Minen kaatunut, vaan putosin maahan. — Ellei minuun olisi sattunut, niin olisin tullut maahan hiukkaa myöhemmin.
— Minusta tuntui kuin jotain olisi minuun käynyt ja jälleen luiskahtanut pois. Tapasin vasemmalla kädellä hartioitani ja huomasin jonkunlaisen keihään istuvan siinä. Seuraavassa silmänräpäyksessä minä olin jo kohdalla ja iskin turalla seleniitaa vasten kalloa. Hän lyyhähti, murtui ja menehtyi siihen paikkaan, pää mäsänä kuin rikkilyöty muna.
Minä laskin toisen kangen maahan, nykäsin keihään hartiastani ja rupesin pistelemään sillä pimeässä ristikon läpi. Joka iskusta kuului sihinää ja piipitystä. Lopuksi minä viskasin keihään kaikesta voimastani ristikosta alas pimeyteen, hyppäsin sitten ylös, sieppasin kangen ja ryntäsin luolassa olevaa laumaa vastaan.
— Bedford! Bedford! — huusi Cavor, kiitäessäni hänen ohitsensa.
Tuntuu niinkuin vieläkin kuulisin hänen astuvan perässäni.
Ponnistus, hyppäys… tupsis, ponnistus, hyppäys… Joka harppaus näkyi kestävän koko iäisyyden, ja joka harppaukselta luolakin laajeni ja seleniitain lauma kasvamistaan kasvoi. Ensi alussa ne näkyivät juosta puikeltavan ympäri kuin muurahaiset häirityssä keossa, pari kappaletta tuli kirveitään heiluttaen minua vastaan, toiset syöksivät runkojen välisiin käytäviin, ja sitten tuli taas toisia, keihäät kädessä, ja sitten taas, yhä uusia. Peräti omituista tuo näky vaan oli: pelkkiä piiloon puikahtelevia käsiä ja jalkoja. Luolan perällä oli pimeä. Hiuh! Jotain lensi minun pääni ylitse. Hiuh! pani taas kesken minun ilmahyppyäni, ja minä näin keihään osuvan erääsen runkoon vasemmallani ja jäävän siihen väräjämään. Parahiksi alas päästyäni, toinen keihäs sattui maahan minun edessäni, ja samalla kuulin kaukaa tup! niinkuin heidän joutsensa panevat lauetessaan. Ja taas hiuh! hiuh! Jonkun aikaa tuo oli oikein kamalaa, Nuohan oli yhteislaukauksia…
Minä seisoin kuin suolapatsas.
En luule, että minulla silloin oli yhtään selvää ajatusta. Muistan vain, että mielessäni sävähti tuo vanha hangattu lause: "Tulenpiiristä pois!" Tiedän rynnänneeni kahden rungon väliin ja pysähtyneeni siihen hengästyneenä, tuntien tilani sangen viheliäiseksi.
Hain silmilläni Cavoria, mutta jonkun aikaa näytti kuin mies olisi hävinnyt koko maailmasta. Vihdoin hän astui esiin pimeydestä, kulkien runkojen rivin ja luolan seinän välitse. Minä näin hänen pienet kasvonsa, tummat, siniset, hikiset, mielenliikutusta täynnään.
Hän sanoi jotakin, mutta minä en välittänyt hänen puheestaan. Minulle oli käynyt selväksi, että nyt täytyy pyrkiä eteenpäin rungolta rungolle, kunnes olemme päässeet niin lähelle, että sopii hyökätä täydellä voimalla. Hyökätä tai antautua — muuta neuvoa ei ollut.
— Tulkaa nyt! — sanoin minä ja läksin näyttämään tietä.
— Bedford! — parkui hän turhaan.
Mieleni oli jännityksissään, astuessamme runkojen ja luolanseinän välistä kujaa. Seinä kulki kaarteessa; siinä he siis eivät voineet osata meihin. Emmehän me tässä kapeassa paikassa saattaneet hyppiä, mutta maan päällä syntyneinä meillä oli sentään voimia joutua paljoa nopeammin kuin seleniitat. Minun laskuni mukaan meidän piti piakkoin tulla heidän kohdalleen. Ja kun niin pitkälle pääsemme, silloin ei seleniitat ole meille sen vaarallisempia kuin torakat. Mutta… kyllä kai sitä ennen yhteislaukaus taas tuhahtaa. Mitähän, jos keksis pienen sotajuonen? Minä riisuin kesken astuntaani flanellipuseron yltäni.
— Bedford! — kähisi Cavor minun perässäni.
Minä vilkasin taakseni.
— Mitäs nyt? — kysyin minä.
Hän viittasi runkojen päällitse ylös.
— Valkoista valoa! — sanoi hän. — Valkoista valoa taas!
Minä vilkasin sinnepäin, ja aivan oikein: kaukaa luolan perältä häämöitti hämärä kuulto. Tämä tuntui lisäävän minulle voimia kaksin verroin.
— Pysykää lähellä nyt! — sanoin minä.
Pitkä seleniitan huippana puikahti ulos pimeästä, parkasi ja pakeni. Minä seisahdin ja pysäytin kädelläni Cavorinkin. Ripustin sitten puseroni kangen nenään, kyyristyin lähimmän rungon taakse, heittäen kangen puseroineen maahan. Sen tehtyäni minä kurkistin rungon yli, mutta vetäydyin heti alas jälleen.
Tupp… hiuh!
Samassa lensi nuoli. Nyt oltiin lähellä seleniitoja, ja tuollahan niitä seisoi ryhmässä, paksuja ja pieniä ja pitkiä sekaisin, patterillinen ampukoneita suunniteltuina alas luolaa kohti. Kolme neljä nuolta seurasi ensimmäistä; senjälkeen ammunta lakkasi.
Nostin pääni jälleen näkyviin, ja olipa niin ja näin, että ennätin ajoissa lyyhistyä, sillä nyt lauaistiin kymmenkunta nuolta, ja samassa kuului seleniitain innostunut kiljahdus ja sihinä. Minä nostin maasta kangen puseroineen.
— Nyt! — virkoin minä, kohottaen puseroni laidan yli.
Tuptuptup… hiuh… hit!
Silmänräpäyksessä oli pusero nuolia täynnä, tutisten kuin hyväkin tuuhea parta. Samassa tempasin kangen irti puserosta, heitin puseron maahan — siellä kuussa se minun tietääkseni on tänäkin päivänä — ja syöksin seleniitain päälle.
Nyt seurasi minutin verran kestävä verinen temmellys. Minä olin liian raju, häikäilläkseni lainkaan, ja seleniitat liian hämmästyneitä, kyetäkseen taistelemaan. Oli miten oli, ei he vain vastarintaa tehneet. Minä olin punainen kuin kukko, niinkuin sanotaan. Tuntui — sen muistan vielä — kuin olisin kahlannut noitten nahkaisten, hauraitten olentojen päällitse, niinkuin missä tiheässä ruohikossa ikään. Minä niitin ja kaadoin oikealle ja vasemmalle. Se oli yhtä kalsketta ja kahinaa. Kosteita pisaroita pirskahteli ylt'ympärille. Esineet jalkaini alla murtuivat ja parahtelivat ja kävivät liukkaiksi. Lauma se paisui ja harveni ja tiheni ja virtasi kuin vesi. Ei niillä näkynyt olevan mitään yhteistä suunnitelmaa. Keihäitä lenteli ympärilläni, yksi jo hipasi korvaanikin. Kerran sattui minua käsivarteen, toisen kerran niskaan, mutta sen sain selville vasta perästäpäin, kun veri, jonkun aikaa juostuaan, alkoi tuntua kylmältä ja kostealta.
Mitä Cavor lienee tällä välin tehnyt, en tiedä. Jonkun aikaa tuntui kuin tätä tappelua olisi kestänyt jo kokonaisen ihmis-iän ja tulisi kestämään vielä iät kaiket. Mutta äkkiä koko temmellys taukosi… ei näkynyt muuta kuin ylös ja alas loikkivia niskoja, joitten omistajat pakenivat kaikille suunnille… Tuntui kuin ei minulle olisi tapahtunut mitään pahaa. Minä juoksin jonkun askeleen eteenpäin, huutaen ja meluten, mutta käännyin sitten takaisin. Ja nyt olin kuin puusta pudonnut.
Olin huimilla lentoharppauksillani hypännyt heidän ylitsensä; he olivat nyt minun takanani ja kiitivät pakoon mikä minnekin.
Olin sanomattomasti hämmästynyt, huomatessani, että se suuri taistelu, johon olin antautunut, oli nyt lopussa. Eikä riemunikaan ollut kovin vähäinen. Näytti siltä kuin en lainkaan olisi huomannut seleniitoja odottamattoman hauraiksi, vaan sen sijaan tuntenut oman itseni odottamattoman väkeväksi. Minä nauroin tympeätä naurua. Tuo fantastillinen kuu!
Vilkasin vihdoin noihin ruhjottuihin, kiemurteleviin olentoihin, joita oli hajallaan luolan pohjalla, ja mielessäni alkoi häämöittää epämääräinen ajatus vielä edessä-olevista väkivallan teoista. Sitten riensin Cavorin luokse.
XVIII.
Auringon valossa.
