VI
Gyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän.
Käsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille jo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet samalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi Gyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa.
Tällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista asiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck jaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli saanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää huonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja likaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja hän oli kuitenkin tullut.
Kevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi vielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa kuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien lomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen.
Matkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu kolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja nähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut tulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin.
Mutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui Gyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja maisteli totia.
Hän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener. Hän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta — Gyllenmarckhan tiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika — ja tullut rikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa ja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla…
"Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto", ajatteli Gyllenmarck ja tunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä.
… Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli kiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus suuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa.
Yrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei juuri kruunulta, niin — tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin sydäntä vihlaisi toistamiseen — niin talonpojilta.
Mutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina edellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään. "Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain rahaa ja rahaa". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä ja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien yrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi.
Ja kuinka nöyryyttävällä tavalla!
"Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat tulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen. Kannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa. Paikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka, enintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö herrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla suurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä? Herrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä ollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen, he ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä täytyy olla johtoa…"
"Ne suuret, kylmät aivot", ajattelee Gyllenmarck.
Ja sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa.
"Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää konkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä."
Mikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan.
Kannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen.
* * * * *
"Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa", sanoi Gyllenmarck.
"Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan, että olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä olen aivan förbi."
"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?"
"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani".
"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?"
"Sure!" — Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. — — "Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää vielä yllinkyllin jäljellä."
Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen: elämää vielä yllin kyllin jäljellä.
Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies, hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen ei tarvinnut karttaa ihmisiä.
* * * * *
Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota tammet varjostivat.
Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki, minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.
"Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä.
Gyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää kohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain:
"Niinkö arvelet?"
"Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi vähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään riippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää huolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?"
"Minkä tuo tehneepi".
Hän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat oikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt.
Hän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista, iankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan. Tuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt, suunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei pienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa…
"Olisit mennyt Norjaan…"
Välillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita ja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja entä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista kuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin talo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä on isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa on Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan keväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi Kannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama silta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se ensin oli syönyt koko kylän köyhäksi.
Satapäinen jätkäjoukko tulee vastaan — ne ovat tietysti Kannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan kievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja. Ja taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja, pomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki Kannanlahti-yhtiön.
"Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö nekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön nimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata jotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla…"
"Niin sillä onkin", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti.
"Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän isäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen kihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin, kun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?"
"Kyllä se on totta".
"Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan ylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?"
Gyllenmarck kohautti olkapäitään.
"Tavallaan ylpeitä kylläkin", sanoi hän, "rentoja ainakin, niinkuin täällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa säästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin."
"Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää …"
Gyllenmarck naurahti kuivasti.
"Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta", virkahti hän.
Erik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan.
"Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän.
"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko, jälkeenpäin se on myöhäistä."
Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon, saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut samanlainen.
Hän oli sanonut: "Valista sinä heitä, jos huvittaa…"
Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen Soiluan menettämistä?
Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.
"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan", sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja opastaa."
Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta vastaus tulikin, vastoin odotusta.
"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck, mutta pysähtyi siihen.
Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle tuotti ponnistuksia jatkaminen.
"Niin, sellainen säälittävä tapaus", jatkoi hän sitten. "Rehellinen, ahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut, estämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä… Olen päättänyt hoitaa asian…"
"Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!"
"Se tuskin kannattaa. Omasi… terve! — Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee… mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä etelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee tunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja sillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään…"
"Oletko sinä tullut filosofiksi?"
"En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista viheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt yksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan…"
"Sydämestäsi?"
"Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan, vaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä viheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan… Ja se johtuu vain siitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan mahdan?"
"Et mitään".
"En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän voin pelastaa — niinkuin koetan — toista en voi. Silloin minua ei enää pidettäisi hyvänsuopana… hm!… hyvänsuopana ihmisenä, vaan rettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja koettaa vaikeuttaa sen toimintaa."
"Sellaista se on."
"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta — sinua itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä, ehkä enemmän, — mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi…"
Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-, kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta ja säikähti omaa ääntänsä.
Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan, oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.
"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?"
Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin. Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui "seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura" sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja asiallisesti.
Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies kaipaisi muuta seuraa.
Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin. Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain, itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta, kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.
Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?
Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat, kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.
Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä, Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt seisomme, emmekä muuta voi.
Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan, valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut, katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.
Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan. Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet, voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea, luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta. Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon, ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa häviönsä takaisin.
Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.
* * * * *
Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause, joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän.
"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck.
Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.
Gyllenmarck oli lauseen kuullut.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.
VII
Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin tyhjyys.
Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.
Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.
Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja, vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.
Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton turvallisuudentunne ei palannut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan, valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.
Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari, tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.
"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin".
Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?
Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin! Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa kuukausiraporttien teosta.
Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä, saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään poismenneen paikkaa.
Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa, ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi tarpeeksi jo puhunut — nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi — mahdollisesti — itsensäsäilyttämisvaistoa.
Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut
Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.
Kertokoon, oma asiansa.
<tb<
Tähän asti hän oli päässyt kalseissa mietteissään, kun ovi avautui ja
Maikki pisti päänsä sisään.
"Täällä on muuan mies, joka tahtoisi puhutella herra hosmestaria…" Gyllenmarck korjasi asentoansa. "Maikki käskee miehen tänne". Minuutin kuluttua ilmestyi mies ovensuuhun, nähtävästi vähän hämillään, vaikka se ei näyttänyt kuuluvan hänen luonteenpiirteisiinsä. Hän näytti olevan tottunut sekä ryömimään että komentamaan, hänen olennossaan oli sekä itsetietoisuutta että pelkoa; ja hän katseli hetken Gyllenmarckia ikäänkuin harkiten, minkä aseman häneen nähden ottaisi, mutta näki viimein parhaaksi ottaa käskyläisaseman. "Mikä on asianne?"
