"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.
"Matkani tulee kaikissa tapauksissa kestämään vain neljätoista päivää, siinä kaikki", lisäsi Sim.
"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa, saat palata kotiin."
"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle onnistuukin", sanoi Sim.
"Niin, hän auttaa sinua, isä", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Milloin minun pitää lähteä?"
"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit silloin", sanoi Rotha.
"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa, koska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha."
"No, tänä iltana sitten", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen pelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän: "Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että se riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi."
"Viis rahasta, tyttöseni", sanoi Sim. "Pane vähän evästä laukkuun, niin heitän sen selkääni ja se riittää."
"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat hyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien varrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat mahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se."
"Annan sinulle sanani, Rotha."
"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle", sanoi Rotha.
Sim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin sanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen nähden.
"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin", sanoi Rotha, "ja kysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista päivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet."
"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille", sanoi Sim huolestuneesti epäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.
"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten", vastasi Rotha. "Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut siellä."
Kuultuaan sen Sim poistui huoneesta.
* * * * *
Kun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän musertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan lauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista. Hän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin kärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei Rotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään verrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän rakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka hirmuista olikaan todeta — ja hän luuli tekevänsä sen liiankin elävästi — ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän ollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla? Ralph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että Rotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi kuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi olennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä vain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi, ja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain pilvilinna.
Ja ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä alituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää voinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja menemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään! Mutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi itselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha oli — hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin — vain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon Staggin tytär?
Niin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli katsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta, mikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään, tyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää tekemänsä vääryyden.
Willyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat toisensa sanomatta sanaakaan.
"Suo minulle anteeksi, Rotha", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. "Puhuin vihoissani liian töykeästi."
Rotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään.
Pyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.
"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi et voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut ehdotustasi."
Rotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: "Ja oli väärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä asumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui edulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme."
"Ajattelin vain äitiäsi, Willy", sanoi Rotha katsoen maahan.
"Äitiänikö? Niin, se on totta." Willy ei ollut ajatellutkaan tätä puolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Rotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen aiheuttaisi hänen äidilleen.
Hän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa tyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli tehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen hänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.
"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi todellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä valinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden verikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista maanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin."
"Ja vaikka niinkin", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin ja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä suonenvedontapaisesti.
"Ja vaikka niinkin", toisti hän. "Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet kuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka hän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle kuolemalle."
"Rotha, kultaseni", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, "häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että sanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo minulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi." Rotha oli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä.
"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua silmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi."
"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta itselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa sinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin Jumalan taivas."
"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä päälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani."
Rotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja Willy kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui hän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen huuliltaan.
"Suuri Jumala", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, "kuinka isäsi näköinen sinä oletkaan!"
XXIV.
KAVALLUSKO VAI MURHA?
Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli hyvin kylmä ja rauhallinen.
Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle, mihin Sim oli jättänyt hänet.
Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta. Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä nopeammin perille reippaammilla askelillaan.
Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.
Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut hänet pimeydestä huolimatta.
"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."
Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen. Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."
Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen kotia kohti.
"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."
Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:
"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."
"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.
"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."
Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili itsekseen, miksi ei nainen poistu.
"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi rouva Garth.
"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen tarkoitus.
Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.
"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.
Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti. Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?
"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti.
Mutta se oli onneton huomautus.
"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen, kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin, hän on parempaa lajia siihen nähden."
Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:
"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."
Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?
"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen, "koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"
"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se minulle älkääkä kiusatko minua enää."
"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."
Rouva Garth nauroi jälleen.
"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"
"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä, tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."
Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?
"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."
"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui asiaan niin vakavasti.
Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi: "Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.
* * * * *
Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.
Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen vakaumuksensa.
Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.
Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen. Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän itse —?
Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua virtasi huoneeseen.
Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä, julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin. Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää sen olevan totta.
Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa?
Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?
Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun tutun hevosen hirnunnalta.
Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?
Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille, ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.
Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime käännettä käytännölliseltä näkökannalta.
Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.
Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.
Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.
Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.
Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään kotona kuin jokin — vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.
Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo molemmat nimet sopivat yhteen.
Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.
Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti hänen mieltään.
Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?
Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.
"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.
Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle tytölle.
"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.
Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."
"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.
"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise mielesi, tyttöseni."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti kuin suinkin.
XXV.
LIISAN SUUNNITELMA.
Heti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin päin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun hän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen harvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen kohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.
Oli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta, kuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä aamujumalanpalvelukseen.
"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?" sanoi muudan nuori laaksolainen, joka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon, nähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. "Hänhän riuhtoo eteenpäin kuin hullu."
"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?" huusi toinen nuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen sellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.
Mutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen päämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin kovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen kunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen oli voinut hänet pakottaa.
Vihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan läheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan sanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu kädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä vain harvoin kunnioitti pyhäkköä.
"Tuoltahan Liisa tuleekin", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen vaimolleen, joka istui tuvassa. "Hän kiitää tiellä kuin hullu vinttikoira."
Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.
"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"
"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne katsomaan."
Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.
Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä, minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä tänne!"
Puhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan. Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash. Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan, joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.
Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä, jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli: "Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"
"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"
Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin, kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä, jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat juopporatit."
"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon esimiestä juopporatiksi."
"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän nyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu."
"No, älähän nyt, Liisa!" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen enemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen pienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.
"Tule pois täältä, sanon sinulle", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta, joka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.
"Tule vain pois", Liisa toisti; "haluan puhella vakavasti ja järkevästi kanssasi."
Robbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman Dashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut ovelle.
"Odotahan hetkinen", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, "odotahan hetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii."
"Viis Dashista!" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen ja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti sen pois Robbien käsistä. "Luuletko minun tulleen katselemaan tänne temppuja, joita teet humalapäissäsi?"
Robbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti, oliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin rakkaudestaan.
"Anna minulle suukkonen, tyttöseni", sanoi hän nousten seisoalleen ja ojentaen käsivartensa ottaakseen sen.
Mutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti äänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.
"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!" sanoi Reuben opettajalle.
"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä", sanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan ravintolaan.
Robbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. "Suukkonen joka lyönnistä", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen kanssa. "Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?"
"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa", vastasi Matthew ollen kaikkea muuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää. "Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla."
"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?" huusi Liisa, jonka kasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen hurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen suudella häntä. "Sanon sinulle —" sitten he hetkisen kuiskuttelivat toisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni silmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi vakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä, mitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia ajatuksiaan.
"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet käsiinsä", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.
He kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos. Palaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä ravintolan edustalla.
Robbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei näkynyt enää jälkeäkään.
Matthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin lähettämisestä hakemaan Ralphia.
"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen", sanoi Robbie seisoen hajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.
"Niin minäkin luulen", vastasi Matthew, "ja ehkä se onkin turvallisin paikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni savuaa sisään".
"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä", sanoi Robbie ja kääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: "Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva Garthista?"
"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan vuoksi", vastasi tyttö.
"Se on sitten valhe!" sanoi Robbie kiihkeästi.
"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi", sanoi Matthew; "mutta mitä maailmassa meidän nyt pitää tehdä?"
"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin", sanoi Liisa innokkaasti.
"Tyttö on oikeassa", sanoi Robbie, "lähden heti matkalle." Ja nuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa täytäntöön.
"No, älähän nyt hätäile", sanoi Matthew, "arvaan pienen räätälin ehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin syömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi."
"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti", sanoi Robbie. Mutta vanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut vapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät kävelemään kutojan asuntoa kohti.
"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut päiväni ja yöni tässä luolassa!" sanoi Robbie viitaten sormellaan olkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.
"Olen usein sanonut sen sinulle", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla
Jobin lohduttajien kaltainen.
"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on suunniteltu", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.
Heidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen Matthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie: "Odottakaa hetkinen!" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui polvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän heittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.
"Mitä sinä nyt teet, ihminen?" sanoi Matthew. "Tarvitaan enemmän kuin inhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista. Tällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys."
"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää", sanoi Robbie pudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka Liisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. "Olen tunteeton kuin kivi", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.
"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään kiveen ei kasva sammalta'", sanoi Matthew.
Tämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat matkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen viipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän kömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään kyllikseen.
"Kas niin, poika", sanoi Matthew, "sinähän tyydyt melkein kuin äitipuolen antamiin palasiin."
"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään ateriaksi — niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo tapahtui vuorilla", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti vyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti suurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.
"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie", sanoi rouva Branthwaite.
"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti mieluisampaakin seuraa."
Tämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään nyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti hiipiessään ovelle.
"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua", sanoi Robbie, "sillä minun pitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen."
"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie."
Robbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat päivällispöydässä, ja poistui pihalle.
Liisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken kehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä kyllä piti hävetä.
"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni", kuiskasi Robbie pysähtyen hänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen kuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.
"Mikä se oli?" huusi Matthew huoneesta "Luulin portin salvan paukahtaneen portin sulkeutuessa."
XXVI.
"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"
Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä ja ympäristöönsä.
Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.
"Niin, nyt hän on kiinni — melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.
Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua iloisuutta.
"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"
"Niin, sitä ei voida epäilläkään."
"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"
"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän on."
Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.
"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"
"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."
"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"
"Ei."
Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:
"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy."
Hän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen äitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:
"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?"
Rouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.
"Oli veli, ei muita."
"Millainen mies hän on, äiti?"
"Samanlainen roisto kuin hänkin."
"Oletko tavannut häntä?"
"En pariinkymmeneen vuoteen."
"Etkä suinkaan haluakaan tavata?"
Rouva Garth nyrpisti huuliaan.
XXVII.
RALPH LANCASTERISSÄ.
Sen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat vierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli poistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt suruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä talossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti valaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet kiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli lyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan harmaan linnan torneista länteen päin.
Kuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha kaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin tehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla kunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa, liehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja parvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita tavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa talossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.
Tuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle korokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi sen ristiin.
Komppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä lounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin pukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa, jonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet takaisin ja saaneet lomaa illaksi.
Kun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden katujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita valovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen julkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten vankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.
Jokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille oli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien kolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä mikään ollut vielä rikkonut järjestystä.
Torilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui tahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä oli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei soihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen käsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka kurottivat päätään paremmin kuullakseen.
Julistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja vastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa alamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia, jotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he pidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.
Lancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään, vaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin asettaa kysymyksen alaiseksi.
"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?" sanoi muudan nauraen ja lisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin kunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: "Millainen viekas veitikka hän onkaan!"
"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?" sanoi toinen, joka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen ja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän nyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme oppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen ihmisjoukon läpi.
"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän", vastasi politikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään salaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun julistuksen.
"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?"
"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo, ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."
"Missähän pieni mies nyt onkaan?"
"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."
Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä, ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja pysähtyi aivan Ralphin viereen.
Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi. Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan. Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin, katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu, vai mitä?"
Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"
Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän: "Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen oli totta Englannissa, ikävä kyllä."
Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat olla ilmaisematta kansallisuuttaan.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista ihmisistä.
Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui joukosta virkkamatta sanaakaan.
Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.
Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä täällä kolisivat miekat katukivitykseen.
Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti. Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.
Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista. Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille lausuttuihin tervehdyksiin.
Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.
Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien, tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.
Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä, mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta ivailtiin seuraavaan tapaan:
"Peläten heidän vihansa seurauksia he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön; mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan, koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."
"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.
Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla. Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja veitikkamaisen nuhtelevasti.
"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta", kuiskasi pieni mies jälleen.
Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat" sydämestään yksimielisesti:
"Kuumetta kukaan ei pelätä saa, vaan painaa sen alas tällä, kuningasta aina te suojelkaa, vaikk' tarvetta ei olis hällä."
Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi, vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".
Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla kuvastuen veteen niiden alla.
Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat. Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki, kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.
Ralph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja, joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa. Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin jokaisessa kadunkulmassa:
"Hänen verensä juossut, luulen niin,
sun hei ja hei ja hei,
tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,
sun hei ja hei ja hei!
Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,
suuruudellaan niin järjesti tahdin,
että Englanti tuskin oi,
yön päivästä erottaa voi,
sun hei ja hei ja hei!"
Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.
Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.
"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää sotilaallista arvokkuuttaan.
Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No, nopeasti nyt, mikä on nimenne?"
Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:
"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari, pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas Charlesin kunniaksi!"
Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka
"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,
sun hei ja hei ja hei,
vain mitättömän panijan poika, ai,
sun hei ja hei ja hei.
Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,
hän humaloista, maltaista välitti viisi,
kun kruunua tavoitteli
ja sille ponnisteli,
sun hei ja hei ja hei!"
"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa, mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän oli luullakseni oikeassa."
"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia. Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.
Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat, puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?
Virsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin silmissä oli nyt kyyneliä.
* * * * *
Millaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina kaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?
* * * * *
Ralph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.
Samalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui ihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti tyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.
"Tuki suusi!" sanoi hän hampaittensa välistä; "onko sinun tehtäväsi laulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle paremmin, luullakseni."
Tyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon läpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui miehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta Ralph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.
"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä on viimeinen."
Sanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton lapsi hänen jalkoihinsa.
Päästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä ja vihaisesti: "Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi — älä sellaista ajattelekaan."
Sitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle puolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin Ralphin "varjoksi", liittyvän hänen seuraansa.
* * * * *
"Onko mies hän?"
"Juuri sama."
"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian kauan."
XXVIII.
KOHTALON SORMI.
1.
Kun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella sijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin hänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua Lancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen oleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies, joka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan, oli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut tyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi vihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä jonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua hänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.
Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa. "Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin lämmittää hänelle tuopillista olutta? — yöt ovat talvella niin kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.
Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.
Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään — vain tätä hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.
Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet, jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.
Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille, pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.
Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain ihmisiä.
Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana, kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista. Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha —
Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen oli se kestettävä.
Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin pelastaakseen henkensä?
Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti, jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.
Juuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan nojautuessaan ikkunasta.
2.
"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa ja kontunsa."
"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen vanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle."
"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä ihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa tässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu."
Ralph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa ravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen ja aloitti keskustelun näin: "Niin, niin, puritaanilaista hapatusta ei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin aivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa vuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka on taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille kuninkaanmurhaajille?"
"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta, ja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin nekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan."
"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina on jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan."
"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat veijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja huvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan vielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja se tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä."
"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!"
Ralph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat nähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.
"Suokaa anteeksi, herrat", keskeytti hän, "mutta puhutteko Aberleighin
John Rushtonista?"
"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä."
"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus kohtasi hänen perhettään?"
"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet julistettiin henkipatoksi."
"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä maantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen perusteella kavalluksesta?"
"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on kaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin."
"Aivan niin."
"Tunsitteko naapurini Johnin?"
"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten."
Sanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui ravintolasta.
Millaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella Wythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi hyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?
Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen pelastamiseksi.
3.
Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin, Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi. Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli aiheuttanut tämän levottomuuden.
"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo, Preston!"
"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen maistaa Garvas Bennettin keppiä."
"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja naisenne kävelevät pää pystyssä."
"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"
"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet itsensä."
Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.
"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne, ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"