Pian huomasimme luolan aukenevan hämäräistä hohdetta kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme saapuneet eräälle kaltevalle kalterille, joka näkyi vievän suunnattoman suuren aukion partaalle. Tämä aukio oli jättiläismäinen lieriö, joka ulottui pystysuoraan ylös- sekä alaspäin. Sen sisäpuolella tuo kalteri, ilman mitäkään rintasuojusta tai kaiteita, teki puolitoista kierrosta, johtaen ylhäällä jälleen keskelle kallioita. Se muistutti joissain määrin noita spiralimaisesti kierteleviä rautateitä, joita kulkee St. Gotthardin lävitse. Kaikki tuo oli kammottavan suuremmoista. Tuskin kyennen antamaan täyttä kuvausta koko tästä summattomasta näystä, ilmituomaan koko sen summatonta vaikutusta. Silmät seurasivat tuon laajan torven sisälaitoja yhä ylemmäs… Kaukana tuolla huimaavassa korkeudessa kuulsi pyöreä aukko, josta kalpeita tähtiä katseli tänne alas, ja jonka toisesta reunasta heiasteli melkein häikäisevän kirkas päivänpaiste. Huuto pääsi meiltä kummaltakin, sen nähtyämme.
— Matkaan nyt! — sanoin minä, lähtien edeltä.
— Entäs tuolla? — virkkoi Cavor, astuen hyvin varovasti kalterin partaalle. Minä noudatin hänen esimerkkiänsä, kurottauduin laidan yli ja katsahdin alas. Äskeinen auringonvalo oli soaissut minulta silmät, niin etten nähnyt muuta kuin pimeän pohjattomuuden ja siinä karminin- ja purppuran-karvaisten valojen salaperäistä välkähtelyä. Korvani oli sen sijaan sitä herkempi. Pimeydestä nousi omituinen ääni; se oli kuin vihaista surinaa, jota kuulee, pitäessään korvaa mehiläispesän seinässä. Sellainen ääni tuli tuosta suunnattomasta onkalosta, arviolta noin neljän mailin syvyydestä.
Hetken aikaa tuota kuunneltuani, minä tartuin entistä lujemmin kankeeni ja läksin eteenpäin.
— Tässä, — virkkoi Cavor, — tässä mahtaa olla se kuilu, jonka tuonottain näimme, se kannen alainen.
— Sieltä kaiketi ne valotkin pilkottivat.
— Valot! — toisti Cavor. — Niin, ne valot siitä maailmasta, jota emme enää milloinkaan saa nähdä.
— Tullaan toiste, — sanoin minä. Päästyämme niin monesta pulasta, minä olin nyt varsin toivorikkaalla tuulella, varmana siitä, että pallo löytyy.
En kuullut hänen vastaustansa.
— Mitenkä? — kysäisin minä.
— Vähät siitä, — vastasi hän.
Ääneti jatkettiin sitten matkaa.
Tämä kalteva tie — koko kaarta myöten lukien — oli neljä viisi mailia pitkä ja nousi niin jyrkkänä, että maan päällä sitä olisi ollut melkein mahdoton kulkea, mutta täällä kuun oloissa siinä astui varsin helposti. Tällä matkalla ei nähty kuin kaksi seleniitaa, jotka, meidät huomattuaan, heti läksivät suin päin pakenemaan. Tieto meidän voimastamme ja kovakouraisuudestamme oli ilmeisesti levinnyt jo heihinkin asti. Odottamattoman sujuvasti tämä matka vain kävi. Spiralimainen kalteri puikahti äkisti kohoavaan tunneliin, jonka pohjalla näkyi runsain määrin kuunvasikkain jälkiä, ja joka kaarevuuteensa verraten oli niin jyrkkä ja lyhyt, ett'ei se missään kohden ollut aivan pimeä. Pian se alkoikin kirkastua, eikä aikaakaan, niin jo tuli kaukana tuolla ylhäällä näkyviin sen häikäisevän kirkas yläpää. Siinä palanen alppimaista vuorenrinnettä, jonka ylälaidalla heleätä auringon valoa vasten kohosi tiheä viidakko okaisia kasveja, nyttemmin jo taittuneita, surkastuneita, kuolleita.
Ja kummallista! Me, joista tuo kasvullisuus vielä vähän aikaa sitten oli näyttänyt niin kamalalta ja pelottavalta, me katselimme sitä nyt samallaisella liikutuksella, jota tuntenee kotiansa palajava maanpakolainen, nähdessään synnyinmaansa jälleen. Ilomielin me tervehdimme sitäkin seikkaa, että ilma oli täällä ohuempaa, vaikka pyrkikin henkeä salpaamaan juostessamme, ja vaikka täytyi ponnistaa kuuloansa, erottaakseen toisen sanoja. Yhä avarammaksi ja avarammaksi laajeni päivänpaisteinen aukko meidän yläpuolellamme, ja tunneli takana vaipui vaipumistaan läpitunkemattoman pimeyden peittoon. Lakastuneissa piikkipensaissa ei näkynyt vehreätä enää lainkaan; ne olivat nyt ruskeita, kuivia, puisevia. Niitten ylimmät haarat näköalan takana tuolla ylempänä loivat tiheäsäikeisiä, monimutkaisia kudekuoseja röyhyiseen kallioseinään. Ja aivan tunnelin yläreunassa oli avara, poljettu ala: kuunvasikkain laidunmaita.
Sinne mekin vihdoin saavuimme, valoon ja helteesen, joka oli kerrassaan painostava ja tukala. Vaivoin astuimme sitten aution tasangon poikki ja kiipesimme pensaitten välitse rinteelle, jossa vihdoin laskeusimme läähättäen maahan erääsen ylävään paikkaan, monijuovaisen laavaröykkiön varjoon. Kallio tuntui kuumalta täällä varjossakin.
Polttavan kuuma ilma vaikutti varsin epäedullisesti meidän ruumiilliseen hyvinvointiimme, mutta eihän nyt toki enää painajainen meitä runnellut. Tuntui kuin olisi tultu omille olosijoille, takaisin tähtien alle. Kaikki se pelko ja ahdistus, joka oli mieltä ahdistanut, paetessamme pimeitä käytäviä myöten ja halkeamien poikki, se oli poissa nyt. Viimeinen taistelu oli täyttänyt meidät suunnattomalla itseluottamuksella seleniitoihin nähden. Tuskin uskoi silmiänsä, katsellessaan nyt tuohon mustaan aukkoon, josta vastikään oli noustu. Tuolla alhaalla, sinisessä hohteessa — joka nyt mielestämme tuntui melkein ehdottomalta pimeydeltä — siellä oli kohdattu olentoja, ihmisen irvikuvia, kypäräpäisiä luomia, siellä oli sydän kourassa kuljettu heidän edellänsä, taivuttu heidän ylivaltansa alle, kunnes tuosta ylivallasta oli täytynyt tehdä loppu. Ja katso, ne olivat lyyhistyneet kokoon kuin vaha, hajonneet kuin akanat, paenneet, kadonneet kuin unikuvat!
Minä hieroin silmiäni: eiköhän kaikki tämä liene ollutkin vain pelkkää unta, noitten huumaavain sienten vaikuttamaa? Mutta äkkiä huomasin verta kasvoillani; harteissa ja käsivarressa teki kipeätä: paita oli tarttunut ihoon.
— Tonttu toisen kerran! — ärähdin minä, kädelläni tutkien vammojani ja arvostellen niitten suuruutta, ja silloinpa äkkiä tuo kaukainen tunnelin suu näytti minusta vaanivalta silmältä.
— Cavor! — sanoin minä. — Mitähän nuo tuolla nyt tekevät? Ja mitäs meidän nyt pitäisi tehdä?
Hän puisteli päätään, tunneliin tuijottaen.
— Kukas sen tietää, mitä ne tekevät?
— Kaikki riippuu siitä, mitä ne meistä ajattelevat, ja menepäs sitä arvaamaan! Ja siitäkin se riippuu, mitä varavoimia heillä on. Kyllä se niin on, kuten te sanoitte, Cavor, että me olemme koskettaneet vasta tämän maailman ulommaisia ääriä. Ties mitä kaikkea heillä lieneekään tuolla sisemmällä. Pelkillä noilla ampuma-aseillaankin he saattavat panna meidät pahaan pulaan…
— Mutta sittenkin, — puhui Cavor, — vaikk'emme palloa löytäiskään, on meillä yksi mahdollisuus. Vaikkapa yökin meidät saavuttais. Mennään alas ja tapellaan.
Minä katselin ympärilleni tutkivin silmin. Äskeinen suunnaton kasvullisuus oli lakastunut ja sen kautta maiseman asu kokonaan muuttunut. Korkealta harjanteelta, jossa nyt istuttiin, avautui laaja näköala kraaterille: kaikki oli siellä kuihtunutta ja kuivaa; kuun iltapäivän myöhäinen syksy oli tullut. Mustuneita rinteitä ja ketoja, karjan laidunmaita kaikkialla; kauempana lekotteli täydessä auringonpaisteessa lauma unisia kuunvasikoita hajanaisin ryhmin, musta varjotäplä itsekunkin vieressä. Mutta seleniitoista ei merkkiäkään. Lienevätkö paenneet, meidän tultuamme ulos päivänvaloon, vai lieneekö heillä tapana vetäytyä sisäosiin, ajettuaan karjansa laitumelle, — kukapa sen osasi sanoa? Edellinen mahdollisuus oli luultavinta.
— Jos olis pistää tuli maahan ja päästää kulo kulkemaan, — virkoin minä, — niin kukaties pallo löytyis.
Cavor ei ollut kuulevinaankaan. Varjostaen kädellä silmiään, hän tarkasteli tähtiä, jotka runsaslukuisina tuikkivat taivaalla, vaikka olikin täysi päivä.
— Kuinka kauan luulette meidän olleen täällä? — kysyi hän sitten.
— Missä niin?
— Kuussa.
— Kaksi maallista päivää kenties.
