»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.
Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt ollenkaan Marttia.
Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan…
»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»
Marttiko ehdottaa olutta juomaan?… Eikä Antti nyt enää vähääkään ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen … ja joka aina oli siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa pistäytyä kapakkaan…
»Mitä katsot … eikö lähdetä…? Istutaan tähän!»—He olivat tulleet
Kappelin edustalle.
»Eihän me tähän…»
»Minkä tähden ei?…»
»Herrain penkkiin…»
»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin muutkin…»
»Täällä on kalliimpaa…»
»Minnekäs me sitten?»
»Mennään olutpuotiin…»
Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän pöydän ääreen … selkäkenoon … jalka toisen päälle nostettuna ja käsi kellon vitjoissa … niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla, jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla … tummat teräksiset mitkä lie … ja eikö lie sitä mukaa kellokin…?
»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti…
Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin laidassa ja jonne Antti osasi viedä———
* * * * *
»Näin minä kelloani vain heittelen … ja otan ilmasta kiinni! … sinä et uskaltaisi milloinkaan…!—Noin! … hih!»
»Elä … elä! … se putoo … ja särkyy…»
»Ja nyt se pannaan suuhun … ja nielaistaan vaikka mahaan … ja lähtään taas juomaan olutta päälle…!»
»Martti! ei se ole hyvä kellolle … ota nyt se pois suustasi ja pane lakkariisi…»
»Se on minun kelloni … enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»
»Olet … olet…»
»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi … enkö maksanut…?»
»Maksoit, maksoit … vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin…»
»Niin … mutta minäpähän maksoin … eihän sinulla ole, millä maksaa… Paljonko on kellosi, poika?»
»Eihän minulla ole kelloa … ennenkuin ostan…»
»Ostat? millä sinä sen ostat?»
»Omalla rahallani … sitten kun säästän…»
»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi…»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Kas, kas, kun on äkäinen … mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun oluesikin maksoin…»
»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan…»
»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon…»
»Sinähän sen kutsuit…»
»Olisit sinä kutsunut … joitpahan kuitenkin … kun minä jo kutsuin ensimmäisen … sinä olet itara mies … et milloinkaan saa kellorahaa … minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan … ja sinä olet itara mies…»
»Mene sitten … en minä lähde sinun matkaasi … sinä olet humalassa ja haukut … minä lähden kotiin…»
»Mene vain … joudat mennä … kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta minulla on kello… Suus kiinni!—sinä olet semmoinen kaitanenä … huippunenä … kuin veitsenkärki … hieno…»
Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi … huusi, viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä purrakseen, kun ei muuta tainnut.
Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois…
Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui … samalla lailla kuin muut … ja ihan ilman syyttä… Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän… Ei hän mitään pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut, kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja sen kivikatuun rikkoo…
Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja horjahteli välistä kulkiessaan… Semmoinen Antti … huipponokka … mokoma…
Taisi mennä päähän olut … ei, eikä ole mennyt … mitäs tyhjää se sen vertainen … aikamiehen … yks, kaks, kolme … paljonko se löi … seitsemän … yhdessä on kellot… Olen sitä minäkin yhtä suuri herra kuin…
Siellä on tuolla musiikkia…
Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.
»Onko sinulla, mies, kelloa?…»
»Minullako' Ei! … onko sinulla?»
»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika … mikäs sinä olet?»
»Ei ole sinulla kelloa … valehtelet…»
»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää … liivien päällä.»—Martti pullisti mahaansa ja rintaansa—… »minulla on samettiliivit … ja kello … ja vitjat…»
»Vitjat lie, mutta ei kelloa…»
»Eikö ole? … katsoppas, eikö ole… Ähäh! eikö ole?…»
»Näkyy olevan … hyvä, kun on…»
»Elä mene … katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on silinteri…»
»Pudotahan…»
Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon taskuunsa…
Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?… Eihän hän taida ollakaan oikein … mitenkä se on? … pää?… Minnekä se Antti meni?… Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?… Ei, ei … taskussahan se on … ja käykö se? … käy se vielä … pannaan pois, pidetään kiinni, ettei putoa…
Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan … ja päällään ja jalallaan innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan … niin ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä ollutkaan olemassa.
Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin … niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi, että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä katseli… Mitä se hänestä katselee? … mitähän se katselee ja hymyilee? … ja iskee silmää, niinkuin tutulleen … eikä herkeä katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin… Sitten se sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään käännä … ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät … mutta sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame … ja kalvosimet … ja kaulus … ja hyvin punaiset posket … ja silmät … ne ei muuta kuin katselevat…
Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka miten tahansa sinne päin päästä… Mutta väkeä oli edessä, niin ettei päässyt…
Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä enemmän taapäin työnnetyksi… Hän kadotti vähäksi aikaa sen silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja koetti nähdä ylitse…
Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen katsomaan … ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi päästä…———
Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki
Marttiakin vähän matkaa mukanaan…
Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa…
Se välähti kuin salama hänen mieleensä…
Hän haparoi vitjojaan…
Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan…
Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa…
Se oli tyhjä … ja toinen tasku oli myöskin tyhjä…
Ei, ei hän sitä vielä uskonut… Mutta sen hän tunsi, että epätoivon parahdus jo kohosi sydämestä … ja kurkkua myöten … ja tinki pääsemään ulos…
Kello oli poissa … poissa se oli … ei ollut povitaskussa … eikä housun … eikä liivienkään…
Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt…
»Varastettu! … varastettu! … minun kelloni! … rosvo!…»
Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään … ja sitten toiseen … ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi … ja huutonsa välissä itki.
Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon keskestä.
»Ottakaa kiinni … varas! … ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.—
Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi itsekseen…
Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat hänen tulevan hulluksi…
… Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien tieltä … ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä musiikki soitti…
Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään… Mutta yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella … sitä, mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt rahaa uuteen kelloon…
1884.
LEMPENI LOPPU.
Niinpä kävi lemmelleni,
Ihanille innoilleni,
Tulisille tuntehille
Kuin on suopakuplaselle,
Jonka olkipillin päästä
Ilmaan laittaa lapsukainen.
Keveänä keijukaisna,
Kaunihina, kirjavana
Loisteli se lentäissänsä,
Värit viiet välkytellen,
Kuvat kymmenet kuvaten
Itseni minun iloksi,
Ajan vietoks' armahaksi;
Vaan juur' ollen ihaninna,
Kuvastellen kaunihinna,
Jopa haljeten hajosi,
Palasiksi pullistihe,
Vesi pirskahti väkevä,
Satoi siitä kaste karvas
Poloisen mun poskilleni,
Rakastavan rintasille.
Siihen sammui lemmen liekki,
Tuli tuntehen tukehtui.
1881.
HOVIN HERRA.
Astuu ruokalevoltansa
Hovin herra huoneestaan,
Pitkä piippu hampaissansa,
Vasen käsi puuskassaan.
Suur' on herra hovilainen,
Rikkain puolen Savonmaan,
Pitkin maita käypi maine
Uhkeasta talostaan.
Pulska talo, laajat pellot,
Aluskunta avara,
Sadan lehmän soipi kellot
Tarhatiellä illalla.
Siks'pä hymy huulillansa
Viiksen alta vilahtaa,
Kun hän leikkuupellollansa
Joukkoaan käy katsomaan.
Kuhilaita tuhatmäärin
Sängen päälle kohoaa,
Kirjavana joukko häärii
Työssä siinä uutteraan.
Tuota herra astuissansa
Ihastellen imehtii,
Tyytyväisyys savun kanssa
Rinnastansa lainehtii:
»Onhan tuossa tavarata,
Onhan aluks' ensinkin—
Lähtee siitä hopeata,
Lähtee vähän varsinkin.
»Ensi-yönä panee halla
Viljat viiden pitäjän,
Elon hint' on korkealla
Kuluess' ens' kevähän.»
Ja hän hymyy hyvillänsä,
Tyven rauha rinnassaan,
Hyväileepi viiksiänsä,
Työväkensä luoksi saa.
Niinkuin kukko karjassansa,
Kotkottaa ja kaartelee,
Niin hän johtaa joukkoansa,
Komentaa ja katselee.
Sirpit keikkuu sukkelasti,
Seljät taipuu, oikiaa,
Herran mielest' hitahasti
Kumminkin työ sujuaa.
»Sarka puolillaan on vasta,
Hallan tuopi ensi yö.—
Lakata ei leikkaamasta,
Ennenkuin on kaikki työ.»—
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee—
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.—
Levotonna mieli sillä
Syön-alassa asustaa,
Jonka viljaa tuuli vielä
Näillä ajoin heiluttaa.
Herran työssä leikkaa tuossa
Aapo, mökin ainoa,
Rukihinsa viel' on suossa
Koskematta kokonaan.
Kalvakkana, päänsä hiessä
Päivätöitään maksaa hän,
Toisen ruis sirpin tiessä,
Oma ruis mielessään.
Usein miehen silmä siirtyy
Pilvettömään pohjoiseen,
Usein kuuma kyynel kiertyy
Karkeoille kasvoilleen.
Äkkiä hän työstä lakkaa,
Kesken jättää lyhtehen,
Kuhilaasen sirpin nakkaa,
Astuu herran etehen.
»Eikö laskis' ehkä herra
Mua täksi illaks' pois?—
Viel' ehk' ehtisi sen verran,
Että siemeniksi ois.
»Lapsi pien' on vaimollani,
Isä vanha sairastaa,
Halla tuolla takanani
Nälkää talveks ennustaa.
»Ei se huomiseksi heitä,
Mitä tänään ottaa saa—
Kaikk' on kohta koossa teillä,
Mull' ei vielä ollenkaan.»
Herra katsoo kulmistansa
Pitkin pitkää piippuaan,
Kotkottaapi vihoissansa
Seisovalle huolissaan:
»Mitä kärtät joutavata—
Tuskin hallaa tuleekaan—
Ja jos tulee, panemata
Ei jää pelto minunkaan.»
Aapo ryhtyy lyhteesensä,
Tuuli kuivaa kyyneleen,
Herra imee piippuansa,
Asteleepi edelleen.
Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee,
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.
1882.
TYTÖN KIRKOSSA KÄYNTI.
Legenda.
Kirkkoon mua käskettihin,
Oma miel' ol' marjamaille;
Näin emo sanoi minulle,
Kallis kantaja puheli:
»Kuules, tytti kultaseni,
Äitis ilo ainokainen,
Mene aittahan mäelle,
Ota orrelta omasi,
Pane päällesi parahat,
Valkoisimpasi valitse,
Katso kaunehin pukusi—
Kuule, kuinka kellot soivat,
Heläjävät Herran luota!
