XXI.
Mr. Bedford Littlestonessa.
Ylimmäiseen ilmakerrokseen saapuessani, minun lentoni kävi melkein yhtäsuuntaa maanpinnan kanssa. Lämpötila pallossa alkoi nousemistaan nousta. Tiesin nyt alkavani pudota suoraa päätä. Kaukana alapuolellani häämöitti laaja meri. Minä avasin kaikki akkunat ja putosin auringonpaisteesta illan hämärään ja illan hämärästä yön pimeyteen. Yhä laajemmaksi ja laajemmaksi kasvoi allani maa, sammutellen tähtiä näkyvistäni. Hopeainen, tähtien heiastuksessa kuultava verho levittäytyi kietomaan minua helmaansa. Vihdoin ei maa enää näyttänytkään pallolta, vaan tasangolta ja sitten koveralta. Ei se enää esiintynyt taivaan planettana, vaan ihmisten maailmana. Minä suljin kaikki akkunat, jättäen kunkin vain tuuman verran raolleen, ja lähenin maata yhä vähenevällä nopeudella. Laajeneva meri, joka nyt jo oli niin lähellä, että saatoin erottaa sen tummain vetten välkähtelyn, kohoili ylös minua vastaan-ottamaan. Pallossa oli nyt sangen kuuma. Minä tempasin kiinni viimeisenkin akkunanraon ja istuin synkkänä ja rystysiäni pureskellen. Odottelin vain, milloin tärähtää…
Sanomattomalla läiskäyksellä pallo paiskautui veteen, viskaten sitä kaiketikin monen sylen korkeuteen. Läiskäyksen kuultuani, minä vedin kaikki akkunat auki. Alaspäin sitä nyt mentiin, mutta yhä verkemmin ja verkemmin. Vihdoin tunsin pallon ponnistuvan jalkojani vasten ja sitten kohoavan ylös kuplan lailla, kunnes jo uiskenteli ja kellui meren pinnalla.
Ja siihen se minun matkani avaruudessa päättyi.
Yö oli pimeä ja pilvinen. Kaksi keltaista täplää tuolla kaukana tiesi ohikulkevaa laivaa. Lähempänä vilkahteli punainen valo puoleen ja toiseen. Ellei sähkö olisi lampustani loppunut, olisi minut varmaankin jo tänä yönä nostettu johonkin alukseen. Ja vaikka tavaton väsymyskin jo alkoi saada valtaa, niin laivaa kumminkin vielä jonkun aikaa kiihkeästi odottelin.
Mutta lopulti lakkasin astuskentelemasta pallossa ja istuin, kädet polvilla, katsellen kaukaista, punaista valoa. Se heilui ja huojui ylös ja alas, puoleen ja toiseen. Jännitykseni laukesi. Huomasin olevani pakotettu viettämään pallossa vielä ainakin yhden yön. Sanomattomasti alkoi nyt painostaa ja väsyttää. Minä nukahdin.
Äkkinäinen muutos pallon säännöllisessä huojunnassa herätti minut. Minä tähystelemään pallon kuperan ja säteitä taittavan lasin läpi ja havaitsin ajautuneeni suunnattoman suurelle hietasärkälle. Kaukana olin näkevinäni taloja ja puita ja merempänä kaarevan, epäselvän laivanhaamun, joka huojui taivaan ja meren välillä.
Minä nousin hoiperrellen. Päästä ulos — siinä ainoa toivomukseni. Kulkuaukko oli ylhäällä, ja sitä nyt rupesin kaikin voimin vääntämään auki, ja vihdoin alkoi ilma vinkuen virrata sisään, niinkuin se kerran oli vinkuen virrannut ulos. Mutta tällä kertaa en odotellut ilmanpuristuksen tasaantumista. Seuraavassa silmänräpäyksessä pitelin jo akkunan pulttia kädessäni, ja akkuna oli auki, selko seljällään.
Ilma löi minua niin äkisti rintaa vasten, että oli salvata minulta hengen. Lasiruuvi kirposi kädestäni. Minä parkasin, painoin kädet rintaani vasten ja vaivuin istumaan. Hetken aikaa tunsin kovia kipuja, koetin sitten hengittää syvään ja pääsin vihdoin ylös ja jaksoin kävellä taas.
Koetin pistää pääni kulkuaukosta ulos, mutta silloin pallo keikahti, ja minusta tuntui kuin mikä olisi vetänyt päätäni veden alle. Minä sukelsin pintaan ja hetken aikaa pyristeltyäni ja ponnisteltuani pääsin vihdoin nelin kontin hiekalle, jota luodeveden viimeiset aallot yhä vielä huuhtelivat.
En yrittänytkään nousta pystyyn. Tuntui kuin ruumiini olisi äkkiä muuttunut lyijyksi. Maa-emonen se nyt jälleen otti minut kouriinsa: ei ollut enää cavoriitia sen ja minun välilläni. Minä istahdin, huolimatta siitä, että jalat olivat vedessä.
Silloin oli hämärä, harmaa hämärä, taivas pilvessä. Siellä täällä vain kuulsi joku pitkä, vehreänharmaa juova. Jonkun matkan päässä häämöitti suuren esineen haamu ja siinä keltainen valonpilkku: laiva siellä kellui ankkurissa. Vireillen merenvesi loiskui loivissa aalloissa hiekkasärkkää vasten. Kauempana oikealla kaareili matala kivikkoranta pienine mökkeineen, joitten takana erotti majakan, meriviitan ja jonkun torninhuipun. Maanpuolella näkyi hietatasanko, siinä paikoin vesirapakoita. Noin mailin päässä se yhtyi matalaan pensaikkoon. Koillisessa huomasi rivin matalia asuinmajoja, jotka epäselvinä ryhminä kuvastuivat yhä selkenevää taivasta vasten — pisimmät esineet, mitä maan puolella näki. Siellä oli arvatenkin joku yksinäinen kylpypaikka.
Kauan aikaa minä istuin yhdessä kohdin, haukotellen ja kasvojani hieroskellen. Rupesin sitten ponnistelemaan jaloilleni. Tuntui kuin olisi raskas paino ollut nostettavana. Minä nousin.
Loin tuosta silmäni noihin kaukaisiin taloihin. Ensi kertaa siitä saakka, kuin olimme nähneet nälkää kraaterissa, rupesin ajattelemaan maallista ruokaa.
— Sianlihaa, — kuiskasin itsekseni, — munia, paahdettua leipää ja hyvää kahvia… Ja miten kuron lailla minä saan kaikki matkakompeet Lympneen?… Ja missähän minä nyt oikeastaan lienen? — ajattelin sitten. — Itärannalla sitä nyt jossain ollaan, sillä näinhän minä Europan, ennenkuin pallo — alas putosi.
Hiekassa kuului narskuvia askeleita. Rannalle ilmaantui muuan pyöreäkasvoinen, ystävällisen näköinen mies flanelleissaan, kylpyliina hartioilla ja uimapuku käsivarrella. Heti huomasin olevani Englannissa. Hän katsella tirkisteli palloa ja minua ja astui lähemmäs. Minä mahdoin näyttää hirmuiselta villiltä, likainen ja pörröpäinen kun olin ihan uskomattomissa määrin. Mutta sillä hetkellä en tullut ajatelleeksi omaa itseäni lainkaan. Hän pysähtyi parinkymmenen metrin päähän minusta.
— Halloo, hyvä mies! — huusi hän epäröiden.
— Halloo vaan! — vastasin minä.
Hän rauhoittui ja tuli lähemmäksi.
— Mikäs kumman kapine tuo on? — kysyi hän.
— Osaattekos te sanoa, missä minä olen? — kysyin minä.
— Täm' on Littlestone, — vastasi hän, viitaten taloihin. — Ja tuoll' on Dungeness. Oletteko vast'ikään laskenut maihin? Mikäs tuo oikeastaan on? Jonkunlainen koneko, vai?
— Niin on.
— Oletteko te ajautunut maihin? Onko tapahtunut haaksirikko tai jotain sellaista?
Koetin saada pikaisen käsityksen tuosta miehestä, hänen tullessaan yhä likemmäs.
— Tonttu vieköön! — puheli hän. — On maar teillä ollut kolttosia.
Kai te… no niin… missä se laiva särkyi?
… Onkos tuo kapine semmoinen… niinkuin hengenpelastuskapine, joka kelluu…?
Päätin yhtyä tähän ajatukseen ja sanoin hänelle, että jotain semmoistahan se on.
— Minä tarvitsen apua, — virkoin sitten käheällä äänellä. — Minun pitäisi saada muutamia kapineita maihin… eihän niitä tännekään sovi jättää.
Samassa huomasin kolme muutakin hauskan näköistä nuorta miestä, olkihatut päässä ja kylpyliinat ja pyyhkimet käsivarrella, astuvan hiekkaa myöten minua, kohti. Kaiketikin aikaisia kylpijöitä täällä Littlestonissa.
— Apuako? — virkkoi tuo ensimmäisenä tullut. — Miksei? — Hän alkoi liikehtiä neuvottomana. — Mitäs te nyt nimenomaa tahtoisitte? — Hän pyörähti, käsillään viittaillen. Toiset kolme jouduttivat askeleitaan. Yks kaks he olivat ympärilläni kaikki, ja nyt sateli päälleni kysymyksiä, joihin en ollut kovinkaan halukas vastaamaan.
— Minä kerron kaikki tyyni perästäpäin, — virkoin minä.
— Nyt olen väsynyt kuin koira, rääsynä koko mies.
— Menkää tuonne hotelliin, — sanoi ensimmäinen pikku mies. — Me vartioimme tätä sill'aikaa.
Minua epäilytti.
— Se ei käy laatuun, — sanoin minä. — Tuossa pallossa on kaksi suurta kultakankea.
He katsahtivat toisiinsa epäilevästi ja loivat sitten minuun tutkivan silmäyksen. Minä astuin pallon ääreen, kumarruin ja kiipesin sisään, eikä aikaakaan, niin jo olivat seleniitain kultakanget ja katkotut kahleet heidän edessään. Ellen olisi ollut niin kauheasti uuvuksissa, olisin voinut nauraa heille. He olivat kuin kissat koppakuoriaisen ääressä, tietämättä oikein, miten olla, mitä tehdä. Lihava pikku mies kumartui, kohotti yhtä kankea toisesta päästä ja pudotti sen sitten maahan, jotain jupisten. Samoin tekivät muutkin.
— Se on joko lyijyä tai kultaa! — virkkoi yksi.
— Kultaa se on! — sanoi toinen.
— Kultaa ihan varmaan! — arveli kolmas.
Ja sitten he katsahtivat minuun, ja sitten he katsahtivat laivaan, joka seisoi ankkurissa.
— Mutta kuulkaas nyt! — huudahti pikku mies. — Mistäs te olette nämä saanut?
Minä olin liiaksi väsynyt, jaksaakseni enää jatkaa valhetta.
— Kuusta ne on saatu, — vastasin heille.
