Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.
"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.
"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti
Willy vaieten jälleen.
"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista kotia."
Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!
"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."
"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."
He vaikenivat jälleen.
"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"
"Kyllä luullakseni — voin tuskin sanoa sitä — hän sanoi sen olevan parasta —"
Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut vain hurjaa mielikuvitusta — tämä onnen kirkas säde, joka oli tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka askeleella?
Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!
"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian puheeksi — tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole väliä."
Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa
Rotha sanoi tyynesti:
"Willy, rakastan ehkä sinua — sanon ehkä, sillä en tiedä sitä varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna toisilleen —"
"Kuka niin sanoi, Rotha?"
Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille sydämestä.
Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.
"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän asian puheeksi."
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.
XIX.
KIHLAUS.
Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn käden heikko kosketus.
Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?
Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.
Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi — hänhän oli kuullut — että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!
Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.
Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti. Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?
Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä huumauksestaan.
Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut, eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman pituisen matkan Shoulthwaiteen.
Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä. Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa hänen tarkastelevaa katsettaan.
"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"
Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui tuoppiin vapisevin sormin.
Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti, missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin taakse, joka vielä katsoi syrjään.
"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan lähimmäistensä joukossa."
Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja hänen rintansa kohoili kovasti.
"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen, kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.
"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.
Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.
"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."
Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.
"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi suoraan pappia silmiin.
"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen." Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla on täällä tekemistä?"
"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."
"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"
"On tietysti."
"Kuka sitten?"
"Ralph, hänen poikansa."
"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori nainen."
"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.
"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia, mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"
"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa minusta, niin sanokaa se, herra."
"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa ja sinä nuori nainen — eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"
Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen keittiöstä.
"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen enempää.
Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä, tässä talossa — ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.
Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että Rothan on aina asuttava veljen talossa.
Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä sitä vielä."
Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan? Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?
Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita, jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta, täytyikin tietysti olla edullisinta.
Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä — sen hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen — sekin oli liiankin selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois tästä huolestuttavasta sekasorrosta.
Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä. Rothahan oli — kaikkihan sen tiesivät — köyhän räätälin tytär, räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.
Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan suurimman maanomistajan tyttären kanssa.
Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja puhdas kuin se.
Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa, minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti Rothaa.
Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten mukaan.
Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi, jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.
Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?
Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään. Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.
"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.
Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin, joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet, jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!
Vanha rukki — niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa merkki.
Hän istuutuisi kehräämään — hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin — niin, hän istuutuisi äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.
No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti kotiin tähän aikaan aamulla.?
Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän voi ehkä olla jo tulossakin."
Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua. Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa, mikä oli lähinnä hänen sydäntään.
Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä — mutta kuinka hän saisi tietää totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut, näytti murskautuneen — siinä kaikki.
Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan — ja asia loppuu siihen.
Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.
Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi. Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne nyt hehkuivat tietoisesta punasta!
Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään olevaan pellavaan.
Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä.
Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.
"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen.
XX.
SALAISIA SUUNNITELMIA.
Kun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe Garthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne olallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen. Hänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän kuitenkin pysähtyi.
"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä", sanoi hän. "Tuo Simeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun seurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa."
Joe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen merkitystä. Hän ei vastannut mitään.
"Mies on uskomattoman julkea", jatkoi pappi. "Ajatelkaa hänen häpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat unhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan."
Seppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta.
Katsoen maahan hän mumisi: "Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä."
"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta totisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa rikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä mitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."
Pastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan katsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten hän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.
Saavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni asuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.
"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä", sanoi hän. "On hyvin luultavaa, että hänen tyttärensäkin on siellä."
Äiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.
"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin lantatunkion kanssa rahojen vuoksi."
"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn veljeksistä?"
Rouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.
"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö", huomautti seppä.
Tätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän lisäsi: "Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?"
"Kenen?"
"Kyllä sinä sen tiedät."
Rouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.
"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä kerran."
Seppä vastasi kiihkeästi:
"Tee se, äiti, viipymättä."
He vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka hän oli ottanut käteensä lavitsalta.
"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt testamenttia?" kysyi rouva Garth.
"En."
"Et tietystikään", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan. "Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina ollut, ja niin tulee olemaankin."
"Toivoisin sen olevan totta, äiti", mumisi Joe melkein kuulumattomalla äänellä.
"Minkä sitten?"
"Ei minkään."
"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna", hyrräsi rouva Garth. "Ellei vanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin sanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla."
Nainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. "Niin, niin", mumisi hän, "se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on vielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin."
