Hän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai ponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se täytyi löytyä — Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi ja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti hävetä lapsen edessä.
"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan", sanoi hän vihdoin ja nousi.
"Siitä on vain vaivaa metsäherralle".
"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain."
Hänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän katseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.
"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan", selitti hän. "Elämä tunturien takana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa".
Neiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli ikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot, jotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika koetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot niin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa sijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton erämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.
"Istukaa, herra paroni", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi väkinäisesti.
"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin erämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä täältä lopuksi enää lähde ajamallakaan."
"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?"
"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta."
"Suurenmoista. Ettekä halua pois?"
Tähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: "En", tai: "En ole sitä ajatellut", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa, joka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan hänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:
"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani".
Taas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi koskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun kulkevan pimeän tien yli.
* * * * *
"Gyllenmarck, Gyllenmarck", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä mistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti Ingeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei päässyt.
"Rikollinen hän ei ainakaan ole", lopetti hän, "sillä silloin hän ei olisi kruunun palveluksessa".
Seuraavina päivinä alkoi Gyllenmarck järkevästi miettiä. Hänen täytyi todellakin ottaa asia oikein ajatellakseen, sillä hän oli antanut lupauksensa niin puolelle kuin toisellekin. Ja kun hän viikon oli asiaa harkinnut, oli hän myöskin tullut erääseen johtopäätökseen.
Hän kävi myöskin säännöllisesti sairastuvassa toisella puolella tietä. Oikeastaanhan siihen ei ollut mitään säällistä aihetta, mutta olihan hyvä pitää tyttöraukkaa reippaalla mielellä. Ja aina kun hän tuli sieltä kotiinsa, tunsi hän jollakin erinomaisella tavalla reipastuneensa ja virkistyneensä.
"Kyllä minä luulen, ettei tästä mitään vakavampaa tule", sanoi hän Lyylille. "Itse asiassa tämä juttu on hyvinkin helppo selvittää, kunhan vain saan sen verran aikaan. Ja se Kannanlahden yhtiökin on nyt kerta kaikkiaan sellainen syöjä…"
Kunhan maa paljastuu, niin hän käy arvostelemassa Niemelän metsän ja erottaa siitä viidentuhannen markan myytävän palstan tai miksei kuuden- tai seitsemäntuhannen, että mies saa käteisiä. Mutta nopea tässä täytyy olla, arvaamattoman nopea.
Muutamana päivänä, kun hän poistui sairaalasta, sanoi neiti Ingeborg:
"Herra paronilla on hyvin hyvä sydän".
Samassa hän kuitenkin tunsi olleensa liian rohkea, sillä hän punastui ja kävi noloksi ja toivoi, että olisi sanonut vain niinkuin ennenkin: "Hyvästi nyt ja tervetuloa huomenna kahdentoista tienoissa".
Constantin Gyllenmarck pysähtyi ja nolostui hänkin eikä hän voinut sille mitään, että hän tunsi sydämensä tykähtelevän. Mutta tunnustus oli niin yllättävä, ettei hän voinut mitään käden käänteessä vastata, ja seuraus oli se, että neiti Ingeborg tunsi vielä selvemmin olleensa tahditon ja tunkeileva ja päätti sen korjata.
"Suokaa anteeksi, herra paroni, mutta olen usein ajatellut teitä ja ihmetellyt, kuinka teiltä riittää aikaa… ajatella vieraiden ihmisten asioita…"
Ajatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten olen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen edessään tuossa veräjällä.
"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat silmäin edessä", vastasi hän viimein luonnollisesti, "tai sitten muistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat tänne tulleet."
X
Autiossa erämaassa, peninkulman päässä kirkolta, oli muuan vanha ja ränsistynyt, punertava rakennus, jota Gyllenmarck erämatkoillaan ei koskaan ollut sivuuttanut pysähtymättä sen luo hetkiseksi. Herra tiesi, mitä varten se siihen aikoinaan oli tehty, puron rannalle, vaaran juurelle; nykyisin sitä tukinuittajat joskus käyttivät tilapäisenä oleskelupaikkanaan, ja ehkäpä se alkuaankin oli sitä varten rakennettu.
Pääasia oli, että se toi Gyllenmarckin mieleen muistoja menneiltä ajoilta.
Se oli niinkuin joku vanha alppimylly, alppipuron rannalla, sellainen idyllinen, rauhaisa paikka, jollaisia toisinaan kuvaavat ne halpahintaiset väripainokuvat, joita kuljeskelevat kauppiaat myyskentelevät ympäri maatamme.
Tässä yltyi lirisevä puronen kohisevaksi könkääksi, ja tässä näytti korkea vaara millä hetkellä tahansa olevan valmis kaatumaan tuon ränsistyneen, punaisen rakennuksen päälle. Tässä vei kaitainen porras yli könkäänniskan, ja tällä portaalla viivähti Gyllenmarck ohikulkiessaan aina hetken tai pari ja ajatteli, että juuri tällainen porras oli jossakin lähellä Soiluaa, porras, jolla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran oli suudellut sitä tyttöä, jota rakasti nuoruutensa alkupäivinä. Sittemmin ei hän ollut tyttöä koskaan nähnyt, mutta tällä portaalla seisoessaan ajatteli hän häntä mielellään ja vaivatta, sillä se oli yksi niitä ainoita muistoja hänen kellanpunaisen nuoruutensa päiviltä, joka ei tuottanut hänelle vähintäkään tuskaa.
Aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli niitä hetkiä, jolloin kevät vaihtuu kesäksi, jolloin metsät ovat tuoreet ja tuoksuvat ja jolloin koivut komeilevat ensimmäisissä vaaleanvihreissä lehvissään. Päivä oli kuuma, mutta korkean kirkas, ja Gyllenmarck ajatteli sitä tyttöä, jota hän joskus, kolmattakymmentä vuotta sitten, oli suudellut Soiluan ruukin myllysillalla.
Portaalla seisoessaan huomasi hän olevansa matkalla.
Hän oli viimeinkin ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin Matti Niemelän asian suhteen, ja hänen oli nyt matkattava Krokforsin yhtiön pehtorin puheille, joka oleskeli Vuostimon metsässä tukinuittoa valvomassa, neljän peninkulman päässä kirkolta ja puustellista.
Hän oli lähtenyt tälle matkalle, koska heinäkuun kymmenes päivä läheni joka hetki, koska hän oli antanut Matti Niemelälle erään lupauksen ja koska hänen nyt oli toimittava, jos ylimalkaan aikoi jotakin toimia. Hän muisti Matti Niemelän nuoren, korkearintaisen ja terveverisen tyttären, sitten hän muisti Ingeborg Bonnin ja valkoisen nuoruutensa rakastetun ja lopuksi hän muisti, että lupaus on sentään aina lupaus, ja ellei hän sitä täyttäisi, ei hän kehtaisi kulkea kunnan sairastuvan ohitse.