Minä näin heidän tuijottelevan toisiinsa.
— Kuulkaas nyt, — sanoin minä. — En minä nyt tässä rupea asiata juurta jaksain selittelemään. Auttakaa minua vain saamaan nämä kultaharkot hotelliin. Tottahan te kahden miehen jaksatte aina yhden tangon kantaa, kun lepäätte välillä; minä laahaan nämä kahleet perässäni. Saatuani hiukan ruokaa, kerron teille enemmän.
— Entäs tuo kapine?
— Eihän se mitään pahaa kellenkään tee, — vastasin minä. — Ja saahan se, tonttu vieköön, kaikissa tapauksissa olla paikoillaan. Vuoksen tullessa se kyllä nousee pintaan.
Ja sanomattoman ihmettelyn vallassa nämä nuoret miehet nostivat minun aarteeni varsin kiltisti olkapäilleen, ja minä, jalat raskaina kuin lyijy, läksin kulkueen etunenässä astumaan tuota merikaupungin viikkoista kohti tuolla kaukana. Puolitiessä liittyi joukkoon kaksi kauheasti hämmästynyttä tyttöä, lapiot kädessä, ja hiukan myöhemmin ilmestyi muuan laiha, pieni poika, jonka nenä tuhisi ihan pelottavasti. Hän talutti polkupyörää ja seurasi meitä noin sadan metrin päässä oikealla. Sitten hän lienee pitänyt meidän joukkoamme varsin epä-intressanttina, koskapa hyppäsi polkupyöränsä selkään ja läksi ajamaan hiekkarantaa pitkin palloa kohti.
Minä katsahdin taakseni.
— Ei tuo siihen koske, — vakuutti lihava mies, ja minä olin liiankin herkkä kuuntelemaan hänen vakuutustaan.
Harmaa aamu oli tähän asti painanut minun mieltäni, mutta äkkiä pilkisti aurinko pilvien lomista ja loi kirkkaan valonsa maailmaan, muuttaen lyijynkarvaisen merenkin kimalteleviksi aalloiksi. Henkeni voimat elpyivät. Mieleeni johtui, kuinka sanomattoman paljon tärkeätä minä olin jo saanut aikaan, ja kuinka paljon minun vielä on aikaan saatava. Sen se auringonpaiste teki. Ihan minä purskahdin nauramaan, kun etummainen mies kompastui minun kultani alla. Jahka minä tästä oikealle sijalleni maailmassa nousen, niin mahtaa se maailma hämmästyä!
Ellen olisi ollut niin peräti näännyksissä, niin olisi Littlestonin hotellin isäntä minua hyvinkin huvittanut, nähdessäni hänen epäröimisensä: toisella puolen minua kultani ja arvoisa seura ja toisella minun likainen personani. Mutta vihdoin huomasin kerran jälleen olevani maallisessa kylpyhuoneessa, jossa sain pestä itseni lämpimässä vedessä ja puin päälleni toiset vaatteet, hassun pienet kyllä, mutta joka tapauksessa puhtaat. Ne olin saanut lainaksi hauskalta pikku mieheltä. Lainasi hän minulle partaveitsenkin, mutta minussa ei ollut miestä kajoamaan törröttävän partani ulommaisiin etuvartijoihinkaan.
Istahdin sitten englantilaisen aamiaisen ääreen, söin hitaalla ruokahalulla — monen viikon vanhahan se olikin ja peräti nuutunut — ja kävin nyt vastaamaan neljän nuoren miehen kysymyksiin. Pelkkää totta heille puhuinkin.
— No niin, — sanoin minä, — koska te minua ahdistelette; kuusta nuo kullat on.
— Kuustako?
— Niin, kuusta tuolla taivaalla.
— Mitäs te sillä tarkoitatte?
— Sitä, mitä sanon, peiakas olkoon!
— Ettäkö olette vast'ikään tullut kuusta?
— Aivan niin. Kautta avaruuden, tuossa pallossa.
Samassa pistin suuhuni aika annoksen munaa, painaen mieleeni, että ensi kerralla, kuuhun lähtiessäni, otan laatikollisen munia mukaan.
Minä huomasin selvään, ett'eivät he usko yhtään ainoata sanaa minun puheestani, vaan pitävät minua kaikkein suurimpana valehtelijana, mitä ikinä olivat kohdanneet. He katsahtelivat toisiinsa ja suuntasivat sitten silmistänsä yhteisen tulen minua kohti. Toivoivat kaiketi pääsevänsä minun perilleni, nähdessään, millä tavoin minä panen suolaa ruokaani. He olivat nähtävästikin huomaavinaan jotain erikoista siinä, mitenkä minä riputan pippuria munaan. Nuo omituisen muotoiset kultakasat, joitten alla he olivat kompastelleet, kiinnittivät heidän huomiotaan puoleensa. Tuossahan ne olivat edessäni, itsekukin tuhansien puntain arvoinen: moisia esineitä on ihmisen yhtä mahdoton varastaa kuin taloa tai maankaistaletta. Katsellessani kahvikuppini ylitse heidän uteliaita kasvojansa, minä huomasin, millaiseen selitysten kuiluun minun täytyy vajotakaan, jos mieli saada heidät käsittämään minua edelleen.
— Ettehän te toki todella tarkoita… — aloitti nuorin herroista sellaisella äänellä, jolla puhutellaan itsepäistä lasta.
— Tehkää hyvin ja ojentakaa tuo leipäkori minulle, — virkoin minä, ja kysyjältä jäi suu kiinni.
— Mutta kuulkaas nyt, — virkkoi toinen herroista. — Me emme usko teidän puheitanne.
— Hja! — virkoin minä, kohauttaen olkapäitäni.
— Hän ei tahdo sanoa meille, — arveli nuorin mies "syrjään", niinkuin näytelmässä, ja lisäsi sitten peräti kylmäverisesti: — sallinette minun sytyttää sigaretin?
Suopealla kädenviittauksella minä ilmoitin suostumukseni ja jatkoin aamiaista. Toiset kaksi astuivat kauimpana olevan akkunan luo ja haastelivat hiljaisella äänellä. Muuan seikka johtui mieleeni.
— Joko luode on laskenut? — kysäisin minä.
Äänettömyys. He näkyivät epäröivän, kumpainenko vastaisi.
— Pian alkaa vuoksi, — sanoi lihava herra.
— No sama se, — arvelin minä. — Ei se sitä kovin kauas vie kumminkaan.
Minä rupesin kuorimaan kolmatta munaa ja aloitin pienen puheen.
— Katsokaas, — lausuin minä, — älkää toki luulko, että minä olen äreissäni tahi muutoin päästelen teille säädyttömiä valheita ja sen semmoista. Minun on melkein pakko olla harvasanainen ja salaperäinen. Minä ymmärrän varsin hyvin, että tämä on teistä niin nurinkurista kuin olla saattaa, ja että teidän mielikuvituksenne on ihan ylimmillään. Uskokaa minua: te elätte nyt merkillistä aikaa. Mutta minä en saata ryhtyä sen tarkempiin selityksiin; se on ratki mahdotonta. Minä vakuutan kunniasanallani tulleeni vast'ikään kuusta… muuta en saata sanoa… Joka tapauksessa olen teille sanomattoman kiitollinen, sanomattoman kiitollinen ja toivon samalla, ettei kohteluni ole millään tavoin loukannut teitä.
— Eikö mitä! Ei millään muotoa! — sanoi nuorin heistä kohteliaasti. — Tietystihän te… — jatkoi hän, tuijotellen kaiken aikaa minuun ja heiluen tuolillaan yhä innokkaammin, kunnes oli vähällä keikahtaa seljälleen. Suurella vaivalla hän sai sentään pysyneeksi siinä.
— Ettehän te mitenkään… — virkkoi lihava herra. — Älkää toki sellaista ajatelko.
Ja he nousivat ylös joka mies ja läksivät astumaan huoneessa edestakaisin, sytyttivät sigarettinsa, koettaen esiintyä niin herttaisina ja luontevina kuin suinkin, vailla pienintäkään uteliaisuutta palloon nähden.
— Oli miten oli, minäpä pidän silmällä tuota laivaa tuolla, — kuului yksi heistä kuiskasevan naapurilleen.
Luulen kuin luulenkin, että jos heissä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, niin jo he vainenkin olisivat menneet ulos ja jättäneet minut yksin. Minä kävin kolmannen munan kimppuun.
— Ilma, — virkkoi lihava herra, — ilmahan on ollut aivan tavatonta, eikö niin? En tiedä, milloinka meillä olisi ollut tällaista kesää…
Pau… hih!
Se oli kuin hirveä raketti.
Jossain kuului akkuna kilahtavan rikki…
— Mitäs se oli? — kysäisin minä.
— Eikös se ollut…? — huudahti pikku mies, syösten nurkka-akkunaan.
Akkunaan riensivät muutkin. Minä katselin heitä tutkistellen.
Äkkiä minä kavahdin pystyyn, kaasin kolmannen munan kumoon ja juoksin akkunaan. Muuan ajatus oli sävähtänyt päässäni.
— Ei tästä mitään näe! — huusi pikku mies ja hyökkäsi ovelle.
— Se oli se poika! — huusin minä, vimmasta käheänä. — Se oli se peiakkaan poika!
Samassa käännyin ympäri, sysäsin syrjään passarin, joka oli tuomassa minulle voileipiä lisää, törmäsin ovea vastaan ja siitä ulos hotellin edustalla olevaan pieneen esplanadiin.
Meri, joka tähän asti oli ollut tyyni, kävi nyt lakkapäissä. Siinä kohden, missä pallo oli ollut, vesi kihisi kuin laivan vanassa. Taivaalla kieri muuan pilvenpilkku hälvenevän savun lailla, ja kolme neljä miestä rannalla katsella ammotti kysyväisesti tuohon odottamattoman pamauksen tulokseen. Siinä kaikki! Passari ja äskeiset neljä herraa hotellista riensivät minun perässäni. Huutoja kuului ovista ja akkunoista, ihmisiä jos jonkinlaisia juosta läähätti joka puolelta, suut ammollaan jok'ainoalla.
Tuossa minä nyt seisoin liikahtamatta. Tämä asiain käänne oli niin valtava, etten kyennyt ajattelemaankaan ihmisiä ympärilläni tuossa. Olin niin huumautunut, etten vielä käsittänyt tätä tapausta varsinaiseksi onnettomuudeksi, — olin huumautunut kuin se, joka äkkiä on saanut ankaran iskun: kärsitty vahinko alkoi selvetä vasta myöhemmin.
— Hyvä isä sentään!
Tuntui kuin joku olisi ruiskauttanut vettä niskaan. Jalkani hetkahtivat. Mieleeni iski, mikä merkitys tällä onnettomuudella minulle onkaan. Tuolla se nyt lentää, se peiakkaan poika, ylös ylä-ilmoihin! Senkö sitä iloa vain kestikin! Tuonne ruokasaliin jäivät minulta kullat — ainoa omaisuuteni maan päällä. Mitenkäs nyt käy? Sanomaton neuvottomuus valtasi minut.