— Luultavammin kokonaista kymmenen. Aurinko on nähkääs jo kulkenut korkeimman kohtansa ohitse ja alkaa laskeutua länteen. Neljän päivän perästä, kenties pikemminkin, tulee yö.
— Mutta mehän olemme syöneet yhden ainoan kerran!
— Kyllä minä sen tiedän. Ja… Mutta tuollahan on tähdet!
— Mutta mitenkäs aika tuntuu toiselta tällaisella pienemmällä planetalla?
— En tiedä, mutta niin se vaan on.
— Mitenkäs sitä aikaa sitten täällä lasketaan?
— Nälkä… väsymys… se on täällä erillaista. Kaikki on erillaista… kaikkityyni. Minusta tuntuu kuin siitä hetkestä saakka, jolloin pallosta nousimme, olisi ollut kysymys vaan tunneista… pitkistä tunneista vain.
— Kymmenen päivää! — arvelin minä, — ja senjälkeen… — Minä katsahdin aurinkoon: se oli jo puolitiessä zenitin ja äärimmäisen lännen välillä. — Neljä päivää!… Cavor! Mitäs me tässä istutaan ja uneksitaan? Joko ryhdytään toimiin, vai?
Minä nousin.
— Meidän täytyy — jatkoin minä — määrätä itsellemme joku kiinteä kohta. Nostetaan lippu tai nenäliina tai jotain sellaista, jaetaan alue pienempiin ruutuihin ja pengotaan ne yksi erältään.
Hän seisoi vieressäni.
— Niin kyllä, — sanoi hän. — Ei tässä muu auta kuin lähteä etsimään palloa. Muuta keinoa ei ole. Tottahan se löytyy… tottahan vainenkin löytyy… Ja ellei…
— Niin katsellaan ja tähystellään edelleen.
Hän silmäili puoleen ja toiseen, vilkasi taivaalle ja viluasi tunneliin, ja hämmästytti minua sitten äkillisellä, maltittomalla liikkeellä.
— Voi sentään! — lausui hän. — Kuinka mielettömiä me olemme olleet! Joutua tällaiseen tilaan! Aatelkaas, kuinka toisin olisi saattanut olla, ja mitä kaikkea olisimme saattaneet tehdä!
— Onhan se mahdollista vielä nytkin.
— Nyt se on myöhäistä. Tässä jalkaimme alla on kokonainen maailma. Aatelkaas, mitä kaikkea siinä saattaa olla! Aatelkaas noita koneita, jotka näimme, tuota kantta, tuota kaivosta! Ne olivat vain ulommaisia asioita, pinnalla, ja nuo olennot, jotka kohtasimme ja joitten kanssa tappelimme, ne olivat vain typeriä talonpoikia, rajakansaa, moukkia, puoleksi raavasmaista rahvasta. Mutta alhaalla! Luola luolan vieressä, tunneleita, rakennuksia, teitä… Mitä alemmas siellä tulee, sitä avarampia täytyy aueta aloja, yhä väkirikkaampia seutuja. Aivan varmaan. Ja syvimmällä sitten meri siellä huuhtelee kuun sisimmäistä sydäntä. Aatelkaas sen mustemaisia vesiä, niukassa valossa… jos heidän silmänsä ylipäänsä valoa kaipaavatkaan! Aatelkaas pauhaavia lisävirtoja, joita syöksee heidän kanavistaan, merta raviten! Aatelkaas pauhaavaa ja kiehuvaa vuosta ja luodetta! Kenties laivoja sen pinnalla purjehtii, kenties siellä on uljaita kaupunkeja ja ristiin rastiin kulkevia maanteitä… kenties järjestystä ja älyä enemmän kuin ihmisissä maan päällä. Ja me kenties kuolemme tähän ulkokuorelle, milloinkaan näkemättä niitä maanmahtavia, — joita siellä täytyy olla, ja jotka kaikkea tätä hallitsevat ja vallitsevat! Mahdollista on, että me jähmetymme tänne ja kuolemme, ja ilma meidän päällämme jähmettyy ja sulaa jälleen ja — sitten! Sitten he löytävät meidät, näkevät meidän kangistuneet ja äänettömät ruumiimme, ja löytävät pallon, jota me emme löytäneet, ja silloin he, mutta liian myöhään, käsittävät, kuinka paljon ajatuksen ponnistusta ja vaivaa on mennyt hukkaan!
Hänen äänensä oli koko tämän puheen aikana kuulunut kaukaiselta ja heikolta, niinkuin olisi puhunut telefonin kautta.
— Entäs pimeys? — virkoin minä.
— Kyllä siitä selvittäis.
— Miten?
— En tiedä. Mistä minä tiedän? Saattaisihan ottaa tulisoihdun mukaansa tai lampun… Nuo toiset… ne käsittäisivät varmaankin.
Hän seisoi hetkisen kädet riipuksissa ja surumielinen ilme kasvoillaan, katsellen tuota erämaata, joka niin uhmaavana levittelihe hänen edessään. Ja sitten hän viittasi kädellään tuommoisen: "minkäs sille tekee!" ja astui minun luokseni, ehdottaen, että nyt käytäisiin etsimään palloa oikein systemaatillisesti.
— Saatammehan me tulla tänne toisenkin kerran, — huomautin minä.
Hän katsahti ympärilleen.
— Ennen kaikkea meidän tulee päästä maahan, — sanoi hän.
— Ja kun toiste tullaan, niin otetaan mukaan lamppuja ja kiipeämärautoja ja senkin seitsemät muut tarpeelliset vehkeet.
— Niin kyllä, — virkkoi hän.
— Tämä kulta on oleva meillä todistuksena retken onnistumisesta.
Hän katsahti minun kultakankiini eikä puhunut kotvaan aikaan mitään, seisoihan vain hetken aikaa kädet seljän takana, kraateria silmäillen. Sitten hän huokasi ja rupesi jälleen puhumaan.
— Tänne minä kyllä tien löysin, mutta löytää tie ei aina ole samaa kuin osata pitää tie omanaan. Jos minä otan salaisuuteni mukaani maan päälle, niin mitäs tapahtuu? En ymmärrä, kuinka minä voisin salaisuuteni säilyttää yhtä vuottakaan, osaakaan vuodesta. Ennemmin tai myöhemmin se tulee tietyksi, vaikkapa muutkin sen uudelleen keksisivät. Ja sitten… Hallitukset ja vallat alkavat kilvan pyrkiä tänne, käyvät taistelemaan keskenään ja tätä kuun väestöä vastaan. Sota leviää vain yhä laajemmalle, ja yhä uusia sodan-aiheita syntyy. Jos minä salaisuuteni ilmoitan, niin pian, ja hyvinkin pian tämä planetta on oleva syvimpiä onkaloltaan myöten kirjavanaan ihmisruumiista. Miten käynee muitten asiain, tämä ainakin on varma… Eihän ihmisellä oikeastaan ole mitään tekemistä kuussa. Ja mitä hyvää hänelle kuusta olisikaan? Ja mitäpäs he omasta planetastakaan ovat aikaansaaneet muuta kuin taistelukentän ja iän-ikuisten mielettömyyksien temmellystanteren? Niin pieni kuin hänen maailmansa ja niin lyhyt kuin hänen aikansa onkaan, on hänelle jo siinäkin paljoa enemmän tekemistä kuin ikinä kykenee aikaansaamaan. Ei! Tiede on liiankin kauan vaivaa nähnyt, takoessaan aseita hupsujen käsiin. Aika sen on pysähtyä jo. Keksiköön ihminen keinot kuuhun pääsemiseen — tuhannen vuoden perästä.
— Onhan niitä salaamisen keinoja, — huomautin minä.
Hän katsahti minuun naurahtaen.
— Mutta eipä huolista hoivaa! — virkkoi hän. — Hyvin vähän on meillä mahdollisuutta pallon löytämiseen, ja alhaalla tuolla kiehuu ja kihisee. Jos me toivomme pääsevämme täältä pois, niin se on tuota ihmisessä niin tavallista toivomista viimeiseen hengenvetoon asti. Nyt se kova aika vasta alkaa. Me olemme tehneet näille kuun asukkaille väkivaltaa, osoittaneet, millaisia me oikeastaan olemme, ja nyt on meillä enteet yhtä hyvät kuin tiikerillä, joka on päässyt irti ja tappanut Hyde Parkissa ihmisiä. Tieto meistä se kulkee nyt kuilusta kuiluun, alemmas ja alemmas, hamaan keskustaan asti… Ei sitä järkevää olentoa, joka sallisi meidän viedä pallomme takaisin maahan, nähtyään meistä niin paljon kuin nämä täällä ovat nähneet.
— Ei asia sillä parane, että tässä istua kykitään, — sanoin minä.
Me seisoimme rinnatusten.
— Nyt — lausui hän, — nyt tästä lähdetään eri haaroille. Me sidomme nenäliinan jonkun korkean törröttävän piikin nenään, ja sen keskipisteen ympärillä me sitten liikumme. Te lähdette länteen ja kuljette puoliympyrässä edes takaisin auringon laskua kohti, ensin niin, että varjo on oikeallanne, kunnes se on suorassa kulmassa nenäliinan kanssa ja vihdoin vasemmallanne. Minä liikun samalla tapaa itää kohti. Meidän täytyy tutkia jok'ainoa notkelma, jokikinen kallioryhmä. Jos seleniitoja näkyy, vetäymme piiloon niin hyvin kuin laatuun käy. Jos janottaa, niin pistetään lunta suuhun, ja jos nälkä rupeaa vaivaamaan, niin tapetaan kuunvasikka ja syödään lihaa raakana. Täten kulkee kumpikin omia teitään.