"Äiti, äiti", huudahti seppä, "etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota ilkeätä asiaa mielestäsi?"
XXI.
ROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.
Seuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa. Hänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen äänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli käynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi Liisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa kirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen eteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui tuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat kovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten suureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.
"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?" sanoi
Liisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän
oli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti
Rothaa silmiin.
"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle", sanoi Rotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, "Täällä olen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän voita."
"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi", sanoi Liisa pudistaen viisaan näköisenä päätään.
"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään."
"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin näköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä tanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana."
"Ssh, Liisa", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan työn edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: "No, miltä Bessie sitten näytti?"
"Näyttikö?" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään sanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. "Näytti, sanoit sinä. Hän oli juuri", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan kysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa saaman suutelon jälkeen, "sinun näköisesi, Rotha."
Sitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista muodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä tavalla.
"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen", sanoi hän, "niin nähdään, onko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi… ja johtuuko siitä, että silmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi kuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin kalkkunan heltat."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen kokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut, sellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.
"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni", hän jatkoi lörpöttelyään, "oietko kuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca Ruddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin Beccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta sillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu ja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se ei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin totta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä."
"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä kertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta."
Rotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan kohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt tarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli ottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.
"Sanonutko!" huudahti hän. "Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea unhottaen kokonaan rukouksensa… Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle kummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka, sillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on niinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin minä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä, 'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla, Becca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä luultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko ikänään.'"
"Älä sano niin, Liisa", keskeytti Rotha käheästi.
"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?"
"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee tapahtumaan."
"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se ei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle."
"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla.
Mutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa."
"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä olisi Ralphin arvoista tyttöä", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja suoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni nainen vain voi, "niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä, että hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä voida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan läheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot, ettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella Nabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole milloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen."
Rotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla mielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä, koetti vain vaihtaa puheenaihetta.
"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?" hän kysyi.
"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle", jatkoi kielevä kirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, "'ei ole ollenkaan totta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen arvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle paremmin.'" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. "'Ja vaikka hänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä sellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan ja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?' 'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa kuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä ei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia omaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa kiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'"
Liisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet ponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan. Nojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä sivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän helpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän vilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. "Minun on pakko todellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu", sanoi hän, "koska se näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan, vaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen."
"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin kiitettävän?" sanoi Rotha kääntyen pois.
"Mutta minä voisin… koetapas, niin saat nähdä", vastasi Liisa nauraen. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny sanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle riikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä — hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja —"
"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa."
"En, vaan isä suosi ja sanoi" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä ääntä ja liikkeitä): "'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan naimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!' 'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha miesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat kolme hiuskarvaansa.'"
"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?" sanoi Rotha nauraen saavutettuaan jälleen tasapainonsa.
Kun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen ylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa ilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään hän vastasi:
"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."
"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"
"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä — ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään — on hän hapan kuin rouva Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin vaha."
"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli", sanoi Rotha.
"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa. "Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."
Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin vihainen.
"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."
"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.
Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."
Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa — ja se olikin jotakin hirveätä, Liisa."
"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta, mutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph Rayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!"
Liisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.
"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben
Thwaiten luona Aboon Beckissä?"
"En ollut silloin siellä, Liisa", sanoi Rotha.
"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden esiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi kuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten tuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen toimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli! Ensin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän meille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä. Hän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa sitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan ja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä, ja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser lauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme kuolla siihen paikkaan."
Liisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa, sillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle kertomukselleen.
"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet", lisäsi hän. "Tapasin Robbien tässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi panttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän on, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä hän hullutellessaan teki?"
"Mitä sitten?" kysyi Rotha.
"Mitäkö?" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan hänen silmänsä nurkasta. "Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin raajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista takajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea, kuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut poikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien kintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen ja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin kaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille."
Huolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän pakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa kosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja itki katkerasti.
"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään, vanhusraukka", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. "Hän ei sitäpaitsi ole saanut vielä illallistaankaan."
Tytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt huonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa Shoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen, mikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.
Samalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen. Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen tulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta hänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut enää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut Liisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli muuttunut tavattoman suopeaksi.
"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa naapuriani", sanoi hän. "Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani onnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa."
Rotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He menivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.
"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan", sanoi rouva Garth kohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen. "En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut tätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä."
"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas pääsemään pois", kuiskasi Liisa Rothalle.
"Niin", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, "suren päivät päästään."