— Kuulkaas, — virkkoi pikku mies minun takanani, — kuulkaas!
Minä pyörähdin ympäri ja näin pari kolme kymmentä ihmistä seisovan ympärilläni kuin mikä säännötön saartojoukko ja pommittavan minua äänettömillä kysymyksillä, ääretön epäilys ja epäluulo katseissaan. Heidän silmäyksensä tuntuivat minusta sietämättömiltä. Minulta pääsi parahdus.
— Enhän minä saata sanoa! — huusin minä. — Kuulittehan, etten saata. Minen pysty siihen! Koettakaa itse päästä selville ja menkää hornan tuuttiin!
Niin huimasti siinä huidoin käsiäni, että hän peräytyi askelen, luullen minun uhkaavan häntä. Ja sitten syöksin ihmisjoukon lävitse ja kiirehdin hotelliin. Siellä hyökkäsin ruokasaliin ja soitin kelloa kuin riivattu. Passari tuli. Minä hänen kimppuunsa.
— Kuuletteko te? — huusin minä. — Hankkikaa apumiehiä ja kantakaa nämä tangot heti kohta minun huoneeseni.
Hän ei oikein ymmärtänyt minua, ja minä huutamaan ja raivoamaan kahta kauheammin. Hetken perästä tuli huoneesen muuan pieni, säikähtäneen näköinen ukko, sininen esiliina vyöllään, ja lisäksi kaksi äskeistä nuorta herraa. Minä hyökkäsin heidän luokseen ja komensin heidät palvelemaan minua. Saatuani kullat huoneeseni, minä olin valmis taistelemaan.
— Ja nyt ulos! — huusin minä. — Ulos joka mies, ellette tahdo nähdä miehen menettävän järkensä teidän silmäinne edessä.
Passari vitkasteli ovella, mutta sai minulta jouduttavan sysäyksen hartioihinsa. Lukittuani oven heidän perässään, minä rupesin kiskomaan yltäni pikku miehen vaatteita, heitellen niitä sen sikäli tän täkäli, ja pujahdin suoraa päätä sänkyyn. Ja siinä minä sitten viruin kauan aikaa, noituen ja ähkien ja kiivauttani jäähdytellen.
Vihdoin olin siksi tyyntynyt, että uskalsin nousta vuoteesta ja soittaa kelloa. Passari tuli sisään silmät pullollaan. Minä käskin hänen tuoda minulle flanellisen yöpaidan, soodavettä ja whiskyä sekä muutamia hyviä sikareja. Harmillisen kauan nämä tavarat viipyivät, niin että minun täytyi jo soittaa heristää monta kertaa uudestaan, mutta vihdoin ne tuotiin. Minä lukitsin oven jälleen ja rupesin nyt tyyten tarkoin harkitsemaan asiain tilaa.
Suuri yritys oli mennyt kerrassaan myttyyn, — sellaiseen päätökseen minä tulin. Taistelu oli päättynyt täydelliseen tappioon, ja minä yksin olin jäänyt henkiin. Kaikki oli romahtanut kokoon, ja tämä nyt oli se viimeinen onnettomuus. Ei ollut muuta jäljellä kuin pelastaa tästä sekasorrosta oma itseni ja se vähä, mikä toiveita tulevaisuuden varalta vielä oli jäljellä. Yksi ainoa ratkaiseva kovan onnen isku oli tyhjäksi tehnyt kaikki minun epäselvät aikeeni palajamisesta ja uusista yrityksistä. Olin aikonut käväistä kuussa vielä kerran, tuoda sieltä koko pallollisen kultaa, tutkituttaa sitten cavoriiti kemiallisesti, päästäkseni tuon suuren salaisuuden perille: kenties löytää Cavorin ruumiskin… Kaikki tuo oli nyt mennyt kuin tina tuhkaan.
Minä olin ainoa henkiin jäänyt tanterella ja siinä kaikki.
Tuo vuoteesen käyminen oli luullakseni onnistuneimpia päähänpistoja, mitä minulla pulmallisissa tiloissa milloinkaan on ollut. Muutoin olisin ihan varmaan joko joutunut kaistapäiseksi tai tehnyt jotain ajattelematonta, hurjaa. Mutta nyt, lukitussa huoneessa ja turvassa kaikilta häirityksiltä, minä saatoin punnita koko asiaintilaa kaikessa sen laajuudessa ja miettiä rauhassa tarpeenmukaisia keinoja.
Minä olin tietysti ihan selvillä siitä, mitenkä pojan oli käynyt. Hän oli kiivennyt pallon sisään, sormitellut nappuloita, sulkenut cavoriiti-akkunat ja lähtenyt ylä-ilmoihin. Sangen vähän on luultavissa, että hän oli kiertänyt kulkuaukon kannen kiinni, ja vaikkapa niinkin olisi, niin oli hänen palajamiseensa yksi mahdollisuus tuhannesta. Siellä hän nyt varmaankin leijuu tavaramyttyjeni kanssa jossain keskikohdalla palloa, ja siihen hän jää. Ja jos lopulta päätynee johonkin avaruuden kohtaan, niin ei ne sikäläiset vähääkään huoli siitä, että hän on ollut laillisesti oikeutettu asukas maan päällä, niin merkillisenä ilmiönä kuin häntä muutoin pitänevätkään. Siitä asiasta minä tulin piankin aivan varmaan vakaumukseen.
Minun edesvastaukseni tässä asiassa sitten… Mitä enemmin sitä asiata ajattelin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että jos vain tyynenä pysyn, niin ei minulla ole syytä hätäillä. Jos surevat vanhemmat vaativat minulta poikaansa takaisin, niin minä vaadin kadonnutta palloani takaisin tai kysyn, mitä he oikeastaan tarkoittavat. Ensi alussa olin jo näkevinäni itkeviä vanhempia ja holhoojia ja kaikenlaisia selkkaannuksia, mutta nyt huomasin, että jos vain pidän suuni kiinni, niin asia nukkuu nahkoihinsa. Ja mitä enemmän siinä loikoilin ja polttelin ja mietiskelin, sitä selvemmäksi kävi, että parasta on olla niin läpitunkematon kuin mahdollista.
Jokaisen brittiläisen alamaisen on oikeus — elleihän mitään vahinkoa tee eikä säädyttömästi menettele — ilmestyä äkisti missä vain halajaa ja niin repaleisena ja likaisena kuin suinkin tahtoo, ja mukanaan niin paljon puhdasta kultaa kuin sopivaksi näkee mukanaan kuljettaa, olematta kenelläkään oikeutta estellä tai pidätellä häntä. Minä sovitin tämän kaiken itseeni, toistellen mielessäni, että tämähän on tavallaan minun vapauteni magna charta.
Saatuani nyt tämän asian lukkoon, saatoin samalla muotoa ryhtyä harkitsemaan muutamia muita seikkoja, joita tätä ennen tuskin olin uskaltanut ajatellakaan, nimittäin minun vararikkooni kuuluvia kohtia. Mutta nyt, tyynesti ja häiriöittä tätäkin puolta punniten, minä huomasin, että jos vain verhoan identtisyyteni jollakin vähemmin tunnetulla nimellä, ja jos jätän kahden kuukauden vanhan partani yhä kasvamaan, niin saanen olla rauhassa häirityksiltä pahan-ilkisen velkojani puolelta, josta jo olen ohimennen maininnut. Ja tästä nyt kävi selvä reitti maallisen toimintani lopulliseen järjestämiseen. Sangen vähäpätöistähän tuo kaikki on, arvelin, mutta minkäs sille mahtaa?
Tilasin kirjoitusneuvoja ja kirjoitin kirjeen New Romney Bankiin — passarin osoituksen mukaan kaikkein lähimpään — ilmoittaen johtajalle haluavani avata siellä konton ja pyytäen häntä lähettämään kaksi luotettavaa valtuutettua miestä ja rattaat, vahva hevonen edessä, noutamaan pari sataa kiloa kultaa, jota minulla sattuu olemaan mukanani. Nimekseni merkitsin "Blake", joka mielestäni tuntui varsin arvokkaalta. Sen tehtyäni rupesin selailemaan Folkestonen osoitekalenteria, valitsin sieltä vaatetusliikkeen ja käskin sen lähettää luokseni räätälin ottamaan mittaa minusta harmaata pukua varten, tilaten samalla matka- ja käsilaukun, ruskeat kengät, paitoja, hattunäytteitä ja muuta sellaista. Kellosepältä tilasin kellon.
Lähetettyäni kirjeet, tilasin aamiaispäivällisen niin hyvän kuin hotelli suinkin aikaan saa, ja viruskelin sitten, sikaria poltellen, niin tyynenä kuin mahdollista, kunnes kaksi asianmukaisesti valtuutettua sihteeriä saapui pankista. He punnitsivat kullat ja veivät ne pois. Senjälkeen vedin peitteen pääni ylitse, ettei pieninkään kolina minua häiritsisi ja nukuin makeaan uneen.
Niin, minä nukuin. Olihan tuo kieltämättäkin sangen proosallista ensimmäisen, kuussa käyneen ihmisen toimeksi. Nuorelle ja mielikuvitukseltaan vilkkaalle lukijalle tämä minun käytökseni varmaankin on oleva suurta pettymystä. Mutta minä olin niin hirveästi väsynyt ja nuutunut, ja — sitä paitsi — mitä tonttuja minä muutakaan olisin osannut tehdä? Eihän ollut pienintäkään mahdollisuutta, että ihmiset olisivat uskoneet minua, jos olisin heille historiani kertonut. Ihan varmaan olisin vaan joutunut kaikenlaisiin ikäviin selkkauksiin. Panin kuin paninkin maata.
Heräsin tuosta vihdoin, ja nyt olin valmis katselemaan maailmaa silmästä silmään, kuten olin tottunut sitä katselemaan siitä saakka kuin aikamieheksi olin tullut. Ja sitten matkustin Italiaan, ja siellä minä nyt tätä kertomustani kirjoitan. Ellei maailma tahdo sitä pitää tosi tapahtumana, niin pitäköön jutelmana. Se ei liikuta minua.
Ja nyt, kun tämä kertomus on lopussa, minä ihmeekseni huomaan, kuinka mukavasti koko seikkailu on käynyt ja päättynyt. Jok'ainoa ihminen pitää Cavoria tuommoisena vähemmin nerokkaana tieteellisenä kokeilijana vain, joka Lympnessä räjäytti talonsa ja itsensä ilmaan. Selitykseksi taas sille pamaukselle, joka kuului minun tultuani Littlestoniin, he viittaavat niihin kokeiluihin, joita myötäänsä toimitetaan hallituksen omistamassa räjäys-aineitten tehtaassa Lyddissä, kahden mailin päässä täältä. Minun täytyy tunnustaa, etten vieläkään ole myöntänyt osallisuuttani master Tommy Simmonsin — sen pienen pojan — katoamiseen. Itse tapahtumaa lienee heidän vaikea millään tavoin saada toisellaiseksi. Minun tuloani Littlestonen rannalle ryysyisenä ja kaksi ilmeistä kultakankea mukanani selitekään senkin seitsemällä näppärällä tavalla, mutta minusta on yks'kaikki, mitä he minusta ajattelevat. He väittävät minun keksineen koko jutun, päästäkseni vain tiukoista kyselyistä, mistä muka minun rikkauteni on peräisin. Tahtoisinpa vainenkin nähdä sen miehen, joka voisi keksimällä keksiä tällaisen yhtenäisen jutun. He tahtovat pitää koko tapausta tekemällä tehtynä. No niin, tässä se nyt on.