Näin ajatteli Constantin Gyllenmarck, katsellen vaahtoavaa putousta, näin hän ajatteli, nojatessaan portaan kaidetta vasten, näin hän ajatteli, ja juuri silloin lähestyi vaalea nainen porrasta, mutt'ei uskaltanut tulla ylitse, koska porras oli liian kapea kahden sivuutettavaksi.
Gyllenmarck tunsi hänet, ja samassa hän myöskin tunsi jonkunlaista epävarmuutta sisässään. Hetkisen hänen täytyi katsella, ennenkuin voi mennä vastaankaan.
"Neiti Bonn", lausui hän, käydessään viimein vastaan, "teitä olisin kaikkein vähimmin täällä odottanut".
"Ja minä teitä, herra paroni. Te näytte rakastavan tätä paikkaa".
"Sille, joka on polttanut laivansa, hyvä neiti, ovat rakkaita kaikki paikat, jotka muistuttavat jostakin kauniista".
"Mitä ylimalkaan laivoihin tulee, herra paroni, voi niitä polttaa monella eri tavalla. Itsekukin voi joskus polttaa laivansa".
Constantin Gyllenmarck tunsi, että hänessä jotakin ailahti, ja hän katseli neiti Ingeborgia samanlaisessa valossa kuin silloin, kun papin poika teikkasi hänen edessään sairastuvan veräjän luona.
"Minä tulen sairaan luota", jatkoi neiti Ingeborg, aivan kuin ei olisi aikaisemmin puhunut mitään.
"Minä olen menossa Vuostimoon Krokfors-yhtiön pehtorin puheille", vastasi Gyllenmarck velvollisuudentuntoisesti.
"Kuljetteko tekin jonkun puheilla?"
"Täytyy joskus niin tapahtua. Ei kuitenkaan omissa asioissani."
"Sen arvaan. Teillä ei mahtane olla asioita juuri kenenkään kanssa, ellemme ota lukuun virka-asioita."
Metsäherra Gyllenmarckista tuntui omituiselta, että yksinäinen nainen istuutui ja alkoi haastella hänen kanssaan keskellä autiota erämaata. Hänen täytyi pitää seuraa ja hän koetti miettiä, mitä nyt sanoisi.
"Ettekö te pelkää ollenkaan, neiti Bonn?" kysyi hän.
"Ketä? Teitäkö, herra paroni?"
"Erämaassa itsessäänkin kerrotaan olevan jotakin peloittavaa. En kyllä sitä itse ole huomannut, mutta niin sanotaan."
"Voi ehkä olla sellaisen mielestä, joka ei siihen ole tottunut. Minä siinä en huomaa muuta kuin kaunista ja suurenmoista. Katsokaa auringon leikkiä tuolla jäätiköllä, tunturin rinteellä. Huomaatteko, herra paroni?"
Constantin Gyllenmarck tunsi, kuinka eräs nainen, jonka hän puolikolmatta kuukautta oli tuntenut nimeltä, painautui häntä niin lähelle, että ruumiin lämpö tuntui, ja osoitti jotakin pistettä kaukana etäisyydessä. Mutta hän ei tuntenut mitään halua vetäytyä pois. Päinvastoin hän tunsi, että jos se asia, jonka hän oli ottanut toimittaakseen, jäisi toimittamatta, niin tuo samainen nainen vetäytyisi mahdollisimman kauas hänestä.
"Noin, Constantin Gyllenmarck, katsokaa tuonne. Eikö se välkkyile aivan kuin hopeakuvastin?"
Mitäpä voi kuvastin, olkoon se vaikka hopeaa, vaikuttaa ihmiselämään. Mutta tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, jouduit auttamattomasti kiinni. Siinä sinä nyt istut, joku nainen, jonka nimi on Ingeborg Bonn, painautuu ruumiiseesi kiinni ja sanoo: "Näetkö, näetkö tuolla kaukana, siintävässä etäisyydessä?"
Ja tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, taas tartut kourin kiinni elämään. Sinä et näe mitään välkkyvää pistettä jossakin kaukana tunturin rinteellä, sinä tunnet eläväsi kaukaista tarua, jolloin eräs toinen nainen Soiluan ruukin sillalla sanoi: "Minä rakastan aina sinua". — Mutta tuo taru astuu nyt pitkin askelin lähemmäksi sinua, siintävä etäisyys, jota kolmisenkymmentä vuotta sitten sinulle näytettiin, tulee kädenulottuman päähän — ympärilläsi on vain autio erämaa, kohiseva putous ja sen reunalla punainen, ränsistynyt rakennus, — ojentaa sinulle kätensä sanoen: "Tässä minä nyt olen, Constantin Gyllenmarck".
Sinä olet sillä välin sivuuttanut keski-iän, sinä olet elänyt mukana, kaikki on sinulle vain joko muistoa tai erämaata, mutta sinä palaat takaisin siihen menneeseen ja sitten nykyisyyteen ja sinä vaikenet.
Mutta se toinen, joka istuu rinnallasi — hänen ruumiissaan virtailee veri vielä nuorena ja lämpimänä, sinä et usko enää itseäsi, vaan hän uskaltaa uskoa vielä tulevaisuuteenkin ja katselee sinua kuin jotakin korkeaa ja luoksepääsemätöntä. Hänellä on erinäiset luulot sinusta, luulot, joista sinullakin on aavistusta, vaikk'ei käsitystä niiden laajuudesta.
Tällöin tuntee Constantin Gyllenmarck, vapaaherra, itsensä saamattomaksi ja neuvottomaksi. Hän koettaa katsella, mutta ei huomaa mitään välkkyvää pistettä kaukana etäisyydessä, hän kuulee vain putouksen kumean kohinan edessään, puitten humisevan ja lintujen iloisesti livertelevän ympärillään. Ja samalla kuin hänen silmänsä hakee kimaltelevaa pistettä, tuntee hän, että kaikki, mikä on mennyt, tulee pika-askelin lähemmäksi, kunnes tuntuu siltä, kuin eräitä vuosikymmeniä ei olisi ollutkaan ja tämä kaikki olisi suoranaista jatkoa sille, mitä joskus oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.
Hän luo ohimenevän katseen vieressään istuvaan naiseen, jonka vaaleat kasvot näyttävät sulautuvan valoon ja kevääseen, tuntee, että hänen kätensä lepää hänen kädessään, eikä kumpikaan tahdo niitä erottaa. Hänen silmänsä etsii edelleenkin kaukaisen tunturin rinteellä kimaltelevaa pistettä, ja kun hän sen löytää, puristaa hän vaistomaisesti kädessään olevaa pientä ja valkoista kättä.
"Nyt minä näen sen…"
Toinen on nähtävästi jo unohtanut välkkyilevän pisteen ja ajattelee muuta. Hän vastaa vain kädenpuristukseen, ja ohimenevä tuskansekainen hymy karehti hänen suupielessään.
Mutta Constantin Gyllenmarckissa herää jotakin, joka jo on kauan aikaa yrittänyt nostella päätänsä, vaikk'ei ole jaksanut. Se herää äkkiä suurena ja väkevänä, veri alkaa kiihkeänä virtailla hänen suonissaan, ja hän tuntee itsessään tarmoa ja voimaa.