"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen", kuiskasi Liisa jälleen. "Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että hänellä on jotakin mielessään."
"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko hänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai kuinka?"
Ei kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän kysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa silmilleen ja jatkoi: "Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu niin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla."
"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan", keskeytti Liisa.
Välittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: "Ja nyt kuka tietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan… kuka sen tietää, mutta niin voi käydä."
Saamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi itse kysymykseensä:
"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää.
Ja millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle."
"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen", sanoi Liisa välittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. "Mitä maailmassa hän sillä tarkoittaakaan?"
Rothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi: "Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi huonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka pitävät huolta hänestä."
"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan, luullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa", mumisi rouva Garth turvautuen jälleen esiliinaansa.
"Kuinka niin?" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada selitys näille salaperäisille vihjauksille.
"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka tietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti olekaan."
Rotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia. Perintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään milloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa rouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian laita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä kaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen omaisuutensa on poikien.
Rouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa mielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen surumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana: "Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?"
"En tiedä siitä mitään", vastasi Rotha, "mutta se ei kuulu ollenkaan meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta, ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti määrännyt."
"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä kaikkia asioita meidän mieliksemme."
Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan, lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."
Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.
"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä.
"Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"
"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan erikoisesti.
Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi morsiameksi, Liisa."
"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla", vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen vihansa kiihtyi.
"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut neuvoani."
"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!" lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."
Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."
"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli, sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä, joka et edes osaa puhdistaa navettaa."
"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan kuivettuneen nahkanne ryppyjä."
"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain määrättäviksi, saat nähdä."
"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.
"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."
Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.
"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."
Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.
Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.
"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."
"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen kokoaisikaan!"
XXII.
HIRMUINEN UHKAUS.
Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.
Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.
Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.
"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.
"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.
"Kenen asioilla te liikutte?"
"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme
Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan
Ralph Raytä."
"Hän ei ole täällä."
"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja hymyilivät.
"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.
"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."
"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.
Menkää siis matkoihinne."
"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin apulaiset ovat oikeutettuja."
"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte jäljitellä häntä."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme
Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.
Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies
naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."
"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.
"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.
Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin tyynesti ja luki:
"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph
Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi —"
"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."
Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:
"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi, on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen nähden."
Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.
"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette hakemaan häntä."
"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"
"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."
"Entä sitten?"
"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."
"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja
Willy on Ralphin veli."
"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."
"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?" sanoi Rotha vakavasti.
Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat paikoiltaan.
"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien jalkaansa lattiaan.
"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."
"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.
"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä; pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."
"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."
"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi kääntyen toveriensa puoleen.
"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin takavarikoida veljeni omaisuuden."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte, ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin kavaltajalla itellään."
"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.
"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen poikansa omaisuutta."
"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä", sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne, kuninkaistanne eikä tasavallastanne."
Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.
"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi muudan poliisi ja toiset nauroivat.
Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.
Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi poliisi, joka oli johtanut puhetta:
"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."
"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."
"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."
"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."
Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne, nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.
"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla oveen.
Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.
"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän kuluttua."
Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.
"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti sulkien oven mennessään.
XXIII.
HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.
Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa. Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.
"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja valhetta kaikki — niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille. Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei niinkään helposti petetä."
"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää — tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.
"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.
"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin päättäväisesti.
"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin maanpakoon."
"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.
"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa —"
"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."
"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin maanpakoon, sanon sen sinulle."
"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin —" sanoi Rotha.
"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella. Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"
"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä", sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.
"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla? Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin liittyisi — jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi, mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."
"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa ruumistaan.
Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän huoneesta pihalle.
"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin, "ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen. Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa — hyvin julmaa."
Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti etelää kohti.
"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti! Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."
Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.
Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka", toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."
Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.
Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen suojattomaksi — olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu asiaan — olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.
Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on tarpeeksi voimia sen estämiseksi.
Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten virratessa hänen poskilleen.
"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta
ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että
Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto
Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."
Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon. "Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.
Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään, tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on ilmoitettava viipymättä.
Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan jokaisen tavun uudestaan.
Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.
"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella: "Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"
Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää, minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri! Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli pysyä täällä — täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.
Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.
"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"
"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin vangitsemismääräys taskussaan?"
"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."
"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.
"Henkipattoisuus."
"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja hermostuneesti.
"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."
"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."
"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle — He eivät tunne lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."
"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."
"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."
"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."
"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."
"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.
"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."
"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.
"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."
"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista,
Rotha. Maa on märkä ja liukas."
"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse.
Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."