Kohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki vastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan häntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen äänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen liikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli tapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä lyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti ylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin milloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.
Ralph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen viittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi tyynesti solaa ylöspäin.
Mitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen korviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin vakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.
Samassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen näköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas ratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut käytöksensä ilmaisi sen.
Ralph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti kuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph eteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla tempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.
Molemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun koettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen käsiinsä.
Silloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin salamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse antautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon vieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä oli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen. Poliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi käsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään. Sim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren heidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja kaatoivat hänet maahan.
Nyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran pohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan Ralphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon. Se tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran haukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti arkku selässään.
"Tamma, tamma!" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien päästäessä suitset käsistään. "Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen jälkeen!"
Hän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta, johon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet syrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi. He kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen. Sitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen luo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.
Mutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa siintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen näkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin halvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.
XIII.
PULMALLINEN KYSYMYS.
Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan hänelle tappiostaan.
"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja tiedustellen tämän saamia vammoja.
Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua kompastumiseen eikä häviöön.
"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.
Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen vihjaamalle tarkoitukselle.
"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme. Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh, kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta. Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää kuin toista jalustinta."
Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen; mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta. Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.
Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla, jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin suinkin.
Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään tapahtumasta.
Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa, tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja kelvollisimman maalitaulun.
Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan, joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.
Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.
Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä keskustelussaan.
Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.
"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."
Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.
"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi pulmallinen kysymys mielestäni."
"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja — kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."
Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."
Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.
"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko tarpeettomasti hänen jälkeensä.
Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.
* * * * *
Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.
He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen onnettomuuden kertomiseen.
Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan cumberlandilaiseen tapaan.
Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli varmasti jotakin kohtalokasta.
Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja äänettöminä kauhusta.
"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.
"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet kokonaan suunniltaan.
Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi, ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä, sanoi Matthew:
"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa pelottelemiseksi."
"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John. "Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."
"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman ivallisesti.
"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.
"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi heidät molemmat kumoon noin vain."
"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.
"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."
"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli aiheuttanut.
Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.
Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi, siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman iloinen.
"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen sitä takaa.
"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"
"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi voinut lähteä pakoon."
"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"
"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."
"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.
"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No, nopeasti nyt, tyttöseni."
Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan edestakaisin lattialla.
"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."
"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."
"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"
"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.
"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."
"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on varmasti."
"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."
"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan suunniltaan."
Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat poistuakseen.
"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi
Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."
XIV.
KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.
"Kunnes päivä valkenee ja varjot haihtuvat."
Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä toteuttamaan sitä.
Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa. Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin, mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.
Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.
Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.
Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin sivu.
Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.
Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun
Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.
Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi surkeasti yksinäisyydessään.
Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin sydämin.
Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla, minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa, mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän taasen läksi painamaan eteenpäin.
Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko, joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.
Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.
Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi, että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta — entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.
Niin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut; Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään — hänen ja muiden, ja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän mahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran täydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman väkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti tarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä. Hän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin murhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi, oli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin katseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan Dunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli pelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja kaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa. Hänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen omiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut tämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja että hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.
Oliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen mielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan vapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen toisenlaiseksi — synkäksi.
Ralph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia, taitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan jotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet hänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt äkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen varjo synkistytti kaiken.
Koko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien ratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan näkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän vilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla asioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen kuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä, vaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin laaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.
Sellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden lepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä vihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä, jonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.
Kun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä kotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se käveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä, paneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen laahautuakseen uupuneena eteenpäin.
XV.
RALPHIN UHRAUTUMINEN.
Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua. Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut, missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen, istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli kärsimysten merkkejä.
"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan keittiötä.
Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita kohti.
Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti, tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti. Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi, puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa, ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.
Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.
Istuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään. Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.
Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla, jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.
He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.
"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän vaikeni.
"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.
"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen kasvoistaan.
"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi auttaa Willyä maatöissä."
"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."
"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin kauan kuin äitini elää — hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan luultavasti hyvinkin lähellä — asut tässä talossa kuin kotonasi."
"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen kädellään silmiään.
"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne, että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin, mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin —
"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä — kuka sen oikein tietää — ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata; mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä milloinkaan tietääkseni olen lausunut."
Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan, vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja toistemmekin edessä, luullakseni."