Historiani olen kertonut, ja nyt minun arvatenkin täytyy jälleen palata tämän maailman hyörinään ja pyörinään. Henki se on elätettävä, vaikka olisit käynyt kuussa asti. Ja niinpä minäkin olen laittelemassa kuntoon sitä näytelmää, jonka olin saanut suunnitelluksi silloin kuin Cavor minun maailmaani astui. Olen päättänyt pitää elämätäni koossa samaan tapaan kuin ennen hänen näkemistänikin.
Täytyy tunnustaa, että minun on vaikea pitää ajatuksiani kiinni näytelmässäni silloin kuin kuu alkaa paistaa huoneeseni. Täällä on parhaillaan täyden kuun aika, ja viime yönä minä istuin tuntikausia Pergolan pylväskujassa, katsellen tuota loistavaa valkoista valoa, joka takanaan kätkee niin paljon. Aatelkaas: pöytiä ja lavitsoja ja telineitä ja kultakankia. Pahus, kun keksis taas tuon cavoriitin! Mutta eipä sellaista taida kahdesti maailmassa sattua. Tässä minä nyt istun, hiukan paremmissa oloissa kuin Lympnessä, siinä kaikki. Ja Cavor on tehnyt itsemurhan mutkallisemmalla tavalla kuin yksikään ihmis-olento ennen häntä. Ja niin tämä juttu pyöristyy ja päättyy kuin hyväkin uni. Se käy niin peräti vähän yhteen kaiken muun kanssa, mitä elämässä on. Paljon se sisältää sellaista, joka on niin ylen kaukana kaikesta inhimillisestä kokemuksesta, tuo juokseminen, syöminen, hengitys, nuo painottomat ajat, että todellakin on hetkiä, jolloin minä, kuun kullasta huolimatta, enemmän kuin puoleksi uskon kaiken tämän olleen pelkkää unta vain…
XXII.
Mr. Julius Wendigeen hämmästyttävä tiedonanto.
Päätettyäni kertomuksen palajamisestani maan päälle Littlestoniin, minä pyöräytin perään "Loppu", vedin viivan viimeiseksi ja heitin kynän kädestäni, siinä varmassa uskossa, että tämä kertomus "Ensimmäiset ihmiset kuussa" oli loppuun suoritettu. Eikä siinä kyllä. Olin jo jättänyt käsikirjoituksen eräälle kirjallisen toiminimen asiamiehelle, antanut painoluvan, nähnyt suuren osan sitä jo ilmestyneeksi Strand Magazinessä, ja ryhtynyt jälleen näytelmääni, jonka olin Lympnessä pannut alulle. Silloin huomasin ettei kertomukseni olekaan lopussa vielä. Olin matkustanut Amalfista Algeriaan — siitä on nyt noin kuusi kuukautta — mutta sinnekin asti tuli minulle muuan hämmästyttävä tiedon-anto, hämmästyttävin, mitä minun ikinä on suotu kuulla. Lyhyesti sanoen: Mr. Julius Wendigee, hollantilainen sähköntutkija, joka teki kokeita samanluontoisilla koneilla kuin Mr. Tesla Amerikassa, keksiäkseen jotain keinoa, millä päästä sananvaihtoon Mars tähden kanssa, kirjoittaa saavansa joka päivä omituisia, katkonnaisia ilmoituksia, jotka eivät saata tulla muualta kuin Mr. Cavorilta kuusta.
Ensi alussa luulin jonkun tahtovan vain tehdä perinpohjaista pilaa, luettuansa käsikirjoituksesta minun kertomukseni. Minä vastasin Mr. Wendigeelle leikillisesti, mutta sain häneltä niin vakavan kirjeen, että kaikki epäluuloni tässä kohden hälvenivät, ja minä sanomattomassa mielenkiihkossa riensin Algeriesta St. Gotthardille, missä hänellä oli pieni laboratorio. Nähtyäni hänen muistiinpanonsa ja laitoksensa ja ennen kaikkea Mr. Cavorilta tulleet sanomat, katosivat viimeisetkin epäilykseni. Hän ehdotti, että minä jäisin hänen luokseen, auttamaan häntä sanomain vastaan-ottamisessa ja yksissä neuvoin hänen kanssaan koettamaan, eikö saataisi täältä lähetetyksi jotain tietoa kuuhun. Tähän ehdotukseen minä suostuin empimättä.
Cavor, sen tiesimme nyt, on elossa, jopa vapaanakin, ja oleskelee noitten muurahaismaisten olentojen, muurahais-ihmisten keskellä kuun uumenien sinervässä hämärässä. Hän näkyy olevan rampana, mutta muutoin kaikin puolin terveenä, jopa terveempänäkin — niin hän nimenomaa sanoo — kuin tavallisesti täällä maan päällä ollessaan. Kuumetta hänessä oli ollut, mutta ilman sen pahempia seurauksia. Hän näkyy, omituista kyllä, olevan siinä tuskallisessa luulossa, että minä joko olen kuollut kuun kraateriin tai joutunut tuhon omaksi avaruudessa.
Näitä tiedon-antoja Mr. Wendigee oli ruvennut saamaan, ollessaan aivan toisenlaisissa tutkimustöissä. Lukija muistanee kaiketikin sitä vähäistä kiihkoa, joka tämän vuosisadan alussa valtasi ihmisten mielet, kun Mr. Nikola Tesla, kuuluisa amerikalainen sähköntutkija, oli julistanut saaneensa jonkun tiedonannon Marsista. Hänen ilmoituksensa kiinnitti uudestaan huomiota erääsen, tiedemiesten kesken jo kauan sitä ennen tunnettuun tosiasiaan, nimittäin, että jostain tuntemattomasta lähteestä avaruudessa tulee maahan myötäänsä sähkömagneetisen häiriön aaltoja, aivan samallaisia kuin ne, joita signor Marconi on käyttänyt langattomassa sähkötyksessään. Paitsi Mr. Teslaa ryhtyi koko joukko muitakin tiedemiehiä rakentamaan koneita näitten väräysten keräämiseksi ja merkitsemiseksi, vaikka harvat ne vain menivät niin pitkälle, että pitivät näitä varsinaisina viesteinä ylimaallisilta lähettäjiltä. Näitten harvain joukkoon on epäilemättä luettava Mr. Wendigee. Vuodesta 1898 on hän melkein yksinomaa antautunut tätä asiata tutkimaan ja varakkaana miehenä rakentanut oman observatorion Monte Rosan rinteille, tällaisiin huomiontekoihin erittäin sopivaan paikkaan.
Minun tieteelliset tietoni — sen tunnustan, — eivät ole suuria, mutta, sen mukaan kuin minä ymmärrän, nuo Mr. Wendigeen laitokset kaikenlaisten sähkömagneetisten häiriöiden huomaamiseksi ja merkitsemiseksi ovat erittäin omaperäisiä ja näppäriä. Ja onnellisen sattuman kautta ne oli pantu käyntiin pari kuukautta ennenkuin Cavor ensi kertaa yritti lähettää sanomia maahan. Meillä on niinmuodoin katkelmia hänen tiedonannoistaan aivan alun pitäin. Pahaksi onneksi ne ovat vain katkelmia, ja tärkein kaikesta, mitä hänellä on ollut ihmiskunnalle sanomista — cavoriitin valmistustapa, jos hän nimittäin sitä milloinkaan on ilmoittanut, — on haihtunut avaruuksiin, tänne saapumatta.
Meidän ei onnistunut milloinkaan lähettää vastausta Cavorille. Hän niin muodoin ei tiennyt, mitkä sanomat me olimme saaneet, ja mitä meiltä oli jäänyt saamatta, ja lieneekö hän tiennyt kenenkään huomanneenkaan hänen yrityksiänsä päästä yhteyteen maan kanssa. Mutta tuo kestävyys, että mies lähettää tänne kahdeksantoista pitkää kuvausta kuusta — ja sellaisia ne olivat, vaikkemme niitä täydellisinä tänne saaneet — osoittaa kyllä, kuinka hänen mielensä yhä on palanut takaisin tänne synnyinplanettaan siitä saakka kuin kaksi vuotta sitten täältä läksi.
Mahtoi vainenkin Mr. Wendigee hämmästyä, huomattuansa sähkömagneetisten häiriöitten joukossa Cavorin viestejä sujuvalla englanninkielellä. Mr. Wendigee ei tiennyt mitään meidän hurjasta matkastamme kuuhun, ja nyt äkkiä — selvää englanninkieltä avaruuksista!
Hyvä on lukijan olla selvillä siitä, minkälaisissa oloissa hän nähtävästikin noita sanomiaan lähetteli. Jossain kuun sisäosissa hän varmaankin lienee tavannut suuret määrät sähkökoneita, joista sitten — kukaties salaakin — sommitteli kokoon ilmoituslaitteen, tuommoista Marconi-tyypiä. Sitä hänellä sitten kaiketikin oli tilaisuus pitää käynnissä epäsäännöllisin ajoin, milloin vain puolisen tuntia, milloin kolme neljä tuntia yhteen menoon. Silloin hän lähetteli sanomiansa maata kohti, lukuunottamatta sitä tosiasiaa, että kuun ja maanpinnan eri kohtain keskinäinen asema alinomaa muuttuu. Tämä seikka ja meidän vastaanotto-koneittemme vaillinaisuus teki sen, että hänen ilmoituksensa esiintyvät meidän muistiinpanoissamme kovin oikullisessa muodossa: ne häipyvät ja hälvenevät välisti varsin salaperäisellä ja kerrassaan harmittavalla tavalla. Ja huomattava tämän lisäksi on, ett'ei hän ollut oikein perehtynyt tähän toimeen. Yleinen merkkien selitys oli häneltä unohtunut, jos hän lienee milloinkaan sitä tarkoin tuntenutkaan, ja väsyneenä hän välisti jättää sanoja pois ja tekee oikeinkirjoituksessa virheitä.