— Entäs kun toinen tai toinen löytää pallon?
— Tulkoon viirin luo ja antakoon sillä merkin toiselle.
— Mutta ellei kumpikaan…?
Cavor katsahti aurinkoon.
— Niin etsitään edelleen, — sanoi hän, — kunnes yö ja kylmä meidät saavuttaa.
— Mitähän, jos seleniitat olisivat löytäneet pallon ja piilottaneet sen?
Hän kohautti olkapäitään.
— Tahi jos tulevat ajamaan meitä takaa?
Hän ei vastannut.
— Parasta olisi, kun ottaisitte kangen käteenne, — sanoin minä.
Hän puisteli päätään, tähystellen kauas erämaahan.
Tuokion aikaa hän viipyi vielä ja katsahti sitten minuun arasti, epäröiden.
— Näkemiin! — virkkoi hän viimein.
Tuntui äkkiä niin omituiselta. Tulin ajatelleeksi, kuinka paljon me sentään olimme täällä suututtaneet toisiamme, minä varsinkin häntä.
— Tonttu vieköön! — arvelin itsekseni, — olis tässä saattanut tehdä parempaakin.
Olin jo pyytää häntä lyömään kättä sovinnoksi, — sillä sellaisella mielellä silloin olin, — mutta samassa hän ponnistihe ja hyökkäsi pohjoista kohti. Hän näkyi leijuvan ilmassa kuin lakastunut lehti, putosi sitten keveästi maahan ja hyppäsi jälleen.
Katseltuani häntä hetkisen, käännyin vastenmielisesti länttä kohti ja rupesin valitsemaan paikkaa mihin hypätä, tuntien samaa kuin kaiketikin se, joka aikoo pulahtaa jääkylmään veteen. Löysin sopivan kohdan ja ponnahdin eteenpäin hakuretkille minun osakseni jääneesen puoliskoon kuun maailmaa. Minä tärähdin jotenkin kömpelösti kallioitten väliin, nousin ylös ja vilkasin ympärilleni. Kiipesin sitten kallionkielekkeelle ja läksin jatkamaan matkaa…
Tapailin kohta sen jälkeen silmilläni Cavoria, mutta hän oli kadonnut näkyvistä. Nenäliina se kumminkin välkkyi koreasti päivänpaisteessa tuolla ylängöllä.
Päätin olla päästämättä sitä hetkeksikään silmistäni.
XIX.
Mr. Bedford yksinään.
Hetken verran minusta tuntui kuin olisin koko ajan ollut yksinäni täällä kuussa. Ensi alussa etsiskelin jonkunlaisella innostuksella, mutta helle oli yhä vieläkin ankara, ja ohentunut ilma se puristi rintaa kuin vanteella. Tulin tuosta erääsen syvänteesen, jonka laidat ylt'ympärillä olivat täynnään pitkiä, törröttäviä, kuivia okakasveja. Sinne minä istahdin lepäämään ja vilvottelemaan. Aikomukseni oli levähtää noin tuokion verran. Laskin kanget maahan viereeni ja istuskelin siinä, poski käden nojassa.
Jotenkin välinpitämättömästi minä katselin, kuinka tämän syvänteen kallioseinissä, joitten pinnan surkastunut lehtisammal oli siellä täällä paljastunut näkyviin, kimalteli kultaa, paikoin suonina, paikoin yksinäisin pilkuin. Siellä täällä sitä välkähteli pyörylöissä ja kyhmyissä korsien välitse. Mitäpä tuosta nyt? Omituista raukeutta tuntui niin jäsenissä kuin sielussakin. Oli hetki, jolloin en uskonut toivoa pallon enää milloinkaan löytyvän tässä karussa erämaassa. Tuntui, niinkuin ei olisi vähintäkään aihetta ruveta minkäänlaisiin ponnistuksiin, ennenkuin seleniitoja tulee. Silloin, arvelin, silloin on aika ryhtyä tositoimiin, noudattaen tuota mieletöntä vaistoa, joka käskee ihmisen ennen kaikkea suojelemaan ja puolustamaan henkeänsä, vaikkapa se säilyisikin sitä varten vaan, että kuolema ennen pitkää on oleva kahta tuskallisempi.
Miksikä me olimme tulleet kuuhun?
Pulmallinen kysymys. Mikä henki se ihmistä iät kaiket pakottaa luopumaan onnesta ja menestyksestä ja antaumaan vaivoihin ja vaaroihin, suinpäin syöksemään melkein varmaa perikatoa kohti? Täällä kuussa alkoi minulle hämärästi hämöittää muuan seikka, joka minun muutoinkin olisi pitänyt tietää, se nimittäin, ettei ihmisen loppumääränä ole ainoastaan turvallinen ja mukava olo ja hyvä ravinto ja hupainen elämä. Kysykää tätä seikkaa keitä hyvänsä, — melkein jokainoa vastaa tietävänsä sen kyllä, elleihän sanoilla vastaakaan, niin ainakin elämänkokemuksilla sen todeksi näyttää. Vastoin omia harrastuksia, vastoin omaa onnea ihmistä myötäänsä vetää tekemään mielettömyyksiä. Joku voima, joka ei ole hän itse, ajaa häntä, ja mennä hänen vain pitää. Mutta miksi? Miksi? Istuessani nyt täällä, keskellä hyödyttömiä kuun kultia, keskellä toisen maailman eloa ja oloa, minä kävin tilille koko elämäni toimista. Otaksuessani, että kuolen kuin haaksirikkoinen tänne kuun rannoille, en voinut lainkaan nähdä, mikä tarkoitus minun elämälläni on ollut. En saanut täydelleen ratkaistuksi tätä kysymystä, mutta selvemmäksi kun milloinkaan ennen minulle joka tapauksessa kävi, etten ollut palvellut omia tarkoituksiani, että koko elin-ikäni oli oikeastaan tarkoittanut jotain muuta kuin omaa yksityistä elämääni. Mutta mikä, mikä tarkoitus sitten minun elämälläni oli ollut?… Minen mietiskellyt enää, miksikä me olimme tulleet kuuhun. Ajatukseni menivät kauemmas. Miksikä minä olin ilmestynyt maahankaan? Miksikä minulla on ollut yksityistä elämää ensinkään?… Minä vaivuin lopulti pohjattomiin mietinnöihin…
Ajatukseni alkoivat käydä epämääräisiksi, sameiksi; ne eivät enää kulkeneet määrättyä suuntaa. En ollut tuntenut painostusta enkä uupumusta — lieneekö kenenkään käynyt kuussa koskaan niin? — mutta luulenpa olleeni peräti väsyksissä. Oli miten oli — minä nukahdin.
Uni rauhoitti minua kaiketikin suurissa määrin, ja koko makuu-ajan aurinko oli laskeunut yhä alemmas ja helle helpottanut. Minä heräsin äkkiä johonkin kaukaiseen huutoon ja tunsin pystyväni toimimaan taas. Hieroin silmiäni ja oikaisin jäseniäni. Nousin ylös — hiukan kankealta ruumis tuntui — ja läksin kanki kummallakin olalla, jälleen tästä kultasuonisten kallioitten syvänteestä ulos palloa etsimään.
Aurinko oli jo koko lailla entistänsä alemmalla, ilmakin paljoa viileämpi. Arvatenkin olin nukkunut verraten kauan. Läntisten kallioitten kohdalla olin huomaavinani hienoa, sinervää utua. Hyppäsin pienelle kallion lohkareelle ja tähystelin kraateria. Ei näkynyt missään kuunvasikoita eikä seleniitojakaan. Ei näkynyt Cavoriakaan missään. Nenäliina se vain välkkyi tiheikön latvoilla. Silmäsin ympärilleni ja hyppäsin lähimpään sopivimpaan pysäyskohtaan.
Minä tein puoliympyrän suuntaisen kierroksen ja palasin takaisin yhä suuremmassa kaaressa. Väsyttävää ja toivotonta työtä. Ilma oli tuntuvasti kylmempää, ja läntisten kallioitten luoma varjo mielestäni laajempi kuin ennen. Pysähtelin aika ajoin tähystelemään, mutta Cavorista ei merkkiäkään, enempää kuin seleniitoistakaan. Kuunvasikoita ei näkynyt enää niitäkään — ne oli arvatenkin ajettu sisäosiin takaisin. — Rupesin yhä enemmän kaipaamaan Cavoria. Päivän hehkuva pyörä oli nyt laskenut niin alas, että tuskin enää oli läpimittansakaan matkassa taivaanrannasta.
Minua ahdisti se ajatus, että seleniitat piakkoin sulkevat kaikki aukkonsa ja venttilinsä, jättäen meidät kuun yön armottomiin kouriin. Jo oli mielestäni aika Cavorin kiiruimmiten jättää etsinnät sikseen ja käydä kanssani neuvotteluille. Meidän täytyy piammiten ratkaista, minne mennä. Pallo on jäänyt löytämättä, ei ole enää aikaa etsiä sitä, ja kun kerran kaikki pääsypaikat on suljettu, silloin meidän hukka perii. Avaruuden musta yö laskee päällemme, tuo tyhjyyden pimeys, joka on vain absoluutista kuolemaa. Minua hirvitti ajatellessani sen lähenemistä. Meidän täytyy mennä kuun sisäosiin takaisin, vaikkapa löisivät meidät siellä kuolijaiksi. Olin näkevinäni, kuinka kaksi ihmistä, me kaksi, kuolijaiksi paleltumaisillaan, viimeisillä voimillaan vielä jyskyttävät suuren onkalon kantta… Tuntui niin kamalalta.