"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.
"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä, Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin hänen vuokseen ja ehkä — myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."
Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:
"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."
Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta. Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä — oli ehkä muudan hyvityksen ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi, jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.
"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin kauaksi kuin äitini elää — kun minä olen poistunut, Jumala yksin tietää, minne — kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa — pyydän sinua vielä kerran jäämään."
Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas hengitys kantautuivat korviin.
"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.
Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän, että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa. Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia, jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo seuraa omia teitään.
Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.
XVI.
AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.
"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä sieluusi teräskoukuilla."
Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.
Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei, vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin, levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.
Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin. Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti hänen koko maailmansa.
He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko, toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan Raiselle sanoi Ralph:
"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti. "Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on, pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."
Sim nyökäytti myöntävästi päätään.
"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin. Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"
Sim pudisti päätään.
"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain vaivana ja vastuksena heille kaikille."
"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää. Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini, sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."
"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle, ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."
"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph. "Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."
Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi häntä.
"Palaa takaisin, Laddie."
Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.
"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.
Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.
Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti, minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen näkyvistään.
Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.
XVII.
GARTHIT: ÄITI JA POIKA.
Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun
Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.
Pajan viereisessä tuvassa — ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä — oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen ympärilleen lahonneen puun hajua.
Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista, harmaata, kampaamatonta tukkaansa.
"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."
Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun tuleen.
Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.
"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he tietävät sen."
Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.
"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti tyytyväisesti.
"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."
"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat ihmiset", mumisi äiti Garth.
Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.
"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän. "Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en kiellä sitä ollenkaan."
Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään, sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.
Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.
"Niin olenkin", murahti seppä.
"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.
"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi työskennellä päivisin; sentähden vain."
"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."
"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.
"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth katkerasti.
"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe.
"En mitenkään."
"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.
He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.
Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden sihinää ja porinaa.
"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"
"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti postivaunuissa Carlisleen."
"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"
"Kello yhdeksän aamupäivällä."
"Siis on jo aika herättää heidät."
Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.
Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo hereillä, hyvä emäntä."
Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.
"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein valmis."
"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen sanovan hiljaa kamarissa.
Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi
Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:
"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.
"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän korostavasti.
"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.
"Siihen, mistä äsken kerroin."
"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"
"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."
"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."
"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua sekautua siihen enää."
"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth kohottaen paksuja kulmakarvojaan.
"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin —"
"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth hampaittensa välistä.
"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe.
"Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee,
ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä,
Ralphia —"
"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten. Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin, että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää, sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."
Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen huulilleen.
"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka —", lisäsi äiti
Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei, äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."
Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.
"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.
Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:
"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät. Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."
Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.
"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."
Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.
"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."
Tieltä kuului askelia.
"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.
Joe meni ikkunaan.
"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.
XVIII.
RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.
Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.
Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin, näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.
"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.
Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään, vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot — kaikilla niillä oli oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella, kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.
Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen takan viereen.
"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata meille, mummoraukka."
Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet hänen voimansa.
"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"
"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen luokseen?"
"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan sen minuun."
"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on tullut kotiin.'"
"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa
Ralphia", sanoi Willy.
"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta", sanoi Matthew Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat, mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."
Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein, viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:
"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."
Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan. Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan, sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa, jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.
Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi täydellisesti, mitä oli tehtävä.
Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin — ainakin osaksi — alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.
Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän palasi jälleen takaisin.
Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä milloinkaan löydettäisi.
Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin vanhojen valjaiden rikkoutumaa.
Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton, kuka sitten lieneekään syyllinen."
Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.
Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen, jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan ja itserakkaampaan poikaan.
Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä — jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär — ehkä, jos hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi, hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin Rothan vuoksi.
Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen, josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja Rothaakin kohtaan.
Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella. Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi, kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!
Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas, että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen. Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa, mutta niistäkin huolimatta — hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.
Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?
Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.
Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.
Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin, voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä, tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille, jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.
Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon, jossa Rothakin seisoi.
Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.
Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen jokainen sana olisi ollut totta.
Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä — hän oli joskus ajatellut niin — oliko hän väärässä?
He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.
"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä kysyä, oletko ollut onnellinen täällä — se olisi kuin ivaa, mutta — mutta —"
"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki
Ralphin toivomusten mukaisesti."
"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."
"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."
"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."
"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."
"Kuka?"