Yleensä on, runsaastikin puolet hänen sanomiansa jäänyt perille tulematta, ja suuri osa tänne saapuneitakin on vaillinaista, katkonnaista, palasista kokoonpantua. Seuraavassa otteessa lukijan siis on varustautuminen kohtaamaan koko joukko keskeytyksiä, aukkoja ja hyppimisiä asiasta toiseen. Mr. Wendigeen kanssa me parhaillaan valmistelemme täydellistä ja muistutuksilla varustettua painosta Cavorin kertomuksista. Toivottavasti se julaistaan painosta, lisättynä selityksillä tähän tarkoitukseen käytetyistä instrumenteista. Ensimmäinen nidos ilmestyy tulevassa tammikuussa. Se on oleva täydellinen ja tieteellinen esitys asiasta. Tämä seuraava on vain kansantajuinen muodostelu siitä, mutta semmoisenaankin se sentään on oleva täydennyksenä minun kertomukseeni ja esittävä lavein rajapiirtein olot tuolla toisessa, meille niin läheisessä, niin tutussa ja sittenkin niin erillaisessa maailmassa.
XXIII.
Ote Mr. Cavorin kuudesta ensimmäisestä sanomasta.
Kaksi Mr. Cavorilta jo aikaisemmin tullutta tiedon-antoa saattaa varsin hyvin jättää isompaan nidokseen. Niissä kerrotaan vain hyvin lyhyesti pallon rakentamisesta ja meidän lähdöstämme. Muutamissa yksityiskohdissa ne esittävät asiaa hiukan toisin kuin minä. Intressantteja ne kyllä ovat, olematta kumminkaan missään kohden erittäin tärkeitä. Cavor puhuu pitkin matkaa minusta niinkuin konsanaankin jo kuolleesta miehestä. Kertoessaan meidän tulostamme kuuhun, hän näkyy muutteleivan mielialasta toiseen. "Bedford raukka", niin hän puhuu minusta, ja: "tuo poloinen nuori mies". Hän moittii itseänsä siitä, että oli viekoitellut "nuoren miehen, jolla ei ollut tarpeeksi edellytyksiä tällaiseen seikkailuun," lähtemään pois siitä planetasta "jossa hänellä epäilemättä oli kaikki menestymisen mahdollisuudet". Minun mielestäni hän antaa liiankin vähän arvoa minun tarmolleni ja käytännölliselle taidolleni, joka kyllä tuli tarpeen hänen teoreetillista palloansa kuntoon pantaessa. "Perille tultiin", sanoo hän, puhumatta mitään sen enempää meidän matkastamme avaruuden halki, aivan kuin olisi rautatietä myöten jonnekin pistäytty.
Ja sitten hän käy tekemään minulle yhä enemmän ja enemmän vääryyttä, vääryyttä, sanon minä, niinkin suurissa määrin, etten mointa olisi odottanut mieheltä, joka on opetettu etsimään totuutta. Katsellessani uudestaan kaikkea sitä, mitä näistä asioista olen kirjoittanut, täytyy minun sanoa olleeni läpikotaisin oikeampimielinen häntä kohtaan kuin hän minua. Sangen vähän minä olen lievennellyt, enkä pois ole jättänyt mitään. Mutta hänen kertomuksensa se kuului näin:
"Ennen pitkää oli huomattavissa, että kaikinpuolinen muutos oloissa ja ympäristössä — suuri painon alennus, ohennut, mutta silti sangen happirikas ilma, siitä kiihtynyt lihasten toiminta, kummallisten kasvien nopea kehittyminen näkymättömistä itiöistä, synkkä taivas — että kaikki tuo sai matkakumppalini tavattomaan kiihkotilaan. Kuussa hänen luonteensa näytti pahenneen. Mies kävi ärtyisäksi, kiivaaksi, riitaiseksi. Rajumielisyydessään hän syödä ahmi jättiläismäisiä pumpukoita, siitä hänen päänsä joutui pyörälle, ja se se saattoi meidät seleniitain vangeiksi, ennenkuin olimme saaneet pienintäkään tilaisuutta tutkimaan, millaista väkeä ne ovat…"
(Kelpasi ne "pumpukat" hänellekin, mutta siitä hän ei puhu mitään.)
Samaan henkeen hän sitten jatkaa:
"Tultiin tuosta heidän kanssaan erääsen hyvin hankalaan tienkohtaan, jossa Bedford, väärinkäsittäen heidän viittauksensa", — kauniita viittauksia! — "raivostui silmittömäksi, hyökkäsi heidän päälleen ja löi kolme miestä kuolijaiksi. Ei sellaisen pahanteon jälkeen auttanut minunkaan muuta kuin lähteä pakoon hänen kanssaan. Sittemmin saimme vielä taistella suuren joukon kanssa, joka koetti sulkea meiltä tien, ja siinä heitä kaatui vielä lisäksi seitsemän kahdeksan miestä. Suureksi on arvattava näitten olentojen suvaitsevaisuus, koskeivät heti kohta tappaneet minua, saatuaan minut uudestaan kiinni. Pääsimme sitten Bedfordin kanssa takaisin kuun pinnalle, siihen kraateriin, jossa ensin olimme laskeneet maihin, ja erosimme toisistamme, etsimään palloa kumpikin omalta haaraltamme. Ennen pitkää minä kohtasin joukon seleniitoja. Heillä oli kaksi johtajaa, jotka ulkomuodonkin puolesta olivat merkillisesti toisenlaisia kuin kaikki tähän saakka näkemämme seleniitat: pää oli suurempi, ruumis hennompi ja huolellisemmin verhottu. Yritettyäni jonkun aikaa päästä heistä pakoon, minä putosin vuorenhalkeamaan, löin pahasti pääni ja vioitin polvilumpioni. Kosken enää voinut ryömiäkään, niin päätin antautua, jos nimittäin sallivat minun niin tehdä. He suostuivat ja, nähdessään minun avuttoman tilani, kantoivat minut kuun sisäosiin takaisin. Bedfordia en enää nähnyt, enkä ole hänestä sen koommin enää mitään kuullutkaan enempää kuin luullakseni kukaan seleniitoistakaan. Joko hänet yllätti yö kraaterissa tahi, mikä luultavampaa on, hän löysi pallon ja läksi sen kanssa tiehensä, ennättääkseen minun edelleni. Mutta, pelkään minä, hän ei osannut hallita palloa ja on käynyt pitkällisempiä kohtaloita kohti avaruuksissa ".
Siitä ruveten Cavor jättää minut syrjään ja rupeaa antamaan intressantimpia tietoja. Minun on varsin vastenmielistä ruveta hyödykseni käyttämään julkaisijan asemaa, esittääkseni kaikki vain minulle edullisessa valossa, mutta minun täytyy vastustaa sitä käännettä, minkä hän asialle antaa. Hän ei puhu mitään katkonnaisesta tiedon-annosta tuossa veripilkuilla tahratussa paperissa, jossa hän kertoi tai koetti kertoa ihan toista. Tuo ansiokas antautuminen — sen minä väitän — on ihan uusi näkökohta, jolle hän on asettunut siitä saakka kuin huomasi olevansa turvassa seleniitain keskellä. Ja mitä tuohon "ennättääkseni minun edelleni" tulee, niin minä mielelläni jätän tämän moitteen lukijan ratkaistavaksi kaiken sen nojalla, mitä hän asiasta tietää. En minä mikään mallikelpoinen mies ole, — niin pitkälle en tavoittelekaan, — mutta saattaako minua syyttää semmoisesta?
Mutta tähänpä se minulle tehty vääryys loppuukin. Tästä ruveten saatan tyynellä mielellä julaista Cavorin tiedon-annot, hän kun niissä ei enää puhu minusta mitään.
Näyttää siltä kuin hänen kohtaamansa seleniitat olisivat vieneet hänet johonkin "suureen kaivokseen" kuun uumenissa, ja matka sinne on hänen ilmoituksensa mukaan tapahtunut "jonkinlaisessa ilmapallossa". Hänen jotenkin sekavasta kuvauksestaan sekä myöhemmistä viittauksista ja kertomuksista päättäen käy selville, että tuo "suuri kaivos" kuuluu suunnattomaan ryhmään keinotekoisia kaivoksia, joista itsekukin alkaa jostakin niin sanotusta kuun "kraaterista" ja kulkee satakunta mailia alas kuun keskustaa kohti. Niitä yhdistää toisiinsa tunnelit, jotka on rakennettu poikkipuolin, ja jotka laajenevat avaroiksi luoliksi, muodostaen paikoin suuria "pallomaisia onkalolta". Koko kuun sisusta sadan mailin matkalla pinnasta on melkein yhtä kalliohohkaa. "Osittain nämä kolot ovat luonnollisia", sanoo Cavor, "mutta enimmästä päästä muinaisten seleniitain jättiläismäisen teollisuuden luomia. Näitten kaivosten suulle luodut kivi- ja multakasat ne ne muodostavat nuo pyöreät renkaat, joita astronomit täällä maan päällä — väärän yhdenmukaisuuden erehdyttäminä — pitävät tulivuorten suina."
Tällaista kaivosta myöten Cavoria vietiin tuossa "jonkunlaisessa ilmapallossa", josta hän puhuu. Ensin oli pilkkosen pimeä, mutta mitä syvemmälle tultiin, sitä voimakkaammaksi kävi fosforoiva valo. Merkillistä, kuinka hän näissä tiedonannoissaan niin kovin vähän välittää yksityiskohdista, ihan vastoin kaikkea tiedemiesten tapaa. Sen verran niistä sentään saa kokoon, että tämä valo syntyy virroista ja putouksista, joitten vesi "epäilemättä sisältää jotain fosforoivaa orgaanista ainetta". Se virtaa yhä runsaammissa määrin kohti Keskijärveä. Alas tultaessa, sanoo hän, "seleniitatkin kirkastuivat". Ja kaukana alapuolellansa hän vihdoin näki Keskijärven pinnan. Näytti kuin se olisi palanut kylmässä tulessa, se välkkyi ja liikehti, "niinkuin loistava sininen maito, joka juuri on kiehahtamaisillaan".
"Tämä Kuujärvi", sanoo Cavor myöhemmin, "ei ole mikään tyynipintainen valtameri. Auringon vaikuttama nousuvesi panee sen myötäänsä liikkumaan kuun akselin ympäri, ja usein syntyy sen pinnalla kovia aallokoita ja kuohuntaa ja virtoja. Joskus nousee rajusäitä ja ukkos-ilmoja, jolloin kylmä tuuli puhaltaa yläpuolella olevain muurahaiskekojen kihiseviä katuja pitkin. Vesi loistaa ainoastaan liikkeellä ollessaan, tyynenä se on mustaa, vaikka harvoin se tyynenä pysyy. Tavallisesti sen vedet näyttävät nousevan ja laskevan raskaissa, öljymäisissä, haihtuvapintaisissa mainingeissa, ja suuret määrät välkkyvää vaahtoa kuohahtelee silloin sen verkkaisilla, himmeillä harjoilla. Seleniitat purjehtivat luolain kouruissa ja lahdelmilla pienissä, matalissa, kanotintapaisissa venheissä. Jo ennen lähtöäni Suurta Lunaria — kuun valtiasta — ympäröiviin gallerioihin, minun sallittiin tehdä lyhyt veneretki meren pinnalla.