En ajatellut enää lainkaan palloa. Ajattelin vain, kuinka löytäisin Cavorin. Olin jo puoleksi taipuvainen kernaammin menemään yksinäni kuun sisään kuin etsiskelemään häntä, kunnes kaikki jo on liian myöhäistä. Olin juuri lähtemäisilläni astumaan takaisin nenäliinaa kohti, kun äkkiä…
Huomasin pallon!
Pallo se oikeastaan löysi minut enkä minä sitä. Se oli paljoa loitompana lännessä kuin olin osannut arvatakaan. Laskevan auringon vinot säteet olivat heiastuneet sen lasipinnalta ja häikäisevällä välkäyksellä ilmiantaneet sen piilopaikan. Ensi iskuun luulin tuota uudeksi salajuoneksi seleniitain puolelta meitä vastaan, mutta pian ymmärsin asian oikean laidan.
Minä kohotin käteni, päästin kaamean huudon ja läksin pitkin harppauksin palloa kohti. Yhden harppauksen olin kiireissäni laskenut väärin ja putosin syvään kuoppaan, jossa loukkasin nilkkani. Siitä pitäin kompastelin melkein joka hyppäykseltä. Minä olin nyt omituisessa hysterillisessä kiihkotilassa, vavisten joka jäsenessäni. Olin aivan hengästynyt jo kauan ennen kuin pääsin sen luokse. Ainakin kolme kertaa minun täytyi pysähtyä ja puristaa kylkiäni, ja hiki se valui pitkin kasvoja, vaikka ohutta olikin ilma.
En ajatellut mitään muuta kuin palloa, kunnes pääsin sen ääreen. En enää muistanut huolehtia siitäkään, missä muka Cavor nyt lienee. Viimeisellä hyppäyksellä törmäsin käsin pallon lasia vasten. Ja siinä minä nyt loioin, huohottaen ja turhaan koettaen huutaa: "Cavor! Pallo on täällä!" Hiukan toinnuttuani, minä kurkistin paksun lasiseinän läpi: esineet sen sisässä näkyivät olevan epäjärjestyksessä. Kumarruin lähemmäksi tarkastelemaan. Sitten vasta yritin astua sisään. Palloa piti kallistaa hiukan toiselle laidalle, saadakseni pääni kulkuaukosta sisäpuolelle. Aukon kansi oli pallossa, kaikki muutkin esineet olivat ehjänä ja kunnossa. Siinä se nyt oli, sellaisena kuin olimme sen jättäneet, astuessamme ulos lumeen. Jonkun aikaa minä uudestaan ja taas uudestaan tarkastelin pallon kalustoa. Huomasin koko ruumiini vapisevan. Kuinka hyvältä tuntuikaan jälleen nähdä tätä pimeä sisustaa! En osaa sanoakaan, kuinka hyvältä.
Kiipesin sisään ja istahdin. Katsahdin lasin läpi kuun maailmaan, ja minua hirvitti. Laskin sitten kultakankeni tavaramyttyjen päälle ja hain itselleni hiukan syötävää, en siitä syystä, että olisi ollut nälkä, vaan siksi, että sitä oli käsillä. Senjälkeen muistin, että nyt on aika astua ulos ja antaa merkki Cavorille. Mutta enpä heti vielä lähtenytkään antamaan Cavorille merkkiä. Tuntui kuin mikä vielä pitelisi täällä…
Nythän on kaikki kohdallaan. On meillä vielä aikaa ottaa mukaan suuremmatkin määrät tuota taikaperäistä kiveä, joka omistajallensa antaa vallan ihmisten yli. Tuolla ulkona, ihan lähellä, on kultaa yltäkyllin, kourin koottavaa, ja vaikka sitä panisi pallon puolilleen, niin yhtä hyvin se kulkisi kuin tyhjinäänkin. Nyt meidän sopii lähteä takaisin, oman itsemme herroina ja maailman herroina, ja sitten…
Nousin vihdoin ja pakotin itseni lähtemään pallosta. Ulos tultuani minä säpsähdin, sillä illan ilma oli jo käynyt sangen kylmäksi. Minä seisoin notkelmassa, tähystellen puoleen ja toiseen. Tarkasti katselin ympärillä olevia pensaita, ennenkuin hyppäsin lähimmälle kalliolle, ja sitten tuli harppaus sama kuin minun ensimmäinenkin harppaukseni kuussa. Tällä kertaa vain tein sen ilman vähintäkään ponnistusta.
Kasvaminen ja lakastuminen olivat nopeasti seuranneet toisiansa. Näky kallioilla päin oli muuttunut, mutta yhä vieläkin erotti sen rinteen, missä siemenet olivat ruvenneet elämään, ja sen kalliontörmän, josta ensi kertaa olimme katselleet kraateria. Mutta kolmekymmentä jalkaa korkea piikkipensas tuolla rinteellä seisoi nyt kellastuneena ja näivettyneenä, luoden pitkiä varjoja kauas silmän kantamattomiin. Pienet siemenet sen oksain päässä riippuivat kuin rypäleet, ruskeina ja kypsinä. Se oli tehtävänsä tehnyt; hauraana se siinä seisoi, valmiina kaatumaan ja murenemaan jäätyvässä ilmassa, heti kuin yön hetki lyö. Ja nuo jättiläismäiset kaktus-kasvit, joitten olimme nähneet ihan silmissä paisuvan, olivat jo aikaa sitten katkenneet ja hajottaneet itiönsä kaikkiin kuun neljään ilmansuuntaan. Kummallinen kolkkanen maailman avaruutta tämäkin… ihmisten maalle-nousun paikka!
Joskus — näin minä mietin — joskus piirrätän keskelle tätä notkoa kirjoituksen, joka on kertova meidän tulostamme tänne. Ja silloin tulin ajatelleeksi: jos tuo vilkas ja virkeä maailma tuolla sisässä täydelleen tajuaisi tämän hetken tärkeyden — mikä räyhy ja pauhu siinä nousisikaan silloin!
Mutta tällä haavaa tuolla maailmalla tuskin on aavistustakaan tänne-tulomme merkityksestä, sillä jos se sitä aavistaisi, niin jo vainenkin tämä kraateri olisi takaa-ajon temmellystantereena eikä hiljainen kuin kuolema! Katselin ympärilleni, mistä kohden olisi sopivinta Cavorille antaa merkki, ja huomasin sen kallionlohkareen, johon hän ensi kerralla oli tästä hypännyt. Tuolla se loisti päivänpaisteessa yhtä alastomana ja karuna kuin ennenkin. Tuokion aikaa minua epäilytti lähteä niin kauaksi pallosta… mutta sitten minä häpesin mointa epäröimistä ja hyppäsin…
Siitä edullisesta paikasta tarkastelin taas kraateria. Hyvin kaukana tuolla, oman suunnattoman varjoni päässä, heilui pensaitten latvoilla valkoinen nenäliina, näyttäen pieneltä tilkulta. Cavoria ei näkynyt. Tähän aikaan hänen olisi pitänyt lähteä tiedustelemaan minua, sellainenhan meillä oli välipuhe. Mutta eipä miestä kuulunut.
Minä odottelin ja tähystelin, suojelin silmiä kädelläni, joka silmänräpäys toivoen huomaavani hänet. Lienen siinä seisonut hyvinkin kauan. Koetin huutaa, mutta muistin taas ilman olevan täällä kovin ohutta. Astuin epäröivän askeleen palloa kohti. Aikomukseni oli ottaa ulos vaippa ja nostaa se merkiksi, mutta en uskaltanut, sillä yhä vain pelkäsin seleniitoja. Rupesin taas etsiskelemään kraaterista.
Kamala oli se tyhjyyden tunnelma, minkä kraateri nyt minussa synnytti. Hiljaista oli kaikki. Ei ääntä pienintäkään enää seleniitain maailmasta tuolta alhaalta. Hiljaista kuni haudassa. Vieno tuuli vain silloin tällöin huhahti läheisessä pensaassa. Ja se oli niin kylmää, tuo tuulenhenki.
Peiakkaan Cavor!
Minä henkäilin syvään, panin kädet torveksi suun eteen ja huusin
"Cavor!" Se oli kuin kääpiön äännähdys jostain kaukaa.
Vilkasin nenäliinaan, vilkasin taakseni lännen kallion yhä laajenevaan varjoon, vilkasin käteni suojasta aurinkoon. Olin ihan näkevinäni, kuinka se kiirehtii alas taivaanrantaa, kohti.
Nyt täytyy toimia tarmokkaasti, arvelin, jos mieli saada Cavor pelastetuksi. Sieppasin liivit päältäni ja ripustin ne merkiksi pensaan latvaan takanani ja sitten — suoraa päätä nenäliinaa kohti. Sinne oli noin pari mailia, siis parin sadan harppauksen matka. Olen jo kertonut, kuinka kuussa harppaillessa tuntuu kuin leijuisi jonkun aikaa ilmassa. Joka leijauksella minä tähystelin Cavoria. Kummastelin, miksikä mies on mennyt piiloon. Ja joka leijaukselta olin tuntevinani auringon laskeneen yhä alemmas. Ja joka kerta, kuin maahan tömähdin, teki mieleni palata takaisin.
Vielä viimeinen harppaus, niin jo seisoin notkossa nenäliinan alapuolella; askel vielä, niin jo olin käden kantamassa siitä. Nousin sitten seisaalleni ja rupesin penkomaan ympäriltäni, yhä piteneväin varjojen välissä. Kaukana tuolla, loivan rinteen juurella oli sen tunnelin suu, josta olimme nousseet päivänvaloon. Minun pitkä varjoni ulottui sen reunaan, ja ulottui itse tunnelin suuhunkin, koskettaen sitä niinkuin mikä öisen haamun sormi ikään.
