X.
MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.
Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon keittiössä.
Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä hullusti.
Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät pitkälle matkalleen vuorten yli.
Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään. Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa tilaisuuksissa.
Noudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.
Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se, minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.
Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi, olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän sai kuulla Rothan selityksen.
Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista, että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.
Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa. Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin, ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut huomata eikä ymmärtää.
Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.
Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin. Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset, joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.
Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle. Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä, käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi: "Sanoitteko jotakin, ystäväni?"
Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella
istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas
Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson
Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.
Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat ohra- ja kauraleipää.
Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.
"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja hengästynyt kiivaasta kulustaan.
"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin mokomin sisään."
Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut hänen myöhäistä tuloaan.
"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua", kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.
Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.
"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."
"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki keskustelijat vaikenivat äkkiä.
"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten? Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä kaikkia tekemään samoin?"
Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"
"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.
"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."
Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.
Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.
"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä heilutella.'"
"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi pappi.
"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew häpeämättä ollenkaan.
"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."
"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin teidänlaisianne miehiä on maailmassa."
Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.
Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse, vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle.
"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa velvollisuudentunnettani."
"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew.
"Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."
Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden ratkaisuun.
Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.
"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi", jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä kavalluksesta."
Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.
"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja kuningasta kohtaan."
"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."
"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata, jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu rehellisyydelle.'"
"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."
Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi, koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.
Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan. Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.
"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää paikoillaan."
"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi
Matthew.
Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.
"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun isketystä naulasta.
"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta ensin tuopillista olutta?"
Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten. Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi saada vettä.
"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi
Matthew.
Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen punastuen Robbielle.
"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."
"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.
"En vielä sinultakaan, Liisa."
Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti, että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla, että hän menettää Liisan suosion.
"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."
"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"
"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja näyttäen vähän loukkautuneelta.
"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson", sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.
Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.
Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa, joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.
XI.
LIISAN KEPPONEN.
Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä miehet olivat.
Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta. Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle vuoristomatkalle.
Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta, kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.
"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi", huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen äkkiä nenänsä korkealle.
Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan, jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.
"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.
Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä haihduttanut uhkaavan vaaran.
Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle, josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.
"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin saakka.
Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa vanhasta laulusta:
"Nostan kai omenapuuhun papan, joka on yhtä katkera ja hapan."
"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä, sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten hyväksymisen."
Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan. Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi surullisin.
Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.
Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä, jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein musertavan voimakkaita.
"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi variksenkaan ateriaksi lihaa."
Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla. Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.
Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka, seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin, joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta siniseltä viivalta.
Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun he palaavat matkaltaan.
Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.
Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta suunnalta.
Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän aluksi vähän hermostuvansa.
"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."
Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento itse saattoi ollenkaan arvatakaan.
Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan läsnäoloa.
Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä, semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan, vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.
"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.
"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."
"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"
"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."
"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa se."
Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.
Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan. Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:
"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa minut — tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."
Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi hänen tiedonhaluaan.
Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu, ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.
Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan luoduin katsein sanoi hän:
"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."
Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan, että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.
"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen. Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä hänet kumminkin nolaan."
"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin mokomin."
"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää pääskysen.
"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan kuin roistoa."
"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.
"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi hän:
"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."
"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.
"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät, kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."
"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien käytöstä.
"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi toimia sen mukaan.
"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä, tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää ole pitkälti aikaa."
"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"
"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."
"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut, mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.
Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima, jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan, kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.
Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle. Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa, jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.
Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.
XII.
PAKO VUORILLA.
1.
Kuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi jatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt niin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.
Hän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha pysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet, ettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka polttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon rauhalle.
Huohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään huomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.
Rotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman viestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän, silmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa vapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan epäröiden ja voimatonna.
Mutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi. Jättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja nuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean suunnitelman.
"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat saatossa", sanoi hän. "Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse, ainakin minun."
"Ota minut mukaasi", sanoi Liisa. "Mutta minne aiot lähteä?"
"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin."
"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."
"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka. Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."
Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi hän jälleen pyysi päästä mukaan.
"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä uskalletusta yrityksestä.
Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin hänelläkään.
"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä
Fornsidessä."
Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti, jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.
Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.
"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä kosteat.
"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi mennä vuorelle hänen luokseen?"
He kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä molemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.
"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla mielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?"
"Ei. Kuinka niin?" kysyi Liisa lapsellisesti.
"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi mielestäni. Se toistuu siellä vain:
"Tornissa siellä vain vartija astuu,
vartija siellä vain vaeltelee."
Tytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat haettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään käsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana siintävän esineen.
Simeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka ihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta. Molempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa oli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut ulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti nyt enemmän silmiin.
Sim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut kuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen vieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi Rotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari askelta kauempana.
"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?" kysyi
Rotha.
Sim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten, nolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi kaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki oikeutensa.
Rotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli äärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin askelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.
"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin rinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat aivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne. Katsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella tuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät varmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä auttaa."
Pieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla sormillaan.
"Niin kyllä, mutta häntä on autettava", sanoi Rotha, "ja me voimmekin auttaa."
"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti.
Hänkin katsoi aina noin."
"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale
Headissä?"
"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna mennäkseen sinne."
"Silloin voidaan hänet pelastaa", sanoi tyttö päättävästi. "Saaton on seurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko kulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan suuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli Harrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä sen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa tietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on hän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa heidätkin yhtä helposti."
"Niin, se on kyllä totta", sanoi Sim.
"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf Gapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti ja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin kimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä", jatkoi Rotha puhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, "jos menet High Seatin yli, sitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen tuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä pian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko matkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin riutuneelta ja heikolta."
"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin silloin en epäröi."
"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."
2.
Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille, seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita. Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.
Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi päästäisiin nopeasti.
Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli hänen mukanaan.
Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman päässä laaksoon päin.
Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi — tuolla alempana ainakin, ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.
3.
"Minkä tien me nyt valitsemme?"
"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin —"
"No, minkä tien? Sano se pian äläkä lörpöttele."
"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes saavutte Honisteriin."
"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi meille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme vain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo tehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella meitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat."
Nuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä kiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin hampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt koko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan kyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen hän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja halveksivilla nimityksillä.
"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi", sanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain ponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi kaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa kiukkuisilla purkauksilla.
"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan tyytyväiseksi?"
Puhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni kova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.
"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella tahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä kuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin tuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen saippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni nimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella väärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä."
"Älä ole siitä niin varma", sanoi pieni mies. "Ellei tuo tyhmeliini tuossa", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti heidän takanaan, "ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme vielä otuksen pyydystetyksi."
"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen tätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin erinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime kerralla ja jättäessäni hänet rauhaan."
"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun hieman pelänneen", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.
"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna sitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla. En tule kadehtimaan häntä ollenkaan."
"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista puhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan. Osoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää", sanoi poliisi David.
"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden muita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken muunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se tavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri aikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan ollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta tokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen, olen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten —. Kas, tuolla on jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten niitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan tällaisella tiellä."
Miehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka pysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:
"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan olla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa ennen sinun tuloasi."
"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla kertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu suorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti minut vanhan skotlantilaisen jälkeen."
"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta saada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?"
"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna omaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi tuskin olla olemassakaan."
"Mitä nyt?" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta suitsista niin, että se pysähtyi.
"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo mainitsemasi Scarf Gap?"
4.
Simeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut kadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana, etteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry Fellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren vierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään. Hän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät Hornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi, kun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf Gapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin miehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä ilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein varma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin pujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he ehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.
Mutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän oli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti syöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen voimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää. Säälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton koko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa kallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.
Joskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi ne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat nousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä maa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä lähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja painoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten hän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin saatujen voimien pakosta.
Niin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat olleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan hän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto, jonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän vähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.
Kun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai jatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi häneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään hänelle.
Hän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti. Hän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu epäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä kumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt murhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän todellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan voisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten huipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.
Nainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan jäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista tarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa suuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja ratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä kohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.
Nainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta odottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi kädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili sitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.
5.
"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä saada tämän Rayn käsiinsä?" kysyi poliisi David.
"En todellakaan", vastasi poliisi Jonathan. "Eikö se mielestäsi riitä, että hän on taistellut parlamentin armeijassa?"
"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä, mutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa sietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin aikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa, millaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa — saavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan kuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule kauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he eilen täyttivät velvollisuutensa — niin, velvollisuutensa juuri, kuten sinun tapasi on sanoa."
"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan
Ralph Raylle?"
"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään tavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta velvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin tapaista."
"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa armeijassa", sanoi pieni poliisi. "Mies", huudahti hän Garthille, joka äreänä ratsasti heidän edellään, "onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut kapteenina tekemistään urotöistä?"
"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä milloinkaan puhuttavankaan", murahti seppä.
"Kerskaillut — joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies", sanoi poliisi Jonathan.
"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin hengen", murahti Garth jälleen.
"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin kuuluu", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti "Kiiruhda eteenpäin siellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen laskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on lopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan kohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos meidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se."
"Ray siellä varmaankin on", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa laukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.
Parin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä sijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.
"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?"
"En tuntenut häntä — jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja väsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin tuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama."
"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?"
Puhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen puhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa Branthwaite oli pettänyt hänet.
"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim", sanoi hän hikoillen kovasti.
"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin!
Seuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä."
6.
Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän. Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän harmaaksi pakkaseksi.
Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta, joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.
"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa. Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä", ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.
"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.
7.
"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään.
Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."
"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."
"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn." Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan ympärille kiedottua sidettä.
"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"
"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin. Ei sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan", sanoi Liisa itkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista tuskista.
"Mahdotonta", sanoi Rotha. "Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää milloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta."
"Voi, tuota onnetonta kiveä!" vaikeroi Liisa. "Minut on varmasti lumottu. Äiti Garth kykenee kyllä —"
"Hän on huomannut meidät", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla kallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. "Niin, hän näkee meidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani, kunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä he ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?"
Hirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi avuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon päästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin lujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.
8.
Niin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta hän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.
"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa", ajatteli hän.
"Heille on tapahtunut jokin onnettomuus."
Siellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut valumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se kasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka peitti jokaista suojattua kiveä.
"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet", ajatteli Ralph. "Minun pitää ratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi lähteä ennen."
Ruumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua olisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen tammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän voidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä. Kuinka oli Robbie unhottanut sen?
Ralphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi juhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet. Kas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä hetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja vielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä, mikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen valkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä, johon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.