"Ingeborg Bonn", sanoo hän äkkiä, "minä rakastan teitä".
Tähän ei hän tarvinnut pienintäkään ponnistusta, se tuli niinkuin pakosta.
Nainen ei vastannut mitään. Hänen suupielensä värähti, ja hän pusersi hiukan lujemmin Gyllenmarckin kättä, mutta sanaakaan hän ei vastannut.
"Tämä voi tuntua teistä jonkun verran hullulta, neiti Bonn", jatkoi
Gyllenmarck, "mutta niin asia kuitenkin on".
Neiti Ingeborg ei vieläkään vastannut mitään, hän nojasi vain metsäherran olkapäätä vasten ja piti hänen kädestään, ja Constantin Gyllenmarck tunsi itsensä väkeväksi ja vahvaksi hänen rinnallaan.
Hän uskalsi repiä auki arpeutuneet haavat ja avata sydämensä ja hän teki sen lääkärin taitavuudella, yksityiskohtaisesti ja johdonmukaisesti, alkaen lapsuutensa ensimmäisestä muistosta ja päättäen siihen hetkeen asti, jota nyt eli. Hänelle tuotti melkein nautintoa viivähtää tuskallisissa kokemuksissa, saadakseen verrata niitä kuluvaan hetkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi ollut välttämätöntä nykyisyyden saavuttamiseksi.
Neiti Ingeborg kuunteli, luomatta hetkeksikään katsettaan pois hänestä, kuunteli ja sormieli hänen takkinsa lievettä, ja kun Gyllenmarck oli lopettanut, sanoi hän ainoastaan:
"Jotakin tuollaista olen aavistanut ja minä olen säälinyt sinua niin… niin…"
Hänen silmänurkkiinsa nousivat kyyneleet, ja hän kätki päänsä Gyllenmarckin povelle. Kuinka hän olisi voinut muuta kuin rakastaa metsäherra Gyllenmarckia, sitähän hän oli tehnyt siitä asti, kun Gyllenmarck ensi kerran oli jalallaan astunut sairastuvan oven sisäpuolelle.
Mutta tämä kaikkihan oli, niinkuin jo oli puhe, suoranaista jatkoa sille, joka hyvin kauan aikaa sitten oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.
XI
Kun Gyllenmarck istui vastapäätä Krokforsin yhtiön pehtoria, ajatteli hän enemmän Ingeborg Bonnia kuin itseään tai Matti Niemelää.
"Minun täytyy onnistua", ajatteli hän ja hän oli varma siitä, että onnistuisi.
Krokforsin yhtiön pehtori oli Suomessa syntynyt ja jätkästä ylennyt pehtoriksi. Sellaisten henkilöiden kanssa Gyllenmarck seurusteli vielä suuremmalla vastenmielisyydellä kuin muitten, mutta tällä kertaa se ei tuottanut hänelle sanottavia vaikeuksia.
Pehtori hämmästyi, saadessaan vieraakseen Constantin Gyllenmarckin tukkikämpän herraskamariin. Ruuanjätteet korjattiin syrjään, enimmän rasvoittuneet paperit pantiin toisten alle, mutta spriipullo jätettiin tahallaan pöydälle. Kuka tiesi, mitä metsäherralla oli asiaa, ehkä hakkuussa oli sattunut joku virhe. Täytyi olla varovainen. Ja pehtori pakotti leveän naamansa hymyilemään, työnsi itse esille jakkaran istuttavaksi ja komensi kokin hakemaan lähteestä vettä ja keittämään kahvia.
Seinän takaa kuului tukkilaisten hanurin kilkutus sekaantuneena lauluun ja puheensorinaan, mutta pehtori kävi itse kieltämässä. Hänellä oli kirkonkylän metsäherra asioilla, ja se, joka ei kyennyt pitämään kitaansa kiinni, saisi huomenna lopputilinsä ja lähteä laputtamaan. Sellainen on kuri Kannanlahti-yhtiössä ja sellainen on myös Krokforsin yhtiössä, sen sai jätkäjoukko uskoa.
Sitten pehtori palasi taas herraskamariin ja valitti, ettei aikaisemmin tiennyt metsäherran tulosta.
"Täällä ei saa järjestystä millään", valitti hän, "mutt'ei käy ajaminen miehiä poiskaan".
Gyllenmarck ymmärsi sen hyvin — tällä kertaa. Antaa miesten olla vain, heillä nyt on kerta kaikkiaan omat tapansa.
Pehtori höristi korviaan. Tällainen oli outoa puhetta Gyllenmarckin suusta, mikäli hän oli kuullut. Parasta on olla varuillaan, ehkäpä metsäherralla oli asiaa, josta saattoi hyötyä.
Nyt se sitten laukesi.
"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa, minä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan."
Pehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että Gyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai ellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä hänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa metsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön toimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä kauppatilaisuuksia tiedustelemassa.
Herra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin odottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin oli tällä kertaa herra — metsäherrankin silmissä ja että metsäherra saattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla riippuvainen.
"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon", sanoi hän, kun tarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan oli saanut hänen mielestään odottaa.
Gylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka sinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä oli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin salaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään, maahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä ihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti Ingeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä ja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita hakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan Matti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen ajatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja "Ison" merkilliseen ja kuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava taistelunhimo ja hän päätti voittaa.
Gyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli ilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.
Itse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää vastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa olevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä Gyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen hyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa pysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.
Mutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan, vaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. — Kuitenkin, kun hän muisti, se kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan sanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi kertomus "Ison" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän itsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.
Spriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä saattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.
"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty", sanoi Gyllenmarck. "Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte hallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn".
Pehtori joutui hämilleen.
"Tuota noin… ei sitä niin paljon ole, etteikö lisääkin voisi ostaa ensi vuotta varten", virkahti hän, väänsi sitten punakat kasvonsa nauruun ja jatkoi, avaten pullonsa: "Metsäherra soisi nyt anteeksi, tässä on vähän suunavausta, kun ei se kahvikaan näy joutuvan."
"Perkelettäkö siellä koko päivä kuhnaillaan yhden ainoan kahvipannun kanssa?" huusi hän sitten puita hakkaavalle miehelle rientäen ovelle.
Mies, joka oli samalla kertaa pehtorin ja muiden pomojen kokki ja naistenhankkija, murahti vastaan jonkun äreähkän, solvaisevan lauseen, josta kamariin kuului ainoastaan "hirvas" ja "pukki", ja meni hämmentämään kepin nokassa nuotiolla kiehuvaa pannua.
"Kirota niille pitää", sanoi pehtori sitten anteeksi pyytäen
Gyllenmarckille, "eivät ne muuten vääjää senttiäkään".
Sitten hän taas heittäytyi tyyneksi ja asialliseksi, kaasi laseihin, kilisti, ryyppäsi ja ähkäsi asianmukaisesti, jonka jälkeen hän oli taas valmis käymään pääasiaan.