"Hosmestari Stenperi käski minun tulla pyytämään, että jos hosmestari olisi hyvä ja tulisi hänen luokseen Kivelään niin pian kuin mahdollista". Hän sai sanotuksi asiansa vasta monien rykäisyjen ja äänenselvittelemis-yritysten jälkeen. Tahtomattaan Gyllenmarck hätkähti. Niitten suurten, kylmien aivojen oikea käsi kutsui häntä puheilleen, hän, "Iso", jonka nimi Perä-Pohjolassa ja Lapissa lausuttiin vain kuiskailemalla, hän, joka määräsi elinehdot kymmenilletuhansille ihmisille, hän, jota pelättiin ja liehakoitiin ja jonka suosiota tavoiteltiin, hän, joka oli polkenut peräpohjalaisen itsetunnon lokaan ja helisti kultaa heidän korvissaan, mutta vietyään heiltä kaiken, mitä heillä oli vietävää, antoi heidän, muutamia harvoja lukuunottamatta, pysyä köyhinä ja surkeina, ja samalla hän, joka kaikesta tästä huolimatta oli vain niitten kylmien, käsittämättömien aivojen nöyrä palvelija. Ja nyt hän lähettää kätyrinsä, tukkipomon, kutsumaan Gyllenmarckia puheilleen.
"Onko hänellä minulle jotakin asiaa?" kysyi Gyllenmarck.
"Kaipa vissiin".
"No siinä tapauksessa hänen on selvintä tulla itse tänne toimittamaan asiansa ennen kello viittä, sillä silloin lähden virkamatkalle".
Miehen silmissä kuvastui vilpitön hämmästys ja pelko ja hän pyöritteli neuvottomana lakkiaan.
Hän tunsi sen miehen, jonka asialla hän oli: veipä hän nuo terveiset herralleen tai oli viemättä, oli hänen eropassinsa valmis. Gyllenmarckin vastaus oli isku vasten kasvoja sille miehelle, jonka sanaa hän tänne oli tuomassa, ja sille yhtiölle, jota tuo mies edusti. Vielä varmempi oli eropassi, jos Kannanlahti-yhtiön "Iso" näkisi hyväksi nöyrtyä ja seurata Gyllenmarckin toivomusta, sillä "Iso" ei koskaan unohtaisi, että sanantuoja oli nähnyt hänen nöyryytyksensä ja mahdollisesti kertoisi siitä muille.
"Eikö herra hosmestarin mitenkään passais seurata hosmestari
Stenperin pyyntöä?" kuului nyt melkein kuin rukous.
"Ei".
"Mutta hosmestari Stenper on vähän sairas. Muuten hän ei vaivaisi herra hosmestaria."
Gyllenmarck mietti. Jos hän lähtisi liikkeelle, niin tuo samainen mies luonnollisesti kertoisi ympäri kihlakuntaa, kuinka Kannanlahti-yhtiön "Iso" oli juoksuttanut kruunun metsäherraa niinkuin muitakin käskyläisiään.
"Jos asianlaita on kuten kerrotte, sopii metsänhoitaja Stenbergin kirjoittaa minulle asiansa tai toimituttaa se muuten. Minulla ei ole aikaa."
Mies empi vielä ja mietti uusia syitä, joilla voisi vaikuttaa Gyllenmarckiin. Ensi kerran eläissään hän sai jyrkästi kieltävän vastauksen herransa toivomukseen.
"Mitä metsänhoitaja Stenberg täällä muuten asioi?" kysyi Gyllenmarck ohimennen.
"Tarkastusmatkalla vain".
"Vai niin. — Niin, muunlaisia terveisiä en voi herrallenne lähettää.
Kuten sanoin, viiteen asti voin odottaa."
Miehen vähitellen poistuttua rupesi Gyllenmarck mittelemään huoneensa lattiaa edestakaisin. Hän oli valehdellut, hänellä ei ollut mitään virkamatkaa tiedossakaan, ennenkuin keväällä, mutta hänen täytyi saada asia päätökseen. Hän ei rupeaisi pokkuroimaan Kannanlahti-yhtiötä niinkuin nuo toiset, toinen asia oli, tahtoiko Kannanlahti-yhtiö kumartaa sitä valtaa, jota hän edusti, Suomen kruunua. Itsekään tietämättä, miksi, muutti hän pukunsa, ajoi kiireessä partansa, ja ullakolta sai Maikki hakea työhuoneen oven päälle Gyllenmarckien vaakunan vapaaherrallisine kruunuineen.
Aika mateli eteenpäin, minuutit tuntuivat tunneilta ja hetki hetkeltä lisääntyi Gyllenmarckin levottomuus. Häntä ei vaivannut kysymys, mitä yhtiö hänestä tahtoi, vaan millä tavoin se tulisi häneen suhtautumaan.
Puoli viisi sai Maikki käskyn vielä kerran poistaa viimeisetkin tomuhiutaleet sileiltä pinnoilta, kymmentä vaille viisi kävi Gyllenmarck ruokailuhuoneen kaapilla katsomassa karahviaan, viittä minuuttia vaille viisi näkyi tienmutkassa parivaljakko ratsumiehen seuraamana kääntyvän puustelliin päin.
Kannanlahti-yhtiön "Iso" otti siis lyödäkseen ja otti komeasti.
Kun valjakko pysähtyi pääportaiden eteen, istui Gyllenmarck työpöytänsä ääressä ja piirteli tarkoituksettomia numeroita paperille.