"Luolat ja käytävät ovat luonnostaankin hyvin monimutkaisia. Suuri osa näitä väyliä on tunnettu ainoastaan kokeneille luotseille kalastajain joukossa, ja usein sattuu seleniitoja ainaiseksi eksymään noihin labyrintteihin. Kaukaisimmissa rotkoissa kuuluu olevan kummallisia eläimiä, jotka siellä saalistansa väijyvät, muutamat niistä peräti hirveitä ja vaarallisia, eikä tiede kuussa vieläkään ole kyennyt niitä hävittämään sukupuuttoon. Mainittakoon varsinkin Rata, muuan sekavan sekava vyyhti kiinniottavia haaroja. Lyö niistä joku poikki, niin yhä enemmän kasvaa uusia sijaan. Samoin Tsee niminen, nuolena lentävä eläin, jota ei milloinkaan näe, sillä niin äkkiä se iskee kuolijaksi"…
Yrittäähän se Cavor antaa niistä jonkunlaisia selityksiäkin.
"Tällä retkelläni muistui mieleeni se, mitä olin lukenut mammuttien luolista. Jos edes olisi minulla ollut keltavaloinen tulisoihtu tämän läpitunkevan sinisen valon sijassa, ja kunnon pursimies mela kourassa eikä tuommoinen pannupäinen seleniita veneen perässä, käsissään jonkunmoinen kone, niin olisin saattanut kuvailla tulleeni maahan takaisin. Kalliot ympärillämme olivat hyvin monenlaisia, paikoin mustia, paikoin sinisiä ja suonikkaita; kerran ne välkkyivät ja kimaltelivat, ikäänkuin olisi tultu safirikaivokseen. Alhaalla näki aavemaisesti fosforioivia kaloja, jotka välähtelivät ja katosivat melkein yhtä räikeästi fosforioivaan syvyyteen. Ja sitten tuli ryöppyävän kulkukanavan päässä äkkiä näkyviin ultramarini-värinen tausta… jo vilahti silmissä laituri… jo katosi katse ylös suunnattoman kaivoksen pystysuoraan hormiin.
"Eräässä tilavassa kohdassa, jossa stalaktiti häikäisevästi kimalteli, näkyi koko joukko kalaveneitä. Me laskimme yhden veneen viereen ja katselimme, kuinka pitkäkätiset kalastaja-seleniitat vetivät verkkoa veneesen. Ne olivat pieniä, kyttyräselkäisiä turilaita, käsivarret varsin lujat, sääret lyhyet, väärät ja kasvot ryppyiset. Heidän kiskomistaan katsellessani, näytti minusta kuin tuo verkko olisi kaikkein raskain esine, mitä vielä kuussa oli silmiini sattunut. Se oli varustettu kiveksillä — luultavasti kullasta — ja kauan kesti sitä vetää ylös, sillä näissä vesissä ovat suuremmat ja paremmat kalat syvällä. Kalain kohoaminen pintaan oli kuin sinervän kuun nousua ikään — sinivärin lentoisata hulvahtelua.
"Saaliikseen he saivat muun muassa erään monilonkeroisen, rumasilmäisen, mustan eläimen, joka riuhtoi vimmatusti. He tervehtivät sitä huudoilla ja kihinällä ja hakkasivat sen kiivain, tempovin liikkein pienillä kirveillä palasiksi. Kaikki irtihakatut jäsenet hyppivät ja potkivat vielä kauan aikaa sangen kiivaasti. Myöhemmin, kuumeen houreissa ollessani, minä myötääni olin näkevinäni tämän ilkeän, raivokkaan eläimen nousevan ylös oudosta merestä. Se oli vilkkain ja vihaisin kaikista eläimistä, mitä ikinä olen nähnyt täällä kuun sisäosissa…
"Tämän meren pinta on varmaankin kaksi, jopa kolmattakin sataa mailia kuun ulkopinnan sisäpuolella. Kaikki kuun kaupungit kuuluvat olevan tämän Keskijärven rannalla sellaisissa laajoissa onkaloissa ja keinotekoisissa käytävissä kuin edellä olen kertonut. Ulkopinnan kanssa ne pitävät yhteyttä suunnattomia pystysuoria kaivannoita myöten, joitten yläsuita astronomit maan päällä sanovat 'kraatereiksi'. Tällaista suuta kattavan kannen olin nähnyt jo ennen vangiksi joutumistani.
"Millaisia olot ovat kuun pinnemmissa osissa, siitä en ole vieläkään saanut tarkkoja tietoja. Sielläkin on paljon suunnattomia notkoja, joissa kuun vasikoita pidetään yön aikana. Siellä on niinikään teurastushuoneita ja sen semmoisia — yhdessä sellaisessa minä ja Bedford taistelimme teurastajain kanssa — ja myöhemmin olen nähnyt, kuinka lihoja lasketaan sieltä ilmapalloissa alas kuun sisempiin osiin. Tuskin olen näistä seikoista sentään saanut sen tarkempaa selvää kuin zulukafferi olisi samassa ajassa päässyt selville Suurbritannian viljanviennistä. Se on ainakin varmaa, että näillä pystysuorilla hormeilla ja kuun pinnan rehevällä kasvullisuudella on sangen suuri merkitys kuun ilmanvaikutuksessa ja ilman raitistamisessa. Ensi aikoina, varsinkin kohta sen jälkeen kuin olin päässyt vankeudesta, puhalsi ilmeisesti kylmä tuuli hormeja myöten alas, ja myöhemmin ylöspäin kulkeva siroccon tapainen tuuli lienee ollut syynä minun tautiini. Noin kolme viikkoa senjälkeen nimittäin minä sairastuin omituiseen kuumeesen, joka saattoi minut varsin kurjaan tilaan, vaikka kyllä koetin olla tilassa ja ottaa kiniiniä, jota minulla kaikeksi onneksi sattui olemaan taskussa. Tätä huonovointisuutta kesti melkein siihen asti kuin minut vietiin Suuren Lunarin, kuun valtiaan, eteen.
"En käy tässä nyt laveammin kertomaan silloisesta kurjasta tilastani", huomauttaa Cavor. Hän ryhtyy kumminkin puhumaan hyvin tarkasti yksityisseikoista, mutta ne jätän tässä syrjään. "Ruumiini lämpö", sanoo hän lopuksi, "pysyi kauan aikaa tavattoman korkeana; ruokahalua ei ollut vähintäkään. Väliin sain valvoa pitkät ajat, väliin taas levottomat unennäöt minua vaivasivat. Yhden otteen olin jo niin heikkona, että koti-ikävä sai minussa vallan: tulin melkein hysterilliseksi. Maltittomasti odottelin, että edes jokunenkaan valo saisi jotain vaihtelua tähän iän-ikuiseen siniväriin…"
Sitten hän rupeaa jälleen puhumaan ilmasta kuun hohkamaisissa onteloissa. Astronomeilta ja fyysikoilta olen kuullut, että kaikki, mitä hän tästä mainitsee, pitää täysin yhtä sen kanssa, mitä kuusta tähän saakka jo on ollut tunnettuna. Jos astronomeilla täällä — sanoo Mr. Wendigee — olisi ollut tarpeeksi tarmoa ja mielikuvitusta rohkean johtopäätöksen tekemiseen, niin he olisivat jo ennalta osanneet sanoa kaiken sen, mitä Cavorilla on ollut kertomista kuun yleisestä rakenteesta. He tietävät nyt aivan varmaan, ett'eivät kuu ja maa ole niinkään vain satelliiti ja emäplanetta, vaan pikemmin kaksi sisarusta, pienempi ja suurempi, yhdestä massasta muodostuneita ja siis samoja aineksiakin sisältäviä. Ja koska kuun tiheys on vain 3/5 maan tiheydestä, niin täytyy sen olla täynnään onttoja onkaloita. Ei meidän, — sanoo Sir Jabez Flap, F.R.S., yksi hauskimmista tähtimaailman lystikästen puolten selittäjistä — ei meidän lainkaan olisi tarvinnut mennä kuuhun asti tekemään näin helppoja johtopäätöksiä. Siinä hän kohdistaa pilapuheensa Gruyèriin, arvellen, että tämä olisi jo ennenkin saattanut julistaa maailmalle tietonsa kuun onttoudesta.
Ja, jos kuu on ontto, silloin tuo näennäinen ilman ja veden puute siellä on helposti selitettävissä. Meri on onkaloitten pohjalla, ja ilma kulkee suuria hormeja ja käytäviä myöten yksinkertaisten fysikaalisten lakien mukaan. Auringon kiertäessä kuuta, ilma ulommaisissa, valonpuoleisissa onkaloissa kuumenee, sen ponnistus lisääntyy; osa sitä nousee pinnalle, sekaantuen kraaterien ohenevaan ilmaan (kasvit siellä imevät itseensä siitä hiilihappoa); suurin osa sitä vastoin virtailee gallerioita myöten entisen, paksunneen ilman sijaan jähtyvällä, valottomalla puolen kuuta. Ulkopuolisissa gallerioissa käy niinmuodoin myötäänsä itätuuli; hormeissa taas käy veto ylöspäin kuun päivän kuluessa, vaihdellen hyvinkin paljon aina sitä myöten, minkä muotoinen mikin galleria on, ja millaisia laitoksia näppärät seleniitat mihinkin ovat keksineet.
XXIV.
Seleniitain luonnonhistoria.
Cavorin tiedon-annot, seitsemännestä ruveten seitsemänteentoista asti, ovat niin katkonnaisia, ja niin täynnään taistelemisia, että niistä tuskin saa ehjää kertomusta kokoon. Tieteellisessä painoksessa ne tietysti julaistaan täydellisinä, mutta tässä lienee sopivinta jatkaa vain lyhennyksillä ja otteilla, niinkuin edellisessäkin luvussa. Jokainoa sana on meillä ollut tarkan kriitillisen punnitsemisen alaisena, ja minun omista lyhykäisistä muistoistani ja vaikutelmistani kuussa on ollut verraton apu monenkin seikan selvittämisessä, mikä muutoin olisi jäänyt aivan käsittämättömäksi. Henkisinä olentoina me luonnollisestikin kiinnymme enemmän seleniitain omituiseen yhteiskuntaan, jossa Cavor näkyy eläneen arvossa-pidettynä vieraana, kuin tuon kaukaisen maailman fyysillisiin oloihin.
Olen luullakseni jo selittänyt, että minun siellä näkemäni seleniitat ovat ihmisen kaltaisia siinä, että käyvät pystyssä ja ovat neliraajaiset. Yleensä olen, pään muotoon ja jäsenten niveltymiseen nähden, verrannut heitä hyönteisiin. Olen senkin maininnut, kuinka kuun pienempi painovoima on vaikuttanut sen, että heidän ruumiinrakennuksensa on haurasta. Cavor vakuuttaa kaikissa kohdin todeksi nämä huomioni. Hän sanoo heitä "eläimiksi", vaikkei ne tietysti sovi mihinkään osastoon maallisten eläinten luokitusta, ja lisää: "kaikeksi onneksi ei anatomian hyönteistyyppi maan päällä ole noussut yli erään, verraten pienen koon." Suurimmatkaan hyönteiset maanpäällä — joko vielä tavattavat tai jo sukupuuttoon kuolleet — eivät ole kuin 6 tuuman pituisia, "mutta täällä, kuun pienemmän painovoiman alla, näyttää eläin voivan saavuttaa sekä inhimillisen että epäinhimillisen koon ja on ihan varmaan yhtä paljon hyönteinen kuin selkäpiillinen."