"Niin… tuota… suurestako summasta tässä olisi kysymys?" kysyi hän.
"Kyseessä on vain lähemmä parituhatta runkoa, seitsemäntuhattaviisisataa markkaa."
"On se tavallinen hinta".
"Kaataminen ja veto eivät maksa juuri mitään. Puut kaatuvat melkein jokeen. Kai tiedätte Niemelän kotipalstan?"
"Kyllä minä sen tunnen".
Pehtori näytti saavan enemmän vilkkautta itseensä, kun hän sitten kysyi: "Mutta eikö se jo ole myyty Kannanlahdelle?"
"Ei sitä myyty ole, mutta talo on kyllä kiinnitetty velasta.
Aioinkin ottaa rahat omiin nimiini, kunnes Niemelä saa maksetuksi
Kannanlahden. Ymmärrättekö? En voi kernaasti muuten myydä
kiinnitettyä tavaraa."
"Niin vain… niinpä kyllä… eihän se muuten…"
Sitten pehtori taas vaikeni ja kaatoi laseihin. Nyt olisi hyvä tilaisuus saada ahdistetulta mieheltä metsää halvalla ja itselleen pieni provisioni, mutta tuo mies oli asiamiehekseen valinnut Constantin Gyllenmarckin. Herra pehtori punnitsi, kumpi maksoi enemmän, provisioni vaiko Gyllenmarckin suosio, hän vilkaisi alta kulmain Gyllenmarckia, ja viimein oli hänen päätöksensä valmis.
"Kun minä oikein ajattelen", sanoi hän, "niin taitaa se kauppa sittenkin kannattaa. Kyllä minä tiedän metsäherran, ettette te turhia… Rehellinen ja rehti mies ja parempi ammattimies kuin minä sitäpaitsi. Ette te halua minua pettää… Pitäisikö olla rahaa etukäteen ja miten paljon?"
Gyllenmarckista tuntui, kuin joku olisi voimakkaasti ravistanut häntä olkapäästä: "Herää sinä, joka makaat."
Näinkö yksinkertainen asia se olikin? Matti Niemelä oli pelastettu ja sen oli tehnyt hän, Constantin Gyllenmarck. Näinkö yksinkertaista se olikin: kävellä tänne vain, puhua vähän, saada rahat. Eikö se maailma sittenkään ollut tämän ilkeämpi? Täynnä vain jyrkkyyttä, afääriä ja asiallisuutta, niin yhdessä kuin toisessakin seikassa. — Ingeborg Bonn! Näin yksinkertainen asia se oli. Kannanlahti-yhtiö! Sinä olet hävinnyt, sinun arvovaltasi on mennyt tähän asiaan nähden.
Gyllenmarck vilkaisi kalenteriaan. Kesäkuun kahdestoista — neljä viikkoa. Ja tuossa, höyläämättömistä ja maalaamattomista laudoista kyhätyn pöydän toisella puolella, avatun spriiputelin takana, istui mies, joka tarjosi rahat. No, Matti Niemelä, itsekin olisit tämän asian voinut toimittaa, mutta jotakin sinulta puuttui. Käsiksi nyt vain, käsiksi!
"Ei kai kuusituhattaviisisataa ole liian paljon, minun ymmärtääkseni".
"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin."
Höyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä tunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti ja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se kyllä kannatti.
"Onko lakkaa?"
Pehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck vahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin pöydän yli.
"Oikein se on, aivan oikein", mutisi pehtori, siristäen silmiään.
"Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä."
"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna."
"Hm! Niin näkyy. Vaakuna… aivan niin. Tuota… mikä vaakuna se oikein on?"
Gyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää, että se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.
Nyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi.
Vapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun — ja
Soilua poissa.
Gyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen kylmästi ja harkiten laskevan rahoja.
Soilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden seikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha, ja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet — jos niin saa sanoa huonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä afääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin, totisesti — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä.
Siellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän merkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon ja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän epäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja hänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin tuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti. Herra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske kuuttatuhattaviittäsataa markkaa.
"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja", kuuli hän kuin jostakin kaukaa.
"Niin, eipä tässä"… vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti.
"Laskekaa te vain rauhassa".
Pehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin ylhäältä ja korkealta.
Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin sillekin. Jo "Ison" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun kymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt, todellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja hänen tyttärensä.
Herätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne pöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina eräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin sisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi ja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän kohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko joukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea ne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu kenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot afäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei silloin ollut rikkaaksi mieheksi.
Mutta, siitä huolimatta, — ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä, ja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja kauneuteen sulautuva.
Kas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana Soiluan ruukin sillalla.
Miksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain — niin — jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti, hän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia muita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä korkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua seinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.
"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein."
"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota… noin… meiltä ei kylläkään kukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra metsänhoitajaan."
Tietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki luottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun hän tarkemmin katseli pehtoria.
Hänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja kuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen, vieläpä hyvin suuren palveluksen.
"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa kirkolle".
Gyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori painoi sen visusti mieleensä.
* * * * *
Käki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on yö, mutta on valoisaa ja hiljaista.
Tyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina seisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi kuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä kulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen huokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa: iloissaankin se huokailee ja sykähtelee.
Ja tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin nousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle, milloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä reunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat tottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin Gyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka tulevat pelastamaan Matti Niemelän.
Asia on siis hänen puolestaan loppuunsuoritettu, lyhyesti ja päättäväisesti, lukuunottamatta erinäisiä pieniä seikkoja, jotka kenties vielä olivat jäljellä.
Tulisivatko Matti Niemelä ja Kannanlahti-yhtiö ja Ingeborg Bonn tästedes nyt olemaan asioita, jotka ovat menneet?
Hän kiipesi lähimmälle vaaralle, jolle polku vei, tahtoipa hän tai oli tahtomatta.
Tunturit siinsivät kuin sinisessä usvassa ja niiden lomissa häämöttivät mustat joki-uomat. Väkisinkin häneen taas meni ajatus suunnattomista käsivarsista, joissa nuo pienet joet muodostivat jonkunlaiset sormet, ja hänen mieleensä muistui se puolinainen lupaus, jonka hän oli antanut Matti Niemelälle kymmenisen kuukautta taaksepäin.
Kymmenisen kuukautta! Nyt tuo aika tuntui suunnattomalta ajanjaksolta, täynnä tapauksia ja vaiheita.
Epäilemättä hänessä oli tapahtunut joku muutos. Sen alkukohta oli Matti Niemelälle annetussa lupauksessa, se oli kehittynyt syyskäräjien aikana, kohtaus Niemelässä oli antanut sille jonkunlaisen sysäyksen, ja Erik Wegenerin ja "Ison" pikaiset käynnit olivat sitä sysäystä tukeneet. Tällä kertaa hän osasi tyynesti eritellä sisimpänsä ja katsella itseään kuin syrjästä: tällainen minä olen ollut ja tässä minä nyt kuljen taskussani erään minulle oikeastaan yhdentekevän miehen kohtalo.
