Ei, siitä ei ollut kysymys. Gyllenmarck piti kyllä huolen siitä, että hänen hoitoalueessaan kaikki tapahtui niinkuin pitikin.
Vuorineuvoksen harmahtavissa silmissä näkyi veitikkamainen kimallus.
Kova järjestys on aivan paikallaan. Mutta mistä sitten on kysymys?
Eikö herra metsänhoitaja voi purjehtia esille kysymyksineen.
Gyllenmarck puhui. Hän kertoi asiansa lyhyin lausein, tyynesti, järkkymättä ja johdonmukaisesti. Jokainen lausuttu sana sattui asian ytimeen. Herra vuorineuvoksen täytyi avata silmänsä näkemään, mitä siellä pohjoisessa oikein tapahtui hänen nimessään. Viimein hän tuli Matti Niemelään. Oliko todellakin tarkoitus muutaman päivän koronmaksuviivytyksen takia saattaa mies suoraan mierolle? Eikä tämä suinkaan ollut ainoa tapaus, tämä oli vain lähinnä häntä, mutta hän saattoi ulkomuistilta luetella kymmeniä samanlaisia.
Herra vuorineuvos kuunteli tarkkaavaisesti, naputteli paperiveitsellä pöydänkantta, teki väliin jonkun kysymyksen tai huomautuksen, kehoitti toistamaan jonkun tapauksen ja kuunteli sitten taas. Kun tuli puhe Erik Wegeneristä, naurahti hän lyhyesti ja kuivahkosti, ja kun päästiin Matti Niemelään, pani hän paperiveitsen kokonaan syrjään ja kuunteli yhä jännittyneempänä. "Mitä herra Wegener & K:nien asioihin tulee", lausui hän, kun Gyllenmarck oli päässyt loppuun, "voimme ne tyynesti ja omantunnonvaivoitta sivuuttaa. Koko yritys oli alunpitäin hullulle pohjalle rakennettu. Herrat Wegener & K:nit saisivat olla kiitollisia siitä, että saivat niinkin paljon omaisuudestaan kuin saivat. Jos he vuoden vielä olisivat jatkaneet, eikä Kannanlahti-yhtiö olisi tarjonnut välitystään ja antanut heidän omaisuudestaan, mitä siitä suinkin — huomatkaa tämä, herra metsänhoitaja, — voi antaa, olisi ehdoton, nolo vararikko ollut edessä. Vai olisiko ollut liikemaailmassa vallitsevien periaatteiden mukaista, että me olisimme luopuneet liikkeestämme, että joku toinen saisi hyötyä?"
Ei, se Gyllenmarckin täytyi myöntää.
"Ja kaiken lisäksi Wegener & K:nit tiesi varsin hyvin, millaisen kilpailijan se tulisi kohtaamaan".
Gyllenmarck myönsi senkin.
Mutta mitä sitten muihin asioihin tuli, niistä oli väitetty maailman alusta asti ja tultiin edelleenkin väittelemään, ja suurin piirtein tulisi kaikki kuitenkin pysymään ennallaan. Kyllä herra vuorineuvos ne asiat tunsi, kyllä hän oli saanut kuulla vaikka minkälaisia oppeja. Kannanlahti-yhtiö oli hänelle kuin lapsi. Hän oli sitä ensi askelista asti kasvattanut, hoivannut, ohjannut ja vaalinut, ja hänelle tuotti vilpitöntä iloa nähdä, että siitä oli tullut suuri ja väkevä ja ettei sitä mikään tavallinen voima kyennyt kukistamaan. Nyt hän oli vanha ja heikko, mutta yhtiö oli parhaimmissa voimissaan ja se tulisi edelleenkin kasvamaan ja varttumaan. Siitä herra metsänhoitaja sai olla varma. — Oliko herra metsänhoitaja ollenkaan ajatellut, että ne suuret työmiesparvet, joitten hän nyt sanoi häiritsevän luonnon rauhaa — ja tietysti hänen omaa rauhaansa myöskin —, voisivat olla lisäämässä | vaivaishoitolaisten suurta lukua? Oliko hän ajatellut sitä seikkaa, että elleivät ne olisi pohjoisessa, olisivat ne jossakin muualla? Oliko hän ajatellut, että Kannanlahti-yhtiö elätti heidät kaikki ja tuhansia muita lisäksi ja että syy heidän raakaan elämäänsä ei ollut yhtiön, vaan puuttuvan valistuksen? Eikö yhtiö laittanut heille kouluja ja sairaaloita, eikö yhtiö kustantanut omaa järjestysvaltaa rikollisuuden estämiseksi? Vai pitikö herra metsänhoitaja valistuksena sitä, mitä sosialistiagitaattorit heille tarjosivat?
Herra vuorineuvos oli kiihtynyt, noussut istuimeltaan ja mitteli nyt määrämittaisin askelin huoneensa lattiaa edestakaisin, nurkasta nurkkaan.
Hän, vuorineuvos, ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen, hän ei ennättänyt kaikkialle. Hän oli sitäpaitsi jo vanha. Olihan saattanut tapahtua, että metsä- tai muissa kaupoissa oli tapahtunut joku väärinkäytös, olihan saattanut tapahtua, että yksi tai toinen talollinen oli joutunut häviölle ja että tämä oli tapahtunut yhtiön metsänostajan kautta. Sitä hän ei voinut kieltää. Mutta sen hän kielsi jyrkästi, että se olisi tapahtunut järjestelmällisesti. Voisihan Kannanlahti-yhtiökin levittää kätensä ja sanoa: "Miks'eivät talolliset katso eteensä!" Voisihan yhtiö hyötyä vaikka miten paljon talollisten valistumattomuuden kustannuksella. Mutta näyttäköön herra metsänhoitaja yhdenkään yhtiön, jolla on niin puhtaat paperit kuin Kannanlahdella. Yhtiö oli aina koettanut ja koettaa edelleenkin saada kunnollisia, rehellisiä miehiä niinhyvin suurempiin kuin vähäisimpiinkin virkoihinsa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttää, että saastaisia ja epärehellisiä on tullut joukkoon, mutta kun sellaisia on huomattu, on ne armotta karsittu pois, ja kun väärinkäytöksiä on tapahtunut, on ne heti riennetty korjaamaan, välittämättä siitä, milloin, missä ja kenelle yhtiön puolelta niin on tapahtunut.
Vanha vuorineuvos oli täynnä pyhää kiivautta yhtiönsä puolesta, ja Gyllenmarck tunsi asemansa pahasti horjahtelevan. Herra vuorineuvos puhui niin vakuuttavasti ja loogillisesti, hän oli niin kiintynyt yhtiöönsä, että vaikka Gyllenmarckin huulilla tuontuostakin pyörähti vastaväite, hän sen samassa peruutti tuon suurenmoisen, musertavan painavan vakaumuksen edessä.
"Jos me aina seuraisimme lain kirjainta", jatkoi vuorineuvos, "olisivat asiat aivan toisin. Mutta kulkekaa taloissa ja kylissä ja kuulkaa, miten monesti me olemme antaneet armon käydä oikeudesta. Mutta kun meitä tahallisesti yritetään pettää, kun meille kieroillaan, tehdään kiusaa ja keksitään kaikenlaista, onko silloin väärin, että mekin joskus sanomme: 'Tietäkää huutia!'"
Miks'eivät talolliset voi hankkia itselleen luottamusmiehiä, olkoot ne metsänarvostelijoita tai mitä tahansa, ja uskoa heitä, kun eivät itse kykene asioita arvostelemaan! Eihän kukaan heille väkisin rahoja työnnä ja vie heiltä maita ja mantuja. Voihan herra metsänhoitaja itse ruveta heille sellaiseksi. Luuleeko herra metsänhoitaja, että tällaiset ikävät keskustelut sittenkään säästyisivät!? Ei, kaukana siitä.
"Herra metsänhoitaja on valistunut mies ja vapaaherra vielä lisäksi, mutta kuitenkin hän puhuu kuin nuorukainen. Mutta tarttukaa kourin kiinni elävään elämään, katselkaa sitä suoraan vasten kasvoja, niin ajatukset muuttuvat, sen minä uskallan sanoa. Teillä on siellä liian paljon aikaa kaikenlaiseen filosofeerailemiseen ja liian vähän tekemistä, te saatte jonkun fix idean ja sitten te tulette kertomaan sitä minulle, aivan kuin en olisi kuullut sitä vähintään tuhat kertaa aikaisemmin. Mutta minun on sittenkin hyvä olla ja nukun yöni rauhassa, sillä omatuntoni on hyvä. Teillä on tilaisuus tutustua liiketapoihimme, tarjoan teille siihen tilaisuuden. Olkaa hyvä: kaksikymmentätuhatta ensi vuodelta. Mitä sanotte?"
Gyllenmarck oli noussut seisomaan kasvot punaisina.
"Kiitän teitä, herra vuorineuvos, tarjouksestanne, jota en voi vastaanottaa", sanoi hän. "Samanlaisen tarjouksen, vaikka vähemmän edullisen, teki metsäpäällikkönne, metsäherra Stenberg minulle muutama kuukausi sitten, vaikka luulin sen johtuvan eri motiiveista".
"Hänkin! Sepä erinomaista. No mitkä luulette hänen vaikuttimensa olleen?"
"Luulen yksinkertaisesti, että hän uskoi minun ryhtyvän yhtiötänne vastustavaan toimintaan ja tahtoi päästä minusta niin edullisesti kuin mahdollista, toisin sanoen: saada puolelleen".
Vuorineuvos pysähtyi keskellä käyntiään ja rupesi sivelemään leukaansa.
"Voi ehkä olla niin", lausui hän viimein pitkäveteisesti, "vaikk'en oikein sitä uskoisi. Joka tapauksessa se on tunnustus kyvyllenne. Teitte väärin kuin hylkäsitte hänen tarjouksensa samoin kuin nyt minun. Sittenpähän olisitte päässyt aiheettomista miettimisistä. Metsänhoitaja Stenberg on muuten tarmokas ja taitava mies, joka suhteessa minun oikea käteni, johon kaikessa luotan."
"Tiedän sen hyvin, herra vuorineuvos".
Herra vuorineuvos jatkoi taas keskeytymättä käyntiään, ja Gyllenmarck istuutui. Pitkään aikaan ei kumpainenkaan lausunut sanaakaan. Vuorineuvos mietti omia mietteitään, näyttäen melkein kokonaan unohtaneen Gyllenmarckin läsnäolon. Gyllenmarck katseli ikkunoita, joiden eteen vedettyjen, paksujen uudinten läpi aurinko kuulsi veripunaiselta, tarkkasi kadulta kuuluvia askeleita ja havahtui joka kerta, kun oli erottavinaan tutut, kevyet askeleet. Kun päästäisiin pääasiaan, jonka takia hän oli tänne tullut, ja sitten pois, hänen luokseen, joka odotti. Olihan hän nyt asiansa toimittanut, sanonut sen, mikä oli häntä painanutkin.
Herra vuorineuvos jatkoi yhä käyntiään. Hänellä oli oma, järkkymätön lapsenuskonsa asiansa oikeuteen. Ja kun kaikki kävi ympäri, eikö hän ollutkin oikeassa. Maailmanparantajia voi tulla joka ilmansuunnalta, tehdä pateettisia eleitä ja lausua mielipiteitä, jotka ovat huutavinaan korkeuksiin. Mutta maailman suunnaton mylly jatkaa kaikesta välittämättä jauhamistaan, aina on oleva viisaita ja tyhmiä, rikkautta ja köyhyyttä, yritteliäitä ja laiskoja, ja kunkin normaalisen yksilön kohtalo riippuu suurimmaksi osaksi hänestä itsestään.
Gyllenmarck katseli vuorineuvosta, eikä hän enää ajatellut niitä suuria, kylmiä aivoja, hän näki miehen, joka oli tehnyt ankaraa työtä aivoin ja käsin, joka oli noussut yhteiskunnan ylimmille huipuille ja jolla oli täysi syy olla töihinsä tyytyväinen. Välillisesti hänen työstään, niinkuin kaikesta muustakin hyödyllisestä työstä, oli sittenkin hyötynyt ei vain hän yksin, vaan koko yhteiskunta, olkoon, että työn tulos oli raaka raha.
"Aivan oikein — olin unohtaa koko asian. Tehän tahdoitte nyt suorittaa koko velan."
Herra vuorineuvos oli pysähtynyt Gyllenmarckin eteen ja näytti kuin unesta heränneeltä.
"Kyllä, minulla on rahat muassani".
"Minä kirjoitan kuitin, pidän huolen siitä, ettei asia tule esille välikäräjillä" — vilkaisu pöytä-almanakkaan — "ja siitä, että kiinnitys kuoletetaan".
"Tässä olisivat rahat".
"Kiitän".
Ja herra vuorineuvos oli taas täynnä tyyntä asiallisuutta, istuutui pöytänsä ääreen, laski rahat, kirjoitti kuitin kuin mikäkin konttoripoika ja varusti sen nimellään ja sinetillään.
"Näin yksinkertainen asia se oli", sanoi hän, ojentaen kuitin Gyllenmarckille. "Saatte siis olla turvallinen klienttinne puolesta. Ja mitä tulee Peuraniemen metsäkonttoriin, annan minä jo tänään vastaisen varalle sinne varoituksen siitä, ettei siellä rahoja otettu vastaan."
Vuorineuvos katsahti kelloaan.
"Kas, noin pitkä aika kulunut. Mutta onhan meillä ollut mielenkiintoinen keskustelu, josta ehkä on ollut hyötyä niin toiselle kuin toisellekin. Pitäkää tarjoustani mielessänne, sillä aivan varmasti teillä on ollut monessa suhteessa eriskummalliset ajatukset. Hyvästi nyt ja voikaa hyvin. Terve tuloa vastakin, mutta hauskemmin asioin. — Hyvästi ja kiitos, herra metsänhoitaja."
Ovi avautui ja sulkeutui, palveluspoika saattoi taas pitkän huonerivin läpi eteiseen.
Niiden suurten, kylmien aivojen mies oli nyt nähty ja tultu huomaamaan, että hänkin oli vain ihminen. Eikä mitään muuta.
XV
"Ingeborg Bonn, minä rakastan sinua!"
Gyllenmarck toisteli toistelemistaan itsekseen niitä hänelle kohtalokkaita sanoja, jotka hän oli lausunut metsässä, koskenportaalla, toista kuukautta sitten, toisteli ja puristi sitä kättä, joka turvallisesti lepäsi hänen omassaan.
"Kadutko sitä sitten?"
Ääni helähti hopeankirkkaana hänen korvissaan, hän käänsi päätään — niin, miksi hän niin teki — nehän olivat samat, ihmeenvaaleat kasvot, jotka näyttivät sulautuvan valoon ja lämpöön.
"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun olin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin pään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck, Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja naurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä…"
"Miksi sitten niin teit?"
"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä, että olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla oli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö voisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja katselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja sitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja ajattelin, ajattelin ja pelkäsin."
"Mitä sinä pelkäsit?"
"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa siitä, miten tämä oikein päättyisi."
Gyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.
"Ja se päättyi sitten näin".
"Tiedätkö — siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että jotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit… Mutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut uskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit minua…"
"Sinä siis tiesit senkin".
Gyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.
"Sano kerta kaikkiaan, että sinä tiedät kaikki", sanoi hän hiljaa.
"Niin minä tiesinkin", myönsi toinen sivellen hänen leukaansa, "samoinkuin senkin, että minusta nyt tulee pitäjäläisille hosmestarinna ja sinulle vapaaherratar…"
"Metsäläisen vapaaherratar".
"Kuinka tahdot. Metsäläisen tai ei metsäläisen — minun on aina yhtä hyvä olla."
Kuinka tämä oli mahdollista?
Tässä nyt istui hän, Constantin Gyllenmarck, polvillaan nainen, joka huomenna häneen vihittäisiin, nainen, joka rakasti häntä ja joka hänelle merkitsi kaikkea.
Nyt saisit olla täällä, Erik Wegener!
Kaikki oli niinkuin ennenkin. Tuossa oli sairastupa, vaikka siinä nyt oli uusi hoitajatar, tuolla kiilteli pappilan katto, tuolla kulkivat jätkät lauleskellen töissään niinkuin ennenkin. Antaa heidän kulkea, he kulkevat, kosk'eivät voi elää työttä ja rahatta.
Nyt oli heinäkuun kymmenes päivä, siis käräjäpäivä.
Istu vain rauhassa pirtissäsi, Matti Niemelä, äläkä ole erikoisesti kiitollinen Constantin Gyllenmarckille, sillä oikeastaan hän saisi olla sinulle kiitollinen niin paljosta; istu siellä tai tee työtä ahkerasti ja taitavasti, mutta ole varovainen asioissasi. Maailma on täynnä kovuutta ja afääriä, eikä aina satu kohdalle Constantin Gyllenmarckia.
Kesä on korkeassa pohjolassa kauneimmillaan. Kiivetäkö ylös tunturille ja antaa raikkaan tuulen hyväillä kuumettuneita kasvojaan, mennäkö metsään ja hengittää keuhkoihinsa tuoretta havun tuoksua vai soudellako tunturijärvellä, jonka vesi on niin kirkasta, että kalat välkkyilevät uidessaan ja pohja kuultaa monen sylen syvyyksistä?
Kaikki on ennallaan, ja kuitenkin on kaikki uutta.
Kauneus ja vehmaus eivät enää tuo mieleen muistoja menneistä, tunnelmaa siitä, kuinka olisi voinut olla, kaikki on kuluvan hetken ja tulevan, aavistettavan onnen hiljaista ylistyslaulua, kauan odotettua ja tuskalla ansaittua.
Gyllenmarck puristaa morsiamensa lujemmin itseänsä vasten.
"Että minä todellakin kaiken tämän saavutin!"
"Sinä et tällaista koskaan kuvitellutkaan, sinä pidit kaikkea saavutettavissa olevaa jo saavutettuna ja aioit elää sillä, mitä joskus oli ollut".
"Sinäpä sen sanoit".
Aurinko on korkealla tehdäkseen yötkin päiväksi, linnut visertävät ilmassa.
Metsäherran virkataloon on astunut uusi ajanjakso. Siellä tartutaan kourin kiinni kuluvaan hetkeen ja koko elämään.