttavan auringon. Mistä he siis tietäisivät, että muuta maailmaa onkaan? Ja mitä he sillä tiedolla tekisivät? Ja vaikkapa olisivat nähneetkin moniaan tähden tuikahtavan, vaikkapa itse maankin sirpin loistavan, niin mitä sitten? Mitäpä vainenkaan planetan sisäosissa elävät ihmiset vaivaisivat itseänsä moisilla huomioilla? Ei ihmisetkään sellaisista olisi välittäneet, ellei olisi vuoden-aikoja ja merikulkua, saatikka sitten kuun asukkaat!…
— No niin, — jatkoin minä, — aatelkaa, että täällä on joitakuita filosofeja, samallaisia kuin te. Ne ne juuri ovat sellaisia seleniitoja, jotka eivät milloinkaan saa tietää meidän olemassa-olostamme. Kuvailkaa mielessänne, että joku seleniita olisi tulla tuhahtanut maan päälle, teidän ollessanne Lympnessä. Tehän olisitte ollut koko maailmassa viimeinen, joka olisi kuullut siitä puhuttavan, sillä tehän ette milloinkaan lue sanomalehtiä! Asianhaarat ovat siis asettuneet teitä vastaan. Ja juuri näitä asianhaaroja saamme kiittää siitä, että nyt istumme tässä tyhjää toimittamassa sillä välin kuin aika rientää käsistä. Pinteessä ollaan kuin ollaankin, uskokaa pois. Tänne sitä tultiin ilman aseita, pallo on kadotettu, ruokaa ei ole, seleniitain näkyviin on astuttu ja saatu ne pitämään meitä kummallisina, väkevinä, vaarallisina eläiminä. Ja elleivät nämä seleniitat ole ihan ilmeisiä hulluja, niin tottahan lähtevät liikkeelle ja ajavat meitä takaa, kunnes saavuttavat, ja saavutettuaan he koettavat ottaa meidät kiinni ja elleivät saa, niin tappavat meidät, ja sen pituinen se. Jos saavat meidät kiinni, niin jonkun väärinkäsityksen kautta he meidät sittenkin hengiltä ottavat. Ja kun meistä on loppu tehty, silloin he käyvät tarkastelemaan, mitähän nuo muka lienevät olleetkaan, mutta sivu suusta meiltä se lysti menee.
— Jatkakaa vain.
— Ja toiselta puolen: tääll' on kultaa kaikkialla kuin valurautaa siellä kotona. Jos vain saatais sitä jonkun verran mukaan ja löydettäis pallo, ennenkuin ne sen löytävät ja mukaansa ottavat, niin…
— Niin mitä?
— Niin saatais asiat lujemmalle pohjalle. Tultais takaisin suuremmassa pallossa, pyssyt matkassa.
— Hyvä isä! — huudahti Cavor, niinkuin olisi kuullut hyvinkin hirmuisen asian.
Minä heitin halkeamaan jälleen yhden loistavan sienen.
— Katsokaas, Cavor, — lausuin minä, — minulla on joka tapauksessa puolet ääniä tässä yrityksessä, ja se kysyy käytännöllistä miestä. Minä olen käytännöllinen mies, te ette. Minä en aio enää hyökätä seleniitain kimppuun enkä turvautua geometrillisiinkään kuvioihin, jos suinkin muutoin toimeen tullaan… Siinä se. Tulkaa toiste tänne. Jättäkää nyt sikseen kaikki salaperäiset asiat tai ainakin suurin osa niitä. Ja mennään nyt.
Cavor miettimään.
— Minun olisi pitänyt tulla kuuhun yksinäni, — virkkoi hän.
— Nyt on kysymys — sanoin minä, — mitenkä päästä pallon luokse.
Hetken aikaa istuimme ääneti, polveansa silitellen kumpainenkin.
Vihdoin hän näkyi taipuvan minun ehdotukseeni.
— Kyllä täällä, — puheli hän — sentään yksi ja toinen asia selvenee. Ilmeistähän on, että auringon ollessa tällä puolen kuuta, ilmaa tulee tämän sieniplanetan pimeältä puolen tänne. Ilma ainakin tällä puolen laajenee ja uutta puhaltaa kuun uumenista kraatereihin… No niin, täällähän vetää.