Ei merkkiäkään Cavorista, ei äännähdystäkään tässä hiljaisuudessa. Pensaitten huojahtelua vain ja varjojen kasvamista. Rupesi äkkiä taas hirvittämään… Cav… yritin minä, mutta huomasin taas, kuinka tehotonta huuto ohuessa ilmassa on.
Hiljaa kaikki. Kuoleman hiljaisuutta…
Sitten välähti silmissäni jotain… muuan pieni esine, noin viidentoista metrin päässä erään rinteen juurella, murtuneitten ja lakastuneitten oksain päällä. Tunsin sen, enkä sittenkään olisi tahtonut sitä tuntea.
Astuin lähemmäs. Se oli Cavorin pieni krikettilakki. En kajonnut siihen, katsoa tuijottelin siihen vain.
Huomasin sitten, että oksat ylt'ympärillä oli pengottu ja poljettu rikki. Hetkisen epäröityäni astuin eteenpäin ja nostin lakin.
Ja siinä nyt seisoin, Cavorin lakki kourassani, silmäillen rikkipoljetuita korsia ja oksia. Muutamissa niistä näkyi tummia täpliä, joihin en uskaltanut kajota. Kymmenkunnan askeleen päässä tuulenhenki pöyhäytti näkyviin jonkun pienen, liikkuvan, valkoisen esineen.
Se oli palanen kokoonrutistettua paperia. Minä nostin sen ja näin siinä punaisia täpliä. Huomasin siinä sitten hienoja lyijykynän piirtoja. Oikasin sen sileäksi. Siinä näkyi epätasaista, katkonnaista kirjoitusta, joka päättyi koukeroiseen viivaan yli paperin.
Rupesin tavailemaan sitä.
"Olen loukannut polveni. Polvilumpio taitaa olla rikki. En voi juosta enkä ryömiä". Niin se alkoi varsin selvällä käsialalla.
Sitten tuli sekavampaa:
"He ovat jonkun aikaa ajaneet minua takaa, ja nyt on vain"… sitten näkyy olleen kirjoitettuna sana "kysymys", mutta sen yli oli vedetty viiva ja päälle kirjoitettu jotain, josta en saanut selvää… "milloinka he ottavat minut kiinni. He ovat saartaneet minut joka puolelta".
Senjälkeinen kirjoitus oli hyvin hyppelevää. "Minä kuulen heidän liikkeensä", jotain sellaista siinä oli, mutta sitten oli taas aivan mahdoton lukea. Hiukan etempänä jälleen ihan selvästi: "Nämä seleniitat aivan toisellaisia; ne näkyvät johtavan…" sekavia kynänpiirtoja taas.
"Heillä on suurempi pääkallo, paljoa suurempi; ruumis solakampi; raajat hyvin lyhyet. He pitävät hiljaista ääntä; liikkeet ovat määränperäisiä, harkituita…"
"Ja vaikka olen loukannutkin itseni ja virun nyt tässä avutonna, niin heidän ulkomuotonsa se sittenkin herättää minussa toivoa…" Se oli ihan Cavorin tapaista. "He eivät ole ampuneet minua eivätkä koettaneet tehdä… minulle… pahaa. Luulen…"
Ja nyt tuli tuo äkkinäinen kynänveto yli paperin, jonka laidoissa ja selkäpuolessa näkyi — verta!
Ja siinä nyt seisoessani neuvotonna, hämmästyneenä, tämä sanattomaksi tekevä paperi kourassani, tunsin hiljaisen, pehmeän, kylmän kosketuksen kädessäni. Sitä ei kestänyt kuin silmänräpäyksen. Sitten muuan pieni, valkoinen täplä lensi varjon poikki. Se oli hieno lumihiutale, ensimmäinen lumihiutale, yön airut.
Säpsähtäen minä katsahdin ylös. Taivas oli pimennyt melkein mustaksi. Tiheässä väikkyi siinä kylmiä, tirkisteleviä tähtiä, ja yhä uusia ryhmiä ilmaantui näkyviin. Loin silmäni itään: senpuoleinen surkastunut maailma kuulsi synkässä pronssivalossa. Länteen sitten silmäni loin: aurinko, jolta yhä tihenevä utu oli riistänyt jo puolet lämpöä ja loistoa, valaisi viimeisillä säteillään kraaterin reunain ylälaitoja, itse jo katoamaisillaan näkyvistä; mutta mustina, epämuotoisina haamuina kuvastuivat sitä vasten kaikki nuo pensaat ja päällekkäin kasaantuneet, röyhyiset kallioryhmät. Ja tuonne, lännen pimeyden pohjattomaan helmaan, laskeutuu suunnaton usmaseppele. Kylmä viima pani koko kraaterin värähtelemään. Äkkiä tuprahti kokonainen pilvellinen lunta, kietoen minut tuokioksi vaippaansa. Koko maailma ympärilläni synkistyi, tummeni.
Ja sitten kosketti korvaani — ei kovana, eikä läpitunkevana, kuten ensi kerralla, vaan hiljaisena, umpeana — tuo kumu, tuo samainen kumu, joka täällä oli tervehtinyt päivän nousua: bum!… bum!… bum!…
Se kajahteli kraaterin ympärillä. Tuntui kuin se jysähtelisi sitä mukaa kuin suuret tähdet taivaalla tuikahtelevat… päivänpyörän veripunainen yläreuna vajosi vajoamistaan, ja sillä välin yhä tuota bum!… bum!… bum!…
Mitenkä on käynyt Cavorin? Tympeänä minä seisoin yhdessä kohdin koko tuon kumun aikana… Se taukosi vihdoin…
Tunnelin ammoitteleva suu tuolla alhaalla sulkeutui äkkiä, sulkeutui kuin silmä ja katosi näkyvistä.
Nyt olin todellakin ypö yksin.
Minun päälläni, minun ympärilläni, minua lähennellen, yhä lujemmin minua syleillen vallitsi iankaikkisuus, se, mikä ennen alkua ollut on, ja mikä lopun jälkeen on voittoriemuisena pysyvä: tuo ääretön tyhjyys, jossa kaikki valo ja elämä ja olemus on vain hetkellistä, pian sammuvaa lentotähden välkähdystä; kylmyys, äänettömyys, hiljaisuus… ääretön, lopullinen avaruuksien yö.
Tämän yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteen sijaan astui toinen: minusta tuntui kuin joku valtavan voimallinen olemus kumartuisi puoleeni, melkein jo koskettaisi minua.
— Ei! — huusin minä. — Ei! Ei vielä, ei vielä! Odota! Odota! Odota toki!
Minun ääneni paisui parkumiseksi. Minä heitin rutistuneen paperin maahan, kiipesin kallion huipulle, määrätäkseni suunnan, ja läksin sitten, kooten yhteen koko tahtoni lujuuden, rientämään sitä viittaa kohti, jonka olin pystyttänyt, ja joka häämötti tuolla kaukana varjojen ulkoreunassa.
Hyppäys ja taas ja taas… ja joka hyppäys niin loppumattoman pitkä.
Käärmereunainen päivänkiekko tuolla edessäni laski laskemistaan yhä alemmas, ja pitenevä varjo se kiirehti yhä kiivaammin, kietoakseen valtaansa pallon, ennenkuin minä pääsen sen luokse. Kaksi mailia vielä, siis pari sataa hyppäystä. Ilma ympärilläni oheni myötäänsä, niinkuin ohenee ilmapumpussa, ja kylmä kouristeli jäseniä. Mutta jos silloin olisin kuollut, niin kesken hyppäystäni olisin kuollut. Kerran, jopa toisenkin jalka lipesi yhä lisääntyvässä lumessa, ja sehän se kulkua hidastutti. Kerran otin liian vähän vauhtia ja putosin pensaisin, jotka rasahtivat ja särkyivät pölyksi ja tomuksi. Kerran taas kompastuin, maahan laskiessani, ja pyörähdin suinpäin notkoon. Sieltä nousin ruhjoutuneena ja verinaarmuissa, oikeasta suunnasta häipyneenä.
Mutta nämä sattumat eivät olleet mitään niitten kamalien välihetkien rinnalla, jolloin leijailin ilmassa kohti yrmeän yön vuosta. Hengitykseni piti piipittävää ääntä; tuntui niinkuin veitsillä olisi viileskelty keuhkoja. Sydämen sykintä se tuntui keskelle aivoja.
— Pääsenkö perille? Voi taivaat, pääsenkö perille?
Koko minun olemukseni oli yhtä hätää.
— Vaivu maahan! — kähisi tuska ja epätoivo. — Vaivu maahan!
Mitä lähemmäs päämäärää minä ponnistelin, sitä kauemmas se näytti pakenevan. Tuo oli kamalaa. Minä olin kuuro, minä kompastelin, minä loukkailin, minä satuttelin itseäni, verta kumminkaan vuodattamatta.
Jo näkyy.
Minä kaaduin maahan. Hengitys oli vinkuvaa.
Minä ryömimään. Härmää keräytyi huulilleni, jääpuikkoja riippui viiksissä, jäätyvä ilma veti muut yltääni huuruun.
Vielä kymmenkunta metriä. Silmissä alkoi hämärtää.
— Vaivu maahan! — kähisi epätoivo. — Vaivu maahan!
Jo kosketin palloa ja pysähdyin.
— Liian myöhään! — kähisi epätoivo. — Vaivu maahan!
Minä taistelin ankarasti vastaan. Saavuin jo kulkuaukon reunalle, tympeämielisenä, puoli-kuolleena. Lunta ympärillä joka taholla. Minä laahasin itseni aukosta sisään. Ilma oli siellä hiukan lämpimämpi.