"Joko tulet itserakkaaksi, Constantin Gyllenmarck. Ihminen on tuo yhdentekevä mies niinkuin sinäkin, ja kenties joku aikoinaan on kulkenut sinunkin kohtalosi vasemmassa povitaskussaan!"
Tämä välihuomautus ei oikeastaan häirinnyt Gyllenmarckia. Hän ajatteli vain loogillisesti ja tyynesti:
"Niin, ihmisiäpä tosiaankin olemme kaikin. Sellaisia heikkoja ja vajavaisia ja riippuvaisia kappaleita…"
Sitten hän taas yltyi ajattelemaan, miks'ei se, joka oli tullut joka kevät, ollut tullutkaan viime keväänä, miks'ei se jäänyt häntä seuraamaan ja säestämään hänen toimiaan. Syytä siihen ei hän osannut asiallisesti harkiten keksiä. Hänessä oli tapahtunut joku prosessi, hän oli ollut sen alaisena tahtomattaan tai vain itse tietämättään tahtoen, ja tämä prosessi johtui siitä, että hän oli päättänyt tehdä jotakin sen asemesta, että siihen asti oli vain ylimalkaan ollut olemassa.
Hän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei tuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin liiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget Kandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen muita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille, elleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.
Ingeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja vaiheita. Tätä asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja harkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen tähtäävää.
Hän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan ruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että hän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän kymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.
Vanha muisto Soiluan ruukin sillalta — se oli nyt vanha, hyvin hämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt se muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin kuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi kirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.
XII
Tukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.
Muutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset saapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma lisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa majaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari oli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja jätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.
Niin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa, asettuneet asumaan ja sillä hyvä.
Tästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo niinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.
Käräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä olivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.
Ei tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun otti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden korkojen maksamisen myöhemmäksi.
"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan", kuiskasi joskus joku ääni hänen sisässään.
Olisihan sekin joku nautinto — nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen ojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin muistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: "Armahda meitä, Matti Niemelä!"
Siinä olisi sitten sovinto kaikesta…
Matti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista nautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa, mutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa. Valjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta saattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa — ja miks'ei vähän ylemmäksikin —, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.
"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä luuta kuin suden selkä… Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon… ovat saattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua… Kyllä sen asian jotenkin selvität… Kaukaisessa kiveliössä ei ole katselijoita… Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti… Sadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten mainitaan…"
Herra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa, seitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat riittäisi sitä korvaamaan…
Ja Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki kuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi viattomaan perheeseensä.
Yhtä turhaa!
Kenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan "tähän hätään" kotosalla.
Aina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin. Olihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: "Ei sinun isääsi niin vaan ajeta pois…" Tai jotakin siihen tapaan.
Mutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin, niin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut.
"Jos metsäherra pettää", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja kun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, "jos Gyllenmarck pettää, silloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä".
Hänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin itkuun.
"Ei se vinkumalla parane", ärähti Matti Niemelä.
Samalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:
"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu, ja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja itseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä".
Vaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää tyyntyneeltä.
"Ei sinusta ole, Matti…", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken. Sillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut "mihinkään", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.
Pirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa leijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä askareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua, naurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä muuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat saapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.
Toisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä, huomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut tuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi puolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa sen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana meni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään joukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes olisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne kamariin, sanoisi: "Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän sassiin!" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että vain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.
Eräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti itselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa. Maanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin ilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan pihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja alkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.
"Jumal'aut sentään!"
Matti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen viittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä niinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin luontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa rähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat krateeraamassa!
"Mitä miehiä te olette?" huusi hän ehdittyään aidan viereen.
"Kannanlahti-yhtiön ollaan", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.
"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!"
"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla ollaan."
"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on.
Lähdettekö sieltä — vai…?"
"Usutanko koiran kimppuun", jatkoi toinen miehistä nauraen.
Matin luonto ei sietänyt enempää hävyttömyyttä. Vihaisesti hän hyppäsi yli aidan ja katkasi seipään aseekseen hypätessään.
"No, saatana! Ymmärrätkö puhetta?"
Vaahto pursusi hänen suupielistään ja seiväs tärähti yhtiön miehen olkapäähän, ennenkuin tämä oikein oli oivaltanut asiaa täydeksi todeksikaan. Makaa nyt siinä, sen… Hän kohotti aseensa toiseen, perusteellisempaan ja paremmin tähdättyyn iskuun, hän nautti jo edeltäpäin, ennenkuin ehti iskun antaakaan, sen tuloksista, mutta lyödyn toveri oli pitänyt varansa ja kun Matti juuri oli aikeensa toteuttamaisillan, kirskahti lyönti häneen omaan pääkuoreensa, niin että hän siihen paikkaan tupertui.
* * * * *
Tällaisina saapuivat tiedot Gyllenmarckin puustelliin.
Hän ei tällä kertaa ruvennut aprikoimaan ja miettimään. Hän toimitti vain sanan neljälle lähimmälle metsänvartijalleen, että he huomenna tulisivat hänen luokseen puustelliin. Pyssyt muassa.
He olivat suurikokoisia, pelottomia miehiä, Gyllenmarckin metsänvartijat, miehiä, jotka olivat ikänsä viettäneet keskellä koskematonta luontoa ja tottuneet avoimin silmin käymään niin metsän petoja kuin kaksijalkaisiakin vastaan, jos niin tarvittiin. He osasivat ampua linnun lennosta, ja kolmenkymmenen sylen päästä ampuivat he karhua silmään. Ja he tulivat ja toivat pyssynsä muassaan.
Näiden seurassa saapui Gyllenmarck keskiviikko-iltana myöhään Niemelään, tervehti ohimennessään emäntää, joka oli pudottaa maitokiulun maahan hämmästyksestä, potkasi portailla vetelehtivän sutkin kintut syrjään ja huomaamatta Mattia, joka istui ikkunan ääressä sidotuin päin, astui suoraan kamarihuoneisiin.
Kortinlyönti kamarissa taukosi, kun Gyllenmarck seuralaisineen astui sisään, ja huoneessa alkoi vallita kolea, pahaaennustava äänettömyys. Tukkiherrat silmäilivät neuvottomina vuoroin toisiaan, vuoroin tulijoita, tietämättöminä siitä, kuka keskustelun aloittaisi ja miten sen aloittaisi.
"Eiköhän ole parasta, että herrat ja herrojen tuolla pirtissä oleva joukkokunta alkaa kiiruusti koota tavaroitaan ja vetäytyä tästä talosta muualle! Ymmärtääkseni olette täällä jo liiankin kauan pakkovierailleet."
Syrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea hillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli uhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.
Tukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti koota kortteja pöydältä.
"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun", jatkoi Gyllenmarck tyynemmin kuin olisi osannut odottaa, "sen verran täytyy sentään suoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette."
Herrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä vihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa tunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää", lausui viimein vanhin heistä ponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana, "herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on kuin toinen isäntä".
"Kuka se sitten olisi?"
"Yhtiö".
"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä isännöimään muuttaisi?"
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?"
"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi se ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka tällä hetkellä, jos tahdotaan."
"Ei se siltä ole näyttänyt…"
Pomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi voitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta metsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön suurinta pomoa.
Mutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen arvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli muutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.
"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat, niin antakaa tänne se", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon pöydälle. "Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo kymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla pirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran, että tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa, mikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan kuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!"
Sanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä noustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat ahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi viimein laskea sitä.
"Tuota noin", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, "sitä velkakirjaa ei ole täällä… se on Peuraniemen metsäkonttorissa…"
Sitten hän taas kokosi rohkeutensa.
"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?" sanoi hän. "Emme me ilmaiseksi täällä ole."
"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi antako minun sitä toistaa."
"Niin, mutta…"
Siinä nyt seisoivat kaikkivoivan yhtiön palvelijat, siinä he seisoivat, ruveten neuvottomina kokoilemaan tavaroitaan. He tajusivat sisimmässään, että hän, joka pitemmittä mutkitta oli | juoksuttanut yhtiön ylimmäistä pomoa, oli mies saamaan heidätkin liikkeelle, eikä auttanut muu kuin mukautua ja odottaa parempaa päivää. Tästä tultaisiin puhumaan kylissä, puustelleissa, taloissa ja torpissa, puhuttaisiin nautinnolla ja naureskellen, mutta silti ei ollut vielä Kannanlahti-yhtiö herennyt olemasta. Ja he kokosivat omuuksiansa hitaasti ja vaivalloisesti, veivät sanan pirtissä majailevalle joukkiolle, joka itseksensä turisten nousi jaloilleen, rahat helisivät, kun laskuja maksettiin, ja kun toiselle kymmenelle minuutille oli päästy, lappautui ovesta ulkosalle kymmeniä miehiä käsittävä, rähisevä ja kiroileva miesjoukko.
Mutta Constantin Gyllenmarck seisoi porstuassa katsellen poistuvaa miesjoukkoa, eikä värekään hänen kasvoissaan osottanut voitonriemua enemmän kuin suruakaan.
XIII
Tukkilaisten mentyä tuntui, kuin olisi Matti Niemelän pirttiin tullut suuri sunnuntairauha.
Oli kuin pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vihdoinkin olisi saavutettu hyvinansaittu lepohetki, jolloin työn tulokset ovat melkein kuin kosketettavissa ja jolloin tarvitaan vain lyhyt, ratkaiseva loppuponnistus ja kaikki on valmista.
Pirtissä vallitsi hiljaisuus. Arkiset askareet olivat tauonneet, puoliyö oli käsissä, mutta kukaan ei ajatellut levolle menemistä. Oli tapahtunut jotakin niin ennenkuulumatonta, että oli pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, kuinka se oli ollut mahdollista.
Ainoa, joka talon asujamista näytti olevan tapausten tasalla, oli Lyyli, hän, jolla oli omat korkeat ajatuksensa Constantin Gyllenmarckista.
Hänen huulillaan väikkyi hymy, sellainen itsetiedoton hymy, jota ei ole muiden nähtäväksi tarkoitettukaan; hänen katseensa lensi vuoroin isään ja äitiin, vuoroin metsäherraan, ja se näytti sanovan:
"Katsokaa, enkö sittenkin ollut oikeassa!"
Sitä ei kukaan oikeastaan ollut epäillytkään. Mutta Gyllenmarckin toimenpiteet olivat niin eriskummallisia, ettei tavallinen, yksinkertainen maalaisjärki kyennyt niitä tajuamaan. Ja kun Lyyli, joka oli seurannut oven takaa Gyllenmarckin keskustelua tukkiherrain kanssa, oli juossut pirttiin ja kuiskannut vanhemmilleen: "Nyt hän pani rahat pöydälle ja käski niiden lähteä", oli molemmilla vanhemmilla jo kauan aikaa ollut kaukainen tajunta, että jotakin sellaista tulisi tapahtumaan, mutta tämän mielikuvan toteutumisen mahdollisuutta he eivät kaikesta huolimatta olleet jaksaneet uskoa. Kun se nyt kuitenkin tapahtui, eivät he voineet muuta kuin vastata yksikantaan: "Vai niin", tai: "Niinhän pitikin käydä", ja sitten vaipua tylsään nautintoatuottavaan rauhaan, sillä he olivat molemmat loppuun asti piinautuneet.
Nyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta ruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon, ruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan kaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja. Auringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään toimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa. Virratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää kuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa, leppoisaa ja lohduttavaa.
Niemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet rehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta ja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän kiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.
"Ottakaa, metsäherra… ja miehet myöskin…"
Kehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja ponnistusta.
Sitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka välttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä pidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja asiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta. Gyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka ei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.
"Se velka", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, "on nyt järjestetty".
Ja kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:
"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut mitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut, arvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta. Ymmärrätkö?"
Matti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä nousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä hän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen lapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.
"Te olette ollut minulle niin hyvä", sanoo hän värähtävin äänin, "etten minä tiedä, miten minä oikein…"
Hän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä on vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan valloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja nöyremmäksi.
"En minä tiedä", sopertaa hän, "miten minä metsäherralle oikein… kiitollisuuttani…"
"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin Peuraniemelle", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, "ja pidä vasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat markkaa, kunhan metsä on arvosteltu".
"Kyllä minä… huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä…!"
"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten kynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta muustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta, kyllä se kannattaa."
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle. Mutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin suunnitelmia ja laskelmia.
Gyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä ja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja hoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin kodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä etenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän taas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan hallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa, paljoa muutakin.
"Minun täytyy nähdä se mies", päätti hän itsekseen, "nähdä ja puhua hänen kanssaan".
Yksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.
Mutta juuri, kun hän tätä mietti, aukeni ovi hiljaa.
"Mitä nyt?"
Tulija oli vain Lyyli. Hän oli tullut kiittämään metsäherraa.
Metsäherra sai suoda anteeksi, mutta hän ei voinut muuta tehdä.
Gyllenmarckin valtasi lämmin, hurmaava tunne ja hän olisi sulkenut syliinsä tytön, ellei se olisi ollut sopimatonta. Hän ei voinut sille mitään, että hänkin tunsi kyyneleen silmänurkassaan ja itsensä aiheettoman tunteelliseksi ja herkäksi.
"No, mitäs siinä! Menehän nyt vain nukkumaan, Lyyli!"
Mikä tässä elämässä oikeastaan oli?
Tulevaisuus katseli häntä kirkkaana ja säteilevänä ja siellä kaukana kirkolla makasi yksi valkoisten uudinten takana ja ajatteli vain häntä, yksinomaan häntä, Constantin Gyllenmarckia.
Jumalani, kuinka osaan olla Sinulle kyllin kiitollinen!