— Vetää.
— Ja se tietää, ettei tämä osa ole mikään kuollut ääri. Tuonnepäin tämä halkeama arvatenkin jatkuu, yhä ylemmäs. Tuulenhenki käy ylöspäin; sinne siis meillä matka. Jos siellä kohdataan joku torvi tai muu kouru, niin ensinnäkin päästään pois näistä käytävistä, missä meitä ajetaan takaa, ja…
— Entäs, jos kouru on kovin ahdas?
— Sitten käännytään takaisin.
— St! — sanoin minä äkisti. — Mikäs se oli?
Me kuuntelemaan. Ensi alussa se oli epäselvää murinaa, ja sitten erotti vaskiastian räminää.
— Ne luulevat meitä kaiketi kuunvasikoiksi, — virkoin minä. — Sitä me muka säikähdetään.
— Ne tulevat tuota käytävää myöten — sanoi Cavor.
— Arvatenkin.
— Halkeamaan he eivät ymmärrä poiketa. Ohi menevät.
Minä kuuntelin hetken aikaa.
— Tällä kertaa — kuiskasin minä, — tällä kertaa niillä on aseita mukanaan luultavastikin.
Mutta äkkiä minä kavahdin pystyyn.
— Taivaat, Cavor! — huudahdin minä. — Nyt ne näkee ne sienet, joita minä olen heittänyt alas! Nyt ne…
Lause jäi minulta kesken. Minä pyörähdin ja hyppäsin sienten latvain yli onkalon ylimmäiseen päähän. Siellä näin halkeaman nousevan ylöspäin ja kapeana kouruna kohoavan synkkään pimeyteen. Olin juuri ryhtymässä kiipeämään, mutta käännyin takaisin.
— Mitäs nyt? — kysäisi Cavor.
— Astukaa te eteenpäin vain! — sanoin minä, menin hiukan takaisin päin ja nykäsin maasta kaksi hohtavaa sientä. Toisen pistin flanellipuseroni rintataskuun, niin että näkisin sen valossa kiivetä, ja toisen annoin Cavorille. Seleniitain melu kuului jo läheltä halkeaman suuta. Lienee heistä sentään kiipeäminen näyttänyt vaikealta, vai lienevätkö epäröineet nousta siihen, peljäten meidän kukaties tekevän vastarintaa. Oli miten oli, se lohduttava tieto meidät ainakin valtasi, että meissä, toisen planetan lapsissa, on enemmän lihasvoimia. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä jo olin huikein voimin kiipemässä ylös, oppainani Cavorin siniseltä hohtavat kantapäät.
XVII.
Taistelu teurastajain luolassa.
En tiedä, kuinka kauan lienemme kiivenneetkään, ennenkuin se ristikkoaita tuli vastaan. Saattaa olla, että olimme nousseet vain pari-kolmesataa askelta, mutta silloin minusta tuntui, kuin tuota kapuamista ja tarttuilemista ja hyppimistä ja pujotteleimista olisi kestänyt mailin verran, jopa enemmänkin, suoraan ylöspäin. Milloin vain noita hetkiä muistelen, olen yhä vielä kuulevinani meidän kultakahleittemme kilkauksia joka askeleelta. Ennen pitkää olivat minulla nilkat ja polvet niljellä ja poskessa kuhmu. Jonkun ajan perästä meidän ponnistustemme rajuus alkoi asettua; nyt liikuttiin järkevämmin ja varovammin. Takaa-ajavain seleniitain pauhua ei kuulunut enää ensinkään. Näytti siltä kuin he eivät lainkaan olisi seuranneet meidän jälkiämme, vaikka minun viskomani sienikasan olisi kyllä pitänyt juoruta heille meidän matkamme suunnasta. Välisti kouru kävi niinkin kapeaksi, että oli vaikea työntäytyä siitä läpi; vuoroin se taas laajeni suuriksi luoliksi, joitten nyppylämäiset seinät olivat täpötäynnään piikkipäisiä kiteitä tai pyöryläisiä, hohtavia sienikyhmyjä. Toisin ajoin se kulki kierteissä, väliin melkein vaakasuoraa suuntaa. Myötäänsä kuului puolelta ja toiselta veden tipauksia tai lirinää. Kerran tai pari tuntui meistä, ikäänkuin eläviä olentoja olisi kavahdellut jonkun matkan päässä. Millaisia ne olivat, sitä emme milloinkaan saaneet nähdä. Mahdollista kyllä, että ne, mikäli minä ymmärrän, olivat myrkyllisiä eläimiä, mutta mitään pahaa ne eivät meille tehneet, ja mehän olimme nyt yleensäkin sellaisessa mielentilassa, jossa muutama aavemainen, mateleva olento enemmän tai vähemmän ei merkitse yhtään mitään. Ja vihdoin alkoi kaukana edestäpäin jälleen hohtaa tuttua, sinertävää valoa. Jonkun ajan perästä näimme sen tulevan erään ristikon lävitse, joka salpasi meiltä tien.