Muurahaisista hän ei nimenomaa puhu mitään, mutta hänen viittaustensa kautta minun silmieni eteen astuu myötäänsä muurahainen: sen vireä, mutta kaipaamaton toimeliaisuus, sen äly, sen yhteiskunta-järjestys, ja erittäinkin se seikka, että niiden joukossa, paitsi kahta päälajia, joka tavataan kaikissa eläimissä, nimittäin uros- ja naaraspuolta, on vielä koko joukko sukupuolettomia olentoja, työmiehiä, sotilaita ja sen semmoisia, jotka kaikki eroavat toisistaan rakenteen, luonteen, voiman, työnlaadun puolesta ja sittenkin ovat samaa lajia. Seleniitoissa nimittäin huomataan myöskin hyvin monta eri muotoa. Tietysti ne eivät ainoastaan ole kokonsa puolesta paljoa suuremmat muurahaisia, vaan, ainakin Cavorin mielestä, älyssä, moraalissa ja yhteiskunnallisessa taidossa paljoa korkeammallakin kannalla kuin ihminen. Muurahaisia on neljä viisi eri muotoa; seleniitoja sitä vastoin melkein lukemattomia.
Minä puolestani olen koettanut esiintuoda paljonkin eroavaisuuksia niissä seleniitoissa, joita satuin kohtaamaan ulommaisissa kuun osissa. Nämä eroavaisuudet koossa ja ruumiinjäsenten suhteissa olivat ainakin yhtäsuuret kuin mitä erillaisimpiin rotuihin kuuluvissa ihmisissä. Mutta nämä minun huomaamani eroavaisuudet hälvenevät ihan mitättömiin niitten suunnattomain monipuolisuuksien rinnalla, joista Cavor puhuu. Näyttää kuin noita minun näkemiäni ulommaisten kerrosten seleniitoja käytettäisiin vain samanlaatuisiin toimiin: kuunvasikkain paimenina, teurastajina, lihamiehinä ja sen semmoisina. Mutta kuun sisäosissa — sitä en minä tähän saakka osannut aavistaakaan — näkyy elävän joukottain muunlaatuisia seleniitoja, jotka eroavat toisistaan koon, voiman ja ulkomuodon puolesta, olematta kumminkaan eri lajia, vaan ainoastaan saman lajin eri muotoja. Kaikessa monipuolisuudessaan on heissä muutamia yhteisiä tuntomerkkejä, jotka tietävät heidän olevan yhtä sukua. Kuu on kyllä tavallaan suunnaton muurahaiskeko, mutta siinä ei kumminkaan ole ainoastaan neljä viisi eri lajia muurahaisia, vaan monta sataa eri lajia seleniitoja, joissa melkein kaikki välimuodotkin ovat edustettuina.
Tämä seikka näkyy Cavorille selvinneen sangen pian. Enemmän johtopäätösten kuin hänen kertomustensa nojalla on minulle käynyt selväksi, että hänet ottivat vangiksi paimenet noitten toisten seleniitain johdolla, "joilla oli suuremmat raivot (päät?) ja paljoa lyhemmät raajat." Huomattuansa, ettei häntä saa keihäänpistoillakaan liikkeelle, he kantoivat hänet pimeyteen, astuivat sitten kapeata lankkuporrasta myöten, arvatenkin samaa kuin se, jonka päässä minä olin tehnyt tenän, ja laskivat sitten semmoiseen laitokseen, jota hän ensi iskuun nähtävästikin piti jonkinlaisena hissinä. Siinä se hänen ilmapallonsa, jota kaiketi emme olleet pimeässä erottaneet. Se, mitä minä olin pitänyt kuilun yli kulkevana porraslautana, olikin luultavasti ollut rinneportaitten ylimmäinen astin. Siinä häntä sitten vietiin yhä enemmän kirkastuviin luoliin. Ensi alussa oli hiljaista ympärillä — seleniitain sihistelyjä lukematta — mutta sitten tultiin keskelle vilkkaasti pauhaavaa liikuntaa. Ei aikaakaan, niin jo hänen silmänsä olivat siksi tottuneet tähän synkkään pimeyteen, että hän alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa esineitä ympärillään, kunnes epämääräisyys vihdoin pukeutui selvärajaisiin muotoihin.
"Kuvailkaa mielessänne", sanoo Cavor seitsemännessä tiedon-annossaan, "lieriömäinen hormi, neljännesmailia läpimitassa, ensi alussa sangen himmeä, sitten yhä kirkastuva, sisäseinässä suuret spiraliportaat, jotka, matalan kaiteen suojaamina ja jyrkemmässä kierteessä kuin maan päällä olisi mahdollinen ajatellakaan, kulkevat alaspäin, kadoten vihdoin siniseen syvyyteen. Kun nyt lisäksi kuvailette tuntevanne itsenne tavattoman keveäksi ja huomaatte, että päänhuimaus on ihan outoa — silloin alatte käsittää minun ensimmäisiä vaikutelmiani.
"Ylöspäin samallainen näky kuin alaspäinkin. Tuntui kuin olisi katsellut suunnattomaan, jyrkkälaitaiseen suippoon. Tuuli puhalsi siinä alaspäin, ja kaukaa ylhäältä olin kuulevinani kuunvasikkain ammuntaa: niitä ajettiin ulkolaitumilta sisäosiin. Ja spiraliportailla sekä ylhäällä että alhaalla kihisi seleniitoja, kalpeita, omavaloisia olentoja, jotka katselivat meitä tai hääräilivät oudoissa toimissa.
"Senjälkeen näin — vai lienenkö ollut näkevinäni — lumihiutaleen lentävän alas jäisen tuulen mukana. Eikä aikaakaan, niin jo muuan pieni olento, ihmishyönteinen, riippuen kiinni laskinvarjosta, läheni verkalleen kuun sisäosia.
"Kun vieressäni istuva isopäinen seleniita huomasi minun uteliaana kääntävän päätäni sinnepäin, viittasi hän kärsämäisellä kädellään erääsen laiturin tapaiseen laitokseen, joka kaukana alhaalla näkyi riippuvan ilmassa. Se näkyi kohoavan sieltä yhä ylemmäs, meidän vauhtimme myötäänsä yhä vähetessä, ja oli muutaman minutin perästä meidän kohdallamme ja pysähtyi. Meidän puoleltamme viskattiin sinne köysi, laitos sidottiin kiinni, ja nyt kihisi ympärilläni suuri parvi seleniitoja, jotka tungeskelivat, nähdäkseen minua.
"Kummallista joukkoa tuo. Jo ensi silmäykseltä minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka sanomattoman paljon erillaisuutta noissa kuun olennoissa on.
"Tuskin oli kahta samallaista tuossa tunkeilevassa joukossa. Erillaisia he olivat muodolleen, erillaisia koolleen; kaikki huimaavan monet eri muodot siinä pisti silmään. Muutamat työntäytyivät esiin, lykäten muita syrjään, toiset pyöriskelivät kumppaniensa jaloissa. Kaikki he muistuttivat kummallisesti hyönteisiä, jotka jos jollain tavoin koettivat matkia ihmistä, mutta kaikissa oli jotain liioiteltua: kellä tavattoman pitkä käsi, niinkuin hyväkin tuntosarvi; kellä taas koivet pitkät, niinkuin olisi kävellyt puujaloilla; ken oli lykännyt kasvonaamarinsa laidan nenämäiseksi esineeksi, joka teki hänet pelottavissa määrin ihmisen näköiseksi, kunnes näki hänen ilmeettömän, ammoittelevan suunsa. Paimenissa varsinkin huomasi mitä monipuolisimpia muodonvaihteluita: kellä pää leveä ja matala, kellä pitkä ja kapea, muutamilla tavattoman pieni, ja ruumis rakkomainen. Kummallisinta kaikista, ainakin sillä hetkellä, oli minusta se, että näillä asukkailla tässä maan-alaisessa maailmassa, joka on peninkulmain paksuisilla kallioseinillä suojattu päivänpaisteelta sekä sateelta, oli sateenvarjot käsissä, samantapaiset kuin maan päälläkin käytetyt. Silloin muistui mieleeni äskeinen varjon suojassa laskeva olento.
"Nämä kuulaiset menettelivät aivan samoin kuin ihmisparvikin olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa: ne lykkivät ja tyrkkivät toisiansa, kiipesivät toistensa hartioillekin, nähdäkseen minut edes vilaukselta. Yhä suuremmaksi heidän joukkonsa paisui, ja yhä lähemmäksi he työntäytyivät minun oppaitteni kiekkoja" — Cavor ei selitä, mitä hän tällä tarkoittaa. — "Yhä uusia olentoja ilmaantui hämärästä näkyviin, ja yhä enenevällä hämmästyksellä minä katselin heitä. Ja nyt minut pantiin jonkinlaiseen kantotuoliin. Väkevät käsivarret nostivat sen olkapäilleen, ja niin lähdettiin minua viemään tuon kihisevän lauman lävitse, niihin huoneisin, jotka kuussa oli määrätty minun käytettävikseni. Ylt'ympärillä oli pelkkiä silmiä, kasvoja, naamareita… siinä kuului suhinaa, niinkuin kovakuoriaisten siipien ääntä, ja seleniitain sirkutusta…"
Edelleen käy selville, että hänet vietiin "kuusikulmaiseen huoneesen", jossa häntä pidettiin jonkun aikaa vankina. Myöhemmin hänelle suotiin melkoisen paljon vapautta, miltei niin paljon kuin sivistyneessä kaupungissa maan päällä saattaa suoda. Kuun salaperäinen hallitsija ja vallitsija näkyy määränneen kaksi "suuripäistä" seleniitaa vartioimaan ja pitämään häntä silmällä ja pyrkimään hänen kanssaan henkiseen yhteyteen mikäli suinkin mahdollista. Ja — niin hämmästyttävältä ja uskomattomalta kuin kuuluneekaan — nämä kaksi olentoa, nämä fantastilliset ihmishyönteiset, nämä toisen maailman asukkaat, saattoivat ennen pitkää käydä ajatusten vaihtoon Cavorin kanssa maallisella kielellä.