Lumihiutaleita — ilmahiutaleita — tuprutti aukosta sisään, koettaessani kohmettunein käsin asettaa kantta eteen, kunnes vihdoin sain sen lujasti kiinni. Minua nikotti, hampaat kalisivat.
— Minä tahdon! — jupisin minä, kääntyen vapisevin ja murskilta tuntuvin sormin etsimään uutimien nappuloita.
Niitä kopeloidessani — ennen en ollut niitä milloinkaan käsitellyt — näin himmeän, huurteisen lasin läpi, kuinka laskevan auringon viimeiset punaiset säteet hyppivät ja välkähtelevät lumituiskun läpi, ja kuinka pensaitten mustat haamut paisuvat ja taipuvat ja taittuvat yhä lisääntyvässä lumessa. Ja lunta tupruttaa yhä tiheämmin ja tiheämmin, mustana valonkuultoa vasten. Mitähän, jos ei minun onnistu löytää nappuloita?
Mutta silloin naksahti jotain käteni alla, ja samassa katosi silmistäni viimeinenkin jälki kuun maailmasta.
Ja niin minä nyt istuin planettain välisen pallon hiljaisuudessa ja pimeydessä.
XX.
Mr. Bedford äärettömässä avaruudessa.
Tuntui melkein siltä kuin olisin ollut lyöty kuolijaksi. Tällaiselta — niin kuvailin mielessäni — mahtaa tuntua miehestä, joka on kuollut äkillisen, väkivaltaisen kuoleman. Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kuolinkamppailun tuska ja hätä, seuraavassa pimeys ja hiljaisuus, ei valoa enää, ei eloa, ei aurinkoa, ei kuuta eikä tähtiä… äärettömyyttä vain, äärettömyyttä. Olinhan omin käsin saattanut itseni tähän tilaan, olinhan tällaisen vaikutelman alaisena ollut jo ennenkin, Cavorin seurassa, mutta sittenkin tämä oli niin hämmästyttävää, huumaavaa, valtavaa. Tuntui kuin minua vietäisiin ylös suunnatonta pimeyttä kohti. Sormeni heltivät nappuloista, minä lyyhistyin, niinkuin koko olemukseni olisi kadonnut, ja laskeuduin vihdoin varsin hiljaa tavaramyttyjen, kultakahleitten ja kankien päälle, jotka olivat siirtyneet pallon keskustaan.
Kuinka pitkän ajan kaikki tämä kysyi, en tiedä. Ajan aisti oli tietysti pallossa vielä tehottomampi kuin kuussa. Tavaramyttyihin kajottuani minä ikäänkuin heräsin horros-unesta. Minä käsitin heti, että jos mieli minun pysyä valveilla ja hengissä, niin minun täytyy saada valoa tai avata akkuna, niin että silmäni voisi kohdistua johonkin. Ja sitäpaitsi minua paleli. Minä ponnahdin myttyjen päältä, tartuin hienoihin nuoriin lasin sisäpuolella ja pääsin niitä myöten kopeloimalla kulkuaukolle, jossa jälleen osasin laskea, missäpäin valon ja uudinten nappulat ovat. Heittäysin taas irti, ja silloin minut lennätti kerran pallon ympäri. Siinä minuun iski joku suuri, hauras esine, joka leijui irrallaan. Pääsin tuosta nuoran johdolla nappulain luokse ja sytytin ensinnäkin sähkölampun, nähdäkseni, mikä esine se oli minuun törmännyt: se oli vanha numero Lloyds News'ia, joka oli päässyt irti ja lähtenyt lentoon. Tämä se palautti minut äärettömyyden tunnelmista takaisin omiin äärellisiin mittoihini. Minua rupesi naurattamaan ja yskittämään, ja siitä johtui mieleeni laskea lieriöstä palloon hiukan happea. Samalla panin lämmityslaitoksen käymään, kunnes lämpenin, jonka jälkeen nautin ravintoa. Lopuksi rupesin mitä suurimmalla varovaisuudella käsittelemään cavoriiti-uutimia, osatakseni edes joissain määrin arvata, mihin suuntaan pallo kulkee.
Vedin auki ensimmäisen uutimen, mutta suljin sen samassa, sillä räikeä auringonvalo sokaisi ja huumasi minut hetkiseksi. Hiukan mietittyäni avasin akkunan, joka oli suorassa kulmassa edellisestä, ja näin silloin jättiläismäisen kuunsirpin ja sen takana pienen maansirpin. Minä hämmästyin, huomatessani, kuinka kauas kuusta jo olin joutunutkaan. Olin näet laskenut, että sangen vähän, jos lainkaan, olen tunteva sitä täräystä, minkä maan ilmakehässä olimme tunteneet, matkaan lähtiessämme. Olinpa laskenut, että kuun pyörimisen tangentiaalinen sysäys oli oleva vähintäänsä 28 kertaa pienempi kuin maan. Ja niinpä luulin olevani tällä haavaa vasta kraaterin yläpuolella ja yön reunassa, mutta kaikki tuo olikin jo vain ulkolaitaa siinä valkoisessa sirpissä, joka täytti koko taivaan. Entäs Cavor?
Hän oli äärettömän pienenä nyt jo.
Koetin mielessäni kuvailla, mitenkä hänen oli käynyt, mutta silloin en vielä osannut ajatella muuta kuin että hän on kuollut. Olin näkevinäni hänet lyyhistyneenä, runneltuna jonkun sanomattoman korkean putouksen juurella, josta sininen valovuo syöksee alas… ja ylt'ympärillä seisoo noita typeriä turilaita… ne katsoa tuijottelevat häntä…
Tuo pallossa leijaileva sanomalehti vaikutti minuun niin virkistävästi, että minusta hetkiseksi tuli käytännöllinen mies. Päivänselvää oli, että minun täytyy nyt kaikin mokomin päästä maahan jälleen, mutta minähän, mikäli ymmärrän, olen joutumassa yhä kauemmaksi siitä. Olkoonpa Cavorin laita nyt mikä hyvänsä, vaikkapa hän hengissäkin olisi, — sitä en kumminkaan saattanut pitää mahdollisena, nähtyäni nuo veripilkut paperissa — enhän minä enää mitenkään voi häntä auttaa. Siellä hän nyt on, hengissä tai kuolleena, läpikuultamattoman yön vaipan alla, ja sinne hänen täytyy jäädä, kunnes saan kootuiksi muita ihmisiä hänen avukseen. Teenkö niin? Jotain sellaista minun mielessäni liikkui: tulla takaisin maahan, jos suinkin mahdollista, ja sitten — sitä mukaa kuin tarkemmin harkittuani parhaaksi näen — joko näyttää ja selittää pallon rakennus moniaille luottamusmiehille ja ryhtyä toimimaan yhdessä heidän kanssaan, tahi pitää koko asia salassa, myödä kullat, hankkia aseita, muonaa ja apulainen, ja palata tänne. Silloin olen tasaväkinen noitten hauraitten kuun asukasten kanssa, ja silloin minä pelastan Cavorin, jos suinkin mahdollista on, ja joka tapauksessa kokoan kultia kyllältäni, laskeakseni vastaiset yritykseni vakavalle pohjalle. Mutta kaikki tuo oli pelkkiä toiveita vaan. Maahan ensin, siinä pääasia.
Rupesin harkitsemaan juurta jaksain, mitenkä se maahantulo parhaiten kävisi laatuun. Mitä sinne päästyäni sitten teen, siitä en enää lainkaan huolehtinut. Maahan-tuloani nyt vain yksinomaa mietiskelin.
Näin tuosta viimein kaikkein parhaaksi pudota takaisin kuuta kohti niin lähelle kuin vain uskaltaa, saadakseni sitä suuremman vauhdin, sulkea sitten sen puoleiset akkunat ja kuun taakse päästyäni, avata maahan päin antavat akkunat ja lähteä aika kyytiä kotia kohti. Mutta pääsenkö tällä tavoin milloinkaan maahan vai lähdenkö kiertämään sitä hyperbolassa tai parabolassa, sitä en osannut sanoa. Myöhemmin älysin, onnellisesti kyllä, availla eräitä akkunoita kuuta kohti, joka taivaalla oli asettunut maan eteen, ja sain siten kurssini suunnatuksi sillä tapaa, että asetuin vastapäätä maata. Ellei näin olisi käynyt, olisin hurahtanut sen taakse. Kyllähän minä mielessäni koetin punnita ja pyöritellä tähän kuuluvia monimutkaisia problemoja — matemaatiko näet en ole — mutta onnenkauppa se lopulti sittenkin minut maahan toi eikä nämä visut mietinnät, siitä olen varma. Jos silloin olisin tiennyt, kuinka monesta matemaatillisesta pulasta minun oikeastaan on selvittävä, tokkopa olisin ryhtynytkään näitä nappuloita naperoimaan. Mutta nyt, suunnilleen arvaamalla, mitä tässä on tehtävä, minä avasin kaikki kuunpuoliset akkunat ja lyyhistyin: tuo nykäys näet oli kohottanut minut muutamia jalkoja ylös ilmaan, ja siinä minä nyt leijailin sangen omituisessa asemassa. Siinä sitten odottelin kuunsirpin kasvamista yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes arvasin olevani jo kyllin lähellä sitä. Silloin päätin sulkea akkunat, kiitää kuun ohi siitä saamallani vauhdilla — ellen nimittäin tulla tärähdä kuuhun takaisin — ja painua maata kohti.
Ja niin minä teinkin.