Sua kutsuvi kumunsa,
Äänet taivon toivottavat
Käyväks' kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä,
Eikä mennä marjamaille,
Vaaran taaksi vaapukkahan,
Mäen taaksi mansikkahan,
Joka sunnuntai salolle».
Niinhän käski äiti armas,
Vaka vanhempi varoitti,
Kirkkohon mun äiti käski,
Oma miel' ol' marjamaille.—
Menin aittahan mäelle,
Otin orrelta omani,
Panin päälleni parahat,
Valkoisimpani valitsin,
Katsoin kauneimman pukuni;
Vaan en kirkkoon käynytkänä,
Kohen soittoa samonnut;
Otin tuohisen tuvasta,
Kopsan uunilta kopaisin,
Kupehelle kopsan kätkin,
Päälle vyölinän vetäisin.
Äiti vastahan tulevi
Lapsen kanssa kynnyksellä.
Osasi sanan ovessa,
Virkki mulle mennessänsä:
»Mitä piilossa pitelet,
Liinan alla liikuttelet?
Virsikirjako kupehellas,
Herran sana suojassasi?»
Äiti hellästi hymyili,
Nyökki päätä piiallensa.—
Minä pistiime pihalle,
Kaarroin kartanon perälle,
Hiivin hiljaa aitan taaksi
Seinävieriä varoen,
Siitä painuin pientarelle
Taaksi runsahan rukihin,
Kuulostelin kuulevata,
Ojo-kauloin katsojata—
Ei mua kukana kuullut,
Eikä äitini äkännyt;
Tuuinta tuvasta kuului,
Hyrähtely hellän äidin.
Päivä paistoi, taivas hohti,
Kukka tuoksui, nurmi nuokkui,
Ruis suhkaen sihisi
Ilman hengen heiluttaissa,
Huokuessa hellän tuulen—
Koillisista kirkko kuulti,
Kellot kuuluen kumisi,
Etelässä ahot auken',
Salot siinteli siniset,
Lehot lehväiset levisi.
Kirkkoon kutsui kellon kieli,
Oma miel' ol' marjamaille.
Lemu lenteli lehosta,
Hyvä haju heinikosta,
Minä lemua lensin kohti,
Kiisin kohti kukkuloita,
Vasten armaita ahoja;
Huivi aukes' hyppiessä,
Letti lentäissä levisi,
Karis' rimsut rinnoiltani,
Helyt helmoilta sirosi,
Korut päältäni putosi—
Tuntui kuin ois ken ajanut,
Joku juossut jälkiäni,
Pelko kiiätti pakohon,
Vapistus takoa työnsi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota—
Kaukaa kuuluvi hyminä,
Vieri virsi tuulen tietä,
Herran huoneesta humisi—
Tuolloin tuntui tunnossani,
Ääni äitini varoitti:
»Elä mene marjamaille,
Joka sunnuntai salolle,
Käyhän kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä—»
Käki kukkui toisahalla,
Takanani lintu lauloi,
Lehon liepeestä helisi:
»Katso tänne, kulta tytti,
Tule tänne, armas impi,
Täällä, tääll' on marjamaita,
Metsä täynnä mansikoita,
Vaapukoita vaaran rinne!»
Minä kurja kuulin tuota,
Koito taakseni katahin—
Poika seisoi puun nojassa,
Mies sorea, muoto kaunis;
Puhui poika puun nojasta,
Hymyhuulin haastatteli:
»Terve, tyttini korea,
Terve sä, ihana impi,
Minne matkas, kunne kulkus,
Kauaksiko käyntis nopsa'»
Minä en vastata osannut,
Hä'ässäni sanoiksi saa'a,
Puna poistui poskiltani,
Syän sykkyrään vetihe,
Kieli kangistui kokohon,
Puhe katkes' kielen alle.
»Miksikä minua pelkäät,
Miksi säikähit kovasti?»
»Enhän mä sinua tunne—
Mikä lienet mies metsästä,
Joku rosvo, ryöveäjä—»
»Enhän ookaan mies metsästä,
Enkä rosvo, ryöveäjä,
Hovin oon suuren herraspoika,
Tuttu suuresta talosta,
Lähin marjan maistantahan,
Tulin mansikan hakuhun».
»Eihän teill' oo tuohistana,
Marja-astiaa mukana?»
»Ei oo mulla, mutt' on sulla,
Yhtehen me yhtykäämme,
Yhen tuohen tienohille,
Yhen astian alalle!»
En mä esteä ilennyt,
Enkä kielteä kehannut—
Suorin sotkut suortuvani,
Panin hapset palmikolle,
Huivin solmuhun sitaisin,
Kaulan alle kiinnittelin,
Hamehen hyvästi laitoin,
Puhistin pyhäpukuni—
Kiiltosilmin herra katsoi,
Hymykatsehin saneli:
»Ootpa kaunis, impi kaino,
Sinisilmäinen sorea,
Suus on mansikka makea,
Poskes puolukka punainen—
Eläkä pelkeä enämmin,
Vieno turhasta vapise».
Aloin astella ahoa,
Metsän viertä vieretellä;
Herra kulki kupehella,
Sivulla siputti sorja—
Minä en katsoa rohennut,
Ylös luo'a luomiani,
Huivin otsalle hivutin,
Ve'in liinan leuan päälle,
Päätä palmikon pureksin,
Lettinauhoja nutustin,
Katselin ahon kiviä,
Tietä pitkin tuijottelin;
Keksin marjan mättähältä,
Maasta mansikan havahin,
Oisin marjan maistanunna,
Punaposken poimiellut—
Herra ei ottaa antanunna,
Poika poimia luvannut,
Houkutteli loitommalle,
Ahon viertä alemmaksi,
Siell' ois suurempi marikko,
Siellä mansikat makeimmat!