Tuolla oli siis hänen ovensa takana hän, se mahtava käsi. Ulkomuoto kuin Klaus Flemingin, käynti ja ryhti kuin kuninkaan.
Askeleet kaikuivat eteisenportaissa, käskevät, vaativat askeleet, Maikki kuulosti auttavan turkkia päältä, minuutin kuluttua kookas vartalo täytti oviaukon, ja hämmästyksekseen Gyllenmarck huomasi kooltaan olevansa tulijan veroinen.
Äänetön tarkastelu esittelyseremonian jälkeen: tulijan teräksinen katse kohtaa kylmän jään, ei petollisen kevätjään, vaan ankaran keskitalven jään, joka hyvin kestää tulen ja rautakangen, sillä se on samaa jäätä pohjaan asti.
Gyllenmarck tuntee itsensä tällä hetkellä vahvaksi ja heikoksi: hän tuntee voivansa vastata mitä tahansa, mutta hän ei saa huuliltaan nöyryyttävää lausetta: "Mikä on asianne?"
Vieraan ääni on syvä ja kalskahtava; ellei tietäisi kuka hän on, voisi erehtyä sanomaan sitä lämpimäksi.
"Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä, herra paroni", sanoi hän. "Ellen olisi tiennyt teitä nuoremmaksi iältä, en koskaan olisi pyytänyt teitä luokseni. Virkaveljenä tavallaan katsoin itseni siihen oikeutetuksi."
"Minulla ei ollut aavistustakaan herra toimitusjohtajan iästä," vastasi Gyllenmarck.
Vieraan katse kävi yhä teräksisemmäksi, mutta suu hymyili. Katse ja hymy eivät sopineet yhteen.
"Metsäpäällikkö vain", naurahti hän. "Toimitusjohtaja on vuorineuvos
Borgman".
"Mikä suo minulle kunnian…?"
"Te näytte olevan kovin intresseerattu yhtiömme asioista, herra paroni…"
"En ymmärrä, mistä teette sellaisen johtopäätöksen, herra metsänhoitaja".
"Meillä on kyllä korvat".
Tällä kertaa vieraan katse, kasvojen ilmeet ja ääni sopivat yhteen.
Kaikki oli terästä.
"Ja entä sitten?"
"Sitten? Mikä on sen luonnollisempaa, kuin että herra paroni liittyy siihen yhtiöön, jota kohtaan jo ennakolta tunnette intressiä ja mielenkiintoa. Palkka, erinäisiä muita ehtoja lukuunottamatta, viisitoistatuhatta."
Isku oli annettu, ilman mitään efektinhakua, luonnollisimmalla, jokapäiväisimmällä äänellä maailmassa.
Gyllenmarck tunsi, että nyt, kun Kannanlahti-yhtiön kulta helisi hänen korvansa juuressa, meni hänessä jotakin sekaisin; hetkeksi hän menetti, jos niin voi sanoa, henkisen tajuntansa, eikä hän ajatellut mitään muuta kuin viittätoistatuhatta markkaa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tajunta palasi takaisin: minkä arvoinen minä olen, kun minulle noin paljon tarjotaan? Parikymmentä vuotta sitten ei hänelle viisitoistatuhatta markkaa paljon merkinnyt, nyt se merkitsi jotakin, mutta hän ei — tarvinnut; nykyinen palkka, kolmannes siitä, riitti varsin hyvin hänen menoihinsa.
Sisimmässään hän vaistosi Kannanlahti-yhtiön ajatuksenjuoksun: yhtiö ei pelännyt suurisuisia, agiteerailevia vastustajiaan, mutta salakavala, pimennostaan iskuja antava, arvovaltaa nauttiva vihollinen on vaarallinen ja pitkällinen, jos sitä voi kukistaa ensinkään.
"Kiitän tarjouksestanne", vastasi hän äänellä, joka ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta tapahtuneen. "Minun iälläni rakastaa jo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta".
Vieras teki eleen ikäänkuin seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi lähteä, mutta hän oli kohteliaisuuden isännälleen velkaa.
"Emme luonnollisesti voi pakottaa teitä vastaanottamaan tarjoustamme", sanoi hän, "vaikka mielellämme käyttäisimme hyväksemme paikallis- ja asiantuntemustanne".
"En luule voivani millään tavalla hyödyttää yhtiötänne".
Vieraan ääni oli aivan rauhallinen, kun hän vastasi:
"Tiedän, ettette tahtoisikaan".
Teräs kohtasi taas jään.
"Minä en huomaa itselläni olevan syytä edistää yhtiönne tarkoitusperiä".
"Huomasittepa tai ette, herra paroni, yhtä on meillä ainakin oikeus vaatia: että puolueettomasti hoidatte virkaanne ettekä sekaannu meidän ja asiakkaittemme välisiin asioihin, jotka eivät teille kuulu."
"Virkani toimituksesta en ole teille tilivelvollinen, yksityisistä harrastuksistani en kenellekään. Kukaan ei ole minulle enkä minä kenellekään mitään velkaa."
Tuossa nyt istui hän, se suuri, jonka nimi Pohjolassa kuiskaten mainittiin, tuossa nyt istui hän, ikäänkuin irvikuvana maineestaan. Teräs oli sulamistilassa, hän olisi tahtonut musertaa alleen uhmailijan — oh, ollappa Gyllenmarckilla edes tuhat markkaa velkaa jollekin, kenelle tahansa, niin näytettäisiin pitäjäläisille, miten yhtiö kannattaa kruunun metsäherran huonekalut kartanolle, — mutta teräs ei voinut mitään, sitä oli jäämöhkäleelle liian vähän eikä käsi voinut tarttua sellaiseen, jossa ei ollut kiinnekohtaa.