Kumpainenkin kuiskasi hiljaa toiselleen tämän näkemänsä, ja siitä pitäin ruvettiin entistä varovammin kapuamaan ylöspäin. Jopa päästiin ristikon juurelle. Minä painoin kasvoni sen tankoja vasten ja näin vähäisen osan sen takana olevaa luolaa. Se oli ilmeisesti hyvinkin avara aukio, jossa epäilemättäkin virtasi kouruissa samaa sinistä valoa, jonka olimme nähneet lähtevän jättiläismäisistä koneista. Ja sillä välin myötäänsä tipahteli vettä tankojen välitse läheltä kasvojani.
Ensi työkseni koetin tietysti saada nähdä, mitä tuon luolan pohjalla on, mutta turhaan, ristikko kun sijaitsi notkossa. Huomiomme kiintyi sen sijaan erillaisiin, sieltäpäin kuuluviin ääniin, ja äkkiä huomasin useampia varjoja, jotka liikehtivät luolan laessa.
Luolassa oli epäilemättä joitakuita seleniitoja, kenties hyvin paljonkin, sillä meille asti kuului heidän haastelunsa sihinää ja samoin hiljaista kapsetta, jonka arvasin tulevan heidän astunnastaan. Samoin uudistui yhä säännöllisiä suhauksia: suih, suih, suih; se oli kuin veitsen tai lapion iskemistä johonkin pehmeään. Sitten kuului kuin olisi kahleita kalisteltu; sen jälkeen seurasi vingahtelemista ja jymyä, niinkuin olisi rattailla ajettu kumisevaa pohjaa myöten, ja sitten taas suih, suih, suih. Varjot kertoivat noitten olentojen liikkuvan nopeasti ja määränperäisesti, sopusoinnussa tuon suhinan kanssa, ja pysähtyvän samassa kuin äänikin lakkasi.
Me asetuimme ihan lähelle toisiamme ja haastelimme aivan hiljaisin kuiskauksin.
— Ne ovat toimessa, — sanoin minä, — jossain toimessa.
— Niin ovat.
— Ei ne meitä hae; ei ne meitä ajattelekaan.
— Tokkopa meistä vielä mitään tiennevätkään.
— Nuo toiset tuolla alhaalla ovat kyllä ajossa. Mitähän, jos täällä äkkiä astuttais näkyviin…
Me katsahdimme toisiimme.
— Niin, — virkkoi Cavor, — sitten kenties pääsis pakinoille heidän kanssaan.
— Ei maar, — sanoin, — ei tässä tilassa.
Oltiin ääneti jonkun aikaa, kumpikin omissa mietteissään.
Suih, suih, suih pani taas, ja varjot liikkumaan jälleen puoleen ja toiseen.
Minä tarkastelin ristikkoa.
— Heikkoa tekoa, — sanoin minä. — Pari tankoa sopisi vääntää syrjään ja sitten kömpiä ulos.