Otti mun käestä kiinni,
Rantehesta riuhallutti,
Enkä voinut vastustella,
Enkä huutoa hupakko—
Voi, jos oisin vastustellut,
Voi, jos huutanut hupakko!—
Kiiruusti kuletti herra,
Ahneesti ahoa riensi,
Toi mun tuoksu-tuomikkohon,
Lemulehtoon lennähytti—
Riutumus mun rinnan täytti,
Sy'än-alani ahas tunne,
Kun ei päiveä näkynyt
Eikä tuulta tuntununna
Läpi lehväisen lepikon,
Puhki tumman tuomimetsän.—
Heitti mun herra heinikkohon,
Alas painoi pensahasen,
Pimis' päivä, mustui metsä,
Suli sieluni sumuhun—-
Vihels' viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puien taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jyrisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi—
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks'.
Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu—
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita.—
Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni;
Raukeat jalat minulla,
Rinta vielä raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punoitti—
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks'.
Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin—
Korkeena se kohos' siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui
Pyhäpäivän päättäjäisiks',
Suuren sunnuntain lopuksi.—
Minä lähin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvi temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani—
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok' ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.
Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella—
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn'-aikana aatelleensa—
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen—
Mitäs tiesin mä poloinen,
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk' oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika—
1884.
KIEVARIN PIHALLA.
Kestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että auringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi. Pihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja hipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena leukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen, aina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi, että ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne ennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.
Ja sitten ei edes tuulekaan, ei senkään vertaa, että pöly ajavan tiessä jälelle jäisi, vaan kohoaa se vain kohtisuorana kärryihin ja joka paikkaan tunkee, tietä kulkevan suuhun ja sieraimiin. Mutta sehän se onkin kärpäsille mieleen, se tuulematon ilma, niille suuremmille erittäinkin, jotka aina päivänpuoleisilla seinillä paahtautuvat ja tuimalla surinalla silloin tällöin toistensa niskaan lennähtävät—kun on näin tulisen kuuma, niin silloin ne elämästään nauttivat, mutta sateisella säällä on niillä ikävä olla, ja alakuloisina ne silloin mikä missäkin jöröttävät.
—Surr!—niin ne panevat.—Surr-rurr-rurr!
—Nöh-nöh—nönönöh!—sanovat siat kujassa toisilleen, ja se merkitsee, että kylläpä nyt on vähän liian vari.
Mutta Vahti ei sano mitään, vaikka kärpäset kovin hänen korviansa ahdistelevat, lentävät niihin suurissa parvissa ja ihan verille purevat. Välistä se kuitenkin suuttuu, kun ei puistelemisesta mitään apua lähde ja kärpäset vain käyvät yhä äkäisemmiksi—silloin se kapsahtaa etujaloilleen, sivaltaa käpälällään ne heittiöt korvistaan irti ja suuhunsa niitä tavoittaa; mutta kärpäset ovat näppärätä väkeä, jotka päänsä katsovat, ja tyhjänä loksahtavat Vahdin leuat toisiansa vasten.
Eikä sitten kaukaan aikaan mitään tapahdu, ei näy eikä paljon kuulukaan. Hollimieskin on tuohon tuvan varjoon nurmelle nukahtanut, ja siinä hän mahallaan vieläkin makaa, vaikka päivä jo aikoja sitten on varjonsa toiseen paikkaan kiertänyt ja nyt sen tuuheata tukkaa kauheasti kuumentaa; tuolla maantiellä jossain kyllä ratasten ritinätä kuuluu, mutta sitäkään ei sitten taas kotville kuulu, kun hevonen kaiketi on kuumasta hidas eikä jaksa pikemmin kiiruhtaa, vaikka herra kyytimiestä käskee—jos se nimittäin kyydillä ajava lie, joka siellä on tulemassa. Pääskykin tuolla toisen talon päällä leijaa—mutta missähän on talonväki kaikki, koska ei ketään näy?—Arvatenkin ne ovat niityllä, uutterina luokoja kouhottelemassa, sillä eihän kukaan tiedä, milloinka tuonne taivaalle pilven kasvattaa ja sateen sieltä alas maahan paiskaa.