Ja herrat erosivat kylminä ja ynseinä, kättä ojentamatta, samat herrat, jotka ehkä olisivat muuten voineet olla ikuisia ystäviä, ja kaksivaljakko kaikkosi tiukujen helistessä puustellin porraspäistä.
* * * * *
Mutta nyt oli tyhjyys poistunut ja sijaan astui suuri levottomuus, ja Gyllenmarck tunsi, että hänen oli ryhdyttävä todellisiin toimenpiteisiin, jos mieli pelastua kunnialla leikistä, johon hän, Jumala tiesi miten, oli joutunut. Siitä hetkestä hän alkoi katsella ympärilleen, mihin ryhtyä.
Kun hän kolmen päivän kuluttua palasi erään metsävartijansa luota, teuhasi sama pomo, joka oli käynyt häntä kutsumassa "Ison" puheille, maantiellä tiedottomasti juovuksissa. Hän oli potkittu pois yhtiön palveluksesta, eikä hänellä ollut säästöjä eikä tulevaisuutta, hän oli taasen alentuva kuljeksivaksi jätkäksi, sillä hän oli nähnyt herransa häpeän. Se oli sula vääryys miesparalle, sillä "Ison" maine ei ollut hänestä riippuvainen. Kuka esti häntä nytkään puhumasta? Mutta nyt ei häntä moni uskonut, puhe selitettiin kostoksi.
Gyllenmarck tunsi olevansa syypää miehen kohtaloon ja lupasi tilaisuuden tullen toimittaa hänelle sopivan paikan.
Hän oli siis joutunut toiseenkin välikäteen.
VIII
Kalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista ja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen pysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: "tässä minä nyt olen", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana, ellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle lasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja heijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.
"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen".
Ja sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden oksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:
"Nyt me olemme tulleet".
Silloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi, että tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui se, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt tunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei hän voinut kohtaloaan välttää.
Siitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se saapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut sitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan, mutta hän oli aina epäonnistunut; se oli aina hänet löytänyt: kotoa tai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa tai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan nukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet hereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja taisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.
Se alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon sävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta, valoisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein tahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin syliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia kauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean värin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat tekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä oli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin kuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan sen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana, silinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi uhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat seurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit kahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili ja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä, lopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan helinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä kuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.
Näin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen auringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt otteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut, ravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan haju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli hänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon itsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti, varjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia Gyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.
Silloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.
Mutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli omatunto.
Ja että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana, johtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen nähtyään, tahtomattaan ajatteli: "Nyt on niin ja niin monta vuotta siitä, kuin minä hävitin isieni perinnön".
* * * * *
Nyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski syrjään kynänsä ja huokasi.
"Nyt on kulunut niin monta vuotta…"
Hän tunsi pelkoa ajatellessaan mitä ajatteli, mutta hänen täytyi ajatella. Tahtoipa tai ei, hänen täytyi kuitenkin. Se oli tullut hänelle tavaksi, josta hän ei päässyt minnekään.
Tällä kertaa hän ei yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä tuleman piti, sillä kokemuksista hän tiesi, ettei hän taistelussa voittaisi. Kun sen täytyi kuitenkin tulla, niin tulkoon.
Mutta se ei tullutkaan. Se antoi aavistella itsestään, astui askelen lähemmäksi, mutta peräytyi saman verran.
Sen täytyi tulla, kun se kerran oli tullakseen. Gyllenmarck ei tahtonut kiduttaa itseään, hän tahtoi, että se tuli, ja tuli pian, että hän taas pian pääsisi sen ohitse. Hänellä oli muuta tekemistä, hän oli joutunut välikäteen, vieläpä kahteen välikäteen, hänen täytyi vähän toimia, voidakseen pelastua kunnialla…
Mutta se ei tullut sittenkään. Se menetteli niinkuin paljas hermo hammastaudissa, nytkähdytti, nytkähdytti, antoi tietää, että oli olemassa, mutta ei ottanut pakottaakseen.
Gyllenmarckin valtasi kylmä taistelunhimo. Hän tahtoi sivuuttaa painajaisensa niin pian kuin mahdollista ja hän alkoi itse sitä auttaa. Ensin hän johdatti mieleensä kirkkaan lapsuutensa…
Ei, ajatus ei ottanut juostakseen, mielikuvat eivät palanneet sellaisina kuin ennen. Niiden eteen oli tullut joku verho; hän näki ne, mutta hän ei tuntenut itsessään mitään.
Kylmästi ja puolueettomasti hän ajatteli: "Jaa, sellaista oli silloin ja tällaista nyt".
Äiti makaa kylmänä ja kauniina valkoisessa arkussa, jota kruunut ja tähdet koristavat.
"Niin, Constantin Gyllenmarck, sellainen hän oli ja hänelle tuotit sinä paljon surua. Mutta hän ei muistele sinua pahalla."
Romahdus, huutokauppa Soiluassa.
"Että viitsit tuota enää muistella, Constantin Gyllenmarck. Se oli ruma tapaus, mutta oletpa saanut siitä yksinäisyydessäsi kärsiä."
Ja niin edespäin.
Mutta, kaikista ponnistuksista huolimatta, se ei tullut, ja Gyllenmarck tahtoi, että se olisi tullut, jotta hän pääsisi siitä tällä kertaa taas erilleenkin.
"Tule nyt, sen saatana, jos kerran tulet!"