Huomattuani päässeeni jo tarpeeksi lähelle kuuta, minä suljin kuun näkyvistäni, ja siinä nyt istuin, vahtivuoroa pitäen tässä aineen hiukkasessa keskellä ääretöntä avaruutta. Mieleni tila, sen muistan, oli uskomattoman tyyni ja hätäilemätön, vaikka tätä vahtivuoroa oli kestävä, kunnes maanpinta allani tuntuu. Lämmityslaitos oli tehnyt tehtävänsä, happi oli raitistanut ilman, tunsin yleensä voivani varsin hyvin, lukuun-ottamatta sitä painostusta päässä, jota tunsin koko sen ajan, minkä olin maasta poissa. Olin jälleen sammuttanut lampun, jott'ei valo minulta kesken loppuisi. Pimeässä olin. Alapuolellani vain maa paistoi ja tähdet kimaltelivat. Kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista ympärilläni, että tuntui kuin olisin ainoa elävä olento koko maailmankaikkeudessa, eikä sittenkään, kumma kyllä, tuntunut sen yksinäisemmältä tai pelottavammalta kuin jos olisin maan päällä virunut vuoteessa. Nyt tämä on minusta sitä oudompaa, kuin viimeisinä hetkinä kraaterissa tuo yksinäisyys oli tuntunut ihan kuolinkamppaukselta…
Tuo avaruudessa viettämäni aika — niin uskomattomalta kuin tämä kuuluneekaan — ei ollut minkäänlaisessa suhteessa minkään elämäni jakson aikaan. Välisti tuntui kuin olisin istunut tässä jo lukemattomia ikuisuuksia, niinkuin mikä tarun jumala lotus-lehdellä, vuoroin taas kuin singahtaisin silmänräpäyksessä kuusta maahan. Todellisuudessa tätä aikaa kesti muutaman maallisen viikon. Mutta sen kuluessa oli huoli ja levottomuus, nälkä ja pelko olemattomissa. Omituisen avarasti ja vapaasti minä tuossa leijaillessani mietiskelin kaikkia tähänastisia kokemuksiamme, koko elämääni kaikkine monine motiveineen ja salaisia seikkoja olemuksessani. Itse olin mielestäni käynyt yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, menettänyt kerrassaan kaiken liikunta-aistin, olin leijailevinani nyt tähtien keskellä, mielessäni myötäänsä se tunnelma, että maa on niin pieni ja minun olemukseni sen päällä niin äärettömän pientä.
En uskalla käydä selittelemään, mitä kaikkea silloin mielessäni liikkui. Epäilemättä ne olisivat välittömästi tai välillisesti johdettavissa silloisista erikoisista fyysillisistä oloista. Esitän ne tässä semmoisinaan, ilman mitäkään selityksiä. Huomattavinta oli valtava epäilys oman itseni olemassa-olosta. Minä, jos niin saan sanoa, irtaannuin Bedfordista. Bedford oli mielestäni jonkunlainen mitätön, satunnainen olento, jonka kanssa minä en enää ollut yhteydessä. Hän esiintyi minun silmissäni monessakin suhteessa — aasina tai jonkunlaisena elukka parkana, jota minä tähän saakka olin hiljaisella ylpeydellä tavallisesti pitänyt varsin henkevänä ja jotenkin vaikuttavana personana. Eikä hän minun silmissäni esiintynyt ainoastaan aasina, vaan hyvin monen aasipolven jälkeisenä. Minä loin silmäyksen hänen kouluaikaansa, hänen aikaisemman miehuutensa päiviin, hänen ensimmäiseen lemmentaisteluunsa, aivan samoin kuin välisti tarkastelee muurahaisen toimintaa hiekassa… Palanen silloista kaunista kirkkauden aikaa on minussa vieläkin jäljellä, ja yhä minä nytkin epäilen, tokko enää milloinkaan saan takaisin nuoruuteni päiväin tyytyväisyyttä. Mutta silloin tuo ajatus ei ollut lainkaan tuskallinen, minussa kun asui se erikoinen vakaumus, etten ole Bedford enkä mikään muukaan, olenhan vain selkeässä avaruudessa leijaileva henki. Mitäpä minä siis tuon Bedfordin puutteista ja huolista? Enhän minä ole vastuun-alainen hänestä.
Jonkun aikaa minä taistelin tätä todellakin lumouksenomaista harhatilaa vastaan. Koetin avukseni kerätä muistooni eloisia hetkiä, helliä ja voimallisia liikutuksia. Jos saisi — ajattelin — yhdenkin tunteen oikein valtavana esille, niin silloin tämä yhä lisääntyvä erkaneminen kyllä lakkaisi. Mutta siitä ei tullut mitään. Minä näin Bedfordin, hattu niskassa ja takinliepeet liehumassa, astuvan Chancery Lanea myöten julkiseen tutkintoon. Näin hänen pujotteleivan kihisevässä parvessa samallaisia pieniä olentoja, törmäävän yhteen heidän kanssaan, jopa tervehtivänkin heitä. Minäkö tuo? Näin Bedfordin samana iltana istuvan erään ladyn vierashuoneessa. Hänen hattunsa oli viereisellä pöydällä, ja kovin oli miehen tukka silloin harjan tarpeessa, ja kyynelet oli hänellä silmissä. Minäkö tuo? Näin hänen, haastelevan tuon ladyn kanssa, kiihtyneenä ja jos minkinlaisissa asennoissa… Näin hänen rientävän Lympneen, kirjoittamaan näytelmää, keskustelevan Cavorin kanssa, paitahihasillaan täydessä puuhassa rakentelevan palloa ja kulkevan Canterbyryyn, koska pelkäsi lähteä mukaan. Minäkö? En usko.
Kyllä kaiketi, ajattelin sitten taas, kyllä kaiketi tämä on harhanäköä, johon on syynä tämä yksinäisyys ja se seikka, ettei minussa enää ole painoa eikä vastustamisen aistia. Saadakseni takaisin tämän aistin, minä heittelime pallossa puoleen ja toiseen, nipistelin käsiäni, puristelin niitä yhteen. Muun muassa sytytin lampun, sieppasin käteeni rikkinäisen Lloydin numeron ja luin jälleen noita vakuuttavan realistisia ilmoituksia Cutaway polkupyörästä ja yksityisvarain omistajasta, ja pulaan joutuneesta ladystä, joka tarjoaa kaupan veitsiä ja lusikoita. Epäilemättä nuo kaikki ovat yhä vieläkin olemassa, ja tuohan, sanoin itsekseni, tuohan on sinun maailmaasi, ja sinä olet Bedford, matkalla viettämään tuollaisten asiain keskuudessa loput ikääsi. Mutta epäilykset sisimmissäni ne todistivat vastaan: "Ethän sinä noita ilmoituksia lue, Bedfordhan se on; ethän sinä Bedford ole, kylläs sen tiedät. Siinähän koko juttu".
— Tonttu vieköön! — huudahdin minä. — Ellen minä ole Bedford, niin mikäs minä olen?
Mutta ei se asia vain ottanut siltä puolen selvitäkseen, vaikka päässäni pyöri mitä kummallisimpia mielikuvia, outoja, kaukaisia epäluuloja, etäisten varjojen kaltaisia… Minulla oli sellainenkin käsitys, tiedättenkös, että olen jotain, joka on kokonaan ulkopuolella maailmaa, jopa ulkopuolella kaikkia maailmoita, tilaa ja aikaa, ja että tuo Bedford parka on juuri tuommoinen kurkistusreikä, josta minä elämää katselen…
Bedford! Niin lujasti kuin kielsinkin hänen olemassaolonsa, olin sittenkin ihan varmaan kiinteässä yhteydessä hänen kanssaan; minun täytyi kuin täytyikin tuntea hänen mielitekojensa painostusta, minun täytyy ottaa osaa hänen iloihinsa ja suruihinsa hamaan hänen elämänsä loppuun saakka. Ja kun Bedford kuolee — kuinkas sitten?…
Mutta jo riittää tästä kokemusteni kummallisesta vaiheesta. Olen kertonut niistä, osoittaakseni vain, kuinka yksinäisyys ja poissa-olo tältä planetalta saa aikaan outoja, aavistamattomia häiriöitä ei ainoastaan kaikissa ruumiin elineittein tunnossa ja toiminnassa, vaan koko hengen sisäisessä rakennuksessa. Suurin osa aikaani tällä matkalla avaruuksien halki meni minulta tällaisten aineettomain asiain ajattelemiseen. Aineesta irtaantuneena, aineelle tympeänä minä leijailin, kuin mikä hämärän suuruuden-hulluuden rasittama mies, tähtien ja planettain keskellä avaruuksien tyhjyydessä. Sanomattoman vähäpätöiseltä, ventovieraalta tuntui minusta ei ainoastaan se maailma, jonne olin palajamassa, vaan seleniitainkin sinivaloisat luolat, heidän kypäräpäänsä, jättiläismäiset, ihmeelliset koneensa ja Cavorin kohtalo, hänen, joka auttamattomasti oli takertunut sinne.
Tällaisessa tilassa minä olin, kunnes vihdoin aloin tuntea itsessäni maan vaikutusta. Tunsin, kuinka se alkaa vetää minua takaisin siihen maailmaan, joka ihmisiä varten todella luotu on. Ja silloin alkoi käydä yhä selvemmäksi, että minä sittenkin olen Bedford, palajamassa hämmästyttäväin seikkailujen perästä meidän omaan maailmaamme, ja että minussa on henki ja elämä, jonka kaiketikin menetän, tullessani takaisin. Ja niin rupesin aprikoimaan, mitenkähän sen minun maahan-tuloni oikeastaan käynee.