Haasteltuamme hetken aikaa minkä mitäkin, minä tartuin molemmin käsin yhteen tankoon, painoin jalkani kallioseinää vasten, kunnes ne tulivat melkein pääni tasalle ja ponnistin ristikkoa vasten. Se taipui niin herkästi, että olin vähällä kaatua kumoon. Pyörähdin ympäri ja väänsin viereisen tangon päinvastaiseen suuntaan, otin sitten hohtavan sienen taskustani ja valaisin sillä aukkoa.
— Älkää nyt vaan hätiköikö, — kuiskasi Cavor, pujotteleidessani väännettyjen tankojen lävitse. Ristikon toiselle puolelle päästyäni, näin vilaukselta muutamia toimessaan häärääviä olentoja, mutta kyyristyin samassa notkon äyrään suojaan, niin ett'eivät minua huomanneet, ja viittasin Cavorille, joka oli tälle puolelle ponnisteleimassa hänkin. Nyt olimme rinnatusten notkon äyräällä, kurkistellen laidan yli luolaan ja siinä olijoihin.
Luola oli suurempi kuin ensi silmäykseltä näyttikään. Me katselimme sitä nyt kaltevan pohjan alimmaisesta syrjästä. Se laajeni meistä päin yhä avarammaksi. Laki laski tuonnempana yhä matalammas ja kätki meiltä kokonaan luolan peräosan. Jättiläismäisiä esineitä, jättiläismäisiä, vaaleita runkoja siinä seisoi pitkässä rivissä niin kauas kuin silmä kantoi tuonne kaameaan kaukaisuuteen, ja näitten runkojen ääressä seleniitat paraikaa hääräilivät. Ensi alussa nuo rungot näyttivät suunnattomilta lieriöiltä, ties mitä sisässä, mutta sitten erotin niissä meitä kohti käännetyt päät, silmättömät ja nahattomat, niinkuin lampaanpäät teurastajan pihalla: ne olivat kuin olivatkin kuunvasikkain runkoja, joita nyt avattiin siihen tapaan kuin arvatenkin valaanpyytäjät avaavat laivaan kytkettyä valaskalaa… He leikkelivät lihoja viipaleiksi, ja muutamista rungoista tuolla kauempana näkyivät jo kylkiluut paljaina. Heidän kirveillensä iskut ne saivat aikaan tuon suih, suih. Jonkun matkan päässä oli kaabelirattaiden tapainen laitos, joka, täynnään irtonaisia lihakimpaleita, vieri pitkin luolan loivaa rinnettä. Tuosta loppumattomasta rivistä runkoja, ruokavaroiksi tietystikin aiotuita, me saimme käsityksen täkäläisen maailman suunnattoman suuresta väkiluvusta, käsityksen, jonka valtavuudelle voi vetää vertoja ainoastaan meidän ensimmäiset näkemämme tuolla alhaalla kuun uumenissa.
Ensi alussa seleniitat näkyivät minun mielestäni seisovan telineille asetetuilla lankuilla [En muista nähneeni kuussa mitään esinettä puusta. Ovet, pöydät, kaikki, mikä maan päällä vastaa puusepän teoksia, oli tehty metallista, enimmäkseen kullasta, luullakseni, joka ennen muita metalleja tarjoutuu käytettäväksi, se kun on sitkeätä, kestävää ja helppoa käsitellä.], mutta sitten huomasin lankkujen, telineitten ja kirveitten olevan aivan yhtä lyijynkarvaisia kuin minun kahleenikin, ennenkuin valkoinen valo pääsi niihin paistamaan. Tanterella oli koko joukko lujannäköisiä kankia, joilla nähtävästikin oli kuunvasikkain runkoja käännetty kyljeltä toiselle. Ne olivat noin kuuden jalan pituisia, mukavilla rivoilla varustettuja — sangen hauskan näköisiä aseita. Koko paikka sai valonsa kolmesta poikkipuolin juoksevasta sinivalokourusta.
Me viruimme kauan aikaa, ääneti katsellen kaikkia näitä esineitä.
— No niin? — virkkoi Cavor nyt.
Minä lyyhistyin alemmas ja käännyin hänen puoleensa. Mainio ajatus iski mieleeni.
— Ellei noita runkoja ole laskettu tänne kranoilla, — sanoin minä, — niin ollaanpa lähempänä kuun pintaa kuin luulinkaan.
— Kuinka niin?
— Eihän kuunvasikat juokse, ja siivettömiä ne myöskin ovat.
Hän kurkisti jälleen laidan yli luolaan.
— Minua kummastuttaa… — arveli hän. — Emmekä me lopulti ole kovin kauas pinnalta joutuneetkaan…
Kesken hänen puhettansa minä tartuin häntä käsivarteen: olin kuullut jotain melua kallionhalkeamasta meidän allamme.
Me pyörähdimme ja olimme hiljaa kuin haudassa, vireillä kaikki aistit. Hetkisen kuluttua minä olin varma siitä, että jotain nousee halkeamaa myöten ylös. Verkkaan ja aivan kuulumattomasti tartuin silloin lujasti kahleisini, odotellen, ilmaantuuko sieltä ketä.
— Vilkaskaas vielä kerran noihin kirvesniekkoihin tuolla, — kuiskasin minä.
— Sielläpäin kaikki hyvin, — ilmoitti Cavor.
Minä tähtäsin kädelläni ristikon aukkoa kohti. Nyt erotti jo aivan selvään halkeamassa nousevien seleniitain hiljaista sihinää, kätten läiskäyksiä kalliota vasten ja senjälkeen irtaantuvan tomun rapinaa.
Sitten huomasin, että jotain liikkuu pimeässä ristikon takana, mutta mitä se oli, sitä en voinut erottaa. Se näkyi pysähtyvän tuokioksi ja sitten — räiskis! Minä olin kavahtanut pystyyn ja hurjasti huitaissut, torjuakseni jotain, joka oli välkähtänyt minua kohti. Se oli keihään terävä kärki. Olen sittemmin tullut siihen päätökseen, että keihäs oli liian pitkä, kääntyäkseen tuossa kapeassa halkeamassa niin paljon, että olisi osunut minuun. Oli miten oli, se sujahti kuin mikä käärmeenkieli ristikon läpi, ei sattunut, ponnahti takaisin ja välkähti toistamiseen. Mutta tällä toisella kertaa minä sieppasin sen kiinni. Tällä välin oli kumminkin jo toinenkin keihäs singahtanut minua kohti, osumatta sekään.
Minä kiljaisin riemusta, tuntiessani, että seleniita, pidettyään ensin vastaan, oli päästänyt keihään käsistään, jonka jälkeen minä rupesin sillä pimeässä umpimähkään sohimaan ristikon lävitse alaspäin. Cavor oli siepannut toisen keihään käteensä ja heilutti sitä nyt minun vieressäni, tokaisten päättömästi milloin mihinkin suuntaan. Kilkis, kalkis! kuului äkkiä ristikon kautta… kirves singahti ilmassa ja kolahti kalliota vasten meidän takanamme, muistuttaen minulle teurastajain ja vasikan runkojen olemassa-oloa luolassa.
Minä käännyin taakseni. Sieltäkös tuli meitä kohti, kirveitään heilutellen, lyhytkasvuisia, lihavia, pitkäkätisiä lurjuksia, niin peräti toisenlaisia kuin ne, joita tähän asti olimme nähneet. Jos ei heillä todellakaan jo ennen ollut tietoa meistä, niin uskomattoman nopeasti he nyt olivat käsittäneet asiain tilan. Minä katselin heitä hetkisen, keihäs kädessä.
— Vartioikaa ristikkoa! — kiljasin minä Cavorille, päästin sitten ankaran huudon, heitä pelottaakseni, ja hyökkäsin heitä vastaan. Kaksi heistä heitti kirveensä minua kohti, vaikka turhaan; muut pakenivat, jonka jälkeen nämä kaksikin läksivät takaisin luolaan, nyrkit sojossa ja päät kumarassa. En ole ihmisten ikinä nähnyt juoksevan sillä tapaa!
Pian huomasin, ettei minulle keihäästä suurtakaan apua ole, se kun oli kovin ohut ja hauras. Se kelpasi vain heittoaseeksi, mutta oli liian pitkä uudestaan käytettäväksi. Ja niinpä minä karkoitin seleniitat vain ensimmäiselle rungolle asti, pysähdyin siinä ja sieppasin käteeni yhden siinä olevista kangista.
Se tuntui lohdullisen raskaalta. Tällähän, arvelin, lyö heitä kumoon vaikka kuinka monta. Heitin keihään pois ja otin toiseenkin käteen kangen. Heilutettuani näitä uhkaavasti niitä seleniitoja kohti, jotka kaukana luolan perällä olivat pysähtyneet pienenä ryhmänä, minä palasin katsomaan, kuinka Cavorin on laita.
Hän juoksi ristikon edessä puoleen ja toiseen, yhä vieläkin uhkaavasti sohien taittuneella keihäällään. Se oli oikein. Sillä tavoin seleniitat tuolla halkeamassa ainakin jonkun aikaa pysyvät asemillaan. Katsahdin jälleen luolaan. Mitä ihmettä ja kummaa meidän pitää nyt tehdä?
Me olimme nyt jo jonkinlaisessa saarroksessa. Teurastajat tuolla luolan perällä olivat kyllä hämmästyksissään, säikäyksissäänkin kaiketi, eikä heillä ollut muita aseitakaan kuin nuo pienet kirveet. Ja sinnehän meillä tie piti, jos mieli pelastua. Nuo pyylevät olennot — paljoa pienemmät ja paksummat kuin ennen näkemämme paimenet — olivat hajallaan pitkin rinnettä, ilmeisestikin neuvottomina. Minulla oli samallainen siveellinen etu nyt puolellani kuin sonnilla, joka kujassa teutoo. Mutta tuosta kaikesta huolimatta heitä näkyi olevan hirmuisen paljon, ties kuinka suuret laumat. Ja noilla tuolla halkeamassa on varmaankin peiakkaan pitkiä keihäitä. Ja mitä kaikkia yllätyksiä heillä lieneekään… Tonttu vieköön! Jos tässä hyökkää luolaan, silloin nuo tuolta halkeamasta pääsevät ahdistamaan takaapäin, ja ellei hyökkää, silloin nuo kääpiön pahukset kaiketikin saavat lisävoimia. Ties taivas, mitä kaikkia hirvittäviä sota-aseita, tykkejä ja pommeja ja maa-torpedoja ja sen semmoisia lieneekään tuolla tuntemattomalla, jalkaimme alaisella maailmalla, tuolla laajemmalla maailmalla, jonka päällimmäisen hipiän vain olemme puhkaisseet! Ja kaikki tuo sitten tuodaan meille tuhoksi ja turmioksi… Nyt oli selvä, ettei meidän auta muu kun käydä hyökkäämään! Ja yhä selvemmäksi se kävi, kun luolan puolelta alkoi vilkkua yhä useampia sääriä: uusia seleniita-laumoja oli rientämässä meitä kohti.
— Bedford! — huusi Cavor ja katso! hän oli puolitiessä minun ja ristikon välillä.
— Menkää takaisin! — huusin minä. — Mitäs te aiotte?…
— Niill' on… siell' on semmoinen pyssyn tapainen!
Cavor kävi jälleen sohimaan keihäällään, mutta väistellen niitä kohosi halkeamasta pää ja hartiat: näkyviin tuli tavattoman laiha ja kulmikas seleniita, muuan monimutkainen kapine käsissään.
Minä huomasin, kuinka peräti pätemätön Cavor on nyt tapahtuvaan taisteluun. Hetken aikaa epäröityäni minä hyppäsin hänen peräänsä seleniitaa kohti, joka parhaillaan tähtäsi minuun peräti kummallisella tavalla: ase vatsaa vasten. Minä heiluttamaan kankiani ja huutamaan, saadakseni hänen tähtäämisensä harhaan… Tup! pani samassa. Ase ei ollutkaan pyssy, vaan jonkinlainen jousi, jonka nuoli osui minuun kesken hyppäystäni.