Sanat kajahtivat autiossa huoneessa terävinä ja särmikkäinä, lausuja häpesi ja tunsi kuin joku olisi heittänyt kylmiä, kosteita jääpaloja hänen ohimoilleen. Häneen meni viileä rauha ja hän tunsi itsensä tyyneeksi ja toimelliseksi, jonka täytyi jollakin peittää äsken lausumansa tuhmuus.
* * * * *
Kas vaan, aurinko jo noin korkealla, sen säteet valaisevat, mutt'eivät lämmitä. Ja tuossa tulee papin poika jonkun naisen kanssa ja pysähtyy sairastuvan portille. Naisella on valkea talvitakki ja valkea puuhka ja nahkareunukset kapan helmassa ja hihansuissa, hän hymyilee, ja hänen hampaansa välkähtelevät auringonpaisteessa, mutta papin poika tahtoo olla kavaljeeri ja hän puhuu ja puhuu, ojentaa kätensä ja ottaa jäähyväiset, aikoo jo lähteäkin, mutta jää sittenkin puhumaan. Kylläpä hänellä onkin sanomista; nainen käy jo hajamieliseksi ja katselee muualle, mutta papin poika jatkaa vain. Verraton poika! Nyt hän tekee kädellään liikkeen puustelliin päin, molemmat katselevat kiinteästi ikkunoihin. Katselkaa vain, tässä talossa on korkein kivijalka napapiirin tällä puolen. Ja taas papin pojan suu on käynnissä ja nainen kyselee häneltä ja vähäväliä vilkaisevat he puustelliin päin.
"Puhe koskee minua", ajatteli Gyllenmarck.
Nainen kyselee ja papin poika vastaa. Puhelu kestää Gyllenmarckista aiheettoman kauan. Papin pojalla pitäisi olla sen verran älyä itsessään, ettei seisottaisi tuntematonta naista tuntikausia portilla puolipakkasessa, aivan kuin olisi kihloissa hänen kanssaan. Nyt papin poika nostaa neljännen kerran lakkiaan, jokohan hänellä nyt on päättäväisyyttä mennä kotiinsa! Ei, nainen kyselee vielä jotakin. Hänellä on tummat silmäripset, ja nenän kaariviiva on kaunis, aurinko loistaa hänen kasvoihinsa ja ne näyttävät sulautuvan kevääseen ja valoon. No, nyt viimeinkin! Papin pojan lakki heilahtaa viidennen kerran, sairastuvan veräjä kitisee, ja nainen kävelee luotua polkua, ylös. Juuri noin käveli se korkearintainen, puhdasihoinen tyttö Niemelän pirtissä.
"Niemelän, niin… Minun täytyy ruveta huikeasti ajattelemaan Matti
Niemelän asiaa… Tämä ei kelpaa pitemmälle…"
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomaa, että sairastuvan ikkunoihin ovat ilmestyneet uutimet, uudet, valkoiset uutimet. Ne ovat kyllä siinä jo olleet monta päivää, mutta vasta nyt hän sen huomaa. Hän huomaa muutakin: sairastuvan ikkunoista täytyy välttämättä nähdä, kun hän kävelee pihan poikki ulkohuoneisiin… Hm, perhana vieköön.
* * * * *
Luonnossa on kevät tulossa.
Tämä on se aika korkeassa Pohjolassa, jolloin ihminen hetkeksi pysähtyy ja luo jonkunlaisen itsetiedottoman katsauksen siihen, mikä on jo mennyttä. Hän pysähtyy hetkeksi toimissaan, jatkaakseen sitä seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta katse on kirkkaampi ja tahdissa on pontta.
Metsien uumenista alkavat tukkityöläiset ilmestyä kirkonkyliin, ja elleivät viinakauppiaat vielä ole ehtineet paikoille Koudasta, Knäsöistä ja Kuollasta, kulkevat he jäidenlähtöä odotellen pitkin teitä, syövät ansioitaan, solmivat ohimeneviä rakkaussuhteita ja pelaavat korttia hissukseen ja varovaisesti, noin enemmän pro forma, muodon vuoksi, koska korttipeli nyt kerta kaikkiaan on välttämättömyys. He ovat helppoja käsitellä, näyttävät passinsa vain hienosti muristen nimismiehelle, tulevalle vihamiehelleen, katselevat altakulmain metsäherroja ja pienempiä herroja, sietävät vielä poliisinkin ja tuntevat jonkunlaista kunnioitusta talollista kohtaan, joka ei ole myynyt metsäänsä, vaikk'eivät hinnalla millään mene hänelle työhön, sillä se ei sovi heidän arvolleen. Tällöin he ovat taipuvaisia erinäisiin filosofeerailemisiin ja he vihaavat periaatteesta Kannanlahti-yhtiötä, koska se, samalla kuin suo heille leivän, pitää heitä tarpeellisessa kurituksessa, mutta jos joku syrjäinen siinä suhteessa pitää heidän puoltaan, pitävät he häntä puolihupsuna, sillä kukaan ei voi nousta Kannanlahti-yhtiötä ja sen "Isoa" vastaan. Enintään tehdä sellaista pikkukiusaa.
Mutta kun sitten viinakauppiaat alkavat saavuskella, tulee toinen ääni kelloon.
Varo silloin neitsyyttäsi, tyttö, sinä, joka et nuku kirves vieressä ja kolmen lukon takana, ja liiku sinäkin, mies, varovaisesti pimeässä. Pomo, tukkipomo, on silloin vähäpätöinen tekijä yhteiskunnassa, sillä he ovat nyt vapaita miehiä eivätkä hänen käskyvaltansa alaisia. Korttipeli ei enää tapahdu pro forma, se on nyt työ, ja rahat vaihtavat nopeasti omistajaansa. Kun joku sitten menettää kaikki rahansa "ventissä", "nakissa" tai "syykvetissä", ja mahdollisesti joutuu vielä avojaloin jatkamaan vaellustaan, pitää hän silloinkin vielä niin kiinni arvostaan, että ennemmin varastaa talolliselta sen välttämättömän, minkä voisi saada häneltä rehellisellä työllä tai parhaimmassa tapauksessa kerjäämällä.