XIV
Yhtiön metsäkonttorissa Peuraniemellä ei tietystikään otettu vastaan Matti Niemelän rahoja. Se, jolla Niemelän asia oli hoidettavana, ei ollut tavattavissa, velkakirjaa ei ollut käsillä — minkäpä sille voi! Itsekunkin olisi paras hoitaa asiansa aikoinaan. Ja Matti Niemelä oli yksinkertainen, asioita tuntematon mies, — hän palasi takaisin ja päätti odottaa käräjiä. Kerkiääpähän siellä maksaa, kun rahat ovat käsillä kerran.
Constantin Gyllenmarck ei tyytynyt tähän, hän päätti itse lähteä liikkeelle. Siitä koituisi hänelle paljon vaivaa, mutta matka oli vaivojen arvoinen.
* * * * *
Hänen sydämensä tykki tavallista nopeammin, ja hänen täytyi tarttua kupariseen kaidepuuhun ja pysähtyä hetkeksi rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiaan, kun hän nousi Kannanlahti-yhtiön pääkonttorin leveitä portaita ylös.
Tuskin ainoakaan pää nousi pöydästä tai pulpetista, kun hän astui sisään. Noille herroille, jotka ahersivat paperiensa ääressä, näytti hän merkitsevän samaa kuin tyhjä. Salissa kuului vain paperien kahina, kynien rapina, kirjoituskoneiden nakutus, silloin tällöin joku puoliääneen tehty kysymys tai puhelimen lyhyt, hätäinen kilahdus. Jokainen teki työtä, kuin olisi kuluva päivä viimeinen, mahdollinen työpäivä, ja hänellä oli kyllin aikaa seisoa ja tarkastella kaikkia yhteisesti ja kutakin erikseen ja miettiä, mikä minkin kannustin työhön oli tai oliko se vain tylsää, koneellista raatamista leivän edestä.
"Vuorineuvos Borgmania?"
Muuan juopohkon näköinen, kaljupäinen mies oli viimein kiinnittänyt häneen armollisen huomionsa, mutta kuullessaan, ketä Gyllenmarck tahtoi tavata, rupesi hän kynällään raapimaan takaraivoaan ja kääntyi lähimmän toverinsa puoleen.
"Månne bergsrådet har kommit ren?"
Saatuaan myöntävän päännyökkäyksen vastaukseksi, kääntyi hän taas
Gyllenmarckin puoleen:
"Saisinko tietää nimen?"
"Vapaaherra Gyllenmarck".
"Kiitos. Tehkää hyvin!"
Kohteliaammin kuin häneltä olisi osannut odottaa, avasi kaljupäinen mies väliaitauksen ovea ja laski Gyllenmarckin sisäpuolelle.
"Tehkää hyvin ja seuratkaa!"
Monien samanlaisten huoneiden läpi kuljettua päädyttiin viimein pieneen odotushuoneen tapaiseen.
"Istukaa, olkaa hyvä! Minä käyn ilmoittamassa."
Ja melkein turvaavasti nyökäten tuo samainen mies katosi tammioven sisäpuolelle, palaten melkein paikalla takaisin.
"Herra vuorineuvos pyytää odottamaan hetkisen".
Gyllenmarckilla oli aikaa katsella ympärilleen. Ulkona oli tukahduttavan kuuma, mutta täällä oli varjoisaa ja rauhallista. Ainoa ääni, mikä tänne ehätti, oli taukoamaton jalankopse asfalttikäytävältä ja kirjoituskoneiden kaukainen, vaisu nakutus. Ikkunoiden markiisit olivat alaslasketut, eikä ainoakaan auringonsäde heijastunut korkeaselkäisiltä, tummilta, punaisella sametilla päällystetyiltä huonekaluilta. Tässä, keskellä kuumeisesti tykkivää kaupunkia sijaitsevassa hiljaisuuden pyhäkössä, saattoi melkein kuulla oman sydämensä sykähtelevän, eikä Gyllenmarck saattanut jonkunlaisella levottomuudensekaisella kiihkolla olla ajattelematta niitä näkemyksiä ja kokemuksia, jotka hänellä viimeisen kymmenen vuoden aikana kaukana pohjoisessa oli ollut ja niitä suuria, kylmiä aivoja, jotka ne olivat aiheuttaneet ja jotka nyt olivat tuolla vahvan tammioven takana, ehkä kymmenen askeleen päässä hänestä, ehkä vielä lähempänä.
Kuta kauemmin hän sai odottaa, sitä enemmän hänen kiihkonsa ja levottomuutensa yltyi.
Mitä hän täällä haki ja mitä varten hän oli tänne tullut tekemään itsensä naurettavaksi? Samanlaistahan oli kaikkialla. Hän ei ollut vain siellä kaukana tullut puolueettomasti asioita ajatelleeksi.
Toiselta puolen taas — Matti Niemelä ja häntä uhannut kohtalo! Ja monet muut samanlaiset kohtalot. Ei, saa kai hän sanoa, mitä on nähnyt ja mitä noiden samaisten aivojen liikkeellekäskemät ovat tehneet. Hyvä on tiettynä. Sopii tuonkin tuolla oven takana tietää, mitä hänen kätyrinsä matkaansaavat.
Sitten hän taas koetti heittää pois ajatukset ja vain tehdä kylmiä havaintoja. Mitä enää miettiä, kun kerran oli tähän asti tultu!
Hänen korvaansa erottautui kevyt, hiljainen, astunta ulkoa kadulta ja hänen rintansa lämpeni.
Hän saattoi nuo askeleet erottaa muitten joukosta, ne kuuluivat hänelle, joka oli jäänyt häntä odottamaan tuolle ulkopuolelle, hänelle, joka vasemman kätensä nimettömässä kantoi samanlaisia himmeästi kiiltävää sormusta kuin hän itsekin. Kun saisi asiansa toimitetuksi ja pääsisi täältä pois!
Sivumennen hän vilkasi kelloaan. Eihän hän sentään ollut istunut kuin kymmenisen minuttia, vaikka aika oli jo ehtinyt tuntua iäisyydeltä.
Nyt!
Gyllenmarck melkein hypähti pystyyn, mutta häpesi samassa. Häntä ne suuret, kylmät aivot eivät sentään pystyisi peloittamaan!
Tammiovi oli hiljaa ja huomaamatta avattu, niiden suurten, kylmien aivojen mies seisoi hänen edessään, ojentaen hänelle valkean, mutta hyvästä hoidosta huolimatta rypistyneen vanhanmiehenkätensä.
"Tervetuloa sieltä pohjoisesta! Käykää sisään!"
Ääni oli syväsointuinen ja olisi sitä voinut sanoa sydämelliseksikin, ellei olisi tiennyt, että se oli äärimmilleen hienostunut ja sen pienintäkin värettä täydellisesti hallittu.
Gyllenmarck astui vuorineuvoksen edellä hänen työhuoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän vierellä olevaan nahalla päällystettyyn nojatuoliin.