Ei ne kaikki kuitenkaan luo'olla liene—isäntä, kestikievari, kotonansa köllöttää, ja sehän ei ole tavallisesti hyvä merkki, ettei isäntä työväen mukana kule, vaan jää kotiin. Mutta saattaahan taas olla niinkin, että toista ahneus niitylle ajaa, toisen se sieltä käskee kotona olla—ja niin se on nytkin. Isäntä on asian semmoiseksi nähnyt, että »kun häntä kuitenkin jonkun talonmiehen pitää kotosalla olla—jos näet herroja kulkisi ja ne jolloinkin jotain tarvitsemaan sattuisivat— niin on häntä silloin itse, ja käyköön aikamiespoika työväen mukana— tottahan se siellä omalla työlläänkin jotakin toimittaa, kun itse en kuitenkaan muuta jaksaisi kuin ladon kynnyksellä istua ja sinukkata janoon särpiä—»
Sillä lailla se isäntä ajattelee, heitäkse selälleen tuvan lattialle, kuivavien heinien päälle, sitoo sormensa mahan yli solmuun ja siinä sitten tyynenä köllöttää. Hän on ja ajattelee sitä, mitä äskenkin ajatteli, mutta sitten ei pitkään aikaan ajattele mitään—on vain. Johtuu sitten taas mieleen jotain muutakin, mutta se on semmoista, jota jos pitemmältä ajattelisi, sen tähden ehkä pitäisi ylöskin nousta, ja se olisi kovin vaikeata, kun on iso maha tiellä, ja siksi ei sitä isäntä tahdokaan ajatella, vaan koettaa miettiä jotain muuta. Mutta kun yhä vain sittenkin aatos sinnepäin kiertää, että »on sitä talossa kylmää puteliolutta, vasta vieraiden varalle ostettua», niin vaikea on taas olla nousemattakin.—
ja siitäpä se nouseekin, ritisevien heinien päälle seisoalleen kämpii ja lähtee kellariin, kun tietää, että siellä kaksi koria olutta päällekkäin lepää, ja »jos noista nyt muutaman putelin kuumaansa juopikin, niin ei siitä talon siltä köyhtyä tarvitse».
—Siinä se tuokin rotjottaa—tekisipä mieleni vähän kengän kärellä paikkojansa koettaa, murajaa hän, kun näkee hollimiehen pihamaalla mahallaan makaavan, mutta ei hän sitä kuitenkaan koeta, menee vain ja mutisee vielä mennessään:—ei sitä missään nuo ihmiset niin paljon laiskuuteen perehdy kuin näin kievaripaikoissa—erittäinkin nuo hollimiehet ne täällä siihen oppii—ei ne muuta kuin päiväkaudet loikoo ja lojuu.
Isäntä meni kellariinsa, joka oli tehty pihanpääkamarin alle vastapäätä tupaa ja jonka ovi oli punamaalilla maalattu. Sinne hän vajosi— kellarin mustaan kurkkuun ja viipyi siellä kappaleen.—Sill'aikaa hollimies syystä, kuka sen tiesi mistä, kääntyi mahaltaan selälleen, Vahti muutti makuusijaa, pudisti korvistaan kärpäset, jotka yhä äkäisemmin häntä, uneliasta miestä, ahdistelivat, kujan asukkaat myöskin sieltä yksikantaan sanottavansa sanoivat—mutta sitten ei enää tapahtunut mitään, niin kauan kuin isäntä kellarissa viipyi.
Eikä sittenkään mitään tapahtunut, kun isäntä tuli kellarista pois, puteli kummassakin kainalossa, ja pihanpääkamariinsa pujahti…
—Huhhuh!—kylläpä se oli kylmää—mutta hyvän se teki, puheli isäntä, kun pihan yli taas tupaan palasi.—Ei se tuo yksi olutputeli paljon janoisen juodessa tunnu, mutta hyvän se teki, hyvän teki—niin, kiuvota sinäkin nyt siinä kuin kissa pahan sään edellä turpa taivasta kohti (hän tarkoitti hollimiestä)—mielelläsi mahtaisit sinäkin olutta maistaa, mutta juo vain sinukkata, kyllä se sinukkakin hollirengille välttää.—Kylläpä nyt päivä heloittaa,—kyllä nyt—soh!—(tämä oli sanottu kärpäselle, joka oli sieramesta suoraan sisään lentää) luoko hyvästi kuivaa—pitäisihän sitä niityllekin—
Sen sijaan laskeutui isäntä kuitenkin äskeiselle sijalleen pirtin lattialle, kahisevien heinien päälle—tällä kertaa mahalleen.
—Puhhuh!—kyllä nyt on vari, mutta hätäköpä tässä, hätäköpä tässä—ei hätää mitään eikä puutetta mitään.—Etuisaa se on tämä kestikievarin pito (isäntä kääntyy kylelleen ja nojautuu kyynärpäänsä varaan, sillä niin ollen on helpompi tämmöisistä totisista asioista puhella kuin mahallaan ollen)—etuisampaa kuin mikä muu talonpojan syrjäammatti tahansa.—Kyllä siihen moni talo pyrkikin, mutta ei ne muut päässeet— se meidän vallesmanni on hyvä mies, ja kuvernööri määrää, mitä se esittää—se oli kiittänyt minua ja sanonut, että siinä se oikea kievarin isäntä onkin—mutta kyllä se onkin välistä voiteessa, kun meiltä virkamatkoilla käydessään lähtee.—On ne kulkevaiset aina hollimiesten mukana terveisiä laittaneet, että huonot on hevoset, ja äkäisimmät ovat panneet päiväkirjaankin, mutta vallesmanni on hyvä mies, kun kulkiessaan saa talvella kylmäänsä ryypyn ryypätä ja kesällä kuumaansa—Yksi puteli päivässä näin kuumalla omaan suuhunkin, ei se taloa hävitä—eikä kaksikaan putelia, kun muuten tarkasti elää——
Tätä tietä ne isännän ajatukset hiljalleen kävelevät, välistä noin seisahtuen, välistä matkaansa jatkaen, ja niin ne joutuvat sinne, mistä ensiksi lähtivätkin, että nimittäin kuuma on, ja sitten siihen, että hyvä on olla, eikä puutetta mitään ja viimeksi siihenkin, ettei yksi puteli olutta pahaa tee, eikä tee pahaa kaksikaan…
Ja taas isäntä nousee, vähän vaikeammin kuin äsken, menee ovesta ulos, pihan yli, ja siitä pihanpääkamarin ovesta sisään. Mutta hänen pihan yli mennessään muuan pääskyveitikka hänen päänsä päällitse hipaisee.