Näin viettää jätkäkansa luppoaikaansa — joutoaikaansa — pitäen kortteerinaan jonkun talollisen pirtin loukkoa, odotellen uusia töitä, ja talollinen kärsii häntä, sillä useimmassa tapauksessa hän saa korvauksen (ja kuten meillä oli puhe, on jätkä rento, kun hänellä on rahaa), ja ellei hän kärsisi, olisi hänen persoonallinen turvallisuutensa vaarassa.
* * * * *
Kevät on tulossa, ja ensimmäiset juopuneet jätkät alkavat hirnahdella maantiellä, puustellin edustalla, mutta Gyllenmarck kunnostaa ampumavehkeitään, sillä hänen on myöskin pidettävä huolta naisen turvallisuudesta tuolla vastapäätä. Konstaapeli Juusperi saisi myöskin laittaa käsirautojaan kuntoon, sillä ansiot kuuluvat suurissa metsissä olleen hyvät eikä viinan hinta ole noussut.
Tämä on myöskin se aika, jolloin kauppiaan puodin edessä on liike vilkkain. Tällöin saapuvat porolappalaiset ja kaukaiset uutistalokkaat syrjäkylistä, tunturien, soiden ja kiveliöiden takaa, pitkissä raidoissa varaamaan tavaroita kesäksi, ennenkuin keli rikkoutuu, sillä venekeino on pitkällinen ja hankala. Tällöin soivat kulkuset ja huudot kaikuvat ja talokkaat saavat näyttää kestiystävyyttään rahasta tai ilman.
* * * * *
Näin tulee kevät kyliin ja kiveliöihin ja tulee myöskin Matti Niemelän taloon, mukanaan herrastuomari Erkki Sallansuu ja vierasmies, jona tällä kertaa on Kursun Santeri.
Korkearintainen Lyyli kävelee navetasta heinälatoon, kun herastuomari ajaa pihaan, ja herrastuomari, joka on lestadiolainen ja saarnamiehenä kuulu, kauhistuu nähdessään, että Lyylin käynti on kuin suruttomain ja maailmanlasten käynti, ja hänen mieleensä muistuu lause Sionin tyttäristä, mutta Kursun Santerin suu menee messingille.
"Onpa Niemelän Matin tytär vöyristynyt", sanoo hän. "Ja ylpistynyt.
Ei ole huomatakseenkaan."
"On", vastaa herrastuomari, "kovin on maailmaan päin kallellaan".
"Jumalan terve, Lyyli", tervehtii hän sitten. "Onko isäsi kotosalla?"
"Herrastuomariko se siinä… Ajattelin, että joko taas joku tukkiherra… Viime päivinä on yhtenään niitä hypännyt… Kyllä isä on pirtissä."
"Katselin tässä, kun kuljit, Lyyli. Eivät sinua näytä huolet painavan. Mutta koettelemukset tulevat itsekullekin, koettelemukset ja kilvoittelemiset, Lyyli, että me valmiina olisimme, kun ylkä tulee… Ja silloin ei auta jalan nousu… Jokos olet ripillä käynyt?"
"Olinhan minä teidän Kallen kanssa yhtä aikaa…"
"Taisit olla. Ihminen vanhenee ja muisti heikkenee. Mutta ota vaari ajallisuudessa, Lyyli."
Ja syvästi huoaten ankaran uskon mies riisui hevostaan valjaista, sillä paluuta ei tänään voinut ajatella.
Talonväelle näytti tuottavan pieniä vaikeuksia vastata herrastuomarin tervehdykseen hänen astuessaan pirttiin. Helpompaa ehkä olisi ollut jättää tervehdys kokonaan vastaamatta. Matti kohotti tuskin katsettaan aisapuusta, ja Matin vaimon tervehdyksestä saattoi erottaa vain ensimmäisen tavun. Sitten alkoi pirtissä suuri hiljaisuus, jolloin vain hienonhienot tomuhiutaleet leijailivat valojuovassa, sellainen kodikkaan ja pahaaennustavan hiljaisuuden välinen välimuoto, jolloin odotetaan, tapahtuuko jotakin vai jääkö tapahtumatta. Lautamiehen läsnäolon tarkoitusta ei tiedetty, saattoi olla asialla, saattoi muutenkin poiketa ollessaan asioilla muualla. Ehkäpä sittenkin oli asioilla, mutta mitä se näin aikaisin…
"Kevääksi se panee, kevääksi", sanoo herrastuomari.
"Niin tekee", vastaa Matti, mutta harrastusta hänellä ei näytä riittävän muuhun kuin työhön.
"Panee", säesti Matin vaimo ajatuksettomasti, katsoen pihalle.
"Ei sinulle ole tapahtunut vahinkoja viime talvena?" tiedustelee herrastuomari.
Tällaisen tiedustelun on jokainen jumalaapelkäävä ihminen velvollinen tekemään lähimmäiselleen pitkän kotvan ja varsinkin talven takaa tavatessa.
"Eipä sanottavia… Lienee poro tai pari joutunut pedon suuhun…"
"Eikähän meillä paljon liikenevää olekaan", virkahtaa Matin vaimo.
Herrastuomari huokaa.
"Niin, mitäpä se tämän maailman hyvyys, jos saa sielullensa vahingon…"
"Oletko seuranpidossa käynyt talvella?" kysäisee Matti.