"Tekö tulette suoraan ylhäältäpäin, herra metsänhoitaja?"
"Tulin tänään aamujunalla".
"Vai niin. Kumma, ettette ole tuon enempää rasittunut. No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"
Gyllenmarck ei ehtinyt vastata. Hänen edessään, kirjoituspöydän takana istui nyt tuo kaikkivoipa, leikitteli taidokkaasti tehdyllä, hopeateräisellä paperiveitsellä ja näytti omistavan kaiken aikansa yksinomaan hänelle.
"No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"
Jokapäiväisin, yksinkertaisin kysymys maailmassa — sellaisen miehen huulilta.
Kultasankaisten silmälasien takaa katseli häntä kaksi kirkasta, eloisaa silmää, jotka vilpittömästi näyttivät iloitsevan kaikesta siitä komeudesta, jonka ne näkivät ympärillään, jonka sukupolvien uuttera, taukoamaton työ vuosikymmenien kuluessa oli luonut. Mutta nuo ystävälliset silmät kuuluivat kuparista valettuihin kasvoihin, joiden poskilihakset jatkuvassa työssä olivat kovettuneet, vaikka suu, harmaiden, miltei vihertäväin viiksien alla, oli luotu alati ja elämän kaikissa eri tilanteissa hymyilemään. Tuossa persoonallisuudessa oli jotakin raskasta ja painostavaa, vaikka uurastus ja yksinkertaiset elämäntavat olivat estäneet liian lihavuuden syntymisen; hiukset olivat valjenneet ja harvenneet, ja lepotilassakin asuivat poistumattomat ajattelemisen uurteet voimakaspoimuisella otsalla. Tuota vanhanakin rautaista, taipumatonta niskaa, voimakkaita kaula- ja ohimosuonia, järkkymätöntä tarmoa osoittavaa leukaa ja tasaisesti kaartuvaa nenää katsellessa lensi Gyllenmarckin mieleen samalla kertaa kuva korppikotkasta, joka yksinäisenä ja ruhtinaallisena leijailee ilmassa, ja vanhasta miehestä, joka on paljon tehnyt työtä ja voittanut vastuksia.
"Olen joskus nähnyt herra metsänhoitajan nimen asiakirjoissa", jatkoi sydämellinen ääni, "ja oletan, että olette sama mies. Olisi intresanttia joskus käydä siellä pohjoisessa, en ole käynyt siellä — odottakaa, se oli silloin kuin yhtiö perustettiin, siis kolmisenkymmentä vuotta sitten — ja meillä on siellä paljon kaikenlaista, niinkuin tiedätte. Mutta minä olen jo auttamattomasti vanhentunut, en jaksa, en jaksa, vaikka kuinka tahtoisin. Täytyy uskoa, mitä muut sanovat."
"Ukko-parka", ajatteli Gyllenmarck jo melkein myötätuntoisesti.
"Niin", lausui hän ääneen. "Herra vuorineuvoshan tietää kaikkein parhaiten, että teillä tosiaankin on paljon sanomista napapiirin pohjoispuolella ja koko joukon eteläpuolellakin. Asiantuntijana voin melkein vakuuttaa herra vuorineuvoksen yhtiöllä olevan siellä niin paljon sananvaltaa, että muitten sanominen rajoittuu olemattomiin."
Vuorineuvos Borgman naurahti lyhyesti, mutta sydämellisesti.
"No, no, ei nyt sentään niin pitkälle mennä", sanoi hän. "Kai siellä sentään muillakin on yhtä ja toista määräämistä. Mutta, puhuakseni vilpittömästi, paljonhan siellä on minullakin muistettavaa, valvottavaa ja varteenotettavaa. Kolmekymmentä vuotta sitten, herra metsänhoitaja, oli asianlaita toinen: minä muistan sen vielä niin verrattoman hyvin. Paljon, paljon työtä, vaivaa ja unettomia öitä on tarvittu, ennenkuin on päästy siihen, missä nyt ollaan."
Vanha vuorineuvos näytti vaipuvan syviin, mieluisiin mietteisiin, ja Gyllenmarck katseli aikansa kuluksi tummuneissa, sokeissa, kullatuissa puitteissa seinillä olevia kuvia. Ne olivat samanlaisia suuria porvareita kuin hänkin, joka istui kirjoituspöydän takana, jäykkäniskaisia, vakavannäköisiä tyyppejä, joiden paras miehuus oli saattanut olla joskus 1850-luvun vaiheilla, miehiä, jotka olivat kuljettaneet ulkomaille tervaa ja tuottaneet sieltä suolaa, kankaita, kahvia ja tupakkaa, kunnes uusien aikojen tullen sijoittivat varansa laajempiin, tuottavampiin yrityksiin. Gyllenmarck oli näkevinään, kuinka he sunnuntaisin vakavina ja hitaasti, korkea kaulus kaulassa ja korkea silkkihattu päässä, kulkivat kirkkoon, salaperäisinä, äänettöminä ja juhlallisina, köyhemmän väen kunnioittavasti heitä tervehtiessä ja antaessa heille tietä.
"Ne ovat kaikki omaisiani", virkahti vuorineuvos, heräten mietteistään. "Tuo tuolla on isäni, kauppaneuvos Borgman, tuolla isoisäni, kapteeni, nämä taas kaksi veljeäni, molemmat kuolleet jo toistakymmentä vuotta sitten, tässä sisareni mies, konsuli Nessler. Isäni, me kaikki veljekset ja lankoni perustimme Kannanlahti-yhtiön, nyt olen vain minä perustajista jäljellä. Yhtiö perustettiin veljeni Fredrikin aloitteesta, hän oli oivallinen laskumies ja muutenkin sellainen, joka katsoi eteensä, ja teidän on tunnustettava, herra metsänhoitaja, että laskut eivät ole pettäneet."
Gyllenmarck nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja vuorineuvos hymähti ihastuneesti. Hän aikoi jatkaa, mutta ehätti samalla itsensä.
"Mutta minähän kulutan suotta aikaanne, herra metsänhoitaja", sanoi hän. "Suokaa se anteeksi vanhalle miehelle. Teillä on minulle tietysti jotakin asiaa, ja minä istun tässä ja puhun omiani. Siis — antakaa kuulua!"
Nyt se siis täytyi purkaa esiin, yht'äkkiä ja valmistamatta, juuri kun hän oli ennättänyt syventyä toisiin asioihin. Gyllenmarck vilkaisi vuorineuvokseen ja selvitti ääntään. Hänen täytyi sanoa sanottavansa lyhyesti, täsmällisesti ja johdonmukaisesti. Vuorineuvoksen täytyi yhdellä kertaa saada täysi selvyys siitä, mistä oli kysymys.
"No, herra metsänhoitaja, antakaapa kuulla, mitä teillä on sydämellänne. Ovatko metsänhakkaajamme taas rikkoneet määräyksiänne vastaan? Te, herrat metsänhoitajat, tuotatte meille vuosittain enemmän vaivaa kuin koko muu yritys yhteensä."