—Jo viep'! se huutaa ja lentää tallin ylisille—jo viep'!—ja silloin se jo lentää takaisin.
Vaan sill'aikaa, kun isäntä viipyy kamarissa, ei taaskaan mitäkään tapahdu, ei sitäkään, jota silloin, kun hän siellä äsken oli—se pääsky veitikkakin tuolla kaukana kylän päällä jo suikkelehtaa, toisia näkee ja toisia narraa.
Mutta kun isäntä taas kamaristaan tulee ja pihan yli kulkuansa suuntaa, silloin hänen korviinsa käypi tuolla kaukana ritiseväin kärrynpyöräin ääni…
Kyytiköhän siellä ajanee—saattaapa olla kyytikin—kaukana se vielä on, missä lie tuolla järven toisella puolen metsän takana.—
Kyyti se onkin, joka siellä hiljalleen ajaa, ja kuka sen tietää, mitä sen tulosta vielä tapahtuu, vaikka isäntä ei sitä ajattelekaan, että sen tulosta saattaisi mitään tapahtua.—Eikä hän nyt enää sitä muistakaan, että kuuli sieltä kärrynpyörien ritinän—hän painakse makuusijoilleen, pöyhöttää päänaluisen, laskee kätensä päänsä alle ja puhelee itseksensä:
—Ei se tule maksamaan, jos korittain ostaa, kuin enintään viisikolmatta penniä puteli, ja se ei ole paljon päivässä—maksaahan se sinukkakin sen—ja jos kaksikin kuumimpana päivänä juo, niin ei sitten sadepäivänä juo yhtään—maksaahan se sinukkakin sen, jos kaikki lukuun ottaa, lehmän ruuat ja hoidon ja piikain palkat ja kaikki.—Ja mikäpä sitten, jos olisikin vähän kalliimpaa—olutkauppa kuitenkin itsensä kannattaa eikä moni kyydillä ajava sitä kysymättä talosta lähde.— Viisikymmentä penniä putelilta, johan siitä kannattaa itsekin juoda.— Kunpa nyt taas kyytejä kulkisi—joutaisinhan minä tässä herroja rahteerailemaan—mikähän lienee se ajava, jonka kärryt siellä ritisi— mutta kovemminhan se kyyti ajaisi.—Oikein hyvä olisi, jos kyytejä tulisi, ei olisi pakko hevosta antaa, ja tottapahan odottaessaan jotain ikäviinsä joisivat—ja ehkä isännällekin tarjoisivat—tarjoo ne muutamat isännällekin.—Se Kuopion posti on toistakymmentä markkaa vielä velkaa—milloinhan maksanee?—Kylläpä nyt raukaisee … taitaa olla ukkonen ilmassa … kovinpa se nyt haukotuttaa… Onpa ne tuonne orsille heiniä ahtaneet—vaan sielläpä he … hyvästi … kuivavat…
Ja siihen isäntä sitten nukkuu eikä edes untakaan näe—ei minkäänlaista. Hän nukkuu koko mies sieluineen, ruumiineen ja hengittää raskaasti. Ja jok'ikinen ajatuksen kipinäkin sammuu.
Mutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet yhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu, silloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta… Hän on nyt viimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa siellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä käpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut…
Ja silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että se on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita tapahtuvaksi…
Sieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti tavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä kiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti käypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen huutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se murahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös—ja ylös hyppää nukkuva hollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin rähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä lumpeuksiin mennä.
Kovin on hollimies töperryksissä eikä tahdo maailmasta selville päästä, sillä aamiaisista asti on hän nukkunut sikeästi ja päivän painamana. Polvilleen hän nyt ensiksi hypähtää, katselee haraten ympärilleen, mutta kaikki hän näkee kuin kallellaan. Hänestä tuntuu, kuin aurinko joka puolelta häntä suoraan silmiin paistaisi, mutta kun hän sen kuitenkin saa selkänsä taa, niin maailmakin jo sitä mukaa alkaa käydä selvemmäksi. Hän jo tuntee ruumiissaan, että hän on talon pihalla huoneiden välissä ja sitten jo näkeekin, mikä talo se on, jonka pihalla hän on, ja viimein hän keksii kievaripylväänkin, joka tuolla aitan vieressä valkeapäisenä seisoo. Mutta sieltä aitan takaa näkyy vielä muutakin, vilkahtelee vähän väliä tuota Vahdin valkeata hännänpäätä ja kuuluu samaa melakkata, joka niin armottomasti nukkuvan korvaa särki. Vahti se sillä lailla vieraita vastaanottaa, eteenpäin hyökkää ja taapäin peräytyy, haukkuu koko sydämensä kyllyydestä, koska häntä, parhaallaan juuri rauhaan päässyttä, tuolla tavalla turhanpäiten häiritään.
Mutta koska se ei sen pahempaa ollutkaan, niin aikoo hollimies haukotellakin, ennenkuin ihan kokonaan seisoalleen nousee. Vaan silloinpa aitan takana jyrähtää, niin että pihamaakin jyrähtää, Vahdin haukuntakin vähäksi aikaa häviää kärryjen rätinään, ja pihaan pelmahtaa kyyti, laukalla laskien ja tomusta tupruten.
—Pois eestä, joka elää tahtoo!—se on iloisen kyytipojan tervehdys uniselle hollimiehelle, joka parahiksi ennättää hevosen jaloista syrjään hypätä.—Oletko sinä sydänmaakalainen vai mikä, kun et tiedä kyydin tieltä paeta—elä siinä leukojani levittele, vaan toimita hevosta!—Eikö hevosia saa vai mitä?
—Missä lie isäntä—en minä tiedä, saaneeko—ja hollimies nyt haukottelee äskeisenkin edestä ja ruopii korvallistaan, ruopii ensin yhtä, sitten toista…
—Olkaa hyvä ja etsikää isäntä ja käskekää hänen toimittaa hevonen— meillä olisi kiire,—sanovat herrat, joita on kaksi, toinen vanttera ja vahvan näköinen, toinen hennompi, ja sillä on matkalaukku kaulassaan ja silmälasit päässä.
—Kuuletko sinä, herroilla on kiire—jouduttakaa te hevonen yhtä pian valjaisiin, kuin minä oman riisun.—Vikkelä poika onkin jo päästänyt valjaista kovasti tuhuttavan hevosensa.
Hollimiehellä ei itse asiassa ole mitään herrain kiirettä vastaankaan, mutta sanoohan kuitenkin totuttuun tapaansa, että »kylläpähän tässä ennätetään, jahka joudutaan», ja menee pirttiin.
—Kyyti tuli, sanoo hän ja kopaisee isäntää jalkaan, mutta isäntä ei liikahdakaan.—Kyyti tuli—kuulkaa isäntä—tahtovat hevosta.—Ei se nouse.
—Ei se nouse, sanoo hän pihalla olevillekin ja ruopii korvallistaai!'
—Survaise kylkeen—tottapahan nousee.
—En minä—survaise itse.
Kyytipoika on urhoollisempi, vaikka on pienempi…
—Ylös isäntä—hoi!—Ja hän lyödä sätkäyttää ohjasperillään ihan isännän korvan juureen, niin että heiniä hänen silmilleen tuprahtaa, mutta isäntä ei herää vieläkään.
—Ylös isäntä—hoi!—mutta nyt se jo herää, sillä poikahylky on romahuttanut tupakkihakkurin kumoon aivan hänen päänsä pohjissa.
—Ku-ku? mi-mitä meteliä?—Typ—hyi!—mistä niitä heiniä—on suuhun—?
—Hevosta herroille ja parittain!—Poika tietää jo ennestään, että jos tässä talossa ei kahta hevosta heti aluksi tahdo, niin ei lopuksi saa yhtään.
—So—so—soh!—vähemmällä pitää olla—!—Mikä sinä olet, joka semmoista meteliä pidät—on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty.— Isäntä onkin jo noussut istumaan.
—Kyyti on kartanolla—herrat odottavat—hevosta aisoihin!—tuleeko vai ei?
—Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa—ja isäntä julmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta … Mutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän jaloilleen… Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että »heräähän se herrakin, kun suuta syyhyttää».
Se hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on sillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että ylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne. Ylioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne hevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä ei heitä tunne ylioppilaiksi—heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä— hän luulee, että »mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja».
Hän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla laiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.
—Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.
—Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen.—Täysi määrä kyytejä on jo mennyt tänä päivänä—kello kahdeltatoista saatte vaikka viisi?
—Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?
—Kaikki ne on kyydissä.—Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo sanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.
—Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan ylitse päätään kurkottaen.—Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu?— Ihan minusta kuuluu kuin ori—
—Suus' kiinni, poika—sinä ainainen räveltäjä—se on minun asiani eikä kenenkään muun, mitä minun tallissani—eikä oritta ole annettu ennenkään—
—Eikö vallesmannillekaan—?
Kyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole kuulevinaankaan.
—En anna, kun ei ole pakko antaa.
—No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun … minä vien nämä herrat vielä yhden välin—ei se ole ensi kerta, kun tämän talon hevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan.—
Ja poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.
—Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka—se on se hennompi herra, joka sen sanoo.—Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä—jos te olette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?
—Hollimieshän minä olen.
—Se on sekin jo osastaan vasta postia vienyt—eikä sen ole pakko toista kertaa lähteä, ehätti isäntä jo sanomaan.
—Vastako postia vienyt—No, sitten se hyvin saattaa nämäkin viedä— meidän postintuoja palasi täältä jo iltayöstä eikä se tuo mitenkään ole saattanut sitä vast'ikään täältä viedä, kun jo on päivä puolisissa— vaan se posti taitaakin tässä aina viroitella—
Kyytipojan pistos tuntui, sillä vaikka isäntä ei ole häntä kuulevinaan, niin hänen muotonsa kuitenkin käypi kovin happameksi, ja hän huomaa, että on paras olla pitemmältä kiistelemättä.—Kuka takaa tuon kyytipojan, jos se vielä valehtelee, että posti täällä juomassa viipyy.
—En minä kiellä—vie vain, mutta ei sinun ole pakko.
—Eihän se pakostakaan lie—
—Ehkä te nyt sitten kuitenkin lähdette meitä kyytiin?—
—Mene pois, niin ei tarvitse minun hevostani kiusata!
—Enpä häntä nyt oikein—on nyt niin helteisenlainen ilma.
—Ja nuo herrat ei näy hevosta säästävän—pojankin lama ihan vaahdossa kuohuu.—Se on isäntä, joka ei malta olla sekaantumatta.—Katsoppas tänne harjan alle—
—Kunhan ei omanne ennen lamoja olisi—koska ette niitä uskalla näyttääkään—
—Lähdettekö vai ette? sanoo se vantterampi herra hollimiehelle ja näyttää jo alkavan kiivastua.
Mutta heidän kyytipoikansa vetää hollimiehen syrjään ja sanoo hänelle jotakin korvaan. Ja se, mitä hän siinä sanoo, se on semmoista, jota kyytipoika, joka on saanut hyvät juomarahat, sanoo toiselle, silloin kun hän sillekin samaa toivoo, ja kun tahtoo herroilleen edeskinpäin hyvän kyydin toimittaa.
—No, jospa tuota sitten lähden—johan se ruuna on appeenkin syönyt.— Vaan minulla on vähän huononlaiset kärryt eikä niissä ole vieterejäkään.
—Eiköhän isäntä lainaisi kiessejään—nämä on yhtä hyviä herroja kuin vallesmannikin.—Se on se kyytipoika, joka vieläkin tahtoo herrojaan auttaa, mutta isäntä ei ole taas häntä kuulevinaankaan.
—Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on matkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen kärryjä—eikö teillä ole parempia?
—Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!
—Mitä?
—Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo vantterampi herroista.
—Mikäs näillä on hätänä—on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin tyytyneet—eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu—
—Eikö vallesmannillekaam?
—… ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä—ei sitä neljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.
—Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat ajopelit—olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin—
—Niinpä täriskää vieläkin—minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat ennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään maksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.
Mutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin pohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui kiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia katsoi häntä lujasti silmiin.
—Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut, mitä asetuksissa on määrätty?
—Enhän minä teitä——
—Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi jäänyt?
—Elkää, hyvä herra—enhän minä teitä toki—enkä ketään—heittäkää irti——
—Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte korvianne säästää—ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa olkapäästä ja survaisi hänet luotaan…
—Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen ja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle pihaa:
—Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä kuulette—lurjus!—ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä peräseinästä.
—On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.
—Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:
—Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!
—Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.
—Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella kapineitaan hollimiehen kärryihin.
Sillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin… Hän alkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita seminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan kirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin »ylioppilaita Helsingistä», niin katui jo käytöstään, sillä »ne ylioppilaat, aina ne hyvästi maksaa».—Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.
—Tuota—ne onkin nämä herrat ylioppilaita—minä luulin teitä vain koulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi—
—Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti tarkastellen.
—Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja sentähden minä tässä vähän, mutta—elähän aja, hollimies—pannaan ylioppilaille kiessit eteen—isäntä oli ottanut lakin päästään.
—Hävetkää toki!—Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai hyväsydämisyydestään.
—Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen. Mennessään viskasi toinen heistä—se, joka oli isäntää olkapäästä puristanut—heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.
—Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi—teidän kestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.
—Suur' kiitos—ja onnea matkalle!—Mutta antakaa tuolle isäntä parallekin edes kipurahoiksi muutama penni!
—Ne hän saa kantaa jälestäpäin—perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
Hollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan nurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.
—Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt kyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt rattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen.—Mitenkä te sillä lailla semmoisia herroja kohtelitte?
—Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa—eihän ne näkyneet olevan sen suurempia herroja kuin ylioppilaita—
—Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan—
—Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?
—Minkätähden minä en tiedä—vaikka kyllä ne höyliä miehiä siltä oli, vaikka ovat ylhäisiä—koko matkan kyselivät kaikenlaisia tämän puolen asioita.
—No, mitä herroja ne sitten olivat—sanoivatko nimensä?
—Minkä tähden ne ei sanoneet, vaikka minä en sitä pannut mieleeni— mutta sen minä tiedän, että kyllä niistä isäntä ehkä vielä kuulla saa— eikös se sanonut se, joka isäntää survasi, että perästä kuuluu?
—Kyllä se oli hyvä, että pian täältä tiehensä lähtivät ja pahasti sille kävisi, jos minä perään kysyisin—puristi ruoja kuin rautakouralla olkapäätäni—kävi sen harmiksi, kun ei oltu mieliksi.
—Eihän sitä kaikille mieliksikään—puhui kyytipojan veitikka, yhä vain rauhallisesti ohjasperiään selvitellen…—kylläpä nämä nyt on sotkeuksissa—Mutta niin se kuitenkin minun mielestäni olisi käypä, että jos antaa kiessinsä vallesmannille, niin pitäisi antaa kuvernöörin pojillekin—
—Kellekä kuvernöörin pojille—?
—Vaikkapa niillekin, jotka tästä äsken lähti.
—Elä!—oliko ne?—
—Olihan ne—ne oli meidän uuden kuvernöörin poikia…
—Meidän uuden kuvernöörin poikia?
—Joka sinne kuuluu aivan näinä päivinä vielä itsekin ajavan—nämä tulivat edeltä…
Nyt oli poika saanut ohjaksensa selville ja lähti ajamaan.
—Kuvernöörin poikia—ja minä kun en—! … ja isännästä näytti ihan, kuin olisi tuo valkopäinen kievaripylväs tuosta hänen aittansa nurkasta alkanut siirtyä naapurin portin pieleen…