"Korjan kylällä kävin uskosta puhumassa loppiaisena".
"Jaa".
Nyt alkaa mieliala olla sitä myöten muokattuna, että herrastuomari saattaa käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa. Jokainen huomaa, ettei hän ilomielin ja naurusuin tule asiaansa toimittamaan. Hän huokaa siis asianmukaisesti ja napittaa auki sarkatakkinsa, alkaen sitten kopeloida povitaskuaan.
"Asioitakin olisi vähän sinulle, Matti", aloittaa hän.
"Vai olisi…"
Matin huulet puristuvat lujasti kiinni, ja leuka vavahtaa. Matin vaimo katsoo kiinteästi jotakin olematonta pistettä ulkona, salatakseen kyyneltä. Lyyli on tullut sisään ja istahtaa seinäpenkille ovensuuhun solmien auenneita kengänpaulojaan. Hän vaistoo, mistä on kysymys, eikä uskalla katsoa isäänsä eikä äitiinsä.
"Se olisi sitä puulaakin asiaa", jatkaa herrastuomari, levitellen paperiaan. Sitten hän vilkaisee Mattiin ja alkaa lukea: "Reevaaruaktiepuulaaket Kantalaksin siitä tekemän anomuksen johdosta kutsutaan ja haastetaan täten talokas…"
Tähän hänen täytyy keskeyttää lukemisensa.
"Anna olla", sanoo Matti, "kyllä minä tiedän, mitä se koskee.
Syyskäräjiinkö se…?"
"Ei kun välikäräjiin Tanhuanpäässä heinäkuun kymmenes päivä".
"Parhaimmalla heinä-ajalla".
"Se on sen asia".
Matti heittää aisan syrjään ja jää tuijottamaan eteensä. Pirttiin tulee raskas hiljaisuus. Vihdoin sentään suoritetaan asia loppuun, vitkalleen ja tuskallisesti. Matti tunnustaa haasteen ja saa jäljennöksen asiakirjasta.
"Joo, kyllä se puulaaki koettelee", sanoo viimein Kursun Santeri velvollisuudentuntoisesti ja sytyttää hitaasti ja taitavuudella piippunsa.
"Ei se rahojaan anna lahjaksi", todentaa herrastuomari. "Mutta selviydyt sinä Matti — se hosmestari Kyljenmarkki on rikas, oikein sellainen salarikas…"
Matti on taas ottanut aisapuun ja syventynyt siihen. Ei puutu, ei pukahda, on niinkuin ei kuulisi mitään.
Mutta herrastuomarista tuntuu, kuin loukattaisiin hänen auktoriteettiaan, kuin häntä ei uskottaisi, vaikka ehkä hyvinkin uskotaan. Senvuoksi hän jatkaa.
"Sellaisia ne ovat suuren maailman herrat, niinkuin Kyljenmarkkikin. Eivät ne tunne ketään, koettelevat vain ja tunnustelevat, eivätkä näe muuta kuin tapulin ja taivaan. Ovat niinkuin ei muita olisikaan. Ja sitten Kyljenmarkkikin… alhaiselta mieheltä tuntui, ei se kenenkään varpaille polkenut, mutta niin juoksutti puulaakin 'Isoa' kuin renkiään…"
Aisa lennähtää paukahtaen lattialle, kuulijain kasvot jännittyvät ja on kuin pirttiin tulisi enemmän valoa.
Herrastuomari huomaa, että hänellä voi olla lisävoittoa tästä haastematkasta, ilmainen ruoka ja yösija, ja hän lisää vettä myllyyn.
Niin oli Gyllenmarck juoksuttanut yhtiön suurinta herraa, jonka persoona varjosti koko Pohjolan, juoksuttanut leivän isää… Uskomatonta, ellei olisi itse nähnyt, uskomatonta…
"Vai niin teki", sanoo Matti henkeään pidätellen.
Niin oli tehnyt. Herra on herrallakin. Ja kyllä kykenee Mattiakin auttamaan, jos tahtoo, mutt'ei hänkään tietenkään rahojaan lahjoita. Matin pitää itsekin vähän yrittää. Herrat ovat niin kyllästyväisiä.
Tyytyväisenä herrastuomari mukristelee huuliaan, ja Matin vaimo alkaa panna pannua tulelle, täyttäen näin herrastuomarin salaisen toivomuksen.
Matti koettaa ajatuksissaan yhdistellä tapauksia, keksiä syitä ja seurauksia, mutta mihinkään selvyyteen hän ei pääse. Sama, josta joku kuukausi sitten oli päässyt, oli taas edessä, se oli ainoa, mikä hänellä oli selvillä. Hän oli kuin muutkin vertaisensa siellä kaukana tunturien keskellä: ellei Kannanlahti-yhtiö ajatellut heidän edestään, ajatteli joku toinen ja joka tapauksessa he hävisivät.
Mutta työ, — kas siihen he pystyivät. Kun ottivat pystyäkseen.
* * * * *
Illan tullen, kun vieraat jo olivat käyneet levolle, sanoi emäntä isännälle:
"Sinun pitäisi oikein puhua sen hosmestarin kanssa. Ethän sinä näitä asioita oikein tajuamaan kykene."
"Pitäisi!" jankkasi Matti. "Kun sinä tietäisit, miten vaikea sitä on puhutella, et sanoisi mitään. Saa puhua niin että kuola valuu suusta, eikä saa vastaukseksi halaistua sanaa".
Lyylillä oli omat korkeat ajatuksensa Gyllenmarckista; hän muisti sen illan, jolloin Gyllenmarck sanaa puhumatta oli heittänyt erään himokkaan tukkiherran rähmälleen kamarin loukkoon.