Heistä puhuessaan Cavor käyttää nimiä Fiuu ja Tsipuf. Fiuu, sanoo hän, oli noin viisi jalkaa pitkä. Alaraajat olivat hennot ja pienet, noin 18 tuumaa; jalat ohuet, kuussa tavallista muotoa. Niitten päällä huojui lyhyt vartalo, vavahtaen joka sydämensykkäykseltä. Hänellä oli pitkät, pehmeät, moniniveliset kädet ja niitten päässä sieppomainen kosketin; niska oli monipoimuinen, kuten tavallista, mutta tavattoman lyhyt ja paksu. "Hänen päänsä", — sanoo Cavor, nähtävästikin viitaten johonkin ennen lähettämäänsä kuvaukseen, joka on häipynyt avaruuteen — "on kuussa tavallista tyyppiä, mutta merkillisesti sieventynyt muodoltaan. Suu on tavallista ilmeetöntä, ammoittelevaa, laatua, mutta tavattoman pieni ja alaspäin kääntynyt. Pienet silmät sivuilla."
Tsipuf näkyy olleen hyvinkin samallainen hyönteinen, "kasvot" vaan pitemmät.
Cavorin seurueesen kuului sitä paitsi kantotuolin-kantajia, vinokylkisiä, tavattoman lujaharteisia olentoja, ovenvartijoita ja litteäjalkainen passari.
Se tapa, jolla Fiuu ja Tsipuf ryhtyivät puhelua harjoittamaan, oli varsin, yksinkertainen. He tulivat "kuusikulmaiseen" kammioon, jossa Cavor oli vankina, ja rupesivat matkimaan jokikistä ääntä, minkä häneltä kuulivat, yskimisestä alkaen. Cavor näkyy sangen pian käsittäneen heidän tarkoituksensa ja ruvenneen toistelemaan samaa sanaa monta kertaa, osoittaen samalla, mitä milläkin tarkoitetaan. Samaa menettelyä käytettiin sitten luultavasti yhä edelleen. Fiuu tarkasteli Cavoria ensin, osoitti sitten hänkin esineen ja lausui kuulemansa sanan.
Ensimmäinen sana, minkä hän sai opituksi, oli "ihminen" ja toinen "kuulainen", jota Cavor näkyy kiireissään käyttäneen "seleniitan" asemesta. Päästyään selville sanan merkityksestä, Fiuu toisti sen Tsipufille, joka heti sai sen päähänsä hänkin. Täten he oppivat ensimmäisessä rupeamassa toista sataa englanninkielistä nimisanaa.
Myöhemmin he näkyvät ottaneen mukaansa erään taiteilijan, joka kuvilla ja piirroksilla avusteli selitysten antamista, Cavorin piirustukset kun olivat jotenkin kömpelöitä. Hänellä oli, sanoo Cavor, "näppärä käsi ja tarkka silmä", ja tavattoman nopeasti hän näkyi piirustaneenkin.
Yhdestoista tiedon-anto on ilmeisesti vain katkelma jostain pitemmästä kertomuksesta. Muutamien vaillinaisten, epäselväin lausetten perästä hän jatkaa:
"Vähänpä olisi hauskuutta muille kuin kielitieteen harrastajille, ja minäkin joutuisin liian loitos pääasiasta, jos kävisin juurta jaksain selittelemään näitä väsyttäviä harjoituksia. Ja tokkopa tarkoin osaisinkaan esittää kaikkia käänteitä ja väänteitä näissä molemmanpuolisissa ponnistuksissa. Teonsanoista selvittiin kyllä pian, ainakin sellaisista kohteellisista teonsanoista, joita osasin selittää piirustusten avulla. Laatusanat ne menivät leikkiä lyöden nekin, mutta kun tultiin abstraktisiin nimisanoihin, määräsanoihin ja sellaisiin kuluneisin lauseparsiin, joilla maan päällä saa niin paljon lausutuksi, silloin tuntui kuin olisi koettanut korkkipaidassa sukeltaa veteen.
"Nämä vaikeudet olivat tosiaankin voittamattomia, kunnes kuudennella kertaa saatiin vielä neljäs apulainen joukkoon, muuan olento, jolla oli pää kuin potkupallo, ja jonka vahvin puoli oli pulmallisten vertausten selittely. Hän astui sisään hajamielisenä ja kompastui tuoliin, ja tarvittiinpa vaikeain seikkain esittämiseen jommoinenkin määrä huutoja ja nykimisiä ja iskuja, ennenkuin hän perille pääsi. Mutta asian päästä kiinni saatuaan, hän osoitti hämmästyttävää käsitysvoimaa. Milloin vaan piti ajatella enemmän kuin mihin Fiuu pystyi, vaikkei tämänkään käsitysvoima kovin suppea ollut, aina tuo paksupäinen olento otettiin silloin avuksi. Hän puolestaan ilmoitti johtopäätöksensä Tsipufille, jonka piti panna kaikki mieleensä. Niin, Tsipuf se oli meillä semmoinen tosiasiain varastoaitta. Ja niin sitä taas päästiin eteenpäin.
"Kesti kauan, eikä sittenkään kauan — päivissä se aika on luettu — ennenkuin jo todellakin osasin pakinoida näitten kuun hyönteisten kanssa. Ensi alussa se tietysti kävi kiusallisen vitkallisesti, mutta vähitellen kumminkin rupesimme ymmärtämään toisiamme. Minun kärsivällisyyteni se kohosi ihan huipuimmilleen. Fiuu se on, joka tavallisesti ääntä pitää, alkaen aina hyvin pitkällä muminalla 'Mm… mm.' On hän jo oppinut kaksi lauseparttakin, nimittäin: 'niin sanoakseni' ja 'nähkääs'. Ja niillä hän sitten höystää kaikkia sanottaviaan. Tuosta taiteilijasta hän esimerkiksi puhelee näin:
"'Mm… mm… hän… niin sanoakseni… piirusta… vähä söö… vähä joo… piirusta. Ei mitä muu. Viha kaikki kuin ei piirusta kuin hän. Äkä mees. Viha kaikki kuin piirusta parempi kuin hän. Viha joka mees. Viha kaikki kuin ei aatella koko malililma piirusta. Äkä mees. Mm. Jos mitä muu, se ei mitä, mut vaan piirusta… Hän tahto te… nähkääs… joka uus assi, pitä piirusta. Paha… ilke… vai?'
"'Ja tämä' — kääntyen Tsipufiin, — 'tämä rakasta muistele sana. Muistele ihme paljo enempi kuin kuka. Aatele ei, piirusta ei… mut muistele. Hän kerto historia… kerto kaik. Yks kerta vaan kuule… niin jo kerto.'
"En olisi uskonut unissanikaan näkeväni tuota: nuo omituiset luontokappaleet tässä alituisessa pimeydessä — minä sanon luontokappaleet, sillä ei lähempi oleskelukaan heidän seurassaan kykene lieventämään sitä tunnetta, että heissä on jotain epä-inhimillistä — piipittävät ja piipittävät, kunnes osaavat maallisten ihmisten tapaan puhua yhtäjaksoisesti, kyselevät, vastailevat. Tuntuu kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden satujen aikaan, jolloin muurahainen ja heinäsirkka kinastelivat, ja mehiläinen vihdoin heidän riitansa ratkasi…"
Näitten kieliharjoitusten aikana Cavor näkyy saaneen melkoista helpotusta vankina-olossaan. "Se pelko ja epäluulo, mikä heissä heräsi ensimmäisen kohtauksemme johdosta", sanoo hän, "hälvenee hälvenemistään sikäli kuin huomaavat, että kaikki, mitä minä teen, perustuu järkevään harkintaan"… "Nyttemmin saatan mennä ja tulla aivan mieleni mukaan, toisin sanoen saan pitää huolta vain omasta itsestäni. Täten pääsin tämän koneen ääreen, ja kun sitten onnellisen sattuman kautta löysin tarpeeksi aineksia, joita kyllä löytyy tässä varastoluolassa, niin kävi minun mahdolliseksi ruveta lähettämään näitä ilmoituksia. Eikä minua tähän saakka ole millään muotoa koetettu häiritä tässä toimessa, vaikka olen Fiuulle ihan suoraan sanonut antavani tietoja maahan."
— Te puhu ne muu kanssa? — kysyi hän, katsellen minun toimiani.
— Muitten kanssa, — oikaisin minä.
— Muitten kanssa, — toisti hän. — Aha, ihmisisten, vai?
Ja minä jatkoin työtäni.
Näissä tiedon-annoissaan Cavor myötäänsä korjailee ennen antamiansa ilmoituksia sitä mukaa kuin uudet havainnot ovat saattaneet häntä uusiin johtopäätöksiin. Siksipä on seuraavia otteita lukeminen jonkinmoisella varovaisuudella. Ne on poimittu yhdeksännestä, kolmannestatoista ja kuudennestatoista tiedon-annosta, mutta näinkin katkonnaisina ja vaillinaisina ne kumminkin luovat tuon omituisen yhteyskunnan elämästä niin täydellisen kuvan kuin ihmiskunta moneen miespolveen suinkin saattaa toivoa.
"Kuussa", sanoo Cavor, "jokainen kansalainen tietää asemansa. Siihen hän on synnynnästään asti määrätty. Huolellinen opetus ja kasvatus ja mekanillinen käsittely tekevät hänet lopulti niin kykeneväksi omaan erikoiseen tehtäväänsä, ett'ei hänellä ole muuhun halua eikä elineitäkään. 'Ja mitäpäs hän niillä tekisikään?' sanoi Fiuu. Jos, esimerkiksi, sen ja sen seleniitan on määrä tulla matemaatikoksi, niin tätä tarkoitusperää opettajat ja kasvattajat yksinomaa silmällä pitävätkin. He tukauttavat hänessä kaikki taipumukset muihin toimiin ja edistävät hänen matemaatillisia luonnonlahjojaan täydellisellä psykologisella taidolla. Hänen aivonsa kasvavat tahi ainakin hänen aivojensa matemaatilliset elineet kasvavat, muun osan edistyessä vain sen verran kuin tämän oleellisen osan kannattamiseen tarvitaan. Ja niinpä vihdoin — lepoa ja ravintoa lukuun ottamatta — hänen ainoana elämän-ilonansa on tämän kyvyn harjoittaminen ja kehittäminen, hänen ainoana harrastuksenaan sen käyttäminen, hänen ainoana seurustelunaan yhdessä-olo muitten spesialistien kanssa tällä alalla. Hänen aivojensa kasvaessa, kaikki muu virkeys ja toiminta hänen ruumiissaan näkyy kutistuvan mitättömiin. Hänen jäsenensä surkastuvat, sydän ja ruuansulatus-elineet pienenevät, nuo hyönteiskasvot kätkeyvät paisuneitten piirteitten suojaan. Hänen äänensä on pelkkää pärinää, joilla hän ilmaisee matemaatisia kaavojansa. Kuuro hän näkyy olevan kaikelle muulle, paitsi näppäräin problemain lausumiselle. Nauraa hän ei osaa lainkaan, paitsi silloin kuin äkkiä sattuu keksimään jonkun paradoksin. Mielenliikutusta hän tuntee vain silloin kuin joku uusi laskelma on selvitettävä. Ja tällä tavoin hän pääsee elämänsä päämäärän perille.