"Kyllä se vaan mainio mies on", lausui hän vakaumuksenaan, sillä hänellä saattoi vielä tällä iällä olla vilpittömiä vakaumuksia ihmisistä, joita hän joskus oli nähnyt.
* * * * *
Näin olemme saaneet kevään korkeaan Pohjolaan, pappiloista ja puustelleista kotiin ja tukkipirtteihin asti. Illat käyvät kuulakkaiksi ja jäät alkavat harmeta, vähitellen tosin, mutta harmenevat kuitenkin, yks' kaks' huomaa silmä jonkun pälvenkin, ja keväinen tuoksu uhoo yksinpä auringonpaisteisista, harmaista kivistä ja kallioista. Niin kallistuu kaikki hitaasti siihen suureen valoon päin, mutta kevät ei täällä hekumoitse omasta olemassaolostaan ja vehmaudestaan, se antaa aavistella vain, niinkuin kaikki muukin täällä kaukana, kuinka hyvin saattaisi olla.
IX
Nyt tapahtuu toisinaan, että sivistyneiden, varakkaiden ja huomattavassa asemassa olevien ihmisten lapset, jotka voivat luetella sivistyneitä, varakkaita ja korkeassa asemassa olevia esi-isiä kolme, neljä tai viisi suoraan ylenevää sukupolvea, saavat merkillisiä ja eriskummallisia päähänpistoja, joita ei kukaan järkevä ihminen osaa selittää ja tuskin he itsekään. Heidän kotinsa on vielä varakas, mitään henkisen rappeutumisen merkkejä ei ole huomattavissa, ja kuitenkin he painuvat omille teilleen ja harrastavat omia puuhiaan, palatakseen sitten erinäisiä kiertoteitä taasen takaisin omaan säätyynsä, elleivät niille teilleen jää, niinkuin valitettavasti joskus käy.
Tällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg Bonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että olisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli, että voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun arvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen naimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa erämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja katseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.
"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra", ajatteli hän ja sitten taas: "Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck".
Samalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut tuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan ilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä pää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja sisäänpäin kääntyneine katseineen.
Niin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti Ingeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon paikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä peloittikin vähän.
"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto", ajatteli hän, "minä menen lainaamaan häneltä jonkun…"
Hänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen viipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen potilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen tytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.
Herrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi anteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt kerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli lähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa — tähän polven alapuolelle —, sellaista voi sattua kenelle tahansa, miehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata "hantteerata" kirvestä niinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:
"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin kaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella".
"Kirves oli huonosti varsitettu", sanoi Lyyli.
Niin — hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee samalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla ollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin tuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten, neiti, ja Herran haltuun, Lyyli.
Kun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:
"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia".
Hän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran vanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista, että metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on sanomista.
Neiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta, ja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa on tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne "eivät suinkaan olleet hullumman näköiset".
"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa", vastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. "Mutta huomenna".
"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole kahdeksaakaan."
Lyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa heti, — huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua metsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä enemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.
"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?" kysyi hän.
"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja".
"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?"
"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin…"
Neiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän ollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen etäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen läheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa pyynnön suhteen.
"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin", sanoi hän kotvan mietittyään, "mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi mitään".
Viisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden ihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa.
"Hän ei tule", ajatteli Lyyli, "hän kai on jo levolla. Ja jos hän tulee, niin mitä minä sanon…"
"Kai hän on jo nukkumassa", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen jonkunlaista yltyvää levottomuutta, "kyllä hän olisi jo tänne ehtinyt…"
"Eihän tyttökään ole vielä palannut…"
"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut…"
Lyyli sävähti punaiseksi.
"Ei suinkaan…"
Metsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt.
Mutta se oli nyt tehty ja — Gyllenmarck oli hyvä mies.
Hän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai lisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas vaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun ei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.
"Ei hän siitä pahastu".
"Ei kai", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että hänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan teevettä tulelle.
* * * * *
Vihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt seisovat vastakkain.
Neiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka sormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain vastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli katsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.
"Gyllenmarck".
"Bonn".
Sitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä ja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville, elleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan ole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa eikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain sekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.
"Tässä hän siis on", ajatteli neiti Ingeborg, "se verhon ympäröimä… Minä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa häneltä tahtoa…"
"Papin poika oli kohtelias", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean katseen naiseen, "enkä minä sitä ollenkaan ihmettele…"
Ääneen hän lausui:
"Minua kutsuttiin tänne".
"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen, joka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin kyllä saada häntä lykkäämään…"
Kuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen puhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.
"Ei mitään, hyvä neiti", vastasi hän, "matkahan on vain kymmenen syltä".
Kas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella vuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck astui sinne kuin joku setä tai omainen.
"Mutta, lapsi hyvä", sanoi hän, "miten sinun on käynyt?"
Niin oli käynyt — kirves oli sattunut jalkaan.
"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä ikäsi ontua?"
Gyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän permannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten hänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo hetkeksi oli unohtanut.
"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi", vastasi Lyyli, "mutta sattui herrastuomari Sallansuu olemaan meillä…"
Ja sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen, puulaaki tahtoi isän pois talosta.
Nyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät. Tässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa syöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta markkaa.
"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?" kysyi hän.
"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän metsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?"
Gyllenmarck koetti naurahtaa.
"Vihastu, eihän toki", vastasi hän. "Lapsi tekee kauniisti ajatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee…"
Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.
"Luotatko sinä minuun?" kysyi hän sitten äkkiä.
"Kuka ei sitä tekisi", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se luonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.
"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi", sanoi Gyllenmarck ja hän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: "Ei isääsi viidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta".